Miten kissasta tehdään lehmä?

Kävin kirjastossa palauttamassa kirjoja. Uutuushyllyssä oli kirja ”Tossun alla. Parisuhdehuumorin parhaat palat”, kustantajanaan Leikkimieli-kustannus. Jäin lehteilemään sitä, vähän samaan tapaan kuin homeista leipää roskiin heittäessä saattaa jäädä ihmettelemään homerihmastojen muodostamia kuvioita. Erona vain on se, että päästyään yli pilaantunutta ruokatarviketta kohtaan tuntemastaan inhosta homekiekuroissa voi nähdä kauneutta. Tätä kirjaa tarkemmin lehteillessä niljainen ja kuvottava tunne sen sijaan vain lisääntyi.

Jäin miettimään kirjan niljaisuutta ja lainasin sen. Noin satasivuisen kirjan juttujen lukemiseen ei mennyt kauan. Kirjan keskittyminen pelkästään heteroparisuhteisiin oli odotettavaa, joten se ei sinänsä ärsyttänyt sen ratkaisevammin kuin vaikkapa naistenlehtien vastaavanlainen itsestäänselvä heteronormatiivisuus. Se tapa, jolla huumorikirjassa miehiä, naisia ja parisuhteita kuvattiin, oli kuitenkin hyvin vastenmielinen.

Kirjassa ei ollut kerrassaan yhtään hauskaa juttua, tai edes juttua, joka olisi jotenkin myönteinen. Esimerkiksi luvussa ”Huumoria tutustumisesta, rakastumisesta ja seurustelusta” oli seuraavanlainen dialoginpätkä: ”- Tunnustin eilen Anjalle kaikki heikkouteni ja syntini. – Entä sitten? – Mikään ei auttanut, meidät vihitään viikon kuluttua”. ”Naisten huumoria miehistä” -luvussa puolestaan toinen dialogi: ”- Äiti minä menin kihloihin. Löysin miehen, joka on aivan kuin isä! Äiti vastaa: – Mitä sinä minulta haluat, sympatiaa vai?” ”Miesten huumoria naisista” -luvussa vastataan samalla mitalla: ”Miksi morsian pukeutuu valkoiseen? Tiskikone, liesi ja jääkaappikin ovat valkoisia”.

Ja kun on lukenut 70 sivua toinen toistaan tuskastuttavampia juttuja, on vuorossa ”Mustaa parisuhdehuumoria”, jonka alussa on varoitus: ”Tämä parisuhdehuumorin osa-alue vaatii lukijoiltaan tavallista suurempaa ymmärrystä ja jalostunutta huumorintajua. Parisuhde on välillä oikeasti rankka juttu – ja se näkyy myös käytetyssä huumorissa.” Varoituksen luettuani terästäydyin kestämään entistäkin rasittavammat jutut, mutta juttujen tyyli ei käynyt yhtään sen kummemmaksi, mitä nyt vain vitsailtiin enemmän väkivallasta ja kuolemasta.

Parisuhdehuumorin ytimen muodostavat kaksi keskeistä asiaa: ylittämätön sukupuoliero ja se, että parisuhteessa (=avioliitossa) oleminen on pohjimmiltaan aivan perseestä. Miehet ja naiset ovat eri planeetoilta, ja ovat onnettomuudekseen joutuneet tilanteeseen, jossa joutuvat elämään yhdessä. Ainoa, mikä antaa valoa heidän synkkään elämäänsä, on jatkuva keskinäinen vittuilu.

Ymmärrän kyllä ne tilanteet, joissa kirjaan kerätty parisuhdehuumori on syntynyt, ja millaisissa tilanteissa se saattaa naurattaa. Viime vuosikymmeniä lukuunottamatta avioliitto on ollut Suomessakin sellainen järjestely, joka on ollut järkälemäisen pysyvä. Ennen vuoden 1988 avioliittolain uudistusta avioeron saamisen edellytyksenä oli jomman kumman osapuolen syyllisyys (eli siis aviorikos) tai jokin muu mahdottoman painava syy. Avioliiton solmimisen jälkeen avioliitossa oltiin kuolemaan asti, ja jos ei oltu, niin voi sitä häpeän määrää.

Avioliitolla on ollut myös iso taloudellinen merkitys. Ilman emäntää maatalon hommista jäi puolet tekemättä. Rasittavakin akka sentään lypsää ja synnyttää. Myös avioituneen naisen taloudellinen asema on ollut naimatonta parempi: lapseton vanhapiika ei ole vain jäänyt ilman rakkautta, vaan hän on voinut jäädä myös ilman leipää. On parempi olla onnettomassa avioliitossa kuin kulkea kerjuulla.

Kirjan kuvaama huumori voi olla tapa käsitellä muuten kestämätöntä tilannetta, ja myös luonnollistaa se. Sellaistahan avioelämä nyt on kaikkien muidenkin mielestä, onnettomaksi tekevää touhua, ja sille on parempi nauraa kuin itkeä.

En kuitenkaan pysty kunnolla näkemään tällaisen parisuhdehuumorin paikkaa nyky-yhteiskunnassa. Jos ne miehet on niin kauheita, niin pakkoko niiden kanssa on elää? Jos avioliitto on niin kauhea, niin eikö ole parempi erota? Miksi naurukouluttaja Vesa Karvinen, joka mm. järjestääryhmänauruterapiaa työpaikoilla, on kokenut, että juuri nämä vitsit olisivat sopivaa aineistoa parisuhdenaurun kirvoittajaksi?

Jotta juttu naurattaisi, sen on tunnuttava jollain tavalla tutulta. Osa kirjan vitseistä on sisällöltään sellaisia, että ne ovat syntyneet vasta viime vuosikymmeninä. Vaikka avioliitto ei nykyaikana ole sen enempää pakollinen kuin ehdottoman pysyväkään, eikä kenenkään ole pakko kärvistellä sietämättömässä parisuhteessa, parisuhteeseen liittyvät normit korostavat parisuhteen pakollisuutta ja pysyvyyttä. Normit ovat perintöä ajalta, jolloin parisuhteita ei ollut olemassakaan – niiden sijasta oli sukujen välisiä taloudellisia sopimuksia eli avioliittoja. Kirjan huumori toimiikin ensisijaisesti parisuhdenormien rakentajana ja vakauttajana. Sukupuolierolla on yksinkertaista selittää kaikenlaiset konfliktitilanteet, jotta konfliktien perimmäisiä syitä ei tarvitsisi käsitellä. Nauramalla kirjan vitseille sopeutetaan omaa itseä tietynlaiseen parisuhde- ja sukupuolikäsitykseen.

Mutta miksi ihmeessä tyytymättömyyttä aiheuttavia normeja pitää pitää pystyssä ja noudattaa? Normit luovat turvallisuutta, mutta onko tosiaan parempi olla normin turvassa ja tyytymätön kuin kyseenalaistaa normi ja yrittää etsiä joku tolkullisempi tapa elää yhdessä muiden ihmisten kanssa?

(Vastaus otsikon kysymykseen on muuten: ”Mene naimisiin sen kanssa.”)

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s