Kielettömyys on kielitaakka
Olen muutaman viime kuukauden aikana ajatellut paljon kieltä ja kielitaitoa.
Olen ilahtunut siitä, että jaksan kuunnella päivän verran norjankielisiä akateemisia luentoja. Olen kuunnellut norjalaisten selostavan kahden kirjoitusjärjestelmänsä, bokmålin ja nynorskin, outoja eroja. Olen ihmetellyt, kuinka suomen kielen pohjalta opin kymmenessä päivässä viroa niin paljon, että ymmärrän museoiden planssitekstit ja suurimman osan ruokalistoista. Olen hämmästellyt, kuinka sujuvasti toisiaan ymmärtävät ihmiset, joista toinen puhuu puolaa ja toinen venäjää. Olen opetellut muutamia venäjän sanoja ja innostunut siitä, kuinka vähällä pärjää, kunhan vain keskustelukumppanit haluavat ymmärtää toisiaan. Spasiba! Harashoo! Majak! Staraja dob! Olen oppinut tulkin välityksellä, että venäjää puhuva runoilija onkin äidinkieleltään valkovenäjänkielinen, ja kuinka valkovenäläinen kirjoittaja tekee poliittisen valinnan päättäessään, millaisen oikeinkirjoitustavan ottaa käyttöön runoissaan. Olen pitkän autoretkipäivän jälkeen unohtanut, millä kielellä olisi mielekkäintä operoida autossa, jossa istuu kaksi äidinkieleltään suomenkielistä (joista toisen isänkieli on ruotsi), yksi norjankielinen, yksi valkovenäjänkielinen (joka ei osaa englantia, mutta osaa saksaa) ja yksi saksankielinen, ja ilmoittanut: ”Kära vänner! Kohta ollaan perillä, there is the majak! I mean, fyr. Aber was ist das auf Englisch?”
Niinpä Mikael Jungnerin pari päivää sitten tekemä omalaatuinen suomen kieltä koskeva facebook-päivitys herätti taas miettimään aihetta. En facebookissa osallistunut keskusteluun yksittäistä roiskaisua enempää, sillä Jungnerin päivitystä kommentoivat minua asiasta paljon enemmän tietävät ihmiset, eli kielitieteen professorit ja ja tietokonelingvistiikan asiantuntijat, joista osan Jungner myös bannasi feisbasivultaan. Facebook-ketjussa oli parhaimmillaan lähemmäs 500 kommenttia, joiden määrä kuitenkin vähentyi bannailujen takia. Jungnerin pääpointti oli käsittääkseni se, että suomi on pieni kieli, ja äidinkielenä merkittävä haitta verrattuna suurempiin kieliin, jotka mahdollistavat paljon laajemman äidinkielisen kommunikaation maailmanlaajuisesti. Jungner painotti englantia, ja ehdotti jopa, että englannista pitäisi tehdä Suomen virallinen kieli. Jungnerilla oli muitakin pointteja, jotka asiantuntijat kävivät ampumassa alas. En siis ala ruotia Jungnerin aivoituksia yksityiskohtaisesti, sillä sen ovat minua asiantuntevammat jo tehneet.
Sen sijaan haluan ihmetellä sitä, miksi kielet asetetaan vastakkaisiksi toisilleen, ikään kuin yhden kielen osaaminen olisi pois toisen osaamisesta. Tai oikeastaan – miksi kielet ylipäätään asetetaan erillisiksi saarekkeiksi, joita joko osaa tai ei osaa, ja mitään muuta sen välillä ei ole? Jungner tekee päivityksessään näin, ja puhetapa on yleinen silloin, kun käsitellään kieliä, niiden opiskelua ja osaamista.
Ensinnäkin, ihminen on luonteeltaan kommunikoiva ja kieltä luova eläin. Kaksi ihmistä, joilla ei ole mitään yhteistä kieltä, pyrkivät kommunikaatioon keskenään, ja usein myös pystyvät siihen eleillä ja ilmeillä. Ihminen haluaa kommunikoida toisten kanssa, ja sen takia ihminen oppii kieltä, kun tarvis on. Pikkulapsena tämä tapahtuu hyvin nopeasti ja itseohjautuvasti. Kielen oppiminen on luontaista myös aikuiselle, sillä ihmisellä on tarve sosiaaliseen kontaktiin toisen kanssa. Jos yhteistä kieltä ei ole, se luodaan. Monikielisillä työmailla, laivoilla, firmoissa jne. työskenteleville ihmisille on tuttua, että ihmisryhmä, jossa kaikki eivät puhu samaa kieltä, luovat yhteisen sekakielen, joka ei välttämättä ole enää ulkopuolisen ymmärrettävissä. Kieli on yhteisöllisyyden rakentamisen väline: ihminen leikkii kielellä, luo uusia sanoja, sanontatapoja, ilmaisuja, joilla kuvataan yhteenkuuluvuutta sen ryhmän kanssa, joka tämän sanaston ymmärtää. Kielellä myös suljetaan muita ihmisiä tietoisesti ulos ryhmästä. Siten ajatus siitä, että kaikilla ihmisillä olisi yhteinen kieli, jota kaikki ymmärtäisivät, on jo lähtökohtaisesti mahdoton.
Toisekseen, oman äidinkielen – tai äidinkielten – monipuolinen osaaminen on edellytys sille, että oppii muita kieliä. Äidinkielen vahvuus ei synny pelkästään siitä, mitä kotona tai koulussa puhutaan, vaan koko kieliympäristöstä. Siitä, onko äidinkieli kiinnostavaa, onko se arvostettua, onko sillä saatavilla niitä tekstejä, joita halutaan käyttää. (Teksteillä tarkoitan tässä ylipäätään kaikkea kielellisiä tuotoksia.) Ovatko tekstit monipuolisia? Tuotetaanko niitä kieliyhteisön sisällä omaehtoisesti? Esimerkiksi pohjoissaamen kielen käyttäjille räppäri Ailu Valle on antanut varmasti paljon enemmän mietittävää kuin mikään saamen kielen oppimateriaali. Ja ennen kaikkea: onko kielellä tilaa tulla käytetyksi? Käytetäänkö sitä, ja jos käytetään, niin missä?
Äidinkieli ei myöskään ole mikään selkeä kokonaisuus. Itse olen äidinkieleltäni suomenkielinen, mutta lapsuuden kielekseni koen varsinaissuomalaisen murteen, jonka olen jo menettänyt. Ivalon-Mattiin lapsena muutettuani opettelin vikkelästi sikäläisen murteen, mutta sen puhuminen tuntui aina matkimiselta, pyrkimykseltä sulautua kielen avulla joukkoon. Oulun murre on tarttunut minuun, sitä en opetellut, ja se on tällä hetkellä vahvin puhekieleni, jota myös tuotan helposti kirjallisesti. Suren kuitenkin pyhämaalaisen puhetapani katoamista, ja tiedän, että se olisi saavutettavissa vain, jos viettäisin alueella pitempiä aikoja. Totta kai ymmärrän Karjalasta tai Savosta kotoisin olevan ihmisen puhetta, ainakin keskimäärin (aina en), ja tunnistan sen ”suomenkieliseksi” puheeksi. Samalla olen tietoinen, että se, että ymmärrämme toisiamme, on myös poliittisten valintojen tulosta. Suomen kirjakieli yhdistää puhujia, mutta ihan hyvin olisi voinut käydä myös niin, että meillä olisi useampia kirjakieliä, kuten vaikkapa juuri norjalla, ja murteet olisivat voineet erkaantua kauemmaksi toistaan.
Kieli on vahvasti sidoksissa identiteettiin, minkä pitäisi olla sen tason itsestäänselvyys, että sitä ei tarvitse erikseen sanoa. Kielessä ei ole kyse vain opetelluista sanoista tai taivutusmuodoista, vaan siitä, että on kotona tietyssä kielessä, tuntee osaavansa sitä ja samastuu siihen. Kieli on sekä poliittisesti että emotionaalisesti latautunut ilmiö. Mainitsin aiemmin valkovenäläisen runoilijan, joka sinnikkäästi kirjoittaa valkovenäjäksi. Valkovenäjän kieli (jonka olemassaolosta muuten en tiennyt ennen kyseisen runoilijan kohtaamista) on kokenut vuosisatojen aikana useita venäläistämispyrkimyksiä, viimeisimpänä presidentti Lukashenkan läpiviemän uudistuksen, jossa valtion viralliseksi kieleksi nostettiin valkovenäjän rinnalle venäjä, mikä on heikentänyt valkovenäjän kielen asemaa. Silti valkovenäjän kielellä on edelleen merkittävä symbolinen rooli kansallisen yhtenäisyyden merkkinä, vaikka venäjän kieli on alueella paljon hallitsevampi. Saamen kielet puolestaan ovat eri tavalla latautuneita: sotien jälkeen Suomen valtio otti kannakseen, että kuolevat nuo kielet kumminkin, joten joudutetaanpa vähän sitä prosessia ja kielletään asuntolassa asuvia saamelaislapsia puhumasta mitään muuta kieltä kuin suomea. Lopputuloksena oli sukupolvi, josta osa menetti kielensä kokonaan, ja osa kokee (tai ainakin aiemmin koki) saamen kielen häpeän kieleksi ja samalla myös oman kulttuurinsa häpeälliseksi.
Ihmisen identiteetin kannalta ei ole yhdentekevää, miten hän mieltää itsensä ja äidinkielensä. Jos äidinkieli mielletään vajavaiseksi, vähemmän kehittyneeksi, sanastoltaan suppeaksi ja vieläpä vaikeasti käännettäväksi (Jungnerin käyttämiä esimerkkejä suomen kielen kielitaakasta), nämä ominaisuudet liimautuvat helposti myös äidinkielen puhujiin. Saamen kielen annettiin ymmärtää olevan rappioituva, vanhanaikainen ja suppea, sukupuuttoa odottava, joten onko sitten kumma, että saamen kielen puhumiseen liittyi asuntolasukupolvella niin paljon kielteisiä tunteita?
Kolmannekseen, ja tämä on se pointti, joka jää useimmin muistamatta: kielet kerrostuvat. Yhden kielen oppiminen ei ole muiden oppimisesta pois, vaan edesauttaa kielen oppimista ja osaamista ylipäänsä. Jos osaat ruotsia, ymmärrät myös norjaa ja luet tanskaa. Jos osaat ruotsia JA saksaa, pystyt lukemaan hollantia. Jos olet joskus opiskellut ranskaa, on helpompi alkaa opetella espanjaa, italiaa tai mitä tahansa muuta romaanista kieltä. Jos olet äidinkieleltäsi suomenkielinen, viron opiskelu on ihan pikkujuttu. Usean kielen osaaminen antaa mahdollisuuden ymmärtää sitä, miten kielet ylipäätään rakentuvat, ja helpottaa aina vain uusien kielien oppimista. Suomenkielisillä on se etu, että suomen kieli kuuluu kokonaan eri kielikuntaan kuin indoeurooppalaiset kielet. Meille opetetaan koulussa lähinnä indoeurooppalaisia kieliä, ja kahden eri kielikunnan välisestä hankauksesta syntyy paljon syvempi ymmärrys kielten rakenteesta kuin silloin, kun opetellaan jotain sukukieltä, jolla on sama rakenne kuin äidinkielellä.
Viime talvena Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli haastateltu kielentutkijoita, muistaakseni teemana oli Helsingin monikielistyminen. Mieleeni jäi kuitenkin se, kuinka kielentutkijoilta kysyttiin, ”kuinka monta kieltä he osaavat”. Kielentutkijat menivät vaikeiksi, joku kritisoi kysymyksenasettelua: miten ylipäätään voi määritellä sen, mitä kieltä ”osaa”, ja mitkä kielet ovat edes erillisiä kieliä? Ihminen voi käyttää yhtä kieltä jokapäiväiseen kommunikointiin, toisella nauttia viihdeannoksensa, kolmatta tutkia, viides on varattu akateemisiin pyrintöihin ja kuudennella vitsaillaan harrastusyhdistyksessä. Milloin kieltä ”osaa”? Silloin, kun sitä ymmärtää puhuttuna? Silloin, kun pystyy lukemaan sillä kirjoitettuja väitöskirjoja? Vai riittävätkö sanomalehdet? Runojen ymmärtäminen on jo paljon vaikeampaa. Vai osaako sitä silloin, kun sillä pystyy kirjoittamaan apurahahakemuksia? Vai silloin, kun kirjoittaa runoja? Silloin, kun pystyy kertomaan sillä tunteistaan? Kielten oppiminen muuttuu sitä helpommaksi, mitä useampaa kieltä osaa jollain lailla ja jossain kontekstissa. Vaikka kielen ”osaamisen” ajatus kyseenalaistettiinkin, kielentutkijoille näytti olevan itsestäänselvää, että uusia kieliä oppii, kunhan antaa itselleen mahdollisuuden oppia.
Usein äidinkielen tasoinen kielitaito ei kielenopiskelussa olekaan järkevä tavoite. Auttava, välttävä, tarpeen mukainen riittää pitkälle. Konferenssireissuilla olen huomannut, että kaksi ei-äidinkielistä englanninpuhujaa yleensä ymmärtää toisiaan mainiosti, siinä missä englannin natiivipuhuja jää toistelemaan ”come again?” kun ei ymmärrä virheellisesti lausuttuja englannin sanoja tai hassuja sanajärjestyksiä. Tukholman hipsteribaristat eivät ymmärtäneet ruotsiani enkä minä heidän, mutta pakistanilaisen vaatekauppiaan ja turkkilaisen ravintoloitsijan kanssa oli vaivatonta kommunikoida molemminpuolisella murteellisella ruotsilla. Joskus muutama sanakin voi olla arvokas: ”köszönöm” Unkarissa ja ”dziekuje” Puolassa tuottavat leveämmän hymyn ja paremman mielen osapuolille kuin ”thank you”. Juuri sen takia, että kielellä on niin vahva emotionaalinen ja identiteetillinen merkitys, yksittäisetkin oman kielen sanat tuottavat iloa, kun vieraan kielen puhuja niillä kurottaa meitä kohti. Vai eikö muka lämmittänyt, kun X-factorissa britit olivat opetelleet Saara Aaltoa varten ”Kiitos!” ja ”Minä rakastan sinua!” -tyyppisiä fraaseja? Yksittäisten sanojen ja fraasien ympärille on kehrääntyy muita fraaseja ja sanoja, kielellistä ymmärrystä. Voi arvailla, ymmärtääkö, ja tuntea mielihyvää, kun ymmärtää; voi ilmaista asioita vähän sinne päin ja katsoa, tuleeko ymmärretyksi.
Jungner käyttää ilmaisua ”kielitaakka”, jolla näyttää tulevan Googlessa tällä hetkellä 77 hittiä, mikä siis on minimaalisen vähän. Ilmaisua näytetään käytettävän sellaisissa konteksteissa, joissa selitetään, miten eri kielten opiskelu on vain haitaksi, se on ”taakka”, joka on kannettava, ja haikaillaan kaikkia niitä asioita, joita ihminen voisi oppia, kunhan ei vain tarvitsisi käyttää aikaansa kielen opiskeluun. Useimmiten sillä viitataan toisen kotimaisen kielen pakollisiin opintoihin. Kiinnostavasti yksi hiteistä kuitenkin vie lehtijuttuun, joka perustuu New York Timesin artikkeliin siitä, kuinka usean kielen osaaminen ja käyttäminen tekee ihmistä fiksumpia. Taakka ei olekaan se, että joutuu opiskelemaan useita kieliä, vaan taakka on se, että ei osaa kuin yhtä kieltä!
***
Lopuksi yhteenveto omasta kielellisestä taustastani. Mainittakoon, että olen aina ollut kiinnostunut kielistä, ja kielen opiskelu sillä tavoin kuin sitä koulussa opetettiin, on ollut minulle helppoa. Tämä ei minusta niinkään osoita jotain ”kielipäätä” kuin motivaatiota ja sitä, että tykkään puljata tekstien kanssa. Väitän, että ne, joilla muka ei ole ”kielipäätä”, oppisivat kieliä optimaalisimmin toisella tavalla kuin sillä, joka kouluopetuksessa on valittu käytettäväksi. Ihmiselle on luontaista oppia kieltä sosiaalisissa tilanteissa, ja valitettavasti kieliopin pänttääminen ylioppilaskirjoituksia varten on mahdollisimman kaukana siitä.
Äidinkieleni on suomi, ja olen ammattilainen siinä mielessä, että suurin osa työstäni on suomen kielellä kirjoittamista, kirjoitan sitten akateemista, journalistista tai kaunokirjallista tekstiä. Kirjoitan ajoittain myös englanniksi, sekä tietopohjaista että kaunokirjallista tekstiä, mutta en yhtä vivahteikkaasti kuin suomeksi. Ja kunhan joku tekee kielentarkistuksen ennen tekstin painoonmenoa… Ruotsia puhun arkitason kielenä, ja kirjoitan huonoa ruotsia. Luen sitä sujuvasti. Mummuni oli kaksikielinen ruotsinkielisen koulun jäljiltä, joten ruotsi oli itsestäänselvä osa lapsuuden kieliympäristöäni. Ruotsin ansiosta ymmärrän puhuttua norjaa, mutta tanskaa en. Molemmista saan kirjoitettuna selvää. Saksaa opiskelin koulussa viisi vuotta, ja se on eräänlainen vanha suola, joka janottaa: pidin saksan opiskelusta. Pystyn lukemaan saksaa, mutta kaikkea en ymmärrä. Luulen, että jos vain antaisin saksalle aikaa, sanasto palautuisi aika äkkiä. Ranskaa opiskelin lukiossa ja kurssin verran yliopistossa, mutta sitten luovutin. Kyseinen kieli on täysin tolkuton. Ranskan opiskelu on kuitenkin auttanut siinä mielessä, että espanjan opiskelu omin päin on helpompaa, kun on vähän taustaa yhdestä romaanisesta kielestä. Espanjasta olen opiskellut alkeet Duolingolla ja saan mielihyvää ymmärtäessäni espanjankielisestä puheesta tai tekstistä edes jotain sieltä täältä. Ala-asteella ja yliopistolla opiskelin pohjoissaamea, jota haluaisin osata paremmin, mutta en vain osaa. Välillä ymmärrän saamea, välillä en, enkä ole varma miksi sitä ymmärrän milloinkin. Japania olen opiskellut luultavasti ajallisesti enemmän kuin mitään muuta kieltä, ja ymmärrän puhutusta japanista ajoittain aika paljon ja ajoittain turhauttavan vähän. Jos nyt oppis kaikki kanjit ennen kuin täyttää viisikymmentä niin se ois aika jees. Tai ees ennen dementiaa ja kuolemaa… Käytän WaniKani-webbipalvelua kanjien opiskeluun, se on hauska ja toimiva.
Suurimpana kielellisenä puutteenani pidän sitä, että en osaa venäjää. En osaa lukea edes kyrillisiä kirjaimia – opettelin ne yläasteella, mutta olen unohtanut. Jos osaisi venäjää, olisi jonkinlainen portti muihinkin slaavilaisiin kieliin. Edes venäjän alkeiden osaaminen olisi todella tarpeellista. Monet venäläiset eivät myöskään osaa mitään muuta kieltä kuin venäjää, joten se, että en osaa edes peruskohteliaisuusfraaseja tuntuu konkreettiselta haitalta. Tähän puutteeseen tuntuu törmäävän ihan jatkuvasti, ja se on alkanut ottaa niin paljon päähän, että pakko kai sitä venäjää on alkaa opetella.
Kesällä tajusin, että on todella pöljää olla osaamatta viroa. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa, mutta viro on kaikkein helpoimmin suomalaisille saavutettavissa oleva ”vieras” kieli. Aloin opiskella viroa Memrise-webbipalvelun materiaalien avulla, mutta en ole kunnolla ehtinyt keskittyä siihen. Viro tuntuu kuitenkin vaivattomalta ja kivalta verrattuna kaikkiin muihin kieliin. Viroa opiskelemalla voi saada uudenlaisia näkökulmia myös suomen kieleen, mikä on tietysti suomen kielellä operoivalle tekstityöläiselle hyvä juttu.
Jatulintarha 
Loistava juttu, ja siinä on myös yksi olennainen pointti, joka tuota Jungner-jupakkaa päivitellessäkin usein unohtui. Kielipoliittisista pakkoruotsi- ja maahanmuuttajienintegrointikeskusteluista puhumattakaan.
> Silti valkovenäjän kielellä on edelleen merkittävä symbolinen rooli kansallisen yhtenäisyyden merkkinä
Kansallinen yhtenäisyys on rasismia.
Ei kansallinen yhtenäisyys sinänsä ole rasismia, mutta Valko-Venäjän kaltaisessa diktatuurissa toki kieli kansallisen yhtenäisyyden merkkinä saa vähän erilaisen fjongan kuin vaikkapa ranskan kieli Ranskassa.