Mummu var egentligen farmor

Mummullani oli tapana sanoa aina hyvästejä jätettäessä, että ”Nähdään, jos eletään”. Perhetarinan mukaan suivaannuin neljävuotiaana tähän fraasiin, ja sanoin mummulle, että ”Et sinä saa kuolla! Sinä elät satavuotiaaksi, ja jos hyvin käy, niin satakaksikymmentävuotiaaksi!” Mummu vastasi tähän, että ”ei kiitos”. Mummu oli hoitanut omaa, 93-vuotiaana kuollutta äitiään tämän viimeisinä elinvuosina, eikä elo satakaksikymmentävuotiaana kuulostanut raposelta.

Ei tullut sataa täyteen. Mummu kuoli Lucian päivänä, 95-vuotiaana.

Tuntuu aika omituiselta. Monesti sanotaan, että kuolema voi olla ”helpotus”, mutta en ole ihan varma siitä, mitä se tarkoittaa. Omaisille voi olla tuskallista nähdä, kuinka aiemmin jämäkkä ja päättäväinen ihminen haalistuu, ja siinä mielessä omaisille voi olla helpotus, kun vääjäämätön kuolema lopulta on edessä. Mutta en oikein usko, että asianosaiselle itselleen olisi noin vain ”helpotus” kuolla pois, vaikka tietäisikin, että laitoshoito kestää koko loppuiän, eikä paluuta ”kotiin” enää ole.

En usko mummun viihtyneen hirveän hyvin laitoshoidossa (viihtyvätkö vanhukset laitoshoidossa yleensäkään?), joskin perussosiaalisena ihmisenä hän tuli hyvin toimeen sekä hoitajien että muiden asukkaiden kanssa. Vain pari päivää ennen kuolemaa lääkäri oli todennut hänen olevan ikäisekseen terve vanhus. Suklaa, kahvi ja viski maistuivat edelleen, ja hoitajien mukaan mummu vitsailikin välillä. Mummu ehti olla sairaalassa puolisentoista vuotta, mitä ennen hän oli elänyt yksikseen – tosin parin viimeisen vuoden ajan kotisairaanhoitaja oli käynyt päivittäin.

Mummun muisti oli kuitenkin haurastunut, ja siitä persoonasta, jonka tunsin, oli vain väläyksiä jäljellä. Mummulla oli alkanut muisti pettää jo aiemmin, ja tietyssä mielessä olen surrut mummua useamman vuoden, vaikka se sureminen tuntuukin aika itsekkäältä ja epäoikeudenmukaiselta, ikäänkuin kieltäisi toiselta ihmiseltä muutoksen. On yhtä hölmöä surra vanhuksen muuttumista kuin surra pikkulapsen kasvamista. Kuolemaa kohti se on suunta kummallakin, kuitenkin.

Tapasin mummun viimeistä kertaa lokakuussa, paria päivää ennen mummun 95-vuotissyntymäpäivää. Tapaaminen oli minulle varsin surullinen: aiemmin mummu on jaksanut kysellä kuulumisia ja kertoa omiaan, vaikka sitten samat jutut moneen kertaan. Aiemmin hän myös nauroi muistamattomuudelleen. Tällä kertaa hän ei juurikaan jutellut eikä nauranut. Hän muisti minut kyllä, mutta vasta hetken ponnistelun jälkeen. Katselimme yhdessä telkkaria. Mainoskatkolla markkinoitiin uutta, ihmeitä tekevää anti-age-ryppyvoidetta, mikä vaikutti tilanteeseen nähden absurdilta. Minusta tuntui, että mummu sellaisena kuin minä hänet tunsin, oli jo poissa, mutta olisi ollut väärin vaatia, tai edes toivoa, mummua olemaan jotain muuta kuin se, mitä hän sillä hetkellä oli.

Etäisyyden vuoksi näin mummua suunnilleen kerran vuodessa, kaksi parhaassa, ja viime vuosina soittelimme aika harvoin. Luultavasti hänen muutoksensa ei olisi tuntunut niin dramaattiselta, jos olisin nähnyt häntä useammin ja arkipäiväisemmin. Muutos oli kaikesta huolimatta varsin tavanomaista vanhuksoitumista. Nyt en oikein tiedä, kumpaa varsinaisesti suren – sitä avarakatseista ja mielipiteissään jämäkkää mummua, johon liittyvät muistot ajoittuvat pitkälle ajalle, ja joka haalistui hitaasti olemattomiin vuosien mittaan, vai sitä mummua, joka hän oli kuollessaan. Tästä muistamattomasta ja hauraasta mummusta minulla on paljon vähemmän muistoja. Sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ikäänkuin minulta olisi jäänyt tutustumatta kunnolla viimeisten aikojen mummuun. Ikäänkuin olisin vältellyt tutustumista, koska kaipasin liikaa sitä tuntemaani mummua.

Olen käynyt hautajaisissa vain kerran aiemmin, ja silloin oli kyse jostain Virtun kaukaisesta sukulaisesta. En ollut ukkini, isotätini enkä kummitätini hautajaisissa. Kummitätini kuoli kymmenen vuotta sitten,  ja minun jäädessäni pois hautajaisista mummu sanoi hieman äkäiseen sävyyn, että ”kai sinä nyt sentään minun hautajaisiini tulet?” Jollain toisella kerralla hän kuitenkin sanoi, että sitten kun hän kuolee, niin hänelle on samantekevää, millaiset hautajaiset järjestetään ja keitä sinne tulee, eipä hän ole sitä enää katsomassa, ja että jos en halua sinne tulla, niin ei tarvitse. No, meinasin kuitenkin lähteä hautajaisiin.

Alunperin aioin kirjoittaa mummusta vasta hautajaisten jälkeen, mutta tulin toisiin ajatuksiin. On hyvä miettiä mummua ja kuolemaa ennen jälkeenjäävien monopolisoimaa hautajaistilaisuutta. Hautajaiset ovat ensisijaisesti omaisille järjestetty rituaali, ja luultavasti niissä on ihan tarpeeksi mietittävää ihan sellaisenaankin. Jo nyt vaikuttaa siltä, että ne ovat tulleet mummun muistamisen tielle. Miten sinne Uuteenkaupunkiin nyt oikein pääsee? Saako matkalippuja enää mistään, kun on jouluruuhkat? Millaiset kukat? Ja vaatteet! Keitä sinne tulee? Pitääkö siellä tapella jotain sukuriitoja pois alta? Ja miksi niiden saamarin arkunkantajien on aina oltava miehiä?

Mummu toisti alussa kertomani tarinan melkein joka kerta, kun hyvästejä jätettiin, mutta ei sillä kertaa, kun kävin katsomassa häntä lokakuussa. Siitä huolimatta, että mummu kertoi tarinan lukemattomia kertoja, sen muoto on jo alkanut mielessäni rapautua. On samantekevää, mitä oikeasti sanoin, mutta kertoiko mummu minun sanoneen ”Et sinä kyllä vielä kuole!” vai ”Et sinä saa kuolla!”? En muista. Mummulla oli paljon hyviä tarinoita, ja on surullista ajatella, että toisten edelleen kertomina ne saavat toisen muodon.

***

Ruotsinkielinen otsikko johtuu siitä, että mummu oli käytännössä kaksikielinen. Äidinkielenään suomea puhuva mummu pantiin pienenä ruotsinkieliseen kouluun, joka oli lähempänä kotia kuin suomenkielinen. Aina puhuessaan salaisia asioita muiden aikuisten kanssa, hän puhui ruotsia. Jossain vaiheessa hän paljasti, ettei tarkasti ottaen ole mummu ollenkaan, vaan ”fammu”.

Mainokset

One comment

  1. Päivitysilmoitus: Esikoisromaanin työstöprosessi « Jatulintarha

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s