Runokous

Viikko sitten sunnuntaina oli Hesarissa kulttuurisivulla iso juttu Walt Whitmanista ja T.S. Eliotista. Koljosen Hannalla oli pari päivää sitten sarjisblogissaan rukous maailmankaikkeudelle. Eilen Jehovan todistaja soitti ovikelloa ja jätti luettavaa: Vartiotornin ja Herätkää! -lehden erikoisnumeron, jonka teemana on ”Voitko luottaa Raamattuun?”. Näistä näennäisen toisiinsa liittymättömistä asioista tuli mieleen, että aina silloin tällöin on hyvä palata sellaisiin teksteihin, jotka ovat joskus olleet itselle tärkeitä.

En usko, että mikään teksti sinänsä sisältää totuutta, mutta jotkut tekstit ovat minulle enemmän tosia kuin muut sen vuoksi, että haluan uskoa niiden totuuteen. Siitähän uskovien kristittyjen Raamatussakin on kyse: tekstistä, jonka halutaan olevan todempi kuin toiset. Varmaankin tärkeiksi ja totuudellisiksi valikoituvissa teksteissä tekstin sisältö ja merkitys ovat sellaisessa muodossa, että se jollakin tavalla resonoi oman ajattelun kanssa. Tällöin tekstin sisältö ja muoto liukuvat toisiinsa. Ja kun teksti on tuttua, tietyt sanamuodot ja niiden muistaminen tuovat lohtua. Niistä tulee rukouksenomaisia.

Tuntuu hieman nololta tunnustaa, että itselleni Walt Whitmanin runo Laulu avoimesta tiestä on ollut eräänlainen rukouksentapainen teksti. Walt Whitmanhan on amerikkalaisten kliseemäinen lempirunoilija, mikä on jossain määrin hämmentävää, kun muistaa miten avoimen seksuaalista, ja myös queeria, Whitmanin runous on. Mutta tietysti Whitmania voi lukea valikoiden eli jättää promiskuiteettiset niittylemmiskelyt syrjään ja keskittyä nationalistiseen luontohurmokseen, vaikka niillä onkin paljon tekemistä keskenään.

Törmäsin Lauluun avoimesta tiestä ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana: fragmentti siitä oli tunnelmapalana M. Minnaertin kirjassa Maiseman valot ja värit, joka käsittelee erilaisten väri- ja valoilmiöiden fysikaalista syntyä. Kirjoitin fragmentin kauniille paperille, kiinnitin sen seinään ja opettelin sen ulkoa. Valitettavasti en muista siitä enää kuin pätkiä.

Whitman ei valikoitunut ihkutukseni kohteeksi pervorunoilijamaineensa takia, vaan siksi, että fragmentti Laulu avoimesta tiestä sisälsi jotakin, jota 15-vuotiaana kipeästi tarvitsin. Se, millaisella luontevuudella ihmiset sukupuolesta riippumatta asettuvat Whitmanin runoissa halujen kohteeksi, valkeni minulle vasta sen jälkeen kun aloin lueskella ei-heteroseksuaalisuuden historiasta. Eipä siinä vuonna 1965 ilmestyneessä Arvo Turtiaisen kääntämässä kokoelmassa paljon homoeroottisia runoja ollutkaan.

Huolimatta siitä, että olen lueskellut Whitmania myös englanniksi, suomenkielinen käännös on kuitenkin ollut minulle läheisempi.
Song of Open Roadia en ole lukenut samalla intensiteetillä kuin luin Laulua avoimesta tiestä.

Nyt luin Song of Open Roadin jälleen, ajatuksen kanssa, ääneen ja sanoja maistellen. Kokonaisuutena runo on varsin mahtipontinen, mutta edelleen siinä on kohtia, jotka kuulostavat tosilta, joiden haluan olevan tosia. Runossa kiteytyy jotain olennaista sellaisesta elämänasenteesta, jota pidän ihanteellisena, ja jota en tietenkään pysty toteuttamaan – en pystynyt viisitoistavuotiaana enkä pysty nytkään:

Tästä lähtien en kysele hyvää onnea, olen itse hyvä onneni,
tästä lähtien en ruikuta enää, en vitkastele enää, en tarvitse mitään enää
heitän sikseen kotoiset huolet, lukukammiot, vähättelevän kritiikin,
vaellan voimakkaana ja tyytyväisenä avointa tietä.

Säkeiden yli-ihmismäinen mahtipontisuus olisi sietämätön ilman lohduttavan realistista jatkoa:

(Silti kannan myötäni vanhoja, suloisia taakkojani,
kannan niitä, ihmiset, mihin tahansa menenkin,
minun on mahdotonta vapautua niistä,
olen niiden täyttämä ja vastapalvelukseksi täytän ne.)

Englanninkielistä versiota lukiessani löysin runosta uusia säkeitä, jotka kuulostavat hyviltä, ehkä siksi että Whitmanin tekstin poljento on tuttu:

From this hour I ordain myself loos’d of limits and imaginary lines,
Going where I list, my own master total and absolute,
Listening to others, considering well what they say,
Pausing, searching, receiving, contemplating,
Gently, but with undeniable will, divesting myself of the holds that would hold me.

Suomenkielinen käännös on jähmeämpi ja kuivakkaampi eikä välitä sitä keveyttä, joka rajoista irtautumiseen liittyy:

Määrään itseni tästä hetkestä lähtien irtautumaan kaikista kuvitelluista ja rajoittavista siteistä,
määrään itseni kulkemaan itseni ehdottomassa ohjauksessa mihin mielin,
kuunnellen muita, vakavasti syventyen heidän asiaansa,
pysähtyen, tutkien, vastaan ottaen, syvällisesti harkiten,
hellävaroin mutta päättävästi riisuutuen siteistä jotka yrittävät pidättää minua.

Käännös vaikuttaa myös paatokselliselta ja naiivilta – ehkä siksi, että olen lukenut sitä eniten 15-vuotiaana, johon ikään kuulunee paatoksellisuus ja naiivius. Alkukielisiä tekstejä lukiessa häiritsee myös se systemaattisuus, jolla Turtiainen on häivyttänyt sukupuolen Whitmanin teksteistä. Runossa Spontaneus Me Whitman kirjoittaa:
”The body of my love, the body of the woman I love, the body of the man, the body of the earth”, ja Turtiainen kääntää: ”Rakastettuni ruumiissa, rakastamani naisen ruumiissa, ihmisen maallisessa ruumiissa, maan ruumiissa”. Tokihan englannin kielessä ”man” voi viitata ihmisiin yleensä, mutta määräinen artikkeli sanan edessä minusta tarkoittaa sitä, että Whitman puhuu nimenomaan sukupuolitetusta miesruumiista, ei jostain abstraktista ”ihmisen maallisesta ruumiista”.

Whitmanin lisäksi tosilta kuulostavat myös Eliotin tekstit. (Kuinka Hesari osasikin juuri ne kaksi valita esiteltäväksi samaan juttuun!) Eliotia lukiessani en kuitenkaan ollut tarpeeksi herkässä iässä hullaantuakseni kunnolla. Ehkä Eliotiin ei voikaan hullaantua. Whitmanin hurmoksellisuuteen verrattuna Eliotin teksti on laimeaa ja synkkää. Whitmanin ja Eliotin totuudet palvelevatkin eri tarkoituksia.

Minulla oli sähköpostini signaturessa pitkään seuraavat säkeet, jotka ovat Eliotin Hollow Menistä:

Between the idea
And the reality
Between the motion
And the act
Falls the Shadow

Japanilaista runoutta olen lukenut paljon, mutta mikään yksi runo tai runoilija ei ole noussut muita paljon tärkeämmäksi. Harmi, ettei japaninkielen taitoni ole (vielä) tarpeeksi hyvä voidakseni lukea niitä alkukielellä. Loppuun kuitenkin 1700-luvulla eläneen zen-munkki Ryókanin runo:

Älä milloinkaan
vähättele sanoja
äläkä sano
sanoista, että nehän
nyt ovat vain sanoja.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s