Osa I, kuolemasta

Punaisen nörtin blogissa oli kaksitoistaosainen henkilökohtainen bloggaussarja, jossa nörtti kuvaili psykoosinsa etenemistä, sekä haaste: ”Haastan kaikki psykoosibloggaussarjan lukeneet bloggaajat kirjoittamaan blogiinsa bloggaussarjan vapaavalintaisesta henkilökohtaisesta aiheesta.” Ainakin Eufemia on ottanut Punaisen nörtin haasteen vastaan.

Luin psykoosibloggauksen läpi, ja se oli varsin mielenkiintoinen. Lukijoille esitettyyn haasteeseen vastaaminen tuntui hyvältä ajatukselta sen vuoksi, että viime aikoina olen kirjoittanut blogiin jotenkin analyyttisellä ja etännytetyllä tavalla. Olen kirjoittanut esimerkiksi kahteen kertaan rakkaudesta ja kahteen kertaan ihmissuhteista sekä myös halusta, mutta joka kerta tekstilähtöisesti. Omat kokemukseni ja tunteeni ovat olleet peitossa siitä huolimatta, etteivät pohdinnat tietenkän ole tyhjästä syntyneet, vaan heijastelevat kokemuksiani.

Ajattelin siis kirjoittaa kymmenosaisen henkilökohtaisen bloggaussarjan, jossa käsittelen teemoja, joita en välttämättä muuten tulisi käsitelleeksi. Jotkut teemoista tosin ovat sellaisia, että olen mäyhänyt niitä blogissa aiemminkin. Pyrin kuitenkin henkilökohtaisessa bloggaussarjassa mäyhäämän teemoja hiukan eri näkökulmasta kuin aiemmin. En listaa teemoja tässä vielä, sillä en tiedä, missä järjestyksessä niitä aion käsitellä, tai miten tulen teemat otsikoimaan.

Aloitan kuitenkin bloggaussarjan kaikkein järeimmällä aiheella.

Kuolemalla.

Se, että aloitan tällä aiheella, ei johdu pelkästän mahtipontisista syistä – joskin toki jonkin verran niistäkin. Minulla on nimittäin ollut kuolorikas vuosi. Kirjoitin joulun alla mummun kuolemasta. Juhannusaattona kuoli tätini. Ja juuri kun ehdittiin selvitä hautajaisista ja sopia jotakin vainajan tavaroiden läpikäymisestä, kuoli isoisä.

Ja kuin jonkinlaisena kohtalonironisena pisteenä iin pälle kuoli vieläpä Nelivitosen eli kantabaarini 45 Specialin jäyhä ja luonteikas portsari Oksanen, joka huhun mukaan osasi myös hymyillä. Oksanen ei tietenkän ollut minulle millään tavoin läheinen, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen nähnyt häntä useammin kuin ketään kolmesta yllämainitusta vainajasta. Oksasen kuolemasta kuultuani teki mieli kysyä, että mikä ihmeen kesän kuumin trendi tämä kuolema nyt on olevinaan, kuolkaa nyt sitte jonossa kaikki, saamari.

Eikä pidä unohtaa, että olin kevällä mukana Terry Pratchettin romaaniin perustuvassa näytelmässä Mort, jonka päähenkilö on personifioitu Kuolema viikatteineen.

Niin että joo, onpa tuota kuolemaa ollut tälle vuodelle liiankin kanssa.

Isoisän hautajaiset ovat vielä pitämättä. Ne pidettäneen kahden seuraavan viikon aikana. En ole vielä varma olenko menossa hautajaisiin – luultavasti olen, sillä en ole tavannut äidin puolen sukua kuin kerran aiemmin, joten jo siitä syystä olisi hyvä mennä. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että jos tuntuu siltä, etten jaksa, en mene. Silloin hautajaisista toivottavasti ei tule niin suurta taakkaa.

Tietyssä mielessä sekä mummuni, tätini että isoisäni kuolema oli odotettu. Mummu ehti täyttää 95, ja mummun hitaan dementoitumisen seuraaminen oli venyttänyt surutyötä usean vuoden ajalle. Tätini puolestaan sairasti etenevä lihastautia nimeltä dystrofia myotonica, jonka takia hän joutui käyttämän hengityskonetta öisin, ja liikkuminenkin onnistui vain sähköpyörätuolilla. Täti oli vasta 59, mutta viimeiset kymmenisen vuotta hän oli ollut henkilökohtaisen avustajan varassa ympäri vuorokauden. Hänen pitkäaikainen miesystävänsä kuoli pari vuotta sitten, ja sen jälkeen tädin elämänhalu selvästi laski. Mummun kuoleman jälkeen täti oli vielä enemmän alamaissa.

Niin makaaberia kuin se onkin, suvun nuoremmat ja terveemmät jäsenet arvelivat jo vuosia sitten, että kumpi tahansa, mummu tai täti, ensin kuoleekaan, vetää toisen pian perässään. Arvio piti paikkansa, vaikka kaikki toivoivat toisin.

Isoisä taas oli 89, ja sairastanut vanhuusiän Alzheimerin tautia jo vuosikausia. Dementiasta huolimatta isoisä oli kuitenkin kai kohtuullisen hyvässä kunnossa muuten, asui edelleen kotonaan, joskin kotisairaanhoitaja kävi päivittäin ja huolehti hänestä. Hänen kuolemansa luultavasti liittyi rutiinien muuttumiseen: hänen asuintaloonsa tuli putkiremontti, ja hän joutui muuttamaan toiseen asuntoon remontin ajaksi. Hän ei ehtinyt asua uudessa asunnossa muutamaa päivää enempää.

Isoisä ei ollut minulle mitenkän läheinen, mutta asuin hänen Oulun asunnossaan muutaman kuukauden fuksivuotenani. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt kyseisessä asunnossa useammin kuin aiemmin, sillä äiti sisarineen järjesteli asunnon myyntiä. Olen käynyt siellä tavaroita ja papereita läpi ja juoksuttanut paikalla kiinteistövälittäjiä ja asunnonkatsojia. Vaikka en tuntenutkaan isoisää henkilönä, olen tutustunut häneen hänen kirjeidensä ja isoäidin päiväkirjojen kautta.

Isoisän kuolema kuitenkin tuntui jollain tavalla vielä raskaammalta kuin kaksi edellistä kuolemaa, ehkä siksi että se oli kolmas lyhyen ajan sisään. Sain kuulla kuolemasta äidin laittamassa sähköpostissa (äiti oli yrittänyt soittaa aikaisin aamulla, mutten jaksanut nousta vastaamaan), ja muistan ensimmäisen ajatukseni olleen ”ei voi olla totta, tämäkin vielä, en jaksa enää”.

On vaikea märitellä, mihin tämä jaksamattomuus liittyy. Ei minun ole pakko mennä hautajaisiin, jos en halua. Olisin joutunut huolehtimaan isoisän tavaroiden läpikäymisestä joka tapauksessa tänä syksynä, vaikka isoisä olisi elänyt vielä seuraavat kymmenen vuotta. Niinpä työmääräkän ei kuoleman myötä olennaisesti lisääntynyt. Ja kuten sanottua, isoisä ei ollut minulle läheinen, joten henkilökohtainen menetykseni hänen kohdallaan on paljon pienempi kuin mummun ja tädin kohdalla.

Luultavasti jaksamattomuus liittyy itse kuoleman ajatukseen.

Koen olevani jossain määrin hyvissä väleissä kuoleman kanssa – niin hyvissä väleissä kuin terve ja nuori ihminen pystyy olemaan. Pyrin kuitenkin olemaan tietoinen kuoleman jatkuvasta mahdollisuudesta; tästä syystä käytän esimerkiksi pyöräilykypärää ja turvavyötä. Vaikka on todennäköistä, että elän vielä ensi vuonnakin tähän aikaan, varmaa se ei ole.

Jos olisin viisikymmentä vuotta vanhempi tai sairastaisin vaikkapa aggressiivisesti etenevää syöpää, näkökulmani olisi tietysti aivan toinen. Viitisen vuotta sitten mummu oli sairaalassa vatsahaavan takia, ja sanoi silloin, ettei halua vielä kuolla, vaikka tietääkin, ettei enää montaa vuotta elä. Minusta oli pysäyttävä ajatella, kuinka mummun iässä, yhdeksissäkymmenissä, ei voi enää suunnitella tekevänsä jotakin vaikkapa ”jonakin kesänä”, tai ”joskus”, sillä niitä kesiä ja joskuksia on jäljellä vähäinen määrä. Ja että se ulottui myös minuun: jos halusin jotain mummun kanssa tehdä, se olisi tehtävä heti. Halusin haastatella mummua, otin kerran sanelukoneenkin mukaan kun kävin hänen luonaan, mutta hän ei jaksanut haastattelua silloin. Niinpä haastattelu jäi kokonaan tekemättä.

Tuntuu kuitenkin siltä kuin tietoisuus kuolemasta antaisi jonkinlaista perspektiiviä asioihin. Usein oman, henkilökohtaisen kuoleman ajatus on kumman rauhoittava raskaissa tilanteissa: miksi stressata vaikkapa jonkin tekstin dediksestä, kun lopullisen dediksen koittamista ei voi koskaan tietää? Ajatus kuolemasta on myös vapauttava, periaatteessa: kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä niin kauan kuin on hengissä sen sijaan, että tuhlaisi aikaansa joutavaan. Tällaisella ajattelutavalla on kuitenkin kääntöpuolensa: miksi ponnistella minkään eteen, kun kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? Jos tuntuu pahalta, eikö ole parempi tavoitella välitöntä mielihyvää kuin keskittyä johonkin enemmän aikaa vievään?

Jossain määrin tällainen oman kuoleman ajattelu on kuitenkin valheellista. Siinä kuolemaa ei oikeastaan ajatella kuolemana, minän katoamisena, vaan jonkinlaisena katalysaattorina omalle toiminnalle ja tunteille.

Minun kanssani matkustaneet tietävät, että pidän hautausmaista. Jotkut matkatovereistani voivat jopa olla sitä mieltä, että pidän niistä liikaakin. Pyrin yleensä ulkomaille matkustaessani käymään ainakin jollain hautausmaalla, vaikka sitten jollain pienellä ja tuntemattomalla, sillä minusta ihmisluonteesta ja kulttuurista kertoo paljon se, miten kuolleita kohdellaan. Olen piirtänyt hautakiviä, ja myös valokuvannut niitä. Usein matkavalokuvistani ainakin kolmasosa on otettu jollakin hautausmaalla.

Hautausmaiden tunnelma on uskonnosta ja kulttuuriympäristöstä riippumatta samanlainen. Hautausmailla tuntuu samalta, oli sitten Oulun Intiössä, Dublinin Glasnevinissa tai Tokion Aoyamassa. Hautausmailla käyminen antaa myös jonkinlaisen tunteen inhimillisestä yhteenkuuluvuudesta ja jatkuvuudesta: kaikissa kulttuureissa kuolleista huolehditaan.

Hautausmaa on yksi rauhoittavimpia ja rauhallisimpia paikkoja mitä tiedän, ja hautausmaiden asema kauhuleffojen miljöönä on ollut minusta aina aika kummallinen. Opiskeluaikana olin mukana inventoimassa kirkkohautoja. Ryömiskelimme kirkkojen lattioiden alla laskemassa ja kartoittamassa arkkuja, ja istuskelimme hautakammioissa muumioiden ja luiden seurassa välillä tuntejakin. Oli leppoisaa. Ei tullut mieleen pelätä mitään, ellei sitten pölykeuhkoa.

Olen selittänyt viehtymystäni hautausmaihin sillä, että hautausmailla käyminen on tapa tulla sinuiksi kuoleman kanssa, sekä oman että läheisten. Ja jollain tavalla se pitääkin paikkansa: sekä mummun että tätini hautajaisissa itse siunaustilaisuus kappelissa oli vieraannuttava. Mutta kun arkut vietiin hautausmaalle ja laskettiin hautaan, tuntuikin rauhallisemmalta, kotoisalta. Mummuni ja tätini ruumiit makaavat samassa haudassa ukkini, tämän isän ja äidin ja kummitätini kanssa, maatuvat siellä. Ajatuksessa on tarkoituksenmukaisuutta.

Tuntuu kuitenkin, että tällainen suhtautumistapa hautausmaihin etäännyttä minut kuoleman ajatuksesta – mikä on tietysti psykologisessa mielessä ihan järkevää. Hautausmaa, konkreettinen muistutus kuolemasta, muuntuu joksikin muuksi, symboliksi ei kuolemasta, vaan kuoleman kanssa sinuiksi tulemisesta. Ja samalla kun hautausmaa muuttuu tällaiseksi symboliksi, kuoleman kanssa sinuiksi tuleminen etääntyy jälleen.

Loppujen lopuksi käy niin, että vaikka kuinka yrittäisin tulla sinuiksi kuoleman kanssa, se ei kuitenkaan onnistu. Hautajaisrituaaliin, hautaamisen ajatukseen, läheisten menetykseen, ruumiisiin ja vainajiin voi tottua, mutta itse kuolemaan ei. Kuolemisen voi tarinallistaa, kuolemaa ei. Se jää näkymättömiin, kuvittelemattomaksi.

Kun kuolemantapauksia on lähipiirissä useita lyhyen ajan sisällä, käy niin, että kuolemaa joutuu ajattelemaan paljon, mutta samalla se karkaa käsistä, ei alistu sinuteltavaksi. Sen käsittämättömyys konkretisoituu. Joudun vastakkain sen tosiasian kanssa, että en voi ymmärtää kuolemaa, voin vain luoda itselleni illuusion ymmärtämisestä. Silloin kun kuolema on tarpeeksi etäällä, illuusio on turvallisen vahva. Mutta viimeisen puolen vuoden aikana illuusio on hapertunut kuolema kerrallaan. Jäljelle jää tyhjiö. Selittämättömyydessän kuolemasta tulee samalla tavalla pelottava kuin se oli lapsena, kun ensimmäistä kertaa tajusin kuolevani, kun tajusin kaikkien muidenkin ihmisten kuolevan. Ja eläinten. Kaiken.

Olen elänyt ainakin kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen, kun tajusin kuolevaisuuden. Enkä ole yhtään lähempänä ymmärtämistä ja hyväksymistä.

One comment

  1. Päivitysilmoitus: Esikoisromaanin työstöprosessi « Jatulintarha

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s