NetHackissakin turistin hahmolla pärjää aika hyvin

Olen viime aikoina ajatellut autenttisuutta ja turismia. Viimeistä edellisillä Tähtivaeltajapäivillä syksyllä 2005 sf-kirjailija John M. Harrison kertoi vuorikiipeilyharrastuksestaan, ja mainitsi kuinka machokiipeilijät kohtelevat turisteina kaikkia, jotka eivät täysin omistaudu kiipeilylle eli toisin sanoen kiipeile 300 päivää vuodessa ja tee hanttihommia 65 päivää voidakseen rahoittaa kiipeilynsä. Omistautuminen tekee kiipeilijästä autenttisen. Turisti voi kiivetä vaikka Mount Everestille, mutta pysyy turistina, ellei tee kiipeilystä elämäntapaa. Vuosikymmeniä kiipeillyt Harrisonkin on pelkkä turisti, sillä hänhän kirjoittaa myös kirjoja!

Turismiin liittyy myös kollektiivisuus: turisti haluaa nähdä yhteisesti tietyt symboliset paikat ja näkymät, kokea samat kokemukset kuin muutkin turistit. Turistilla on tietty ennakko-oletus, jonka mukaan hän kuluttaa kokemusta tietystä matkailukohteesta. Turisti haluaa nähdä sen, minkä kaikki muutkin näkevät, ja ottaa siitä valokuvan, jossa hän itse esiintyy. Kun jostakin näkymästä tai kokemuksesta tulee yleinen ja kollektiivinen, se samalla rapauttaa autenttisuuden kuvitelmaa – yleisen uskomuksen mukaanhan autenttisinta on yksilökokemus. (Nyt on kyl pakko laittaa kirjallisuusviite, ja kertoa, että Markku Salmela on viimeisimmässä Kulttuurintutkimus-lehdessä käsitellyt näitä kollektiivisen katsomisen teemoja artikkelissaan ”Siinä se nyt on” – huomioita maiseman ikonografiasta, ettei tulis sellasta luuloa, että olen tämän kokonaan itse keksinyt.)

Turisti on metafora epäaitoudelle. Turisti itsessään on epäaito, mutta myös hänen kokemuksensa on epäaito, sillä turismia varten luodut ympäristöt ovat järjestään epäaitoja. Kärjistäen: kaikki, mitä turisti koskettaa, muuttuu epäaidoksi.

Turistin hahmossa on kuitenkin se mielenkiintoinen puoli, että turistin avulla voi kyseenalaistaa aitouden vaatimuksen ylipäänsä. Autenttisuutta mitataan aina tietystä näkökulmasta, se ei ole ehdoton, niinkuin käsite ”aitous” muuten vaikuttaisi edellyttävän. Turisti on hahmona niin ärsyttävä juuri siksi, että se osoittaa aitouden ja epäaitouden häilyvän rajan. ”Turisti” on vastakohta sille, mitä kunnon reissaaja, Madventures-kielellä ”travelleri”, haluaa olla, mutta ei kykene olemaan.

Palasin Lontoosta Helsingin ja Tampereen kautta. Tampereen majapaikan (kiitos keittiön lattiatilasta, S.) nurkan takana oli pub nimeltä Soho. (Tampereella on myös pub nimeltä London, mutta se jäi katsastamatta.) Soho oli sisustettu brittipubin tapaan, hanasta sai London Pridea ja pubiruokaakin olisi ollut tarjolla, jos olisi sattunut olemaan nälkä. Kalusteet olivat tummaa puuta, seinät punertavalla tapetilla päällystetyt ja lattiaa peitti kirjava kokolattiamatto.

Siinä pubissa istuskelussa oli jotain camp-henkistä haikeutta, kun istuskelusta ”oikeassa” lontoolaispubissa oli vain muutama päivä aikaa. Mutta miksi tamperelainen brittityyliin sisustettu pub olisi sinänsä ”epäautenttinen” verrattuna johonkin lontoolaiseen pubiin? Rakentuuko epäautenttisuus enemmän siitä, että jokin on ”väärässä paikassa” kuin sisällöstä? Onko tamperelainen brittipub sukua drag queenin kiillehuulipunalle, jonka ”oikea paikka” olisi naisen huulilla?

Campille epäautenttisuus on olennaista: ”autenttinen” camp on mahdollisimman ylilyötyä, kärjistettyä, pinnallista. Camp muistuttaa kaiken kerroksellisuudesta, liikkuvista merkityksistä, jotka vastustavat ajatusta jostain olemuksellisesta, aidosta. Turisti, jos mikä, on hahmona hyvin pervo. Turisti osoittaa sen, että autenttisuus liukuu, ja sinä hetkenä kun kokemuksen, paikan tai jonkin muun ilmiön autenttisuutta aletaan arvottaa, autenttisuuden kuvitteellisuus tulee esiin.

Autenttisuutta pitää miettiä aina suhteessa johonkin: tamperelaispub on epäautenttinen verrattuna Lontoon turistien suosimiin pubeihin, jotka puolestaan ovat epäautenttisia verrattuina hämäriin lähiöpubeihin, jotka puolestaan muuttuvat epäautenttisiksi päädyttyään Lonely Planetin sivuille ”autenttisina lähiöpubeina”. Autenttisuus on päättymätöntä harhaa, ja viime kädessä Stanstedin lentokentän muovisilla Big Beneillä täytetty krääsäkauppa on materiaalisuudessaan ja hetkellisyydessään yhtä ”autenttinen” ympäristö kuin brixtonilainen lähiöpub, jossa myydään eltaantuneita fish&chipsejä.

***

Matkamuistokrääsäkaupat ovat muuten tavattoman mielenkiintoisia, sillä ne eivät niinkään kerro siitä, mitä turisti haluaa nähdä ja mistä turisti on kiinnostunut kuin siitä, mitä paikalliset pitävät itselleen ominaisena – ja mistä he kuvittelevat nyhtävänsä turistilta eniten rahaa. 1980-luvulla jokainen lappilainen matkamuistokauppa oli täynnä poronkarvasta ja huovasta kokoon liimattuja peikkoja, jotka eivät muistuttaneet mitään muuta kuin matkamuistoa.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s