Materia ja muistaminen

27.2.2005 kirjoitin isoisän asunnosta seuraavaa: ”Haluaisin käydä läpi sen roinan ja paperimäärän, seuloa sieltä esiin merkittävät jyväset, tehdä kertomuksen niistä arjen jäänteistä”. 16.4.2007 puolestan totesin: ”Paperipinojen, laatikoitten ja mappien määrä on lamaannuttava. Vaatisi paljon aikaa setviä se kaikki läpi ja saada selville, mikä on olennaista ja kiinnostavaa ja mikä ei. Pelkäänpä, että ellen minä sitä setvintää tee, niin suurin osa siitä paperitavarasta menee suoraa päätä paperinkeräykseen.”

Olen joutunut tilille sanomisistani.

Viimeiset pari kuukautta isoisän asunnon myynti ja tyhjennys ovat olleet kaiken muun olemisen taustalla. Käteni ovat ruvella ja rohtuneet, kynteni alustat mustat, niistän mustaa räkää. Jos saisin mustelmia helposti, olisin varmaan myös mustelmilla.

Materia on vyörynyt ylitseni. Ja samalla ylitseni on vyörynyt se tarina, jota minulle ei ole kerrottu, ja joka sisältyy isoisän ja isoäidin jälkeensä jättämään materiaan. Tarina on hajallaan ja sirpaleina, se muodostuu kokouspöytäkirjoista, kirjeistä, valokuvista, pikkuesineistä, sivulauseista kalenterimerkinnöissä.

Olen kannellut pahvilaatikoita paikasta toiseen, selannut papereita, köljännyt kaappeja, enemmän etsinyt kuin löytänyt. Maakunta-arkistoon on viety kaksi autolastillista paperia, jokunen autolastillinen on vielä jäljellä. Arkistoon vietäviä laatikoita täytellessäni seulani oli aluksi tiuha: katsoin joka kansiosta ja kirjekuoresta mitä ne sisältävät. Mitä useamman tunnin päivässä papereita tuli seulottua, sitä harvemmaksi seulakin kävi. Aloin siirrellä kansioita hyllyistä laatikoihin sellaisenaan luottaen siihen, että arkistoihmiset sitten katsovat mikä on olennaista ja mikä ei.

Olen ärtynyt siitä, että isoisän ja isoäidin on pitänyt säästää, säästää ja säästää kaikki se materia. Kaikki ne yliopistohallinnon kokouspöytäkirjat, muistiot ja kirjelmät – miksi isoisän on halunnut säästää ne? Miksei hän ole luottanut siihen, että yliopistoarkistossa säilytetään kaikki olennainen? Ja jos niiden papereiden joukossa todellakin oli jotain ainutlaatuista, miksei hän toimittanut niitä elinaikanaan arkistoon, vaan säilöi niitä asunnossaan parikymmentä vuotta?

Ja samalla olen ollut iloinen säästövimmasta, koska ilman sitä monet kuriositeetit olisivat tavoittamattomissa. Löysin yhdestä kaapista nipuittain amerikkalaisia shekkejä 60-luvulta. Ne ovat konkreettisia todisteita siitä ajasta, josta Isoäidin matkapäiväkirja kertoo. Löysin kaitafilmiprojektorin ja kaitafilmejä, ja ihme ja kumma: myös projektorin opaskirjan. Laitteiden opaskirjat kun ovat yleensä sellaista tavaraa, että ne ovat hävöksissä siihen mennessä kun opaskirjaa ensimmäistä kertaa oikeasti tarvitsee.

Tänään on saavutettu tietty kulminaatiopiste: antiikkikauppias, jolle äiti asunnon tavarat möi, lähti apumiehineen lastin kanssa kohti Etelä-Suomea. Asunnossa on nyt lähinnä paperitavaraa, joka minun pitäisi lajitella – osa viedään maakunta-arkistoon, osan hakee yliopiston kirjasto. Tähän asti asunto on ollut tuskastuttavan täynnä, ja järjestely hankalaa. Nyt se on ainakin tilan puolesta helpompaa.

Hankaluutta on aiheuttanut myös ristiriita vallan ja vastuun välillä: minulla on ollut vastuu asunnosta, mutta aika vähän valtaa suhteessa siihen, mitä sille ja tavaroille tapahtuu. Olen pitänyt kiinni siitä, että paperitavaran tulisi mennä arkistoon, mutta onneksi vanhoilla papereilla ei ole rahallista arvoa, joten niistä ei ole tarvinnut paljoa neuvotella. Mutta kaiken muun kanssa on toisin: olen marssittanut asunnossa kiinteistövälittäjiä ja katsojia, mutta minä en ole se, joka päätän asunnon myynnin yksityiskohdista. Jokaisen tavaran kohdalla olen joutunut arvioimaan, onko minulla oikeutta tehdä päätöksiä. Jos annan jotakin vähäarvoisena pitämääni pois, olenko astunut valtuuksieni ulkopuolelle? Ovatko käyttöön ottamani teräskattilat ja juustohöylä olennainen osa antiikkikauppiaalle myytyä kokonaispakettia?

Nyt asunnossa ei ole enäämitään, mitä joku yksittäinen ihminen haluaisi. Siellä ovat paperit ja kirjat, jotka menevät arkistoon, kirjastoon tai paperinkeräykseen. Tiedän, että asunnolla on vielä hemmetisti töitä, mutta olen levollisempi, sillä päätösvalta jäljellä olevan materian suhteen on minulla.

Asunnon tyhjentäminen on ollut ristiriitainen prosessi. Tunnistan itsessäni tarpeen kaiken arkistoimiseen ja pakonomaiseen muistiinmerkitsemiseen – tarpeen, jota myös isoisän kämpän paperimäärät kuvastavat. Löysin kaapista kansioita, joihin on huolellisesti arkistoitu eri matkoilla kerääntynyttä paperia: karttoja, pääsylippuja, etikettejä, kuitteja, postikortteja, muistilappusia, joihin tiivistyy jotakin muistettavaa matkasta. Omassa hyllyssäni on rivissä samansisältöisiä kansioita. Varastostani löytyvät opiskeluaikojeni luentomuistiinpanot pahvilaatikkoon pakattuna; asunnosta löysin isoisän luentomuistiinpanot 40-luvulta. Aina aika ajoin koen tarvetta samanlaiseen pedanttiseen tapahtumien muistiinmerkitsemiseen, jota isoäidin matkapäiväkirjat kuvastavat.

Paperimäärissä kuvastuu kuvitelma siitä, että kaiken voisi säilöä ja muistaa. Kenties myös jonkinlainen kyvyttömyys tunnistaa, mikä on olennaista säilytettävää. Ja tietysti myös vaikeus luopua ja myöntää ajan rajallisuus.

Itsekin takerrun kuvitelmaan täydellisen muistamisen mahdollisuudesta, vaikka on itsestäänselvää, että muisto ei ole dokumentti, vaan aina sidoksissa muistamisen hetkeen. Luopuminen on minullekin vaikeaa, oli kyse sitten materiasta, omista käsityksistä, tunteista tai rutiineista.

Ristiriitaista asunnon tyhjentämisessä on se, että toisaalta sen sisältämissä merkeissä ja niiden järjestyksessä tunnistan paljon itseäni, mutta samalla tunnistettu osa itsestä kyseenalaistuu. Haluanko todellakin, että minun kuoltuani jälkeenjääneet heittävät pois sen silpun, josta en ole itse osannut luopua? Vai olisiko nyt hyvä sauma opetella hyväksymään unohtamisen vääjäämättömyys ja välttämättömyys sekä opetella luopumaan sekä materiasta että tarpeesta säilyttää?

One comment

  1. Päivitysilmoitus: Esikoisromaanin työstöprosessi « Jatulintarha

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s