Etelän media

Viime syksyn aikana olen läpeensä pettynyt suomalaisiin joukkotiedotusvälineisiin ja mediaan yleensä. Olen kyrpiintynyt Hesarille, kaikkien kanavien tv-uutisille, kaikkien mahdollisten kaupallisten lafkojen nettiuutisille ja Ylelle – joka saa hintsusti anteeksi Yle Areenan ja Elävän arkiston takia. Kalevalle ja iltapäivälehdille olin kyrpiintynyt jo vuosia aiemmin, joten ne pääsivät helpolla tässä kyrpiintymiseni aallossa.

Joukkotiedotusvälineellisen kyrpiintymiskokemukseni helmiä ovat olleet esimerkiksi saman STT:n uutisen lukeminen kahdesta paperilehdestä ja useasta nettiuutisia suoltavasta julkaisusta saman päivän aikana, youtube-videoiden ottaminen Maikkarin pääuutislähetyksen aiheeksi ja uutisten kehrääminen satunnaisten poliitikoiden fb-päivityksistä. Kaikki tämä (ja moni muu vastaava mediakokemus) on lähinnä melua, kohinaa, joka vie huomion pois relevantista yhteiskunnallisesta keskustelusta ja eri instanssien ja henkilöiden poliittisen toiminnan arvioinnista. Aihe mikä tahansa, niin uutisen yhteydessä on mieluummin se viihdyttävä kadunmies kertomassa miltä nyt tuntuu sen sijaan, että oltaisiin haastateltu tylsää asiantuntijaa. Samalla viedään yleisön huomio pois siitä, mikä on olennaista ja kohti samastuttavaa naapurin napaa, melkein kuin omaa, ettei vaan tarttis ajatella tai herran jestas sentään, tajuta omia vaikuttamismahdollisuuksiaan. Ja jos se päivystävä dosentti on kuitenkin haastateltavaksi raahattu, vaikeita käsitteitä se ei saa kuitenkaan käyttää!

Kyrpiintyminen saavutti jonkinlaisen lakipisteensä marraskuun lopulla, kun seurasin keskustelua lehtitilausten arvonlisäveron nostosta nollasta yhdeksään prosenttiin. Alkujaan minulla ei ollut asiasta selkeää mielipidettä. Arvonlisävero on yleisesti ottaen aina jotenkin huono veronkeruumuoto, mutta toisaalta 9% on aika vähän. Vertailun vuoksi: kirjojen ja kulttuuritapahtumien lipunmyynnin arvonlisävero on  8%, lehtien irtonumeromyynnin 23%. Myös nettiyhteyttä verotetaan yleisen alv-kannan mukaan. Se, että nimenomaan lehtitilausten arvonlisävero on nolla, johtuu niiden menneestä roolista kansan sivistäjänä ja uutisten levittäjänä – siis syistä, jotka ovat aikansa eläneitä.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö yksittäisillä lehdillä olisi hyvinkin merkittäviä tehtäviä kansan sivistämisen ja uutisten levittämisen näkökulmasta – esimerkkeinä nyt vaikkapa Tähtivaeltaja ja Maailman kuvalehti, joista jälkimmäinen julkaisee suurimman osan jutuistaan myös netissä, mutta jota itse tilaan ihan sen takia, että paperista lehteä on mukavampaa (ja turvallisempaa) lukea vessassa kuin samaa lehteä puhelimen näytöltä. Tosin sikäli kuin tiedän, kummankaan lehden ei ole tarkoitus tuottaa voittoa, ja kummankin lehden rahoituksesta osa tulee muualta kuin tilausmaksuista ja mainostuloista.

Mutta väite, jonka mukaan tilattavat lehdet olisivat mediamuotona erityisessä vastuussa uutisten levittämisestä ja kansan sivistämisestä on lähinnä facepalmin arvoinen perustelu verotuksen nollatasolle. Kun lehtitalojen temppuilua vierestä katsoo, käy kyllä äkkiä selväksi, että lehdillä on rooli ensisijaisesti tuottoa tuottavina tuotteina, joita myydään kuluttajille. Silti törmäsin kaikenlaisiin apokalyptisiin skenaarioihin, joita lehdet suolsivat. Se, että suurimpien lehtitalojen lippulaivat määkyvät, kuinka suurin piirtein koko lehtiala vajoaa lentohiekkaan yhdeksän prosentin alv-korotuksen takia ja vetää mukanaan niin kuljetusyrityksiä kuin suomalaista paperiteollisuutta, kuvastaa lähinnä lehtialan harhakäsityksiä omasta merkittävyydestään.

Ymmärrän toki yksittäisten toimittajien oikeutetun hädän, kun lehtitalot päättävät potkia porukkaa pihalle kompensoidakseen jo etukäteen arvonlisäveron noston aiheuttamaa oletettua tilaajakatoa. Kyse on kuitenkin firmoista, jotka tuottavat merkittävää voittoa osakkeenomistajilleen – esimerkiksi Otavamedia viime vuonna 15 miljoonaa, ja kasvuakin oli 3%. Se, että lehtitalot maksattavat arvonlisäveron mahdolliset kustannukset työntekijöillään on mitä raain osoitus siitä, että lehtikustantamoilla ei ole minkäänlaista yhteiskunnallista vastuuta: kyse ei ole vain yksittäisten toimittajien työpaikoista, vaan siitä, että ilmeisesti lehtitalot mieluummin tekevät huonompaa journalismia entisellä voittomarginaalilla kuin laskevat voitto-ja kasvutavoitettaan.

Hyytävä osoitus suomalaisen uutisjournalismin heikkoudesta on raportti Leikkaa–liimaa-journalismia? Tutkimus uutismedian lähdekäytännöistä. Tutkimus keskittyi siis pelkästään uutisiin, aineistonaan neljän eri tv-kanavan uutislähetykset ja verkkouutiset, STT:n uutistuotanto sekä Hesarin ja molempien iltapäivälehtien painetut versiot sekä verkkouutiset. Tarkoituksena oli selvittää, kuinka suuri osa lehdissä julkaistuista uutisista perustuu ulkopuolisen tahon jo valmiiksi tuottamaan materiaaliin, eli tiedotteisiin, uutistoimistoaineistoon tai medialainoihin. Lopputulos on masentava: ”Kaikkiaan vain noin neljännes aineiston jutuista on sellaisia, joihin ei epäilty tai tiedetty liittyvän joko PR-, uutistoimisto- tai mediamateriaalia” (s. 54). Tämä tarkoittaa sitä, että 75 prosenttia mainituissa medioissa julkaistuista uutisista on suurelta osin peräisin jostain muualta kuin toimituksesta. Toki uutisaineiston riippumattomuus vaihteli suuresti aiheesta ja viestimestä riippuen: esimerkiksi rikosjuttujen voi olettaakin perustuvan viranomaisten tiedotteisiin, ja sen brittijulkkiksen edesottamukset voi käydä suoraan kääntämässä Daily Mailin uutisesta lähettämättä omaa toimittajaa paikan päälle. Mutta esimerkiksi Hesarin kohdalla 40% verkossa julkaistuista uutisjutuista on kokonaan tai enimmäkseen peräisin PR-tiedotteista. Paperilehteen puolestaan painetaan STT:n tiedotteita taitollisista syistä: jos johonkin kohtaan ei saada myytyä mainosta, voi STT:ltä napata sen pikku-uutisen, jossa mies puri koiraa Viitasaarella. Lopputulos on se, että yleisö lukee samat STT:n uutiset monesta viestimestä tai samat viranomaistiedotteet vähän eri painotuksilla.

Joiltain osin kyrpiintymiseni johtuu siitä, että olen tänä syksynä vatvonut väikkärin merkeissä suomalaisen lehdistön historiaa, mikä on terävöittänyt aisteja myös nykyjournalismin suhteen. Muutaman vuosikymmenen takana menneisyydessä (tarkemmin sanottuna vuonna 1965) oli aika, jolloin Ylioppilaslehden seksiä käsittelevä vappunumero räjäytti keskustelun seksuaalisuudesta ja oli ainakin aikalaismuistelijoiden mukaan (Stålström, s. 320) merkittävä tekijä homoseksuaalisuuden yhteiskunnallisen aseman muutosprosessille. Tilanteessa, jossa yhden lehden yksi teemanumero voi merkittävästi vaikuttaa yhteiskuntaan, voidaan tosiaankin sanoa, että lehdistöllä on kansallista merkitystä. Tämä aika on kuitenkin ollut ohitse jo kauan sitten, vaikka varsinkin sanomalehdistö (ei pelkästään Suomessa) yrittää kynsin hampain roikkua kiinni tässä kansallisen merkityksen omaavan lehdistön ihanteessa, jota ei uhkaa pelkästään mediakentän ja yleisöjen pirstaloituminen, vaan ihan se perussetti, joka uhkaa mitä tahansa instanssia yliopistojärjestelmää myöten, eli rajaton tuottavuuden ja kasvun tavoittelu.

Nykytilanne onkin se, että joukkotiedotusvälineet tuottavat epämääräistä sälää, jonka seassa on harvoin mitään yhteiskunnallisesti merkittävää. Kotimaisen uutisvälityksen ne hoitavat joten kuten, mutta esimerkiksi Tapaninpäivän myrskytuhoista kiinnostavampaa tietoa antoivat vaikkapa yksityishenkilö Jyrki Kasvi ja pikkulafkan pyörittämä nettipalvelu Tilannehuone. Kuvaavaa on myös se, että arabikevään aikaan seurasin lähinnä AlJazeeraa (joka on noussut minun silmissäni yhdeksi laatu-uutisten tuottajaksi) ja We All are Khaled Said -fb-ryhmää. Occupy Wall Street -liike rantautui tietoisuuteeni päivää protestien alkamisen jälkeen – valtakunnallisella päälehdellämme kesti kaksi viikkoa huomata, että jenkeissä tapahtuu jotain kiinnostavaa. Ja sitten jos paperisissa päälehdissä jotain merkittävää on, se hukkuu kaikkeen tauhkaan, tai on vesitetty suurilla värikuvilla ja yksinkertaistuksilla. Erinäisten lehtien yritykset selittää ja kuvittaa eurokriisiä ovat loistava esimerkki.

Yksi joukkotiedotuskentän kriisin indikaattori on ilmiö nimeltä ”vaihtoehtomedia”, jolla on yhtä paljon tekemistä aidon kriittisyyden kanssa kuin maahanmuuttokriittisyydellä.  Skepsis antoi kerrankin Huuhaa-palkintonsa oikeaan osoitteeseen, eli Magneettimedialle, joka onnistui höynäyttämään minuakin – muutaman kuukauden ajan kuvittelin sitä uskottavaksi lehdeksi, kunnes kemikaalivanat ja homeopatia herättivät huomaamaan, että julkaisu on samaa luokkaa NaturalNewsin kanssa, joskus jopa kirjaimellisesti.

Vaihtoehtomedia indikoi joukkotiedotuskentän kriisiä siten, että perinteinen, kaupallinen media ei onnistu tuottamaan yhtään sen uskottavampia uutisia tai tutkivaa journalismia kuin vaihtoehtomediakaan. Ja jos medialukutaito (tai edes englanninkielentaito) on vähääkään puutteellinen, Magneettimedian jutut, joissa ahkerasti viittaillaan milloin mihinkin kansainväliseen tutkimukseen, instituuttiin tai asiantuntijaan, voivat vaikuttaa uskottavilta.  Samaan aikaan minkä tahansa sanomalehden tai yleisaikakauslehden (vaikka sen Suomen Kuvalehden) jutuissa viitataan lähteisiin ja asiantuntijoihin vain harvoin, ja silloin kun viitataan, asiantuntijan henkilöys nousee korostetusti esiin. Tunnen ihmisiä, joiden mielestä Magneettimedia kertoo totuuden, jota valtamedia peittelee. Eikö valtamedian toimijoille pitäisi jo tulla hätä, kun tavarataloketjun ilmaisjakelulehtikin tekee uskottavamman kuuloista journalismia kuin he?

Ja kyse ei ole todellakaan siitä, että toimittajat, nuo varsinaiset sisällöntuottajat, olisivat tyhmiä tai huonoja kirjoittamaan, vaan siitä, että joukkotiedotukseen (erityisesti lehdistöön) liitetyt ihanteet ja kaupalliset realiteetit ovat täysin ristiriidassa. Kun jokaisen jutun on oltava tarpeeksi tasapaksu mennäkseen sen kuuluisan Pihtiputaan mummon kurkusta alas ja suolesta ulos, lopputuloksena on yleistyspuuroa, joka antaa uutta tietoa vain nettiyhteyksien tavoittamattomissa oleville ja muutenkin maailman menosta pihalla oleville henkilöille – jotka ovat samalla niitä, joita uutiset eivät välttämättä edes kiinnosta. Mitä rajatumpi lehtiformaatti, sitä vähemmän vapautta toimittajalla on kirjoittaa kriittisesti yhtään mistään, edes yksittäisestä elokuvasta, saati sitten jostakin tuotteesta, jota mainostetaan kyseisen lehden sivuilla.

Mikä sitten neuvoksi? Suoraan sanottuna: en tiedä. Julkisen palvelun ei-kaupallinen tiedonvälitys (ts. Ylen ryhdistäytyminen) voisi olla yksi osaratkaisu. Olen myös ollut tyytyväinen kaupallisen Voima-lehden linjaan. Se on onnistunut haalimaan kirjoittajikseen eri alojen asiantuntijoita ja kirjoittanut laajasti, lukijaa aliarvioimatta esimerkiksi hallintarekisteröinnistä, joka teemana ei ilmeisesti ole kiinnostanut muita lehtiä juurikaan, vaikka rahallisesti hallintarekisteröinnin laajentamisella olisi valtion verotuloille moninkertaiset vaikutukset lehtitilausten arvonlisäveroon verrattuna. Voima-lehden vahvuus on se, että se ei pyrikään suuriin voittoihin tai kasvuun, hengissä pysyminen riittää. Sen ei myöskään tarvitse tahkota tekstiä sivun täytteeksi joka ikinen päivä. Silti tuntuu aika kummalliselta, että viidentonnin vuotuisia voittoja tekevä lafka pystyy tekemään syvällisempää journalismia kuin miljoonavoittoja tekevät isot osakeyhtiöt.

Suhtaudun Yle-veroon varovaisen toiveikkaasti, vaikka sen muotoon kohdistunut kritiikki onkin aiheellista. Ainakin se on parempi kuin kaikille tasaisesti lankeava mediamaksu tai budjettirahoitus. Mieluummin sitä Yle-veroa maksaa kuin kirkollisveroa. Mutta samalla kun kaupallinen media potkii itku kurkussa lehtitilausten arvonlisäveroa vastaan käyttäen perusteenaan jotain lehdistön kuvitteellista erityisasemaa julkisena palveluna, Yle-vero nostattaakin samalla taholla toisenlaisen parun, jossa riippumaton tiedonvälitys nähdään kilpailun vääristäjänä.

Kaksinaamaisuuden huippu onkin Hesarissa marraskuun lopulla julkaistu Jaakko Rauramon eli pörssiyhtiö Sanoman hallituksen pj 70 v. synttärihaastattelu, jossa hän toteaa seuraavaa:

”Rauramoa ärsyttää Ylen tapa tuottaa ilmaista sisältöä internetiin julkisin varoin, mikä kampittaa lehdistön yrityksiä saada maksua internet-sisällöstään. ”Yhtälö on mahdoton. Kunnon sisältö vaatii kunnon tekijät, joten sitä ei saada ilmaiseksi.” Tässä Rauramo on sentään oikeassa: kunnon sisältö vaatii kunnon tekijät, mutta näillä näkymin niitä kunnon tekijöitä ei kaupallisen valtamedian kentillä paljoa toimi – tai anneta toimia.

Viime kädessä kuitenkin on kyse on kuitenkin siitä, että koko joukkotiedotusvälineiksi ymmärtämämme rakennelma on murtumassa. Asiantuntevinta ja ajankohtaisinta tietoa ei enää löydykään kaupallisista ja julkisista joukkotiedotusvälineistä, vaan esimerkiksi blogeista tai foorumeilta. Olisiko mikään lehti julkaissut esimerkiksi asiantuntevaa Pikaopasta risteyspyöräilyyn, joka syntyi Ylen uutisoinnin leväperäisyyden johdosta? Entäs sitten Itellan päätös olla kuljettamatta aseiden muotoisia esineitä – kumpi uutislähde noudattaa parempaa tutkivan journalismin käytäntöä, tämä Taloussanomien neutraali uutinen vai tämä vahvasti asenteellinen, mutta silti aihettaan enemmän penkova blogikirjoitus? Onko tekstin totuudenmukaisuus ja objektiivisuus todellakin sidottu kirjoitustyyliin ja ensimmäisen persoonan näkökulmaan vai siihen, miten hyvin kirjoittaja on perehtynyt kirjoituksensa aiheeseen?

”Kaikki kunnon sisältö tulee internetiin painettujen lehtien toimituksesta”, sanoi Rauramo. Näin  lausuu Suomen suurimman lehtiyhtiön hallituksen puheenjohtaja, ja osoittaa häkellyttävän seniiliytensä ja ajasta jälkeenjääneisyytensä. Tämän lausuntonsa kautta hän onnistuu kristalloimaan kaiken sen, mikä on pielessä suomalaisessa lehtikentässä erityisesti ja joukkotiedotuksessa yleensä.

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s