Luodaan yhdessä hirviö ylisamastumalla yliopiston sääntöihin!

Olen tällä hetkellä siitä onnellisessa asemassa, että rahoitan hulppean elämäntyylini ja tutkijanurani apurahalla. Tämä mahdollistaa sen, että voin omistaa pari viikkoa elämästäni pelkästään harrastajateatterille väitöskirjan sijaan, ja sen, että jonakin päivänä voin nukkua yhteen iltapäivällä ja keskittyä sen jälkeen Slavoj Zizekiin seuraavan neljäntoista tunnin ajan pyjamahousuihin pukeutuneena.

Monet akateemiset kanssakulkijani sen sijaan eivät ole yhtä onnekkaita. He joutuvat leimaamaan itsensä kellokortilla sisään yliopistotehtaaseen ja sen jälkeen syöttämään työtuntinsa SoleTM-työajanseurantajärjestelmään. He miettivät, missä kulkee se raja, jossa Travel-matkalaskujärjestelmään syötettyjen työmatkakulujen summa ylittää sen vaivan, jonka itse matkalaskujärjestelmän käyttö aiheuttaa. He pohtivat, onko tietyn kurssin oppiaineelle tuottama tulos (eli siis opintopisteet) mielekkäässä suhteessa tilavuokriin ja mahdollisten ulkopuolisten luennoitsijoiden palkkioihin. Heille on relevantti kysymys, onko oppiaineen tuottavuuden kannalta parempi julkaista viisi kahden sivun mittaista, samansisältöistä, mutta eri otsikolla varustettua abstraktia eri julkaisuissa, vai yksi kymmenen sivun artikkeli — tai onko mielekästä ylipäätään julkaista mitään missään julkaisussa, joka ei ole kansainvälinen ja referee-tasoinen.

Onnekkaasta asemastani huolimatta mietin tietysti näitä itsekin.

Uusi yliopistolaki herätti kiukkua ja vastustusta, ja yliopistolaiset olivat kiitettävän äänekkäitä siitä huolimatta, että äänekkyydellä ei ollut juurikaan merkitystä lopputuloksen eli lain sisällön kannalta. Lain läpimenon jälkeen mielenosoitukset ja ammattiliittoprotestit ovat jatkuneet. Niiden lisäksi rinnalla kulkee diskursiivinen vastarinta, joka ilmenee arkisessa puheessa ja käytännöissä. Sanasta ”innovaatio” on tullut pelkkä vitsi kaikkialla muualla paitsi poliitikkojen puheissa ja lakiteksteissä. Facebookissa tutkija julistaa kavereilleen tehneensä päivän työn tallennettuaan työtuntinsa SoleTM-järjestelmään ja lähtevänsä nyt kotiin vapaa-ajanharrastuksen eli tutkimuksen pariin. Röyhkeimmät (tai kiireisimmät) akateemiset toimijat ottavat loputtomiin hallintopalavereihin mukaan jotakin luettavaa, kuten tutkimusalansa viimeisimpiä julkaisuja, jottei aika menisi ihan hukkaan.

Mutta onko tämä diskursiivis-praktinen vastarinta sittenkin vain merkki alistumisesta sellaiseen yliopistoon, jota yleiseurooppalainen yliopistopolitiikka meille tarjoaa?

Slavoj Zizek huomauttaa, että ironia ei ole pelkästään tapa selvitä sietämättömissä oloissa (kuten stalinistisessa Neuvostoliitossa tai suomalaisessa yliopistossa). Ironia kuvastaa sitä, että se, mistä otetaan etäisyyttä, nähdään todellisena ja pysyvänä. Zizekin mukaan ironinen etäisyys on status quota ylläpitävää myös sen takia, että ironia mahdollistaa passiivisuuden. Status quota rapauttaakin enemmän ylisamastuminen sääntöihin — se, että tehdään täsmälleen juuri niin, kuin vaaditaan. Ylisamastuminen osoittaa sääntöjen tyhjyyden ja mielettömyyden.

Mitä jos vastarinnan keinoksi suomalaisessa yliopistossa otettaisiinkin Zizekin ehdottama ylisamastuminen?

Luodaan siis yhdessä nykyisen yliopistojärjestelmän kannalta ihanteellisen tutkija, joka saapuu työpaikalleen tasan kahdeksalta ja poistuu työpaikalta kello neljä iltapäivällä, pitää lounastauon kahdestatoista puoli yhteen ja kaksi 7,5 minuutin mittaista kahvitaukoa aamu- ja iltapäivällä. Kaiken tutkimustyönsä tutkija tekee tänä aikana. Hän ei lue mitään tutkimuskirjallisuutta muulloin kuin tuona aikana, eikä myöskään ajattele tutkimusaihettaan vapaa-ajalla.

Jos tutkijalle on merkitty, että työajasta esimerkiksi 10% tulisi käyttää opetukseen, tutkija todellakin käyttää työajastaan (1600 tuntia vuodessa) juuri määrätyn ajan. Aikaa ei ylitetä, ei millään ehdolla. Jos kurssin loputtua tutkija saa 20 opiskelijan esseetä arvioitavaksi, ja opetukseen käytettävä aika täyttyy keskein esseiden arvioinnin, tutkija jättää loput esseet arvioimatta.

Julkaisuja tutkija tietenkin tuottaa paljon, niillähän tutkimuksen tuloksellisuutta mitataan. Sen vuoksi tutkija käyttää paljon aikaa sen tutkimiseen, mihin referee-tasoisiin julkaisuihin on helpointa saada papereita läpi. Sitten tutkija arvioi tutkimusaihettaan sen mukaan, kuinka monta erillistä artikkelia siitä saa lohkottua ja kuinka monta kertaa saman tekstin saa lähetettyä eri paikkoihin tekstin otsikkoa ja sanamuotoja hiukkasen muuntelemalla. Tekstin sisällöllähän ei ole merkitystä, vaan sillä, että julkaisuja tuotetaan. Siten tutkijan ei tarvitse olla huolissaan siitä, että laitoksella tai oppiaineessa joku häntä tästä vanhan yliopistojärjestelmän näkökulmasta epäeettisestä toimintatavasta paheksuisi.

Tutkija ei luonnollisestikaan suostu minkäänlaisiin talkoohommiin, kuten ohjaamaan kilpailevan yliopiston (tai oppiaineen) opiskelijoiden opinnäytteitä tai toimimaan anonyyminä vertaisarvioijana tieteellisille teksteille. Anonyymistä arvioinnistahan ei saa merkintöjä cv:hen! Sen sijaan tieteellisten julkaisujen toimituskunnissa hän voi olla jäsenenä, mikäli jäsenyyteen liittyvät velvollisuudet voi liittää osaksi virkatyötä. Muuten ei.

Yliopiston kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vaikuttamista tutkija toteuttaa antamalla medialle nopeita, helppoja ja viihdyttäviä näkökulmia omasta erityisalastaan. Jaaritteluun, negatiivisuuteen tai pessimismiin hän ei sorru. Puheissaan hän käyttää päälauseita ja välttää moniselitteisyyttä ja ristiriitaisuutta. Tutkija on myös nuori, hoikka ja hyvännäköinen. Hän on kuitenkin sopivasti persoonallinen, jotta hänet voi brändätä juuri tietyn yliopiston tutkijaksi. Ehkäpä hänellä on hauska aksentti, muheva (mutta siisti!) parta tai tunnistettavan väristä huulipunaa.

Luonnollisesti tutkijan tutkimusaihe on taloudellisesti hyödynnettävissä. Jos tutkimusaihetta ei voi suoraan tuotteistaa, se on kuitenkin suuren yleisön näkökulmasta helposti lähestyttävä eli medialle myytävissä ja popularisoitavissa. Ikuiset teemat, kuten Rakkaus, ovat erityisen sopivia tutkimusaiheita. Tylsiä ja vaikeita teemoja ja tutkimusmenetelmiä, kuten ideologiakritiikkiä ja diskurssianalyysiä, tutkija ymmärtää välttää ilman erillisiä varoituksia.

Olisin itse valmis tällaiseen yliopistopoliittiseen kokeeseen eli muovautumaan nykyiseen yliopistojärjestelmään täydellisesti sopeutuneeksi tutkijaobjektiksi, jos joku tämän ihmiskokeen rahoittaisi. Koe voisi kestää vaikkapa yhden lukukauden — koko vuotta ei pääni varmaan kestäisi. Voisin rakentaa itsestäni performatiivisen tutkija-kokonaistaideteoksen, joka toimisi kestävänä esikuvana tuleville tutkijasukupolville.

Mutta ei siitä kuitenkaan tulisi mitään. Jo ihmiskokeen perusasetelman kannalta olisin aivan vääränlainen testiobjekti. Ironisesta etäisyydestä ja kyseenalaistamisesta on nimittäin jo tullut toinen luontoni.

Onneksi meillä kasvaa koko ajan uutta tutkijapolvea, josta voi valita sopivampia testiobjekteja.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s