Suomalaisen turvapaikkapolitiikan kylmät kasvot
Suomalainen turvapaikkapolitiikka on ahdistanut ja järkyttänyt minua jo kuukausikaupalla. Irak, Afganistan ja Somalia turvallisia maita, mitä helvettiä nyt oikeesti? Ai, mun hoitoalalla pätkätöissä työskentelevillä siskoilla pitäs olla 3400 euron kuukausitulot, että ne sais puolisonsa ja lapsensa Suomeen, jos sattuisivat olemaan turvapaikanhakijoita? Mitä täällä tapahtuu? Missä maassa minä olen? Onko tämä Suomi vai joku… en mä tiedä, kylmä, ahdistava, paska maa, jossa ei välitetä ihmisoikeuksista?
Tilanne on myös ollut lamaannuttava. Samalla kun tällaista paskaa sataa turvapaikanhakijoiden niskaan, paskaa sataa myös kaikkien muidenkin niskaan. Nykyhallitus on vuodessa ehtinyt vetää maton niin monen asian alta, että on vaikea edes ruveta luettelemaan. Työttömien kurittaminen, pienituloisten kurittaminen, freelancereiden kurittaminen, yliopistojen kurittaminen, yksityistämisvimma, mitä nyt oikeesti vielä.
Sunniva Draken julkaisema turvapaikkapäätös lopulta potkaisi minut sen verran irti lamaannuksesta, että sain kirjoitettua tällaisen henkilökohtaisen sepostuksen, jonka suuntasin ministereille. Sävy on tarkoituksella tunteisiin, eikä järkeen vetoava ja henkilökohtainen, koska, vittu, en hetkeäkään epäile, etteikö ministereillä olisi ihan tarpeeksi tietoja ja faktoja ja tilastoja ja vaikka mitä päätöstensä tueksi. Joten toivottavasti ne nyt jaksavat sen verran lukea, että viestistä välittyy tyytymättömyys ja ahdistus nykyhallituksen turvapaikkapolitiikkaan.
Ei mulla tullut parempi olo tämän kirjoittamisesta, en koe nyt ”tehneeni omaa osaani yleisen mielipiteen ilmauksessa” tai lunastaneeni paikkaa niiden joukossa, jotka syyttömiksi todetaan vuosien päästä, kun Suomen valtion harjoittamat turvapaikanhakijoiden palautukset tullaan näkemään kansallisena häpeätahrana. Tuntuu pikemminkin vielä vihaisemmalta, vielä epätoivoisemmalta, vielä ahdistuneemmalta. En mä tiedä, mitä tässä pitäs tehdä, en todellakaan tiedä.
Joka tapauksessa, seuraava kirje lähti Suomen hallitukselle:
”Viime syksynä matkustin yöjunalla istumaosastossa Tukholmasta Haaparannan kautta Ouluun. Juna oli täynnä kännyköitään näpelöiviä tummia nuoria miehiä, perheitä, joiden lapsille pitkä junamatka näytti olevan liikaa, eksyksissä olevia vanhuksia, joitakin päättäväisen näköisiä yhdessä matkustavia nuoria naisia. Olin ollut uutispimennossa jonkin aikaa, ja vasta Luulajan bussiasemalla, jossa junasta vaihdettiin Haaparantaan menevään bussiin, tajusin, että kaikki nämä ihmiset ovat tulossa tuvapaikanhakijoina Suomeen.
Eräs perheenisä, jonka väsynyttä tyttöä olin naurattanut junassa aiemmin yöllä, tuli kysymään minulta neuvoa englanniksi: ”You remember me, I have a cute daughter?” ja tarkistin hänelle aikataulut. Pari teini-ikäisen näköistä tyttöä hytisi kylmissään: he olivat pukeutuneita ohuisiin kesämekkoihin, sandaaleihin ja hijabeihin, joita ei voinut sanoa lämpimiksi päähineiksi. Syyskuun lopun Pohjois-Ruotsissa lämpötila oli varhaisaamuna nollassa.
Bussinkuljettajat näyttivät olevan väsähtäneitä, mutta tottuneita tilanteeseen. Ylimääräisiä busseja oli varattu Luulajasta Haaparantaan, ja Haaparannan asemalla porukka hajaantui. Osa jonotti samaan Oulun bussiin kuin minä: pohjoismaalaisen oloisia matkustajia oli vain kolme, minä, toinen keski-ikäinen nainen ja nuori mies. Me pohjoismaalaiset jonotimme umpimielisen kärsivällisinä siinä missä muut matkalaiset tungeksivat ryhminä tapaan, jota Oulussa kohtaa vain Stockmannin Hulluilla Päivillä tai Kärpän matsien jälkeen jäähallin uloskäynneillä. Jossain vaiheessa vanhempi mies, joka ei puhunut englantia, ärähti bussin edssä tungeksiville nuoremmille miehille, jotka sitten kohteliaasti päästivät minut ja toisen naisen bussiin. Kiitin vanhempaa miestä, joka levitteli käsiään ja pudisti päätään nuorempien toilailulle. Söpön pikkutytön isä perheineen jäi Kemiin.
Bussi tuli täyteen, valtaosa ihmisistä nukahti välittömästi. Oulun bussiasemalla ihmiset parveilivat ensin eksyneen näköisinä, sitten kännykät ja kartta-applikaatiot saatiin auki, ja suunnaksi löytyi Oulun poliisiasema, joka on onneksi lähellä, ja jonka eteen oli leiriytynyt muitakin ihmisiä odottamaan asiansa käsittelyä.
Talven aikana seurasin turvapaikanhakijoiden tilannetta sekavin tuntein. Uutisissa vilahtelivat tiedot polttopulloin toteutetuista terrori-iskuista vastaanottokeskuksia kohtaan, suomalaisten lahjoittamista valtavista tavaramääristä, joiden lajittelu oli liki mahdoton työtaakka vapaaehtoisille, tilastot Euroopassa kadonneista tuhansista turvapaikanhakijalapsista, jotka ovat voineet joutua elinkaupan tai seksityön uhreiksi, tiedot vastaanottokeskuksissa tapahtuneista levottomuuksista, joiden syynä oli milloin ruoka, milloin kulttuurierot – tai oikeastaan aina se, että ihmisten survominen pieniin tiloihin keskenään vailla tietoa tulevaisuudesta kiristää kenen tahansa pinnaa. Lähipiiristä kuulin pienempiä tarinoita: eräs turvapaikanhakija oli paljastunut jalkapallon huippulupaukseksi ja otettu paikalliseen seuraan kokeeksi; kaverini piti innostuneille turvapaikanhakijanaisille tanssikerhoa; Ravintolapäivänä turvapaikanhakijoiden pitämä arabialainen pop up -ravintola oli ollut suurmenestys; eräs opiskelijani teki harjoitustyön turvapaikanhakijoiden kokemuksista ja päätyi haastattelun aikana itkemään yhdessä haastateltavansa kanssa.
Joka tapauksessa oloni oli toiveikas. Ajattelin, että tämä on alkukaaosta, jonka suomalainen järjestynyt yhteiskunta kestää vallan helposti. Ajattelin, että kyllä suomalainen viranomainen tämän osaa selvittää, vaikka se veisikin aikaa ja rahaa – ja minun puolestani verovaroista voi tällaisissa tilanteissa lohkaista vaikka vähän enemmänkin, jotta kansalaisten luottamus suomalaisen yhteiskunnan kykyyn selvitä haasteista säilyy, samoin kuin suomalainen kansallisidentiteetti, johon kuuluu se, että kaveria ei jätetä.
Ajattelin myös, että totta kai kymmenien tuhansien ihmisten joukossa on myös niitä, joiden motiivit tulla Eurooppaan ja lopulta Suomeen eivät liity kotimaan turvattomuuteen, vaan kuvitelmaan Euroopasta kultamaana. Mutta mikäpä minä olen ihmisten motiiveja kyseenalaistamaan, olenhan itsekin välillä miettinyt muuttavani elintasopakolaiseksi Norjaan, jossa yliopistot ovat siedettävämpiä työympäristöjä kuin Suomessa. Ja kyllähän siinä sitten kävikin niin, että talven aikana takaisin lähtömaihinsa lähti monia, jotka huomasivat, että talvinen Pohjois-Eurooppa ei ollutkaan onnela, ja tänne jäivät ne, jotka todella tarvitsevat turvapaikan. Elintasopakolaiseksihan Suomeen ei kannata tulla, sen verran epämukavia asuinpaikkoja vastaanottokeskukset ovat, puhumattakaan siitä, kuinka minimaalinen kotouttamisraha on.
Syksyllä ja talvella ajattelin myös, että tänä kesänä tilanne olisi jo monin tavoin parempi. Ajattelin, että kunhan tässä nyt vain sinnitellään, niin vastaanottokeskusten työntekijät, vapaaehtoiset kuin itse turvapaikanhakijatkin, niin vähitellen tilanne paranee. Ihmiset tutustuvat toisiinsa, oppivat toistensa kieltä, toistensa tapoja, rakastuvat – mutta myös väittelevät, riitelevät, tappelevatkin, niin kuin ihmisten kesken aina väistämättä käy. Ajattelin, että viiden vuoden tähtäimellä tämä nyt kaaoksena ja katastrofina näyttäytyvä tilanne voi olla Suomelle onnenpotku: suuri joukko nuoria, innokkaita ihmisiä tulee Suomeen valmiina rakentamaan itselleen uutta elämää tekemällä töitä, perustamalla yrityksiä, perheitä, yhdistyksiä. He ovat lähtökohdiltaan usein koulutettuja ja keskiluokkaisia – heidän täytyy olla, voidakseen järjestää ja maksaa pakomatkansa lähtömaista Eurooppaan. Joidenkin tahojen pelko Suomen islamisoitumisesta on naurettava: nämä ihmiset ovat paenneet uskonnollista fundamentalismia, he eivät ole levittämässä sitä.
Kaiken kaikkiaan suhtauduin luottavaisesti ja toiveikkaasti sekä tulevaisuuteen, että varsinkin kotimaani Suomen viranomaisten ja politiikan oikeudenmukaisuuteen ja siihen, että ihmisoikeuksia pidetään itseisarvona.
Tämä usko Suomen valtioon on nyt murtunut. Maahanmuuttoviraston linjaus, jonka mukaan Afganistan, Somalia ja Irak ovat ”turvallisia maita” palata on pysäyttävä ja järkyttävä. Pysäyttävää ja järkyttävää on myös perheenyhdistämisen vaikeuttaminen – jos samat tulorajat ulotettaisiin suomalaisiin, sisarillani (joilla on kummallakin neljä lasta) ei olisi mahdollisuutta perheeseen.
Turvapaikanhakijoiden kokemukset kidutuksesta, sukulaisten joutumisesta tapetuksi, Isisin värväystä pakenemisesta, pitkistä eroista perheestä, järkyttävästä pakomatkasta Välimeren ja Euroopan halki eivät ole vain tarinoita. Ne ovat ihmisten elämää, joka voisi jatkua Suomessa. Elämä voisi kääntyä parempaan, ja se voisi jatkua Suomea rakentaen, veroja sekä maksaen että verovaroja kuluttaen, niin kuin kenellä tahansa Suomessa asuvalla. Elämää, jossa on pieniä iloja ja pieniä ärtymyksiä sen sijaan, että sekä oman että omaisten elämän päättymistä on pelättävä joka päivä. Elämää, johon jokainen sotatilaa, väkivaltaa ja vainoa pakenevat turvapaikanhakija on oikeutettu YK:n ihmisoikeuksien sopimuksen mukaan.
Suomalaisella turvapaikkapolitiikalla on kylmät kasvot. Sinulla, arvoisa kansanedustaja, ministeri, päättäjä, on valta muuttaa niitä. Teetkö sinä sen, vai hyväksytkö, että suomalaisen turvapaikkapolitiikan vuoksi ihmisiä kuolee?
Terveisin,
FT Jenny Kangasvuo
Oulu
”
Jatulintarha 