Hää hää

Olin viikonloppuna häissä. Kokemus oli yhtä aikaa sekä lievästi ahdistava että mielenkiintoinen. En tunne hääparia kovin hyvin, mikä antoi mahdollisuuden tarkastella häärituaalin muotoa ilman  samastumista pariin. Edellisistä häistä, joissa olen ollut, on nelisen vuotta aikaa, ja silloin avioitujana oli läheisehkö kaverini. Tuo pariskunta piti kahdet häät, eli käväisi ensin yhdellä paikkakunnalla maistraatissa ja toisella piti juhlat. Siten siitä on aika kauan aikaa, kun olen viimeksi ollut kunnon kirkkohäissä.

Olin unohtanut, kuinka selkeästi häärituaali rakentaa sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta. Totta kai minulle oli aiemminkin itsestäänselvää, että häärituaali tekee sen, mutta en muistanut miten toistuvaa se on sekä kirkollisessa seremoniassa että itse hääjuhlassa. ”Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi”, nähkääs. Pappi piti pienen saarnan, tai puheen hääparille – en ole varma termistöstä. Joka tapauksessa saarnan ytimenä ei suinkaan ollut rakkaus, vaan se, kuinka avioliitossa olevien pitää pysyä erossa houkutuksista ja kilvoitella.

Hääjuhlassa taas oli pikkuhauskaa ohjelmaa, jossa miehet sitä ja naiset tätä. Siinä vaiheessa kun miehiltä ruvettiin keräämään vasemman jalan kenkiä, me liukenimme paikalta. Niitten kenkien avulla nimittäin oli tarkoitus arpoa miehille naispuoliset tanssipartnerit ja Virtua alkoi hirvittää.

Kaikenkaikkiaan päällimmäiseksi jäi sellainen tunne, että kyllä mieheyden, naiseuden ja yksiavioisuuden täytyy olla tavattoman heikkoja rakennelmia, kun niitä täytyy niin voimakkaasti vahvistaa.

Ahdistava kokemus oli siitä syystä, että samalla kun häärituaaliin on sisäänrakennettuna tietynlainen sukupuoli- ja parisuhdeihanne, niin se on myös vaihtoehdoton. Häissä nimenomaan yksi tietynlainen tapa järjestää elämänsä ja ihmissuhteensa nostetaan ihanteeksi, ja siinä ei kertakaikkiaan ole tilaa millekään muulle. Siten kaikkien häihin osallistuvien pariskuntien oletetaan hyväksyvän se ihanne annettuna. Se, ettei hyväksy ihannetta, tarkoittaa hääparin suhteen ja avioitumisvalinnan väheksymistä. Ainakin, jos siitä puhuu ääneen.

Ennen häihin lähtöä sanoin Virtulle, että ”Katoppa vaan, meiltä kysytään varmasti, että koskas meidän häät on”. Ja niinpä kysyttiin. Sulhanen kysyi sitä Virtulta, ja Virtu sanoi vastanneensa, että ”Ei ole suunnitelmissa. Voisimme rekisteröidä parisuhteemme, mutta valitettavasti olemme väärää sukupuolta”. Tai jotain sellaista. Joka tapauksessa olemme kumpikin eri sukupuolta kuin se, millaista sukupuolta häärituaali rakentaa.

Häärituaalissa vahvistetaan yhden Miehen ja yhden Naisen yksiavioista parisuhdetta, ja samalla kaikki muut rituaaliin osallistuvat kutsutaan vahvistamaan hääparin parisuhdetta omalla parisuhteellaan. Tämäkin oli hiukkasen ahdistavaa: siinä joutuu itse asettumaan sellaiseen rooliin, jossa toimii peilinä hääparin suhteelle. Tässä tapauksessa meidänkaltaisemme avioitumaton pari määritellään joko tulevaisuudessa avioituvaksi tai epäonnistuneeksi.

Lähdimme pois ennen hääkimpun heittoa, mutta ehdin jo kaavailla miten välttyä moiselta, jos olisimme jääneet sinne pitemmäksi aikaa. Minut on kerran aiemmin maanittelemalla maaniteltu hääkimppua tavoittelemaan. Silloin vedottiin siihen, kuinka hääkimpun heitto on hauska leikki, ja enhän minä nyt <i>voi</i> olla niin huumorintajuton, etten siihen osallistuisi. Tietenkään en saanut kiinni. Jos olisi lentänyt minua kohti, olisin väistänyt.

Joku voisi tietysti sanoa, että ”jos et niele sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta, niin älä sitten mene häihin”, samalla tavoin kuin tohtoripromootio-ohjeissa lukee, että ”jos et perusta pukujuhlista ja etiketistä, niin älä osallistu promootioon”. Ohjeessa on siis ajatuksena se, ettei pidä pilata juhlaa muilta kritiikillään. Olen jossain määrin samaa mieltä promootio-ohjeen kanssa sen vuoksi, että promootio on nykyään rituaali rituaalin vuoksi ja siihen osallistuvat vain ne, jotka haluavat. Promootiolla ei kuitenkaan ole todellista merkitystä, sillä promovoimaton tohtori on ihan yhtä tohtori kuin promovoitukin. Häärituaalilla on kuitenkin niin suuri yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys, ettei siltä voi sulkea silmiään. Avioitumattoman ja avioituneen pariskunnan välillä on lainsäädännöllisesti ja institutionaalisesti iso ero.

Kun en tunne paria kovin hyvin, niin silmiinpistävää häissä oli myös se, miten tarkkaa kaavaa ne noudattivat, ja miten samanlaisia kaikki häät loppujen lopuksi ovat. On morsiamen isän puhe, kakunleikkuu, häävalssi ja morsiamenryöstö. Kyse on varmaan osittain siitä, että tarkan kaavan mukaan seurattava rituaali antaa turvaa tilanteessa, jossa paljon toisilleen vieraita ihmisiä on lätkäisty samaan tilaan. Luultavasti kaavasta kovasti poikkeavaa hääparia pidettäisiin itsekkäänä, kun sukulaiset kuitenkin odottavat perinteisiä häitä. Hääjuhlan yksilöllisyyden rajat ovat varsin kapeat.

Olen ollut kertaalleen pakanahäissä, jotka pidettiin paljaan taivaan alla, viljanjyvistä ripotellun kehän keskellä. Rituaalin muoto oli luonnollisesti toisenlainen kuin kirkkohäissä – pariskunta esimerkiksi juotti viiniä toisilleen, sytytti kynttilät ja kiersi kehää ne käsissä. Vihkivaloina pari luki itse kirjoittamansa runot, ja sitten vaihdettiin rautasormuksia. Rituaalin erilaisuudesta huolimatta se oli kuitenkin vahvasti sidottu länsimaiseen hääperinteeseen: häävalssina soi ehkä Leonard Cohenia Metsäkukkien sijaan, ja hääkakku oli vegaaneillekin sopiva, mutta ne oli silti pakko olla. En tiedä, onko edes mahdollista järjestää häitä ilman häiden kaavaa – olisivatko ne silloin edes häät?

Kun häissä rituaalikaava on niin olennainen, niin voisivatko häät olla pelkkää muotoa ilman sisältöä? Japanissa hääparit menevät usein kaksi kertaa naimisiin, sekä shintopyhäkössä perinteisesti että ”wedding centerissä” länsimaiseen tapaan. Wedding Centerit ovat anakronistisia kopioita länsimaisista rakennuksista ja kirkoista, joissa opiskelijapojat tienaavat hyvät rahat työskentelemällä ”pappeina”, eli siis käytännössä näyttelemällä papin roolin. Jos kerran papin roolin voi näytellä, niin miksei sitten niitä muita? Miksei sitä voisi järjestää prinsessahäitä ja vuokrata jostain Antti Tuiskun tai Tomi Metsäkedon näköistä sulhasta päiväksi (ja ehkä yhdeksi yöksi)? Voisiko sitä mennä naimisiin vain huvikseen, vähän samaan tapaan kuin ihminen lähtee kylpylälomalle?

Jos häät olisivat pelkkä rituaali sen sijaan, että ne rakentavat tiettyjä sukupuolen ja parisuhteen normeja, niin niitä voisi ehkä ajatella sellaisena viehkona krumeluurisena jutskana, vähän lukion vanhojen päivän tyyliin. Ehkä se on antropologin ammattitauti, mutta en pysty tarkkailemaan häitä vain kahden ihmisen liiton kauniina sinettinä, vaan näen häät osana kulttuurista merkitys-, arvo- ja normijärjestelmää.

(Kyllä minulle saa edelleenkin lähettää hääkutsuja. Lupaan käyttäytyä kunnolla.)

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s