Category: Arki

Aloittelevana palstaviljelijänä opittua

Syyskuu alkaa olla lopuillaan ja niin myös kaupungin palstojen vuokra-aika. Kävin eilen Heidin kanssa kuokkimassa viimeiset potut, sipulit ja porkkanat palstalta pois – kertaalleen pitäisi käväistä siellä vielä ja poimia viimeiset persiljat ja ruohosipulit sekä salaatinlehdet, jos niitä nyt on pakkasen hampaista jäänyt. Maanantaina alkaa lokakuu ja kaupungit aloittavat palsta-alueilla syystyöt, mutta ehkä siellä ehtisi vielä käydä ennen kuin kaikki käännetään maan sisään.

Vuokrasin palstaa nyt ensimmäistä kertaa, ja ylipäätään kasvattelin maassa jotain ensimmäistä kertaa sitten pentuvuosien, jolloin kesämökillä oli joku kasvimaa ja siinä pari retiisiä kasvamassa. Linnanmaalla asuessani laitoin kyllä aina kesäkukkia, ja kasvattelin yrttejä ikkunalaudalla, mutta kukkapurkillista ei voi verrata aariin. Lueskelin kyllä puutarhakirjoja ja kuuntelin ihmisten vinkkejä, mutta mistään ei tietenkään opi niin hyvin kuin omista virheistään.

Eilisen sadonkorjuun perusteella täytyy pistää muutama asia muistiin. Ensinnäkin porkkana- ja palsternakkapenkit kannattaa harventaa kunnolla – yksi iso juures on kivampi kuin viisi lyijykynänpaksuista. Toisekseen potut kannattaa istuttaa ajoissa, lannoittaa niitä ja tehdä penkeistä selkeitä, niin ettei tule kuokkineeksi sormet kohmeessa penkin väliä. Istuttaminen ajoissa ei tänä vuonna tosin ollut minusta kiinni: siemenpottuja oli todella vaikea saada, ja olisin jäänyt kokonaan ilman niitä, ellen olisi saanut niitä kaverin tädiltä.

Nyt harmittaa, ettei tullut pidettyä sellaista palstablogia, johon olisi kirjannut muistiinpanoja, huomioita ja muuta kasvukauden varrelta.

Ainakin huomasin sen, että kunnon työkalut kannattaisi olla: tänä vuonna en sijoittanut työkaluihin muutamaa euroa enempää, kun en ollut varma kestäisikö palstainnostukseni edes yhtä kesää. Jos kuluttaa hirveästi rahaa uuden harrastuksen vermeisiin, harrastuksesta tulee äkkiä velvoite. No, jos jaksoin näperrellä huonoilla työkaluilla kesän, niin ehkä sitten paremmilla työkaluilla pitempään. Ensi kevään ostoslistalla ovat ainakin talikko, pitkävartinen hara, pitkävartinen metalliharava – ja perunakuokka!

Alkukitkennät pitäisi tehdä kunnolla – olin jokseenkin laiska kitkemään käytäviä, enkä ollut niin tarkka nyppimään juolavehnän juuria tehdessäni vihannespenkkejä. Flunssainen viikko elokuussa, jolloin en päässyt kitkemään, räjäytti koko rikkaruohotilanteen. Siksi ne talikko ja hara kannattaa oikeasti ensi vuonna hankkia.

Tärkeä asia on myös se, että palstan antimia kannattaa syödä heti, kun niitä tulee. Säästelin esimerkiksi salaattia, ja sitten loppukesästä sitä kasvoi hurjasti, ja osa alkoi olla jo kitkerää. Herneitäkin jäi paljon mätänemään – niitä olisi hyvin voinut kerätä jonkun verran jo palkoina syötäväksi. Rucolaa olisi pitänyt poimia hyvin pienenä: se lähti kukkimaan tosi äkkiä, ja ilmeisesti kukinnan olisi voinut estää vain poimimalla lehtiä jatkuvasti. Jotkut antimet jäivät sitten kokonaan poimimatta, kuten pinaatti, joka lähti kellastumaan. Ja lannoittaa kannattaa myös: luultavasti sipulit ja potut jäivät aika pieniksi nimenomaan lannoitteen puutteen vuoksi.

No, joka tapauksessa kesäpäivien viettäminen palstalla on ollut varsin leppoisaa puuhastelua, ja jotain on saanut myös syödäkseen. Rahallisesti vastinetta on tullut ehkä juuri ja juuri saman verran kuin rahaa on mennyt, mutta onneksi en ole aikonutkaan elättää itseäni koko talvea palstani tuotolla.

Luuppi, kuoppa ja muita laahaavia metaforia

On epämääräisen ärtynyt olo. Olin viikonloppuna Korouomassa patikoimassa, maanantaina viuhahdin puolen vuorokauden kokousreissulla Helsingissä ja torstaina lähden takaisin Helsingin suuntaan ja sieltä sitten perjantaina Brysseliin seksuaalivähemmistöoikeusverkostoitumisvierasryhmäreissuun. Periaatteessa tykkään kovasti siitä, että elämässä on erilaisia asioita ja erilaisia menoja, ja matkat ovat keskimäärin aina hauskoja, suuntautuvat ne sitten Posiolle tai Belgiaan. Silti tuntuu jotenkin siltä, että tarvitsisin jonkinlaista pysähtymistä.

Viime aikoina on aika harvakseltaan tullut keskityttyä pelkästään olemiseen ja ihmettelyyn. Patikointi tarjosi hetkiä, jolloin ei ajatellut muuta kuin seuraavaa askelta. Samoja fiiliksiä sain aikidosta: ei siinä jouda paljoa vatvomaan asioita, kun pitää tehdä joku liikesarja toisen ihmisen kanssa. Tiedän, että myös matkalla tulee niin paljon uusia asioita ja maisemia eteen, että tavanomaisista ajatusradoista irtaantuu ihan itsestään.

Arkisessa päässä kuitenkin pyörii jatkuvasti sama luuppi, joka ei milloinkaan mutatoidu uudeksi, kunhan rullaa vaan eikä edes kulu. Pysähtyminen ja jouteliaisuus eivät katkaise luuppia, kiihdyttävät sitä vain. Niinpä on parempi häsvätä monenlaisten asioiden kanssa, jotta luuppi jää taustalle. Mutta monenlaisen häsväyksen hauskuus edellyttää sitä, että ei haittaa, vaikka ei häsväisikään. Hauskuudelle on välttämätöntä, että voi pysähtyä ilman, että tulee ajatusluuppinsa kuristamaksi.

En ole varma, millaista pysähtyminen olisi parhaimmillaan – pitäisikö vetäytyä viikoksi jonnekin korpeen, jossa ei ole lainkaan muita ihmisiä? Eristäytyä kotiin, olla käyttämättä nettiä ja seuraamatta tiedotusvälineitä lainkaan ja laittaa korvatulpat? Heittäytyä tekemään monotonisesti jotain tiettyä asiaa päiväkausiksi? Tähän jälkimmäiseen kyllä olisi tarvettakin, pitäisi kirjoittaa tekstejä ja alustuksia, eikä varmaan intensiivinen japanin opiskelukaan haittaisi. Tai kangasvaraston tyhjentäminen ompelemalla muutamat pitkään suunnitellut kuteet. Tai kotisivujen päivittäminen.

Ihmettelen (ja kadehdin) sellaisia perustyytyväisiä ihmisiä, joita ei ahdista mikään heihin itseensä liittyvä, ja joiden ahdistukset kohdistuvat maailman ja ympäristön tilaan. Jotka suhtautuvat yleisen avoimesti ympärillään oleviin ihmisiin ja seesteisesti kohtaamiinsa ongelmiin, jäämättä mäyhämään niitä loputtomiin. En tiedä onko sellaisia tyyppejä oikeasti olemassa, mutta ainakin jotkut ihmiset onnistuvat tehokkaasti teeskentelemään sellaisia.

Itse tarvitsisin jonkun potkun perseelle, mikä tönisi minua edes johonkin suuntaan. On kuin olisin jossain kuopassa, jonka reuna on suunnilleen otsan kohdalla. Kun hyppii tarpeeksi, näkee jotain muutakin kuin sen kuopan seinämät, mutta kun väsyy hyppimään, kuopan ulkopuolinen todellisuus katoaa näkyvistä.

Tila, joka ei kerro tarpeeksi tarinoita

Vähän yli kaksi vuotta sitten kävin viimeksi isoisän asunnolla. Tänään kävin siellä Jaakon ja kahden kameran kanssa. Äiti ja täti ovat hiljalleen suunnittelemassa asunnon tyhjennystä ja myyntiä, mutta projekti etenee todella hitaasti. Sen enempää äiti kuin tätikään eivät käy Oulussa usein, eikä kummallakaan ole kovin selkeää käsitystä mitä kaikkea kamaa siellä on. Tapsan piti viimeksi Oulussa käydessään käydä valokuvaamassa siellä irtaimistoa, tauluja kai ensisijaisesti, mutta krhm, veljeni vietti aikansa toisin. Niinpä Tapsa jätti kämpän avaimet minulle käydessään täällä viimeksi, ja minä lupasin käydä ottamassa tarvittavat kuvat.

Ajattelin, että siellä voisi olla kiinnostavaa käydä, kun voi enemmän luvan kanssa köljätä siellä – ja toisaalta kameran kanssa ehkä katsoo asioita eri tavoin. Yleinen tunnetilani oli kuitenkin jälleen sama tyhjä surumielisyys kuten silloin kaksi vuotta sitten.

Eteisen lattialla oli valtava kasa Rauhantervehdyksiä, joten ensimmäisenä lisäsin ovessa olevaan lappuun ”Ei Rauhantervehdyksiä!!” – ilmeisesti Rauhantervehdys ei ole sen enempää mainos kuin ilmaisjakelukaan, vaan virallista uskonnon- ja sananvapauden ylläpitoa.

Tätini on käynyt siellä vissiin kerran viime vuoden aikana, Tapsa ehkä nukkunut jonkun yön myöhäiseksi menneen baari-illan jälkeen. Asunto on kuin lasikuvun alla, paitsi että pöly tietenkin lisääntyy koko ajan, kun materia hajoaa hiljalleen.

Paperipinojen, laatikoitten ja mappien määrä on lamaannuttava. Vaatisi paljon aikaa setviä se kaikki läpi ja saada selville, mikä on olennaista ja kiinnostavaa ja mikä ei. Pelkäänpä, että ellen minä sitä setvintää tee, niin suurin osa siitä paperitavarasta menee suoraa päätä paperinkeräykseen. Löysin irrallisia kiinnostavia dokumentteja, kuten yliopiston IV rakennusvaiheen toteutusta käsittelevän kokouksen pöytäkirjan vuodelta 1977, ja suunnilleen samalta vuodelta olevan tilaston Oulun yliopistossa suoritetuista tutkinnoista ja opiskelijamääristä. Valitettavasti jätin paperit sinne, enkä enää muista lukuja.

Kävin marraskuussa mummun tyhjässä asunnossa, josta niin ikään otin valokuvia, joskin eri syistä kuin isoisän asunnossa. Mummun luona esineet ja tilat sisältävät omia muistojani ja mummun tarinoita, ja siellä otettujen valokuvien tarkoitus on tallentaa jotain myös omista muistikuvistani. Isoisän asunnosta otetut valokuvat ovat vain dokumentteja irtaimistosta. Asuin siellä ihan liian vähän aikaa, että asuntoon olisi ehtinyt kertyä tarpeeksi merkityksiä, enkä tiedä isovanhemmistani tarpeeksi, että heidän tarinansa latautuisivat esineisiin ja tilaan.

Ehkäpä siinä onkin se onton tunteen suurin syy: tuntuu kuin isoisän asunto kantaisi tarinoita, mutta ne tarinat ovat jääneet kertomatta tai kesken. Isoisästä tuskin on enää sen kertojaksi, mistä esineet ovat peräisin, millaista elämää asunnossa on vietetty ja millaisia muistoja on jäänyt. Esineet vaikuttavat tyhjiltä, arvottomilta ilman tarinaa. Tuntuu kuin minulla pitäisi olla oikeus niiden tarinoihin, jotka on kuitenkin jo menetetty.

Onko muuta mahdollisuutta kuin luoda itse uusia tarinoita? Vallata ne esineet ja tilat omilla teoilla ja kertomuksilla? Tulkita se, minkä esineistä voi, ja hyväksyä se, että kertomukset ovat epätäydellisiä ja keskeneräisiä, arvauksien varassa?

(Jaakolle kiitos avusta tarinallistamisessa.)

Elämänhallinta hukassa

Olen ollut viime aikoina poikkeuksellisen saamaton. Kaikki, mitä olen ylipäätään saanut aikaiseksi, on valmistunut myöhässä ja väkipakolla. Tuntuu kuin päässäni asuisi viisivuotias, joka ei halua lähteä seitsemältä aamulla päiväkotiin, ja joka huutaa ”en taho! en taho!”

Työttömyyden ansiosta kyse ei ole suinkaan siitä, että tekemistä olisi  liikaa. Rästihommia ja nakkeja on tällä hetkellä hyvin vähän – ainakin verrattuna viime vuoteen, jolloin koko ajan piti olla tekemässä jotakin tekstiä työkseen, ja sitten lopulta vielä lisurikin. Lisäksi rästihommat ja nakit ovat pieniä: viidensadan sanan kirja-arvostelunpätkä, muutama novelliarvio Kosmariin, keskustelunavaus mielenkiintoisesta aiheesta SQS:ään. Ehdin innostua hommista aina hieman, mutta tekemisten loppuun saattaminen on hampaat irveessä puurtamista, ja saattaa silti jäädä kesken.

Arkisetkin jutut jäävät tekemättä. Tapsa oli meillä viikko sitten, ja petivehkeet rönöttävät edelleen askarteluhuoneen lattialla niin, ettei huonetta voi käyttää. Verotoimistoon olisi pitänyt soittaa jo aikoja sitten, ja laskea veroprosenttia, jotta päivärahasta jäisi jotain käteenkin. Laskujakin saattaa olla maksamatta, en uskalla tarkistaa juuri nyt. Saan kirjoja aloitettua, mutta en luettua loppuun.

Kaikki suorittaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ainoa tekeminen, mihin voin olla suurin piirtein tyytyväinen, on 140 senttiä sinistä mattoa, joka on vielä kiinni kangaspuissa Pohjois-Pohjanmaan käsi- ja taideteollisuusyhdistyksen tiloissa, ja joka toivottavasti maanantaina kasvaa kahden metrin mittaan. Ja kaksi hametta, jotka tein Virtulle. Muut tekemiseni ovat olleet puolinaisia. Blogin päivittämättömyyskin kertoo siitä, että en jaksa istahtaa alas ja kehitellä mitään ajatusta valmiiksi asti.

Olen ollut työtön kaksi kuukautta. Päätin vuoden alussa, että en stressaa vähään aikaan mistään, vaikka en saisi mitään tehtyä, ja vaikka viettäisin päivät sohvalla maaten. Tosiasiassa pääsin kunnolla lusmuilemaan vasta helmikuussa, sillä tammikuulle ajoittui vielä kaksi pornoprojektin artikkelien dedistä. Stressaamattomuuspäätöksestä huolimatta stressaan kuitenkin, ja stressaan pienistä rästeistä ja nakeista ihan yhtä paljon kuin isommistakin: tehtävän homman koko ei ole missään suorassa suhteessa siihen, miten paljon siitä tuskittelee.

Minulla on suuri kiusaus ajatella, että ”nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää elämä järjestykseen”, ja sitten kuvitella, että tekemällä paljon asioita aina ajoissa tekisi minusta jotenkin paremman ihmisen, ja sitä myötä voisin olla tyytyväisempi itseeni. Yritän vältellä tätä johtopäätöstä ja miettiä, missä tilanteissa oikeasti olen tyytyväinen itseeni.

Palaan aina yhteen perustavanlaatuiseen asiaan, ja pariin muuhun lähes yhtä tärkeään. Tarinoiden kirjoittaminen on se perustavanlaatuisin. Kaksi muuta ovat piirtäminen ja käsin tekeminen. On aika oireellista, että maton kutominen aiheutti selkeyden tunteen, huolimatta siitä, että opettelu oli vaikeaa ja kangaspuut temppuilivat. Mattopa ei kuitenkaan riitä elämän sisällöksi.

Tärkeintä tyytyväisyydelleni on se, että päässä on keskeneräisiä tarinoita, ja että ne ovat myös menossa johonkin suuntaan, eivätkä ole vain satunnaisia riekaleita, joita pyöritellä hetken ja hylätä sitten. Tällä hetkellä olen kuitenkin innostunein tarinasta, joka on romaanimittainen. Ja sitten realiteetit tulevatkin eteen. Olen kirjoittanut kaksi romaania, joista kumpikaan ei ole päätynyt julkaistavaksi. Järkevintä olisi vetää se jälkimmäinen uudelleen esiin ja muokata sitä eteenpäin ja lähettää kustantajille kakkoskierrokselle. Ja kirjoittaa muutama novelli tämän vuoden novellikisoihin, sillä niiden kautta on edes joku mahdollisuus saada tekstejään julki.

Mutta jos on realisti, niin jättää kirjoittamatta kokonaan. Realisti myös vaihtaisi kokonaan alaa, ja menisi ammattikouluun opiskelemaan LVI-tekniikkaa sen sijaan, että suunnittelisi queer-antropologista väitöskirjaa. Realistisilla järkiratkaisuilla saa vain pahan mielen. Ja parempaa palkkaa, ehkä.

Olen jotenkin takussa. Olisi kiva tietää, miten elämästä voisi suoriutua sillä tavoin, että voisi olla yhtä aikaa tyytyväinen mahdollisimaan moneen asiaan.

Lääninelintarviketarkastaja = 12 vokaalia + 15 konsonanttia

Olen lähiaikoina tehnyt tuttavuutta työvoimaviranomaisten ja terveydenhuoltoviranomaisten kanssa, joten päätin lisätä tutustumislistaani myös elintarvikevalvontaviranomaiset.

Makasin perjantain ja lauantain välisen yön vessan lattialla ja oksentelin välillä tunnin, välillä kymmenen minuutin välein. Lattialämmitys on korvaamaton asia silloin, kun vessan lattialla pitää viettää pitkiä aikoja. Verratonta on myös apteekista saatava Osmosal-juomajauhe, jolla korjataan nestehukasta aiheutuvaa suolaepätasapainoa. Sitä pitää ruveta pitämään lääkekaapissa vakiona. Suosittelen lämpimästi.

Koska en ennen sitä ollut ollut tekemisissä kenenkään oksennustautisen kanssa, vahvin epäilyni kohdistui perjantaina syömääni kämäpitsaan. En ole tietääkseni aiemmin saanut ruokamyrkytystä mistään, vaan aika huolettomasti syönyt pari päivää jääkaapissa vanuneita ruokia ja päiväyksen ylittäneitä tuotteita luottaen siihen, että nenä ja kieli kertovat, kannattaako syödä vai ei. Mutta kämäpitsathan ovat legendaarisia monimuotoisen epäterveellisyytensä suhteen.

Sen verran olin tajuissani kuitenkin, että arvelin, että pitsanjämä kannattaa säästää. Virtu kävi nakkaamassa pitsan laatikoineen parvekkeelle, sillä täyteen pakattuun pakastimeemme se ei mahtunut. Pakkasta oli jotain kymmenen ja viidentoista asteen välillä, ja seuraavana päivänä lämpötila laski lisää. Seuraavana päivänä, kunhan pääsin ylös sieltä vessan lattialta, tarkistin netistä, että mitä sitä pitikään tehdä, jos epäilee saaneensa ruokamyrkytyksen.

Tiesin, että epäilyttävästä ruoasta – jos sitä on jäljellä – pitää toimittaa näyte ”jonnekin”, mutta minne? Vietin hyvän tovin mm. Elintarviketurvallisuusviraston nettisivuja kahlaten. Olin vissiin huono googlaamaan, sillä löysin Oulun kaupungin sivujen ruokamyrkytysohjeistuksen vasta nyt. Silloin löysin vain lakonisen sivun, jossa luki ”Ruokamyrkytykset: lääninelintarviketarkastaja” ynnä sitten yhteystiedot.

Siihen lääninelintarviketarkastajaan otin sitten yhteyttä, joka puolestaan antoi johtavan terveystarkastajan, johtavan hygieenikon ja mikrobiologin osoitteet. Joille kaikille soitin, ilman että olisin saanut heitä kiinni. Koska kyseessä ovat viranomaiset, en ollut lainkaan yllättynyt siitä, että asiakas ohjataan loputtomalta tuntuvassa kierrossa ihmiseltä toiselle siten, ettei asiakas päädy juuri minnekään. Onneksi soittopyyntöihini vastattiin, ja sain selvitellä pitsantäytteet ja ulosteeni koostumuksen peräti kahdelle eri henkilölle. Miten mieltäylentävää.

Sovin elintarvikelaborantin kanssa treffit seuraavaksi päiväksi. Minä tarjoaisin pitsan. Odotin suurella jännityksellä vierailua elintarvikelaboratoriossa, ja se täyttikin odotukseni: odotustila oli samanlainen kapea käytävä kuin Työkkärissä. Vastaanottovirkailijalla oli valkoinen asustus kuin sairaanhoitajalla ikään, pettymyksekseni ei labratakkia kuitenkaan. Lomake hänellä kuitenkin oli täytettäväkseni, tietenkin. Lomakkeesta tunnistaa viranomaisen. Ja tässäkin lomakkeessa oli toki monta kohtaa. Piti mm. miettiä mitä kaikkea on kolmen päivän aikana syönyt, millaisia oireet olivat ja mikä oli epäilyttävän ruoan tarkka sisältö.

Harmittavaa kyllä, pitsan säilyttäminen parvekkeella ei laborantin mielestä ollut hyvä ajatus. Näytettä olisi pitänyt säilyttää lakisääteisessä, tasaisessa -18 C-asteen lämpötilassa, jotta siitä saisi luotettavia tuloksia. Niinpä laborantti totesi, ettei pitsaa kannata tutkia. Hän totesi myös vankalla kokemuksellaan, että pitsani ei todennäköisesti olekaan syyllinen vatsatautiini. Kuulemma pitsani ainesosista mikään ei ole erityisen hyvä kasvualusta bakteereille. Ananaksen sokeriliemi, paprikan etikkaliemi ja salamin maitohappobakteerit kuulemma pitävät bakteerit loitolla. Jos pitsani olisi ollut kinkku- tai kebab-pitsa, niin se olisi ollut huomattavasti epäilyttävämpi. Laborantti arveli, että olisin saanut noroviruksen, jota on kuulemma nyt liikkeellä muutenkin. Onneksi en (ilmeisesti) tartuttanut ketään, johon olen ollut läheisemmässä kontaktissa. Käsihygieniasta voisi kuitenkin ruveta huolehtimaan taas tarkemmin.

Kokonaisuudessaan elintarvikevalvontaviranomaisten kanssa toimiminen oli lähes samanlainen kokemus kuin minkä tahansa viranomaisen kanssa toimiminen. Miellyttävämpää se kuitenkin oli kuin työvoima- tai terveydenhuoltoviranomaisten kanssa tappeleminen. Työvoimaviranomaisille annan pisteitä 3 asteikolla 1-10, terveydenhuoltoviranomaisille sentään 5, mutta elintarvikeviranomaiset saavat 8.

Jatkan erilaisten viranomaistyyppien testausta sitä mukaa, kun tarvetta ilmenee.

Työttömyysetuuden maksamiselle ei ole työvoimapoliittista estettä

Soitin tänään Työkkäriin ja kysyin, että mitä kuuluu työvoimapoliittiselle lausunnolleni. Tammikuun alussahan kävin ilmoittautumassa Työkkäriin ja menin typerästi lipsauttamaan, että olen tehnyt lisurini vastikään loppuun. Pelkäsin ihan oikeasti, että sekä työsuhteen päättyminen että tutkinnon suorittaminen samaan aikaan voisi aiheuttaa sen, että työvoimapoliittinen toimikunta tulkitsee minut opiskelijaksi ja toteaa, ettei minulle mittään työttömyysturvaa kuuluu.

Ennen soittoa terästin itseni siihen, että työvoimatoimikunta on saattanut evätä minulta päivärahan. Totesin mielessäni, että hyvä on, jos ne tekevät niin, niin sitten pistän taas valitusrumban käyntiin, onhan mulla siitä jo kokemustakin. Ja odotan, kunnes saan paperit käteen ja eroan sitten yliopistosta. Joulukuussa tulivat sekä veronpalautukset että lomarahat, ja olen laskeskellut, että joulukuun tuloilla pystyn elämään helmikuun loppuun saakka, kittuuttaen vielä kauemmin.

Järkeistäminen ei kuitenkaan estänyt ärtymyksen ja vitutuksen nousemista heti, kun tartuin puhelimeen. Ensimmäistä kertaa muuten kuulin senkin, että ”jonotus on maksullinen” – yleensähän sitä puhelimessa jonottaminen on maksutonta. Ilmeisesti Työkkäri on sellainen laitos, että asiakkaita on varaa rokottaa.

Helpotus oli sitten sitäkin suurempi, kun virkailija puhelimessa sanoi, että työvoimapoliittinen toimikunta on lausunnossaan todennut, että ”työttömyysetuuden maksamiselle ei ole työvoimapoliittista estettä”. Virkailija luki lausunnon kokonaisuudessaan, ja minun piti lopuksi vielä varmistaa, että ymmärsinhän varmasti oikein. Kyllä, voin hakea ansiosidonnaista päivärahaa työttömyyskassalta, ja todennäköisesti vieläpä saada sitä. Ihme! Pitäisiköhän sitä peräti juhlia?

Opettajien työttömyyskassassa on uusille hakemuksille noin kuukauden käsittelyajat, eli joudun joka tapauksessa elelemään joulukuun palkalla sinne helmikuun loppuun asti. Tammikuussa en ole jaksanut miettiä rahanmenoa, mikä on ollut luultavasti erittäin tyhmää. Olen käynyt ravintolassa pari kertaa ja muutenkin syönyt ja juonut hyvin, käynyt baarissa, leffassa ja teatterissa, ostanut jotain vaatetta alennusmyynnistä ja käynyt ratsaamassa kirja-alen loppurysäyksen. Ilman niitä tuhlauksia ei luultavasti tarvitsisi laskeskella, että miten kauan menee, että päiväraha tulee maksuun.

Muutenkin pitää kiristää rahanmenoa, sillä asumiskustannukset ovat tuplaantuneet siitä, kun viimeksi nautin ansiosidonnaista päivärahaa. Vanhassa kämpässä asuessa päiväraha riitti ruhtinaallisesti kaikkeen, ja palkasta on jäänyt yleensä jonkun säästöönkin, mutta nytpä täytyykin ruveta tarkemmin miettimään rahankäyttöään. Varsinkin, jos haluaa yhtään minnekään tämän vuoden aikana matkustaa.

No, ainakin tiedän, että toimeentuloni on turvattu seuraavat 500 arkipäivää, eli sata viikkoa, eli kuukautta vaille kaksi vuotta. Ihan heti en rupea stressaamaan siitä, että mitä sitten sen jälkeen. Jospa tässä ehtisi työttömyyden aikana miettiä sitä väikkärin suuntaakin – ja vaikka ei miettisikään, niin entäs sitten.

Vähät hoitotakuusta, olis edes tiedonsaantitakuu

Voi vittu tätä suomalaista byrokratiaa. Se ulottaa lonkeronsa ihan joka paikkaan. Se, että Työkkäri, Sossu ja Kela pompottavat ihmisiä, on sentään tuttua ja siihen pitää vain tottua, mutta miksi kaikkien suomalaisten valtiollisten ja kunnallisten instituutioiden pitää toimia sillä tavoin, että asiakkaita vituttaisi mahdollisimman paljon?

Virtu täytti viime kesänä kolmekymmentä ja tuli lopullisesti täysi-ikäiseksi sen suhteen, että voi itse päättää ettei halua lapsia. Kolmekymmentähän on se viimeinen itsenäisyyden rajapyykki: ennen sitä ei saa sterilisaatiota. Kesällä veivattiin sitä, että mennäkö yksityiselle vai yleiselle puolelle teettämään se operaatio, ja päädyttiin sitten yleiseen, sillä yksityisellä puolella se maksaa seitsemisensataa euroa. Elokuussa Virtu kävi lääkärillä ja sai ohjeen odotella. Kolme kuukautta odoteltiin, sitten Virtu kävi kysymässä, että mitä asialle kuuluu, ja sai ohjeen odotella lisää. Tänään, viisi kuukautta lääkärikäynnin jälkeen hän kävi taas kysymässä, että mitä kuuluu, ja että entäs hoitotakuu. Sai ohjeen odotella, sekä soittaa kirurgian poliklinikalle, jos nyt arvoisa herra välttämättä haluaa vielä tietää jotakin.

Koska Virtu inhoaa puhelimitse asiointia, minä ryhdyin sitten soittamaan sinne kirurgian poliklinikalle. Ja sain kuulla, että vasektomioita ei yleisellä puolella ole tehty vuoteen, että siellä on sata ihmistä jonossa, ja että jonoa puretaan 2-4 ihmisen kuukausivauhdilla. Ja että vasektomia ei todellakaan kuulu kuuden kuukauden hoitotakuun piiriin.

Ymmärrän kyllä sen, että vasektomian tekeminen terveelle ihmiselle ei ole prioriteettilistan kärjessä muutenkin ylirasitetussa terveydenhuoltojärjestelmässä. Mutta miksi pirussa sitä ei voitu sanoa silloin viisi kuukautta sitten?! Tai edes silloin pari kuukautta sitten? Mikä ihmeen tietoyhteiskunta tämä on olevinaan, kun terveyskeskuksesssa ei osata sen vertaa sanoa, että miten kauan voi joutua odottamaan ennen kuin joku toimenpide tehdään? Kirurgian poliklinikan sihteeri sanoi, että kuulemma olisi pitänyt tulla joku lappu kotiin siitä, ettei hoitotakuu päde vasektomioihin, mutta eipä ole tullut.

Jos heti silloin kesällä olisi saatu tietää, että vasektomioita ei ole tehty vuoteen, ja että toimenpide ei kuulu hoitotakuun piiriin, niin kai Virtu piru vieköön olisi mennyt siltä seisomalta sinne yksityiselle, ylenmääräistä rahanmenoa tai ei. Helkkari, ottaen huomioon kuinka monta vuotta tässä on temppuiltu kumien kanssa, niin minä olisin voinut käyttää vaikka viimeiset säästöni siihen hemmetin vasektomiaan. Tai vaikka ottaa taukoa pariksi kuukaudeksi asuntolainan maksamisesta. Seksi on tärkeämpää kuin uudet talvikengät, ulkomaanmatkat, kirjat, ravintolakäynnit ja muut kaikenlaiset asiat, mihin rahaansa voi käyttää. Tällä hetkellä tuntuu, että olisin valmis vaikka vaihtamaan tiskikoneen vasektomiaan – viisi kuukautta käsin tiskaamista kuulostaa paljon siedettävämmältä kuin viisi ylimääräistä kuukautta kondomien käyttöä.

Ja sitten vielä se, että vasektomian jälkeen kuluu kolmisen kuukautta, ennen kuin käy selväksi, että onko toim29.1.2007 enpide edes onnistunut, vai onko spermassa vielä siittiöitä vai ei. Eli vaikka vasektomia tehtäisiin just nyt, niin sitä voi joutua kesällä vielä miettimään, että pitäiskö käyttää ehkäisyä vai ei. Viisi ylimääräistä kuukautta tiedonvälityksen puutteiden vuoksi on aivan helvetin pitkä aika!

Raivostuttavinta on nimenomaan se, ettei mitään tietoja saa yhdestä paikasta, eikä voi luottaa siihen, että ”asiat kyllä tapahtuvat”, vaan pitää ruveta soittelemaan ja selittämään asioita eri ihmisille, joista kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään. Tänäänkin kolme eri viranomaista (terveyskeskuksen virkailija, kirurgian poliklinikan sihteeri sekä polin sairaanhoitaja) on kuullut asian yksityiskohdat. Siitä huolimatta, että tiedän viranomaisparkojen olevan yhtä paljon systeemin armoilla kuin asiakkaidenkin, niin en oikeasti voinut estää ärtymystä kuulumasta äänessäni. Sanoin jossain välissä, että ”tämä on sietämätöntä ihmisten pompottelua”, ja niin se onkin, mutta ei se puhelimeen vastaava sairaanhoitajaparka sille mitään voi.

Vaikka terveydenhuoltojärjestelmä kuinka olisi tiukilla, ja vaikka ei olisikaan varaa tehdä vasektomioita, niin tiedonvälitykseen sentään voisi satsata – sekä tiedonvälitykseen järjestelmän osasten välillä, että sitten järjestelmän ja asiakkaan välillä. Mutta kun ei.

Even if nobody else sings along

Minulla on musiikintuska. Olen kuunnellut kaikki vanhat suosikit puhki ja uusien tarkoitushakuinen löytäminen on aika vaikeaa. Varsinkin kun erilaisia musiikkeja tarvittaisiin erilaisiin fiiliksiin. Nancy Sinatra -villitykseni aiheutti sen, että aloin uudelleenkuunnella Joan Baezia, ja muistin taas, kuinka hirveä hinku minulla oli jossain välissä kuulla Mama Cassia. Mama Cassiin tutustuin Beautiful Thing -leffan kautta, ja sen jälkeen yritin löytää ”Mama Cassia” enkä onnistunut, kunnes joku fiksumpi kertoi, että Mama Cass kuului The Mamas & the Papas -folk-kokoonpanoon.

Toki bändin suurin hitti, ”California dreaming” on tuttu, ja biisi ”Make your own kind of music” tuo tipan linssiin, koska se soi Beautiful Thingin söpöimmän kohtauksen taustalla. Silti haluasin kuunnella The Mamasia & the Papasia enemmän, ennen kuin päätän haluanko ostaa niiden levyjä. Muutenkin pitäisi suorittaa 60-luvun folk-kaivauksia, sillä tykkään kovasti folkin tyttäristä kuten Suzanne Vegasta. Yritin etsiä tietoja mustasta folk-laulaja Nadia Cattousesta, jota äiti soitteli lp-levyltä kun olin lapsi, mutta Cattouse taitaa olla niitä laulajia, jotka ovat unohtuneet ja joiden levyjä ei enää saa mistään. En voi edes pistää linkkiä mihinkään, kun Google-haku tuo pelkkiä hajamainintoja.

Ärsyttää myös se, etten ole vieläkään kunnolla tutustunut Kate Bushiin, vaikka siinä on sellainen artisti, johon voisin todella hurahtaa, kunhan kuuntelisin enemmän. Jane Siberry on toinen: olen kuunnellut pääasiassa kolmea Siberryn levyä, vaikka tyyppi on tehnyt kolmetoista levyä. Ja haluttaisi perehtyä goottimusan taustaan. Olen jo pitkään halunnut kuunnella Lou Reediä ja Velvet Undergroundia oikein kunnolla, mutta en ole saanut edistettyä sitä(kään) sivistysprojektia yhtään.

Ryhdyin käymään levyhyllyäni läpi siitä näkökulmasta, että onko jotain levyjä jäänyt imuttamatta koneelle – kaikesta huolimatta on nimittäin niin, että musaa on helpointa kuunnella tietokoneelta, jos sen äärellä istuu paljon. Löysin sitten sieltä kaksi levyä Xymoxia/Clan of Xymoxia, joka on hollantilainen elektrogoottibändi. Nuo kaksi levyäni ovat 80-luvun tuotteita, mutta olisi kiintoisaa tutustua bändin myöhempäänkin tuotantoon, sillä Xymox on koossa edelleen, toisin kuin monet muut 80-luvun goottibändit. Kuuntelin Xymoxia ihan innoissani, sillä siitä on tosiaan yli vuosi, kun olen kuunnellut noita levyjä viimeksi. Joy Divisioniakin voisi kuunnella taas enemmän.

On kaksi goottibändiä, joiden musiikista pidän, mutta joihin en ole tutustunut tarpeeksi – nimittäin Love Like Blood ja London After Midnight. Love Like Bloodia mulla on goottikaverilta nauhoitetulla c-kasetilla jossain, mutta missä? Laitoin suurimman osan c-kaseteista muuton yhteydessä varastoon, mutta muistaakseni poimin sieltä parhaat johonkin helpommin saavutettavaan paikkaan. Jos löytyisi se kasetti, niin voisi kuunnella sen ja sitten tilata levyn. Harmittaa, ettei Poison Door enää järjestä goottiklubeja Oulussa, sillä niissä soitettiin tosi hyvää musiikkia. Muistaakseni bongasin Bauhausin ja Fields of the Nephilimin sieltä. Pitäisi varmaan käydä niitten klubi-iltojen soittolistoja läpi.

Ärsyttää kumminkin se, että vähänkään marginaalisempia musiikkeja on todella vaikea löytää testikuunneltavaksi. Tilasin vastikään Play.comista kaksi levyä Hagalaz Runedancea ja yhden Nebelhexeä, jotka ovat sama artisti eli Andrea Haugen. Tilaamisen ehdoton edellytys oli se, että netissä oli näytemusiikkia kuunneltavaksi. Hagalaz Runedance on pohjoismaiseen aasa-tarustoon perustuvaa pakanarockia, tai miksiköhän tuota nyt sanoisi. Se on musiikkia jostain Inkubus Sukkubuksen ja Hedningarnan väiltä. Siihen törmäsin alun perin jossain nettiradiossa, ja sitten muutaman kerran muualla, ja lopulta päätin tutustua kunnolla. Ja tykkään.

Suomalaista musiikkia olen kuunnellut hälyttävän vähän viime aikoina. Kuuntelin illalla jonkun verran CMX:ää, jota ei onneksi sentään tarvitse lähteä mistään enää etsimään. Ismo Alangosta/Sielun veljistä tykkäsin yhdessä vaiheessa tosi paljon, mutta Ismon uudempaa tuotantoa en tunne yhtään. Tai vanhempaa: Hassisen konetta en ole kuunnellut juuri lainkaan. Ja vanha fanitukseni kohdekin, Miljoonasade, on jäänyt pahasti paitsioon. En ole kuunnellut Nuolta ja väriä, lempilevyäni, pitkään aikaan, koska olen aikanaan ostanut sen kasetilla! Kaiken musiikin pitäisi olla digitaalisessa muodossa koneella, jotta sitä tulisi kuunneltua.

Ja kaiken musiikkituskailun jälkeen sitten päädyin loppujen lopuksi kuuntelemaan järkyttävää 90-luvun alun diskopoppia sydänystäväni minulle kokoamalta levyltä, jolla on kuvaava nimi Pilealapumi. Joissain bileissä on tullut kuunneltua noita helkkarin Ace of Baseja, Haddawayitä, Scatmaneja ja muita yhden hitin ihmeitä. Muistan tanssineeni kännissä Hipun kellarissa, ivalolaisessa baarissa, biisiä ”Life will never be the same” ja nostalgoineeni etukäteen, että kohta ovat lukiovuodet ohi. Nyt ei nostalgoita yhtään. Soi nimittäin 2 Unlimitediä päässä.

Musiikkisuosituksia saa esittää.

Isosiskot eivät koskaan kasva isoksi

Olen huomannut itsestäni jotain, mitä en ole aiemmin tajunnutkaan. Minulla on yleisluontoinen isosiskorooli.

Isosiskouteen kuuluu tiettyjä asioita. Ensinnäkään isosiskot eivät ole valinneet rooliaan, vaan se on heille asetettu syntymäjärjestyksen vuoksi. Isosiskot eivät huolehdi pienemmistä sisaruksistaan siksi, että he välttämättä haluaisivat tehdä niin, vaan koska heidän pitää. Heillä on vastuu pienemmistään ja heikommistaan, ja heidän tulee asettaa muiden tarpeet omiensa edelle. Isosisko ei voi istua sisällä lukemassa Kolme etsivää -kirjoja vaikka haluaisi, vaan hänen täytyy mennä ulos vahtimaan pienempiä sisaruksiaan, jotka ovat niin pieniä, ettei heidän kanssaan voi varsinaisesti edes leikkiä. Ainakaan tasaveroisesti: isosiskot suunnittelevat leikit, ja pikkusisarukset saavat leikkiä ne. Ja vaikka isosiskolla olisi miten paha mieli, sitä ei saa pikkusisaruksille näyttää, ettei pikkusisaruksillekin tule paha mieli. Jos sen näyttää, niin sitten on paha isosisko.

Äkkiseltään voisi luulla, että äitiydellä ja isosiskoudella on paljon yhteistä. Isosiskous kuitenkin eroaa äitiydestä merkittävällä tavalla. Isosiskon pitää tietää, että olennaisesti hän ei kuitenkaan ole parempi kuin pikkusisaruksetkaan, eikä hänellä ole pikkusisaruksia suurempia oikeuksia tai valtaa. Pikkusisarukset voivat aina sanoa isosiskolle, että ”mää kerron äidille!”, ja niinpä isosiskon täytyy pitää pikkusisarukset tyytyväisinä. Samoin isosiskon pitää tietää, että ei voi saada äidiltä yhtä paljon huomiota kuin pikkusisarukset, koska isosisko on iso ja ison pitää ymmärtää, että pienet tarvitsevat huomiota enemmän kuin isot.

Isosiskorooliin kuuluu se, että vaikka tietää, että ei voi huolehtia pikkusisaruksista täydellisesti, niin silti pitää yrittää. Isosisko ei voi koskaan olla äiti, mutta isosiskon pitää teeskennellä äitiä, jos pikkusisarukselle tulee pipi.

Niinpä pienemmistä sisaruksistaan huolehtiessaan isosiskot ovat hiukkasen vastentahtoisia. Isosiskon sisällä ei syki lämmin äidillinen sydän, vaan isosiskoa harmittaa, kun pikkusisarukset vievät ajan, tilan, huomion ja vaativat palasta isosiskosta itsestäänkin.

Huolimatta siitä, että en ole asunut pikkusisarusteni kanssa samassa taloudessa kolmeentoista vuoteen, ja että nuorinkin pikkusiskoni on täysi-ikäistynyt viisi vuotta sitten, isosiskorooli on kumminkin jäänyt päälle. Luultavasti se on jo niin kiinteä osa luonnetta, ettei kyse ole enää pelkästä roolista, vaan yleisestä suhtautumistavastani ihmisiin. Kaikkien pitäisi osata leikkiä keskenään, muuten minua alkaa ahdistaa. Vaikka minua vituttaisi miten, niin muiden vituttamiset menevät oman vituttamisen edelle. Kyse voi olla toki defenssistäkin: on helpompi käsitellä toisten ihmisten vituttamisia kuin omia.

Äkkiseltään voisi olla sitä mieltä, että eihän toisista huolehtimisessa ole mitään vikaa, päinvastoin. Ongelmalliseksi tällainen isosiskoilu muuttuu kuitenkin silloin, jos huolehtii muista liikaa. Että onko nyt kaikilla varmasti hyvä mieli, ja eihän kukaan tunne itseään ulkopuoliseksi ja jos kaikki ei ole hyvin, niin isosiskon pitäisi osata tehdä asialle jotakin. Ja sitten toisaalta silloin, kun itseä ei yhtään huvita huolehtia muista, mutta joutuu pakottamaan itsensä siihen. Silloin isosiskorooli on pelkkä naamio, joka hymyillen nyökyttelee, mutta jonka takana kiristellään hampaita. Joskus nämä kaksi ilmiötä yhdistyvät, ja lopputuloksena on ”miksi aina minä” -tunne.

Pitäisi opetella tunnistamaan ne tilanteet, jossa itsellä oikeasti on mahdollisuuksia huolehtia toisista, ja olla ahdistumatta, jos niitä mahdollisuuksia ei ole. Ja sitten myös olla terveemmin itsekäs, kun sille on tarvetta. On parempi olla itsekäs kuin tyytymätön huolehtivaisen naamion takana. Omituista, miten monta sellaista turhanaikaista isosiskoilutilannetta tuleekaan mieleen, kun oikein rupeaa miettimään.

Kälynen kaveri

Juttelin Virtun kanssa sanoista, joilla kuvataan ihmisiä ja ihmissuhteita. Yhä edelleen koen välillä olevani pulassa, kun pitäisi esitellä Virtu tai käyttää jotain meidän suhdettamme kuvaavaa sanaa. Ennen joulua törmäsin puolituttuun, jolle koin sitten tarpeelliseksi esitellä Virtun.  Sitten yhtäkkiä en löytänyt sopivaa tapaa, vaan kakaisin jotain, että ”tässä on Virtu, ihminen, jonka kanssa asun”. Good grief. Kas kun ei ”kämppis”.

Olen <a href=”http://cc.oulu.fi/~jek/kesa06.html#b21.6.06″>aiemmin</a&gt; todennut, että ”puoliso” ja ”kumppani” ovat sanoina paljon siedettävämäpiä kuin vaikkapa ”avomies” tai ”poikaystävä”, jotka aiheuttavat lähinnä puistatusta. Silti jotenkin nekin sanat ovat hankalia. SQS:n kohdalla puhun luontevasti ”päätoimittajakumppanistani”, mikä viittaa siihen, että ”kumppani”-sanalla on sellainen hieman virallinen kaiku. Ammatillinen, jopa. Ja ”elämänkumppani” se vasta hömelö sana onkin, sillä kai sitä ihmisellä on laaja kööri erilaisia elämänkumppaneita, aina vanhemmista ja sisaruksista alkaen? Taitaa olla koko sana byrokraattien keksintöä. ”Puolisossa” on herttaista vanhahtavuutta, mutta samasta syystä se tuntuu myös liian juhlalliselta arkikäyttöön.

Sama ongelmallisuus liittyy muihinkin ihmisiin. Olen aiemmin tässä blogissa tituleerannut Virtun pikkusiskoa Jenniä ”kaveriksi”, mutta ”kaveri” tuntuu pöljältä sanalta, kun on kyse ihmisestä, johon on tutustunut silloin kuin asianomainen oli kaksitoista. Ylipäätään ”kaveri” on hölmö sana, oikeastaan merkitykseltään täysin tyhjä. Kun alan selittää, että ”yks kaveri kerran…” niin se ”kaveri” voi tarkoittaa mitä tahansa. ”Kaveri” voi olla entinen naapuri tai sitten läheinen ystävä, jonka on tuntenut yli kymmenen vuotta. ”Kaveri” on nollasana, jota voi käyttää silloin, kun käsiteltävä asia on tärkeämpi kuin käsiteltävä ihminen. Vrt. ”Käytiin kaverin kans teatterissa, ja se näytelmä oli sellanen, että…” ja ”kävin lavastusteknikon kans teatterissa, ja se sano siitä näytelmästä, että…”

Tavallaan Jenni tuntuu pikkusiskolta, mutta ei sit kuitenkaan, kun en ole koskaan asunut sen kanssa ja pyyhkinyt sen takapuolta, mitä olen tehnyt omille siskoilleni. Tai ainakin kahdelle nuorimmalle. En ole myöskään koskaan tapellut hänen kanssaan ja haukkunut häntä paskapääksi, mikä luultavasti on yksi sisaruussuhteen perustavanlaatuisista tilanteista. Ei sillä, että haluaisinkaan – ja taidammepa olla molemmat jo liian vanhoja sellaiseen. Perinteisten agraaristen mallien mukaan Jenni olisi ”käly”. Vääntelimme sanaa, ja päädyimme sanoihin ”kälyhkö” ja ”kälynen”. Saimme holtittoman naurukohtauksen. ”Lähdinpä baariin kälyhköni kanssa.” ”Kälynen kävi täällä.”

Omalla tavallaan on ärsyttävää, että on olemassa jonkinlainen käsitteellistämisen vaatimus. Sukulaisuustermit ovat jollain lailla itsestäänselvyyksiä, ainakin kun kyse on biologisista sukulaisista. Äiti, isä, vaari, mummu, sisko, veli, eno, serkku. Ihmissuhdettahan ne termit eivät kuvaa: kaksi serkkuani ovat edelleen serkkujani, vaikka en ole nähnyt kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Ja luultavasti näen kaverieni (sic) lapsia enemmän kuin sisarusteni, mikä voi lopulta tarkoittaa sitä, että ne lapset ovat arjessa läheisempiä kuin sisarusteni lapset. (Kaverieni lapsia? Hyvä ihme. Tulipa se ”kaveri”-sanan tyhjyyskin todistettua. Tarkoitan lähinnä kahta tiettyä ystävääni ja kahta tiettyä lasta. I:lle ja M:lle terveisiä, näin julkisesti. Ns. ”kavereillani” on paljonkin lapsia, joiden kanssa en ole missään tekemisissä. Nollasana, todellakin.)

Mummuni muuten tituleeraa Virtua nimenomaan ”kaverikseni”. Tai tituleerasi, kun vielä muisti. ”Mitä se sun kaverisi tekeekään? Onko se töissä?” ”Sulla ja sun kaverilla on kaikki hyvin? Lempi kukoistaa?” Tietääkseni myös vanhan kansan homot kutsuivat miesystäviään ”kavereikseen”, ainakin jos joihinkin Tom of Finland -sitaatteihin on luottamista. Vanhemman sukupolven suussa ”kaveri” on diskreetti ilmaisu sille, että ei olla kihloissa, mutta jotain kuitenkin. Ikäänkuin häiritsevä ulkoaviollisuus verhottaisiin tällaiseen ystävällisen neutraaliin termiin.