Category: Biseksuaalisuus
Kohututkijan avoin tilitys! Seksivau!
Otsikkona voisi olla myös ”Alma Mater syö lapsensa”, mutta arvelin, että koska aihe on jo tarpeeksi vakava, niin kevennetään edes vähän.
Esitän kysymyksen: Mitä helvettiä yliopistolla oikein tapahtuu?
Olen aikonut kysyä tämän kysymyksen blogissani jo pitkään – oli tarkoitus kirjoittaa tästä jo helmikuussa, kun jätin väitöskirjani esitarkastukseen. Mutta en ehtinyt. Oli kevään opetus, ja sitten tulivat lausunnot ja sitten olin koko kesän kirjaimellisesti hellan ja Väiskin nyrkin välissä tekemässä korjauksia keittiön pöydän ääressä, ja sitten meninkin jo työpsykologille ja psykiatrille hakemaan apua ja bentsoja, jotta en jätä koko paskaa kesken, kun korjattavana ovat enää 3000 tavuviivaa, jotka pitää muuttaa ajatusviivoiksi ja lähdeluettelon kauttaviivat, jotka pitää muuttaa kaksoispisteiksi.
Joten kysyn kysymykseni samaan aikaan kuin Janne Saarikivi ja Tiedemies. Saarikivi ihmettelee, miksi tutkijanuran korkeimmassa kohdassa, professorina, ei ole aikaa tutkia, vaan professorin aika menee hankehakuihin, raportointiin ja yleiseen hallinnointiin. Tiedemies pohtii samaa, ja toteaa, että mitä parempi tutkija on, sitä todennäköisemmin hänen ei anneta tutkia. Kummankin kirjoituksessa heijastuu tyytymättömyys yliopistoon organisaationa ja hämmennys siitä, miten näin on päässyt käymään: avoimen ja kriittisen ajattelun instituutiosta, jonka tehtävänä on tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, on tullut lafka, jonka ”kolme päätehtävää ovat hallinnointi, uudelleenorganisointi ja toiminnan tehostaminen”, kuten Juha Kettunen Tiedemiehen blogin kommenteissa osuvasti kiteyttää.
Saarikivikin toteaa, että häntä vaivasivat ”riittämättömyyden tunne, masennus ja outoja oireita, joille ei löytynyt syytä. Siis muuta syytä kuin professuuri”. Itse päädyin lopulta mielenterveyspäivystyksen kautta työterveyshuoltoon psykiatrille. Onneksi minulla on työsopimus, vaikka sitten osa-aikainen ja lyhyt. Ilman sitä en olisi päässyt työterveyshuollon piiriin: palkansaajista näköjään osataan Suomessa pitää huolta, vaikka muista ei niin väliksi olisikaan. Tarkemmin ajatellen olisi pitänyt tajuta mennä tarkistuttamaan päätään jo ainakin puoli vuotta aikaisemmin. Ei varmaan olisi kannattanut odottaa siihen asti, että itkee hysteerisenä työhuoneen lattialla seitsemältä illalla kykenemättä pääsemään sieltä ylös ilman ystävää, joka tulee hakemaan pois siitä hirveästä paikasta.
Kun katson ympärilleni yliopistolla, näen liian paljon ihmisiä, joiden päässä napsuu yhtä lailla kuin minulla. Ihmisiä, jotka on vedetty liian tiukalle. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet tekemään liian suuria uhrauksia saamatta mitään vastineeksi. Eräs ystäväni liki invalidisoitui burn outin seurauksena, tietääkseni hän on työkyvyttömyyseläkkeellä. Toinen ystäväni, väikkärintekijä kuten minäkin, oli osastohoidossakin. Kun väikkäriä varten tarkoitettu projektiraha loppui, hän ei jaksanut enää osallistua apuraha-arpajaisiin, vaan meni ammattikouluun. Koulutukseen kuului pakollinen palkaton harjoittelu, ja kun kysyin, miten hänellä siellä menee, hän vastasi: ”Välillä on raskasta ja vituttaa, mutta joka päivä olen kiitollinen, etten ole enää yliopistolla.” Kaukaisempi tuttavani teki itsemurhan, toinen vain katosi, eikä kukaan edelleenkään tiedä, mitä hänelle tapahtui. Ne, jotka kärsivät hiljaa, syövät lääkkeensä ja hymyilevät vastaantulijoille käytävällä, jäävät näkymättömiksi.
Saarikivi ja Tiedemies kirjoittavat professorien ja post docien tilanteesta, mutta väikkärintekijöiden tilanne on ihan yhtä kuormittava. Vuosi sitten (todellakin! olisi pitänyt herätä jo silloin) kysyin Facebookissa avoimen kysymyksen jo väitelleiltä kavereiltani: onko väitöskirjan loppuvaihe aina näin kauheaa ja ahdistavaa, vai onko minussa jotain vikaa? Sain paljon vastauksia. Joku sanoi, että joo, kamalaa oli, hän kulki kuin harmaassa sumussa viimeiset kuukaudet; toinen nauroi ja sanoi, että ei muista loppuajoista mitään, koska oli koko ajan kännissä, sillä alkoholi auttoi ahdistukseen (väikkäristä tuli loistava maksa-arvojen kustannuksella). Kolmas tsemppasi ja sanoi, että kauheaa oli, mutta kyllä se kauheus sitten unohtuu, kun väitöspäivä koittaa. Neljäs totesi kahden kesken käytävällä, ettei ole vieläkään toipunut väitöksen loppuvaiheesta, vaikka väittelystä oli silloin kulunut jo vuosi. Tiedän neljä naispuolista tohtoria, joiden väittelyä on edeltänyt tai seurannut avioero tai ero pitkästä suhteesta. Viides oli pitkään minulle esimerkki siitä, että ei se suhde välttämättä sittenkään väitökseen kaadu, kunnes kuulin juoruna, että hänen aviomiehensä oli koko väitösruljanssiin niin kyrpiintynyt, että alkujaan kieltäytyi tulemasta karonkkaan. Omatkaan suhteeni eivät ole kovin hyvissä kantimissa, jos niitä enää edes on.
Mikä ihmeen pointti siinä on, että ihmiset ovat valmiita pilaamaan elämänsä yhden opinnäytteen takia?
Totta kai osa ihmisistä tajuaa tehdä asioille jotain ennen kuin ollaan siellä psykiatrin vastaanotolla. Loistokkaan älykkäitä ja omaa alaansa uudistavia ihmisiä lähtee pois yliopistolta, vapaiksi tutkijoiksi, opettamaan lukioihin ja peruskouluihin, vaihtamaan kokonaan alaa tai vaikka ihan vaan työttömyyskortistoon. Joku lähtee ulkomaille ja toivottavasti tajuaa olla palaamatta takaisin. Fiksut jättävät väikkäriprosessin kesken kun rahoitus loppuu ja järki lähtee. Näyttää siltä, että varmin tapa säilyttää (tai jos tilanne on käynyt pahaksi, palauttaa) mielenterveytensä on yksinkertaisesti lähteä pois yliopistolta. Tieteentekijöiden liiton hiljattaisen jäsenkyselyn mukaan 63% yliopistolaisista on viimeisen kahden vuoden aikana harkinnut uranvaihtoa – 30-39-vuotiaista liki 70%. En ihmettele näitä lukuja lainkaan, pikemminkin ihmettelen, miksi vanhemmassa ikäpolvessa, joka on nähnyt yliopiston rappion, luvut eivät ole vielä suuremmat kuin nuoressa ikäpolvessa. Kuvittelevatko he, että sen uppoavan laivan pystyy vielä pelastamaan? Ovatko he uskollisia yliopistolle, vai odottavatko vain selviävänsä hengissä eläkevuosiin asti? (Pakoa yliopistolta on käsitelty Acatiimissä myös aiemmin tänä vuonna.)
Mutta mikä oman pääni sai sitten lopulta napsumaan? Väikkärikö vain? Enhän minä ole hallintohommiin hukkuva professori tai piippuun vedetty projektityöntekijä (paitsi olinhan minä sitäkin, 2000-luvun alussa). Minähän olen ollut juurikin se Saarikiven mainitsema onnekas jatko-opiskelija, jolla on ollut mahdollisuus tehdä tutkimusta (vieläpä useasta eri aiheesta) ja joka on saanut opettaa kiinnostavia kursseja. Ei minun ole tarvinnut miettiä hallinnollisia asioita, hakea rahaa kellekään muulle kuin itselleni, ja ylipäänsä olen päässyt aika helpolla. Olen saanut nautiskellen lukea pornoa yliopiston kirjastossa, kysyä informanteiltani tunkeilevia kysymyksiä, vouhottaa itsekseni painovapaustoimikunnan mietinnöstä, tehdä juuri oikeita lähdelöytöjä silloin kuin niitä olen kipemmin tarvinnut. Ei elämä Väiskin kanssa pelkkää paskaa ole ollut – jos olisi, niin en minä olisi niin kauaa sitä kestänyt. Rakastumisen huuma kannattaa pitkälle pahojenkin päivien yli (tai ainakin sen pitäisi).
Olen miettinyt pääni napsumista paljon viimeisen kuukauden aikana, ja todennut, että ongelma ei ole työn epävarmuus, vaan se, että yliopisto vaatii sitoutumaan itseensä, mutta ei sitoudu itse työntekijöihinsä. Epävarmuutta kestää, jos se perustuu molemminpuoliseen sitoutumattomuuteen: hymyillään kun tavataan, tehdään väikkäriä kun jaksetaan, allekirjoitetaan työsopimus kun siltä tuntuu eikä ajatella toisiamme siinä välissä. Mutta jos suhteessa toinen on sitoutunut ja toinen ei, ja silti tuo sitoutumaton olettaa toiselta sitoutumista, seurauksena on pelkkää helvettiä. Jos jatko-opiskelija on sitoutunut väittelemään tiettynä vuonna, jotta tilastot kaunistuvat, mutta yliopisto ei ole sitoutunut tarjoamaan edes sähköpostipalveluja, niin miten vastavuoroisesta suhteesta silloin on edes kyse?
Yliopisto edellyttää, että ihminen on aina intopiukeana valmiina hyppäämään valjaisiin. Yliopisto vaatii jatkuvaa valmiustilaa kaikilta sen lähipiirissä olevilta. Yhtäkkiä nurkan takaa voi ilmestyä luento, joka just sun olis hyvä nyt pitää, joku ylimääräinen raha, joka pitäs just nyt käyttää, jotta ens vuonna ei saatas vähemmän, ja voisitko pitää kurssin tai tehä raportin, tai joku hanke, johon tarvittas just joku tyyppi, sähän oisit aika hyvä, voitko kirjottaa tutkimussuunnitelman, dedis ens keskiviikkona? Niija oliks sulla mitään julkaisuja, ees jotain pientä lehtijuttua, jonka avulla vois nätistää tilastoja? Tarvittas sijainen, tää nyt tuli aika äkkiä, ai niin joo, ja voisitko tarkistaa tän kurssikuvauksen, just nyt asap? Ja omassa päässä nakertaa ajatus siitä, että jos minä sanon nyt ei, niin kollega on kusessa, koska häntä pompotellaan ihan yhtä lailla kuin minua. Ja jos minä nyt en kyttää kaikkia rahoitus- ja hankemahdollisuuksia, miten kaukana ne omista kiinnostuksenkohteistani sitten ovatkin, niin jään tyhjän päälle.
Tässä tilanteessa ei ole mitään vikaa, jos oikeasti on yliopistolla vakituisessa työsuhteessa, täysipäiväisenä työntekijänä kuukausipalkalla siten, että ylityötunnit todellakin lasketaan ja korvataan. Hyvin harvalla yliopistolaisella asiat kuitenkaan ovat niin hyvin. Olen itse viimeisen kahden vuoden aikana ollut puolipäiväsenä sijaisena neljä kuukautta, sitten apurahalla yhdeksän kuukautta, sitten kokopäiväisenä sijaisena kolme kuukautta, sitten puolipäiväsenä eiku 40%:sella työajalla kesäkuun loppuun ja sitte oho, olihan meillä vielä rahaa palkkaukseen vuoden loppuun asti. Ymmärrän toki, että kaikki johtuu tiedekunnan epävakaasta taloustilanteesta, enkä syytä pomoani, joka roikkuu vielä pahemmin löysässä hirressä kuin alaisensa. Oman työurani sirpaleisuus on pikemminkin case-esimerkki tendenssistä, joka läpäisee koko yliopistokentän: ihmiset ovat töissä kapeissa pätkissä, kärkkyvät seuraavaa pätkää tietämättä keväällä, järjestetäänkö syksyllä sitä kurssia, joka on tähän asti joka vuosi järjestetty ja josta koko syksyn elanto on kiinni. Välillä ollaan työttöminä, mutta silti valmistellaan tutkimussuunnitelmia ja hankehakemuksia, jos joku vaikka tärppäisi ja lupaisi leivän jopa kokonaiseksi vuodeksi.
Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että yliopisto on narsisti. Se, kuten kaikki narsistit, vaikuttaa aluksi hurmaavalta. Se ei kuitenkaan pidä lupauksiaan eikä tule vastaan, silloin kun sille kaikkensa antanut ihminen tarvitsisi sitä. Yliopisto väittää olevansa aina oikeassa, eikä kuuntele vastaväitteitä. Olipa kyse sitten julkaisutietokannoista, työajanseurannasta, lähdeluettelosta tai matkalaskuista, yliopisto vaatii, että ne on tehtävä sen sääntöjen mukaan, ilman joustoa. Kun katson narsistisen persoonallisuushäiriön oirelistausta, yliopisto täyttää niistä monta: se vaatii erikoiskohtelua ja ihailua, se käyttää häikäilemättömästi ihmisiä hyväkseen. Siltä puuttuu empaattisuus, se on ylimielinen ja asettuu muiden yläpuolelle. Ja suuri osa yliopistolla töissä olevista ihmisistä on narsistin tunnekoukussa, kuvittelee että yliopisto ei pärjää ilman juuri heitä. Että juuri heistä on kiinni oppiaineen, laitoksen, tieteenalan tulevaisuus.
Ongelmana onkin se, että ihmiset ovat kiintyneitä yliopistoon ihanteena, että he tuntevat lojaalisuutta omia tiedekuntiaan, laitoksiaan, oppiaineitaan kohtaan. Hyvä ja yhteisöllisyyttä lisäävä tunneside kääntyy narsistisessa organisaatiossa kaikkia vahingoittavaksi. Olen ollut töissä kahdessa pienessä oppiaineessa, sukupuolentutkimuksessa ja kulttuuriantropologiassa. Varsinkin sukupuolentutkimuksessa ilmapiiriä leimasi jatkuva pelko siitä, että ellei opintopistetavoitteita täytetä ja ulkopuolista lisärahoitusta haalita, tuo hankala pieni sivuaine, joka ei edes tuota tutkintoja, lakkautetaan kokonaan. Myös kulttuuriantropologian, samoin kuin kaikkien pienempien humanistisen tiedekunnan oppiaineiden työntekijöitä painaa kysymys siitä, mitä sitten tapahtuu, jos ja kun taloudelliset ajat vielä tästä huononevat: miten todistaa oma hyödyllisyytensä maailmassa, jossa hyödyn kuvitellaan olevan mitattavissa?
Tällaisessa ilmapiirissä työntekijät vääntävät itsensä vaikka millaiseen solmuun todistaakseen tieteenalan tuottavuuden. He ovat lojaaleja myös kollegoilleen, jotka jakavat heidän kanssaan saman taakan, ja joiden he tietävät joutuvan pulaan, jos joku nostaa päänsä ja kieltäytyy noudattamasta järjettömiä sääntöjä. Jos minä nyt nousen ylös ja sanon, että tämähän pelkkää paskaa, niin sitä paskaa kaadetaan niskaan vielä lisää, ja joku muu joutuu sen paskan kuitenkin lapioimaan. Lopulta kaikki vain vääntelevät käsiään ja toteavat kuiskaten, että paskaahan tämä, ihan ehtaa, vaikka kullaksi OKM ja hallinto sitä väittävät, mutta ruvetaanpa yhdessä lapioimaan, ei tälle mitään voi, kriittisyydestä ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä.
Oman mielenterveyteni takia olen vakavasti miettinyt muita uravaihtoehtoja akateemisen uran lisäksi. Toki voin kutsua itseäni ”kirjailijaksi” ja katsoa, miten pitkälle apurahoilla ja maksetulla kirjoittamisella pääsee. Muitakin vaihtoehtoja on. Taksikuski? Hieroja? Sähköasentaja? Nyt kun olen kolmentoista vuoden yliopistopakertamisen (en viitti ruveta laskemaan työsopimusten määrää, masentaisi, mutta kyllä niitä parikymmentä on) jälkeen vihdoin saavuttamassa filosofian tohtorin arvon, voisi alkaa miettiä, mikä elämässä on oikeasti arvokasta ja ruveta tekemään sitä.
***
Olen muuten hyvinkin tietoinen siitä, että edellinen blogipäivitykseni on tasan kahden vuoden takaa. Minulla ei yksinkertaisesti kahteen viimeiseen vuoteen ole ollut aikaa ja energiaa millekään muulle tekstille kuin väitöskirjalle. En ole kirjoittanut lehtijuttuja tai kirjallisuuskritiikkejään, puhumattakaan paljon tärkeämmistä teksteistä, kuten tarinoista. On ironista, että esikoisromaanini julkaisemisen jälkeen en ole uskaltanut innostua mistään tarinasta, koska olen tiennyt, että se innostus on väikkäriltä pois. En ole edes miettinyt tarinoita siitä huolimatta, että nimenomaan esikoisromaanin pitäisi olla portti kirjalliselle kentälle, vakuutus siitä, että tarinoiden kirjoittamista kannattaa jatkaa. Väikkäristä todellakin tuli väkivaltainen puoliso Väiski, joka mustasukkaisesti vartioi minua ja kiinnostuksen kohteitani, esti minua tekemästä niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Ja Alma Mater pompotti minua pahemmin kuin anoppi miniää Vienankarjalassa.
Juuri nyt olen kuitenkin Saaren kartanon residenssissä kaksi kuukautta, työsuunnitelman mukaan kirjoittamassa rautakauteen sijoittuvaa fantasiaromaania. Hakiessani tänne kuvittelin, että väikkäri olisi ollut poissa käsistäni jo kauan sitten, ja että olisin ehtinyt tehdä enemmän esitöitä romaania varten. Minkäs teet, ei Väiski antanut lupaa sellaiseen. Siksipä onkin hyvä, että olen päässyt tänne turvakotiin kirjoittamaan niistä asioita, joista olen kiinnostunut ja joista haluan kirjoittaa. Se tarkoittaa myös blogin päivitystahdin tihenemistä. Täyttäähän blogi vuodenvaihteessa peräti kymmenen vuotta.
Ai niin. Se otsikon lupaama ”seksivau”. Väitöskirjani Suomalainen biseksuaalisuus – Käsitteen ja kokemuksen kulttuuriset ehdot tarkastetaan lauantaina 8.11.2014 kello 12:00 Oulun yliopistossa. Väitöskirja sisältää yhden lesbopornokuvan. Seksivau.
Biseksuaalisuudesta voi parantua
Katsoin Annin tarinan. Video on osa herätyskristillisen Nuotta-nuorisomedian Älä alistu! -kampanjaa, joka kehottaa nuoria tekemään omat valintansa ja miettimään, miten haluaa elää. Videossa uskova tyttö kertoo, kuinka vapautui biseksuaalisuudesta Jumalan avulla.
Nuotta-lehden eheytyskampanja ei ole ensimmäinen, johon törmään, ja tuskinpa se tulee olemaan viimeinen. Siitä huolimatta tässä kampanjassa on jotain erityisellä tavalla ahdistavaa. Ahdistavuus ei kuitenkaan synny kampanjan sisällöstä, vaan siitä, millaiseen keskusteluun se kutsuu. Kampanjaa vastustettaessa ilmeisimmät argumentit jumiutuvat toistamaan sitä, kuinka homo/biseksuaalisuus ei ole sairasta, kuinka homot ja bisset pitää hyväksyä ja kuinka kukaan ei voi valita homouttaan/biseksuaalisuuttaan. Totta toki, mutta samalla näissä argumenteissa on implisiittisenä ajatus seksuaalisuuden jähmeydestä ja identiteetin muuttumattomuudesta, jolloin kokemus oman seksuaalisuuden muuttumisesta määrittyy automaattisesti epäaidoksi.
Sillä jos antautuu keskustelemaan siitä, että seksuaalisuus onkin joustavaa, liikkuvaa ja muuttuvaa, niin eikö se ole aseiden luovuttamista vihollisen käsiin? Eikö meidän pidäkin puolustaa identiteetin synnynnäisyyttä, vakautta ja muuttumattomuutta saadaksemme sille oikeutuksen? Toistetaanhan kampanjassakin, että Annin tarina on todistus siitä, että seksuaalisuus todellakin voi Jumalan avulla muuttua, vaikka maallistunut yhteiskunta muuta väittäisi. Ja jos me myönnämme, että seksuaalisuus voi muuttua, niin sittenhän olemme jo hävinneet pelin, eikö niin?
Annin tarina on kuitenkin hyvin tunnistettava biseksuaalinen tarina, kun siitä jättää Jumalan tekemän ihmeen pois. Tyttö seurustelee tytön kanssa, eroaa, tuskailee, sitten tapaa pojan, ihastuu, halu ja tunteet muuttuvat. Se on jopa tavallinen tarina: pitkällä aikavälillä on varsin todennäköistä, että itsensä biseksuaaliseksi mieltävän ihmisen halut, ihmissuhteet ja tunteet vaihtelevat. Annin tarina voisi olla peräisin omasta aineistostani – jos hän kutsuisi itseään edelleen biseksuaaliksi. Omassa aineistossani on esimerkiksi nainen, joka määritteli itsensä lesboksi teini-iässä ja joka ensimmäisen haastattelun aikaan tuskaili, miten tulla lesbokavereille bissenä ulos kaapista; toisen haastattelun aikaan hän eli tyytyväisenä perheenäidin elämää yhdessä miehen kanssa. (Jumalalla ei ollut osuutta asiaan.) On nainen, joka oli naimisissa vuosikausia, ryhtyi ryminällä lesboksi ja sitten hitaanlaisesti alkoi miettiä, että jospa se biseksuaali olisikin sopivampi nimike. On useampi haastateltava, joka pitää poliittisesti tärkeänä nimetä itsensä biseksuaaliksi riippumatta niiden ihmisten sukupuolista, joiden kanssa kulloinkin on jotakin sutinaa.
Ja jotta en jäisi pelkästään oman aineistoni varaan, niin myös yhdysvaltalaisen kehityspsykologin Lisa Diamondin pitkittäistutkimus samaan sukupuoleen vetoa tuntevista naisista painottaa seksuaalisuuden joustavuutta. Diamondin tutkimuksessa Sexual Fluidity – Understanding Women’s Love and Desire muistutetaan, että seksuaalisuuden joustavuutta on seksuaalisuustutkimuksissa yleensä pidetty anomaliana, jota ei tarvitse selittää tai pohtia, ja seksuaalisuuden pysyvyyttä vallitsevana tendenssinä. Diamondin tutkimuksen tavoitteena on keskittyä nimenomaan seksuaalisuuden muuttuvuuteen ja joustavuuteen. Diamondin tutkimuksen aineistossa (n. 100 nuorta naista) kaksi kolmasosaa haastateltavista muutti kymmenen vuoden tutkimusperiodilla identiteettinimikettään.
Oman tutkimukseni lähtökohtanahan oli biseksuaalinen itseidentifikaatio, se että ihminen itse nimittää itseään biseksuaaliksi; Diamondin tutkimuksessa lähtökohtana oli samansukupuolinen halu itseidentifikaatiosta riippumatta. Niinpä Diamondin tutkimukseen osallistui naisia, jotka nimittivät itseään heteroiksi, lesboiksi, biseksuaaleiksi, panseksuaaleiksi, queereiksi ja naisia, jotka kieltäytyivät nimeämästä seksuaalisuuttaan. Diamondin tutkimuksessa korostuu toisaalta se, että nimikkeen valinta ei välttämättä kuvaa halua ja toisaalta se, että koko tutkimusperiodin ajan samansuuntaisia haluja raportoineet naiset harvemmin muuttivat identiteettinimikettään: sen sijaan ne naiset, jotka kokivat halunsa muuttuneen, muuttivat useimmiten myös identiteettinimikettään. Tyypillisintä oli muutos eksklusiivisista nimikkeistä (hetero, lesbo) inklusiivisiin nimikkeisiin (biseksuaali, queer) ja tietoiseen määrittelemättömyyteen. Diamondin aineisto kuvaa sitä, kuinka yksittäiset elämäntapahtumat – tutustuminen uusiin ihmisiin, muuttaminen uudelle paikkakunnalle, poliittinen herääminen – voivat vaikuttaa seksuaalisuuteen radikaalistikin, jos siihen on olemassa potentiaali.
Niinpä Anninkaan kokemusta siitä, että hän ei enää ole biseksuaali, ei ole mitään syytä väheksyä ja kuvitella hänen olevan identiteetin tai seksuaalisuuden kieltämisen vallassa. Älä alistu! -kampanja on kuulemma muutaman nuoren omiin kokemuksiin pohjautuva: he ovat kokeneet seksuaalisuutensa muuttuneen Jumalan avulla. Kampanjaa vastaan ei kuitenkaan pidä lähteä argumentoimaan vähättelemällä näiden nuorten kokemuksia seksuaalisuuden muuttumisesta vaan kyseenalaistamalla se tapa, jolla kampanja (ja myös nuortenlehti Nuotta) seksuaalisuutta käsittelee.
Ongelmallista ei ole suinkaan se, että homoseksuaalisuus näyttäytyy syntinä, vaan suhtautuminen seksuaalisuuteen sinällään. Nuotassa seksuaalisuus näyttäytyy jonakin, joka on sallittua vain avioliitossa – ja se avioliitto on ikuisesti pysyvä, vaikka puoliso olisi millainen kusipää. Se näyttäytyy ensisijaisesti jäykän perinteisellä tavalla miehisenä tai naisellisena. Haastattelussa Annikin kertoo, kuinka Jumala on tarkoittanut, että nainen saisi tuntea itsensä täysnaiseksi, mikä on mahdollista vain miehen kanssa. Naiseus ja miehisyys ovat vastapooleja, ja fundiskristillisessä ajattelutavassa tähän sisältyy myös naisen alisteinen asema suhteessa mieheen: mies on se, joka kantaa vastuun naisesta, ja naisen on vaiettava seurakunnassa.
Nuotta-lehdessä nuoria jopa kehotetaan pidättäytymään itsetyydyttämisestä, koska se on Jumalan tahdon vastaista. Tätä kehotusta pidän muuten vielä haitallisempana kuin homostelusta pidättäytymistä, sillä itsetyydytys on seksuaaliterveyden kannalta äärimmäisen tärkeää kaikille: jos ihminen ei ole koskaan runkannut eikä koskaan runkkaa, hän ei voi tietää mistä kiihottuu ja millaisesta kosketuksesta pitää. Nuori, joka ei runkkaa, ei yksinkertaisesti opi tuntemaan omaa seksuaalisuuttaan. Itsetyydytyksen kieltämisen lopputuloksena on seksuaalisuudestaan ahdistuneita ja hyväksikäytölle alttiita ihmisiä, jotka eivät tunne eivätkä osaa siten myöskään ilmaista omia rajojaan.
Meillä pitää kuitenkin olla oikeus muuttaa itsemäärittelyämme tai kieltäytyä itsemäärittelystä, siitäkin huolimatta, että se voi antaa eheytyshihhuloijille mahdollisuuden väittää, ettei bi- tai homoseksuaalisuus olekaan luonnollista, synnynnäistä ja väistämätöntä. Meillä pitää olla oikeus kokemukseen seksuaalisuudestamme joustavana ja muutoksille alttiina ilman, että sitä käytetään meitä vastaan, todisteena tunteidemme ja halujemme epäaitoudesta.
Biseksuaalisuudesta voi ”parantua”, sillä seksuaalisuus on muuttuvaista. Siihen ei tarvita Jumalan ihmettä. Ensi hätään riittää, että lakkaa nimittämästä itseään biseksuaaliksi, silloin rajautuu ainakin minun tutkimukseni aineiston ulkopuolelle. Seksuaalisuuden muuttuvaisuuteen kuitenkin sisältyy se, että tauti voi tulla milloin tahansa takaisin. Mutta koska näin on, se vaatii itsekontrollia. Oman itsen kyttääminen ja haluistaan huolestuminen on omiaan aiheuttamaan tarpeetonta ahdistusta.
Anni, sulla on oikeus olla hetero, jos susta siltä kerran tuntuu. Samoin kuin sulla oli oikeus olla bi, kun susta siltä tuntui. Mutta sulla on myös oikeus pyytää apua muualtakin kuin fundisuskovaispiireistä, jos alkaa ahdistaa.
Kuinka lasketaan Suomen biseksuaalit
Olin hiljattain haastateltavana aiheesta biseksuaalisuus. Yksi kysymyksistä, jonka haastattelija esitti, oli ”paljonko Suomessa on biseksuaaleja”.
Minua on haastateltu samasta aiheesta useita kertoja ennenkin, eri medioihin. Äkkiseltään tulee mieleen kaksi muuta lehtiartikkelia ja yksi radio-ohjelma. Lehtijuttuja saattaa olla useampikin. Eikä unohdeta joitakin esitelmiä, joita olen pitänyt, joiden jälkeen yleisö on voinut esittää kysymyksiä.
Ja aina kansa haluaa tietää, ”paljonko Suomessa on biseksuaaleja”.
Jos ollaan vakavia, niin tässä tiedonhalussahan on pohjimmiltaan kyse siitä, millaista tutkimuksenteon oletetaan olevan. Jotkut laskevat paljonko Suomen metsistä löytyy kääpiä, toiset, paljonko Suomen kaapeista löytyy biseksuaaleja. Tieteen tulosten oletetaan olevan kvantifioitavissa. Numeraalisella tiedolla on todistusvoimaa. ”Kääpien vähenevä määrä Suomen metsissä kertoo ilmastonmuutoksen etenevän.” ”Biseksuaalien vähenevä määrä Suomen kaapeissa kertoo seksuaalisen vapautumisen etenevän.”
Tieteen oletetaan myös antavan eksakteja tuloksia. Humanistinen tutkimus ja laadullinen tutkimus ylipäänsä vaikuttavat epäilyttäviltä siksi, että tutkimustulokset kuulostavat niin epämääräisiltä. ”Mä oon nyt haastatellu näitä biseksuaaleja, ja niil ois aika samanlaisia kokemuksia keskenään, ja sit mulla ois sellanen fiilis, että ne määrittelis sanan biseksuaalisuus vähän eri lailla ku mitä se niinku vaik mediassa tarkottaa” – tiivistääkseni lisurini yhteen lauseeseen. ”Ai kuin moni biseksuaaleista seurustelee miehen ja kuin moni naisen kans? No en mä tiedä. Mut hei, tää on tosi mielenkiintosta: yks tärkeimmistä median käyttämistä diskursseista biseksuaalisuudesta puhuttaessa on selittävä diskurssi. Mikä oli todistettavissa, eiks je?”
Onhan kaikenlaisten seksuaalisuuksien määriä toki laskettu. Harmi vaan, että tulokset heittävät niin paljon, että ne ovat käytännössä arvottomia. Olikohan se niin, että Osmo Kontulan ja Elina Haavio-Mannilan suuressa suomalaisessa seksitutkimuksessa vuodelta 1993 biseksuaaleja löytyi alle prosentti. En muista tarkkaa lukua, enkä myöskään sitä, miten biseksuaalisuus määriteltiin. Kinseyn klassikkotutkimuksessa vuodelta 1948 amerikkalaisista miehistä kolmasosalla oli ollut seksuaalisia kokemuksia miesten kanssa, minkä pohjalta kolmasosa miehistä kaadettiin bisselaatikkoon.
Joskus jossain olen lukenut jonkun statistiikkavertailun (tämä on blogi, eikä tieteellinen artikkeli, joten en jaksa etsiä lähdeviitettä vaan turvaan muistiini), jossa biseksuaalien määrät heittelivät rutkasti sen mukaan, oliko tilastoitu a) seksuaalisia fantasioita, b) seksuaalisia kokemuksia vai c) ihmisten itsemäärittelyä.
Nähdäkseni tällaisilla prosenteilla voi olla lähinnä poliittista ja emansipatorista arvoa. Aikanaan voitiin ruveta heristelemään homoseksuaalisuuden kriminalisoinnille Kinseyn tutkimusta ja sanoa, että kolmasosa miehistä on rikollisia ja mitä järkee siinä on. Ja kai jossain Seta-propagandassa vieläkin kummittelee se ”kymmenen prosenttia väestöstä kuuluu seksuaalisiin vähemmistöihin”, millä perusteella on hyvä sitten vaatia oikeuksia. En yhtään tiedä, mistä se prosenttiluku on vetäisty, mutta jos se on toimii hyvänä välineenä seksuaalisen tasa-arvon ajamisessa, niin antaa mennä.
Mutta jos nyt oikeasti haluttaisiin tietää, ”paljonko Suomessa on biseksuaaleja”, niin millainen tutkimusasetelma pitäisi rakentaa?
Yksinkertaisinta olisi tietysti, että tehtäisiin iso tilastotutkimus, jossa on edustava otos väestöstä. Kysytään kaikilta, ”oletko biseksuaali”, ja niiden, jotka vastaavat olevansa, määrä kirjataan ylös. Ei tarvitse edes määritellä sanaa biseksuaali, koska ei olla kiinnostuneita termin määrittelystä, vaan siitä, kuinka moni viittaa itseensä kyseisellä termillä. Saadun prosenttimäärän oletetaan olevan yleistettävissä myös muuhun väestöön. Voilá!
Mutta olishan se nyt aika epätarkkaa, jos ihmisten ittensä annettaisiin päättää, ovatko he biseksuaaleja vai eivät. Monihan kuulemma sanoo olevansa biseksuaali siksi, että se on muodikasta, eivät he ole oikeita biseksuaaleja. Mutta miten määritellään oikea biseksuaali? Koska seksuaalisia fantasioita on vaikea mitata, niin mitataan sitten miellyttävien seksuaalisten kokemusten frekvenssejä.
Edellä mainitulta edustavalta otokselta väestöstä kysytäänkin, että kuinka monella on ollut miellyttävä seksuaalinen kokemus kummankin (sic) sukupuolen kanssa. Ja sitten taas tehdään prosenttipeli ja saadaan biseksuaalien määrä.
Mutta eikö ”miellyttävä seksuaalinen kokemus” oli sekin aika epämääräinen ilmaisu? Joku bimbohan voi luulla, että suuteleminen kerran toisen tytön kanssa baarissa voi luokittua ”miellyttäväksi seksuaaliseksi kokemukseksi” ja tehdä hänestä biseksuaalin, vaikka hän oikeasti onkin trendipelleilijä. Tai sitten voi käydä niin, että lapsuuden lääkärileikit naapurintytön kanssa tekevät ihan viattomista homoista biseksuaaleja!
Mennään siis ihan juurille asti, ja määritelläänkin seksiksi vain penetratiivinen, orgasmiin johtava seksi. Suuseksi poisluettuna tietenkin, sehän on esileikkiä. Eli biseksuaaleja ovat ne, jotka ovat penetroineet tai olleet penetroitavina jompaan kumpaan alaruumiinsa isompaan aukkoon sekä miehen että naisen (sic) kanssa. Ja orgasmi on saavutettu säällisessä ajassa penetroinnin kuluessa.
Sitten oletamme, että ihmiset mainitussa väestöotoksessa vastaavat rehellisesti ja salailematta tutkimuskysymykseemme, pelaamme jälleen prosenttipeliä ja sitten meillä onkin ehdottoman luotettava tieto siitä, paljonko Suomessa on biseksuaaleja (ja samalla on tullut näpsästi määriteltyä sekä biseksuaalisuus että seksi).
Miten tämä saamamme luku sitten on yhteydessä ihmisten haluihin, fantasioihin ja kokemuksiin sekä niiden asemaan kulttuurissa, on toinen juttu. Mutta ainakin meillä on luku!
Joka tapauksessa mitä eksaktimpi tulos pyritään saamaan kysymykseen ”paljonko Suomessa on biseksuaaleja?”, sitä absurdimmaksi myös tutkimusasetelma muotoutuu. Ja sitä selkeämmäksi käy se, että biseksuaalien määrän jäljittäminen Suomen väestössä on paitsi mahdotonta, myös mieletöntä.
En muuten halua dissata tilastollista tutkimusta. Sillä on paikkansa. Esimerkiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa voi olla relevanttia ottaa selville, kuinka suuri osa vaikkapa jonkin tietyn alueen väestöstä harrastaa limakalvokontakteja eri sukupuolten kanssa. Mutta niistä limakalvokontakteista ei voi suoraan johtaa biseksuaalien määrää.
Naiset ja niiden rasittavat suhteet
Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.
Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle ”Mä rakastan sua”.
Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.
Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttäävälillä hauskoja ilmaisuja, kuten ”pudota ajan rakoon” ja ”suorittaa minut” (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.
Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.
Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä – jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.
Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että ”toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä”, kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.
Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta – ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.
Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: ”En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi.” Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.
Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?
Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.
Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.
Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä – ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.
Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestään selvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.
Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestään selvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan – ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.
Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.
Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta ”voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista” -tekstiä.
Vääristymä, tilapäinen joukko
Lukaisin Nigel Nicolsonin kirjoittaman Virginia Woolfin elämäkerran.
Nigel Nicolsonhan on Virginia Woolfin pitkäaikaisen rakastajattaren, Vita Sackville-Westin poika, joka on myös kirjoittanut teoksen Erään avioliiton muotokuva. Sitä en kuitenkaan ole lukenut, vaikka sen ilmeisesti pitäisi kuulua jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan biseksuaalin yleissivistykseen. Siinä näes kerrotaan englantilaisen aatelisen ja diplomaatin avioliitosta, ja aviopuolisoiden seikkailuista rakastajien ja rakastajattarien kanssa (joita kumpiakin kai oli kummallakin). Käytän sanoja ”rakastaja” ja ”rakastajatar”, koska Nicolsonkin niitä käyttää, vaikka niissä on jotenkin epätäsmällinen ja huvittavakin kaiku.
Olisi oikeastaan kaksi teemaa, joiden ympärillä pohdintoja Woolfin elämäkerrasta voisi pyöritellä. Ensimmäinen on kirjoittaminen, ja toinen ovat ihmissuhteet. Kirjoitan jälkimmäisestä, sillä kirjoittaminen tuntuu herkältä teemalta, jota en osaa lähestyä, ehkä siksi että oma kaunokirjallinen kirjoittamiseni on tällä hetkellä niin tankeaa.
Virginia Woolf oli jäsenenä ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuuluivat ainakin esseisti Lytton Strachey, taloustieteilijä John Maynard Keynes, kirjailija E.M. Forster, taiteilijat Vanessa Bell, Duncan Grant ja Roger Fry sekä kriitikot Leonard Woolf, Desmond MacCarthy ja Clive Bell. Hangaroundeja olivat mm. Vita Sackville-West, runoilija T.S. Eliot ja taiteilija Dora Carrington. Alunperin ryhmä oli opiskelijakaveriporukka, joka kokoontui Bloomsburyssä, Lontoossa, sijaitsevassa Stephenien huushollissa. Stephenin sisaruksia oli neljä, nimekkäimpinä Virginia (myöhemmin Woolf) ja Vanessa (myöhemmin Bell), sekä heidän vähemmän nimekkäät veljensä, jotka opiskelivat Cambridgessa. Opiskeluaikojen jälkeenkin porukassa syntyneitä ihmissuhteita vaalittiin, ja jäsenet pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.
Jälkikäteen historioitsijat ovat mäystäneet tuota kaveriporukkaa paljonkin. Nicolsonin mukaan bloomsburyläisten elämäntapa, ihmissuhteet ja aatemaailma ovat kiinnostaneet tutkijoita paljon enemmän kuin heidän teoksensa, mikä on sääli sinänsä. Aatemaailmaa leimasivat älyllisyyden ihannointi, jonkinasteinen kyynisyys ja ironia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ateismi/agnostismi, pasifismi, myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, ystävyyden arvostaminen ja huoleton suhtautuminen avioliiton ja perheen kaltaisiin instituutioihin.
Valtaosa bloomsburyläisistä oli kuitenkin naimisissa, ja lapsiakin oli. Leonard Woolfin kanssa aviossa olevan Virginian pitkäaikainen suhde Vita Sackville-Westiin on ehkä bloomsburyläisten tunnetuin ménage á trois (kuten Nicolson sen niin elegantisti ilmaisee), mutta oli niitä muitakin. Virginian sisar Vanessa oli naimisissa Clive Bellin kanssa, sai tämän kanssa lapsia ja piti samalla rakastajia. Yksi rakastajista oli Duncan Grant, jolla oli jossain vaiheessa suhde sekä Lytton Stracheyn että Maynard Keynesin kanssa, lukemattomista muista miehistä puhumattakaan. Grantista tuli Vanessan pitkäaikainen elämänkumppani ja tämän nuorimman lapsen isä. Jonkin aikaa Bellit ja Grant asuivat yhdessä maaseutuhuvila Charlestonissa, mutta sittemmin Clive Bell muutti pois. Clive, Vanessa ja Duncan Grant kuitenkin säilyttivät lämpimät välinsä, ja lämpimät välit pidettiin myös Cliven rakastajattariin ja Grantin rakastajiin, joista ainakin David Garnett asui Charlestonissa jonkin aikaa. Sittemmin Garnett otti ja nai Grantin ja Vanessan tyttären, joka oli häntä 26 vuotta nuorempi.
Kotoisa elo Charlestonissa kuitenkaan ole saanut jälkipolvilta yhtä suurta huomiota kuin jotkut muut, dramaattisemmat bloomsburyläiset ihmissuhdekuviot. Yksi niistä on ikuistettu elokuvaan Carrington (1995), jonka pääosaa näyttelee Emma Thompson. Dora Carrington oli rakastunut Lytton Stracheyyn, joka oli rakastunut Ralph Partridgeen, joka oli rakastunut Carringtoniin; näin tarina kertoo. Partridge ja Carrington avioituivat, ja muuttivat yhteen Stracheyn kanssa. Tänä aikana Carringtonilla oli suhteita miehiin ja naisiin, ja Partridgellä pitkäaikainen rakastajatar, Frances. Asuinjärjestely kesti kymmenkunta vuotta, Stracheyn kuolemaan asti. Stracheyn kuoltua Carrington teki itsemurhan. Francesista tuli rouva Partridge. Frances kuoli vuonna 2004, 103-vuotiaana, ja muistokirjoituksen mukaan hän totesi vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa: ”If I learnt anything from Bloomsbury, it was the importance of deep and lasting friendship. I’ve always been fortunate to have good and true friends. It’s the one thing that has made life worth living.”
Bloomsburyläisten elämäntapaa, joka perustui valtakulttuurista poikkeaviin ihmissuhdemalleihin ja seksuaalisuuskäsityksiin, on luonnehdittu esi-queeriksi. Samansukupuolisia seksuaalisuhteita harrastavia ryhmän jäseniä on pyritty omimaan milloin mihinkin identiteettipoliittiseen tarkoitukseen – Virginia Woolfkin on milloin lesbo, milloin biseksuaali. Lyön vaikka vetoa, että Bloomsburyllä on tehty myös polyamorista identiteettipolitiikkaa, mutta onneksi olen välttynyt törmäämästä siihen.
Koko setti on siis peruskauraa. En olisikaan kuvaillut bloomsburyläisten kuvioita näin pitkästi, ellei eräs sitaatti Virginia Woolfin kirjeestä Vita Sackville-Westille olisi herättänyt ajatuksia. Virginia oli ollut lankonsa Herbertin ja tämän vaimon luona vierailulla. Herbert oli meklari, joka ei ollut kiinnostunut taiteesta eikä älyllisistä kysymyksistä. Virginia kirjoitti (käännös Ruth Jakobson): ”Tällaista elämä on, toistelin itsekseni. Mitä muuta ovatkaan Bloomsbury tai edes Long Barn [Vitan koti] kuin vääristymä, tilapäinen joukko. Miksi minä säälin ja pilkkaan ihmiskuntaa, vaikka sen elämä on aidosti rauhaisaa ja onnellista? Ihmisillä ei ole lainkaan pyyteitä; he ovat läpeensä yksinkertaisia ja tervejärkisiä.”
Tuosta sitaatista tuli varsin epävakaa olo. Joskus muinoin lueskelin Michael Warnerin kirjaa The Trouble With Normal, joka pitäisi varmaan lukea kohta uudelleen, koska olen sitä niin monesti myöhemmin miettinyt. Warner kuvaa (amerikkalaista) queer-yhteisöä tilaksi, joka sallii erilaisia läheisyyksiä, ja väittää, että queer-yhteisössä ihmissuhteet eivät luokitu seksuaalisuuden läsnäolon tai poissaolon kautta. Warnerin kuvaus on varsin optimistinen, utopistinenkin. Keskeisintä Warnerilla on sen kritisointi, että amerikkalainen homoliike pomppii piirissä avioliitto-oikeuksien ympärillä ja sulkee pois kaikki sellaiset ihmissuhteet, joiden avulla ei voi muiluttaa itseään piirin keskelle. Warner toivookin, että queer-yhteisö säilyttäisi integriteettinsä ja ominaislaatunsa eikä ryntäisi innosta kiljuen hankkimaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä parisuhde- ja perhestatuksia.
Warner ei kuitenkaan Virginian tapaan pohdi sitä, onko queer-yhteisö ”vääristymä, tilapäinen joukko”, vaan pitää sen olemassaoloa itsestäänselvänä. Itselleni koko queerin käsite alkoi Virginian sitaatin kautta näyttäytyä hämmästyttävänä sattumana: on loppujen lopuksi yllättävää, että seksuaaliperustaisesta ihmissuhdeluokittelusta poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhteita on edes olemassa.
Kulttuuriset ihanteet parisuhteista ja rakkaudesta muuttuvat äärettömän hitaasti, ja Bloomsburyn tai queer-yhteisön kaltaiset ihmisryhmät ovat hyvin satunnaisia. Luin Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian kolmannen osan kiireellä lukupiiriin ihan vasta, ja jos Micheliin on uskomista, ihanne parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tulevat rakkautensa kautta erottamattomiksi kuin samaan lasiin kaadettu vesi ja viini, kehittyi jo ajanlaskumme alkuvuosisatoina stoalaisuuden vaikutuksesta. Ystävyyssuhteessa ihmiset puolestaan pysyvät itsenäisinä kuin jyvät, jotka voidaan sekoittaa ja taas erottaa toisistaan. Vertauskuvat viinistä, vedestä ja jyvistä ovat peräisin Plutarkhoksen avioliitto-oppaasta jostain vuoden 100 tienoilta. Niin vahvaa traditiota ei joku satunnainen Bloomsbury tai queer paljoa horjuta.
Lee Edelman on sopivasti nimetyssä kirjassaan No Future (joka on mulla vieläkin kesken, toista vuotta, voi piru) ottanut selkeästi antiutopistisen asenteen. Queer tai homoliike eivät tarjoa mitään suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, eikä tulevaisuus etene aina vain parempaan suuntaan. Erilaisia identiteettejä, ihmissuhde- ja seksuaalikäytäntöjä voi sisällyttää legitiimiin, mutta legitiimin ydin ei muutu, ainakaan nopeasti. Queer – tai Bloomsbury – korkeintaan hipaisevat aidosti rauhaisaa ja onnellista elämää viettävien yksinkertaisten ja tervejärkisten ihmisten elämää.
Bloomsburyn ryhmän ajattelulla, teksteillä ja taiteella on epäilemättä ollut yhteiskunnallista merkitystä, ja esimerkiksi Virginia Woolfin teokset Oma huone ja Orlando ovat olleet naisliikkeelle tärkeitä tekstejä. Ihmisryhmänä bloomsburyläiset kuitenkin olivat Virginian sanoin vääristymä, tilapäinen joukko, joka pystyi syntymään ja elämään tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja tietyssä yhteiskuntaluokassa. Samalla tavoin queer näyttäytyy jo määritelmällisestikin vääristymänä ja tilapäisenä, mahdollisena vain tiettyjen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten premissien ehdoilla. Siinä ei ole mitään identiteettijuhlinnan aihetta.
Amour Amour (Reise Reise)
Katsottiin eilen brittiläinen romanttinen komedia Imagine Me & You, suomenkieliseltä nimeltään Amor yllättää. Tarinassa morsian rakastuu häissään naiseen. Elokuva oli kaikin puolin mieto ja yllätyksetön. Värimaailma vaihteli maitomainoksen ja sisustusohjelman välillä, kuvakulmat olivat harkittuja ja brittiaksentti takasi sen, ettei dialogi ärsyttänyt yhtä paljon kuin samat repliikit amerikaksi lausuttuina olisivat ärsyttäneet. Leffa myös päättyi poliittisesti korrektisti siihen, että Amorin tosirakkauden nuolen lävistämät neidot saivat toisensa, jollainen loppuratkaisu mainstream-yleisölle suunnatuissa, samansukupuolista rakkautta käsittelevissä elokuvissa on ollut varsin harvinainen. Leffa kirvoitti joitakin sarkastisia kommentteja, mutta mikään kalkkuna se ei kuitenkaan ollut, vaan muistutti pikemminkin pakastekuivattua perunaa.
Leffan mitäänsanomattomuus jäi kuitenkin askarruttamaan. Silmiinpistävintä leffassa oli naisten väliltä täydellisesti puuttuva seksuaalinen jännite. Tämä johtui paitsi siitä, ettei päänäyttelijöiden välillä ollut minkäänlaista kipinää, myös siitä, että leffaan ei ollut kirjoitettu yhtään seksuaalista kohtausta – pussailu kukkakaupan takahuoneessa tosin sisälsi pyöriskelyä leikkokukkien päällä, mutta se johti kikatteluun, ei kiimaan.
Onhan toki virkistävää nähdä välillä sellainenkin naisten välistä lempeä käsittelevä av-tuote, jossa ei ole sitä pakollista sukkahousun läpi kuvattua lesboseksikohtausta. Mutta jatkuva puhe aidosta rakkaudesta ja Sen Oikean löytymisestä ennen ensimmäistäkään suudelmaa oli jotenkin omituista.
Jäin miettimään romanttisen rakkauden narratiivia, jonka kaava on varsin yksinkertainen. Kaavassahan rakastavaiset kohtaavat, ylittävät esteitä, kokevat rakkauden kautta jonkinlaisen muutoksen ja ”saavat toisensa” – kerronnan sävystä riippuen he joko saavat myös pitää toisensa tai sitten kerta kaikkiaan eivät. Periaatteessahan Amor yllättää toteutti tuon kaavan, mutta jotain jäi puuttumaan. Ja puuttuva elementtihän oli se seksuaalinen jännite.
Romanttisen narratiivin kerrontavoima perustuu seksuaaliseen jännitteeseen, jota tarinan ajan kehitetään, ja joka lopulta purkautuu. Vanhoissa romanttisissa elokuvissa seksiin vain vihjataan, mutta jokainen ”rakastan sinua” voitaisiin tulkita myös sanoiksi ”haluan sinua”. Romanttinen rakkaus on eräänlainen verho seksuaaliselle jännitteelle, seksuaalisuuden oikeuttaja. Romanttinen narratiivi kaavamaisimmillaan kun perustuu sille, että seksuaalisuus on jollain lailla kiellettyä, kunnes se rakkauden voimasta muuttuukin sallituksi. Samalla romanttinen narratiivi sinetöi seksuaalisuuden rajat: koska romanttinen rakkaus samastuu seksuaaliseen haluun, narratiivi myös vahvistaa yksiavioisuuden normin.
Niinpä ei ole ihme, että Amor yllättää tuntui jotenkin lattealta. Leffassa muoto on ottanut vallan sisällöltä. Leffa sisältää paljon kulttuurisesti tuttua puhetta rakkaudesta, mutta sen alla ei ole mitään. Rakkauspuhe kuuluu romanttiseen narratiiviin, mutta ellei tarinaan rakennettu seksuaalinen jännite ohjaa narratiivia, tarina ei kertakaikkiaan toimi. Tämä ei tarkoita sitä, että narratiivi itsessään olisi toimimaton: esimerkiksi brittiläisten työläispoikien hapuilevaa suhdetta ja heräävää seksuaalisuutta kuvaava leffa Beautiful Thing, Ensirakkaus, toteuttaa narratiivin onnistuneesti.
Kolme vuotta sitten Pervoissa pidoissa Tiina Rosenberg, Leena-Maija Rossi ja Anu Koivunen käsittelivät romanssia kukin omasta näkökulmastaan. Anu Koivunen huomautti, että lesboromansseissa seksuaalinen ja narsistinen halu sekoittuvat: tarinoissa halu toiseen naiseen samastuu haluun tulla toiseksi. Toiseksi tulemalla tullaan samalla yhdeksi toisen kanssa. Amor yllättää ei kuitenkaan käyttänyt tätäkään jännitemahdollisuutta, naiset kun olivat jo valmiiksi klooneja toisistaan.
Tiina Rosenberg puolestaan totesi rakastavansa romansseja, niissähän on vahva draaman kaari, ja kukapa teatteritutkija voisi olla rakastamatta draamaa. Mutta Rosenberg totesi myös romanssin olevan ”perus-straight” kerronnan muoto. ”Perus-straightilla” tulkitsen Rosenbergin viitanneen siihen, kuinka hermeettiseksi romanttinen narratiivi tarinan yleensä tekee: romanttinen narratiivi tuntuu edellyttävän joko suhteen ehdotonta onnistumista tai ehdotonta epäonnistumista. Suhde ei saa jäädä lepattamaan irralleen. (Oikeastihan en tiedä, mihin Rosenberg viittasi, sillä nojaan tulkinnassani vain vanhoihin suttuisiin muistiinpainoihini.)
Ei ole sattumaa, että niin monen romanttisen elokuvan kliimaksina on päätön viuhtominen, jossa koko suhteen onnistuminen tuntuu olevan kiinni yhdestä ainoasta hetkestä. Ehtiikö rakastaja sovittuun kohtaamiseen? Estääkö hän häät väärän ihmisen kanssa juuri ennen kuin lausutaan ”Tahdon”? Saako hän kiinni rakastettunsa, joka on juuri astumassa Timbuktuun lähtevään lentokoneeseen? Kohtaus – joka yleensä päättyy suudelmaan – vakuuttaa, että kaikki rakkauden tiellä olevat esteet ovat kaikonneet, kun tämä viimeinen, kriittinen este on ylitetty. Tällainen kohtaus oli tietenkin myös leffassa Amor yllättää, mutta myös paremmissa romansseissa, kuten animesarjassa Victorian Romance Emma, tällainen viuhtomiskohtaus on välttämättömyys. (Emma muuten on esimerkki tarinasta, jossa romanttinen narratiivi toimii huolimatta siitä – tai juuri siksi – , että tarina epäsäätyisestä rakkaudesta viktoriaanisessa Englannissa on kliseiden tiivistymä.)
Leena-Maija Rossi oli Rosenbergiä optimistisempi ja totesi Six Feet Under -tv-sarjan luennassaan, että romanssin konventionaalisen kaavan voi myös uudelleenkirjoittaa ja toistaa toisin. Six Feetissä on useita ihmissuhdetarinoita, jotka toteuttavat romanttista narratiivia, mutta kaikkia niitä yhdistää se, että romanttinen rakkaus ei tyydytäkään ihmisten kaikkia mahdollisia tarpeita ja tee pohjattoman onnelliseksi, kuten perinteinen romanttinen narratiivi edellyttää. Six Feetissä ihmissuhteet päättyvät lopulta aina kuolemaan, mikä tietysti vinouttaa romanttista narratiivia.
Harmittavan harvoin niitä Leena-Maijan mainitsemia toisin toistettuja tarinoita kuitenkin tulee vastaan. Ei sillä tosin, että olisin kuvitellutkaan, että leffa nimeltä ”Amor yllättää” toisintoistaisi yhtään mitään.
***
Juu, kuuntelin Rammsteinia kun kirjoitin tätä.
Biruetteja SuBilla
Katsoin tänään Heroesin uusinnan ja jäin sitten kanavasurffaamaan. Subbarilta tuli Sinkkuelämää, ja näin ehkä viimeiset kymmenen minuuttia raivostuttavasta jaksosta, jossa miehen ja naisen välinen pituusero on jonkinlainen este suhteelle, ja jossa Carrie lupaa pissaleikeistä pitävälle miehelle, että siinä vaiheessa, kun heidän suhteensa muuttuu vakavammaksi, hän voi pitää vessan ovea auki joskus ollessaan tarpeillaan – vaikka sekin tuntuisi hänestä aika epämukavalta. Jäin jakson loputtua telkkarin ääreen valmiina pullauttamaan aivoni silmäkuoppieni kautta ulos, ja mitä telkkarista tuleekaan: lisää Sinkkuelämää. Ja vieläpä jättipottijakso eli ”Bi-elämän piruetit”, alkuperäiseltä nimeltään ”Boy, girl, boy, girl”.
Jaksossa on neljä sukupuolta jotenkin sivuavaa juonikuviota, joista kaksi on mainitsemisen arvoisia. Suomenkielinen otsikko viittaa juoneen, jossa Carrie alkaa deittailla itseään nuorempaa miestä (jäi epäselväksi, mikä heidän ikäeronsa oli, mutta ilmeisesti ainakin viisi vuotta), joka on biseksuaali. Toinen juoni kertoo, kuinka Charlotte ottaa galleriaansa näytille drag king -kuvia, jotka on ottanut hottis nuori mies, joka houkuttelee Charlottenkin kingeilemään. Oikeasti ne kuvathan oli tietysti ottanut lyhyenläntä, keski-ikäinen herm, eli Del LaGrace Volcano, kukapa muukaan. Ei, en tunnista Manolo Blahnikeja, mutta tunnistan kyllä tietyt olennaiset taideluomat.
Jakso on ensimmäistä kertaa esitetty kesällä 2000 Jenkeissä. Suomessa sarjaa esitettiin noin vuoden viiveellä, eli jakso ilmeisesti esitettiin täällä suunnilleen syksyllä 2001. Muistan, että tuolloin olin jo saanut graduni valmiiksi, ja vaikka en varsinaisesti seurannutkaan Sinkkuelämää, tämän jakson kohdalla VHS-kasetti oli valmiina soittimessa. Jaksosta oli mediassa kohistu etukäteen, sillä siinä Alanis Morrisetten esittämä hahmo suutelee Carrieta. Ajattelin, että jossain vaiheessa voisin kirjoittaa jaksosta analyysin tai jotain vastaavaa, ja joka tapauksessa bi-tutkijalla on hyvä olla varastossa bi-teemaisia juttuja.
No, sitä analyysiä ei sitten ole vieläkään tullut tehtyä, osittain siksi, että Karkulehdon Sanna jo kirjoitti Lähikuvaan katsauksen Sinkkuelämää-sarjan queer chicistä ja heteronostalgiasta, ja pohti katsauksessaan kyseistä jaksoa ansiokkaasti. Jaksoa oli kuitenkin kiintoisaa katsoa uudelleen, eri silmin. En muista mitä ajattelin katsoessani jaksoa ensimmäisen kerran – varmaan lähinnä sitä, millaisia biseksuaalisuuden stereotypioita jakso toistaa, ja onko niillä jotain rinnakkaisuuksia suomalaisten haastateltavieni kohtaamien stereotypioiden kanssa.
Nyt jaksossa herätti huomiota se, kuinka biseksuaalisuus ja sukupuolen ylittäminen esitettiin jaksossa käsittämättöminä. Drag king -kuvat olivat jotakin, jota kaiken nähneet newyorkilaisetkin ihmettelivät suu auki. Judith Halberstamin ja Delin Drag King Book, josta jaksossa esitellyt kuvat olivat, ilmestyi vuonna 1999, mitä ennen kingeily varmaan olikin näkyvää vain aika pienessä piirissä. Biseksuaalisuus puolestaan oli jaksossa joku omituinen nuorten muotijuttu, josta Carrien kaltainen ”vanha pieru” ei ymmärtänyt mitään. Seitsemässä vuodessa biseksuaalisuudesta on Suomessakin tullut sen verran näkyvä ja puhuttu ilmiö, että Carrien hämmennys bi-pojan edessä on herttaisen vanhanaikaista.
Erityisen kiinnostavaa jaksossa oli kuitenkin se, millaisina nuorten ja käsittämättömien biseksuaalien suhteet esitettiin. Carrien kysyessä bisse-Seanilta, että keiden kanssa hän on seurustellut ennen Carrieta, Sean antaa sarjamonogaamisen vastauksen: Carrieta edeltää kaksi naista ja eräs Mark. Jakson lopussa Sean ja Carrie menevät bileisiin, joissa Carrie kohtaa Markin ja tämän nykyisen poikaystävän, joilla on vauva. Vauvan on synnyttänyt ko. poikaystävän ex-vaimo Dawn, jota esittää Alanis Morrisette. Dawn on puolestaan juuri mennyt naimisiin tyttöystävänsä kanssa jossain ulkomailla – pariskunta esittelee sormuksiaan.
Jakson biseksuaaleilla on jonkinlainen promiskuiteettisuuden aura (ovathan he kaikki jossain vaiheessa nussineet keskenään), mutta heidän parisuhteensa ovat varsin siististi normatiivisia. Suhteet muuttuvat avioliitoiksi, ja vaikka avioliitot purkautuisivat, niitä seuraa uusia avioliittoja ja reproduktiota. Siinä missä Sinkkuelämää-sarjan heterot sinkkunaiset liihottelevat miehestä mieheen aviopuolison etsinnässään, ”Bi-elämän piruetit”-jaksossa biseksuaalit eivät pyörikään piruettia, vaan ovat tanakasti asettuneet monogaamisiin parisuhteisiin.
Sinkkuelämää-sarjahan sai aikanaan paljon huomiota sen vuoksi, että sarjan sinkkunaiset esitettiin seksuaalisesti aktiivisina, ja varsinkin Samanthan hahmo nimenomaan promiskuiteettisena. Siten sarjan maailmassa epämääräinen päällekkäisyyssuhteilu ei sinänsä ole poissuljettua, joskin sarja toteuttaa aika tiukkaan romanttisen draaman konventiota Sen Oikean etsinnästä, joka väistämättä päättyy avioliittoon.
Siksi onkin varsin hassua, että biseksuaalisuus-teemasta ei ole niistetty kaikkia mahdollisia shokkitehoja irti – biseksuaalien yliseksuaalisuus ja promiskuiteettisuus kun kuitenkin ovat aika keskeisiä biseksuaalisuutta luonnehtivia ennakkoluuloja. Vaikuttaakin siltä, että sarjan tekoaikana biseksuaalisuus olisi ollut tarpeeksi käsittämätöntä jo sinällään, ilman että katsojan (ja katsojan samastumiskohteena olevan Carrien) päätä olisi pistetty sekaisin monogaamisesta parisuhdenormista poikkeavilla suhteilla.
Toinen asia, jota mietin jaksoa katsellessani, on sarja tapa käsitellä ikää ja aikuisuutta. Toistuvasti sarjassa tuskitellaan iän kanssa: ollaan yli kolmikymppisiä eikä olla vieläkään päästy naimisiin; ollaan tosi chic ja pinnalla, mutta silti aivan pihalla siitä, mitä se nuoriso puuhailee. Ikäero on tärkeä merkitsijä: sarjan seksipeto Samantha on ainoa, joka voi tuskittelematta paneskella itseään nuorempien miesten kanssa, koska hänelle kaikenlaisten seksuaalisten rajojen ylittäminen on sallittua. Samanthahan on muuten myös ainoa, jolla on sarjassa suhde toisen naisen kanssa, mutta kiinnostavaa kyllä, Samantha luokitteli juonikuviossa itsensä lesboksi, ei biseksuaaliksi.
Sarjaan on sisäänkirjoitettu olettamus siitä, että elämän tulisi edetä tiettyinä vaiheina, ja koko sarjan ydinhän on se, millaisia konflikteja syntyy, jos naiset eivät onnistukaan säällisessä ajassa siirtymään yhdestä vaiheesta toiseen eli sinkuista vaimoiksi. Sinkkuelämää-sarjassa hahmojen häilyminen sinkkuudessa sellaisessa iässä, jolloin olisi parempi jo olla aviossa, esitetään pohjimmiltaan traagisena. Niinpä sarjan päättyessä jokaisella sarjan neljästä hahmosta on vakiomies, jotta sarja ei jäisi loppusulkeumatta.
Varsin sopivasti juurikin Judith Halberstam on kirjassaan In Queer Time and Place todennut, että queeriin aikakäsitykseen liittyy sen haastaminen, että elämä olisi jaettavissa tiettyihin, toisiaan loogisesti seuraaviin vaiheisiin. Halberstam kirjoittaa erityisesti alakulttuureista ja siitä, kuinka alakulttuurit ylipäätään luokittuvat nuorille ominaiseksi toiminnaksi, joksikin, josta on luovuttava, kun mennään naimisiin ja hankitaan lapsia. Queerejä alakulttuureja luonnehtii se, että niissä toimii eri ikäisiä ihmisiä sen vuoksi, että heidän elämänsä ei ole kulkenut selkeää rataa, jossa alakulttuurit ja yhteisöllisyys väistyvät perhe-ajan tieltä.
Kiinnostavaa onkin se, kuinka elämänvaihe- ja sukupolviajattelu tietyssä mielessä mahdollistavat sen, että ns. varhaisemmassa elämänvaiheessa tai nuoremmassa sukupolvessa oleville ihmisille olennaisia asioita voidaan mitätöidä käsittämättöminä, mahdottomina ja ohimenevinä. Biseksuaalisuus on klassinen esimerkki asiasta, joka esitetään vaiheena. Vaiheisiksi luokittuvat myös monet muut asiat, kuten toiminta eri alakulttuureissa, ja myös tietyt harrastukset.
Biseksuaalisuutta pohtiva Carrie on kuitenkin aika oudossa asemassa: hän asettaa itsensä nuorten, käsittämättömien biseksuaalien yläpuolelle ja jättää jakson lopussa bisset leikkimään omia leikkejään – mutta toisaalta jakson biseksuaaleilla on se, mitä Carriekin pohjimmiltaan haluaa, eli vihkisormus. Jaksossa biseksuaalisuus onkin oikeastaan enemmänkin Carrien iän merkitsijä, muistutus siitä, että nuorison elämässä on jännittäviä ja vieraita asioita, joissa Carrie on ulkopuolinen. Onneksi käsittämätön nuoriso on kuitenkin tarpeeksi tervehenkistä ymmärtääkseen, millaisessa järjestyksessä sen elämän oikeasti kuuluu mennä.
Queerin selitysvoimasta
Johannes mainitsi edellisen blogimerkintäni kommenttiosastossa Jukka Hankamäen artikkelin Seksit selviksi – onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia , jota olen lueskellut. En pidä Hankamäen ylimielisestä kirjoitustyylistä, mutta olen jossain määrin samaa mieltä joistakin hänen naistutkimusta koskevista näkemyksistään – esimerkiksi siitä, että Suomessa naistutkimuksen oppiainetta rajaavat enemmän hallinnolliset kuin tutkimukselliset syyt. Myös Hankamäen väite ”Naistutkijat kutsuvatkin naistutkimukseksi melko suuripiirteisesti mitä tahansa toimintaa, kunhan siihen liittyy naistutkijoiden yhteisiksi kokemia aiheita tai intressejä” pitää jossain määrin paikkansa: palkittiinhan esimerkiksi vuoden 2007 Naistutkimustekona Tehyyn kuuluvien hoitajien joukkoirtisanoutuminen. Trollaamisen puolelle menevät kommentit, kuten ajatus siitä, että heteromiehet olisivat sallineet naistutkimusyksiköiden perustamisen naisten seksilakon pelossa, on sen sijaan parasta vain ohittaa – siitäkin huolimatta että kyseisen trollikommentin pohjana on sinänsä oikea havainto tiedepolitiikan heteronormatiivisuudesta.
Jonkun verran Hankamäen tekstistä pitää kirjoittaa myös siksi, että hänen tekstinsä tulee aika lähelle itseä – hän muun muassa irvailee visuaalisen kulttuurin tutkija Annamari Vänskän, kanssapornoakatemialaiseni, tutkimuskysymykselle ”miten pornoksi leimatuilla visuaalisilla esityksillä tuotetaan tietoa haluttavista ja ei-haluttavista ruumiista, sukupuolista ja seksuaalisuuksista” vastaamalla, että ”pornoksi leimattua materiaalia tuotetaan siksi, että se ’kiihottaa ja myy’ ” – ja osoittaa samalla, ettei ole ymmärtänyt tutkimuskysymystä lainkaan. No totta kai porno kiihottaa ja myy, haloo! Kaupallisuus ja kiihotushan ovat pornon ytimessä. Mutta juuri tämän takia juuri pitääkin kysyä, että millaiset ruumiit ja asennot määritellään kiihottaviksi ja missä konteksteissa. Miksi esimerkiksi lihaviin naisiin keskittyvä porno määrittyy fetissipornoksi, kun pallomaisilla silikonirinnoilla varustetuilla, alienimäisillä naisruumiilla kansoitettu porno on normipornoa?
Hankamäki tulee suorastaan hengittämään niskaan kommentoidessaan Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittamaa opusta Seksuaalinen ruumis: ”Kokoelmateoksen artikkeleissa puhutaan paljon ’biseksuaalisuudesta’ ja ’lesboidentiteetistä’, mutta kirjasta puuttuu tavallisten homo- ja heteromiesten näkökulma.”. Koska minun artikkelini tietääkseni oli ainoa, joka käsitteli suoraan biseksuaalisuutta ja lesboidentiteettiä, niin tässähän pitäisi jo melkein säikähtää, mutta en oikein osaa. Mitäpä minä niistä homo- ja heteromiehistä mitään tutkimusta tekisin, kun en niistä mitään tiedä enkä niiden kanssa paljoa vehtaakaan.
En kuitenkaan ole kiinnostunut siitä, mitä Hankamäki kirjoittaa naistutkimuksesta vaan siitä, mitä hän kirjoittaa queer-teoriasta, varsinkin kun hän tekstissään käsittelee enemmän queer-teoriaa kuin valtavirtaista naistutkimusta. Hänen kritiikkinsä queer-teorian sitoutumisesta angloamerikkalaiseen teoriaperinteeseen on toki aiheellista ja eurooppalaisten queer-tutkijoiden keskuudessa harrastetaan saman asian kritisointia yleisesti. Sen sijaan hänen olettamuksensa, jonka mukaan queer-teoria olisi naistutkimuksen valtavirtaa, on lähinnä naurettava. Queer-teoria on kaukana valtavirrasta, niin naistutkimuksessa kuin muillakin tieteenaloilla.
Queer-teoriaa Hankamäki kuvailee ”sukupuolista olemusajattelua kritisoivan nihilismin äärimuodoksi”, ja haikailee ”sukupuolisuuden lihallisia toteutumisyhteyksiä tarkastelevan eksistenssifilosofian” perään. Ja toteaa samantien, kuinka binääriseen sukupuolieroon perustuva filosofia on uskottavampaa kuin sukupuolieron kiistävät postmodernismin muodot.
Hankamäen mukaan sukupuoli on ihmisen kehon ja sukupuolielimien ominaisuus: sukupuoli on hänen mukaansa ”se, mitä ilmenee jalkojen välissä”. Hyvä on, hyväksyn määritelmän, mutta arjessa näin pelkistetty määrittely on merkityksetön, sillä näissä pakkasissa jalkoväliä on parempi esitellä kanssaihmisille vain saunassa tai lämpimän vällyn alla. Arkikokemukseen perustuvaan realismiin Hankamäkikin vetoaa: jos kadunmieheltä kysytään, sukupuolia on kaksi. Kadunmiehen näkemys ei kuitenkaan paljoa lohduta maskuliinista naista, joka vaaleanpunaisella sateenvarjolla uhaten ajetaan pois naistenvessasta, tai transtyyppiä, joka ei pääse ravintolaan sisään, kun naama ilmentää eri sukupuolta kuin henkilöllisyystodistus. Näissä tilanteissa jalkovälillä ei ole paljon väliä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sukupuolen kokemus sinänsä olisi lihallinen ja ruumiillinen.
Hankamäki tuntuu itsekin sotkeutuvan sukupuolieroon todetessaan ensin, että ”butch-femme-tyyppinen ristiin pukeutuminen ei suinkaan tee naista mieheksi – eikä miestä naiseksi” ja myöhemmin, että ”fenomenologisille filosofeille sukupuolen kaksiarvoisuus ei ole ensisijaisesti biologinen, geeneistä, hormoneista tai kromosomeista riippuva fakta, vaan lihallisesti ja kokemuksellisesti ilmenevä tosiasia. […] Inhimillisen kokemisen kannalta merkityksellinen sukupuoli on se, joka ilmenee fenotyyppisesti ihmisen kehossa eli hänen lihassaan.” Hankamäeltä on siis jäänyt perustavanlaatuisesti ymmärtämättä se, että binäärisen sukupuolen ylittävä kokemus on usein nimenomaan lihallinen. Maskuliininen nainen ei toki ole mies, mutta nimenomaan hänen lihaansa se maskuliinisuuden kokemus paikantuu, eikä kravattiin.
Hankamäki myös erottaa sukupuolen ja sukupuolisen käyttäytymisen toisistaan: olemuksellisia sukupuolia on kaksi, nainen ja mies, mutta seksuaalinen käyttäytyminen ei ole olemuksellista eikä myöskään sukupuolten kategorioita määrittävää. Häneltä on siis jäänyt huomaamatta yksi olennainen asia, eli se, kuinka heteronormatiivisuus rakentaa sukupuolta. Oli sukupuoli miten binäärinen tahansa, ja koki Hankamäki itsensä miten mieheksi tahansa, länsimaisessa sukupuolijärjestelmässä homomies on aina vähemmän mies kuin heteromies, kuten maskuliininen nainen on aina vähemmän nainen kuin feminiininen nainen.
”Eikö esimerkiksi homo saisi olla Mies, jos on?”, Hankamäki kysyy, ja minä vastaan, että valitettavasti ei saa. Ei sukupuolijärjestelmä ole kiinnostunut Hankamäen kikkelistä, sukupuolijärjestelmää kiinnostaa enemmän se, miten Hankamäki kikkelillistä olemustaan toteuttaa, ja nykyisessä sukupuolijärjestelmässä hetero hitsaaja on aina enemmän Mies kuin homo filosofi. Todennäköisesti myös hetero filosofi on enemmän Mies kuin homo hitsaaja. Sukupuolessa ei ole kyse pelkästään tunnistettavista anatomisista eroista, vaan siitä, millaisiin järjestyksiin erilaisia sukupuolisuuksia laitetaan ja minkä kriteerien perusteella, ja seksuaalisuuden toteuttaminen on yksi keskeinen kriteeri. Luultavasti Mieheyden ideaa, täysintä mieheyttä, ei Suomessa ole pystynyt saavuttamaan ketkään muut kuin Kalle Päätalo ja Urho Kekkonen – esimerkiksi vaikkapa Mannerheim on ihan liian fiini toteuttaakseen kulttuurisesti kaikkein hyväksytyintä Mieheyttä. Ruumiinavauspöydällä Hankamäki, Päätalo, Kekkonen ja Mannerheim ovat tietysti kaikki yhtä miehiä.
Hankamäki lyttää queer-teorian sukupuolen binäärisyyttä koskevan kritiikin toteamalla: ”jos ei ole olemassa kiinteää sukupuolta eikä sukupuolieroa, ei voi olla myöskään seksiä. Seksuaaliset intohimot ja teot näet edellyttävät, että toiveemme ja tarpeemme viittaavat tiettyyn sukupuoleen”. Myöhemmin hän huomauttaa: ”ihminen voi toimia homoseksuaalisesti tai heteroseksuaalisesti vain, jos hänen intentionsa voivat viitata kiinteästi olemassa olevaan sukupuoleen: mieheen tai naiseen.”
Ensimmäinen hänen väitteistään on selkeästi virheellinen. Ei halun tai teon tarvitse viitata sukupuoleen – eihän halun sinänsä tarvitse viitata edes ihmiseen! Toinen väite on sinänsä täsmällinen: totta, homojen ja heteroiden intentio viittaa yleensä aina kiinteään sukupuoleen, mieheen tai naiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että halun ja intention olisi aina viitattava kiinteään sukupuoleen. Kun halun kohteena on transruumis, oletus halun sukupuolittuneisuudesta hajoaa. Halu itsessään on liikkuvaa ja muuttuvaa, eikä se vaadi kohteeltaan mies- tai naissukupuolta.
Hankamäki haikailee lihallisen eksistenssifilosofian perään, enkä ole ihan varma mitä hän sillä tarkoittaa. Tiedän vain, että minun lihallisuuteni ja seksuaalinen haluni ei ole itsestäänselvästi binäärisen sukupuolittunutta, ja queer-teoreettiset näkökulmat selittävät minun sukupuolisuuttani ja seksuaalisuuttani paremmin kuin Hankamäen tarjoilema binääriseen sukupuolieroon perustuva eksistenssifenomenologia. Oma haluni paikantuu enemmän erilaisiin sukupuolen ratkeamiin ja särmiin kuin mieheen tai naiseen. Sellaisiin hetkiin, jossa en ole aivan varma viehättävän ihmisen sukupuolesta, tai joissa mielessäni alunperin selkeästi sukupuolittunut ihminen sukupuolittuukin jotenkin toisin. Myös sukupuolen toisintoistaminen on haluttavaa: totta kai viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut mies on aina kiinnostavampi kuin viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut nainen.
Itse kerrottuna
Olen lueskellut Michel Houellebecqin kirjaa Mahdollinen saari, jossa kertojina vuorottelevat Daniel, kyyninen stand up -koomikko nykypäivän Ranskasta, ja hänen 24. ja 25. klooninsa tulevaisuudesta. Kloonit käyvät läpi Danielin elämänkertomusta, pitävät Danielia hengissä sen kautta. He eivät elä sitä, mutta he muistavat sen ja kertaavat sitä. Elämänkertomus, selvitys Danielin elämästä, ja hänen klooninsa tekevät Danielista tietyssä mielessä kuolemattoman. Ihmettelen kuitenkin sitä itsestäänselvyyttä, jolla romaanissa oletetaan, että elämästä voisi seuloa esiin olennaisen ja tiivistää sen elämänkertomukseksi.
Tarinat ovat minusta tärkeitä, sekä niiden kehittäminen että niiden kertominen, jakaminen muiden kanssa. Tarinoiden kertominen on yksi kommunikoinnin muoto, yksi tapa hahmottaa maailmaa. Ja myös yksi tärkeimmistä tavoista hahmottaa itseä. Itseä kerrotaan.
Mutta itse kerrotaan aina jälkikäteen. Menneisyyden tapahtumat tulkitaan merkittäviksi nykyhetkestä käsin, ja nykyhetki vääristää aina muistoa. Sama yksityiskohta voidaan tulkita eri hetkinä eri tavoin, ottaa osaksi eri kertomuksia. Se, että Jean Auelin kivikauteen sijoittuva romaani Luolakarhun klaani oli lempparikirjani 12-vuotiaana, voidaan nähdä yhtenä merkkinä siitä, että kulttuuriantropologihan minusta oli tulossa. Toisaalta jos minusta olisikin tullut kasvitieteilijä, sama kirja olisikin voinut kertoa tulevasta kasvitieteilijyydestäni: kirjassa kuvataan intohimoisesti erilaisia rohtokasveja. Vai oliko sittenkin niin, että varhainen altistuminen paleopornolle (Hevosten laakson lukeneet tietävät mitä tarkoitan) teki minusta pornotutkijan? Yksityiskohdan tulkinta riippuu siitä, millaista kertomusta itsestä halutaan kertoa.
Tapahtumat sinänsä eivät tee minuutta, vaan se, mitkä tapahtumat luokitellaan olennaiseksi itsen kannalta, mitkä valitaan osaksi omaa tarinaa ja mihin tapahtumiin palataan.
Luultavasti itsen kertominen on ihmisille luonnollista ja tiedostamatonta. Kenttätöitä tehdessäni pyysin haastateltaviani kertomaan oman identiteettitarinansa. En käyttänyt tätä sanaa, mutta siitä oli kyse: milloin he ensimmäistä kertaa hoksasivat olevansa jotain muuta kuin heteroita tai homoja/lesboja? Mitkä tapahtumat olivat tälle oivallukselle merkittäviä? Keille tultiin ulos kaapista? Haastatteluja tehdessäni mietin identiteetin käsitettä varsin pinnallisesti, joten tuloksena oli suhteellisen siistejä identiteettikertomuksia. Itsen kertominen tietyllä tavalla ei kuitenkaan ollut vain teemahaastattelurunkoni luoma harha, vaan minulla ja haastateltavillani oli yhteinen käsitys siitä, kuinka oma identiteetti tulisi kertoa.
Sittemmin olen tullut kyyniseksi nimenomaan seksuaalisen identiteettikertomuksen suhteen. Olen joutunut erilaisissa tilanteissa kertomaan oman biseksuaalisen identiteettini kertomuksen, ja se on vakiintunut tietynlaiseksi, enemmän tarinaksi, jolla on tietty kaari, kuin totuudenmukaiseksi selvitykseksi omista kokemuksistani. Tämä johtuu osittain siitä, että identiteettikertomuksellani on ollut selkeä funktio: olen pitänyt esimerkiksi Setan koulutuksia, joissa omasta seksuaalisuudesta kertominen palvelee yleistä yhteiskunnallista päämäärää eikä pyrikään olemaan autenttinen kuvaus juuri minusta. Kertomus on irronnut jo kauan sitten siitä, mitä pohjimmiltaan ajattelen seksuaalisuudesta ja itsestäni. Silti sen toistaminen voi olla joissain tilanteissa tarpeellista.
Koska minuus on jollain lailla kerrottava koherentiksi, kerron tietysti itselleni tarinaa itsestäni, siinä missä kaikki ihmiset. Mutta nimenomaan siksi, että tarinat ovat minulle tärkeitä, olen myös hyvin tietoinen siitä, miten ne rakentuvat, ja kuinka jokainen, totuudenmukainenkin tarina perustuu sille, että jotkut asiat valitaan kerrottaviksi ja toisista vaietaan, jotta tarina olisi yhtenäinen. Ja siten kaikki tarinat, myös itsestä kerrotut, ovat jossain määrin kuvitteellisia ja keinotekoisia.
Tietoisuuteni minätarinoiden(kin) keinotekoisuudesta ei sinänsä tee minuudestani häilyvää tai keinotekoista – ero autenttisen ja keinotekoisen välillä on merkityksetön, sillä eihän ole olemassa minää kielen ulkopuolella.
Herkkyyteni minän tarinallisuudelle kuitenkin jättää minut jossain määrin neuvottomaksi tilanteissa, joissa selkeän tarinan kertomisesta itselle olisi hyötyä. Pystyn näkemään elämässäni monta mahdollista kertomusta, enkä tiedä minkä niistä haluaisin itselleni kertoa. Mitkä tapahtumat pitäisi poimia osaksi tarinaa? Millaisiin kausaaliketjuihin ne pitäisi asettaa? Mitä tapahtumia kannattaisi muistella usein, jotta ne ottaisivat vahvemman paikan minätarinassa?
Tietysti kannattaisi yrittää kertoa itsestään sellaista kertomusta, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja jolla on jonkinlainen jatkuvuus – minätarinallahan ei ole ”onnellista loppua”, sillä kertomus loppuu vasta kun minä katoaa. Minätarinan olisi hyvä olla jossain määrin yhtenäinen, jolloin näennäisen äkillisen tapahtuman jälkeen voi löytää tapahtumaan johtaneita viitteitä, vähän samaan tapaan kuin dekkarista johtolankoja. Tavoitteena on tietenkin myös sellainen kertomus, jossa pitää itsestään, millaisia mutkia minätarina muuten lopulta tekeekin.
Olen toistuvasti kertonut itselleni tarinaa itsestäni tarinankertojana. Mutta silloin kun tarvitsisinkin toisenlaisen tarinan, sellaisen, jolla on selkäranka ja suunta, kertomus itsestä tarinankertojana on hyödytön. Tarinankertoja voi kertoa millaisen tarinan tahansa, eikä tarinoiden moninaisuudesta ole helppo valita.
Brysselfragmentteja
Brysselin reissulla tuli vastaan monta ajatteluttavaa asiaa, joita voinee mäystää myöhemmin, mutta ensihätään laitan otteita matkapäiväkirjasta.
21.9.2007 18:30
Lasiseinä
Istun nyt hotellihuoneessa, tässä on varsin viihtyisä puolipyöreä erkkeri viidennessä kerroksessa. Hotellihuone on koristettu sateenkaarenvärisin tekstiilein, sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä LGBT-asioiden kanssa. Tuntuu, että en voi kirjoittaa kovin johdonmukaisesti, väsyttää liikaa. Olen siis Alexander Stubbin järjestämällä vierasryhmäreissulla, jossa on aiheena seksuaalivähemmistöoikeudet. Koneelta meidät tuotiin hotellille, jonne jätettiin kamat. Käveltiin EU-parlamenttirakennukseen, joka on kuulemma rakennettu Brysselin rautatieaseman päälle. Rakennus on valtava sokkelo lasia, kiillotettua kiveä ja kiiltelevää terästä. Sisäpihalla kaaren muotoiset käytävät nostettuna kolmannen kerroksen tasolle.
Kaaria parlamentin katossa
Kävimme kuuntelemassa EU:n LGBT-verkoston puheenjohtajan avustajaa ja Stubbia, piipahdettiin sen toimistossa. Käytiin syömässä intialaisessa buffetissa, jossa join todella hyvää hedelmäistä tummaa olutta (Rodenbach). Käveltiin komissioon ja pällisteltiin rakennuksia muutenkin. Komissiossa meidät vietiin yhteen huoneeseen kuuntelemaan EU:n syrjinnän vastaisen ryhmän puheenjohtajaa, Stephan Olssonia, joka oli charmantisti harmaantunut ja näytti jonkin romanttisen viihdelukemiston sankarilta. Oli miten oli, viimeiset puoli tuntia hänen puheestaan keskityin lähinnä pysymään hereillä.
Komission jälkeen Aija Salo vei meidät ILGA Europen toimistolle, jossa taas istuttiin hiilidioksidilla täyttyvässä neukkarissa kuuntelemassa jotain tyyppiä (jonka nimi oli kait myös Stephan). Nyt pysyin paremmin hereillä. Stephan kertoi, että vastikään, 2000-luvulla, ILGA:n toimintaan on lisätty transasiat, ja sitten se puhui paljon homo- ja lesboasioista, mutta ei transjutuista. Olisin halunnut kysyä jotain bi-toiminnasta, mutta en sitten jaksanut, kun ihmiset alkoivat olla tosi väsyneitä ja kyllästyneitä. Toisaalta se tilanne ei ehkä ollut hirveän otollinen, varsinkaan kun en itse edes suhtaudu kovin kunnianhimoisesti bi-politiikkaan. Aija kävelytti meidät tänne hotellille. Brysselissä järjestetään tänä iltana joku massiivinen homoklubi, mutta olen liian poikki osallistuakseni siihen – hotellissa on kylpyhuone ja valikoima vaahtokylpyaineita, se houkuttaa enemmän.
Mikäköhän on ollut kiintoisinta tässä päivässä? Ehkä se parlamenttirakennus. Harmittaa, että siellä käytiin vähän viuhtomalla, ei ollut juurikaan aikaa pysähdellä ja ällistellä. Tämä EU-alue on aika sekasotku – jonkun verran on vanhoja ränsistyneitä rakennuksia, toisaalla taas lasia ja kiillotettua kiveä. Tästä on vissiin revitty paljon rakennuksia alas noita EU:n rakennuksia varten. En varmaan tiedollisesti ole saanut tästä päivästä paljoakaan (joskin haalin ILGA:n toimistolta kaikki tarjolla olevat julkaisut), mutta ihmisten kanssa on tullut juteltua paljon. Hm. Onhan täällä kiintoisaa, mutta jotenkin tulee sellainen tunne, että seksuaalinen tasa-arvo on homojen ja lesbojen tasa-arvoa. Ei oo ihmeemmin tilaa puhua erilaisista parisuhdenormeista, vaikka. Tavallaan tuntuu siltä, että pitäs sisäistää joku identiteettipoliittinen diskurssi, ja kun sen tekee, niin hyvin menee. Tietyssä mielessä olen sen sisäistänytkin, mutta joku yksituumaisuus tässä poliittisessa puheessa nakertaa.
1:10 (noin) Belgian aikaa.
Rainbow House
Huhhuijaa. Ehdittiin ratsasta 4 homohenkistä paikkaa. Lähdettiin kävelemään keskustaan, kohti homokatua eli Rue Marche-au-Charbonia, flaamiksi Kolenmarkt. Siellä oli homopaikkoja vieri vieressä, menimme L’homo erectus -nimisen paikan pubin puolella, jossa tarjoili kaksi drag queenia, toinen hätkähdyttävän kaunis (ja sinihuulinen) ja toinen pönäkkä. Join framboisea, vadelmaolutta. Paikka oli punaseinäinen ja pieni, jotain kitschiä ja kipsipatsaita antiikin veistoksista. Lähdimme sieltä etsimään järjestöjen ylläpitämää Rainbow Housea ja löysimmekin sen: paikka oli/in sellainen baarin ja GLBT-infopaikan yhdistelmä. Seinillä oli sisustuksellisena elementtinä esitelokeroita (ja sateenkaaren väriseksi maalattu portaiden alus…).
Minä ja Pakkasen Johanna jouduimme oudon kiihkon valtaan, keräsimme hulluna esitteitä ja muuta paperikamaa. Paikalla olleet pari belgialaista naista nauroivat meille ja kysyivät mitä etsimme. Selitimme olevamme Suomesta ja tutustuvamme paikalliseen aktivismiin. Kysyin, onko niillä mitään bisse-esitteitä, mutta ei. Brysselissä ei kuulemma ole mitään bi-toimintaa. Antwerpenissä kylläkin, kuulemma joku ryhmä, kai.
Jatkoimme matkaa Tels Quels -nimiseen paikkaan, jonka Juha Jämsä oli bongannut ”naispaikkana”. Rainbow Housen naiset nimittäin lähinnä nauroivat, kun kysyimme löytyykö naisten baaria. Tels Quelissa oli tosiaan naisiakin, ja lisää esitteitä, joita kävimme köljäämässä Johannan kanssa. Lähdimme sieltä etsimään delegaatioköörimme homopoikia, jotka löytyivät lopulta Fontaine-baarista, jossa kävin vain kääntymässä ratsattuani paikan esitetelineen. Sitten taksilla hotellille.
Genvalin huvilat
22.9.2007 00:17
Puuh. Olen kohtuullisessa määrin humalassa, toivottavasti se ei tarkoita sitä, että olisin huomenna ihan karmea olo koko päivän. Lähdin aamulla vaeltelemaan kaupungille, kävin Beginhofissa, katedraalissa ja useammalla kirppiksellä ja kirjakaupassa. Lounastin tunisialaisessa ravintolassa, couscousia. Tuntuu, että väsyttää liikaa, että jaksaisi selittää. Ostin outoja suklaita (mausteena jasmiini, tilli, korianteri, neilikka). Illalla käytiin Genvalissa Stubbin kotona, ja käveltiin tekojärven rantaa italialaisravintolaan. Järvinäkymä oli komea. Raflassa oli pastaa ja liikaa viiniä ja vettä juotavaksi liian vähän. Ajauduin umpikujamaiseen, joskin ystävällismieliseen väittelyyn jonkun kokoomushomopojan kanssa. Hävettää, en osannut ilmaista mielipidettäni johdonmukaisesti. Päivän järisyttävin kokemus oli kuitenkin Isabel Miramontesin gallerianäyttely. Upeita töitä. Tuli katharsis. Joskus vois kirjoittaaa siitä enemmän, mutta ei nyt, väsyttää liikaa.
23.9.2007 10:55
Tulin just aamiaiaselta, söin aika kevyesti. On ihan hienoinen krapula, ohimoita jomottaa. Aamiainen oli kyllä tosi luksus, oli useaa sorttia suklaaviineriä, hedelmiä, vastapuristettuja tuoremehuja, leikkeleitä, juustoja… En kuitenkaan syönyt kovin paljon. Eilisestä vielä. Mitäköhän. Käveliretki tekojärven rantaa oli tosi tunnelmallinen. Vastarannalla oli valkeita huviloita, joissa laskevan auringon valo heijastui punervana. Tie sinne oli sellainen puiden reunustama rantabulevardi. Ravintola oli aivan rannalla, näkyvät järvelle upeat, mutta niitä ei paljoa joutanut ihailemaan, kun piti olla seurallinen. Humalluin, harmittaa, selitin jotain epäjohdonmukaista vuokralla asumisesta ja velaksi elämisestä, mutta siinä menestyneitten nuorten miesten ympäröivänä tuntui aika absurdilta ruveta änkyttämään jotain toimeentulotuesta ja muusta. Tuntuu, että eletään ihan eri todellisuuksissa ja maailmoissa.
Pitäs ehkä pistää kirja pois ja mennä alas. Olen lähössä Juha-Heikki Tihisen kans katsomaan Victor Hortan museota.
19:25
Jugend-portti
Koneessa. Nilkka on sairaan kipee, pitäs ehkä tutkituttaa se ja kysyä, miksi se kipeytyy niin helposti. Käveltiin Tihisen kans ensin Square Ambiorixille, jossa oli jugend-taloja, mm. yksi Victor Hortan suunnittelema. Siinä oli oranssiksi maalattu teräsrunko, julkisivussa näkyivät metallitapit ja kaikki. Takorautaiset aidat ja muut olivat monimutkaisia, muistuttivat jotain säännöllistä kasvia tai itsestäänmuodostunutta, kiteytynyttä. Kävelimme myös Eurooppa-kaupunginosassa, jossa rakennukset näyttivät nousevan maasta luonnonvoiman kaltaisina, subliimeina hallusinaatioina, joita oli vaikea ymmärtää todellisiksi.
Rikkinäinen ikkuna
Menimme metrolla Halleportin asemalle, jossa kiertelimme Saint-Gillesin aluetta, jossa oli lisää jugendrakennuksia, mm. yksi katu, jossa rakennukset 1-24 olivat saman taiteilijan käsialaa. Taiteilija oli jopa signeerannut ne. Osa oli ränstyneitä, oli mustuneita maalauksia ja halkeilevia maalipintoja, osa taas oli pistetty kuntoon niin, että kultaukset kiilsivät auringossa. Joissain oli kiintoisia yksityiskohtia, kuten puinen kulmatorni ja outo, yksikseen ja hyödyttömänä roikkuva lamppu kolmannen kerroksen seinässä.
Pällistelimme arkkitehtuuria, ja lähdimme sitten kävelemään kohti Hortan museota. Minä kuitenkin luin karttaa väärin, ja kävelimme väärään suuntaan. Brysselissä oli muuten autoton päivä – kaikki kadut olivat autoista tyhjiä ja joukkoliikenne ilmaista. Saint-Gillesissä ihmiset potkivat palloa keskellä tietä, ja rullasivat rullalaudoilla ja potkulaudoilla alas korkeaa mäkeä. Oli oudon vapauttavaa, melkein vallankumouksellista kävellä keskellä tietä kaikessa rauhassa. Vain bussit ja taksit kulkivat, ja niitäkin oli hyvin harvassa.
Autoton päivä
Päädyimme syömään varsin täyteen ravintolaan. Tilasin sinisimpukoita, belgialaista perinneruokaa. En ole syönyt moisia ennen, joten uteloitti. Niiden saaminen kuitenkin kesti tunnin; sinä aikana ehdin juoda geuze-oluen, joka on valmistettu villihiivamenetelmällä. Tosin tarjoilija toi sen ensin Tihiselle, ja minulle Tihisen veden. Sama tapahtui muuten myöhemmin Luxembourgplatsilla, jossa kävimme istuskelemassa ennen lentokenttäbussin lähtöä. Hoegaarden miehelle ja vesi naiselle, niinhän se menee. Sinisimpukat oli keitetty kuorineen sellerin ja sipulin kanssa. Simpukoita oli valtava padallinen, en olisi jaksanut millään syödä kaikkea. Niiden kanssa tuli belgialaisia ranskanpottuja, frittejä.
Sieltä kun lähdimme, niin museum Horta löytyi aika pian. Museo on arkkitehti Hortan koti, kokonaistaideteos. Sisustat ovat art decoa, upeinta oli valoisa porraskäytävä takorautaisine kaiteineen ja lasikattoineen. Talvipuutarhassa oli niin vanhan näköisiä kasveja, että niistä osa oli varmaan Hortan ajoilta. Kaikki kaapit ja huonekalut olivat art decoa, mutta oli kiinnostavaa, kuinka välillä ne kiemurat olivat tummaa puuta, välillä takorautaa ja välillä terästä: alakerrassa katto oli tuettu teräspalkeilla. Museosta palasimme metrolla hotellille, josta sitten bussi kentälle.
00:10
No niin, Oulun koneessa. Kone oli myöhässä yli tunnin, Oulun kone myöhässä ehkä 40 min. Hm. Ensisijaisesti reissusta on varmaan jäänyt käteen se, kuinka EU:n mielestä on hyvä tarjota ihmisoikeuksia, jos vauraus vaan lisääntyy. GLBT-ihmisenä on kivaa, on klubeja ja liikkeitä ja sit voi mennä ja kuluttaa, kun on rajat auki. EU:n rakennukset oli kiva nähdä, on ollut kaikin puolin kivaa, mutta yleisesti on ollut vähän sellaista höttöä. Setan Jämsän Juha sanoi lentokenttähississä, että hän oli odottanut jotain round table -keskustelua reissun päätteeksi, ja jotain samanlaista olin itsekin odottanut.
Ai niin, tällä reissulla on puhuttu lähinnä Facebookista – ainakin siitä on puhuttu enemmän kuin EU:sta ja seksuaalivähemmistöoikeuksista. En tiedä EU:n seksuaalivähemmistöoikeuksista nyt sen enempää kuin ennen matkaakaan – tosin EU:n päätöksenteko toki konkretisoitui kun kävi Brysselissä.
Jatulintarha 