Category: Antropologia

Kielettömyys on kielitaakka

Olen muutaman viime kuukauden aikana ajatellut paljon kieltä ja kielitaitoa.

Olen ilahtunut siitä, että jaksan kuunnella päivän verran norjankielisiä akateemisia luentoja. Olen kuunnellut norjalaisten selostavan kahden kirjoitusjärjestelmänsä, bokmålin ja nynorskin, outoja eroja. Olen ihmetellyt, kuinka suomen kielen pohjalta opin kymmenessä päivässä viroa niin paljon, että ymmärrän museoiden planssitekstit ja suurimman osan ruokalistoista. Olen hämmästellyt, kuinka sujuvasti toisiaan ymmärtävät ihmiset, joista toinen puhuu puolaa ja toinen venäjää. Olen opetellut muutamia venäjän sanoja ja innostunut siitä, kuinka vähällä pärjää, kunhan vain keskustelukumppanit haluavat ymmärtää toisiaan. Spasiba! Harashoo! Majak! Staraja dob! Olen oppinut tulkin välityksellä, että venäjää puhuva runoilija onkin äidinkieleltään valkovenäjänkielinen, ja kuinka valkovenäläinen kirjoittaja tekee poliittisen valinnan päättäessään, millaisen oikeinkirjoitustavan ottaa käyttöön runoissaan. Olen pitkän autoretkipäivän jälkeen unohtanut, millä kielellä olisi mielekkäintä operoida autossa, jossa istuu kaksi äidinkieleltään suomenkielistä (joista toisen isänkieli on ruotsi), yksi norjankielinen, yksi valkovenäjänkielinen (joka ei osaa englantia, mutta osaa saksaa) ja yksi saksankielinen, ja ilmoittanut: ”Kära vänner! Kohta ollaan perillä, there is the majak! I mean, fyr. Aber was ist das auf Englisch?”

Niinpä Mikael Jungnerin pari päivää sitten tekemä omalaatuinen suomen kieltä koskeva facebook-päivitys herätti taas miettimään aihetta. En facebookissa osallistunut keskusteluun yksittäistä roiskaisua enempää, sillä Jungnerin päivitystä kommentoivat minua asiasta paljon enemmän tietävät ihmiset, eli kielitieteen professorit ja ja tietokonelingvistiikan asiantuntijat, joista osan Jungner myös bannasi feisbasivultaan. Facebook-ketjussa oli parhaimmillaan lähemmäs 500 kommenttia, joiden määrä kuitenkin vähentyi bannailujen takia. Jungnerin pääpointti oli käsittääkseni se, että suomi on pieni kieli, ja äidinkielenä merkittävä haitta verrattuna suurempiin kieliin, jotka mahdollistavat paljon laajemman äidinkielisen kommunikaation maailmanlaajuisesti. Jungner painotti englantia, ja ehdotti jopa, että englannista pitäisi tehdä Suomen virallinen kieli. Jungnerilla oli muitakin pointteja, jotka asiantuntijat kävivät ampumassa alas. En siis ala ruotia Jungnerin aivoituksia yksityiskohtaisesti, sillä sen ovat minua asiantuntevammat jo tehneet.

Sen sijaan haluan ihmetellä sitä, miksi kielet asetetaan vastakkaisiksi toisilleen, ikään kuin yhden kielen osaaminen olisi pois toisen osaamisesta. Tai oikeastaan – miksi kielet ylipäätään asetetaan erillisiksi saarekkeiksi, joita joko osaa tai ei osaa, ja mitään muuta sen välillä ei ole? Jungner tekee päivityksessään näin, ja puhetapa on yleinen silloin, kun käsitellään kieliä, niiden opiskelua ja osaamista.

Ensinnäkin, ihminen on luonteeltaan kommunikoiva ja kieltä luova eläin. Kaksi ihmistä, joilla ei ole mitään yhteistä kieltä, pyrkivät kommunikaatioon keskenään, ja usein myös pystyvät siihen eleillä ja ilmeillä. Ihminen haluaa kommunikoida toisten kanssa, ja sen takia ihminen oppii kieltä, kun tarvis on. Pikkulapsena tämä tapahtuu hyvin nopeasti ja itseohjautuvasti. Kielen oppiminen on luontaista myös aikuiselle, sillä ihmisellä on tarve sosiaaliseen kontaktiin toisen kanssa. Jos yhteistä kieltä ei ole, se luodaan. Monikielisillä työmailla, laivoilla, firmoissa jne. työskenteleville ihmisille on tuttua, että ihmisryhmä, jossa kaikki eivät puhu samaa kieltä, luovat yhteisen sekakielen, joka ei välttämättä ole enää ulkopuolisen ymmärrettävissä. Kieli on yhteisöllisyyden rakentamisen väline: ihminen leikkii kielellä, luo uusia sanoja, sanontatapoja, ilmaisuja, joilla kuvataan yhteenkuuluvuutta sen ryhmän kanssa, joka tämän sanaston ymmärtää. Kielellä myös suljetaan muita ihmisiä tietoisesti ulos ryhmästä. Siten ajatus siitä, että kaikilla ihmisillä olisi yhteinen kieli, jota kaikki ymmärtäisivät, on jo lähtökohtaisesti mahdoton.

Toisekseen, oman äidinkielen – tai äidinkielten – monipuolinen osaaminen on edellytys sille, että oppii muita kieliä. Äidinkielen vahvuus ei synny pelkästään siitä, mitä kotona tai koulussa puhutaan, vaan koko kieliympäristöstä. Siitä, onko äidinkieli kiinnostavaa, onko se arvostettua, onko sillä saatavilla niitä tekstejä, joita halutaan käyttää. (Teksteillä tarkoitan tässä ylipäätään kaikkea kielellisiä tuotoksia.) Ovatko tekstit monipuolisia? Tuotetaanko niitä kieliyhteisön sisällä omaehtoisesti? Esimerkiksi pohjoissaamen kielen käyttäjille räppäri Ailu Valle on antanut varmasti paljon enemmän mietittävää kuin mikään saamen kielen oppimateriaali. Ja ennen kaikkea: onko kielellä tilaa tulla käytetyksi? Käytetäänkö sitä, ja jos käytetään, niin missä?

Äidinkieli ei myöskään ole mikään selkeä kokonaisuus. Itse olen äidinkieleltäni suomenkielinen, mutta lapsuuden kielekseni koen varsinaissuomalaisen murteen, jonka olen jo menettänyt. Ivalon-Mattiin lapsena muutettuani opettelin vikkelästi sikäläisen murteen, mutta sen puhuminen tuntui aina matkimiselta, pyrkimykseltä sulautua kielen avulla joukkoon. Oulun murre on tarttunut minuun, sitä en opetellut, ja se on tällä hetkellä vahvin puhekieleni, jota myös tuotan helposti kirjallisesti. Suren kuitenkin pyhämaalaisen puhetapani katoamista, ja tiedän, että se olisi saavutettavissa vain, jos viettäisin alueella pitempiä aikoja. Totta kai ymmärrän Karjalasta tai Savosta kotoisin olevan ihmisen puhetta, ainakin keskimäärin (aina en), ja tunnistan sen ”suomenkieliseksi” puheeksi. Samalla olen tietoinen, että se, että ymmärrämme toisiamme, on myös poliittisten valintojen tulosta. Suomen kirjakieli yhdistää puhujia, mutta ihan hyvin olisi voinut käydä myös niin, että meillä olisi useampia kirjakieliä, kuten vaikkapa juuri norjalla, ja murteet olisivat voineet erkaantua kauemmaksi toistaan.

Kieli on vahvasti sidoksissa identiteettiin, minkä pitäisi olla sen tason itsestäänselvyys, että sitä ei tarvitse erikseen sanoa. Kielessä ei ole kyse vain opetelluista sanoista tai taivutusmuodoista, vaan siitä, että on kotona tietyssä kielessä, tuntee osaavansa sitä ja samastuu siihen. Kieli on sekä poliittisesti että emotionaalisesti latautunut ilmiö. Mainitsin aiemmin valkovenäläisen runoilijan, joka sinnikkäästi kirjoittaa valkovenäjäksi. Valkovenäjän kieli (jonka olemassaolosta muuten en tiennyt ennen kyseisen runoilijan kohtaamista) on kokenut vuosisatojen aikana useita venäläistämispyrkimyksiä, viimeisimpänä presidentti Lukashenkan läpiviemän uudistuksen, jossa valtion viralliseksi kieleksi nostettiin valkovenäjän rinnalle venäjä, mikä on heikentänyt valkovenäjän kielen asemaa. Silti valkovenäjän kielellä on edelleen merkittävä symbolinen rooli kansallisen yhtenäisyyden merkkinä, vaikka venäjän kieli on alueella paljon hallitsevampi. Saamen kielet puolestaan ovat eri tavalla latautuneita: sotien jälkeen Suomen valtio otti kannakseen, että kuolevat nuo kielet kumminkin, joten joudutetaanpa vähän sitä prosessia ja kielletään asuntolassa asuvia saamelaislapsia puhumasta mitään muuta kieltä kuin suomea. Lopputuloksena oli sukupolvi, josta osa menetti kielensä kokonaan, ja osa kokee (tai ainakin aiemmin koki) saamen kielen häpeän kieleksi ja samalla myös oman kulttuurinsa häpeälliseksi.

Ihmisen identiteetin kannalta ei ole yhdentekevää, miten hän mieltää itsensä ja äidinkielensä. Jos äidinkieli mielletään vajavaiseksi, vähemmän kehittyneeksi, sanastoltaan suppeaksi ja vieläpä vaikeasti käännettäväksi (Jungnerin käyttämiä esimerkkejä suomen kielen kielitaakasta), nämä ominaisuudet liimautuvat helposti myös äidinkielen puhujiin. Saamen kielen annettiin ymmärtää olevan rappioituva, vanhanaikainen ja suppea, sukupuuttoa odottava, joten onko sitten kumma, että saamen kielen puhumiseen liittyi asuntolasukupolvella niin paljon kielteisiä tunteita?

Kolmannekseen, ja tämä on se pointti, joka jää useimmin muistamatta: kielet kerrostuvat. Yhden kielen oppiminen ei ole muiden oppimisesta pois, vaan edesauttaa kielen oppimista ja osaamista ylipäänsä. Jos osaat ruotsia, ymmärrät myös norjaa ja luet tanskaa. Jos osaat ruotsia JA saksaa, pystyt lukemaan hollantia. Jos olet joskus opiskellut ranskaa, on helpompi alkaa opetella espanjaa, italiaa tai mitä tahansa muuta romaanista kieltä. Jos olet äidinkieleltäsi suomenkielinen, viron opiskelu on ihan pikkujuttu. Usean kielen osaaminen antaa mahdollisuuden ymmärtää sitä, miten kielet ylipäätään rakentuvat, ja helpottaa aina vain uusien kielien oppimista. Suomenkielisillä on se etu, että suomen kieli kuuluu kokonaan eri kielikuntaan kuin indoeurooppalaiset kielet. Meille opetetaan koulussa lähinnä indoeurooppalaisia kieliä, ja kahden eri kielikunnan välisestä hankauksesta syntyy paljon syvempi ymmärrys kielten rakenteesta kuin silloin, kun opetellaan jotain sukukieltä, jolla on sama rakenne kuin äidinkielellä.

Viime talvena Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli haastateltu kielentutkijoita, muistaakseni teemana oli Helsingin monikielistyminen. Mieleeni jäi kuitenkin se, kuinka kielentutkijoilta kysyttiin, ”kuinka monta kieltä he osaavat”. Kielentutkijat menivät vaikeiksi, joku kritisoi kysymyksenasettelua: miten ylipäätään voi määritellä sen, mitä kieltä ”osaa”, ja mitkä kielet ovat edes erillisiä kieliä? Ihminen voi käyttää yhtä kieltä jokapäiväiseen kommunikointiin, toisella nauttia viihdeannoksensa, kolmatta tutkia, viides on varattu akateemisiin pyrintöihin ja kuudennella vitsaillaan harrastusyhdistyksessä. Milloin kieltä ”osaa”? Silloin, kun sitä ymmärtää puhuttuna? Silloin, kun pystyy lukemaan sillä kirjoitettuja väitöskirjoja? Vai riittävätkö sanomalehdet? Runojen ymmärtäminen on jo paljon vaikeampaa. Vai osaako sitä silloin, kun sillä pystyy kirjoittamaan apurahahakemuksia? Vai silloin, kun kirjoittaa runoja? Silloin, kun pystyy kertomaan sillä tunteistaan? Kielten oppiminen muuttuu sitä helpommaksi, mitä useampaa kieltä osaa jollain lailla ja jossain kontekstissa. Vaikka kielen ”osaamisen” ajatus kyseenalaistettiinkin, kielentutkijoille näytti olevan itsestäänselvää, että uusia kieliä oppii, kunhan antaa itselleen mahdollisuuden oppia.

Usein äidinkielen tasoinen kielitaito ei kielenopiskelussa olekaan järkevä tavoite. Auttava, välttävä, tarpeen mukainen riittää pitkälle. Konferenssireissuilla olen huomannut, että kaksi ei-äidinkielistä englanninpuhujaa yleensä ymmärtää toisiaan mainiosti, siinä missä englannin natiivipuhuja jää toistelemaan ”come again?” kun ei ymmärrä virheellisesti lausuttuja englannin sanoja tai hassuja sanajärjestyksiä. Tukholman hipsteribaristat eivät ymmärtäneet ruotsiani enkä minä heidän, mutta pakistanilaisen vaatekauppiaan ja turkkilaisen ravintoloitsijan kanssa oli vaivatonta kommunikoida molemminpuolisella murteellisella ruotsilla. Joskus muutama sanakin voi olla arvokas: ”köszönöm” Unkarissa ja ”dziekuje” Puolassa tuottavat leveämmän hymyn ja paremman mielen osapuolille kuin ”thank you”. Juuri sen takia, että kielellä on niin vahva emotionaalinen ja identiteetillinen merkitys, yksittäisetkin oman kielen sanat tuottavat iloa, kun vieraan kielen puhuja niillä kurottaa meitä kohti. Vai eikö muka lämmittänyt, kun X-factorissa britit olivat opetelleet Saara Aaltoa varten ”Kiitos!” ja ”Minä rakastan sinua!” -tyyppisiä fraaseja? Yksittäisten sanojen ja fraasien ympärille on kehrääntyy muita fraaseja ja sanoja, kielellistä ymmärrystä. Voi arvailla, ymmärtääkö, ja tuntea mielihyvää, kun ymmärtää; voi ilmaista asioita vähän sinne päin ja katsoa, tuleeko ymmärretyksi.

Jungner käyttää ilmaisua ”kielitaakka”, jolla näyttää tulevan Googlessa tällä hetkellä 77 hittiä, mikä siis on minimaalisen vähän. Ilmaisua näytetään käytettävän sellaisissa konteksteissa, joissa selitetään, miten eri kielten opiskelu on vain haitaksi, se on ”taakka”, joka on kannettava, ja haikaillaan kaikkia niitä asioita, joita ihminen voisi oppia, kunhan ei vain tarvitsisi käyttää aikaansa kielen opiskeluun. Useimmiten sillä viitataan toisen kotimaisen kielen pakollisiin opintoihin. Kiinnostavasti yksi hiteistä kuitenkin vie lehtijuttuun, joka perustuu  New York Timesin artikkeliin siitä, kuinka usean kielen osaaminen ja käyttäminen tekee ihmistä fiksumpia. Taakka ei olekaan se, että joutuu opiskelemaan useita kieliä, vaan taakka on se, että ei osaa kuin yhtä kieltä!

***

Lopuksi yhteenveto omasta kielellisestä taustastani. Mainittakoon, että olen aina ollut kiinnostunut kielistä, ja kielen opiskelu sillä tavoin kuin sitä koulussa opetettiin, on ollut minulle helppoa. Tämä ei minusta niinkään osoita jotain ”kielipäätä” kuin motivaatiota ja sitä, että tykkään puljata tekstien kanssa. Väitän, että ne, joilla muka ei ole ”kielipäätä”, oppisivat kieliä optimaalisimmin toisella tavalla kuin sillä, joka kouluopetuksessa on valittu käytettäväksi. Ihmiselle on luontaista oppia kieltä sosiaalisissa tilanteissa, ja valitettavasti kieliopin pänttääminen ylioppilaskirjoituksia varten on mahdollisimman kaukana siitä.

Äidinkieleni on suomi, ja olen ammattilainen siinä mielessä, että suurin osa työstäni on suomen kielellä kirjoittamista, kirjoitan sitten akateemista, journalistista tai kaunokirjallista tekstiä. Kirjoitan ajoittain myös englanniksi, sekä tietopohjaista että kaunokirjallista tekstiä, mutta en yhtä vivahteikkaasti kuin suomeksi. Ja kunhan joku tekee kielentarkistuksen ennen tekstin painoonmenoa… Ruotsia puhun arkitason kielenä, ja kirjoitan huonoa ruotsia. Luen sitä sujuvasti. Mummuni oli kaksikielinen ruotsinkielisen koulun jäljiltä, joten ruotsi oli itsestäänselvä osa lapsuuden kieliympäristöäni. Ruotsin ansiosta ymmärrän puhuttua norjaa, mutta tanskaa en. Molemmista saan kirjoitettuna selvää. Saksaa opiskelin koulussa viisi vuotta, ja se on eräänlainen vanha suola, joka janottaa: pidin saksan opiskelusta. Pystyn lukemaan saksaa, mutta kaikkea en ymmärrä. Luulen, että jos vain antaisin saksalle aikaa, sanasto palautuisi aika äkkiä. Ranskaa opiskelin lukiossa ja kurssin verran yliopistossa, mutta sitten luovutin. Kyseinen kieli on täysin tolkuton. Ranskan opiskelu on kuitenkin auttanut siinä mielessä, että espanjan opiskelu omin päin on helpompaa, kun on vähän taustaa yhdestä romaanisesta kielestä. Espanjasta olen opiskellut alkeet Duolingolla ja saan mielihyvää ymmärtäessäni espanjankielisestä puheesta tai tekstistä edes jotain sieltä täältä. Ala-asteella ja yliopistolla opiskelin pohjoissaamea, jota haluaisin osata paremmin, mutta en vain osaa. Välillä ymmärrän saamea, välillä en, enkä ole varma miksi sitä ymmärrän milloinkin. Japania olen opiskellut luultavasti ajallisesti enemmän kuin mitään muuta kieltä, ja ymmärrän puhutusta japanista ajoittain aika paljon ja ajoittain turhauttavan vähän. Jos nyt oppis kaikki kanjit ennen kuin täyttää viisikymmentä niin se ois aika jees. Tai ees ennen dementiaa ja kuolemaa… Käytän WaniKani-webbipalvelua kanjien opiskeluun, se on hauska ja toimiva.

Suurimpana kielellisenä puutteenani pidän sitä, että en osaa venäjää. En osaa lukea edes kyrillisiä kirjaimia – opettelin ne yläasteella, mutta olen unohtanut. Jos osaisi venäjää, olisi jonkinlainen portti muihinkin slaavilaisiin kieliin. Edes venäjän alkeiden osaaminen olisi todella tarpeellista. Monet venäläiset eivät myöskään osaa mitään muuta kieltä kuin venäjää, joten se, että en osaa edes peruskohteliaisuusfraaseja tuntuu konkreettiselta haitalta. Tähän puutteeseen tuntuu törmäävän ihan jatkuvasti, ja se on alkanut ottaa niin paljon päähän, että pakko kai sitä venäjää on alkaa opetella.

Kesällä tajusin, että on todella pöljää olla osaamatta viroa. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa, mutta viro on kaikkein helpoimmin suomalaisille saavutettavissa oleva ”vieras” kieli. Aloin opiskella viroa Memrise-webbipalvelun materiaalien avulla, mutta en ole kunnolla ehtinyt keskittyä siihen. Viro tuntuu kuitenkin vaivattomalta ja kivalta verrattuna kaikkiin muihin kieliin. Viroa opiskelemalla voi saada uudenlaisia näkökulmia myös suomen kieleen, mikä on tietysti suomen kielellä operoivalle tekstityöläiselle hyvä juttu.

Mainokset

Tarinankertojan vastuu eli tarina susista ja afrikkalaisesta heimosta

Ihminen on tarinoita kertova eläin. Identiteetti muodostuu itselle ja muille kerrotuista tarinoista. Tarinoiden kertominen muokkaa todellisuutta. Ne tarinat, joihin eniten uskotaan, muuttuvat kyseenalaistamattomiksi itsestäänselvyyksiksi eli hegemonisiksi totuuksiksi. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tarinoita kerromme.

Suhtaudun aika pedantisti kaunokirjallisten tarinoideni asiasisältöön: vaikka nyt kirjoitankin fantasiaromaania, en halua fabuloida mitä sattuu. Romaanin konteksti on varhaisrautakausi, kansainvaellusajan ja merovinkiajan taite, ja haluan tarinan olevan sellainen, että voisin tarvittaessa laittaa siihen lähdeviitteet. (Mitä en tietenkään tee, koska luultavasti en halua kirjoittaa yhtä ainutta lähdeviitettä enää koskaan. Tai ainakaan vuoteen.) Rautakauden uskomusmaailman ja folkloren suhteen voin ottaa taiteellisia vapauksia, koska tuhannenviidensadan vuoden takaisesta maailmankuvasta voi tehdä vain tulkintoja myöhemmin kerätyn suullisen aineiston ja esineistön perusteella. Mutta jos merikaali (Crambe maritima) tuli Suomen alueelle vasta viikinkien mukana, tarinani henkilöt eivät sitä voi kansainvaellusajalla natustaa. He eivät voi myöskään ripustaa olkapäilleen ristiretkiaikaisia kupurasolkia eivätkä miettiä Jeesusta.

Näen myös tutkimustekstin kirjoittamisen tarinankerrontana, mutta sen kohdalla olen vielä pedanttisempi siitä, millaisia tarinoita aineistoni pohjalta kerron. Erityisesti yhden informantin tarina on jäänyt häiritsemään: kerroin hänen elämästään yhden puolen, koska se sopi asiayhteyteen, mutta jätin toisen puolen kertomatta, koska se oli siinä kohtaa tutkimustekstiä ylimääräinen. Kuvasin informantin elämää ehkä liian ongelmalähtöisesti, enkä ole varma tunnistaisiko informantti omaa elämäänsä kuvauksestaani. Totta kai tutkija kertoo tarinaa aina tutkimuskysymyksensä näkökulmasta käsin. Tutkimusteksti rakentuu aineistovalinnoille, se on itsestäänselvyys, mutta samalla tutkijan tulee kysyä, millaista todellisuutta omalla tutkimustekstillään luo, ja olla tietoinen tekemistään valinnoista.

Samanlaista tietoisuutta tarinoiden todellisuutta luovasta luonteesta pitäisi pyrkiä ylläpitämään, kun kuuntelee tarinoita, varsinkin silloin kun tarina tuntuu hyvältä. Kerron nyt kaksi sellaista tarinaa.

Ensimmäinen tarina on aika ihana. Siinä sudet palautetaan takaisin Yellowstonen kansallispuistoon Yhdysvalloissa, ja ne onnistuvat muuttamaan koko ekosysteemin lyhyessä ajassa pitämällä hirvikannan aisoissa. Hirvikannan laskiessa lehtipuut kasvoivat enemmän ja houkuttelivat niin lintuja kuin majaviakin. Jälkimmäiset rakensivat patoja jokiin ja muuttivat jokien kulkusuuntaa, ja jokien tulvaniityt tarjosivat elintilaa lajeille, jotka olivat alueelta jo hävinneet. Koko ekosysteemin palautui susien ansiosta alkuperäisille, aidoille raiteilleen.

Lohdullinen tarina. Minuun se meni täydestä silloin, kun sen ensi kerran kuulin. Luulin sen olevan totta tähän päivään asti. Harmi vain, ettei se ole. Tarina perustuu lyhyen aikavälin havaintoihin, jotka muodostivat niin hyvän tarinan, että ihmiset halusivat sen kuulla ja sitä levittää. Pitkän aikavälin tutkimukset ovat osoittaneet, että hirvikannan lasku johtui muistakin syistä kuin susista, ja että kannan lasku ei johtanutkaan lehtipuiden elpymiseen. Ekosysteemi oli susien puutteessa muuttunut jo niin paljon, että pelkkä susien palauttaminen ei riitä sitä muuttamaan. Ei ole mitään ”alkuperäistä tilaa”, johon Yellowstonen voisi resetoida pelkkien susien avulla. Ekosysteemin muutos ei ole suoraviivainen prosessi, jossa yksi asia johtaisi aina johdonmukaisesti toiseen, ja jossa vaikutussuunnat olisivat yksinkertaiset.

Toinen tarina puolestaan kertoo eräästä afrikkalaisesta heimosta, jossa vääryyksiä tehnyt ihminen otetaan heimon keskelle, ja sitten jokainen heimon jäsen tulee kertomaan pahantekijälle, mitä kaikkea hyvää tämä on elämässään tehnyt. Anteeksiantorituaalin jälkeen jälkeen pahantekijä toivotetaan takaisin yhteisöönsä. Tarina levisi meemikuvana, jossa on liikuttava kuva nuoresta pojasta, joka pitää kättä sydämellään.

Ihana tarina tämäkin. Tämän tarinan kohdalla antropologiset hälytyskelloni soivat kuitenkin heti, sillä aina kun puhutaan ”afrikkalaisesta heimosta” – tai mistään ”heimosta” ylipäätään – ensimmäinen kysymys itselläni on ”Mikä heimo, missä ja milloin?” Voin itse suoltaa vaikka minkä verran tarinoita eri kansojen tavoista, varsinkin liittyen seksuaalisuuteen, mutta tarinoita kertoessani pyrin kuitenkin aina paikantamaan ne ja korostamaan, että monet ylimuistoisina näyttäytyvät ilmiöt (kuten saamelainen suurporonhoito) ovatkin aika tuoreita, ja että monet vanhat ilmiöt ovat saaneet nykyaikana uustulkintoja (kuten intialaisen kolmannen sukupuolen edustajien, hjirojen, poliittinen kiinnittyminen transsukupuolisuus-diskurssiin). Puhumattakaan siitä, että eri kulttuuri-ilmöiden kuvaukset kertovat vähintään yhtä paljon kertojasta itsestään kuin kuvatusta ilmiöstä. Mikä siis oli tämä anteeksiantorituaali ja kuka sen oli dokumentoinut? Halusin tietää, onko rituaali kuvattu vanhassa antropologisessa teoksessa vai onko siitä nykypäivän kuvauksia – ja mistä heimosta olikaan kyse?

Hyvin pian kävi selville, että kyse oli lähinnä nettimeemistä, joka oli alun perin peräisin Leonard Zuninin ihmisten kohtaamista käsittelevästä populaaripsykologisesta teoksesta. Sieltä se oli siirtynyt Alice Walkerin kirjaan We Are the Ones We Have Been Waiting for. Walker väitti, että kyseessä on Babemba-heimon rituaali. Bembojen (joka on kansan nimen nykyinen kirjoitustapa) asuinalue sijoittuu Sambiaan, Botswanaan ja Kongoon. Wikipedian mukaan esimerkiksi Sambian presidentti Michael Sata, samoin kuin aiempi presidentti Frederick Chiluba kuuluvat Bemba-kansaan. Mistään mystisestä unohdetusta heimosta siis ei ole kyse.

Luin useampia lyhyitä kommentteja ja kritiikkejä, joissa noilla alueilla asuvat ihmiset huomauttivat, että he eivät ole koskaan kuulleetkaan kyseisestä rituaalista. Nähdäkseni myöskään kukaan antropologi ei ole tutkinut kyseistä rituaalia, eikä siitä löydy myöskään journalistisia tai populaaritieteellisiä kuvauksia. Rituaalista kerrottiin kaikissa yhteyksissä lähes samoilla sanoilla, eikä siitä ollut muita kirjallisia muotoja tai toisintoja. Jos joku juttu toistuu täsmälleen samanlaisena ilman rinnakkaisia kertomuksia, se todennäköisesti ei ole totta, vaan urbaani legenda.

Tarinan yhteydessä oleva kuva on peräisin Jessica Hilltoutin jalkapalloa käsittelevästä valokuvaprojektista. Kuvassa ghanalainen poika nimeltä Tawfig kumartaa jalkapallomatsin jälkeen Kusawkun kylässä vuonna 2008. Joissain tarinan toisinnoissa kuvituksena on toinenkin kuva iloisista mustista ihmisistä. Luullakseni tässä tapauksessa kyse on masai-sotureista; päätelmäni perustan punaisiin vaatteisiin, koruihin sekä kahden hahmon vyöllä roikkuvaan esineeseen, joka voisi olla masai-tyyppinen tikari tuppineen. Varma en ole, koska en pystynyt todentamaan kuvan alkuperää. Joka tapauksessa, bemboista kertovan tarinan kuvittaminen ghanalaispojilla ja masai-sotureilla on maantieteellisesti sama asia, kuin helsinkiläistarinan kuvittaisi yhdellä kuvalla Kiovasta ja toisella kuvalla Delhistä, sillä niin pitkät ovat etäisyydet Sambiasta masaiden maille ja Ghanaan. Mutta sama kai se on, mistä on peräisin se iloinen musta naama, joka kaunista tarinaa kuvittaa?

Tällaisten tarinoiden kohdalla kuulee usein sanottavan, että ”mitä väliä, vaikkei se olekaan totta, ajatus on tärkein”. Mitä väliä, vaikka sudet eivät muuttaneetkaan Yellowstonen ekosysteemiä monimuotoisemmaksi ja tasapainoisemmaksi? Eikö tärkeintä ole, että sen tarinan avulla ihmiset saadaan näkemään suurpedot ja niiden rooli ekosysteemissä myönteisemmässä valossa? Tarinan avulla ihmiset kiinnostuvat luonnosta ja saadaan kenties kannattamaan luonnonsuojelutoimia. Ja mitä väliä, vaikka tarina afrikkailaisen heimon anteeksiantorituaalista ei olekaan totta, jos tarinan avulla voi kannustaa ihmisiä ajattelemaan hyvää kanssaihmisistään, pyrkimään yhteisöllisyyteen ja antamaan anteeksi? Tarinahan voi jopa muuttua todeksi, jos jossain yhteisössä ryhdytään rituaalia toteuttamaan.

Sillä, millaisia tarinoita kerromme, on kuitenkin paljonkin väliä. Jos kerromme todellisuuteen perustumatonta tarinaa ekosysteemin korjaavista susista perustellaksemme sillä luonnonsuojelutoimia, se nakertaa niiden uskottavuutta. Se myös siirtää näkökulman väärään paikkaan: antaa mielikuvan siitä, että luontoäiti kyllä palauttaa palauttaa tasapainon ja vieläpä nopeasti, kun sille annetaan tilaisuus. Niin varmasti palauttaakin, mutta lopputulos ei välttämättä vastaa sitä, mitä toivoisimme. Lämpenevän ilmaston maailmassa lopputulos voikin olla sellainen, että suurin osa nykyisin elävistä lajeista, ihminen mukaan luettuna, kuolee sukupuuttoon.

Tarina anteeksiantorituaalista puolestaan tuottaa mielikuvan Afrikasta yhtenäisenä alueena, jossa heimoissa elävillä jaloilla villeillä on hyviä, eksoottisen kauniita tapoja, joista länsimaalaisten tulisi oppia. Se on kuva, joka peittää alleen muita, todellisia tarinoita, kuten vaikkapa tarinat jalkapalloa pelaavista ghanalaispojista tai tarinat Ruandan kansanmurhan jälkeisistä kylätuomioistuimista, joissa anteeksiantoa toteutetaan järkyttävien tapahtumien jälkeen. Jos tarinan todenperäisyys kyseenalaistuu, niin samalla kyseenalaistuu myös sen hyvää tarkoittava sisältö. Tarinan alkuperää etsiessäni törmäsin jo yhteen blogikirjoitukseen, jossa tarina osoitetaan fuulaksi ja todetaan, että liberaalit ja vasemmistolaiset ovat kokeneita paskanpuhujia, ja että samanlaista valheellista paskanjauhantaa on puhe ympäristötuhoista, rotujen (sic) välisestä tasa-arvosta ja naisten ja miesten välisistä palkkaeroista. Jos tarinamme Yellowstonen susista on pelkkää fuulaa, niin samaa fuulaahan voi olla ilmastonmuutoskin, ja jos afrikkalaisheimon anteeksiantorituaali on fuulaa, niin samaa fuulaahan voi sitten olla ihmisoikeuksiin perustuva maahanmuuttopolitiikkakin.

Jos halutaan vaikuttaa todellisuuteen, varsinkin poliittisesti, ei siis riitä, että kerrotaan tarinoita, joista tulee hyvä mieli. On kerrottava tarinoita, joita ei voi kiistää. Tarinoita, jotka tunteisiin vetoamisen lisäksi ovat niin vahvoja, että niiden kiistäminen tekee kiistäjän naurunalaiseksi.

Olen pitkään ollut uskoton antropologialle queer-tutkimuksen kanssa, ja nyt se kostautuu

Olen viime viikkoina miettinyt teemaa ”uskottomuus ja pettäminen”. Olen mukana kirjoittamassa aiheesta erästä tekstiä, joka julkaistaneen sen verran muuntuneessa muodossa, että voin hyvällä omallatunnolla pähkäillä aihetta tässäkin.

Oli tarkoitus, että minun kontribuutioni tekstiin olisi toisaalta bi-näkökulma ja toisaalta antropologi-näkökulma. Suolsin huoletta pitkät pätkät juttuja binaisiin kohdistuvista odotuksista eri yhteisöissä ja polyamoria-käsitteen sitoutumisesta identiteettipolitiikoihin, mutta antropologian kohdalla tökkäsi totaalisesti. Jotenkin tuntui siltä, että uskottomuuden ja pettämisen käsitteillä ei ole mitään kunnollista sisältöä, kun siirrytään pois länsimaisesta, romanttiselle rakkaudelle perustuvasta yksiavioisesta parisuhdeihanteesta.

Ensinnäkin monogamian ja polygamian käsitteillä on antropologian kontekstissa täysin eri merkitykset kuin arkipuheessa. Yksi- ja moniavioisuudella viitataan lähinnä avioliittojärjestelmiin: monogamisessa avioliittojärjestelmässä ihmisellä on yksi puoliso (joko kerrallaan tai koko elämässään), polygamisessa hänellä on monta. Avioliittojärjestelmän kannalta seksuaalisuus on toisarvoinen tekijä sukulaisuussuhteiden määrittelyn ja taloudellisten järjestelyjen rinnalla. Toki avioliittojärjestelmillä yleisesti ottaen säädellään erityisesti naisten seksuaalisuutta, ja rankimmillaan seksin harrastamisesta avioliiton ulkopuolella voi saada kuolemantuomion.  Tästä huolimatta monogamisessa avioliittojärjestelmässä ei välttämättä toteuteta seksuaalista monogamiaa. Silti arkipuheessa yksiavioisesta avioliittojärjestelmästä oletetaan seuraavan myös seksuaalista yksiavioisuutta, vaikka nämä eivät ole suorassa yhteydessä keskenään.

Kun mono- ja polygamiaa katsellaan tiukan antropologisesta avioliittojärjestelmänäkökulmasta, on mahdotonta sanoa, että kuka petti ja ketä, ja kuka oli uskoton ja mille, ja missä tilanteessa. Onko miehensä sukuun naitettu neito uskoton miehelleen vai koko miehen suvulle, jos hän harrastaa seksiä jonkun muun kanssa kuin aviomiehensä? (Esim. suomalaiset talonpojat.) Jos kyseinen neito on oman sukunsa jo kihlaama, ja karkaakin toisen miehen matkaan, pettääkö hän omaa sukuaan vai kihlattunsa sukua – vai kihlattuaan? (Esim. suomalaiset talonpojat.) Jos monivaimoisessa avioliitossa vaimot harrastavat seksiä keskenään, pettävätkö he miestään vai niitä vaimoja, jotka eivät ole mukana harrastamassa seksiä, vai ketään? (Esim. Sudanin azandet.) Jos kulttuurissa, jossa miehellä on vieraanvaraisuuden vuoksi velvollisuus tarjota vaimonsa seksuaalisia palveluja vieraalle, ja vaimo kieltäytyy, niin pettääkö hän miehensä silloin? Vai vieraan? (Esim. inuitit.) Onko pettämisen ja uskottomuuden käsitteillä minkäänlaista merkitystä sellaisessa kulttuurissa, jossa kaikki asuvat äitinsä kodissa elämänsä loppuun asti, ja sitten miehet käyvät vain yöstelemässä mieluisten naisten kanssa? (Esim. Kiinan nat ja mosuot.) Jos vanhalle naiselle naitettu nuori nainen kieltäytyy harrastamasta seksiä vanhan vaimonsa osoittaman miehen kanssa jälkeläisen tuottamiseksi, pettääkö kyseinen nainen vaimoaan? Entä jos hän harrastaa seksiä sellaisen miehen kanssa, jota vaimo ei ole hänelle valinnut? (Esim. Kenian msagaji-ryhmä.) Niin, ja mitä se seksi nyt sitten ylipäätään olikaan?

Mitä antropologi voi ylipäänsä sanoa uskottomuudesta ja pettämisestä – paitsi jotain ympäripyöreää kulttuuristen normien vaihtelusta? Tätä pähkäillessäni ajattelin ensin, että vika on siinä, etten ole pitkään aikaan kunnolla petrannut antropologian teorioita, ja että keskittymiseni pääasiassa queer-tutkimukseen ja kulttuurintutkimukselliseen näkökulmaan on sumentanut kokonaan antropologisen näkökykyni. Vasta pitkään pähkäiltyäni tajusin, että vika ei ole minussa tai antropologiassa, vaan siinä oletuksessa, että uskottomuus ja pettäminen olisivat käsitteitä, jotka aivan kuin luonnostaan luonnehtisivat tiettyjä seksuaalisia tilanteita tietyissä ihmissuhteissa. Seksuaalisen yksiavioisuuden itsestäänselvyys on niin kietoutunut uskottomuuden ja pettämisen käsitteisiin, että ne muuttuvat tyhjiksi, kun seksuaalisuus ei ole olennaisin tekijä avioliittojärjestelmässä, ja kun seksuaalisuus ei enää määritäkään yhtä ihmissuhdetta ensisijaiseksi.

Forum24-lehden Tv-viikko-palstalla mainostettiin filmiä Lantana, joka ”on epätavallinen elokuva tavallisista ihmisistä, jotka painivat varsin tuttujen ongelmien, kuten uskottomuuden ja juonittelun keskiössä.” Tuon lauseen luettuani tuli jotenkin irtonainen olo. Mitä se on se uskottomuuden tuttuus? Tarkoittaako se sitä, että uskottomuus on niin itsestäänselvä osa ihmisten parisuhteita, että se on ”tuttu”? Vai sitä, että  ilman uskottomuuden käsitettä yksiavioisuuden normilla ei olisi rajaa ja sen vuoksi se on ”tuttu”? Vai sitä, että se on emotionaalisesti ”tuttua” kaikille?

Tunnistan kyllä emotionaalisesti sen tunteen, miltä tuntuu tulla petetyksi, ja miltä tuntuu pettää, mutta petetyksi tulemisen / pettämisen tunteet eivät mielessäni liity seksuaalisuuteen, eivätkä myöskään rajoitu yhteen tiettyyn ihmissuhteeseen. Petetyksi tulemisen tunne vertautuu hiekkalaatikon laidalle jäämiseen, kun kaikki muut pitävät hauskaa keskellä, ja pettäminen siihen syyllisyyteen, joka tulee, kun tietää jonkun jäävän ulkopuolelle, eikä silti vedä häntä mukaan tekemään hiekkakakkuja. Tällainen emotionaalinen pettyminen tai pettäminen saattaa olla universaali inhimillinen kokemus tai sitten ei, mutta ainakaan sitä ei voi pitää yleispätevän seksuaalinormin pohjana, puhumattakaan, että siitä voisi suoraan johtaa oletuksia siitä, miten ihmissuhteita ja avioliittosopimuksia olisi parasta järjestellä.

M

Tänään ne tulivat. Lisensiaatintyön tarkastajien lausunnot. Parhaassa tapauksessa saatan saada tutkinnon ulos maaliskuun lopussa – riippuu tiedekunnan byrokraattisen koneiston nopeudesta. Huhtikuun lopussa viimeistään. Bileet siis luvassa jossain vaiheessa parin kuukauden sisään.

Valitsin tarkastajani itse, vaikka se taitaa olla vastoin virallista käytäntöä: yleisesti ottaenhan opinnäytetyön ohjaajan tulisi ensin valita tarkastajat ja kysyä sitten opinnäytetyön tekijältä kantaa niistä. Valitsin sellaiset tarkastajat, joita itse arvostan, ja joilta oletin saavani rehellistä ja rakentavaa palautetta. Enkä myöskään pettynyt. En tiedä, ovatko tarkastajien nimet julkista tietoa vai eivät, joten en sano niitä tässä. Kiitokset kuitenkin kummallekin, jos sattuvat tämän tekstin joskus lukemaan.

Lausunnot ovat kuitenkin todella piinallista luettavaa, erityisesti toinen niistä. Tarkastaja kiinnitti huomiota juuri niihin kohtiin, jotka tiedän lisurin heikkouksiksi. Teoreettisessa pohjassa mättää: kognitiivinen antropologia ja kulttuurimallin käsite eivät kovin hyvin passaa biseksuaalisuuden tarkasteluun. Lisäksi kävin aivan liian vähän läpi antropologista teoriakirjallisuutta lisuria varten. Gradua tehdessä olin ihan pihalla antropologian teoriasta, ja lisurin kohdalla tein tietoisen ratkaisun olla muuttamatta gradussani käyttämääni teoriataustaa. Teoriataustan muuttaminen olisi nimittäin vaatinut niin paljon työtä, että lisurista olisi tullut väitöskirja. Tarkastaja suositteli luettavakseni joukkoa kirjoja. Niistä 2/3 oli sellaisia, joista ajattelin lisuria tehdessä, että ”noipa vois olla hyödyllisiä lukea, jos jaksais ja ehtis”. Mutta enpä lukenut.

Kiemurteluttavimmassa kohdassa todetaan, että informanttien luokitteluni noudattaa ”ns. stålströmiläistä ja setalaista sosiologista identiteettipoliittista jargonia, joka 1980-1990-luvulla tähtäsi homoseksuaalisuuden normalisoimiseen ja assimiloimiseen. Queer-tutkimuksellisessa ja antropologisessa työssä tällaisten diskursiivisten itsestäänselvyyksien analysoimisen ja kritisoimisen tulisi olla lähtökohta, ei lopputulos”. Raah! Tarkastaja on ollut kiusallisen tarkkanäköinen ja löytänyt työstäni juuri sen piirteen, joka minua jäi pahimmin vaivaamaan. Olen lopen kyllästynyt identiteettipolitiikkaan, mutta koska graduni oli identiteettikeskeinen, en muuttanut lisurin näkökulmaa, vaikka oma näkökulmani on muuttunut.

Minulla on tällä hetkellä todella ristiriitainen tunne, jonka takia pitäisi läimäistä itseään naamaan. Kaihertaa nimittäin: olisiko sittenkin pitänyt käyttää vielä pari kuukautta sen tekstin hiomiseen? Samalla kuitenkin tiedän, että olisi ollut hemmetin tyhmää jäädä hiomaan sitä lisuria edes pariksi kuukaudeksi, saati sitten pariksi vuodeksi – joiksi se pari kuukautta olisi hyvinkin voinut venähtää. Jos en olisi jättänyt sitä lisuria sisään ennen joulua, hioisin sitä edelleen ja olisin tuskissani. Ajatuskin siitä, että lisuri olisi vieläkin kesken, aiheuttaa voimattoman olon. Lisuri oli valmis kun jätin sen; ei siksi, että se olisi ollut täydellinen, vaan siksi, että olin kertakaikkisen kyllästynyt siihen.

Minulla ei ollut alunperinkään mitään suuria kunnianhimoja lisurini suhteen – jos olisi ollut, en olisi lähtenyt tekemään sitä gradun pohjalta vaan puhtaalta pöydältä. Ajattelin, että kun gradu sai hyvän arvosanan, niin sitä on helppo laajentaa pikkaisen, ja sitten lisuri onkin jo valmis. Jos akateemisen tutkinnon saa noin helpolla, niin totta kai se kannattaa tehdä. Lisensiaatintutkinto sentään tarkoittaa korotuksia luentopalkkioihin. Kai sillä taitaa joku merkitys olla myös virkoja haettaessa.

Alkujaan ajattelin, että olisin saanut lisurin valmiiksi vuoden 2004 aikana. Tammikuulta 2005 löytyi merkintä, jonka mukaan suunnittelin tekeväni lisurin valmiiksi ”helmikuun lopussa”. Olisipa kyllä itku tullut, jos olisin silloin tiennyt, että lisuri valmistuukin vasta joulukuussa 2006. Ylipäätään kaksi vuotta sen lisurin tekoa oli aivan liikaa, siitäkin huolimatta, että kahden intensiivisemmän työperiodin välillä oli vuosi, jolloin en koskenutkaan koko tekstiin.

Nyt kuitenkin aion makustella jonkun aikaa eri teorioita, ajatuksia ja näkökulmia, ennen kuin alan tehdä väitöskirjaa. Tuntuu vapauttavalta jättää lisuri taakse. Olisi se oikeasti aika kauheaa, jos noitten tarkastajien kommenttien pohjalta pitäisi vielä kerran ruveta muokkaamaan lisuria uusiksi…

Hää hää

Olin viikonloppuna häissä. Kokemus oli yhtä aikaa sekä lievästi ahdistava että mielenkiintoinen. En tunne hääparia kovin hyvin, mikä antoi mahdollisuuden tarkastella häärituaalin muotoa ilman  samastumista pariin. Edellisistä häistä, joissa olen ollut, on nelisen vuotta aikaa, ja silloin avioitujana oli läheisehkö kaverini. Tuo pariskunta piti kahdet häät, eli käväisi ensin yhdellä paikkakunnalla maistraatissa ja toisella piti juhlat. Siten siitä on aika kauan aikaa, kun olen viimeksi ollut kunnon kirkkohäissä.

Olin unohtanut, kuinka selkeästi häärituaali rakentaa sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta. Totta kai minulle oli aiemminkin itsestäänselvää, että häärituaali tekee sen, mutta en muistanut miten toistuvaa se on sekä kirkollisessa seremoniassa että itse hääjuhlassa. ”Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi”, nähkääs. Pappi piti pienen saarnan, tai puheen hääparille – en ole varma termistöstä. Joka tapauksessa saarnan ytimenä ei suinkaan ollut rakkaus, vaan se, kuinka avioliitossa olevien pitää pysyä erossa houkutuksista ja kilvoitella.

Hääjuhlassa taas oli pikkuhauskaa ohjelmaa, jossa miehet sitä ja naiset tätä. Siinä vaiheessa kun miehiltä ruvettiin keräämään vasemman jalan kenkiä, me liukenimme paikalta. Niitten kenkien avulla nimittäin oli tarkoitus arpoa miehille naispuoliset tanssipartnerit ja Virtua alkoi hirvittää.

Kaikenkaikkiaan päällimmäiseksi jäi sellainen tunne, että kyllä mieheyden, naiseuden ja yksiavioisuuden täytyy olla tavattoman heikkoja rakennelmia, kun niitä täytyy niin voimakkaasti vahvistaa.

Ahdistava kokemus oli siitä syystä, että samalla kun häärituaaliin on sisäänrakennettuna tietynlainen sukupuoli- ja parisuhdeihanne, niin se on myös vaihtoehdoton. Häissä nimenomaan yksi tietynlainen tapa järjestää elämänsä ja ihmissuhteensa nostetaan ihanteeksi, ja siinä ei kertakaikkiaan ole tilaa millekään muulle. Siten kaikkien häihin osallistuvien pariskuntien oletetaan hyväksyvän se ihanne annettuna. Se, ettei hyväksy ihannetta, tarkoittaa hääparin suhteen ja avioitumisvalinnan väheksymistä. Ainakin, jos siitä puhuu ääneen.

Ennen häihin lähtöä sanoin Virtulle, että ”Katoppa vaan, meiltä kysytään varmasti, että koskas meidän häät on”. Ja niinpä kysyttiin. Sulhanen kysyi sitä Virtulta, ja Virtu sanoi vastanneensa, että ”Ei ole suunnitelmissa. Voisimme rekisteröidä parisuhteemme, mutta valitettavasti olemme väärää sukupuolta”. Tai jotain sellaista. Joka tapauksessa olemme kumpikin eri sukupuolta kuin se, millaista sukupuolta häärituaali rakentaa.

Häärituaalissa vahvistetaan yhden Miehen ja yhden Naisen yksiavioista parisuhdetta, ja samalla kaikki muut rituaaliin osallistuvat kutsutaan vahvistamaan hääparin parisuhdetta omalla parisuhteellaan. Tämäkin oli hiukkasen ahdistavaa: siinä joutuu itse asettumaan sellaiseen rooliin, jossa toimii peilinä hääparin suhteelle. Tässä tapauksessa meidänkaltaisemme avioitumaton pari määritellään joko tulevaisuudessa avioituvaksi tai epäonnistuneeksi.

Lähdimme pois ennen hääkimpun heittoa, mutta ehdin jo kaavailla miten välttyä moiselta, jos olisimme jääneet sinne pitemmäksi aikaa. Minut on kerran aiemmin maanittelemalla maaniteltu hääkimppua tavoittelemaan. Silloin vedottiin siihen, kuinka hääkimpun heitto on hauska leikki, ja enhän minä nyt <i>voi</i> olla niin huumorintajuton, etten siihen osallistuisi. Tietenkään en saanut kiinni. Jos olisi lentänyt minua kohti, olisin väistänyt.

Joku voisi tietysti sanoa, että ”jos et niele sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta, niin älä sitten mene häihin”, samalla tavoin kuin tohtoripromootio-ohjeissa lukee, että ”jos et perusta pukujuhlista ja etiketistä, niin älä osallistu promootioon”. Ohjeessa on siis ajatuksena se, ettei pidä pilata juhlaa muilta kritiikillään. Olen jossain määrin samaa mieltä promootio-ohjeen kanssa sen vuoksi, että promootio on nykyään rituaali rituaalin vuoksi ja siihen osallistuvat vain ne, jotka haluavat. Promootiolla ei kuitenkaan ole todellista merkitystä, sillä promovoimaton tohtori on ihan yhtä tohtori kuin promovoitukin. Häärituaalilla on kuitenkin niin suuri yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys, ettei siltä voi sulkea silmiään. Avioitumattoman ja avioituneen pariskunnan välillä on lainsäädännöllisesti ja institutionaalisesti iso ero.

Kun en tunne paria kovin hyvin, niin silmiinpistävää häissä oli myös se, miten tarkkaa kaavaa ne noudattivat, ja miten samanlaisia kaikki häät loppujen lopuksi ovat. On morsiamen isän puhe, kakunleikkuu, häävalssi ja morsiamenryöstö. Kyse on varmaan osittain siitä, että tarkan kaavan mukaan seurattava rituaali antaa turvaa tilanteessa, jossa paljon toisilleen vieraita ihmisiä on lätkäisty samaan tilaan. Luultavasti kaavasta kovasti poikkeavaa hääparia pidettäisiin itsekkäänä, kun sukulaiset kuitenkin odottavat perinteisiä häitä. Hääjuhlan yksilöllisyyden rajat ovat varsin kapeat.

Olen ollut kertaalleen pakanahäissä, jotka pidettiin paljaan taivaan alla, viljanjyvistä ripotellun kehän keskellä. Rituaalin muoto oli luonnollisesti toisenlainen kuin kirkkohäissä – pariskunta esimerkiksi juotti viiniä toisilleen, sytytti kynttilät ja kiersi kehää ne käsissä. Vihkivaloina pari luki itse kirjoittamansa runot, ja sitten vaihdettiin rautasormuksia. Rituaalin erilaisuudesta huolimatta se oli kuitenkin vahvasti sidottu länsimaiseen hääperinteeseen: häävalssina soi ehkä Leonard Cohenia Metsäkukkien sijaan, ja hääkakku oli vegaaneillekin sopiva, mutta ne oli silti pakko olla. En tiedä, onko edes mahdollista järjestää häitä ilman häiden kaavaa – olisivatko ne silloin edes häät?

Kun häissä rituaalikaava on niin olennainen, niin voisivatko häät olla pelkkää muotoa ilman sisältöä? Japanissa hääparit menevät usein kaksi kertaa naimisiin, sekä shintopyhäkössä perinteisesti että ”wedding centerissä” länsimaiseen tapaan. Wedding Centerit ovat anakronistisia kopioita länsimaisista rakennuksista ja kirkoista, joissa opiskelijapojat tienaavat hyvät rahat työskentelemällä ”pappeina”, eli siis käytännössä näyttelemällä papin roolin. Jos kerran papin roolin voi näytellä, niin miksei sitten niitä muita? Miksei sitä voisi järjestää prinsessahäitä ja vuokrata jostain Antti Tuiskun tai Tomi Metsäkedon näköistä sulhasta päiväksi (ja ehkä yhdeksi yöksi)? Voisiko sitä mennä naimisiin vain huvikseen, vähän samaan tapaan kuin ihminen lähtee kylpylälomalle?

Jos häät olisivat pelkkä rituaali sen sijaan, että ne rakentavat tiettyjä sukupuolen ja parisuhteen normeja, niin niitä voisi ehkä ajatella sellaisena viehkona krumeluurisena jutskana, vähän lukion vanhojen päivän tyyliin. Ehkä se on antropologin ammattitauti, mutta en pysty tarkkailemaan häitä vain kahden ihmisen liiton kauniina sinettinä, vaan näen häät osana kulttuurista merkitys-, arvo- ja normijärjestelmää.

(Kyllä minulle saa edelleenkin lähettää hääkutsuja. Lupaan käyttäytyä kunnolla.)