Uusiutuva luonnonvara

Ajattelin vaihteeksi harjoittaa interblogistista viestintää, kun kerran kiintoisia aiheita on liikkeellä. Saara kertoi blogissaan häkellyttävän tarinan turkulaisesta gynekologista, joka pelästyi löytäessään naispotilaan jalkovälistä jonkinlaisen eläimen – 70% alle mummoikäisistä naisista kun kuulemma ajelee häpykarvansa ja naispuolinen gynekologiparka oli jo ehtinyt unohtaa, miltä häpykarvoitus näyttää. Siren jatkoi aiheesta napakasti, samoin Brim. Koska porno nimetään yhdeksi suureksi karvattomuustrendin aiheuttajaksi, niin eihän sitä pornotutkija voi aiheesta pitää turpaansa kiinni – siitä huolimatta, että pornotutkijuuteni päättyy virallisesti noin kolmen viikon päästä. Pornon pohtimista toki aion jatkaa, sillä mihinkäs pornotutkija karvoistaan pääsisi (pun intended).

Olen kuitenkin jossain määrin jäävi osallistumaan omakohtaisilla kokemuksillani karvakeskusteluun, koska karvoitukseni on varsin vähäistä. Onpa joku karvainen kaveri ärähtänyt joskus, ettei minulla ole oikeutta puhua karvoituksesta mitään, kun en tiedä millainen souvi se karvahuolto onkaan. Ajelen karvoja silloin kuin huvittaa sen verran kuin huvittaa, eivätkä sen enempää häpykarvat, kainalokarvat kuin ne kymmenkunta säärikarvaakaan ole missään vaiheessa kasvaneet maahan asti. En ole myöskään joutunut minkäänlaisen karvafasismin uhriksi. Hyvä, että on sentään joiltain traumoilta onnistunut välttymään.

Pornosta minulla on sentään enemmän kokemusta kuin karvoista. Lainaan nyt heti alkuun Linda Williamsia, varmaankin pornotutkimuksen suurinta gurua ja tiennäyttäjää, joka on todennut, että pornoa genrenä luonnehtii maksimaalisen näkyvyyden estetiikka. Porno yrittää näyttää mahdollisimman paljon, ja uskotella samalla katsojalleen, että näytettävä asia on autenttinen. Siten mainstream-pornonäyttelijöiden häpykarvojen ajelu liittyy siihen, että sukuelimet ja akti halutaan tuoda lähelle katsojaa. Miesnäyttelijän heppi näyttää pidemmältä, jos karvoja saksitaan jonkin verran, ja naisnäyttelijän häpy paljastetaan ajamalla karvat kaikkialta muualta paitsi häpykummulta. Emättimen paljastamista korostetaan vielä sormilla venyttämällä. Kyse ei ole siitä, että karvaton häpy olisi jotenkin esteettisempi kuin karvainen, vaan siitä, että katsojalle vakuutetaan, että hän näkee todellakin kaiken, mitä nähtävissä on. Tätä näkyvyyden vaatimusta performanssitaiteilija ja pornonäyttelijä Annie Sprinke parodioi performanssissaan, jossa katsojat pääsivät kurkistamaan spekulan avulla Sprinklen kohdunsuuta.

Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, mitä on se, jota pornossa maksimaalisesti ja autenttisesti näytetään. Joskus karvat voivat olla juuri se asia, jonka aitoutta ja täydellistä näkyvyyttä vakuutetaan. Alternative-pornossa ja varsinkin amatööripornossa pyritään luomaan autenttisuuden illuusio sillä, ettei pornossa esiteltäviä ruumiita ole puleerattu esiintymiskuntoon. Maksimaalisen näkyvyyden sääntö pätee kuitenkin niissäkin, sillä ne näyttävät sen, mitä mainstream-porno ei näytä, eli karvoituksen, meikkaamattomat kasvot, roikkuvat rinnat ja selluliitit. Esimerkkinä pin up -sivu Hippie Goddess, joka tarjoaa “luonnollisia hippijumalattaria”. “Luonnollisuus” on sivuston erityispiirre, jota korostetaan kuvaamalla mallit paljasjalkaisina niityillä ja metsissä. Hippijumalattarien katsojalle vakuutetaan, että nämä meidän mallit ovat juuri niitä oikeita ja aitoja naisia vastakohtana pornon muovinaisille. Karvoista tulee luonnollisuuden symboli.

Pornossa karvoitustrendit vaihtelevat. 1900-luvulla trendin suunta on vaikuttanut olevan koko ajan kohti karvattomampaa: 1970-luvun pörröistä on päädytty nykyisiin graafisiin leikkauksiin, joista yleisin taitaa olla kiitoratamalli. Muistaakseni täysi karvattomuus ei ole ainakaan vielä normi, vaikka Haloo!-lehden millennium-numerossa moista normiutumista uumoiltiinkin. (Sivuhuomio: toinen Haloo!n ennustama trendi on tietenkin biseksuaalisuus, mikä muukaan.) Alternative-pornon ja amatööripornon suosio kuitenkin antaa ymmärtää, että trendi voisi olla muuttumassa. Kenties muutaman vuoden päästä rutiininomainen posliiniksi ajelu onkin ihan out ja vanhanaikaista pissisten puuhaa? Ehkä se on sitä jo.

Tämän tutkimusellisen jupinan jälkeen voisin kertoa muutamista kohtaamisista muiden ihmisten karvoituksen kanssa. Mieleenpainuvin taitaa olla viiden vuoden takaa. Olin jossain konferenssissa, jossa oli ryhmäkeskustelu. Ryhmäkeskusteluun osallistui ihastuttava rastatukkainen ja silmälasipäinen nainen, jolla oli paljon älykästä sanottavaa. Hän istui minun vieressäni, ja kesken selityksensä hän nosti käsiään sillä tavoin, että hänen kainalokarvansa vilahtivat. Ikkunasta paistava aurinko teki niistä sädehtivät. Yhtäkkiä en pystynyt keskittymään keskusteluun lainkaan kaikenlaisten epäakateemisten mielikuvien takia. Voi olla, että nainen pitää kainalokarvansa tarkoituksella pitkinä voidakseen niissä olevien feromonien avulla sekoittaa viattomien pienten opiskelijatyttöjen päät. Olen törmännyt naiseen kaksi kertaa myöhemmin, eri konffissa eri puolilla Eurooppaa, ja aina hän on ollut yhtä ihastuttava.

Toinen kokemus on vastaavanlainen, mutta vähemmän eroottinen, ja sijoittuu myös johonkin naistutkimuskonferenssiin. Oli kesä, ja joku vanhempi, muistaakseni ruotsalainen tai tanskalainen nainen oli pukeutunut kevyeen kesämekkoon. Naisella oli hyvin siisti kampaus, nuttura muistaakseni, rannekoruja ja kultainen kaulakoru. Saattoipa olla huulipunaakin. Ja pitkät säärikarvat! Siinä naisessa oli jotakin tavattoman riemastuttavaa. Hän oli poiminut norminaisellisuudesta ne asiat, joita häntä huvitti, pakottautumatta koko naisellisuuden pakettiin.

Näiden karvakohtaamisten taustalla ovat nimenomaan ne tietyt naisille annetut karvattomuuden normit, joiden rikkominen on sitten kiinnittänyt huomioni. Naisen karvattomuus voi toki olla viehättävää, vaikka se ei normia rikokaan. Karvattomuuteen ei vain tule erityisesti kiinnitettyä huomiota.

Oli miten oli, karvoitus on uusiutuva luonnonvara, ja minusta mielenkiintoisin tapa suhtautua siihen on olla jumiutumatta mihinkään ehdottomaan karvaisuuden tai karvattomuuden normiin. Joskus voi olla sukupuolesta riippumatta posliini kulmakarvoista alaspäin, ja joskus kasvattaa. Joku erityisen karvainen voisi vedellä sääriinsä vaikka kuvioita, ja kiharaisen rintakarvan omaavat voisivat pujotella karvoitukseensa helmiä. Kiinnostavaa olisi, jos joku tukkaansa villisti värjäävä värjäisi myös muun karvoituksensa. Miksiköhän muuten sellaiseen ei ole tullut vielä törmättyä? Ruumiista koristellaan länsimaisissa alakulttuureissa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, mutta missä viipyvät karvakoristelut? Karvoitus, siinä missä ihmisruumis nyt yleensäkin, on hirveän kiva juttu, jolla voisi leikitellä enemmän.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s