Marginaaleista kirjoittamisesta ja marginaaleihin kirjoittautumisesta
Saako marginaaleista kirjoittaa marginaalin ulkopuolelta? Vai pitääkö marginaaleista kirjoittaa? Kuinka leveät marginaalit kirjoitukselle pitäisi vetää?
Ruskeat tytöt -blogin kirjoituksessa Othe(i)ron kirjoittaja syyttää Laura Lindstedtin teosta Oneiron kulttuurisesta appropriaatiosta, koska Lindstedt kirjoittaa teoksessaan rodullistetuista hahmoista, vaikka on itse valkoinen, suomalainen nainen, ja kysyy suoraan: ”Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta?” Kirjoittaja kritisoi nähdäkseni koko kirjallisuusinstituutiota (eikä pelkästään Lindstedtiä) siitä, että valkoiset kirjailijat kertovat tarinoita, joissa rodullistetut hahmot ovat jänniä ja eksoottisia olentoja, joiden kokemukset voi typistää kirjallisuusviihteeksi.
En ole lukenut Oneironia, mutta omasta puolestani voin kertoa, että kirjoitan äärimmäisen harvoin ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta”, koska pidän sitä vähemmän kiinnostavana kuin esimerkiksi ihmissuden, eri ihmisten ruumiiden palasista kootun androgyynin, viikinkikauden islantilaisen hyljenaisen tai sähköisen tietoisuuden näkökulmaa. Ei sillä, että ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulma” edes olisi sellainen, josta käsin voisin kirjoittaa omakohtaisesti, sillä evankelisluterilainen en ole, ja identifioidun enemmän pohjoissuomalaiseksi varsinaissuomalaiseksi kuin kantasuomalaiseksi. Joka tapauksessa se, mikä Oneironissa vaikuttaa erityisen kiehtovalta, on nimenomaan seitsemän erilaisen, eri puolilta maailmaa kotoisin olevan naisen näkökulman punoutuminen yhteen kuoleman jälkeen. Kun en ole lukenut kirjaa, en tiedä, miten Lindstedt on tarinan onnistunut rakentamaan, mutta väitänpä, että seitsemän ”kantasuomalaisen, evankelisluterialisen naisen” tarina olisi paljon tylsempi kuin se, joka sai Finlandia-palkinnon.
Tunnustaudun avoimesti eksotiikanhimoiseksi, josta Koko H. valkoista lukevaa yleisöä syyttää, mutta väitän, että sama eksotiikanhimo koskee kaunokirjallisuuden lukemista ylipäänsä, lukijan ihonväristä, etnisiteetistä tai kulttuurisesta taustasta riippumatta. Kaunokirjallisuuden hienous on siinä, että sen kautta voi kokea jotain, mitä ei muuten voisi kokea: voi nähdä maailman ruotsalaisen dissosiaatiohäiriöstä kärsivän sarjamurhaajan silmien läpi, tai peltovuomalaisen pikkupojan, tai tuultensaarelaisen soturin, tai kuusamolaisen kätilön. (Pisteet muuten sille, joka hoksaa, mitkä neljä romaania olen viimeksi lukenut.) Ellen olisi eksotiikanhimoinen, en olisi hurahtanut fantasiaan ja scifiin, enkä lähtenyt opiskelemaan kulttuuriantropologiaa. Eksotiikanhimo on ihan jees, se on uteliaisuuden, ymmärryksen ja oppimisen lähtökohta, kunhan sitten ymmärrystä ja oppimista myös tavoitellaan, eikä jäädä mehustelemaan siihen vierauden kynnykselle. Kaunokirjallisuuden luonteeseen kuuluu asioiden katsominen muusta kuin arkisesta näkökulmasta, mikä voi tarkoittaa myös tuttujen ilmiöiden eksotisointia (vrt. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani). Se, että syyttää kaunokirjallisuuden lukijoita eksotiikanhimosta on vähän kuin syyttäisi kaloja siitä, että niillä on kidukset.
Toinen Laura, Honkasalo nimittäin, sanoo lukeneensa Koko H:n blogitekstin monta kertaa, mutta ettei silti käsitä, mitä sillä halutaan sanoa. En ole itsekään aivan varma, mitä Koko H. ajaa takaa tekstillään, mutta käytän sitä silti pohdintani lähtökohtana. Tulkitsen tekstiä kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen on stereotypian ja eksotiikan näkökulma, toinen on näkymättömyyden näkökulma.
Ensimmäisestä näkökulmasta Koko H:n kritiikki on täysin perusteltua länsimaisen kirjallisuusinstituution tasolla (Lindstedtistä en tiedä, kun en ole kirjaa lukenut), mutta ei sinänsä tuo keskusteluun muuta uutta kuin Koko H:n oman kokemuksen, joka tietysti on sellaisenaan arvokas. Postkolonialistisessa kirjallisuudentutkimuksessa on käsitelty vuosikymmeniä sitä, kuinka kirjallisuuden kaanonissa valkoinen, keskiluokkainen, heteroseksuaalinen, usein miespuolinen hahmo on ymmärrettävin, samastuttavin ja normaalein, ja kaikki muut ovat poikkeamia, jotka typistyvät usein tiettyyn stereotyyppisesti erottavaan piirteeseensä, oli kyse sitten homoseksuaalisuudesta, rodusta, ei-länsimaisuudesta, ruumiillisesta erilaisuudesta tai alaluokkaisuudesta. Heitänpä nyt aihetta koskevasta tutkimuksesta ilmoille vaikka Kaisa Ilmosen väikkärin, joka käsittelee ”kolonialistiseen menneisyyteen kytköksissä olevia rakenteita, jotka jatkavat toimintaansa nykyajassa ja jotka yhä edelleen sysäävät ei-valkoisia, naisia, siirtolaisia tai seksuaalisten vähemmistöjen edustajia marginaaliin”. Juuri tämän väikkärin mainitsen nyt lähinnä siksi, että tunnen Kaisan ja kavereitten tekemisiä on aina kiva puffata.
Postkolonialistisen kirjallisuuskritiikin lopputuloksena ei kuitenkaan pitäisi olla se, että jostakin positiosta kirjoittaminen olisi sallittua vain niille, jotka itse istuvat justiinsa siinä tietyssä positiossa – silleen, että ”kantasuomalainen evankelisluterilainen nainen” saisi kirjoittaa vain kaltaisistaan, ja ”ruskea jemeninjuutalainen suomalaistyttö” vain kaltaisistaan. Lopputuloksena pitäisi olla kirjallisuuden moninaistuminen, toisaalta niin, että erilaiset tekstit ja kirjoittajat pääsevät ääneen ja toisaalta niin, että eri ryhmistä kirjoitetaan eri tavoilla. Sen lesbon tarinan ei tartte kertoa aina siitä, miten vaikeaa on tulla kaapista ja lopulta herkästi koskettaa toisen naisen kättä, ja sen vammaisen tarinan ei tartte olla sydämeenkäyvä kertomus positiivisesta asenteesta ja vaikeuksien voittamisesta. Sen intiaanin tai saamelaisen ei tartte aina olla hassu hattu päässä lähellä luontoa ja jotenkin eksoottisen mystinen, sen japanilaisen ei tartte olla taistelulajien mestari, eikä sen ruskean tytön tarinan tartte aina kertoa arkipäivän rasismista. Se, että Lindstedt kirjoittaa senegalilaisesta ja amerikanjuutalaisesta ja viidestä muusta eri taustoista lähtevästä naisesta, näyttäytyy minulle kirjallisuuden moninaistumisena, erilaisten kulttuurien ja kokemusten näkyvyytenä suomalaisessa kirjallisuudessa. Ihan tarpeeksi pitkään suomalainen valtavirtakirjallisuus oli keskiluokkaisen suomalaisen miehen arkista navankaivelua, enkä pitäisi erityisen suurena edistyksenä, että sen rinnalle sallittaisiin vain suomalaisen naisen arkinen navankaivelu.
Syy sille, että suomeksi on julkaistu paljon vähemmän ei-kantasuomalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta kuin vaikkapa Ruotsissa ruotsiksi johtuu ihan yksinkertaisesti suomalaisen yhteiskunnan rodullis-kulttuurisesta homogeenisyydestä verrattuna Ruotsiin. Väittäisin, että tilanne muuttuu Suomessa moninaisemmaksi koko ajan – onhan esimerkiksi parin vuoden takainen esikoiskirjapalkintovoittaja Pajtim Statovc jugoslavialaissyntyinen. Jos Lindstedtin tapa kuvata newyorkilaista juutalaista ei ole jemeninjuutalaisen mielestä tyhjentävä, kirjallisella kentällä on kyllä varmasti tilaa myös jemeninjuutalaiselle tarinalle – ja mikä vielä parempaa, tarinalle, jonka kirjoittaja ylipäätään haluaa kirjoittaa, etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta. Ei jemeninjuutalaisenkaan ole pakko kirjoittaa tarinaa pelkästään omasta navastaan, voi kirjoittaa vaikka avaruusaluksista tai rakkaudesta Iivana Julman hovissa.
Toisesta näkökulmasta Koko H:n teksti on ongelmallisempi, koska se näyttää väittävän, että marginalisoidun äänen esiin tuominen on oikeutettua vain marginalisoiduille ihmisille itselleen. Erittäin osuvasti Koko H. mainitsee Harriet Beecher Stowen, valkoisen naisen, joka kirjoitti neekeriorjasta (sic) kertovan teoksen Setä Tuomon tupa, joka herätti paljon keskustelua orjuuden oikeutuksesta. Siteeraan nyt Koko H:ta suoraan: ”Ristiretkistä saakka olemme saaneet lukea kuvauksia siitä, millaisia toiset, muukalaiset, alkuasukkaat ja orjat ovat: säälittäviä, eläimellisiä, tai vähintäänkin essentiaalisesti jotakin yhtä ja samaa. Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.”
Niin. Vasta 1960-luvulta asti rodullistettujen ihmisten oma ääni on kuulunut. Mutta mitä tapahtui ennen sitä?
Ennen sitä vastuu marginalisoitujen äänien esiin tuomisesta oli ei-marginalisoiduilla ihmisillä, esimerkiksi juuri Harriet Beecher Stowella. Setä Tuomon tuvan kirjoitusaikana neekeriorjalla ei olisi ollut mahdollisuutta kirjoittaa kirjaa ja tuoda omia kokemuksiaan julkisiksi. Vaikka hän olisikin kirjoittanut kirjan, häntä ei olisi kuunneltu. Tarvittiin valkoinen kirjoittamaan orjan kokemukset valtaa pitävälle väestölle näkyviksi ja ymmärrettäviksi. Beecher Stowen vaikutus omien aikalaistensa suhtautumiseen orjuuteen on ollut välitön, ja Beecher Stowen kaltaisten valkoisten äänien merkitys orjuuden vastustamisessa ja purkamisessa oli tärkeä. Siitäkin huolimatta, että Setä Tuomon tuvassa neekeriorjat esitettiin stereotyyppisen hyväntahtoisina, lapsenomaisina hahmoina, joita kohtaan lukijassa herätetään sääliä.
Vertaan tilannetta homoseksuaalien oikeuksien ajamiseen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa homoseksuaalisuus oli rikollista ja sairasta, homoseksuaalien puolestapuhujiksi eivät voineet asettua rennon letkeesti kaapista ulos tulleet, marginalisoidun positionsa suvereniteetilla hoitavat homoseksuaalit – sellaisia ei nimittäin ollut. Homoseksuaalien puolesta oli puhuttava vahvasti heteroseksuaalisesta, normalisoidusta, mutta poikkeavuutta ymmärtävästä positiosta käsin. Esimerkiksi käsitteet homo- ja heteroseksuaalisuus keksinyt Karl-Maria Kertbeny perusteli homoaktivismiaan lapsuudenystävänsä synkällä kohtalolla: lapsuudenystävä oli kamppaillut homoseksuaalisen halunsa kanssa ja päätynyt lopulta itsemurhaan. Tilanteessa, jossa lapsuudenystävän marginalisoitu ääni oli jo vaiennut, Kertbeny otti asiakseen tuoda sen esiin, jopa siinä määrin, että päätyi luomaan ne käsitteet, joilla me nykyisin yleisimmin seksuaalisista identiteeteistä puhumme. Kertbeny ei koskaan avioitunut, ja tuhosi suuren osan henkilökohtaisesta arkistostaan, ja jälkipolvet ovatkin arvelleet, että Kertbenyn kiinnostus homoseksuaalien aseman parantamiseen ei olisi johtunut pelkästään lapsuudenystävän kohtalosta, vaan ollut henkilökohtaisempaa. Olennaista kuitenkin on, että hänen oli tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa puhuttava heteroseksuaalisesta positiosta käsin tullakseen kuulluksi.
En tarkoita tässä sitä, että nykyamerikkalaisten mustien, tai varsinkaan suomalaisen jemeninjuutalaisen, pitäisi olla erityisen kiitollinen Beecher Stowelle neekeriorjan äänen tuomisesta kuuluviin ja edelleen alamaisena odotella valkoista ääntä, joka kertoo valkoiselle yleisölle oman näkemyksensä rodullistetusta toisesta, jotta sitten voitaisiin yhdessä hymistelllä sitä, kuinka kivaa ja jännää ja viihdyttävää on, kun niistä toisista rodullistetuista kerrankin puhutaan. Tai sitä, että seksuaalivähemmistöjen jäsenten pitäisi innosta kiljuen kuunnella jokainen tarina, jonka heterot suvaitsevat heistä kertoa. Tarkoitan sitä, että myös marginaalin ulkopuolelta voi – ja pitää – puhua marginaalin puolesta.
On vaarallista vaatia, että marginaalin ääntä saa tuottaa vain marginaalista käsin, koska lopputulos voi olla, että marginaalin ääni ei kuulu ollenkaan. Päin vastoin, tulisi vaatia, että ne, joilla on mahdollisuus kirjoittaa ja puhua julkisesti ja tulla kuulluiksi, tuovat myös marginalisoituja ryhmiä näkyviin.
Jatulintarha 
Kiitos todella hyvästä ja pohdiskelevasta kirjoituksesta – paljolti samaa mitä itse ajattelin, mutta en kuunaan olisi osannut pukea sanoiksi!
Kiitos! Tässähän se tuli, omat ajatukset vähän pidemmälle vietyinä ja selkeämmin esitettyinä.
Kiitos erittäin hyvin jäsennetystä tekstistä. Ovatko lapset kirjoittaneet sadut? Tätä kysymysleikkiä voisi jatkaa länsimaisesta kulttuurista joka saralla. Kirjoitetulla tarinankerronnalla lyhyt historia verrattuna suulliseen traditioon. Kenen kohtaloista on ennen ”saanut” kertoa?
Näin. Kiitos ja kumarrus! Erään pointin haluan lyhyesti tuoda esille. Yritän tuoda. Kun identifioi itsensä johonkin vähemmistöön, mihin hyvänsä, minä esmees kuulun ryhmään seksuaalivähemmistöt, suhde valtakulttuuriin on toisenlainen kuin ihmisellä jolla tätä koko elämän kestävää kokemusta ei ole. Tämä suhde (enemmistö vs. vähemmistö) ei ole muuttumaton, se ei ole aina uhri-positio, se ei ole pysyvästi marginaaliasennossa (tyyliin: minä täältä marginaalista haluan sanoa että). Lisäksi suhde omaan vähemmistöryhmään voi myös olla ylettömän idealisoiva, epärealistinen, yksinapainen. Marginalisointi on ongelmallista. Sekin on jo itsessään sivuuntyöntämistä, vähättelyä, pienentämistä ja toisinaan johtaa syrjintään. Itsesyrjintäänkin.
Juurikin näin. En tuossa tekstissä käsitellyt asiaa, mutta musta henkilökohtaisesti on vaikeaa myös ilmiö, jossa ei halua eikä voi identifioitua valtakulttuuriin, mutta tulee tulkituksi valtakulttuurin osaksi. Esim. itselleni bissenä se, tulkitaanko mut marginaaliin vai ei, riippuu täysin siitä, kenen käsipuolessa kuljen, ja miten äänekkäästi puhun aiheesta, joka kuitenkin on ensisijaisesti henkilökohtainen. Jotkut marginaalit, kuten se ihonväri, näkee suoraan päällepäin, ja ne luovat tietty erilaisia kokemuksia kuin sellaiset marginaalit, jotka eivät ole näkyviä,
Kiitos tekstistä! Siinä on mielestäni paljon hyvää mutta myös muutamia väärintulkintoja, joita Koko teksteissään Othe(i)ron ja Othe(i)ron II käsittelee. En ole kulttuuriantropologi tai kirjallisuudentutkija mutta pidin Kokon teksteistä ja ajattelen hänen olevan monilta osin kysymyksenasettelussaan hyvinkin oikeassa.
Ehkä ensimmäinen koskee eksotiikanhimosta syyllistämistä: olet aivan oikeassa, että kirjallisuus on tuntemattomien ja vieraiden maailman etsimistä, halua löytää jotain arkitodellisuudesta poikkeavaa. Ongelma on kuitenkin siinä, kun jokin identiteetti pelkistetään eksotiikanhimon tyydyttämisen kohteeksi. Intiaaniasuihin Halloweenina pukeutuminen on irvokasta, koska yhden identiteetistä tehdään toisen naamiaispuku – identiteetti ei ole eksotiikkaa ennen kuin siitä tehdään sitä ja yleensä ainoastaan valtaväestöön kuuluvalla on valta ja keinot määritellä, mikä on eksotiikkaa ja mikä ei. Olen itse tulkinnut, että juuri tällaista valtasuhteisiin pohjautuvaa rodullistamista ja eksotiikanhalua Koko tekstissään käsittelee.
En ole itse myöskään ymmärtänyt Kokon tekstissään väittävän, että tietystä positiosta kirjoittaminen olisi sallittua vain niille, jotka siinä positiossa ovat. Ongelmana on enemmän se, miksi ja millä katseella ”muiden” tarinat kerrotaan. Huomio siitä, että Lindstedt edes pystyisi ”antamaan äänen” muillekin tarinoille kuin sille, josta itse tulee, on vaikea. Kuten Koko kirjoittaa:
”Mutta eikö kirjailijan ainoa työkalu ole ”eläytyminen toisen nahkoihin”, ja ”äänen antaminen myös sellaisille hahmoille, joita ei itse edusta” tärkeää? Näin kysyitte eilen.
Ensimmäistä en ole kiistänyt, eikä minulla ole mitään intressiä sitä rajoittaa. Halusin vain keskustella siitä, mitkä ovat ne asetelmat ja historialliset jatkumot nykykirjallisuutemme taustalla. Millaiseksi suomalainen kirjallisuudenystävä kuvitellaan (ei-hepreankielentaitoiseksi, ei rodun ja sukupuolen risteyksessä eläväksi, ei tekstejä tulkitsemaan kykeneväksi). Pelkästään oletus siitä, että meille pitää antaa ääni, on toiseuttava ja lähtee valkoisuuden normista. Meillä on ääni, se on aina ollut. Te ette löytäneet sitä ristiretkillänne, te ette polttaneet sitä kaasukammioissanne ettekä te nytkään tule kertomaan, miten meidän pitää ajatella ja puhua, ettei teille tulisi paha mieli.”
Yllä oleva sitaatti Othe(i)ron II:sta tiivistää mielestäni hyvin myös toisen kritiikkisi ongelman: en näe Kokon teksteistä näkökulmaa, jonka mukaan marginalisoitujen äänien esiin tuominen on oikeutettua vain marginaalista itsestään. Tulkitsen ennemminkin Kokon tarkoittavan, että on tärkeää ottaa huomioon myös ne näkökulmat ja äänet ja tekstit, joita ei ole kirjoitettu suhteessa valtaväestöön tai valtaväestön (tässä tapauksessa valkoihoisten kirjailijoiden ja lukijoiden) normien mukaisesti, koska ne ovat valtava ja usein piiloon jäävä osa marginalisoidun ryhmän kulttuuria. On olennaista tutkia, minkälaisiin asetelmiin ja historiallisiin jatkumoihin kirjallisuus, kertoi se valtaväestöstä tai marginalisoidusta ryhmästä, asettuu.
Tottakai ei-marginalisoidut saavat kirjoittaa myös marginalisoitujen äänillä mutta silloin on tärkeää todella kirjoittaa niillä äänillä, eikä ainoastaan pelkistää marginalisoidun ryhmän tarinaa, identiteettiä ja kohtaloa valtaväestön sirkushuveiksi. Ongelmia syntyy, kun ihmiset, jotka huokailevat Slomithin tai Rosa Imaculadan tai Maimunan eksotiikalle tai ”uudelle äänelle”, käyttävät maahanmuuttajista alistavia ja epäinhimillistäviä puhetapoja ja haluavat ylläpitää yhtenäiskulttuurin illuusiota. Marginaalin ulkopuolelta voi ja pitää puhua marginaalin puolesta mutta silloin on todella puhuttava marginaalin puolesta, ei vain heidän, jotka sopivat valtaväestön käsityksiin siitä, millaisia marginaalissa olevat ihmiset ovat tai millaisia heidän tulisi olla.
Joka tapauksessa, kiitos tekstistä! Mukavaa lukea ja osallistua asialliseen keskusteluun.
Kiitos kommentista! Toisessa blogikirjoituksessaan Koko H. onnistui minusta selventämään niitä pointteja, jotka ensimmäisessä blogikirjoituksessa jäivät hämäriksi, ja jotka oikeastaan toimivat oman tekstini lähtökohtina. Tosin itse näkisin, että tarinaa kirjoittaessaan kirjailijan on aika vaarallista ruveta miettimään sitä, kuka tekstiä lukee ja millä tavalla – toisin sanoen sitä, millainen se ”suomalainen kirjallisuudenystävä” on. Jotain ratkaisuja varmaan voi tehdä ns. lukevan valtavirran hyväksi (ja pidän sitä hepreankielisen pätkän suomentamista sellaisena), mutta ensisijaisesti kirjailijan kuitenkin olisi hyvä kirjoittaa tarinan ehdoilla.
En myöskään omassa tekstissäni pysähtynyt miettimään pelkästään rotua – koska valkoisuudestahan Kokokin koko ajan puhuu – vaan marginalisointeja ylipäänsä. Omasta henkilökohtaisesta näkökulmastani seksuaalisuus ja sukupuoli ovat minulle rotua olennaisempia marginaaleja, samoin kuin kulttuurinen ja etninen marginaalisuus. Rotu-kysymys on minulle näyttäytynyt pitkään tosi amerikkalaisena, ja toivoisinkin, että rotu-keskustelun käsitteitä ei vain napattaisi suoraan amerikkalaisesta keskustelusta, vaan onnistuttaisiin käymään keskustelua suomalaisesta yhteiskunnasta käsin. Kokon blogihan sitä keskustelua luo nimenomaan suomalaisesta näkökulmasta. Suomalainen yhteiskuntahan on ihonvärin suhteen kuvitteellisen homogeeninen, mutta tosiasiassa Kokoa paljon valkoisemmatkin voivat sopivassa kohden saada turpaansa, jos joku päättää, että silmät tai hiukset ovat liian tummat.
”Tottakai ei-marginalisoidut saavat kirjoittaa myös marginalisoitujen äänillä mutta silloin on tärkeää todella kirjoittaa niillä äänillä.”
Mutta eikö tässä toisaalta (ja toisin ymmärrettynä) ole tavallaan kulttuurisen omimisen ydin; uskossa siitä, että oma kokemusmaailma on niin kattava ja ylivoimainen, että siitä käsin on mahdollista ymmärtää ja imitoida toisen elämä, tajunta ja olemus?
Suurta nöyryyttä vaatii yrittää lainata toisen ääntä.
Ja toisaalta suurta ylimielisyyttä ovat niin sen suoraviivainen omiminen kuin sen ohittaminen…
Vaikeaa on, tekstintuottajan oleminen.
Minua häiritsee tuossa Koko Hubaran kirjoituksessa moni asia, ennen kaikkea johdonmukaisuuden puute. Ensinnäkin asetelman luominen jo itsessään – ”me” eli kaikki ei-valkoiset, jotka hän määrittää itse ja joiden puolesta ryhtyy itseoikeutetusti puhumaan, ja ”te” valkoiset, joita hän ei muka syytä eikä halua rajoittaa tai sensuroida, mutta joista puhuu ” Te ette löytäneet sitä ristiretkillänne, te ette polttaneet sitä kaasukammioissanne ettekä te nytkään tule kertomaan, miten meidän pitää ajatella ja puhua, ettei teille tulisi paha mieli” – on mielenkiintoinen kun puhutaan kulttuurisesta apropriaatiosta. Eikö Hubara itse ”omi” itselleen muiden kuin oman vähemmistönsä kokemusta ja vain päätä, että koska ihonväri ja rasismi niin suhde kulttuuriin on sama, ergo, hän voi ruskeana tyttönä ottaa oikeuden puhua muiden vähemmistöjen puolesta. Ranya el Ramly ja Nura Farahin hän kuitenkin tuomitsee valkoisen katseen kautta kirjoittaviksi. Tässä on minusta ongelman ydin. Kuka lopulta siis on ”tarpeeksi” sisällä jossain kulttuurissa voidakseen siitä käsin kirjoittaa? Kun suvaitsevaisto ottaa tämän hataran ”kulttuurisen apropriaation” käsitteen vähän liiankin tosissaan, se mitä syntyy on nimenomaan sensuuria. Kun halutaan näkökulma (uutisiin, kulttuuriohjelmiin, mihin tahansa) Suomen somalialaisilta, niin huiviin pukeutumaton somalinainen ei kelpaakaan, koska hän on ”länsimaistunut”, ei tarpeeksi aito antamaan näkökulmaa kulttuurin sisältä. Viis siitä, että monet eivät sitä huiviaa kuunaan Somaliassa käyttäneet, nyt Suomessa pitää käyttää, muuten ei ole enää ”oikea somali”. KIba Lumberg on Suomen romani ja lesbo. Konservatiivinen osa suomalaista romaniyhteisöä on tuominnut hänet ”valkolaistuneeksi” ja solvaa ja uhkailee jatkuvasti. Suvaitsevainen valkoinen kulttuuriväki ymmärtää näitä uhkailijoita ja nielee heidän väitteensä siitä, ettei Lumberg ole ”oikea mustalainen” ja niinpä hänen kriittistä näkökulmaansa, varsinkaan näkökulmaansa romanikulttuuriin ei tarvitse ottaa vakavasti. Jo lähtökohtaisesti ”kulttuurisen apropriaation” käsite on sekava, kulttuurit ovat kautta historian sekoittuneet ja ottaneet vaikutteita toisistaan ja toisilleen. Tässä haisee pahasti sama keinotekoisten rajojen ja määritelmien asettaminen kuin nationalistisessa ja rasistisessa retoriikassa. Valta-asemaa ja alistamista kannattaa myös miettiä yhteisön sisäisen dynamiikan kannalta ei pelkästään valtaväestön ja vähemmistön suhteen kannalta. On tärkeää ymmärtää, ettei yhteisöillä ole ihmisoikeuksia vaan nimenomaan yksilöillä. Jos ajatellaan, että tiettyyn vähemmistöön syntyneellä on velvoite omaksua tietyt kulttuuriset atribuutit ja asemansa yhteisössä edellytyksenä omalle identiteetilleen ja tämä vallankäyttö ”siunataan” valtaväestön toimesta, ollaan niin pahassa suossa, ettei siitä hevillä nousta. Yksilöllä täytyy olla oikeus määrittää itse oma identiteettinsä ja niitä voi olla useita päällekkäin. Myös kulttuurisia identiteettejä. Koko Hubaran väite Ranya el Ramly ja Nura Farahin ”Valkoisesta katseesta” seuraa samaa retoriikan jatkumoa, jota yleensä kuulee kuin rasistisen äärioikeiston, ”valkoisen Suomen” puolesta taistelevien suusta.
Kiitos, summaat kulttuurisen appropriaation ongelmia harvinaisen tyhjentävästi.
Siteerasit myös kommentin alussa kohtaa, joka siinä Koko H:n toisessa blogikirjoituksessa eniten itseäni jäi hiertämään. Ei ”valkoisia” voi niputtaa yhtään sen enempää kuin ”ei-valkoisia”. Puhe siitä, että ”meillä on ääni” jää vähän epäselväksi – keillä ”meillä” Kokon tekstissä on ääni? Juutalaisilla, ilmeisesti, kun viitataan kaasukammioihin ja ristiretkiin – näillä esimerkeillä Koko H. ei voi tehdä itseään kaikkien ”ei-valkoisten” edustajaksi. Mutta nimenomaan juutalaisilla on ollut kautta historian vahva ääni, koska kyse on kirjallisesta kulttuurista, jossa tekstejä pidetään pyhinä. Juutalaisten kirjallinen perinne kaikuu suomalaisessakin kulttuurissa Vanhan Testamentin kautta.
Ja sit toisaalta, mistä ristiretkistä Koko H. nyt oikein puhuu? Suomihan oli ristiretkien kohteena! Toki näiden ristiretkien historiallinen todenperäisyys on arkeologien kyseenalaistama, mutta tarina suomalaisesta Lallista, joka surmaa piispa Henrikin Köyliönjärven jäällä on osa kansallista tarinaperinnettämme. Suomalaisten kansallista historiaa on myös jatkuva valkoisuuden epäileminen ja suomalaisten länsimaalaisuuden todistelu. Se, että suomalaisten mongoliutta ja rodullista epäpuhtautta on pitänyt epätoivoisesti kiistää, kertoo suomalaisuuden jännitteisestä suhteesta valkoisuuteen ylipäänsä.
Tällaiset keskustelut jäävät varjoon, ja tekevät koko suomalaisen rotu-keskustelun epärelevantiksi, jos tehdään vastakkainasettelu ”valkoisten” ja ”ei-valkoisten” välille. Koska Suomessa ”valkoinen” ei sinänsä merkitse sanana mitään, mutta silti se pellavapäinen, sinisilmäinen ja maidonvalkoinen ihminen on arkkityyppisesti ”suomalaisin”. Ja sit kun aika harva meistä oikeasti täyttää tuon pellavapäisen valkoisuuden kriteerit, niin mistä Suomessa lopulta edes puhutaan, kun puhutaan ”valkoisuudesta”?