Kummitus

Törmäsin eilen kummitukseen. En sellaiseen herttaiseen ja jännittävään, vaan pelottavaan ja inhottavaan. Koulukaverit-nettipalvelun kautta sain tietää, että eräs yläasteaikojen pahimmista kiusaajistani asuu Oulun seudulla.

Yläasteen päättymisestä on kuusitoista vuotta, mutta silti välitön tunteeni oli jonkinlainen kuvotuksensekainen säikähdys. Sitten tulin ihan järjettömän vihaiseksi. Olen ollut aiemminkin ko. henkilölle järjettömän vihainen, ja miettinyt, millaista olisi tulla kostonenkelinä tulevaisuudesta antamaan sille turpiin yläasteen pihalla.

Viha ja kiukku on kuitenkin sekavaa, eikä kohdistu pelkästään siihen ihmiseen, vaan myös itseeni. Tunne tekee outoa heiluriliikettä. Ensinnäkin: miksi minä olen vieläkin niin epäkypsä ja heikko, että satunnainen tieto ko. henkilöstä aiheuttaa säikähdyksen – sen sijaan, että vain naurahtaisin että hehheh, vai tuollaisia sille nyt kuuluu, kylläpä on aikaa kulunut niistä ajoista ja nyt me olemme molemmat niin paljon aikuisempia? Ja sitten: helvetin kusipää, kun on ollut osallisena siihen, että olen epäkypsä ja heikko!

Mutta sitten: olihan niitä kiusaajia muitakin. Puolet koulusta, etten sanoisi, jollain tasolla kuitenkin. Koulukiusaaminenhan ei ole yhden yksilön tekemää väkivaltaa, vaan jotain, jonka järjestelmä sallii eristämällä ja alistamalla kiusatun. Miksi se yksi henkilö on saanut niin suuren symboliarvon? Eräs toinen kiusaaja oli kanssani samaan aikaan lukiossa ja pyysi kautta rantain anteeksi, ja vaikka ne kiusaamismuistot ovat liki yhtä inhottavia kuin tähän toiseen henkilöön liittyvät, se henkilö ei varsinaisesti aiheuta minussa yhtä selkeää tunnereaktiota. Mitä oikeutta minulla on ladata ne inhottavat kokemukset juuri tähän yhteen ihmiseen?

Se ihminen tuskin edes muistaa minua, lienen ollut jotain sellaista tylsään koulupäivään tarjoutuvaa hupia, tuskin yhtä arvokasta kuin salaa poltettu tupakka. Ja jos hän tulisi jossain vastaan ja minä mottaisin häntä kuonoon vanhan kaunan takia, niin hän pitäisi tekoani häiriintyneenä ja epäoikeudenmukaisena (ja tietysti: rationaalisella tasolla pidän sitä itsekin, mutta silti ajatus miellyttää suuresti).

Lopulta tulee kuitenkin jonkinlainen avuttomuudentunne. Yhä edelleen se yläasteaikainen eristetyksi tuleminen ja arvottomaksi merkitseminen vaikuttaa siihen, miten suhtaudun muihin ihmisiin ja sosiaalisiin tilanteisiin. Minun on helppo asettautua ulkopuoliseksi, koska se paikka ikäänkuin kuuluu minulle. Voin larpata itseni sisään, mutta kuulumisen tunnetta se ei tarkoita. Vaikka tiedollisella tasolla tiedän, että kukaan ei varsinaisesti piittaa minusta tarpeeksi halutakseen minulle pahaa, joinain hetkinä tulee tunne, että pahantahtoisuuden kohteena oleminen on itsestääselvyys.

Miten sitä oikeasti tullaan kypsäksi ja vahvaksi?

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s