Mynämäen ja lähikuntien muinaisjäänteitä

Saaren kartanon residenssiaikani alkaa olla lopuillaan. Sen lisäksi, että olen kirjoittanut varhaisrautakauteen sijoittuvan romaanikäsikseni sirpaleita ja muita muistiinpanoja sekä lukenut tausta-aineistoja, olen myös pyöräillyt ympäri Mynämäkeä ja lähikuntia katsomassa rautakautisia kalmistoja, asuinpaikkoja ja linnavuoria. Olen vouhottanut näistä paikoista arkeologiystävilleni, ja osin heidän pyynnöstään, osin omasta tarpeesta teen tässä yhteenvedon kaikista noista paikoista, joissa olen käynyt.

Kaikkiaan tuli tsekattua liki parisenkymmentä muinaisjäännettä, suurin osa rautakautisia, mutta on joukossa joku historiallinenkin paikka. Historiallisia muinaisjäänteitä tuli käytyä katsomassa lähinnä silloin, kun ne olivat sopivasti rautakautiselle muinaisjäänteelle vievän reitin varrella tai muuten sellaisen läheisyydessä. Ja niitäkin paikkoja oli kuulkaa aika paljon! Lähistön kivikirkkoja ja kartanoita tuli tsekattua myös, joskin enemmän yleisestä mielenkiinnosta ja turistihengessä kuin tarinan taustoja miettien. Selkeät turistikohteet olen kuitenkin jättänyt esittelystä pois ja keskittynyt kuvailemaan niitä, joita ei mainita juuri muualla kuin muinaisjäännösrekisterissä.

En Saaren kartanoon hakiessani tiennyt, miten paljon lähialueella todellakin on rautakautisia muinaisjäänteitä. Jos olisin tiennyt, niin totta totisesti olisin käyttänyt sitä hakemuksessa yhtenä perusteena saada residenssipaikka juuri täältä rautakauteen sijoittuvan romaanin kirjoittamiseksi. Nyt olen lähinnä tyytyväinen siitä, miten hyvä tuuri on ollut, että pääsin tänne aloittamaan tuota tarinaa. On ihan eri asia lukea kirjoista kuvauksia alueista, kaivauksista ja tihrustella valokuvia, kuin seisoa linnavuoren huipulla ja miettiä, että miten sitä tälle vuorelle itse lähtisi hyökkäämään, ja miten paikkaa puolustaisi. Missä olisi tilaa eläimille, mihin kohtaan laittaisi väliaikaisen asumuksen? Tai katsoa hautaröykkiön kiviä ja laskeskella, että mitkä niistä kivistä jaksaisi itse nostaa, miten kaukaa ne huvittaisi kantaa ja kuinka kipeinä lihakset olisivat sen jälkeen, kun röykkiön olisi rakentanut. Tähyillä yhdeltä kalmistomäeltä pellon yli toiselle ja miettiä, miten pitkään menisi meloa tai soutaa niiden väli.

Huomaan, että minulle on vähitellen kehittynyt jonkinlainen maisemasilmä, näinkin lyhyessä ajassa. Näen suunnilleen, mitkä alueet todennäköisesti ovat olleet veden yläpuolella noin tuhat vuotta sitten ja mitkä eivät. Tunnistan etäältä paikat, joissa ehkä saattaisi olla jotain kalmiston tai asuinpaikan tynkää – eli siis paikkoja, jotka jonkun verran nousevat maisemasta. Maisemasilmän kehittymistä tosin helpottaa se, että melkein joka ikisen nyppylän päällä on esihistoriallisella ajalla asunut joku tai sinne on joku haudattu.

Tällainen vuosituhantisen vahvan ihmistoiminnan maisema tuntuu sekä kiehtovalta että oudolta. Vaikka ihmisasutusta on Pohjois-Suomessa ollut yhtä kauan kuin Etelä-Suomessakin, sen vaikutus maisemaan tuntuu vähäisemmältä. Yhä edelleen väkimäärät ovat pienempiä, ja etäisyydet kylien ja taajamien välillä suurempia Pohjois- kuin Etelä-Suomessa.

Kun otan muinaisjäännösrekisteristä hakukriteereiksi Oulu ja rautakausi, rekisteröityjä rautakautisia muinaisjäännöksiä löytyy tasan kolme. Mynämäessä, jonka pinta-ala on noin yksi kuudesosa Oulun pinta-alasta, rautakautisiksi merkittyjä muinaisjäännöksiä on 35. Naapurikunta Vehmaalla (pinta-ala 1:17 suhteesa Oulun pinta-alaan) 14, Nousiaisissa (pinta-alasuhde 1:15) puolestaan 52. Pelkästään tässä kolmen kilometrin säteellä Saaren kartanosta on kolme rautakautista muinaisjäännöstä, eli kaksi röykkiöpaikkaa ja yksi epäselvä, ehkä kalmisto, ehkä asuinpaikka, ehkä molempia. Kaksi näistä paikoista on kuitenkin osin tuhoutunut soranotossa ja rakentamisen vuoksi.

Ilmiössä on kyse toki osin siitä, että Varsinais-Suomessa inventointeja ja kaivauksia on tehty aikojen kuluessa enemmän kuin Oulun seudulla. Kyllä Oulussakin on muinaisjäännösrekisterin mukaan yli neljäsataa muinaisjäännöstä, mutta suuri osa niistä on kivi- tai varhaismetallikautisiksi asuinpaikoiksi arvioituja paikkoja, joista on löytynyt kvartsi-iskoksia, tai irtolöytöpaikkoja. Kenties inventoijat ovat Oulussa myös merkinneet muinaisjäännöksiä rekisteriin löysemmällä ajoituksella, eli tarkemmin määrittelemättä esihistoriallisiksi, jolloin rautakautiset muinaisjäännökset eivät rekisterihaussa nouse esiin.

Suurin syy on kuitenkin se, että Varsinais-Suomessa asutus on vakiintunut paljon Oulun seutua aiemmin, ja elinkeino on perustunut peltoviljelyyn, siinä missä pyynti- ja kaskikulttuuri jatkui pohjoisessa pitkälti historialliselle ajalle, niihin aikoihin asti, jolloin alkoi olla edullisempaa polttaa puut tervaksi ja myydä kaskeamisen sijaan. Ne pellot, jotka Varsinais-Suomessa ovat olleet merenpinnan yläpuolella rautakaudella, ovat todennäköisesti olleet melko yhtäjaksoisesti viljelyssä tähän päivään asti. Maisema on läpeensä ihmistoiminnan ja viljelyn leimaamaa, ja varsinaista kunnon metsää ei yksinkertaisesti ole. Metsäpläntit ovat kaikkialta peltojen ympäröimät, ne nousevat peltojen keltaisesta merestä kuin saaret. Oulussa taas ei tarvitse lähteä kuin vähän Sanginjoen suuntaan, niin on jo mettässä, jossa pesivät harvinaiset pöllöt ja johon ei sokerijuurikasta korjaavan traktorin ääni kuulu. Se, että ihmisen toiminta Pohjois-Suomen maisemassa ei ole yhtä näkyvää kuin Varsinais-Suomessa ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sitä olisi ollut, kuten Metsähallituksen talousmetsien kulttuuriperinnön inventointi osoittaa.

Silmämääräisesti vaikuttaa myös siltä, että varsinaissuomalainen maasto on kivikkoisempaa kuin oululainen, joten mikäpä siinä on röykkiöitä rakennellessa, kun kiveä nousee joka tapauksessa pellosta koko ajan. Röykkiö on kuitenkin suhteellisen helppo tunnistaa ihmisen tekemäksi rakennelmaksi eikä luonnonmuovaamaksi – joskin täytyy tunnustaa, että ainakaan oma silmäni ei osaa oitis sanoa, miksi jokin röykkiö olisi rautakautinen röykkiöhauta, eikä vain satunnainen kasa kiviä, jonka joku on koonnut niin kauan sitten, että sammalta ja varvikkoa on ehtinyt kasvaa päälle. Jos paikalta on löytynyt esineitä, kuten joistakin röykkiöistä muinaisjäännösrekisterin mukaan on, se toki vahvistaa asian.

Omalla tavallaan kiinnostavaa on myös se, että osa geeneistänihän on näiltä main. Varhaislapsuuden asuin Uudessakaupungissa, ja lapsuudessa tuli vietettyä pitkiä keväitä, kesiä ja syksyjä Pyhämaassa, vaikka virallisena asuinpaikkana kymmenennen ikävuoden jälkeen olikin Inari. Niinpä Vakka-Suomi on paitsi lapsuudenmaisemaa, myös perintömaisemaani. Saaren kartanosta on viitisenkymmentä kilsaa Pyhärantaan, jossa isoisäni äidin suku oli pitänyt tilaa 1500-luvulta asti, ja saman verran Pyhämaahan, jossa 1600-luvulla eläneestä papista, Matthias Melanderista, polveutui puolestaan isoisän isä. Ja minäkin, lopulta, tietysti. Ukkini puolestaan kasvoi Uudessakaupungissa, jossa hänen isänsä oli pappina, ja hän mielsi itsensä uusikaupunkilaiseksi, vaikkei Kangasvuon suku olekaan sieltä. Olen molempien vanhempieni isälinjaa pitkin katsottuna täältäpäin kotoisin. Perintömaata meidän suvulla ei täällä kuitenkaan ole, ellei lasketa 1960-luvulla ostettua kesämökkiä.

Tietynlaisesta tuttuudesta huolimatta Vakka-Suomi on myös eksoottinen. Olin aivan tohkeissani, kun löysin läheltä Innonniemen röykkiöitä metsästä tammentaimen. Tammen! Siellä se kasvoi ihan itsekseen ja omineen, kenenkään istuttamatta! Eksotiikka ei karissut, vaikka huomasin pian, että tammi on täällä varsin yleinen, ja siellä täällä on jopa tammilehtoja, joissa tammi on valtapuu. Saarnea kasvaa myös. Olen muutenkin bongaillut kasveja enemmän kuin koko kesänä, osin siksi, etten kesällä ehtinyt, osin siksi, että eteen on tullut kaikenlaisia jänniä rautakautisen asutuksen merkkikasveja, kuten ukontulikukkaa ja sikoangervoa, joita ei muualla Suomessa juurikaan edes kasva.

Olen seuraavassa kirjoittanut pienet esittelyt kuvineen viidestätoista vierailemistani muinaisjäänteistä. Esittely mukailee muinaisjäännösrekisterin kuvausta, jota olen täydentänyt omilla huomioillani. Suurin osa mitoista ja etäisyyksistä on peräisin muinaisjäännösrekisterin kuvauksesta, mutta joukossa on myös omia arvioitani. Tarkat kuvaukset voi tarkistaa muinaisjäännösrekisteristä. Linkit otsikoissa vievät muinaisjäännösrekisterin tietueseen kyseisestä paikasta, karttoineen ja selostuksineen. Kohteet on listattuna kunnittain siinä järjestyksessä, jossa noissa paikoissa vierailin.

Mynämäki

Innonniemi (kolme röykkiötä)

Muinaisjäännös koostuu kolmesta röykkiöstä metsäisellä mäkialueella, joka nousee ympäröivistä pelloista jonkin verran korkeammalle, ollen korkeimmillaan noin 13 metriä merenpinnasta. Kalliopohjaisella mäellä on kolme röykkiötä, joista lähin on vain kymmenen metrin päässä tiestä. Suurin röykkiö on halkaisijaltaan liki seitsemän metriä, pienin kolme ja puoli metriä.

Löysin luullakseni kaikki röykkiöt. Pienimmältä vaikuttanut, jonka tulkitsin A:ksi, oli lähimpänä tietä ja selkeimmin röykkiön näköinen. Kaksi muuta olivat hämärämpiä. Toinen, C:ksi tunnistamani, oli aika suurista kivistä koostuva ja kivien päälle oli kasvanut kuusia ja mäntyjä. En varmaan olisi tunnistanut kivikasaa röykkiöksi ilman muinaisjäännösrekisterin kuvausta. B oli kallion toisella puolella, epämääräinen röykkiö, joka koostui suurista kivistä, läpimitaltaan hyvinkin puolesta metristä yli metriin. B olisi voinut minun silmääni olla ihan satunnaista louhikkoakin, en oikein osannut sanoa, mikä siitä teki röykkiön.

Näemmä paikka on inventoitu 1996, löytöjä ei ole ollut. Joka tapauksessa röykkiöt ovat sellaisella metsäisellä mäellä, jonka voi kuvitella olleen rautakaudella saari.

 x20140904_125113

Lähinnä tietä ollut A:ksi tulkitsemani röykkiö.

x20140904_130519

B:ksi tulkitsemani suurista kivistä koostuva röykkiö kallion eteläpuolella.

Myllymäki (Valaskallio) (röykkiö)

Rekisterin mukaan riihen vieressä olevalla pellolla on tehty kaivaukset vuonna 1909, jolloin paikalta on löytynyt kaksi miekkaa, kaksi kaarisolkea, kirves, kaksi keihäänkärkeä, sakset ja rengassolki. Paikka on ollut ehkä kalmisto tai uhripaikka, rekisterissä ei kerrota, ovatko esineet polttohautauksesta vai eivät, mutta oletan kuvauksen perusteella niin. Eiköhän ruumishauta olisi kuitenkin ruumishaudaksi tunnistettu. Paikka on inventoitu uudelleen 1970-luvulla, jolloin riihestä oli jäljellä enää kivijalka, ja pellosta oli nostettu kiviä niin paljon, ettei röykkiö enää ollut tunnistettavissa. Vuoden 1996 inventoinnissa löytöalueen mainitaan olevan ”epämääräistä ryteikköä”.

Paikka sijaitsee vain noin kolmen kilometrin päässä Saaren kartanosta, joten kävin paikalla juoksulenkillä. Siellä tosiaan ei ollut jäljellä juuri mitään, paitsi kolme omakotitaloa, yksi saattoi olla vanhakin, ja toinen ehkä vuoden 1996 jälkeen rakennettu. En ole ihan varma, katsoinko oikeaa paikkaa, mutta alue on hyvin pieni. Rekisterissä mainitaan suurehko siirtolohkare, jonka länsipuolella röykkiön pitäisi olla. Luultavasti löysin mainitun siirtolohkareen, mutta sen länsipuolella ei oikeastaan ollut mitään. Rekisterissä mainitaan myös, että muinaisjäännöksen pohjoispuolella on hoidettu piha. Pihan liepeillä oli kivikeko, minusta enemmänkin siihen kasattu kuin riihen perustus – minusta kivikasa oli liian korkea ja pinta-alaltaan liian pieni ollakseen minkään rakennuksen perusta. Jos röykkiö on tosiaan ollut siinä kohdalla, niin nyt se totta totisesti on täysin ryteikköistynyt, siinä kasvaa mm. kirsikkapuu ja muutakin isompaa puuta. Ja vadelmaa.

En ottanut muinaisjäänteestä kuvia, koska en oikein edes tiennyt, mistä kuvan ottaisi: siitä hoidetusta pihasta, siirtolohkareesta vai kivikasasta, joka jäkälän puutteen perusteella on kasattu jälkeen vuoden 1996, jolloin paikalla on viimeksi käyty.

Myllymäki (Keijainen, Vänni) (röykkiö- ja polttokenttäkalmisto)

Aivan lähellä Mynämäen keskustaa on Tursunperän kylä, jossa on useampi rautakautinen polttokenttäkalmisto. Kävin niistä kahdella, Keijaisen Myllymäellä ja Franttilannummi – Junttilannummessa, joista jälkimmäinen mainitaan merkittävänä löytöpaikkana eri lähteissä. Lähellä on myös mahdollinen linnavuori Hiittiömäki, jossa kävin myöhemmin.

Myllymäki on korkeahko mäki, jonka eteläpuolella on rouhaistun näköinen rinne, sillä paikkaa on käytetty hiekanottoon. Itse mäen laki kasvaa heinää, mutta hiekanottomontun rinne on tiheään metsittynyt ja kasvaa niin pihlajaa, pajua, koivua kuin mäntyäkin. Silmään osui myös eräs oudon näköinen kasvi, josta en myöhemmäksi harmikseni ottanut valokuvaa. Kasvin outous jäi kuitenkin mieleen, ja olin aivan tohkeissani, kun tajusin, että sehän oli sikoangervo, rautakautisten asuinpaikkojen merkkikasvi! Sikoangervon juuria on käytetty sekä ihmisten että eläinten ruuaksi; nimikin kertoo, että vapaana kulkevat siat ovat siihen erityisen mieltyneitä. On mahdollista, että sitä on rautakaudella jopa viljelty.

Osa Myllymäen muinaisjäännöksistä on tuhoutunut hiekanotossa, mutta paikalla on polttokenttäkalmisto ja röykkiö sekä asuinpaikasta kieliviä liesiä ja tunkiokuoppia. Vuosina 2001 ja 2002 tehdyissä tarkastuksissa ja koepistoissa paikalta on löytynyt mm. rautakautistyyppisiä saviastian paloja. Paikan ajoitus sijoittuu viikinki- ja ristiretkiajalle.

Paikalla oli vaikea nähdä, missä on ollut polttokenttäkalmisto ja missä asuinpaikka, mitään lieden tai tunkiokuopan tynkääkään en huomannut. En ole varma, löysinkö juuri kuvauksessa mainitun röykkiön, sillä paikalla oli parikin kuvaukseen sopivaa kivikekoa rinteessä. Kiviä on joka tapauksessa paljon. Kiipesin maanottorinnettä ylös, se oli hyvin jyrkkä. Rapsutin yhdessä kohdassa hiukan maata, mutta eihän sieltä mitään löytynyt tietenkään.

x20140910_153527

Selvin röykkiöltä vaikuttava kivikasa mäen länsipuolella.

x20140910_154658

Näkymä mäeltä pellon yli pohjoisen suuntaan.

x20140910_154713

Yleiskuva mäestä lounaaseen katsottuna.

x20140910_160720

Yleiskuva mäen juurelta, länteen katsottuna.

Franttilannummi – Junttilannummi (polttokenttäkalmisto, palokuoppahautauksia, ruumiskalmisto, asuinpaikkalöytöjä)

Rekisterissä paikan kuvaus on hyvin suppea, sen todetaan olevan kalmisto, jossa on niin polttokenttähautauksia, palokuoppahautauksia kuin ruumiskalmistokin. Junttilannumessa todetaan olevan asuinpaikkalöytöjä. En tiedä, miten Franttilan- ja Junttilannummi eroavat toisistaan, sillä muinaisjäännösrekisterissä ne on merkitty yhdeksi paikaksi. Junttilannummeen Unto Salo sijoittaa Muinainen Kalanti ja sen naapurit –kirjassa roomalaisjalta kansainvaellusajalle ajoittuvat sataman. Franttilannummen kalmistolöydöistä Marja Sipilä on tehnyt vuonna 1997 gradun Helsingin yliopistossa. Muinaistutkijassa 2/1996 on artikkeli, jossa käsitellään sekä Myllymäen että Franttilannummen maatalouskalulöytöjä – edellisestä on löytynyt viikate ja jälkimmäisestä sirppejä.

Paikka on jotenkin absurdi: mäki, tai oikeastaan kaksi mäkeä keskellä uudehkoa omakotitaloaluetta. Näyttää siltä, että siitäkin mäestä olisi rouhittu maata pois, sillä länsipuolella oli pyöreää pientä kiveä oleva jyrkähkö rinne, jonka melkein pyörin alas. Hiekkakuoppahan siinäkin tietysti on ollut. Yhden mäen takana on toinen, kummankin pinnassa kasvaa huopakeltanoa siihen malliin kuin pintaa olisi rikottu aika hiljattain. Oli jännä havaita, että minulle on kehittynyt jonkinlainen silmä rautakautisten muinaisjäänteiden suhteen: pyöräilin karttaa katsomatta omakotitaloalueen halki ja näin jo kaukaa, että tuossa se nyt on.

x20140910_162917

Näkymä mäkien välistä kaakon suuntaan omakotialueelle, kuvassa vasemmalla itäisempi muinaisjäännösmäki.

x20140910_163120

Näkymä mäkien välistä koilliseen, vasemmalla läntisempi muinaisjäännösmäki.

x20140910_163124

Näkymä mäkien välistä koilliseen, oikealla itäisempi muinaisjäännösmäki, jonka pinta on irtosoralla.

x20140910_163435

Näkymä pyörätieltä luoteeseen, etualalla huopakeltanon sitomaa irtosoraa.

Hautausmaa

Jännää kyllä, myös Mynämäen hautausmaa on merkitty muinaisjäännösrekisteriin, sillä 1920-luvulla tehdystä laajennusosasta on löytynyt polttokenttäkalmisto, palokuoppahautauksia ja jopa suomalaisittain harvinainen kattilahautaus. Hautausmaahan haudataan edelleen, ja periaatteessa kai on ihan mahdollista, että sieltä nousisi rautakautista esineistöä uusia hautoja tehdessä. Mitenkään erityisen kummallinen paikka se ei ole, kunhan vain on jännä fiilis, kun miettii, että paikka on todellakin ollut kalmistona yli tuhat vuotta, ennen kristillistä aikaa.

IMG_20140912_110650

Kuvia en hautausmaalta ottanut, mutta tässäpä Mynämäen 1425-40-luvulla rakennettu kivikirkko etelästä päin kuvattuna. Hautausmaa on kirkon pohjoispuolella.

Mannuinen (historiallinen puolustusvarustus)

Jos pyöräilee Mynämäentietä Askaista kohti ohi Perkkoonmäen Papinniityn ja Tervoisten röykkiöille, muinaisjäännösrekisterin kartalla näkyy myös historiallinen puolustusvarustus Mannuinen. Perkkoonmäki (http://retkipaikka.fi/vapaa/perkkoonmaen-luola-ja-simpukkamaa-mynamaella/) on muuten todella hieno luontokohde kaksine pirunpeltoineen, valtavine siirtolohkareineen ja luolineen. Siellä ei kuitenkaan ole löytyneitä muinaisjäänteitä. Varmasti paikka on kuitenkin ollut esihistoriallisellakin ajalla tiedossa, on se sen verran vaikuttava. Ehkäpä se onkin ollut niin väekäs paikka, ettei sinne ole lähdetty kalmistoja pykäämään?

Mutta Mannuisesta. Paikka on metsäniemekkeellä, jonka rinteet nousevat jyrkästi ympäröivistä pelloista, ja niemen kärjessä on linnoituksen tapainen rakennelma, kooltaan 15 m x 25-35 m. Rekisterin kuvauksen mukaan linnoitusta suojaa ”vallimainen, ilmeisesti luontainen harjanne, jota lienee kuitenkin muokattu suoralinjaiseksi sisäpuolelta”. Kuvauksessa mainitaan myös, että vallituksen koillispää muodostaisi siirtolohkareen kanssa pellon suuntaan jonkin portintapaisen, ja että lounaispäässäkin olisi solamainen sisäänkäynti. En kuitenkaan löytänyt sen enempää suoralinjaista vallia, porttia tai solamaista sisäänkäyntiä, mutta kylläkin rekisterissä mainitun siirtolohkareen lounaispuolella olevan vedenkertymisvajoaman, jota on kai jatkettu kivillä. Vuonna 1998 paikalle on tehty viisi koekuoppaa, joista ei löytynyt esinelöytöjä, mutta kylläkin värjääntynyttä hiekkaa 30-35 cm kerros.

Puolustusvallissa oli niin paljon valtavan kokoisia kiviä, että tuntuu hurjalta, jos se on ihmisvoimin rakennettu ja jätetty sitten vähälle käytölle. Mannuisten puolustusvarustus on niitä käymiäni muinaisjäänteitä, joista itseni on todella vaikea nähdä, onko kyse luonnonmuodostelmasta vai ihmisen rakentamasta vallituksesta, varsinkin kun läheisen Perkkoonmäen ja esimerkiksi Mynämäen keskustan liepeillä olevan Hiittiömäen ympäristössä on louhikkoa, joka on luonnon muovaamaa. Varustuksen paikaksi se tuntuu myös vähän oudolta, varsinkin kun hyvin lähellä ovat paljon korkeammat Mannuistenvuori että Perkkoonmäki, jotka luonnonolosuhteiltaan vaikuttaisivat paremmilta puolustusvarustuksen paikoilta. Mutta ehkäpä tuossa kohden on sitten ollut tarpeeksi luonnonkiveä, että varustus on kannattanut juuri siihen rakentaa.

x20140921_141736

Kivilouhikkoa pellon reunassa metsäiemekkeen pohjoispuolella. Vaikeapa tästä nyt sanoa, onko kyse puolustusvarustuksesta vai satunnaisista kivistä pellon laidalla.

x20140921_142012

Tasanteen länsipuoliskon vajoamaksi ja siirtolohkareen viereiseksi vedenkertymispaikaksi tulkitsemani kivimuodostelma.

x20140921_142535

Vallitusta itäänpäin katsottuna.

Papinniitty (kuusi röykkiötä)

Papinniitty on kangasmetsää kasvava kukkula, joka nousee pelloista selvästi esiin. Törmäsin sen päällä heti yhteen röykkiöön, ei tarvinnut erikseen lähteä etsimään. Rekisterikuvauksen mukaan röykkiöitä olisi kuusi, ja röykkiöiden paikat ilmaistaan kuvauksessa etäisyyksinä suuresta siirtolohkareesta. Siirtolohkare löytyi, mutta kaikkia kuutta röykkiötä en löytänyt. Rekisterikuvauksessakin todetaan, että röykkiöt ovat kasvillisuuden peitossa, joten niiden erottaminen ja laskeminen on vaikeaa. Kukkula oli muutenkin kivikkoinen, kiviä löytyi kukkulan kaakkoispuoleltakin, karttaan merkityn muinaisjäännösalueen ulkopuolelta.

Kolme röykkiötä kuitenkin löysin. En tarkistanut röykkiöiden kirjaimia, tosin löysin varmaan B:n rekisterissä mainitun maakiven perusteella, sillä se sijaitsi noin 15 m luoteeseen maakivestä. Röykkiö A:sta en ole ihan varma, sillä rekisterissä kooksi mainitaan 5 m, mutta röykkiö on mielestäni pienempi, noin kolmisen metriä. Kolmas röykkiö on puolukanvarpujen peittämä sievä keko, josta ottamani kuva on harmikseni epätarkka. Kyseessä ei kuitenkaan etäisyyksien ja paikan perusteella ole kumpikaan rekisteriselosteessa kuvatuista röykkiöistä – tai sitten inventoijalla on mittanauha saakelittanut.

Paikka on inventoitu kolmeen kertaan, 1970-, -80-, ja -90-luvuilla. Paikalta on löytynyt saviastian ja savitiivisteen paloja, mikä viittaisi asuinpaikkaan.

x20140921_153358

Todennäköinen röykkiö B.

x20140921_154152

Mahdollinen röykkiö A.

x20140921_154901

Papinniityn kukkula pellolta kuvattuna.

Tervoinen (röykkiö ja kivikehä)

Mynälahden itärannalla on todella komea satumetsä, jossa on suuria sammaleen peittämiä kallioita, jyrkkiä pieniä mäkiä ja suuria puita. Kalliokukkulan terassilla on pyöreähkö röykkiö, jossa rekisterikuvauksen mukaan olisi kivirivi sellimäisestä rakennelmasta. En kuitenkaan röykkiöstä tunnistanut mainittua sellimäistä rakennelmaa. Röykkiö on aika matala, mutta aivan selvä, sillä ympäristössä ei ole luontaisen näköistä kivikkoa.

Kivikehä on todettu vuoden 1996 inventoinnissa. Aluksi en ollut varma, löysinkö kivikehää, mutta kuvaus ”kalliopaljastumien välissä” ja ”terassin alapuolella” vastaa niitä jokseenkin kehässä olevia kiviä mitä löysin. Kiviä ei ole kovin montaa, 5-7 ja ne ovat aika isoja, yli metriä läpimitaltaan. Kyllä niitä on saanut aktiivisesti pyöritellä, jos ne on halunnut erikseen sinne laittaa. Voisi minusta olla luonnonmuodostelmakin. Aika hassussa paikassa se on, ihan kallion juurella, melkein huomaamattomissa. Kivien suuruudesta huolimatta miksikään megaliitiksi näistä kivistä ei kuitenkaan ole.

x20140921_161237

Tervoisten röykkiö. En näe tässä kiviriviä.

x20140921_162006

Kivikehä. Kai.

Pitkäsmäki (asuinpaikkaa tai kalmistoa)

Noin kolmen kilometrin päässä Saaren kartanosta sijaitsee Valaskallion Myllymäen lisäksi toinenkin tuhoutunut muinaisjäänne, Pitkäsmäki. Se sijaitsee peltojen keskellä olevalla harjanteella, joka on kaivettu hiekkakuopaksi lähes kokonaan. Hiekkakuoppaa on sitten täytetty isoilla kivillä, jotka ovat sammaleen ja jäkälän määrästä päätellen olleet paikallaan korkeintaan muutamia vuosikymmeniä. Koko alue on ihmisen tekemää louhikkoa, jonne kivien lisäksi on dumpattu mm. vanha jääkaappi, pressua ja kumivene sekä autonromu. Ja epämääräistä metalliryönää. Kaikkein syvimmällä sokkeloisessa louhikossa on pieni nuotiopaikka ja piilolaavu. Piilopaikaksi louhikko on keskeisyydestään huolimatta vallan mainio, piilolaavun voisi ohittaa helposti huomaamatta.

Harjanteen luoteispäässä on rekisteiselosteen mukaan ”mahdollisesti jäljellä rautakautista asuinpaikkaa ja kalmistoa”. Luoteispäässä on myös suuri valtava siirtolohkare, joka saisi boulderointiin mieltyneet kiipeilijät villeiksi. Siirtolohkareen pohjois- ja luoteispuolella on rekisterikuvauksen mukaan tummaa kulttuurimaata juurakoiden välissä. Siirtolohkareen vierellä luoteispuolella onkin jonkinlainen kuoppa, jonka reunasta hyvällä mielikuvituksella voi löytää kulttuurikerroksen. 1972 rekisteriin on merkitty löytöjä, mutta rekisteri ei kerro, mitä.

En kyllä löytänyt alueelta mitään, se on täynnä suuria kiviä ja louhikkoa. Suuri siirtolohkare oli todellakin suuri – sen vierellä oli jonkinlainen kuoppa, jonka reunasta ehkä hyvällä mielikuvituksella voi nähdä kulttuurikerroksen.

En ottanut kuvia.

Linnavuori

Mynämäen Asemakylällä oleva linnavuori oli muinaisjäännösretkieni vaikuttavin paikka, sillä siellä rikoin kohtalokkaasti muinaismuistolakia. Linnavuori kuuluu osana Asemakylältä lähtevään, vastikään merkittyyn luontopolkuun, jonka kävin kiertämässä. Linnavuori on jyrkkä, 30 m merenpinnasta nouseva kukkula, jonne pääsee kiipeämään louhikon läpi vain itä- ja koillispuolelta, lännessä ja lounaassa linnavuorelta on lähes pystysuora pudotus. Näköalat Mynäjoen laaksoon linnavuoren huipulta ovat vallan mahtavat. Vastaavia korkeita kukkuloita on lähettyvillä muitakin, kuten hieman matalampi Rauasvuori vain puolen kilometrin päässä kaakkoon, Vallaisten kallio puolen kilsan päässä pohjoiseen ja kilsan päässä etelässä Kotkallio. Kävin Rauasvuorella, joka on osa merkittyä luontopolkua, ja sen huipulta näkee, kuinka linnavuori nousee selkeästi muuta mastoa korkeammalle.

Linnavuorella ei ole rakenteita, mutta paikan ja nimen perusteella kyseessä on hyvinkin mahdollinen puolustus- tai vartiopaikka. Jännäksi asian tekee se, että linnavuoren juurella on noin 50 x 50 m tasanne, jolla on tehty metsätöitä, ja maanpinta on rikkoutunut 20 x 20 m kokoiselta alalta. Alueella on lisäksi kaksi noin metrin, puolentoista syvyistä ja noin kolmen, neljän metrin levyistä kuoppaa, joista maa-aines on kasattu kuoppien viereen. Ne näyttävät siltä, että kauhakuormaajalla on muutaman kerran rouhaistu maata ja jätetty homma sitten sikseen. Alueella kasvaa vadelmaa, horsmaa, vaahterantaimia ja pajukkoa siihen malliin, että metsätöistä on korkeintaan pari vuotta aikaa.

Paikka on inventoitu elokuussa 2014 ja tuolloin rekisteriselosteen mukaan ”maanpinnasta löytyi rautakautisilta vaikuttavia saviastian paloja sekä rautakuonaa. Saviastian paloja löytyi koko rikkoutuneen maanpinnan alalta”. Rekisteriselosteessa todetaan myös, että kuoppien profiileissa näytti olevan melko mustaa maata, joka vaikuttaa kulttuurikerrokselta.

Kävin tonkimassa kepillä maata mainitulla linnavuoren juurella olevalla tasanteella, mikä siis tietysti on täysin laitonta, sillä muinaismuistoon kajoaminen millään tavalla on lain nojalla kielletty. Olin vastaavalla tavalla kuopsutellut rikkoutunutta maata myös Keijaisten Myllymäen ja Pitkäsmäen sorakuopissa. Okei, okei, tiedän, ettei niin olisi saanut tehdä, missään näistä paikoista. En ole turhaan tehnyt arkeologiasta sivuainecumua, kyllä minä tiedän, ettei muinaisjäännöksiä saa sorkkia. Mutta tilanteessa, jossa joku muu on jo käynyt metsätyökoneella vetämässä maaston auki, tai jossa ensin on tehty sorakuoppa ja sitten täytetty kuoppa kivillä ja vanhoilla autonromuilla, oma utelias kepillä tökkimiseni tuntuu samantekevältä.

En varsinaisesti olettanut, että vastaan tulisi mitään kovin kummoista. Kuopsutin kepakolla yhtä kauhakuormaajan tekemistä kuopista ja silmään osui omituisen näköinen pieni kivi. Epäilin sen olevan rautakautista keramiikkaa, mutta koska pidin epätodennäköisenä, että juuri siitä, mihin keppini ensimmäiseksi tökkään, löytyisi mitään, jatkoin tökkimistä. Ehkä se olikin vain yhteenpakkautunutta kovaa savea? Tai hauras ohkainen kivi? Sitten keramiikkaa löytyi lisää. Monta palasta. Säikähdin ja lopetin tökkimisen. Ellei palasia olisi ollut niin montaa, lopulta kokonaista kourallista, en välttämättä olisi ensimmäistä sirpaletta uskonut keramiikaksi. En nimittäin ole päässyt rautakautista keramiikkaa hypistelemään, vaikka olenkin nähnyt sitä vitriineissä ja lukenut kuvauksia. Keramiikkaa löytyi viitisentoista palaa, isoin on ehkä 4×4 cm. Yksi pieni näyttää reunapalalta. Tarkemmin katsottuna keramiikka on ehkä kvartsihiekkasekotteista.

Vaihdoin muutaman mailin maakunta-arkeologin kanssa, joka oli ollut inventoimassa paikkaa, ja hän totesi minua sorkkimisesta toruttuaan, ettei ole missään tavannut rautakaudentyyppistä keramiikkaa niin paljon yhtä aikaa. On vaikea sanoa, mitä tuolla paikalla on ollut, onko kyse asuinpaikasta, kalmistosta vai kenties raudansulatus- tai keramiikanvalmistuspaikasta. Keramiikkaa ja rautakuonaa kun voi löytyä kaikista näistä. Olisi mielenkiintoista, jos joku taho saisi paikan kaivettua, mutta nykyisessä tilanteessa kaivausrahoitusta on vähän, ja pidän epätodennäköisenä, että lähivuosina kuuluisi mitään uutta kyseisen paikan esihistoriasta.

Keramiikan sirpaleet ovat lähdössä Varsinais-Suomen maakuntamuseolle, kunhan arkeologitoverini ovat saaneet niitä hetkisen hypistellä.

Niin joo: toki ylläolevassa kirjoitan ”kaivauksista” puhtaan ironisessa sävyssä. Arkeologisia kaivauksia ei yleensä suoriteta kepillä tökkimällä, jos se on jollekin jäänyt epäselväksi.

x20141005_152210

Näkymä Linnavuorelta lounaaseen.

x20141005_154138

Näkymä luoteeseen.

x20141005_154338

Kallion päältä eteläsuuntaan katsottuna.

x20141005_155838

Ensimmäinen löytynyt keramiikanpala.

x20141005_155845

Kaivausalue on noin kahden kämmenen levyinen alue tumman alueen keskellä, muu tumma maa on kuopasta levinnyttä. Etualalla hienosti kalibroitu kaivausväline.

x20141005_160246

Tämän verran keramiikan sirpaleita löytyi kepillä tökkimällä noin neljännesneliömetrin alueelta.

x20141005_160330

Kaivausalue laajemmassa mittakaavassa. Kulttuurikerros näkyy mustana turpeen laidassa. Etualalla kaivurin tekemä maakeko.

x20141005_160615

Kaivausalue ja taustalla kohoava linnavuori.

x20141005_160618

Jonkun toisen kaivausalue, jossa kaivausvälineenä on ollut kauhakuormaaja.

x20141005_160909

Maastoa kaivausalueen itäpuolella.

x20141005_161613

Maastoa kaivausalueen pohjoispuolella.

x20141005_172602

Näkymä Rauasvuorelta Linnavuoren suuntaan. Linnavuori nousee pelloista kuvan keskellä.

x20141006_170826

Murtumapinta yhdessä sirpaleessa.

x20141006_171036

Reunapalan (?) profiili.

x20141006_171538

Yleiskuva sirpaleista.

x20141006_171633

Toiseksi suurin palanen.

Hiittiömäki (muinaislinna ja mahdollinen kalmisto)

Hiittiömäki on louhikkoinen mäki, joka rekisterikuvauksessa mainitaan mahdolliseksi muinaislinnaksi ja kalmistoksi – tai asuinpaikaksi. Jukka Luoto mainitsee Kalannin muinaisuus –kirjan muinaislinnoja käsittelevässä luvussa Mynämäen Hiittenmäen muinaislinnan, jolla nimellä muinaismuistorekisterissä ei kuitenkaan ole merkittynä yhtään paikkaa, joten oletan että kyse on Hiittiömäestä. Rekisterikuvauksen mukaan lounaisrinteeltä olisi löytynyt keraamiikkaa, palanutta luuta ja savea. Mäki on keskellä asuinaluetta, sellaisessa paikassa, että jos ympäristön lapset eivät louhikoissa leiki ja sinne rakentele majojaan, niin jäävät kyllä paljosta paitsi. Se nousee kyllä ympäristön omakotitaloaluetta korkeammaksi, mutta on sen verran metsittynyt, että maisemia sieltä ei paljon katsella.

Mäen päällä olevasta louhikoista on vaikea arvioida, mikä olisi rekisterissä mainittua ihmisen rakentamaa kiviaitaa ja röykkiötä, ja mikä on luontaista kivikkoa. Mäen pohjoispuoli oli silkkaa kivilouhikkoa, vaikeakulkuista. Mikään erityisen jyrkkä mäki ei ole, mutta eipä sinnekään helposti hyökätä – tosin en tiedä, onko sitä kovin helppo puolustaakaan. Kivet olivat monissa kohden aika irtonaisia, pyörivät jalkojen alla.

Mäki kasvoi kosteaa sekametsää, laella oli kuusia ja lehtipuita. Kaakkoispuolella, jota kautta nousimme mäelle, oli isoja kivenjärkäleitä ja niiden välissä onkaloita, ei varsinaisia luolia, mutta paikkoja, joihin ainakin lapsi mahtuisi ryömimään piiloon. Maa oli paljolti sammaleen peittämää.

x20141019_151337

Kivikkoa Hiittiömäen laella.

x20141019_151347

Onkohan tämä nyt sitten sitä kiviaitaa?

x20141019_152055

Luoteispuolen louhikkoa.

x20141019_152951

Tiheää kangasmetsää mäen eteläpuolella.

Kivikoski (kuppikallio)

Kuppikivi oli aika epäspektakulääri, matalalla mäellä Mynäjoen rannassa kahden eri omakotitontin välissä. Siinä kapeassa metsämäessä hiippailu tuntui vähän toisten pihoille tunkeutumiselta, sillä kummallakin puolella oli hoidettu piha, mäellä kasvillisuus oli harvaa, ja pihoille näki suoraan.

Mäenharjanteella kasvoi lähinnä kuusia, maa oli neulasmaton peitossa. Harjanteella oli paljon suurehkoja kiviä, mutta kuppikivi oli lähinnä monttu maassa, kallionpaljastuma, josta oli rekisterikuvauksen mukaan poistettu turvetta parin kämmenen alalta. Pinta-ala oli pienempi kuin neljännesneliömetri, ja näkyvissä oli vain viitisen kuppia. Poistimme kaverin kanssa paljastumasta roskia, lähinnä kuivuneita lehtiä ja havunneulasia sekä reunoilta turvetta, ja hyvinkin saatiin lasketuksi rekisterissä mainitut 11 kuppia. Saattoipa niitä olla viitisentoista yhteensä, mutta ainakin yksi oli sen verran matala, että jos muita kuppeja ei olisi ollut, sitä tuskin olisi tunnistanut muuksi kuin painaumaksi kivessä. Kuppien halkaisija on noin 5 cm ja syvyys 1-2 cm.

x20141019_160445

Kuppi.

x20141019_160551

Kuppikivi roskista puhdistettuna.

x20141019_160604

Kuppeja.

x20141019_160719

Kuppikivi luonnollisessa ympäristössään. Se on tuo läntti tuossa keskellä.

x20141019_160825

Kuppikiveä ympäröivää maastoa. Kuppikivi ei näy kuvassa, mutta sijaitsee puiden takana oikealla, melko lähellä kuvassa näkyvää ulkorakennusta.

Vehmaa

Linnavuori

Vehmaan Linnavuori mainitaan rekisterikuvauksen mukaan Appelgrenin Suomen muinaislinnoissa. Linnavuoren korkeus on noin 15 m merenpinnasta.

Idän puolelta tultaessa maa kohoaa aika loivasti. Näin närhen lähellä yksityistietä, joka on linnavuoren juurella. Loiva rinne muuttuu äkkiä kallioiksi, jotka ovat yllättävän jyrkät lännen suuntaan, pystysuorat. Linnan juurella kasvaa metsää, haapoja, kuusia ja koivuja, ja puiden latvat nousevat vuoren ympärille ja tasalle, joten maisemat eivät ole yhtä komeat kuin aiemmilla käymilläni linnavuorilla. Etelän puolelta löysin rekisteriselosteessa mainittua vallituksen tai muurintynkää, tai ainakin isoja kiviä, jotka olivat muurimaisesti samassa paikassa. Tosin sellaisessa paikassa, johon itse en olisi välttämättä muuria edes laittanut, koska kivien alapuolella oli varsin jyrkkää seinämää. Ehkä kivet on vain raivattu laelta pois tieltä samaan paikkaan? Tai Ehkä tarkoitus ei olekaan estää ketään pääsemästä siitä yli vuorelle, vaan estää ketään putoamasta vuorelta?

Linnavuori on sokkeloinen ja jyrkkyydessään yllättävä, sen päällä kasvaa katajia ja mäntyjä, jotka antavat ymmärtää, että vuori loivenisi etelän suuntaan, mutta sinne päin käveltäessä yhtäkkiä edessä onkin metrikaupalla pudotusta. Kiersin vuoren, mutta jouduin laskeutumaan itäpuolelta pois kohdasta, jossa oli melkein pelottavan jyrkkää siinäkin. Läpi koko rautakauden vesi on vellonut linnavuoren länsi- ja eteläpuolella, ja siltä suunnalta vuorelle ei ole saanut rantauduttua yhtään mitenkään.

Rekisterikuvauksessa mainitaan muuten ”pieni Puttanjoki”, joka laskee linnavuoren länsipuolitse Mynämäenlahteen. Pyöräillessäni Y-tietä Vehmaalle päin ajattelin, että siinä vaiheessa, kun ylitän Puttanjoen, tiedän tulleeni linnavuoresta ohi. Pyöräilin tyytyväisenä menemään, ja mitään jokea ei tullut ylitettyä. Jossain vaiheessa epäilys alkoi vaivata ja katsoin Googlemapsista sijainnin. Olin ajanut hyvän verran linnavuoresta ohi ja Puttanjoen yli. Pyöräilin takaisin, enkä edelleenkään löytänyt Puttanjokea. Linnavuoren löysin, koska se nousi pelloista selvästi esiin. Lopulta tajusin, että se peltoja halkova oja, jolla tuskin pohjoisemmassa olisi edes nimeä, on Puttanjoki.

x20141016_133646

Jyrkkää rinnettä lännen suuntaan. Ei huvittanut mennä lähemmäs reunaa, irtonaisen sammalen ja liukkaan jäkälän peittämä kallio jyrkkeni äkkiä.

x20141016_133716

Jyrkkää, jyrkkää.

x20141016_134115

Eteläpuolen mahdollinen vallituksen tynkä. Melkein heti vallituksen takana jyrkkä pudotus.

x20141016_134357

Vuorta eteläpuolelta alapuolelta kuvattuna.

x20141016_135038

Vuoren kohtisuoraa länsipuolta.

x20141016_135412

Jyrkkä länsipuoli alhaalta päin kuvattuna.

Kappelmäki (keskiaikainen kirkonpaikka)

Kappelmäki on keskiaikainen kirkonpaikka ja mahdollinen kalmisto, jossa on tehty koekaivaus 2002. Koekaivauksessa on löytynyt kirkkorakennuksen paikka ja hautausmaa, sekä rautakautista keramiikkaa ja savitiivistettä. Ruumishaudan arkkulaudan radiohiiliajoitus ajoittaa hautauksen keskiajan loppuun.

Mäen juurella oli jonkinlaista kivilatomusta ja laella, kuusien keskellä kivipaasi ja lisää kivilatomusta. Heti mäen laella alue muuttuu yksityiseksi pihaksi, jota metsästä erottaa matala kiviaita, jota on entrattu vastikään uusilla kivillä.

En löytänyt koekaivauspaikkaa, ellei kyseessä ole mäen juurella, lähellä paikan opaskylttiä oleva sammaleen peittämä kiviladelma, jossa kasvaa vähemmän sammalta kuin muissa alueen kivissä. Paikalla oli myös sammalen peittämä myllynkivi.

x20141016_171640

Kiviaitaa, jota on korotettu vastikään.

x20141016_171902

Kappelmäen muistomerkki.

x20141016_171918

Röykkiöntapainen.

x20141016_171931

Infotaulu.

Masku

Kuuvanvuori

Kuuvanvuori on vuoden 1997 inventoinnissa Seijaisten kylästä löytynyt muinaislinna, joka on pääosin jyrkkärinteinen, lounais- ja koillissivulta äkkijyrkkä. Jyrkkärinteinen se on myös etelän suuntaan, hyvä puolustuslinna. Pohjoispuolella, ainoasta suunnasta, josta vuorelle saa kiivettyä, on aika jyrkkää ja raskasta nousua. Ei tuota vuorta haarniska päällä juosta ylös, vaikka kuinka tekisi mieli valloittaa se.

Laki on 52,5 m merenpinnasta, tasainen ja laakea. Maisemat ovat todella mahtavat. Laen kaakkoispuolella on selkeitä ja mittavia linnoitusrakenteita, jonne pääsee pohjoispuolella olevan polun kautta. Vallitus on selvästi ihmisen tekemä kivimuuri, jonka pituudeksi rekisterissä mainitaan 37 m ja korkeudeksi metri. Sen alapuolella on rekisterin mukaan toinen, 12 m pitkä vallitus, joka on luultavasti myöhäisempää tekoa. Sitä emme kuitenkaan lähteneet etsimään, sillä rinne kaakkoisen kivivallin alla on jyrkähkö ja ryteikköinen. Rekisterikuvauksen mukaan itä-koillispuolella on matalampi esilinna, mutta tätä emme löytäneet.

Löysimme kuitenkin rekisterikuvauksessakin mainitun luoteisrinteen eteläisemmän solan vallikiveyksen. Eteläisen solan valli on matalahko, kaakkoista kivivallitusta umpeenkasvaneempi, huomaamattomampi. Rekisteri ilmoittaa kooksi 6,5 m pituutta, 3,5 m paksuutta ja metrin verran korkeutta, mikä kaakkoiseen kivivalliin verrattuna vaikutti kuitenkin silmämääräisesti vähäiseltä. Rekisterikuvauksessa mainitaan, että luoteisrinteessä on toinenkin kapea sola, jossa on kivivallin jäännökset. Kiersimme kaverin kanssa vuorta, ja kiipesimme yhdestä solasta ylös. Vasta myöhemmin tajusin, että ne kivet, joiden päällä kiikuimme, olivat rekisteriselosteessa olevat kivivallin jäännökset. Ne solat ovat varmaan hyökkäyksen näkökulmasta salakavalimmat, joten en ihmettele, että ne on tukittu. Kunhan sai kiivettyä kivien yli, solia pitkin pääsi vuorelle helposti.

Tuntuu hassulta, että Kuuvanvuori on inventoitu niinkin myöhään kuin vasta 1997, sillä linnavuoren linnoitusvarustukset ovat hyvin selkeät, ja ”vuori” on korkea ja luoksepääsemätön, hyvinkin itsestäänselvä paikka puolustuslinnalle tällä alueella.

x20140917_144441

Kun seisoo 55 m merenpinnasta näkymät luoteeseen ovat aika mahtavat.

x20140917_145455

Jyrkkää on lounaispuolelta. Ei tuosta hyökätä.

x20140917_145905

Linnoitusrakenteita kaakkoisrinteessä. Kaikkia vallituksia ei löydetty, ja tämänkin alapuolella olisi jälkikäteen rekisterikuvauksesta tarkistettuna ollut toinen vallitusrakennelma. Mutta se oli vaikeakulkuista ryteikköä, joten ei menty etsimään.

x20140917_150442

Jyrkkää eteläseinämää.

x20140917_153419

Kaakkoisrinteen linnoitusrakenteet ylhäältäpäin katsottuna.

Mainokset

2 comments

  1. Janne Rantanen

    Hei! Tiedustelin Mynämäen Vallaisten Linnavuorelta löytämiesi saviastianpalojen perään Turun Museokeskukselta ja Museovirastolta, mutta ilmeisesti et ole toimittanut niitä vielä eteenpäin. Olisiko mahdollista saada keramiikat Turun yliopistolle tutkittaviksi? Voin vaikka vastata niiden toimittamisesta eteenpäin Museovirastoon tarvittaessa. Olen tutkinut Vallaisten Linnavuorta, ja haluaisin nähdä myös sinun tekemäsi löydöt. Ne pitäisi saada luetteloitua kokoelmiin. :)

    Ystävällisin terveisin
    Janne Rantanen
    arkeologi, Turku

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s