Kohututkijan avoin tilitys! Seksivau!
Otsikkona voisi olla myös ”Alma Mater syö lapsensa”, mutta arvelin, että koska aihe on jo tarpeeksi vakava, niin kevennetään edes vähän.
Esitän kysymyksen: Mitä helvettiä yliopistolla oikein tapahtuu?
Olen aikonut kysyä tämän kysymyksen blogissani jo pitkään – oli tarkoitus kirjoittaa tästä jo helmikuussa, kun jätin väitöskirjani esitarkastukseen. Mutta en ehtinyt. Oli kevään opetus, ja sitten tulivat lausunnot ja sitten olin koko kesän kirjaimellisesti hellan ja Väiskin nyrkin välissä tekemässä korjauksia keittiön pöydän ääressä, ja sitten meninkin jo työpsykologille ja psykiatrille hakemaan apua ja bentsoja, jotta en jätä koko paskaa kesken, kun korjattavana ovat enää 3000 tavuviivaa, jotka pitää muuttaa ajatusviivoiksi ja lähdeluettelon kauttaviivat, jotka pitää muuttaa kaksoispisteiksi.
Joten kysyn kysymykseni samaan aikaan kuin Janne Saarikivi ja Tiedemies. Saarikivi ihmettelee, miksi tutkijanuran korkeimmassa kohdassa, professorina, ei ole aikaa tutkia, vaan professorin aika menee hankehakuihin, raportointiin ja yleiseen hallinnointiin. Tiedemies pohtii samaa, ja toteaa, että mitä parempi tutkija on, sitä todennäköisemmin hänen ei anneta tutkia. Kummankin kirjoituksessa heijastuu tyytymättömyys yliopistoon organisaationa ja hämmennys siitä, miten näin on päässyt käymään: avoimen ja kriittisen ajattelun instituutiosta, jonka tehtävänä on tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, on tullut lafka, jonka ”kolme päätehtävää ovat hallinnointi, uudelleenorganisointi ja toiminnan tehostaminen”, kuten Juha Kettunen Tiedemiehen blogin kommenteissa osuvasti kiteyttää.
Saarikivikin toteaa, että häntä vaivasivat ”riittämättömyyden tunne, masennus ja outoja oireita, joille ei löytynyt syytä. Siis muuta syytä kuin professuuri”. Itse päädyin lopulta mielenterveyspäivystyksen kautta työterveyshuoltoon psykiatrille. Onneksi minulla on työsopimus, vaikka sitten osa-aikainen ja lyhyt. Ilman sitä en olisi päässyt työterveyshuollon piiriin: palkansaajista näköjään osataan Suomessa pitää huolta, vaikka muista ei niin väliksi olisikaan. Tarkemmin ajatellen olisi pitänyt tajuta mennä tarkistuttamaan päätään jo ainakin puoli vuotta aikaisemmin. Ei varmaan olisi kannattanut odottaa siihen asti, että itkee hysteerisenä työhuoneen lattialla seitsemältä illalla kykenemättä pääsemään sieltä ylös ilman ystävää, joka tulee hakemaan pois siitä hirveästä paikasta.
Kun katson ympärilleni yliopistolla, näen liian paljon ihmisiä, joiden päässä napsuu yhtä lailla kuin minulla. Ihmisiä, jotka on vedetty liian tiukalle. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet tekemään liian suuria uhrauksia saamatta mitään vastineeksi. Eräs ystäväni liki invalidisoitui burn outin seurauksena, tietääkseni hän on työkyvyttömyyseläkkeellä. Toinen ystäväni, väikkärintekijä kuten minäkin, oli osastohoidossakin. Kun väikkäriä varten tarkoitettu projektiraha loppui, hän ei jaksanut enää osallistua apuraha-arpajaisiin, vaan meni ammattikouluun. Koulutukseen kuului pakollinen palkaton harjoittelu, ja kun kysyin, miten hänellä siellä menee, hän vastasi: ”Välillä on raskasta ja vituttaa, mutta joka päivä olen kiitollinen, etten ole enää yliopistolla.” Kaukaisempi tuttavani teki itsemurhan, toinen vain katosi, eikä kukaan edelleenkään tiedä, mitä hänelle tapahtui. Ne, jotka kärsivät hiljaa, syövät lääkkeensä ja hymyilevät vastaantulijoille käytävällä, jäävät näkymättömiksi.
Saarikivi ja Tiedemies kirjoittavat professorien ja post docien tilanteesta, mutta väikkärintekijöiden tilanne on ihan yhtä kuormittava. Vuosi sitten (todellakin! olisi pitänyt herätä jo silloin) kysyin Facebookissa avoimen kysymyksen jo väitelleiltä kavereiltani: onko väitöskirjan loppuvaihe aina näin kauheaa ja ahdistavaa, vai onko minussa jotain vikaa? Sain paljon vastauksia. Joku sanoi, että joo, kamalaa oli, hän kulki kuin harmaassa sumussa viimeiset kuukaudet; toinen nauroi ja sanoi, että ei muista loppuajoista mitään, koska oli koko ajan kännissä, sillä alkoholi auttoi ahdistukseen (väikkäristä tuli loistava maksa-arvojen kustannuksella). Kolmas tsemppasi ja sanoi, että kauheaa oli, mutta kyllä se kauheus sitten unohtuu, kun väitöspäivä koittaa. Neljäs totesi kahden kesken käytävällä, ettei ole vieläkään toipunut väitöksen loppuvaiheesta, vaikka väittelystä oli silloin kulunut jo vuosi. Tiedän neljä naispuolista tohtoria, joiden väittelyä on edeltänyt tai seurannut avioero tai ero pitkästä suhteesta. Viides oli pitkään minulle esimerkki siitä, että ei se suhde välttämättä sittenkään väitökseen kaadu, kunnes kuulin juoruna, että hänen aviomiehensä oli koko väitösruljanssiin niin kyrpiintynyt, että alkujaan kieltäytyi tulemasta karonkkaan. Omatkaan suhteeni eivät ole kovin hyvissä kantimissa, jos niitä enää edes on.
Mikä ihmeen pointti siinä on, että ihmiset ovat valmiita pilaamaan elämänsä yhden opinnäytteen takia?
Totta kai osa ihmisistä tajuaa tehdä asioille jotain ennen kuin ollaan siellä psykiatrin vastaanotolla. Loistokkaan älykkäitä ja omaa alaansa uudistavia ihmisiä lähtee pois yliopistolta, vapaiksi tutkijoiksi, opettamaan lukioihin ja peruskouluihin, vaihtamaan kokonaan alaa tai vaikka ihan vaan työttömyyskortistoon. Joku lähtee ulkomaille ja toivottavasti tajuaa olla palaamatta takaisin. Fiksut jättävät väikkäriprosessin kesken kun rahoitus loppuu ja järki lähtee. Näyttää siltä, että varmin tapa säilyttää (tai jos tilanne on käynyt pahaksi, palauttaa) mielenterveytensä on yksinkertaisesti lähteä pois yliopistolta. Tieteentekijöiden liiton hiljattaisen jäsenkyselyn mukaan 63% yliopistolaisista on viimeisen kahden vuoden aikana harkinnut uranvaihtoa – 30-39-vuotiaista liki 70%. En ihmettele näitä lukuja lainkaan, pikemminkin ihmettelen, miksi vanhemmassa ikäpolvessa, joka on nähnyt yliopiston rappion, luvut eivät ole vielä suuremmat kuin nuoressa ikäpolvessa. Kuvittelevatko he, että sen uppoavan laivan pystyy vielä pelastamaan? Ovatko he uskollisia yliopistolle, vai odottavatko vain selviävänsä hengissä eläkevuosiin asti? (Pakoa yliopistolta on käsitelty Acatiimissä myös aiemmin tänä vuonna.)
Mutta mikä oman pääni sai sitten lopulta napsumaan? Väikkärikö vain? Enhän minä ole hallintohommiin hukkuva professori tai piippuun vedetty projektityöntekijä (paitsi olinhan minä sitäkin, 2000-luvun alussa). Minähän olen ollut juurikin se Saarikiven mainitsema onnekas jatko-opiskelija, jolla on ollut mahdollisuus tehdä tutkimusta (vieläpä useasta eri aiheesta) ja joka on saanut opettaa kiinnostavia kursseja. Ei minun ole tarvinnut miettiä hallinnollisia asioita, hakea rahaa kellekään muulle kuin itselleni, ja ylipäänsä olen päässyt aika helpolla. Olen saanut nautiskellen lukea pornoa yliopiston kirjastossa, kysyä informanteiltani tunkeilevia kysymyksiä, vouhottaa itsekseni painovapaustoimikunnan mietinnöstä, tehdä juuri oikeita lähdelöytöjä silloin kuin niitä olen kipemmin tarvinnut. Ei elämä Väiskin kanssa pelkkää paskaa ole ollut – jos olisi, niin en minä olisi niin kauaa sitä kestänyt. Rakastumisen huuma kannattaa pitkälle pahojenkin päivien yli (tai ainakin sen pitäisi).
Olen miettinyt pääni napsumista paljon viimeisen kuukauden aikana, ja todennut, että ongelma ei ole työn epävarmuus, vaan se, että yliopisto vaatii sitoutumaan itseensä, mutta ei sitoudu itse työntekijöihinsä. Epävarmuutta kestää, jos se perustuu molemminpuoliseen sitoutumattomuuteen: hymyillään kun tavataan, tehdään väikkäriä kun jaksetaan, allekirjoitetaan työsopimus kun siltä tuntuu eikä ajatella toisiamme siinä välissä. Mutta jos suhteessa toinen on sitoutunut ja toinen ei, ja silti tuo sitoutumaton olettaa toiselta sitoutumista, seurauksena on pelkkää helvettiä. Jos jatko-opiskelija on sitoutunut väittelemään tiettynä vuonna, jotta tilastot kaunistuvat, mutta yliopisto ei ole sitoutunut tarjoamaan edes sähköpostipalveluja, niin miten vastavuoroisesta suhteesta silloin on edes kyse?
Yliopisto edellyttää, että ihminen on aina intopiukeana valmiina hyppäämään valjaisiin. Yliopisto vaatii jatkuvaa valmiustilaa kaikilta sen lähipiirissä olevilta. Yhtäkkiä nurkan takaa voi ilmestyä luento, joka just sun olis hyvä nyt pitää, joku ylimääräinen raha, joka pitäs just nyt käyttää, jotta ens vuonna ei saatas vähemmän, ja voisitko pitää kurssin tai tehä raportin, tai joku hanke, johon tarvittas just joku tyyppi, sähän oisit aika hyvä, voitko kirjottaa tutkimussuunnitelman, dedis ens keskiviikkona? Niija oliks sulla mitään julkaisuja, ees jotain pientä lehtijuttua, jonka avulla vois nätistää tilastoja? Tarvittas sijainen, tää nyt tuli aika äkkiä, ai niin joo, ja voisitko tarkistaa tän kurssikuvauksen, just nyt asap? Ja omassa päässä nakertaa ajatus siitä, että jos minä sanon nyt ei, niin kollega on kusessa, koska häntä pompotellaan ihan yhtä lailla kuin minua. Ja jos minä nyt en kyttää kaikkia rahoitus- ja hankemahdollisuuksia, miten kaukana ne omista kiinnostuksenkohteistani sitten ovatkin, niin jään tyhjän päälle.
Tässä tilanteessa ei ole mitään vikaa, jos oikeasti on yliopistolla vakituisessa työsuhteessa, täysipäiväisenä työntekijänä kuukausipalkalla siten, että ylityötunnit todellakin lasketaan ja korvataan. Hyvin harvalla yliopistolaisella asiat kuitenkaan ovat niin hyvin. Olen itse viimeisen kahden vuoden aikana ollut puolipäiväsenä sijaisena neljä kuukautta, sitten apurahalla yhdeksän kuukautta, sitten kokopäiväisenä sijaisena kolme kuukautta, sitten puolipäiväsenä eiku 40%:sella työajalla kesäkuun loppuun ja sitte oho, olihan meillä vielä rahaa palkkaukseen vuoden loppuun asti. Ymmärrän toki, että kaikki johtuu tiedekunnan epävakaasta taloustilanteesta, enkä syytä pomoani, joka roikkuu vielä pahemmin löysässä hirressä kuin alaisensa. Oman työurani sirpaleisuus on pikemminkin case-esimerkki tendenssistä, joka läpäisee koko yliopistokentän: ihmiset ovat töissä kapeissa pätkissä, kärkkyvät seuraavaa pätkää tietämättä keväällä, järjestetäänkö syksyllä sitä kurssia, joka on tähän asti joka vuosi järjestetty ja josta koko syksyn elanto on kiinni. Välillä ollaan työttöminä, mutta silti valmistellaan tutkimussuunnitelmia ja hankehakemuksia, jos joku vaikka tärppäisi ja lupaisi leivän jopa kokonaiseksi vuodeksi.
Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että yliopisto on narsisti. Se, kuten kaikki narsistit, vaikuttaa aluksi hurmaavalta. Se ei kuitenkaan pidä lupauksiaan eikä tule vastaan, silloin kun sille kaikkensa antanut ihminen tarvitsisi sitä. Yliopisto väittää olevansa aina oikeassa, eikä kuuntele vastaväitteitä. Olipa kyse sitten julkaisutietokannoista, työajanseurannasta, lähdeluettelosta tai matkalaskuista, yliopisto vaatii, että ne on tehtävä sen sääntöjen mukaan, ilman joustoa. Kun katson narsistisen persoonallisuushäiriön oirelistausta, yliopisto täyttää niistä monta: se vaatii erikoiskohtelua ja ihailua, se käyttää häikäilemättömästi ihmisiä hyväkseen. Siltä puuttuu empaattisuus, se on ylimielinen ja asettuu muiden yläpuolelle. Ja suuri osa yliopistolla töissä olevista ihmisistä on narsistin tunnekoukussa, kuvittelee että yliopisto ei pärjää ilman juuri heitä. Että juuri heistä on kiinni oppiaineen, laitoksen, tieteenalan tulevaisuus.
Ongelmana onkin se, että ihmiset ovat kiintyneitä yliopistoon ihanteena, että he tuntevat lojaalisuutta omia tiedekuntiaan, laitoksiaan, oppiaineitaan kohtaan. Hyvä ja yhteisöllisyyttä lisäävä tunneside kääntyy narsistisessa organisaatiossa kaikkia vahingoittavaksi. Olen ollut töissä kahdessa pienessä oppiaineessa, sukupuolentutkimuksessa ja kulttuuriantropologiassa. Varsinkin sukupuolentutkimuksessa ilmapiiriä leimasi jatkuva pelko siitä, että ellei opintopistetavoitteita täytetä ja ulkopuolista lisärahoitusta haalita, tuo hankala pieni sivuaine, joka ei edes tuota tutkintoja, lakkautetaan kokonaan. Myös kulttuuriantropologian, samoin kuin kaikkien pienempien humanistisen tiedekunnan oppiaineiden työntekijöitä painaa kysymys siitä, mitä sitten tapahtuu, jos ja kun taloudelliset ajat vielä tästä huononevat: miten todistaa oma hyödyllisyytensä maailmassa, jossa hyödyn kuvitellaan olevan mitattavissa?
Tällaisessa ilmapiirissä työntekijät vääntävät itsensä vaikka millaiseen solmuun todistaakseen tieteenalan tuottavuuden. He ovat lojaaleja myös kollegoilleen, jotka jakavat heidän kanssaan saman taakan, ja joiden he tietävät joutuvan pulaan, jos joku nostaa päänsä ja kieltäytyy noudattamasta järjettömiä sääntöjä. Jos minä nyt nousen ylös ja sanon, että tämähän pelkkää paskaa, niin sitä paskaa kaadetaan niskaan vielä lisää, ja joku muu joutuu sen paskan kuitenkin lapioimaan. Lopulta kaikki vain vääntelevät käsiään ja toteavat kuiskaten, että paskaahan tämä, ihan ehtaa, vaikka kullaksi OKM ja hallinto sitä väittävät, mutta ruvetaanpa yhdessä lapioimaan, ei tälle mitään voi, kriittisyydestä ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä.
Oman mielenterveyteni takia olen vakavasti miettinyt muita uravaihtoehtoja akateemisen uran lisäksi. Toki voin kutsua itseäni ”kirjailijaksi” ja katsoa, miten pitkälle apurahoilla ja maksetulla kirjoittamisella pääsee. Muitakin vaihtoehtoja on. Taksikuski? Hieroja? Sähköasentaja? Nyt kun olen kolmentoista vuoden yliopistopakertamisen (en viitti ruveta laskemaan työsopimusten määrää, masentaisi, mutta kyllä niitä parikymmentä on) jälkeen vihdoin saavuttamassa filosofian tohtorin arvon, voisi alkaa miettiä, mikä elämässä on oikeasti arvokasta ja ruveta tekemään sitä.
***
Olen muuten hyvinkin tietoinen siitä, että edellinen blogipäivitykseni on tasan kahden vuoden takaa. Minulla ei yksinkertaisesti kahteen viimeiseen vuoteen ole ollut aikaa ja energiaa millekään muulle tekstille kuin väitöskirjalle. En ole kirjoittanut lehtijuttuja tai kirjallisuuskritiikkejään, puhumattakaan paljon tärkeämmistä teksteistä, kuten tarinoista. On ironista, että esikoisromaanini julkaisemisen jälkeen en ole uskaltanut innostua mistään tarinasta, koska olen tiennyt, että se innostus on väikkäriltä pois. En ole edes miettinyt tarinoita siitä huolimatta, että nimenomaan esikoisromaanin pitäisi olla portti kirjalliselle kentälle, vakuutus siitä, että tarinoiden kirjoittamista kannattaa jatkaa. Väikkäristä todellakin tuli väkivaltainen puoliso Väiski, joka mustasukkaisesti vartioi minua ja kiinnostuksen kohteitani, esti minua tekemästä niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Ja Alma Mater pompotti minua pahemmin kuin anoppi miniää Vienankarjalassa.
Juuri nyt olen kuitenkin Saaren kartanon residenssissä kaksi kuukautta, työsuunnitelman mukaan kirjoittamassa rautakauteen sijoittuvaa fantasiaromaania. Hakiessani tänne kuvittelin, että väikkäri olisi ollut poissa käsistäni jo kauan sitten, ja että olisin ehtinyt tehdä enemmän esitöitä romaania varten. Minkäs teet, ei Väiski antanut lupaa sellaiseen. Siksipä onkin hyvä, että olen päässyt tänne turvakotiin kirjoittamaan niistä asioita, joista olen kiinnostunut ja joista haluan kirjoittaa. Se tarkoittaa myös blogin päivitystahdin tihenemistä. Täyttäähän blogi vuodenvaihteessa peräti kymmenen vuotta.
Ai niin. Se otsikon lupaama ”seksivau”. Väitöskirjani Suomalainen biseksuaalisuus – Käsitteen ja kokemuksen kulttuuriset ehdot tarkastetaan lauantaina 8.11.2014 kello 12:00 Oulun yliopistossa. Väitöskirja sisältää yhden lesbopornokuvan. Seksivau.
Jatulintarha 
Ei Saarikivi ole lähdössä yliopistolta mihinkään. _Helsingin yliopiston_ tutkijakollegiumistahan Saarikivi uusimman pestinsä on saanut.
Aa, kiitos korjauksesta.
Vastaus siihen, miksi vanhempi polvi ei pakene on se, että yliopistouudistusta tehtäessä se myytiin OAJlle ja päättävässä asemassa oleville niin, että kaikkien muutosten vaikutukset kohdistuivat nuorempiin. Palkat ja asemat jäädytettiin vanhemmalle polvelle. Tämä nujersi vastarinnan tehokkaasti. Tiedän tämän, koska isäni on yliopistolehtori. Hän tosin oli pöyristynyt vanhempien epäsolidaarisuudesta nuorempia polvia kohtaan, mutta yksin oli vaikea mitään tehdä. Raha puhuu.
Tiedän myös useamman vanhemman polven tyypin, jotka ovat näinä päivinä menossa eläkkeelle hyvin pettyneinä. Palkkaa ja asemaa he saavat kyllä nauttia, mutta samalla he ovat joutuneet katsomaan vierestä, kun heidän elämäntyönsä hapertuu pois.
Viimeks, kun multa loppu työsoppari (10 vuotta, 13 työsopimusta – helpolla olen päässyt) ja tyhjensin työhuonetta sekä palautin avainta, työkaverit ihmetteli, että miks mä niin teen. Kysymys, joka ei käsittääkseni tule muualla vastaan kuin yolla. Mä totesin, etten jaksa roikkua enää löysässä hirressä. Mä toki ehdin jo jossain vaiheessa väitellä, mutta eipä post docin elämä sen auvoisempaa ollu. Jatko-opiskelijana joku sentään ohjas ja oli kiinnostunu tekemisistä, post docina ei ketään kiinnostanu kuin se, ootko saanu hommattua rahaa ja montako artikkelia on viime aikoina tullu. Tai kandeja tai maistereita (ilman että käytti aikaa niiden ohjaamiseen). Joo, ei oo ikävä takasin…
Kalle laittoi mailitse kommentin ja pyysi pastettamaan blogiin:
”Hyödyt ovat varmasti mitattavissa vaikka peruskäsitys työn arvonlisästä ei toimikaan tässä tapauksessa. Isompi ongelma on minusta hyödyn määritelmä ja tässä tapauksessa yliopisto itse määrittelee oman so. omistamansa työn hyödyn. Tästä syntyy patologinen asetelma, jossa ohjaaminen ei ole oikeastaan enää mahdollista. Soutajia ruoskitaan kovempaa vaikka ohjausmela tipahti aikoja sitten meren pyörteisiin.
Yliopiston hyötyihin palaaminen olisi varmasti yksi ydinkysymys ja tällä voidaan saada objektiivisia, siinä määrin kuin se ylipäätään on edes mahdollista, ja jossain määrin universaaleja hyötyjä. Jos tätä ei tehdä, niin hiljalleen tiede ajautuu tyrmään keksimään kultaa hallitsijalleen tai linnottautuu vuoristoluostariin taistelemaan kaikkeutta vstaan. Tietohan on valtaa.”
Naulan kantaan. Kyse onkin siitä, että nykyiset hyödyn mittarit eivät mittaa hyötyä vaan sitä, mikä hyödyksi yliopistostrategioissa on nimetty: tuottavaa ja siten hyödyllistä on julkaisujen ja tutkintojen pukkaaminen, niiden sisällöllä ei ole väliä. Surullisin esimerkki on perustutkimuksen vähäinen arvostus verrattuna soveltavaan (ja tuotteistavaan) tutkimukseen: kaiken tiedon pitäisi olla välittömästi hyödyllistä, vaikka suurin osa tiedosta on kumuloituvaa ja vasta ajan kanssa paljastuu, mitä kaikkia hyötyjä tutkimuksen tuottamasta tiedosta on.
Matalla tasolla tutkimuksen hyödyksi pitäisi riittää se, että ”me tutkitaan tätä, koska se on meistä kiinnostavaa ja se voi olla muidenkin mielestä sitä”, ilman että tarvitsee keksiä mahtavia sovellusaloja joilla tehdään tuohta tai ratkaistaan päivänpolttavia ongelmia.
Oman tutkimukseni hyödyksi olen lukemattomiin apurahahakemuksiin kirjannut, että tieto biseksuaalisuudesta tarjoaa identiteetin vahvistamisen välineitä itsensä biseksuaaleiksi määrittäville, ja että tietoa voivat hyväksikäyttää esimerkiksi opetus-, sosiaali- ja terveysalan työntekijät, jotka voivat työssään kohdata erilaisia seksuaalisuuksia, ettei jokaisen monisuhteisen biseksuaalin tarttis vääntää rautalangasta omia elämäntilanteitaan ns. asiantuntijalle. Mutta oikeasti isoin hyöty on se, että aihe kiinnosti minua, ja otin siitä selvää, ja että se voi kiinnostaa muitakin. Se, että tiedekunta saa nätimmän tilaston ja rahaa on toisarvoista: saman verran ne olisivat saaneet ja paljon aiemmin, jos vain olisin lyönyt artikkelini nippuun ja väitellyt kolme vuotta sitten. Yliopistolla kuitenkin arvostetaan vain jälkimmäistä ”hyödyllisyyttä”, ei sitä, että tutkimus ylipäänsä lisää tietoa ja antaa mahdollisuuksia laajempaan maailmankuvaan.
Tosi hyvä kirjoitus, kiitos. En tiedä miten määrittelet ”vanhemman polven”, mutta 40+ vuotiaana ja ilman työkokemusta yliopiston ulkopuolelta realististen muiden vaihtoehtojen keksiminen on monesta syystä vaikeaa, ainakin vanhanaikaiselle humanistille. Joka tapauksessa voit olla iloinen, että sulla on tuo toinen kirjoittaminen!
Hei nyt ihan oikeesti.
Maalaa hiirellä se tavuviiva, sen jälkeen paina CTRL-nappi pohjaan ja paina kerran kirjainta H. Wordissa tämä avaa ikkunan Find & Replace. Find what -kohdassa on se maalaamasi tavuviiva ja sinne Replace-kohtaan kirjoitat tilalle sen ajatusviivan, voit senkin merkin kopioida ja liittää jostain toisaalta. Paina sen jälkeen nappia Replace all. Älä väitä ettei toimi, kyllä toimii.
Suosittelen että opettelet sanomaan ei turhille asioille JA pyytämään apua kun sitä tarvitset. Nykytekniikan aikana lähes mikä vaan on mahdollista, erityisesti tekstinkäsittelyssä. Jos et tunne ketään keltä kysyä, niin käytä Googlea.
Hei nyt ihan oikeesti, turha päteä itsestäänselvyyksillä.
Jos käsiksessä on ajatus- ja tavuviivoja sekaisin, ja osa pitää korjata ja osa ei, niin replace all ei korjaa tilannetta mitenkään. Ihan itse, ilmankin häikäisevän hyvää neuvoasi avun pyytämisetä, osasin kuitenkin pyytää yhtä kaveria tekemään scriptin, jolla nuo viivat sai korjattua ja toista kaveria auttamaan lähdeluettelon korjauksessa, koska siinä scriptistä ei ollut apua. Ja kolmatta kaveria kääntämään tiivistelmän englanniksi ja neljättä tekemään väikkäriini informanttigraafin. <3 <3 <3 heille kaikille.
Pointtina viivojen korjaamisen mainitsemisessa oli se, että merkityksetöntä pikkunippelihommaa tulee yliopistossa vastaan koko ajan – esimerkiksi nyt vaikka se, että vasta sarjatoimitusvaiheessa joku alkaa kommentoida, että sun viivoissasi on jotain vikaa, vaikka sen enempää kielentarkastaja kuin esitarkastajatkaan eivät ole sanoneet asiaan mitään. Tai että yhtäkkiä vuosikausia käytössä ollut, hyväksytty lähdeluettelomalli ei kelpaakaan, ja jos nyt ei ole sattumalta alusta alkaen käyttänyt RefWorksia (lähteidenmerkkausohjelma), niin sitten se lähdeluettelo vaan pitä korjata käsin, vaikka lähdeluettelo olisi muuten täysin johdonmukainen ja selkeä. Että käytä nyt sitten ainutkertaista elämääsi siihen, että siirrät sivunumerot nimekkeen perästä koko viitteen perään, cutpastella, yksi kerrallaan. Kukaan, joka sitä tekstiä tulee lukemaan, ei tule huomaamaan viivojen pituuksia tai miettimään, että onpa paska tutkimus, kun tässä on laitettu lähdeluettelossa julkaisun vuosikerran ja numeron väliin kaksoispisteen sijasta kauttaviiva.
Niin että sehän se vasta kivaa olisikin, että nykytekniikan aikana mikä vain olisi mahdollista ja search and replacella saataisiin yliopistojärjestelmän virheet korjattua.
Mitä tulee turhille asioille ein sanomiseen, niin suosittelen, että koetat olla töissä yliopistolla ja katso miten se onnistuu. Koitapa sanoa ei vaikkapa työajanseurantajärjestelmä SoleTM:n käyttämiselle siitä huolimatta, että kyseisen ohjelman tehtävä on lähinnä viedä ihmisiltä työaikaa – työaikaa se ei ainakaan seuraa, kun tuntimäärät ravistellaan sinne hihasta. Tai opinto-oppaan verbien muuttamiselle, tai opetuksen kansainvälistämistä koskevalle palaverille tilanteessa, jossa tiedetään että englanninkielisen opetuksen järjestämiseen ei juhlapuheista huolimatta ole resursseja. Niin että siitä vaan eitä sanomaan ja apua pyytämään, kyllä kaikki lutviutuu!
Sinänsä sitä voi sanoa ei yliopistolle. Kuten kirjoituksestani ilmenee, yhä suurempi osa ihmisistä miettii tekevänsä niin ja lopulta tekee niin.
Tämä oikea Internet on jotenkin paljon sympaattisempi paikka kuin nuo Facebookit ja vastaavat. Paljon hienoa nettijankkausta sitä on sielläkin, mutta tämä nimimerkin Beth vilpittömän ylimielinen tapa valistaa pitkän linjan tekstityöläistä tekstinkäsittelyn perusteista on kuitenkin sellaista ehtaa peeloilua, jota ei suljetuissa karsinoissa ihan näin puhtaassa perinnemuodossaan yleensä tapaa.
Pakko lisätä tuohon: Kuka helvetti nyt väikkärinsä Wordilla kirjoittaisi, kun LaTeX’kin on keksitty.
Humanistit. Kuulin ensimmäistä kertaa LaTexin olemassaolosta siinä vaiheessa, kun luin julkaisusarjan ohjeista, että väikkärin voi toimittaa myös LaTex-muodossa Wordistä konffatun pdf:n sijaan – toisin sanoen silloin, kun väikkäri oli jo valmis. En tunne ketään, joka olisi tehnyt väikkärinsä LaTexilla. Tai ehkä yhden matemaatikon.
Olen käyttänyt todennäköisesti omassa kandissa enemmän aikaa Latexin kääntäjän kanssa tappeluun kuin mitä sitä olisi kulunut Wordin sekoavien muotoilujen nuijimiseen. Bonuksena Latexiin ei ole järkevää WYSIWYG-editoria, joten tekstin lukeminen on raskasta verrattuna Wordiin. Käytännössä tulostan Latexin pdf-käännöksiä ja fiksailen niitä käsin, jonka jälkeen naputan korjaukset koneen ymmärtämään muotoon tekstieditorilla. Tykkäsin Latexista kyllä ajatuksen tasolla, ja pakko tietoteknikkona tykätä pohja-ajatuksesta, mutta ei tää käytännön toteutus vain ole erityisen miellyttävä. Toki voisin lukea myös ne pdf-käännökset näytöltä, mutta niihin ei voi tehdä merkintöjä ja kohdat pitää kaivaa Latexin puolelta käytännössä erikseen. Teoriassa on toki työkaluja jotka näyttävät .pdf:n ja tekstieditorin samasta kohtaa yhtä aikaa. Vielä kun ne toimisivat myös käytännössä. Ja jos tekstieditorikin olisi yhtä hyvä kuin se lempparini.
Itse—myöskin humanistina—kirjoitin väitöskirjani TEI XML:nä (http://www.tei-c.org/index.xml), jonka muunsin XSLT:llä LaTeX-muotoon, jotta pystyin erottamaan teksin sisällön ja rakenteen sen ulkoasusta ja muokkaamaan niitä täysin erikseen, ja keskittymään kirjoittaessa puhtaasti sisältöön ja tekstin rakenteeseen. Muotoilu tapahtui siten erikseen keskitetysti ja globaalit muutokset muotoiluihin tulivat johdonmukaisesti toteutetuiksi tekemällä muutos XSLT-muunnokseen ja ajamalla se uudestaan. Myöskään lähdeluetteloa tai muita käsikirjoituksen teknisiä osia ei näin tarvinnut muotoilla käsin. XML:n kirjoittaminen hyvällä editorilla oli varsin nautittavaa verrattuna LaTeXin kirjoittamiseen suoraan, ja kaksinkertainen muunnos toi myös sen edun, että pystyin automatisoimaan asiat, joita LaTeX ei automatisoi järkevästi jo XSLT-muunnoksessa. Idean ja kannusteen LaTeXin käyttöön sain kollegaltani, joka kirjoitti (myöskin humanistisen alan) väitöskirjansa suoraan LaTeXilla. Joten kyllä humanistisellakin puolella on varsin erilaisia käytäntöjä.
Tässä muutama linkki Nykykielten laitoksella viime vuosina LaTeXilla tehtyihin väitöskirjoihin, joista viimeinen omani:
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-6464-7
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-9427-9
http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-0060-3
Eli ei LaTeX enää ole pelkästään matemaatikkojen ja luonnontieteilijöiden etuoikeus, ja nykyään siihen löytyy runsaasti paketteja myös humanististen alojen tarpeisiin.
Kuulostaa elämänhallintaongelmalta. En yritä vähätellä, mutta tekstisi pätee mihin tahansa työhön, yhteisöön tai ammattiin, keneen tahansa jos ei osaa vetää rajaa oman itsen ja muiden väliin. Asia ei muuksi muutu vaikka menisit Siwan kassalle, ellet itse ryhdy huolehtimaan jaksamisestasi. Tunnen yliopstomeiningit ja nykyään kuvataiteilijana tiedän, että apurahoja, tilaisuuksia, opetushommia, projekteja menee koko ajan sivu suun ja toisiin pyydetään uudelleen ja toisiin ei, ja sillä sipuli. Kaikkeen ei tarvitse venyä.
Oikeassa olet, mutta pointtina onkin se, että oma kokemukseni ei ole yksittäistapaus, vaan yliopisto nykymuodossaan ruokkii työuupumusta. Kukaan ei oleta, että Siwan kassalla oleminen olisi elämäntyö, ja että myyjänä oleminen olisi tärkein osa identiteettiä. Jos duuni Siwan kassalla loppuu, et enää ole Siwan myyjä, that’s it. Yliopisto sen sijaan olettaa, että vaikka työsopimusta ei olisikaan, olet silti yliopistolainen, akateeminen. Ei S-ryhmän tulevaisuuden tarvitse kiinnostaa Siwan myyjään, hän voi mennä myyjäksi jonnekin muualle, jos S-ryhmä alkaa vituttaa. Yliopistolla työskentelevä sen sijaan sitoutuu omaan oppiaineeseensa ja laitokseensa, eikä saa sitoutumisensa vastineeksi mitään.
Siwan tausta on kyllä osuustoiminnassa, mutta ei siinä Pellervolaisesssa vaan työväenliikkeen OTK:ssa. Nyt Siniwalkoinen kuuluu Suomen Lähikauppaan, jota pääomasijoittajat ovat juuri alkaneet tarmokkaasti kehittää.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_L%C3%A4hikauppa
http://fi.wikipedia.org/wiki/Osuustukkukauppa
Juha, VTM turuust
Tämä on kyllä vain ja ainoastaan sinun (ja ehkä joidenkin muiden) päässä oleva ongelma. Oma (Latexilla tehty) väikkärini on käytännössä valmis, enkä kertaakaan ole kokenut että minulta odotettaisiin enemmän kuin mitä haluan tehdä tai asiattomasti tai sellaista mitä ei kaikilta muiltakin, vaikkapa vastineeksi työhuoneesta.
Olen pahoillani, mutta kovasti vaikuttaa siltä, että sinulta (ja ehkä muiltakin aineessasi) on mennyt oma persoona ja työ perustavalla tavalla sekaisin.
Yliopisto rikkoo toiminnallaan jatkuvasti psykologista sopimusta, jonka työntekijä kuvittelee vallitsevan työnantajan ja hänen välillään. Tämä taitaa olla nykypäivän pätkätyöläisten ja pätkätyönantajien ongelma yleisemminkin, julkisella puolella ehkä kaikkein pahiten. Itse koin aikanaan samaa epävarmuutta ja ahdistusta tehdessäni pätkätöitä kunnalle. On hirveän surullista, että yliopistossa tuollainen kohtelu kuuluu tavallaan ”systeemiin” – toisin kuin kuntapuolella, jossa kuitenkin lähtökohtaisesti tai ainakin periaatteessa henkilöstö on vakinaisessa työsuhteessa.
Onneksi olkoon valmistuvasta väikkäristä!
Ja onneksi olkoon ennen kaikkea siitä, että sinulla on nyt aikaa kirjoittaa sitä kirjaasi. Se on arvokasta jos mikä. :)
Entä jos ryhtyisit täyspäiväiseksi kirjoittajaksi? Etkö sitä oikeastaan jo olekin? Ehkä vähitellen siitä syntyy kokonainen ura.
Todella hyvä kirjoitus tärkeästä asiasta! Ystäväni väitteli juuri viime viikonloppuna Helsingissä. Hän on jo väikkäriä väsätessään työskennellyt yliopiston sijaan tutkijana järjestöpuolella, koska yliopisto ajoi hänet melkoiseen kriisiin muutama vuosi takaperin. Oli kuulemma helpotus lähteä. Näitä esimerkkejä lienee nyky-Suomi täynnä, mutta parannusta yliopistojen (ja niitä koskevaan) politiikkaan ei liene tulossa – ellei koko akateeminen järjestelmä tavalla tai toisella romahda, mikä ei ole paras vaihtoehto kenellekään. Tietoisuuden lisääminen näissä asioissa on aina hyväksi. Kiitoksia Jenny!
Kiitos hienosta tekstistä! Tässä oman väikkärin (ja yliopistonkin) kanssa ahdistuessa teksti oli surullisen osuva.
”Myös kulttuuriantropologian, samoin kuin kaikkien pienempien humanistisen tiedekunnan oppiaineiden työntekijöitä painaa kysymys siitä, mitä sitten tapahtuu, jos ja kun taloudelliset ajat vielä tästä huononevat: miten todistaa oma hyödyllisyytensä maailmassa, jossa hyödyn kuvitellaan olevan mitattavissa?”
Kuvittelevatko humanistit että esim. sairaiden hoivaaminen, energiatehokkaiden moottorien suunnittelu ja 1600-luvun kiinalaisen kirjallisuuden tutkiminen postfeministisestä näkökulmasta ovat yhtä hyödyllisiä asioita? Pehmotieteet ovat ihan kivoja juttuja, mutta mikäli mielii joskus ihan oikeasti työllistyä, niin ne kannattaa jättää harrastuksiksi. Muuten kirjoituksessa oli paljon ihan täyttä asiaa..
Sekoitat tässä nyt hyödyn, välittömän hyödyn ja työllistymisen. Sairaan hoivaaminen on sairaalle välittömästi hyödyllistä, ja riippuen siitä hoivaako häntä sairaanhoitaja, omaishoitaja vai joku ihan muuten vaan, hoivaaja voi saada hyvän mielen lisäksi rahallisen korvauksen. Energiatehokkaalla moottorilla on parempi hyötysuhde kuin vähemmän energiatehokkaalla, jolloin hyöty on ihan konkreettisesti mitattavissa, kun lopputuote on valmis. Projekti voidaan silti leimata yliopistolla hyödyttömäksi suunnittelun alkuvaiheessa, jolloin tutkija ei voi luvata mitään, tai jos voikin, niin lupaukset ovat luokkaa ”parissakymmenessä vuodessa tästä saattaa tulla järkevä tuote, tai saattaa olla tulemattakin, jos ei löydetä sijoittajia tai jos projekti muuten vaan kaatuu”. 1600-luvun kiinalaisen kirjallisuuden tutkiminen postfeministisestä näkökulmasta voi olla tekijälleen hyvinkin hyödyllistä oman identiteettinsä kannalta, ja mikseipä sitten kiinalaisten naisten identiteetin kannalta, jos nämä sattuvat tutkimukseen törmäämään. Jonkun elämä voi muuttua täysin, kun hän oivaltaa jotakin suurta kiinalaisen kirjallisuuden postfeministisistä ulottuvuuksista, mutta miten tällaisen kokemuksen mittaa ja miten sen suhteuttaa noihin edellisiin esimerkkeihin? No ei mitenkään. Ja mikseipä tuollainen tutkimus voi linkittyä laajempaan Kiinaa käsittelevään tutkimusprojektiin kulttuurisista malleista ja mentaliteeteista, ja joku voi kerrassaan keksiä jonkun mahtavan tuoteidean kiinalaisen kirjallisuuden postfeministisen tarkastelun pohjalle.
Mitä tulee yliopistoon, niin siellähän ei sairaita hoivata, se on selvää. Sen sijaan sekä energiatehokkaita moottoreita että kiinalaista kirjallisuutta voisi yliopistolla tutkia. Kumpikin aihe näyttäytyy kuitenkin sellaisena, että nyky-yliopistossa niiden tutkimista voi olla vaikea perustella, ellei välittömiä hyötyjä ole luvattavissa lyhyellä tähtäimellä.
Vuoden professori 2012 on loistava esimerkki pitkäjänteisyyden tärkeydestä ja siitä, miten ”hyödyttömiä” asioita kannattaa tutkia. Aerosolitutkija Markku Kulmala kertoi juhlapuheessaan, kuinka 1980-luvulla aerosolitutkimusta pidettiin joutavanpäiväisenä ja hyödyttömänä näpertelynä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin aerosolitutkimus onkin yksi ilmastontutkimuksen tärkeitä työkaluja, ja Kulmalan tutkimukset ovat maailman merkittävimpiä.
http://www.acatiimi.fi/1_2012/01_12_10.php
1980-luvulla tutkijoiden kuitenkin annettiin näperrellä. En olisi niin varma, että vastaavanlaisia huippututkimuksia pannaan alulle 2010-luvun puolivälissä.
Olen päivä päivältä tyytyväisempi että olen tajunnut hypätä tuosta maailmasta ajoissa pois. Kaikki eivät vieläkään sulata sitä että jätin akateemisen uran ja siirryin aivan toisaalle ja tällä hetkellä nautin elämästäni ja työstäni suunnattomasti lisäksi ei tarvitse perheellisenä stressata tulevasta kokoaika.
Kiitos Jenny!!!!!! Vähän helpottaa. Minä löydän itseni tuosta tekstistä. Väikkäri on nimittäin kesken, eikä kiinnostaisi pätkääkään. Tutkiminen kiinnostaa, mutta ei ajan kuluttaminen apurahahakemuksiin. Hermot kireällä monta vuotta ja avioerot samaan syssyyn. Onneksi on toinen ammatti ja mahdollisuus muihin hommiin…. sitten, kun tämä paska on saatu kasaan.
Tuttua. Mutta yksi korjaus: kirjoitat: ”Tässä tilanteessa ei ole mitään vikaa, jos oikeasti on yliopistolla vakituisessa työsuhteessa, täysipäiväisenä työntekijänä kuukausipalkalla siten, että ylityötunnit todellakin lasketaan ja korvataan.” Tällaistä henkilöä en ole koskaan tavannut. Itse olen ollut yliopistolla vakituisessa työsuhteessa jo useamman vuoden, ja keskimäärin viikossa tulee 4-6 ylityötuntia – mitään ei korvata. Enkä ole kuullut kenestäkään, jolle olisi korvattu. Edes vakiprofessorista.
Oikeassa olet, mutta korjausta en kuittaa, koska pointtini oli juuri tämä: jos jollakulla on tällainen tilanne, niin sehän on vain työsopimuksen mukaista. Mutta kun ei. Just kuulin kollegalta, että hän läppänä alkoi laskea lukukauden alusta työtunteja. Toukokuussa se kokonaistyöajan 1600 tuntia oli kulutettu. Toukokuusta elokuun loppuun mentiin sitten talkoilla. Viikon kuulemma jopa kerkesi pitää lomaa.
Kiitos, kiitos, KIITOS tästä tekstistä!!! Olen itse parhaillaan sairaslomalla, jota on takana puolisen vuotta. Sitä ennen ehdin tehdä väikkäriä reilun vuoden ja viettää perustutkinto-opiskelijana aikaa useammassakin tutkimusryhmässä osa-aikaisena assarina. Lohduttaa, kun en olekaan yksin tai jossain marginaaliryhmässä hysteerisiä naisihmisiä tms. Ja humanisteista puhuttaessa, olen itse luonnontieteilijä: meno on meidän tiedekunnassa näköjään aivan yhtä raadollista kuin muuallakin!
Jenny, suurkiitokset, että olet kirjoittanut meidän väsähtäneiden tunnot julki. Minusta on hyvin kuvaavaa, että kovin moni pyrkii selittämään järjestelmän ongelmat sillä, että olemme vain epäonnistuneita yksilöistä. Me, jotka kuitenkin olemme enemmistö.
Juu. Minusta on itsestäänselvää, että yliopistolaisilla ”persoona” ja ”työ” ovat perustavalla tavalla sekaisin. Yliopisto kannustaa siihen, jopa edellyttää sitä. Se ei ole yksilön ongelma, vaan järjestelmä tuottaa sen.
Mielenkiintoinen kirjoitus. Valitettavasti työelämä ei humanistisilla aloilla juurikaan eroa kuvauksestasi. Välillään haetaan apurahoja, toisinaan ollaan työttöminä ja suunnitellaan tulevia projekteja. Toisinaan taas ollaan (yli)töissä ja sitten täytetään erilaisia plankketteja ja järjestetään tilaisuuksia esim. tilataan sämpylöitä ja kahveita. Nyt olen töissä, mutta kun tää pätkä loppuu niin jatkan kolmannen korkeakoulututkintoni suorittamista. Jonakin päivänä teen vielä väikkärin, mutta ensin on hankittava joku vakkariduuni (ei tarvii olla kovinkaan kummonen), josta voi sitten jäädä opintovapaalle. Strateginen ajattelu oman uran suunnittelemisessa on niin tärkeää… Järki tässä hommassa säilyy kun harrastaa vapaa-ajalla kaikkea sellaista mikä ei mitenkään liity omaan alaan. Tykkään hengailla myös kaikkien muiden kuin oman alan tyyppien kanssa. Identiteetti on pakko rakentaa jonkun muun kuin työn varaan! Monet mielenkiinnonkohteeni olen pilannut, kun aloin tekemään niitä työkseni. Ja onneksi olen jo monta vuotta maksanut vapaaehtoista eläkevakuutusta…
Tilannehan huutaisi sitä, että yhdessä kieltäydytään lapioimasta sitä paskaa! Mitä tapahtuu, jos väikkärintekijät päättävät keskittyä olennaiseen ja kieltäytyvät siitä mihin eivät ehdi? Mitä ne sanktiot ovat? Tilanne ei monen kohdalla ilmeisesti voi paljon huonommaksi enää mennä, joten jos tämä narsistiyliopisto uhkaa ystävyyden katkaisulla, mitä menetettävää enää on? Yliopisto haluaa kuitenkin sen väikkärin valmiiksi jos ei ennemmin niin ainakin myöhemmin, joten eikö se yhtään tuo neuvotteluvaraa? Ylipäätään ihmettelen, miksei jatkotutkinto-opiskelussa ole samanlaisia selviä pelisääntöjä kuin perustutkinnon suorittamisessa, ts. etukäteen tietää mihin sitoutuu ja voi sen perusteella arvioida työmääränsä. Muuhun voi sitten sanoa ei kiitos, ja luottaa siihen että kaveri sanoo myös jos hänkään ei ehdi.
Olen myös pettynyt, jos ns. vanhemmat polvet todella ovat ostettavissa hiljaisiksi. Jos he kerran näkevät nuorempien ahdingon, mikä estää avaamasta suutaan kollegan puolesta turvatummasta asemasta käsin? Solidaarisuus pitäisi nostaa taas arvoonsa. Ihmisiä voidaan pompotella niin kauan kuin heidät saadaan pitämään mölyt mahassaan ja kyräilemään toisiaan. Hajota ja hallitse, niinhän se menee.
Ja jos muuten kielentarkastaja ei sano viivoista mitään, hänhän on on toistaitoinen.
Jaa’a, eikö tuo ole tätä päivää joka paikassa? Todella hyvä kirjoitus, mutta jos tuon lukisivat muutkin kuin yliopistomaailman ihmiset, en usko, että sympatiat olisivat kovin korkealla. Valitettavasti. Yliopistossa työskentelevät ovat hyvin palkattuja ja arvostettuja akateemikkoja (tämä on ainakin yleinen oletus, uskallan väittää). Pelkästään heidän työpaikkansa antaa statuksen ”helevetin fiksu tyyppi” kun taas mainitsemasi Siwan kassa ei saa mitään arvostusta, lähinnä tympeitä ”etkö parempaan pysty” tuhahduksia. Jo sinun asenteesi ”Kukaan ei oleta, että Siwan kassalla oleminen olisi elämäntyö, ja että myyjänä oleminen olisi tärkein osa identiteettiä” on ylimielinen Siwan kassalla työskentelevää kohtaan… Nykypäivänä ei lukio ole enää niin arvostettu oppilaitos kuin aikoinaan, mutta se on silti pitänyt statuksensa parempana opiskelupaikkana kuin ammattikoulu. Tyhmät ja laiskat menevät ammattikouluun ja ne pitkälle tähtäävät lukioon. Miksi ammattikoulusta valmistuneita ei juhlita samalla tavalla kuin lukiosta? Sama pätee yliopistoon ja vaikka ammattikorkeakouluun. Yliopistolla on helvetinmoinen status ja se pitää siitä kiinni kynsin ja hampain. Eli siellä olevat ihmiset pitävät.
Yliopistossa työskentelevät ovat toki arvostettuja, mutta eivät hyvin palkattuja: käytännössä millä tahansa alalla palkat ovat paremmat yliopiston ulkopuolella. Luonnontieteilijöiden ja lääketieteilijöiden kohdalla palkkaero on kaikkein suurin, mutta ihan suoraan pakasta vedetty englanninopettajakin tienaa enemmän kuin kielentutkija yliopistolla. Professorit toki erikseen, mutta heitä on yliopistoväestä vain ohut kerros.
Yliopistossa työskentelemällä kyllä varmaan saa sen ”helvetin fiksun tyypin” statuksen, mutta tavallaan se on tyhjä status, joka ei tarjoa työuraa eikä leipää pöytään. Se Siwan kassa saa tehdä töitään ihan rauhassa, mennä työpäivän jälkeen kotiin ja sitten on hommat ohitse, kun taas yliopistolaisen oletetaan olevan koko ajan päivystyksessä oman oppialansa ja tutkimusaiheensa suhteen, palkatta ja vapaa-ajatta, työttömänäkin. Tohtorintutkintokin voi itseasiassa olla työmarkkinoilla miinus, kun työnantajat ajattelevat, että ei tuo tyyppi kuitenkaan mitään oikeita töitä halua tehdä, vaan tähyilee koko ajan takaisin yliopistoon.
Mitä tulee lukioon ja amikseen: tosiasiassahan jo nyt on sellainen tilanne, että monille amiksen linjoille on vaikeampi päästä kuin keskinkertaisiin lukioihin, ja amistutkintojen status on selvästi kohoamassa. Amiksesta valmistunut on heti pätevä johonkin, ylioppilas on pätevä vasta jatkokoulutukseen. Ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen statusero sit on oma juttunsa, josta mulla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa – muuta kuin se, että ammattikorkeakoulujen opettajilla on vakituiset työsuhteet ja paremmat palkat kuin yliopisto-opettajilla. Se ei paljon yliopisto-opettajaa lämmitä tai elätä, että yliopistolla on näennäisesti parempi status kuin ammattikorkeakoululla.