Viitepisteen hylkäys

Neljänä aiempana vuotena olen tehnyt blogissani vakiokysymyksiin perustuvan vuosisummauksen. Lueskelin aiempia summauksia, ja tuli sellainen tunne, etten halua tehdä sellaista nyt. En halua verrata tätä vuotta edellisiin, ja huomata, että joku asia on huonommin kuin ennen, tai edes että jokin olisi paremmin kuin ennen. En halua todeta, että ne huolet ja toiveet joita on aiemmin esittänyt, ovat pysynyeet kutakuinkin samoina. Minä toivon itseltäni ja elämältäni samaa kuin ennenkin, ikävöin samoja ihmisiä kuin ennenkin, jokunen on vissiin synnyttänyt ja kukaan ei ole onneksi kuollut. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, mutta etääntynyt toisista, eikä mikään indikoi, ettei näin tapahtuisi myös uusien ihmisten kohdalla – se näyttää jopa väistämättömältä. Sama ahdistuskin palaa uudelleen ja uudelleen. Sillä ei ole edes eri muotoa kuin ennen, siinä se jossain raapii pallean alla, samanlaisena.

Ahdistuksessani on jotain syvällä tavalla ironista: kaipaisin turvallisuutta ja jatkuvuutta, sitä ettei koko ajan tarvitsisi pelätä menettävänsä jotakin – ajattelutaitoaan, mielenterveyttään, tärkeiden ihmisten kiintymystä. Ja silti tuo edellinen kappale kuvaa nimenomaan jatkuvuutta. Kaipauksen jatkuvuutta, saamattomuuden jatkuvuutta, menettämisen jatkuvuutta.

Ainoa, mikä konkretisoituu neljän vuoden vuosisummauksia lueskellessa, on kulunut aika. Ei sillä, etteikö sitä olisi tullut tehtyä kaikenlaista, käytyä kaikenlaisissa paikoissa, joskus saatua jotain aikaankin. Vuonna 2011 otin tatuoinnin ja allekirjoitin kustannussopimuksen, ja vaikka jälkimmäisestä on vielä pitkä matka julkaistuun romaaniin ja oikeuteen nimittää itseään kirjailijaksi, onhan se jonkinlainen askel tiellä kohti tolkumpaa tekemistä verrattuna akateemiseen pätkätyökitkutteluun.

Mutta ajan kuluminen, se on kuin kuilu. Ei sellainen, joka tuijottaa takaisin, vaan sellainen, jossa putoaa huomaamatta putoamisen nopeutta, koska siihen on niin tottunut.

Elämässäni on ollut tiettyjä hetkiä, joista on tullut jonkinlaisia ajallisia viitepisteitä. Näissä hetkissä olen ollut erityisen tietoinen ajan kulumisesta. Kuvaan niistä kaksi.

Vuonna 1998 olin kuukauden verran Oulun maakunta-arkistossa töissä. Arkisto sinänsä oli kiva paikka, mutta työ ei: lajittelin lasten joulupukille lähettämiä kirjeitä, jotka Korvatunturin posti oli luovuttanut arkistolle. Lasten kirjeiden lukemisen luulisi olevan hauskaa, mutta pääosin kyse oli lahjalistoista. Tuolloin Teletapit olivat kova juttu, ja lukuisissa kodeissa eri puolilla maailmaa oli selattu lahjakuvastoja, leikattu teletappien kuvia irti ja liimattu joulupukille lähteviin kirjeisiin. ”Rakas Joulupukki, haluan tämän.” ”Dear Santa, give me this.” Pahinta oli kuitenkin se, että työt alkoivat arkistolla kahdeksalta. Sinne ehtiäkseni minun oli noustava puoli seitsemältä. Nuokuin välillä pää pöytää vasten ja kävin lounastauolla naisten vessassa nukkumassa varttitunnin power napeja. Kerran olin arkistonjohtajan työhuoneessa kuuntelemassa ohjeita, ja aloin pilkkiä kesken hänen neuvonantonsa. Häpeän ansiosta pysyin loppupalaverin hereillä. Koko kuukausi meni jonkinlaisessa sumussa. Joka aamu arkistolle polkiessani ajattelin: ”Kuukausi menee omasta eestään.”

Ja se menikin. Olin helpottunut, kun harjoittelu päättyi. Sittemmin aina välillä, kun olen kulkenut arkiston ohi, ajallinen viitepiste on tarttunut minuun. ”Vuosi meni omasta eestään.” ”Viisi vuotta meni omasta eestään.” ”Neljätoista ja puoli vuotta on mennyt omasta eestään.” Ja kun olen havainnut tuon viitepisteen tarpeeksi monta kertaa, alan nähdä sen jo edessäni: ”Neljäkymmentä vuotta meni omasta eestään.” En vertaakaan kulunutta aikaa nykyhetkestä kohti menneisyydessä sijaitsevaa viitepistettä, vaan tulen tietoiseksi siitä, että se viitepiste on näkyvissä myös vuosikymmenien päästä.

Toinen viitepiste sijoittuu kevääseen 2005, jolloin olin Japanissa. Reissu kesti kolme viikkoa, ja se oli pisin ulkomaanmatkani siihen mennessä. Yleensä ulkomaanreissuni kestävät korkeintaan viikon, jona aikana useimmiten on jonkinlainen suunnitelma joka päivälle, ja juuri kun on ehtinyt tottua vieraaseen ympäristöön, pitää palata takaisin. Kolmen viikon reissun aikana ehdin jo arkeentua Japanissa olemiseen. Jokaiselle päivälle ei ollut suunnitelmaa tai aikomusta, vaan joukossa oli päiviä, jolloin lähdin vain ulos kävelemään. Yhtenä sellaisena päivänä Tokiossa kävelin pienellä kujalla, jota reunustivat vihreää sammalta kasvavat puuaidat. Kyse ei ollut mistään erityisen pittoreskista paikasta, rakennukset olivat betonia, ja olikohan siellä roskiksiakin. Yhtäkkiä tajusin: ”Mä olen vieläkin Japanissa.”

Pitkään tuo viitepiste oli jonkinlainen ajallisen angstin purkaja. Kolme viikkoa on kuitenkin yllättävän pitkä aika, ja tuo viitepiste muistutti minua siitä. Kolmen viikon kuluessa ehtii tehdä ja nähdä valtavasti asioita. Se on niin pitkä aika, että sen pituutta ehtii ihmetellä. Mutta mitä pitempään siitä hetkestä kuluu, sitä enemmän hetki muuttuu arkistossa sijaitsevan viitepisteen kaltaiseksi: se ei enää muistuta kaikesta siitä, mitä ajallaan voi tehdä, vaan pelkästään ajan kulumisesta.

Nuo neljänä viime vuotena tehdyt vuosisummaukset olivat vaarallisesti muuttumassa ajallisiksi viitepisteiksi, jotka pelkästään vahvistavat ajan kulumisen tunnetta sen sijaan, että ne mahdollistaisivat sen miettimisen, mitä kaikkea kuluneeseen vuoteen on mahtunut. Onko siitä tosiaan jo vuosi, kun edellisen kerran sen summauksen tein? Mitä, puolitoista vuotta Helsinki-Shangri Lan ilmestymisestä? Tietokoneeni on kohta kaksi vuotta vanha, sehän ei enää ole kovinta tarjolla olevaa rautaa! Ja enkö tosiaan käynyt viime vuonna ulkomailla kertaakaan, no en, puolitoista vuotta Lontoon reissusta.

Parempi vain hylätä tapa tehdä vuosisummaus vakiintuneen kysymyslistan mukaan. Ainoa vuosisummauslistauksessa edelleen viehättävä kysymys on listan viimeinen: Lainaa laulunsanoituksia, jotka summaavat vuoden 2011.

Mitä yhteistä on saippuakuplalla,
eurolla, dollarilla, ruplalla
ne ensin niin kaunihina kimmeltää
mutta kun kosketat, ei mitään kätees jää
(Jaakko Laitinen ja Väärä Raha: Saippuakupla)

Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää
mitä itse et tiedä, sitä et tiedä
Tarkista lasku, sinun täytyy se maksaa
Laske sormesi joka erälle ja kysy
”Miksi tämä on näin?”
Sinun täytyy astua johtoon.
Opi perusasiat
Niille, joiden aika on tullut,
se ei koskaan ole liian myöhäistä
Opi kaikki aakkoset,
se ei riitä, mutta opi ne.
(Agit Prop: Opi perusasiat)

Auto sammui maantien laitaan keskelle korpisuoraa
se on kuin kuolema, joka tarttuu hetkeks miehen arkipaitaan,
ja sanoo, että terve vaan, me kerran vielä kohdataan
ja kokoukset sujuu hyvin myös ilman sinua
(Tuula Amberla: Auto sammui maantienlaitaan)

Mä tarvitsen mun haavoja
syviä ja suolaisia
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävän
joka ei jätä milloinkaan
nöyränä vartoo vuoroaan
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävän
(Chisu: Sabotage)

Olen nielaissut kuun.
Elän kanssas pitkää yötä vieläkin, vieläkin.
Sinä kuiskaat, ettet tiedä, kuinka tästä eteenpäin.
Ja mä pelkään menneisyyttä, jonka näin edessäin.
Joskus tunnen, kuinka vihaat – olet peili kasvoton,
sitten ihmettelet ääneen, kuka vierelläsi on.
Olen siinä vieläkin,
ja se kiihko meidät löytää kuitenkin.
(Hector: Olen nielaissut kuun)

Mainokset

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s