Puisevaa SM-fantasiaa

Näin tylsän ja viston elokuvan. Kyseessä oli Liliana Cavanin elokuva Yöportieri vuodelta 1974. Katsoin sen porukalla Teresa de Lauretis -lukupiirin kanssa sen vuoksi, että se oli yksi niistä harvoista elokuvista, jota käsitteleviä tarkempia pohdintoja sisältyy de Lauretisin suomennoskokoelmaan Itsepäinen vietti.

En ole kirjoittanut blogiin pitkään aikaan, ja nytkin mietin, kannattaako minun oikeasti uhrata aikaa kyseisen elokuvan analysoimiseen, vaikka blogiaihelistallani on paljon kiinnostavampia ja tärkeämpiä aiheita, kuten vaikka lapsiporno, positiivinen ajattelu, yliopistolain vaikutukset ja nostalgoiva yhteenveto siitä, mitä olen kirjoittanut Jatulintarhaan niiden viiden vuoden aikana, jotka blogi on ollut olemassa.

Oikeastaan en pysty oikeuttamaan tätä kyseistä elokuvaa (jota en suosittele kenellekään) käsittelevää kirjoitusta millään muulla kuin sillä, että haluan pohtia tarkemmin elokuvan minussa herättämiä tunteita ja niiden syitä. Tuntuu kuitenkin siltä, että suuri osa näistä tunteista ei liity elokuvaan, vaan pikemminkin siihen, että Teresa de Lauretisia lukemalla olin omaksunut tietynlaisen katsomistavan kyseiselle elokuvalle.

Tosiasia on, että itse elokuva oli paikoin piinallisen tylsä. Toisin paikoin se oli epäuskottava, jopa järjetön. En sinällään ole sitä mieltä, että elokuvien (tai tarinoiden ylipäänsä) tarvitsisi olla järjellisiä tai loogisia, mutta järjettömyyden pitäisi olla linjassa tarinan kanssa. Esimerkiksi seksploitaatio-leffa Ilsa, Tigress of Siberia, jossa paha mutta povekas ex-natsiupseeri kiduttaa miehiä gulagilla, on juoneltaan toki epärealistinen ja paikoin myös järjetön, mutta silti elokuva on sisäisesti koherentti — siis uskottava. Se ei pyri olemaan muuta kuin elokuva, jossa erotisoidaan häikäilemättä totalitaristista vallankäyttöä ja näytetään mahdollisimman paljon verta ja tissejä.

Yöportieri sen sijaan vaikutti vakavalta taide-elokuvalta. Tätä vaikutelmaa tietysti lisäsi se, että Teresa de Lauretis oli vaivautunut analysoimaan elokuvaa. Ehkä elokuva yritti kertoa jotain yleisinhimillistä ihmissuhteiden valtapeleistä. Luultavasti sen oli tarkoitus koskettaa, jopa järkyttää. Koskettamisen ja järkyttämisen keinoksi oli valittu — totalitaristisen vallankäytön erotisointi.

Ennen tarkempaan mäystämiseen siirtymistä referoin elokuvan juonen. Max on hotellin yöportieri, entinen natsiupseeri, joka on keskitysleirillä kiduttanut ja käyttänyt hyväkseen nuorta sosialistityttöä, Luciaa. Maxia odottaa oikeudenkäynti, ja hänen entiset natsitoverinsa yrittävät tuhota mahdollisimman paljon todisteita ennen oikeudenkäynnin alkua. Mutta hui, Lucia, ilmielävä rikosten todistaja, ilmestyykin sattumalta hotelliin. Pelostaan huolimatta (tai sen vuoksi) Lucia tuntee vetoa kiduttajaansa kohtaan, jättää aviomiehensä ja lukittautuu yhdessä Maxin kanssa tämän asuntoon. Maxin natsitoverit yrittävät vakuuttaa, että Luciasta pitäisi päästä eroon, ettei tämä pääse todistamaan oikeudenkäynnissä. Kun Max kieltäytyy, natsitoverit piirittävät parin asuntoon yrittäen näännyttää heidät nälkään. Lopulta Max ja Lucia lähtevät asunnosta, natsit seuraavat heitä ja ampuvat heidät sillalle. End of story.

Ilmeisesti elokuvan pitäisi kertoa siitä, kuinka Maxin ja Lucian sadomasokistisesta suhteestaan saama nautinto ylittää rajoja. Keskitysleirillä on sallittua kiduttaa ja haluta kiduttaa, mutta sodan jälkeen enää ei. Koskaan ei pitäisi haluta tulla kidutetuksi, mutta silti Lucia haluaa. Jotkut tyypit haluaa alistaa ja toiset alistua, vähänks on transgressiivista hei!

Teresa de Lauretis kirjoittaa, että Maxin ja Lucian perverssi halu ja seksuaalinen intohimo — ”perverssi sosiaalista normaaliutta tavoittelevien ihmisten pintakiiltoisen moraalin mittapuulla” (s. 141) — osoittaa vääräksi käsityksen normaaliudesta ja normaalista halusta. Rohkenen olla Teresan kanssa eri mieltä. Tietyssä mielessä perversseintä elokuvan haluskenaariossa oli se, että siinä ei oikeastaan ollut mitään erityisen perverssiä tai epänormaalia, vaan Maxin ja Lucian suhde ja halutalous noudatti suoraviivaisesti heteroseksuaalista romanssia. Tietysti Lucia jättää aviomiehensä ja heittäytyy sen miehen käsivarsille, joka on alistamalla herättänyt hänen uinuvan naisellisen halunsa. ”Rakastan häntä”, tunnustaa Maxkin entiselle natsitoverilleen, ja siitäpä loppujen lopuksi onkin kyse: Romeosta ja Juliasta, jotka eivät voi saada toisiaan, koska maailma on sijoittanut heidät Montaguen (öh, siis natsien) ja Capuletin (öh, siis keskitysleirivankien) sukuun.

Vai tätäkö Teresa tarkoittaakin? Sitä, että Maxin ja Lucian halu on perverssiä siksi, että se noudattaa niin johdonmukaisesti heteroseksuaalista romanssia? Vai olenko vain itse lukenut liikaa queer-teoriaa?

Mutta mistä loppujen lopuksi oli kyse omassa ahdistuksen ja ärtymyksen tunteessani? Kyse on toki osittain samasta asiasta, josta de Lauretiskin kirjoittaa: ”monet katsojat kieltäytyivät eläytymästä tai olivat kykenemättömiä eläytymään siihen. Sen fantasia oli joko liian uhkaava, liian intiimisti koskettava tai mahdollisesti jopa liian etäännytetty” (s. 141). De Lauretis muistuttaa, että kaikki elokuvien fantasiaskenaariot eivät ole jokaisen katsojan ulottuvilla, eikä jokainen elokuva voi ”vetää puoleensa katsojan katsomishalua” eli saada katsojaa näkemään itseään elokuvan fantasiaskenaariossa.

Selvästikin olin kykenemätön eläytymään elokuvaan, eikä se myöskään vetänyt puoleensa katsomishaluani. Jos olisin katsonut elokuvaa yksin tai kepeämmissä tunnelmissa, olisin luultavasti pikakelaillut, tehnyt jotain muuta, jutustellut, napostellut. Olisin elokuvan aikana ehtinyt mainiosti korjata muutaman vaatteen tai kutoa jotakin, sillä siinä oli paljon katsomishalua näivettävää tyhjäkäyntiä, jonka aikana olisi voinut keskittyä parsimiseen tai karanneiden silmukoiden poimimiseen. Olisin jopa saattanut jättää elokuvan katsomisen kokonaan kesken.

Elokuvan katsominen osana lukupiiriä, Teresa de Lauretiksen ajatuksia samalla reflektoiden, teki tilanteesta vakavan. Samalla leffaa tuli katsottua ikäänkuin se olisi vakavan katsomisen arvoinen. Leffan kohtauksessa, jossa Max ja Lucia näkevät nälkää piiritetyssä asunnossa, heidän jaloissaan pyörii kissa. Mietin, että ”eikö ne tajua nyt syödä tota kissaa”, ja leffan jälkeen yksi lukupiirimme jäsenistä kertoi ajatelleensa samaa. Ajatus on moninkertaisesti huvittava. Ensinnäkin yhteinen ajatuksemme kertoo siitä, kuinka katseemme kiinnittyi johonkin epäolennaiseen sen sijaan, että olisimme katsoneet sitä, minkä piti olla keskiössä. Voi kysyä, siirsimmekö katseemme keskiöstä, koska siinä oli jotain, jonka halusimme torjua — vai koska keskiössä ei oikeastaan ollut mitään, mitä katsoa? Toisekseen kissan läsnäolo tekee asuntoonlukkiutumisskenaarioon särön. Mistä kissa sai ruokaa, jos ihmiset nääntyvät nälkään? Menikö se ikkunan kautta metsästämään rottia? Jos meni, toiko se niitä isännälleen? Jos toi, söivätkö päähenkilöt ne? Ja jos kissa oli sisällä, eikö päähenkilöille edes kymmenentenä ruoattomana päivänä tullut mieleen syödä kissaa? Kolmannekseen: siellä me vain istuimme katsomassa sitä elokuvaa hiljaa ja vakavina kommentoimatta elokuvaa ääneen. Voi meitä ja meidän keskinäistä kilttiä tyttöyttämme.

Sinänsä kokemukseni noudattelee sitä, mitä de Lauretis kirjoittaa niistä katsojista, jotka torjuivat kyseisen elokuvan fantasian. Lauretiksen mukaan elokuvan fantasiaan samastumista voivat rajoittaa muut subjektiiviset, sosiaaliset, tietoiset ja tiedostamattomat representaatiot ja identiteettikonstruktiot, jotka sitten voivat ylimäärittää katsomistapaa. Näin kyllä totta totisesti kävi: de Lauretiksen lukeminen ylimääritti Yöportierin katsomistapaani. Indiana Jonesin monokkelisilmäiset pahisnatsit, univormufetisistiset larppaajakaverini, Tom of Finlandin iloiset SS-miehet, Anne Frank ja O:n tarina olivat varmaan taustalla myös, mutta eniten katsomistapaani kuitenkin määritti Teresa de Lauretis.

Vastausta vaille kuitenkin jää se, mihin elokuvassa oikein olisi pitänyt pystyä eläytymään. Mihin fantasiaskenaarioon siinä itsensä oikein olisi voinut sijoittaa? Hahmot olivat liian karikatyyrimäisiä ja tyhjiä ollakseen samastuttavia. Pystyn keksimään kaikenlaisia fantasioita, joita voisi kehitellä ”keskitysleirivanki kohtaa kiduttajansa” -juonen ympärille. Ilmeisin fantasia itselleni on kostofantasia, jonka voi kaikin mokomin erotisoida. Myös fantasia siitä, että keskitysleirin ”todelliset” kidutusskenaariot näytellään uudelleen samoilla rooleilla sodan jälkeen uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja uudessa ympäristössä on kiinnostava. Tätä fantasiaa Yöportieri ilmeisesti tavoittelee. Kiinnostava fantasia olisi sekin, että kaiken palattua tavalliseksi ja arkiseksi sodan jälkeen ihmiset fantisoivat salaa ja tukahdutetusti väkivallasta ja järjettömyydestä nauttien halunsa salaamisesta. Puhumattakaan siitä fantasiasta, että sodan kauhujen keskellä seksuaalisuus virtaa Vapaasti, Väkevänä, Todellisena ja Luonnollisena jättäen jälkensä sodan kokeneisiin ruumiisiin ja sieluihin.

Kyse ei siis ole siitä, etten voisi/haluaisi eläytyä valtafantasiaskenaarioihin sinänsä, vaan siitä, että en pysty samastumaan Yöportierin hahmoihin. Valtadynamiikka on ylipäänsä olennainen osa ihmisten sosiaalis-seksuaalista olemusta, eikä minusta vallasta vapaata seksuaalisuutta ole muualla kuin feminististen kukkaistyttöjen fantasioissa (sic). Pystyn toki samastumaan fantasiaan hoikan lyhyttukkaisen tytön alistamisesta, mutta en pysty samastumaan fantasiaan nimenomaan Lucian hahmon alistamisesta.

Elokuvan fantasiaskenaariota asuttavat sen hahmot. Skenaarioita ei voi irroittaa heistä. Hahmoihin on samastuttava, jotta elokuvan fantasia toimisi. Tai sitten on irroittauduttava samastumisesta ja jättäydyttävä katsojaksi, tirkistelijäksi, mikä on ihan mahdollinen fantisoinnin positio. Yöportieri ei kuitenkaan tarjonnut kovinkaan paljoa tirkisteltävää — enkä tarkoita tirkisteltävyydellä paljasta pintaa, vaan sitä, että itse katsomisen akti tuottaa mielihyvää. Luciaa esittävä Charlotte Rampling koppalakissa ja henkseleissä on minusta toki varsin haluttavan näköinen, sillä maskuliinisuuden merkeillä pelailevat femmet koskettavat omia fantasioitani. Haluttavuus on kuitenkin kiinni visuaalisissa merkeissä, ei hahmossa itsessään ja sen toiminnassa.

Mikä sitten on lopputulema? Yksinkertaistettuna: jos haluat natsi-fetisistisiä SM-fantasioita, katso mieluummin Ilsa, She-Wolf of SS tai tsekkaa Tom of Finlandin kuvat. Jos haluat psykologisen elokuvan sodan arvista, katso Pakulan Sofien valinta. Jos haluat elegantin elokuvan naisen masokismista, katso Bunuelin Päiväperho. Jos haluat kuolata Charlotte Ramplingia tai Dirk Bogardea, valitse joku muu elokuva, tai käy katsomassa Youtubesta ainoa näkemisen arvoinen pätkä elokuvasta. Loppu on puuduttavaa kuraa.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s