Category: Biseksuaalisuus

Queerin selitysvoimasta

Johannes mainitsi edellisen blogimerkintäni kommenttiosastossa Jukka Hankamäen artikkelin Seksit selviksi – onko naistutkimus tiedettä, filosofiaa vai poliittinen ideologia , jota olen lueskellut. En pidä Hankamäen ylimielisestä kirjoitustyylistä, mutta olen jossain määrin samaa mieltä joistakin hänen naistutkimusta koskevista näkemyksistään – esimerkiksi siitä, että Suomessa naistutkimuksen oppiainetta rajaavat enemmän hallinnolliset kuin tutkimukselliset syyt. Myös Hankamäen väite ”Naistutkijat kutsuvatkin naistutkimukseksi melko suuripiirteisesti mitä tahansa toimintaa, kunhan siihen liittyy naistutkijoiden yhteisiksi kokemia aiheita tai intressejä” pitää jossain määrin paikkansa: palkittiinhan esimerkiksi vuoden 2007 Naistutkimustekona Tehyyn kuuluvien hoitajien joukkoirtisanoutuminen. Trollaamisen puolelle menevät kommentit, kuten ajatus siitä, että heteromiehet olisivat sallineet naistutkimusyksiköiden perustamisen naisten seksilakon pelossa, on sen sijaan parasta vain ohittaa – siitäkin huolimatta että kyseisen trollikommentin pohjana on sinänsä oikea havainto tiedepolitiikan heteronormatiivisuudesta.

Jonkun verran Hankamäen tekstistä pitää kirjoittaa myös siksi, että hänen tekstinsä tulee aika lähelle itseä – hän muun muassa irvailee visuaalisen kulttuurin tutkija Annamari Vänskän, kanssapornoakatemialaiseni, tutkimuskysymykselle ”miten pornoksi leimatuilla visuaalisilla esityksillä tuotetaan tietoa haluttavista ja ei-haluttavista ruumiista, sukupuolista ja seksuaalisuuksista” vastaamalla, että ”pornoksi leimattua materiaalia tuotetaan siksi, että se ’kiihottaa ja myy’ ” – ja osoittaa samalla, ettei ole ymmärtänyt tutkimuskysymystä lainkaan. No totta kai porno kiihottaa ja myy, haloo! Kaupallisuus ja kiihotushan ovat pornon ytimessä. Mutta juuri tämän takia juuri pitääkin kysyä, että millaiset ruumiit ja asennot määritellään kiihottaviksi ja missä konteksteissa. Miksi esimerkiksi lihaviin naisiin keskittyvä porno määrittyy fetissipornoksi, kun pallomaisilla silikonirinnoilla varustetuilla, alienimäisillä naisruumiilla kansoitettu porno on normipornoa?

Hankamäki tulee suorastaan hengittämään niskaan kommentoidessaan Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittamaa opusta Seksuaalinen ruumis: ”Kokoelmateoksen artikkeleissa puhutaan paljon ’biseksuaalisuudesta’ ja ’lesboidentiteetistä’, mutta kirjasta puuttuu tavallisten homo- ja heteromiesten näkökulma.”. Koska minun artikkelini tietääkseni oli ainoa, joka käsitteli suoraan biseksuaalisuutta ja lesboidentiteettiä, niin tässähän pitäisi jo melkein säikähtää, mutta en oikein osaa. Mitäpä minä niistä homo- ja heteromiehistä mitään tutkimusta tekisin, kun en niistä mitään tiedä enkä niiden kanssa paljoa vehtaakaan.

En kuitenkaan ole kiinnostunut siitä, mitä Hankamäki kirjoittaa naistutkimuksesta vaan siitä, mitä hän kirjoittaa queer-teoriasta, varsinkin kun hän tekstissään käsittelee enemmän queer-teoriaa kuin valtavirtaista naistutkimusta. Hänen kritiikkinsä queer-teorian sitoutumisesta angloamerikkalaiseen teoriaperinteeseen on toki aiheellista ja eurooppalaisten queer-tutkijoiden keskuudessa harrastetaan saman asian kritisointia yleisesti. Sen sijaan hänen olettamuksensa, jonka mukaan queer-teoria olisi naistutkimuksen valtavirtaa, on lähinnä naurettava. Queer-teoria on kaukana valtavirrasta, niin naistutkimuksessa kuin muillakin tieteenaloilla.

Queer-teoriaa Hankamäki kuvailee ”sukupuolista olemusajattelua kritisoivan nihilismin äärimuodoksi”, ja haikailee ”sukupuolisuuden lihallisia toteutumisyhteyksiä tarkastelevan eksistenssifilosofian” perään. Ja toteaa samantien, kuinka binääriseen sukupuolieroon perustuva filosofia on uskottavampaa kuin sukupuolieron kiistävät postmodernismin muodot.

Hankamäen mukaan sukupuoli on ihmisen kehon ja sukupuolielimien ominaisuus: sukupuoli on hänen mukaansa ”se, mitä ilmenee jalkojen välissä”. Hyvä on, hyväksyn määritelmän, mutta arjessa näin pelkistetty määrittely on merkityksetön, sillä näissä pakkasissa jalkoväliä on parempi esitellä kanssaihmisille vain saunassa tai lämpimän vällyn alla. Arkikokemukseen perustuvaan realismiin Hankamäkikin vetoaa: jos kadunmieheltä kysytään, sukupuolia on kaksi. Kadunmiehen näkemys ei kuitenkaan paljoa lohduta maskuliinista naista, joka vaaleanpunaisella sateenvarjolla uhaten ajetaan pois naistenvessasta, tai transtyyppiä, joka ei pääse ravintolaan sisään, kun naama ilmentää eri sukupuolta kuin henkilöllisyystodistus. Näissä tilanteissa jalkovälillä ei ole paljon väliä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sukupuolen kokemus sinänsä olisi lihallinen ja ruumiillinen.

Hankamäki tuntuu itsekin sotkeutuvan sukupuolieroon todetessaan ensin, että ”butch-femme-tyyppinen ristiin pukeutuminen ei suinkaan tee naista mieheksi – eikä miestä naiseksi” ja myöhemmin, että ”fenomenologisille filosofeille sukupuolen kaksiarvoisuus ei ole ensisijaisesti biologinen, geeneistä, hormoneista tai kromosomeista riippuva fakta, vaan lihallisesti ja kokemuksellisesti ilmenevä tosiasia. […] Inhimillisen kokemisen kannalta merkityksellinen sukupuoli on se, joka ilmenee fenotyyppisesti ihmisen kehossa eli hänen lihassaan.” Hankamäeltä on siis jäänyt perustavanlaatuisesti ymmärtämättä se, että binäärisen sukupuolen ylittävä kokemus on usein nimenomaan lihallinen. Maskuliininen nainen ei toki ole mies, mutta nimenomaan hänen lihaansa se maskuliinisuuden kokemus paikantuu, eikä kravattiin.

Hankamäki myös erottaa sukupuolen ja sukupuolisen käyttäytymisen toisistaan: olemuksellisia sukupuolia on kaksi, nainen ja mies, mutta seksuaalinen käyttäytyminen ei ole olemuksellista eikä myöskään sukupuolten kategorioita määrittävää. Häneltä on siis jäänyt huomaamatta yksi olennainen asia, eli se, kuinka heteronormatiivisuus rakentaa sukupuolta. Oli sukupuoli miten binäärinen tahansa, ja koki Hankamäki itsensä miten mieheksi tahansa, länsimaisessa sukupuolijärjestelmässä homomies on aina vähemmän mies kuin heteromies, kuten maskuliininen nainen on aina vähemmän nainen kuin feminiininen nainen.

”Eikö esimerkiksi homo saisi olla Mies, jos on?”, Hankamäki kysyy, ja minä vastaan, että valitettavasti ei saa. Ei sukupuolijärjestelmä ole kiinnostunut Hankamäen kikkelistä, sukupuolijärjestelmää kiinnostaa enemmän se, miten Hankamäki kikkelillistä olemustaan toteuttaa, ja nykyisessä sukupuolijärjestelmässä hetero hitsaaja on aina enemmän Mies kuin homo filosofi. Todennäköisesti myös hetero filosofi on enemmän Mies kuin homo hitsaaja. Sukupuolessa ei ole kyse pelkästään tunnistettavista anatomisista eroista, vaan siitä, millaisiin järjestyksiin erilaisia sukupuolisuuksia laitetaan ja minkä kriteerien perusteella, ja seksuaalisuuden toteuttaminen on yksi keskeinen kriteeri. Luultavasti Mieheyden ideaa, täysintä mieheyttä, ei Suomessa ole pystynyt saavuttamaan ketkään muut kuin Kalle Päätalo ja Urho Kekkonen – esimerkiksi vaikkapa Mannerheim on ihan liian fiini toteuttaakseen kulttuurisesti kaikkein hyväksytyintä Mieheyttä. Ruumiinavauspöydällä Hankamäki, Päätalo, Kekkonen ja Mannerheim ovat tietysti kaikki yhtä miehiä.

Hankamäki lyttää queer-teorian sukupuolen binäärisyyttä koskevan kritiikin toteamalla: ”jos ei ole olemassa kiinteää sukupuolta eikä sukupuolieroa, ei voi olla myöskään seksiä. Seksuaaliset intohimot ja teot näet edellyttävät, että toiveemme ja tarpeemme viittaavat tiettyyn sukupuoleen”. Myöhemmin hän huomauttaa: ”ihminen voi toimia homoseksuaalisesti tai heteroseksuaalisesti vain, jos hänen intentionsa voivat viitata kiinteästi olemassa olevaan sukupuoleen: mieheen tai naiseen.”

Ensimmäinen hänen väitteistään on selkeästi virheellinen. Ei halun tai teon tarvitse viitata sukupuoleen – eihän halun sinänsä tarvitse viitata edes ihmiseen! Toinen väite on sinänsä täsmällinen: totta, homojen ja heteroiden intentio viittaa yleensä aina kiinteään sukupuoleen, mieheen tai naiseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että halun ja intention olisi aina viitattava kiinteään sukupuoleen. Kun halun kohteena on transruumis, oletus halun sukupuolittuneisuudesta hajoaa. Halu itsessään on liikkuvaa ja muuttuvaa, eikä se vaadi kohteeltaan mies- tai naissukupuolta.

Hankamäki haikailee lihallisen eksistenssifilosofian perään, enkä ole ihan varma mitä hän sillä tarkoittaa. Tiedän vain, että minun lihallisuuteni ja seksuaalinen haluni ei ole itsestäänselvästi binäärisen sukupuolittunutta, ja queer-teoreettiset näkökulmat selittävät minun sukupuolisuuttani ja seksuaalisuuttani paremmin kuin Hankamäen tarjoilema binääriseen sukupuolieroon perustuva eksistenssifenomenologia. Oma haluni paikantuu enemmän erilaisiin sukupuolen ratkeamiin ja särmiin kuin mieheen tai naiseen. Sellaisiin hetkiin, jossa en ole aivan varma viehättävän ihmisen sukupuolesta, tai joissa mielessäni alunperin selkeästi sukupuolittunut ihminen sukupuolittuukin jotenkin toisin. Myös sukupuolen toisintoistaminen on haluttavaa: totta kai viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut mies on aina kiinnostavampi kuin viimeisen päälle feminiiniseksi laittautunut nainen.

Mainokset

Itse kerrottuna

Olen lueskellut Michel Houellebecqin kirjaa Mahdollinen saari, jossa kertojina vuorottelevat Daniel, kyyninen stand up -koomikko nykypäivän Ranskasta, ja hänen 24. ja 25. klooninsa tulevaisuudesta. Kloonit käyvät läpi Danielin elämänkertomusta, pitävät Danielia hengissä sen kautta. He eivät elä sitä, mutta he muistavat sen ja kertaavat sitä. Elämänkertomus, selvitys Danielin elämästä, ja hänen klooninsa tekevät Danielista tietyssä mielessä kuolemattoman. Ihmettelen kuitenkin sitä itsestäänselvyyttä, jolla romaanissa oletetaan, että elämästä voisi seuloa esiin olennaisen ja tiivistää sen elämänkertomukseksi.

Tarinat ovat minusta tärkeitä, sekä niiden kehittäminen että niiden kertominen, jakaminen muiden kanssa. Tarinoiden kertominen on yksi kommunikoinnin muoto, yksi tapa hahmottaa maailmaa. Ja myös yksi tärkeimmistä tavoista hahmottaa itseä. Itseä kerrotaan.

Mutta itse kerrotaan aina jälkikäteen. Menneisyyden tapahtumat tulkitaan merkittäviksi nykyhetkestä käsin, ja nykyhetki vääristää aina muistoa. Sama yksityiskohta voidaan tulkita eri hetkinä eri tavoin, ottaa osaksi eri kertomuksia. Se, että Jean Auelin kivikauteen sijoittuva romaani Luolakarhun klaani oli lempparikirjani 12-vuotiaana, voidaan nähdä yhtenä merkkinä siitä, että kulttuuriantropologihan minusta oli tulossa. Toisaalta jos minusta olisikin tullut kasvitieteilijä, sama kirja olisikin voinut kertoa tulevasta kasvitieteilijyydestäni: kirjassa kuvataan intohimoisesti erilaisia rohtokasveja. Vai oliko sittenkin niin, että varhainen altistuminen paleopornolle (Hevosten laakson lukeneet tietävät mitä tarkoitan) teki minusta pornotutkijan? Yksityiskohdan tulkinta riippuu siitä, millaista kertomusta itsestä halutaan kertoa.

Tapahtumat sinänsä eivät tee minuutta, vaan se, mitkä tapahtumat luokitellaan olennaiseksi itsen kannalta, mitkä valitaan osaksi omaa tarinaa ja mihin tapahtumiin palataan.

Luultavasti itsen kertominen on ihmisille luonnollista ja tiedostamatonta. Kenttätöitä tehdessäni pyysin haastateltaviani kertomaan oman identiteettitarinansa. En käyttänyt tätä sanaa, mutta siitä oli kyse: milloin he ensimmäistä kertaa hoksasivat olevansa jotain muuta kuin heteroita tai homoja/lesboja? Mitkä tapahtumat olivat tälle oivallukselle merkittäviä? Keille tultiin ulos kaapista? Haastatteluja tehdessäni mietin identiteetin käsitettä varsin pinnallisesti, joten tuloksena oli suhteellisen siistejä identiteettikertomuksia. Itsen kertominen tietyllä tavalla ei kuitenkaan ollut vain teemahaastattelurunkoni luoma harha, vaan minulla ja haastateltavillani oli yhteinen käsitys siitä, kuinka oma identiteetti tulisi kertoa.

Sittemmin olen tullut kyyniseksi nimenomaan seksuaalisen identiteettikertomuksen suhteen. Olen joutunut erilaisissa tilanteissa kertomaan oman biseksuaalisen identiteettini kertomuksen, ja se on vakiintunut tietynlaiseksi, enemmän tarinaksi, jolla on tietty kaari, kuin totuudenmukaiseksi selvitykseksi omista kokemuksistani. Tämä johtuu osittain siitä, että identiteettikertomuksellani on ollut selkeä funktio: olen pitänyt esimerkiksi Setan koulutuksia, joissa omasta seksuaalisuudesta kertominen palvelee yleistä yhteiskunnallista päämäärää eikä pyrikään olemaan autenttinen kuvaus juuri minusta. Kertomus on irronnut jo kauan sitten siitä, mitä pohjimmiltaan ajattelen seksuaalisuudesta ja itsestäni. Silti sen toistaminen voi olla joissain tilanteissa tarpeellista.

Koska minuus on jollain lailla kerrottava koherentiksi, kerron tietysti itselleni tarinaa itsestäni, siinä missä kaikki ihmiset. Mutta nimenomaan siksi, että tarinat ovat minulle tärkeitä, olen myös hyvin tietoinen siitä, miten ne rakentuvat, ja kuinka jokainen, totuudenmukainenkin tarina perustuu sille, että jotkut asiat valitaan kerrottaviksi ja toisista vaietaan, jotta tarina olisi yhtenäinen. Ja siten kaikki tarinat, myös itsestä kerrotut, ovat jossain määrin kuvitteellisia ja keinotekoisia.

Tietoisuuteni minätarinoiden(kin) keinotekoisuudesta ei sinänsä tee minuudestani häilyvää tai keinotekoista – ero autenttisen ja keinotekoisen välillä on merkityksetön, sillä eihän ole olemassa minää kielen ulkopuolella.

Herkkyyteni minän tarinallisuudelle kuitenkin jättää minut jossain määrin neuvottomaksi tilanteissa, joissa selkeän tarinan kertomisesta itselle olisi hyötyä. Pystyn näkemään elämässäni monta mahdollista kertomusta, enkä tiedä minkä niistä haluaisin itselleni kertoa. Mitkä tapahtumat pitäisi poimia osaksi tarinaa? Millaisiin kausaaliketjuihin ne pitäisi asettaa? Mitä tapahtumia kannattaisi muistella usein, jotta ne ottaisivat vahvemman paikan minätarinassa?

Tietysti kannattaisi yrittää kertoa itsestään sellaista kertomusta, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja jolla on jonkinlainen jatkuvuus – minätarinallahan ei ole ”onnellista loppua”, sillä kertomus loppuu vasta kun minä katoaa. Minätarinan olisi hyvä olla jossain määrin yhtenäinen, jolloin näennäisen äkillisen tapahtuman jälkeen voi löytää tapahtumaan johtaneita viitteitä, vähän samaan tapaan kuin dekkarista johtolankoja. Tavoitteena on tietenkin myös sellainen kertomus, jossa pitää itsestään, millaisia mutkia minätarina muuten lopulta tekeekin.

Olen toistuvasti kertonut itselleni tarinaa itsestäni tarinankertojana. Mutta silloin kun tarvitsisinkin toisenlaisen tarinan, sellaisen, jolla on selkäranka ja suunta, kertomus itsestä tarinankertojana on hyödytön. Tarinankertoja voi kertoa millaisen tarinan tahansa, eikä tarinoiden moninaisuudesta ole helppo valita.

Brysselfragmentteja

Brysselin reissulla tuli vastaan monta ajatteluttavaa asiaa, joita voinee mäystää myöhemmin, mutta ensihätään laitan otteita matkapäiväkirjasta.

21.9.2007 18:30

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasiseinä

Istun nyt hotellihuoneessa, tässä on varsin viihtyisä puolipyöreä erkkeri viidennessä kerroksessa. Hotellihuone on koristettu sateenkaarenvärisin tekstiilein, sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä LGBT-asioiden kanssa. Tuntuu, että en voi kirjoittaa kovin johdonmukaisesti, väsyttää liikaa. Olen siis Alexander Stubbin järjestämällä vierasryhmäreissulla, jossa on aiheena seksuaalivähemmistöoikeudet. Koneelta meidät tuotiin hotellille, jonne jätettiin kamat. Käveltiin EU-parlamenttirakennukseen, joka on kuulemma rakennettu Brysselin rautatieaseman päälle. Rakennus on valtava sokkelo lasia, kiillotettua kiveä ja kiiltelevää terästä. Sisäpihalla kaaren muotoiset käytävät nostettuna kolmannen kerroksen tasolle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kaaria parlamentin katossa

Kävimme kuuntelemassa EU:n LGBT-verkoston puheenjohtajan avustajaa ja Stubbia, piipahdettiin sen toimistossa. Käytiin syömässä intialaisessa buffetissa, jossa join todella hyvää hedelmäistä tummaa olutta (Rodenbach). Käveltiin komissioon ja pällisteltiin rakennuksia muutenkin. Komissiossa meidät vietiin yhteen huoneeseen kuuntelemaan EU:n syrjinnän vastaisen ryhmän puheenjohtajaa, Stephan Olssonia, joka oli charmantisti harmaantunut ja näytti jonkin romanttisen viihdelukemiston sankarilta. Oli miten oli, viimeiset puoli tuntia hänen puheestaan keskityin lähinnä pysymään hereillä.

Komission jälkeen Aija Salo vei meidät ILGA Europen toimistolle, jossa taas istuttiin hiilidioksidilla täyttyvässä neukkarissa kuuntelemassa jotain tyyppiä (jonka nimi oli kait myös Stephan). Nyt pysyin paremmin hereillä. Stephan kertoi, että vastikään, 2000-luvulla, ILGA:n toimintaan on lisätty transasiat, ja sitten se puhui paljon homo- ja lesboasioista, mutta ei transjutuista. Olisin halunnut kysyä jotain bi-toiminnasta, mutta en sitten jaksanut, kun ihmiset alkoivat olla tosi väsyneitä ja kyllästyneitä. Toisaalta se tilanne ei ehkä ollut hirveän otollinen, varsinkaan kun en itse edes suhtaudu kovin kunnianhimoisesti bi-politiikkaan. Aija kävelytti meidät tänne hotellille. Brysselissä järjestetään tänä iltana joku massiivinen homoklubi, mutta olen liian poikki osallistuakseni siihen – hotellissa on kylpyhuone ja valikoima vaahtokylpyaineita, se houkuttaa enemmän.

Mikäköhän on ollut kiintoisinta tässä päivässä? Ehkä se parlamenttirakennus. Harmittaa, että siellä käytiin vähän viuhtomalla, ei ollut juurikaan aikaa pysähdellä ja ällistellä. Tämä EU-alue on aika sekasotku – jonkun verran on vanhoja ränsistyneitä rakennuksia, toisaalla taas lasia ja kiillotettua kiveä. Tästä on vissiin revitty paljon rakennuksia alas noita EU:n rakennuksia varten. En varmaan tiedollisesti ole saanut tästä päivästä paljoakaan (joskin haalin ILGA:n toimistolta kaikki tarjolla olevat julkaisut), mutta ihmisten kanssa on tullut juteltua paljon. Hm. Onhan täällä kiintoisaa, mutta jotenkin tulee sellainen tunne, että seksuaalinen tasa-arvo on homojen ja lesbojen tasa-arvoa. Ei oo ihmeemmin tilaa puhua erilaisista parisuhdenormeista, vaikka. Tavallaan tuntuu siltä, että pitäs sisäistää joku identiteettipoliittinen diskurssi, ja kun sen tekee, niin hyvin menee. Tietyssä mielessä olen sen sisäistänytkin, mutta joku yksituumaisuus tässä poliittisessa puheessa nakertaa.

1:10 (noin) Belgian aikaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rainbow House

Huhhuijaa. Ehdittiin ratsasta 4 homohenkistä paikkaa. Lähdettiin kävelemään keskustaan, kohti homokatua eli Rue Marche-au-Charbonia, flaamiksi Kolenmarkt. Siellä oli homopaikkoja vieri vieressä, menimme L’homo erectus -nimisen paikan pubin puolella, jossa tarjoili kaksi drag queenia, toinen hätkähdyttävän kaunis (ja sinihuulinen) ja toinen pönäkkä. Join framboisea, vadelmaolutta. Paikka oli punaseinäinen ja pieni, jotain kitschiä ja kipsipatsaita antiikin veistoksista. Lähdimme sieltä etsimään järjestöjen ylläpitämää Rainbow Housea ja löysimmekin sen: paikka oli/in sellainen baarin ja GLBT-infopaikan yhdistelmä. Seinillä oli sisustuksellisena elementtinä esitelokeroita (ja sateenkaaren väriseksi maalattu portaiden alus…).

Minä ja Pakkasen Johanna jouduimme oudon kiihkon valtaan, keräsimme hulluna esitteitä ja muuta paperikamaa. Paikalla olleet pari belgialaista naista nauroivat meille ja kysyivät mitä etsimme. Selitimme olevamme Suomesta ja tutustuvamme paikalliseen aktivismiin. Kysyin, onko niillä mitään bisse-esitteitä, mutta ei. Brysselissä ei kuulemma ole mitään bi-toimintaa. Antwerpenissä kylläkin, kuulemma joku ryhmä, kai.

Jatkoimme matkaa Tels Quels -nimiseen paikkaan, jonka Juha Jämsä oli bongannut ”naispaikkana”. Rainbow Housen naiset nimittäin lähinnä nauroivat, kun kysyimme löytyykö naisten baaria. Tels Quelissa oli tosiaan naisiakin, ja lisää esitteitä, joita kävimme köljäämässä Johannan kanssa. Lähdimme sieltä etsimään delegaatioköörimme homopoikia, jotka löytyivät lopulta Fontaine-baarista, jossa kävin vain kääntymässä ratsattuani paikan esitetelineen. Sitten taksilla hotellille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Genvalin huvilat

22.9.2007 00:17

Puuh. Olen kohtuullisessa määrin humalassa, toivottavasti se ei tarkoita sitä, että olisin huomenna ihan karmea olo koko päivän. Lähdin aamulla vaeltelemaan kaupungille, kävin Beginhofissa, katedraalissa ja useammalla kirppiksellä ja kirjakaupassa. Lounastin tunisialaisessa ravintolassa, couscousia. Tuntuu, että väsyttää liikaa, että jaksaisi selittää. Ostin outoja suklaita (mausteena jasmiini, tilli, korianteri, neilikka). Illalla käytiin Genvalissa Stubbin kotona, ja käveltiin tekojärven rantaa italialaisravintolaan. Järvinäkymä oli komea. Raflassa oli pastaa ja liikaa viiniä ja vettä juotavaksi liian vähän. Ajauduin umpikujamaiseen, joskin ystävällismieliseen väittelyyn jonkun kokoomushomopojan kanssa. Hävettää, en osannut ilmaista mielipidettäni johdonmukaisesti. Päivän järisyttävin kokemus oli kuitenkin Isabel Miramontesin gallerianäyttely. Upeita töitä. Tuli katharsis. Joskus vois kirjoittaaa siitä enemmän, mutta ei nyt, väsyttää liikaa.

23.9.2007 10:55

Tulin just aamiaiaselta, söin aika kevyesti. On ihan hienoinen krapula, ohimoita jomottaa. Aamiainen oli kyllä tosi luksus, oli useaa sorttia suklaaviineriä, hedelmiä, vastapuristettuja tuoremehuja, leikkeleitä, juustoja… En kuitenkaan syönyt kovin paljon. Eilisestä vielä. Mitäköhän. Käveliretki tekojärven rantaa oli tosi tunnelmallinen. Vastarannalla oli valkeita huviloita, joissa laskevan auringon valo heijastui punervana. Tie sinne oli sellainen puiden reunustama rantabulevardi. Ravintola oli aivan rannalla, näkyvät järvelle upeat, mutta niitä ei paljoa joutanut ihailemaan, kun piti olla seurallinen. Humalluin, harmittaa, selitin jotain epäjohdonmukaista vuokralla asumisesta ja velaksi elämisestä, mutta siinä menestyneitten nuorten miesten ympäröivänä tuntui aika absurdilta ruveta änkyttämään jotain toimeentulotuesta ja muusta. Tuntuu, että eletään ihan eri todellisuuksissa ja maailmoissa.

Pitäs ehkä pistää kirja pois ja mennä alas. Olen lähössä Juha-Heikki Tihisen kans katsomaan Victor Hortan museota.

19:25

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jugend-portti

Koneessa. Nilkka on sairaan kipee, pitäs ehkä tutkituttaa se ja kysyä, miksi se kipeytyy niin helposti. Käveltiin Tihisen kans ensin Square Ambiorixille, jossa oli jugend-taloja, mm. yksi Victor Hortan suunnittelema. Siinä oli oranssiksi maalattu teräsrunko, julkisivussa näkyivät metallitapit ja kaikki. Takorautaiset aidat ja muut olivat monimutkaisia, muistuttivat jotain säännöllistä kasvia tai itsestäänmuodostunutta, kiteytynyttä. Kävelimme myös Eurooppa-kaupunginosassa, jossa rakennukset näyttivät nousevan maasta luonnonvoiman kaltaisina, subliimeina hallusinaatioina, joita oli vaikea ymmärtää todellisiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rikkinäinen ikkuna

Menimme metrolla Halleportin asemalle, jossa kiertelimme Saint-Gillesin aluetta, jossa oli lisää jugendrakennuksia, mm. yksi katu, jossa rakennukset 1-24 olivat saman taiteilijan käsialaa. Taiteilija oli jopa signeerannut ne. Osa oli ränstyneitä, oli mustuneita maalauksia ja halkeilevia maalipintoja, osa taas oli pistetty kuntoon niin, että kultaukset kiilsivät auringossa. Joissain oli kiintoisia yksityiskohtia, kuten puinen kulmatorni ja outo, yksikseen ja hyödyttömänä roikkuva lamppu kolmannen kerroksen seinässä.

Pällistelimme arkkitehtuuria, ja lähdimme sitten kävelemään kohti Hortan museota. Minä kuitenkin luin karttaa väärin, ja kävelimme väärään suuntaan. Brysselissä oli muuten autoton päivä – kaikki kadut olivat autoista tyhjiä ja joukkoliikenne ilmaista. Saint-Gillesissä ihmiset potkivat palloa keskellä tietä, ja rullasivat rullalaudoilla ja potkulaudoilla alas korkeaa mäkeä. Oli oudon vapauttavaa, melkein vallankumouksellista kävellä keskellä tietä kaikessa rauhassa. Vain bussit ja taksit kulkivat, ja niitäkin oli hyvin harvassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Autoton päivä

Päädyimme syömään varsin täyteen ravintolaan. Tilasin sinisimpukoita, belgialaista perinneruokaa. En ole syönyt moisia ennen, joten uteloitti. Niiden saaminen kuitenkin kesti tunnin; sinä aikana ehdin juoda geuze-oluen, joka on valmistettu villihiivamenetelmällä. Tosin tarjoilija toi sen ensin Tihiselle, ja minulle Tihisen veden. Sama tapahtui muuten myöhemmin Luxembourgplatsilla, jossa kävimme istuskelemassa ennen lentokenttäbussin lähtöä. Hoegaarden miehelle ja vesi naiselle, niinhän se menee. Sinisimpukat oli keitetty kuorineen sellerin ja sipulin kanssa. Simpukoita oli valtava padallinen, en olisi jaksanut millään syödä kaikkea. Niiden kanssa tuli belgialaisia ranskanpottuja, frittejä.

Sieltä kun lähdimme, niin museum Horta löytyi aika pian. Museo on arkkitehti Hortan koti, kokonaistaideteos. Sisustat ovat art decoa, upeinta oli valoisa porraskäytävä takorautaisine kaiteineen ja lasikattoineen. Talvipuutarhassa oli niin vanhan näköisiä kasveja, että niistä osa oli varmaan Hortan ajoilta. Kaikki kaapit ja huonekalut olivat art decoa, mutta oli kiinnostavaa, kuinka välillä ne kiemurat olivat tummaa puuta, välillä takorautaa ja välillä terästä: alakerrassa katto oli tuettu teräspalkeilla. Museosta palasimme metrolla hotellille, josta sitten bussi kentälle.

00:10

No niin, Oulun koneessa. Kone oli myöhässä yli tunnin, Oulun kone myöhässä ehkä 40 min. Hm. Ensisijaisesti reissusta on varmaan jäänyt käteen se, kuinka EU:n mielestä on hyvä tarjota ihmisoikeuksia, jos vauraus vaan lisääntyy. GLBT-ihmisenä on kivaa, on klubeja ja liikkeitä ja sit voi mennä ja kuluttaa, kun on rajat auki. EU:n rakennukset oli kiva nähdä, on ollut kaikin puolin kivaa, mutta yleisesti on ollut vähän sellaista höttöä. Setan Jämsän Juha sanoi lentokenttähississä, että hän oli odottanut jotain round table -keskustelua reissun päätteeksi, ja jotain samanlaista olin itsekin odottanut.

Ai niin, tällä reissulla on puhuttu lähinnä Facebookista – ainakin siitä on puhuttu enemmän kuin EU:sta ja seksuaalivähemmistöoikeuksista. En tiedä EU:n seksuaalivähemmistöoikeuksista nyt sen enempää kuin ennen matkaakaan – tosin EU:n päätöksenteko toki konkretisoitui kun kävi Brysselissä.

Käsittämätön häpeä

Tämän vuoden Pride-kulkueessa jolkotteli mukana Pink Black Block, joka toteaa manifestissaan mm. seuraavaa: ”Toiseuden ja epäsopivuuden kokemus – HÄPEÄ – on poliittinen voimamme! […] Sateenkaaripolitiikka ajaa ongelmatonta assimiloitumista valmiisiin perhemalleihin ja salonkikelpoisiin seksuaalisuuksiin. Sateenkaarenväriset ilmapallot peittävät näkyvistä konflikteja, joita elämäntavoiltaan, identiteeteiltään ja seksuaalikäytännöiltään sopeutumattomat kohtaavat elämässään.”

Manifesti on herättänyt paljon keskustelua (ainakin sähköpostilistoilla ja foorumeilla), ja hätkähdyttävää kyllä, varsin moni on ärsyyntynyt Pink Black Blockin manifestista. Semi-varmistetun huhun mukaan manifestiflyereitä olisi jopa poltettu. Joissain kommenteissa Pink Black Blockin marssijoiden homoutta ja lesboutta epäiltiin (!), toisissa taas todettiin, että jos iloinen ja hilpeä sateenkaarimeininki ei kiinnosta, niin mustapinkit voivat jäädä kotiin murjottamaan sen sijaan, että tulevat pilaamaan toisten fiiliksen. Jotkut olivat huolissaan siitä, että Pink Black Blockin edustama vähemmistö (sic) leimaa koko sateenkaariliikkeen. Miedoimmillaan Pink Black Blockin manifestia pidettiin käsittämättömänä – eikö häpeä ole kovin ikävä tunne, mitä järkeä sen puolustamisessa on, eikö ole parempi olla ylpeä omasta itsestään?

Minusta on hyvä, että Pink Black Blockin manifestissa käsitellyt teemat pääsivät näkyville Prideilla. En itse ollut Prideilla tänä vuonna, mutta jos olisin ollut, olisin varmaan marssinut Pink Black Blockin mukana kulkueen hännillä, lähellä poliisiautoja. (Ollaksemme tarkkoja, en ole koskaan ollut Prideilla, olen osallistunut vain Vapareihin eli Vapautuspäiviin, enkä nyt löytänyt mistään tietoa siitä, koska Vaparit muuttuivat Prideiksi.)

Jäin kuitenkin miettimään häpeää, joka manifestissa nostetaan poliittiseksi voimaksi. Esikuvana on varmaankin yhdysvaltalainen, Pride-tapahtuman kaupallistumista vastustava Gay Shame -liike, joka haluaa tuoda esiin niitä seksuaalisuuden, elämisen ja olemisen tapoja, jotka eivät asetu nätisti sellaiseen muottiin, joka pystytään myymään tuotteena niin maksavalle homo- kuin heteroyleisöllekin. Sisustajahomon kun päästää kotiinsa heterokin, vessaseksihomosta sen sijaan ei haluta kuulla puhuttavankaan. Ja jos sisustajahomon voi myydä tv-katsojalle, niin kenties sen voi myydä myös aviopuolisoksi ja isäksi.

En kuitenkaan ole varma, onko ”häpeä” oikea vastasana ”ylpeydelle”, eikä toiseuden ja epäsopivuuden kokemus minusta samastu häpeään. Häpeä perustuu hyväksytyn ja ei-hyväksytyn erottelulle: häpeäjän on tiedettävä, mitä hävetä. Toiseudessa ja epäsopivuudessa on kysymys enemmän käsitettävissä olevan ja käsittämättömän välisestä erosta. Käsittämätön on jotain sellaista, jota ei voi varsinaisesti arvottaa hyväksytyksi tai ei-hyväksytyksi.

Sateenkaareva perhe- ja sosiaalipolitiikka ei mielestäni varsinaisesti tee erilaisia elämisen tapoja ei-hyväksytyiksi, vaan nimenomaan käsittämättömiksi. Miksi ketään pitäisi enää hävettää niin paljon, että pitää olla kaapissa, kun kaupoista saa niin kivoja sateenkaarenvärisiä tilpehöörejä? Miksi ihmeessä joku haluaisi harrastaa anonyymiä seksiä jossain vessoissa, meillähän on parilaki – ja aviovuoteessa on pehmeämpi patjakin? Miksi kukaan haluaa määritellä itsensä biseksuaaliksi, kun kerran kaikilla ihmisillä on vain yksi parisuhde, jonka toivotaan kestävän ikuisesti? Miksi jättää ihmissuhteensa määrittelemättä, kun voi mennä kihloihin ja pitää kahvikutsut? Miksi jättää ylipäätään mitään määrittelemättä, kun on ensyklopedian verran termejä, joita voi käyttää itsestään, identiteetistään, seksuaalisuudestaan ja ihmissuhteistaan, ja tehdä ne näkyviksi?

Tulkintani mukaan Pink Black Block ei vaadi sitä, että kaikilla sopeutumattomilla tulisi olla mahdollisuus sopeutua, vaan nimenomaan perustaa politiikkansa toiseuden ja käsittämättömyyden kokemuksille. Käsittämättömyys ja paikattomuus on sinänsä minusta mielenkiintoinen lähtökohta politiikalle, mutta se, millaista sen politiikan tulisi olla, on kyseenalaista. Legitimiteetin ja julkisen hyväksynnän saamisen asettaminen päämääräksi tarkoittaa väistämättä sitä, että käsittämätön on tehtävä käsitettäväksi, näkyväksi, määritellyksi. Tämä päämäärä on sen vastainen, että käsittämättömissä voi olla merkityksellistä ja hauskaakin olla.

Itsestäänselvien valtarakenteiden ja normatiivisuuksien murtaminen on poliittisena tavoitteena mielekkäämpi kuin toiseuksien ja epäsopivuuksien saaminen sopivaisuuden, hyväksyttävyyden ja käsitettävyyden piiriin. Eikö ole parempi kyseenalaistaa legitimiteetin vaatimus kuin vaatia, että yhä uusia asioita legitimoidaan? Onko todellakin välttämätöntä vakuuttaa, että kaikki pervot ovat aivan tavallisia ihmisiä, sen sijaan että osoitettaisiin normaalin ja epänormaalin, tavallisuuden ja ei-tavallisuuden välinen ero kuvitteelliseksi?

Hankalaa on kuitenkin se, että legitimiteetin vaatimuksen kyseenalaistaminen on käsittämätöntä, se on vielä käsittämättömämpää kuin ne erilaiset seksuaaliset, sosiaaliset ja ihmissuhteelliset käytännöt, joilla ei nyt satu olemaan omaa nimeä, pinssiä, yhdistystä tai lippua. Ja jos poliittinen tavoite ei mahdu poliittisen tavoitten kategoriaan, onko tavoitetta edes mahdollista saavuttaa? Toisaalta: onko tavoitteen oltava saavutettavissa, jotta se olisi ylipäätään mielekäs, vai voiko tavoite ollakin jossain määrin käsittämätön ja saavuttamaton, ja silti tuottaa mielekästä toimintaa?

Aiheesta kirjoittaa muuten myös Vastarannankiiski.

Sykli

Olen lueskellut vanhoja mailejani, tarkemmin sanottuna vuosien 1999-2000 maileja jäljittäessäni muinoisia tekemisiäni, kirjoittamisiani ja ihmissuhteitani. Tein silloin gradua ja kesä 2000 meni tutkimushaastatteluja litteroidessa. Olin vastuussa Keskiaikaseuran Sadonkorjuujuhlan keittiönakista. Uudelleenkirjoitin sitä ekaa romaanikäsistä, johon en enää palaa. Tuskastelin kirjoittamisen kanssa yleensäkin. Juhannuksena kävin Rhian (ja muistaakseni myös mjr:n?) kanssa Setan bileissä Tuiran lähiöbaarissa. Luulin, etten ole koskaan käynyt Setan juhannusbileissä, mutta olinpa sittenkin. Rhia osti Intian Basaarista vihreän kietaistavan sifonkihameen, joka lähti hivuttautumaan auki illan mittaan.

Seitsemän vuotta myöhemmin havaitsen, että nykyhetken elämistouhussa on paljon samaa kuin silloinkin. On yhtä aikaa rauhoittavaa ja pelottavaa havaita omassa toiminnassaan ja ajatuksissaan johdonmukaisuutta. Tunne oman minän jatkuvuudesta vahvistuu, mutta samalla huomaan toistavani tiettyjä tapoja toimia. Tietyt ajatukset toistuvat syklisesti, enkä tiedä onko kyse siitä, että opin jokaisella kierroksella jotain uutta, vai uurranko vain rengasta aikaan.

Siteeraanpa muinaista itseäni (mailin vastaanottajaan viittaavat jutut on luonnollisesti editoitu pois):

10.5.2000

”Minä en ole kirjoittanut yhtään mitään kaunokirjallista niin pitkään aikaan, että pää kohta halkeaa. Mitä kauemmin on kirjoittamatta, sitä vähemmän on kirjoitettavaa. (Tai siis, kirjoitin minä Ylkkärin vappunumeron eroottisten novelleiden kilpailuun kaksi juttua, mutta ei niitä lasketa, pornoa voi suoltaa täysin aivottomana. Eivätkä ne voittaneet tai saaneet mitään tyhmää kunniamainintaa, joten mitäpä tuosta.) Haluaisin epätoivoisesti kirjoittaa scifiä, mutta minkä vuoksi? Siksi että voi sitten lähettää räpöstyksensä Portin novellikilpailuun ja hävitä Pasi Jääskeläiselle, kuten sadat muutkin. Plah. Eikä mulla ole skaifai-idiksiäkään, joten sen puoleen.  Olen yrittänyt formuloida tulevaisuuttani tieteelliseksi uraksi, mutta se tuntuu sen totuuden eskapoimiselta, ettei minusta koskaan tule kirjailijaa. Pitäisikö ruveta jonkun pornolehden avustajaksi, kun sen lattuinen (typo ensin, mutta yhdellä aallahan tuo kuulostaa vielä tarkemmalta) teksti näyttää olevan ainoa mitä irtoaa.”

Tietyssä mielessä olen taas samassa tilanteessa kuin tuota ylläolevaa kirjoittaessani. En ole saanut juuri mitään kaunokirjallista aikaan kuukausiin, ja vaikka kirjoittamiseni on tietysti seitsemässä vuodessa edennyt, niin jo kirjoitetut tarinat eivät paljoa lohduta siinä vaiheessa kun ei keksi uusia vaikka haluaisi. Surkuhupaisinta on se, että olen tämän keväänkin aikana taas ajatellut, että ryhtyisikö kirjoittamaan pornoa, jotta edes jotain saisi kirjoitettua. Tieteellinen ura… nojoo. Pitäisi ehkä keksiä joku uusi formula, johon tulevaisuuttaan asetella, jotta voisi eskapoida sitä, kuinka vaikeaa on elättää itsensä tutkijana.

Seuraava pätkä kuulostaa kirjoitusajankohtaansa nähden optimistiselta, mutta nykyhetkestä katsottuna aika masentavalta:

29.11.2000

”Ihan oikeasti näyttäisi siltä, että todella harva alle kolmekymppinen kirjoittaa kunnon tarinoita ja hyvää tekstiä. Jollain tavalla tuntuu lohdulliselta ajatella, että ehkä tuo tarina jota minä pukkasin kolme vuotta on itseasiassa jonkinlaisia oppirahoja, jolla harhat ja illuusiot riisutaan ja jonka jälkeen voi kirjoittaa parempaa tekstiä. Ja myös – kicksejä näyttäisi saavan myös tieteellisen tekstin kirjoittamisesta ja paljon helpommin, joten why bother?”

Niinpä niin. Vaikka kaunokirjallisia oppirahoja on makseltu, niin niiden makseluhan jatkuu loppuiän. Ja tieteellinen teksti… kyllähän sen  tuottaminen antaa kicksejä – mutta ei enää yhtään niin helposti, kun sitä kunnianhimoa on päässyt kertymään enemmänkin!

Tätä seuraavaa lukiessa meinasi pää revetä. Ei ole kovin kauaa (viikko?), kun laskuhumalassa tilittelin samoja asioita. Enkä tosiaan muistanut, että aiemminkin on aihetta tullut mäystettyä. Mitään en näköjään ole oppinut, yli seitsemässä vuodessa. Perimmäiset angstit ne vain pääsevät aina pinnalle, kun tarpeeksi serotoniinitaso pääsee tipahtamaan:

14.11.1999

”En tiedä, olenko laskuhumalassa tavoittanut perimmäisen totuuden solipsismista vai mitä, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen hyvin yksin. Todennäköisesti, etten sanoisi varmasti, Virtu onnistuu tavoittamaan minut ja vakuuttamaan minut siitä, että itse asiassa en ole ollenkaan yksin. Siitä huolimatta tällä hetkellä tuntuu siltä, että kaikkein helpointa olisi sulkeutua vuodeksi johonkin kirjastoon ja lukea kaikkea mitä huvittaa, eikä tehdä mitään muuta.”

Ja sama vinetys jatkuu puoli vuotta myöhemmin:

27.5.2000

”Sitä on aina yksin itsen kanssa, loppujen lopuksi. Ihmislajilla on kaksi tragediaa, tietoisuus kuolemasta eli minuuden muuttumisesta ei-miksikään ja se, että loppujen lopuksi oman pään sisällä on aina yksin, koskaan ei voi saavuttaa täydellistä ymmärrystä toisesta. En yhtään ihmettele, miksi jotkut pamahtavat uskoon… Nyt lähtee kohta taju. Päästä heittää. Olikohan tuo tee liian vahvaa.”

Olisi kyllä syytä nauraa itselleen, mutta kun ei hirveästi naurata, kun huomaa toistavansa samaa angstauksen kaavaa. Eikä pateettisuus (sen molemmissa merkityksissä) ole myöskään karissut mihinkään.

Toisto sinänsä ei ole huono asia, sillä toiston kautta voi nähdä samasta asiasta eri puolia. Olen näpertänyt sen biseksuaalisuuden kanssa viimeiset kahdeksan vuotta, ja aina siitä jotakin uutta löytyy. Samoja seksuaalisuuksia ja ruumiillisuuksia olen kirjoittanut tarinoiksi hiukan eri tavoin. Ja uudetkin kiinnostuksen kohteet, ihmiset ja ajatukset liittyvät aiempiin kohtuullisen järjestäytyneesti.

Siitä huolimatta toistuvuus huolettaa hieman. Toivoisin voivani toistaa itseäni toisin. Tai edes välillä nyrjäyttää itseni pois tietyistä malleista, vaikka sitten puoliväkisin. Vanhoja tekemisiään ja ajatuksiaan on hyvä välillä muistella, niin ehkä pystyy tiedostamaan, mitkä jutut ovat toistuvia jankkaavuuteen asti.

Tuntuu kuin olisin kaleidoskooppi, jonka sisällä on ne samat hilut, joita helistellä, ja taas tirkistellä sisään, että mitä tällä kertaa näkyy. Siinä vaiheessa, kun alkaa tulla liikaa samannäköisiä kuvioita, niin pitää ravistella rajummin.

Adam, Eve ja Jessica

Telkkarista tuli tänään dokumentti Biseksuaaliset tytöt. Samalla dokumenttipaikalla on esitetty esimerkiksi laatudokumentit ”Masturbaatio pilasi elämäni” ja ”300 orgasmia päivässä; dokkarin tuottanut tuotantoyhtiö Betty puolestaan on vastuussa myös dokumenteista ”Britain’s Smelliest Person”, ”Diary of A…Mail Order Bride, Mistress, Virgin” ja ”Superskinny Me”. Niinpä dokumentin saattoi olettaa vastaavan kaikkia odotuksia, ja vielä vähän ylikin.

Dokumentti seurasi muutaman ”bi-curious”-tytön reittiä kohti reittä. Linzi, itseään etsivä strippari, ja Debbie, poikaystävänsä liekanarusta irtautuva ujo tyttö, seikkailivat hehkuvan Lontoon seksikkäässä ilmapiirissä. Oppaina toimi kaksi söpöä tyttöä, jotka uiskentelevat mielellään vaahtokylvyssä keskenään kameroiden edessä. Debbie tutustutettiin strap-on-dildoihin, vain naisille tarkoitettuun yökerhoon, Linzin strippaukseen ja lopulta herttaiseen Linaan, joka tunnusti kiinnostuneensa Debbiestä tämän naisellisuuden ja ei-lesbouden vuoksi: ”Dyke with a pink t-shirt, no way!” Linalla oli pitkät kynnet ja Debbiellä kireä farkkuhame: match made in Heaven. Dokumenttia höystettiin softilla musiikilla, toisiaan vasten painuvilla naisellisilla vartaloilla ja punatuilta huulilta punatuille huulille siirtyvillä mehukkailla kirsikoilla.

Jotta dokumentissa olisi historiallista syvyyttä, dildot oli viety vertailtavaksi myös joukolle vanhoja mummoja ja pappoja, joiden tehtävänä oli korostaa sitä, kuinka nykyaikaista, nuorekasta, trendikästä, seksikästä ja kaunista onkaan olla biseksuaali nainen. Eihän mummoikäinen nainen voi olla biseksuaali, eikä tietenkään myöskään nykyaikainen, trendikäs, seksikäs tai kaunis! Dokumentin uskottavuutta parannettiin muutamilla tarkoin valituilla tilastotiedoilla: 75% naisista haaveilee seksistä naisen kanssa, mutta vain 12% prosenttia miehistä haaveilee seksistä miehen kanssa. Varmaankin mummot kuuluvat siihen 25 prosenttiin.

Dokumenttia oli kiusallista katsoa, mutta samalla olin jotenkin oudon välinpitämätön. Dokkari rakensi tietynlaista, hyvin tuttua kuvaa biseksuaalisuudesta ja biseksuaalisista naisista, ja siinä kuvassa ei ole enää mitään pohdittavaa. Samanlaisia naisen biseksuaalisuuden kuvauksia on iltapäivälehdissä, naistenlehdissä, elokuvissa, pornossa. Sen tietyn bi-naiskuvan toistuvuus on väsyttävää enkä osaa sanoa siitä enää mitään, mitä en olisi jo joskus aiemmin sanonut.

Ehkä on parempi miettiä omia tunnereaktioitaan, kyllästymistään ja kiusaantumistaan. Kyllästymiseni ja kiusaantumiseni ei kuitenkaan johdu varsinaisesti siitä, että binaisena kokisin tulleeni väärinkohdelluksi, kun binaiset ryhmänä esitettiin dokumentissa tietyllä tavalla. Jossain vaiheessa, ennen kuin jokaisesta biseksuaalisuutta käsittelevästä tekstistä tuli minulle analyysin kohde, kyse oli nimenomaan siitä. Olin ärtynyt siitä, millaista kuvaa binaisista kulttuurissamme luodaan, koska koin sen kuvan heijastuvan suoraan minuun. Mutta se ärtymys on jo hapertunut kauan sitten. Tuntuu samantekevältä viedä eteenpäin projektia, jossa erotellaan ”totuutta” ja ”ennakkoluuloja” ja luodaan vahvaa, omaehtoista kuvaa siitä, millaisia ”biseksuaalit oikeasti ovat”.

Aika suurelta osin kiusaantumisessani ja kyllästymisessäni oli kyse siitä, että dokumentti tuputti katsojalle fantasiaa binaisesta, mutta minusta ei ollut kuluttamaan sitä fantasiaa. Fantasiat ovat mukavia, mutta dokumentin binaisfantasia ei jättänyt tilaa, no, binaiselle. Dokumentissa ei ollut mitään viistoa, outoa, yllättävää, johon tarttua. Kaikki oli tuttua, moneen kertaan sanottua, strippausesitys pelkkä sarja kulttuurissamme seksikkäiksi koodattuja vartalonasentoja. Dokumentin binainen oli muovia, yhtä kiinnostava kuin Malibu Barbie. Barbiekin voi olla kiinnostava, kunhan se oma Barbie ei ole sama kuin kaikilla muillakin.

Binaisfantasian elementit tuntuivat kuluneilta, niistä puuttuu se moniselitteisyys ja välitilallisuus, jota itse pidän biseksuaalisuudessa kiehtovana ja kiihottavana. Ikäänkuin binaisfantasiasta olisi kuohittu kaikki, joka voisi tuottaa aidosti pervoja halun tiloja. Se oli jatketta sille, miten naisista ja naisen seksuaalisuudesta fantasioidaan yleisemmin. Biseksuaalisuus oli pelkkää sävytystä, kiva mauste geneerisen näteissä tytöissä, ei jotakin joka vääntäisi näkökulmaa naiseuteen tai seksuaalisuuten ja kertoisi jotain uutta. Dokumentissa kuvattu biseksuaalisuus ei ollut tippaakaan uhkaava, se ei murentanut kategorioita eikä normeja – eikä se myöskään onnistunut kiihottamaan.

Binaisfantasia oli tarkoitettu jollekulle muulle kuin minulle: heteromiehelle, omaa seksuaalisuuttaan miettivälle naiselle. Fantasioilla on toki paikkansa, ja miksipä ei sellaista voisi esittää dokumenttimuodossa kaupunkilaisille nuorille aikuisille suunnatun kanavan myöhäisillassa. Mutta biseksuaalille se fantasia on tyhjä.

Niin, otsikko muuten tulee dokkarissa esitellyn binaisen serkun suusta. Serkku vetosi Raamattuun, ja sanoi, että ”Jumala loi Aatamin ja Eevan, ei Aatamia, Eevaa ja Jessicaa.”

Lattea L-koodi

L-koodin kolmas tuotantokausi loppui maanantaina, eikä yhtään liian aikaisin. Kaksi viimeistä jaksoa ovat olleet piinallisuudessaan huippuluokkaa. Nyt sarjan päätyttyä olen poikkeuksellisen ärtynyt siihen. Yleensä lopetan piinallisten tv-sarjojen katselun – kukapa nyt ehdoin tahdoin haluaisi kiduttaa itseään – mutta L-koodiin liittyy kuitenkin tietynlaisia yhteisöllisiä elementtejä. Tai ainakin liittyi sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella. Jossain vaiheessa L-koodi oli Puheenaihe. Tätä nykyä tuntuu siltä, että sarja ei herätä minkäänlaisia intohimoja keskiverrossa naisista kiinnostuneessa naiskatsojassa. L-koodin mainoskatkoillakin mainostetaan lähinnä autoja, viinaa ja after shaveja, lieneekö siinä sitten vihje sarjan kohderyhmästä.

No, katsoin sen kuitenkin sinnikkäästi loppuun. Ainakin tunnen aineiston, mistä akateemiset kanssakulkijani tutkimustaan tekevät.

Ärtymykseeni on kaksi syytä. Ensimmäinen liittyy siihen, miten sarjassa käsitellään erilaisia teemoja, kuten transsukupuolisuutta, monogaamista parisuhdeihannetta, hää- ja avioliittoinstituutiota ja perhemalleja. Tottakai se transmies on joku Überäijä, joka on liki väkivaltainen tyttöystäväänsä kohtaan ja tilittää käyvänsä punttisalilla jottei vetäisi jotakuta lättyyn. Eihän siitä muuten uskoisi, että se on mies. Niin, ja tietysti se on myös joku it-nörtti: se on miehistä. Naisethan ovat leipureita, radiotoimittajia, taidegalleristeja, kahvilanpitäjiä, elokuvatuottajia ja kampaajia. Tottakai blondi heterosta lesboksi muuttunut nainen alkaa jossain välissä haluta munaa, ja samalla koko heteronormatiivista parisuhde- ja perhemallia. Tottakai huoletonta sinkkuelämää viettävä naistenkaataja on lopulta kesytettävä avioliiton satamaan. Onneksi siinä ei sentään ihan onnistuttu.

Ensimmäiseen syyhyn niputtuu myös sarjan hahmojen kiiltokuvamaisuus. Kaikki ovat niin nättejä, pukeutuvat sievän keskiluokkaisesti ja asuvat kauniissa kodeissa. Keltään ei tunnu puuttuvan rahaa, klubbailuun riittää aikaa, eikä kenelläkään ole koskaan krapulaa. Eikä kiirettä, ja stressikin johtuu aina ihmissuhdepulmista.

Kaiken tämän olisin valmis nielemään, jos sarja olisi dramaturgisesti toimiva. Saippuasarjassa voi olla perusteltua tehdä hahmoista nättejä ja käsitellä erilaisia teemoja yksiulotteisesti – kunhan se tehdään viihdyttävästi! L-koodissa kuitenkin on hoidettu dramaturgia lähinnä silleen, että on heitetty erilaisia tilanteita ja teemoja yhteen, ja sitten jätetty ne sen kummemmin käsittelemättä.

L-koodin kolmannella tuotantokaudella oli 12 jaksoa. Se on vähän, jos halutaan rakentaa syvällisiä hahmoja ja pitkiä tarinan kaaria. Tuotantokauden lyhyydestä huolimatta sarjaan on tungettu kymmenen keskeistä hahmoa ja liuta sivuhahmoja, joiden kautta on käsitelty niin erokriisiä, rintasyöpää, vaihdevuosia, transsukupuolisuutta, lesbon kiinnostusta miehiin, ikäeroa suhteessa, kiristystä, perheensisäistä adoptiota, yksiavioisen parisuhteen rajoja – kertokaa nyt mitä vielä, olen varmaan unohtanut jotain.

Yksittäisinä teemat voivat olla tosi kiinnostaviakin. Esimerkiksi junttikaupungista kotoisin olevan transtyypin sopeutuminen Los Angelesin lipstick-lesbojen piiriin oli kiinnostava teema. Siihen kun vielä liittyi biseksuaalin hahmon kiinnostus transtyyppiin, joka sitten muuttuu hämmentävästi Mieheksi, niin voi juku, millaista draamaa siitä olisi voinut saada. Samoin naistenkaataja Shanen pakottaminen yksiavioiseen parisuhteeseen kuuman mutta konservatiivisen Carmenin kanssa. Mutta kun ne teemat vain jotenkin huitaistiin ilman että niihin olisi syvennytty. Itse asiassa noissa kahdessa juonikuviossa olisi ollut jo ihan tarpeeksi purtavaa kahdeksitoista tunniksi.

Jo edellisellä kaudella minua ärsytti se, että eräs kiinnostava juonikuvio läsähti totaalisesti. Asetelma alkaa tosin kornisti: androgyynin Shanen kämppis, heteromies, kuvaa salaa Shanea ja tämän lesbo-kavereita paljastaakseen lesboelämän salat. Seuratessaan Shanea intensiivisesti hän kuitenkin ihastuu tähän. Miehen ihastuksessa Shaneen oli minusta jotain ihastuttavan homoeroottista: hän ei ihastunut niihin feminiinisiin lipstick-lesboihin, vaan nimenomaan naistenkaataja Shaneen, joka on saanut enemmän pillua kuin ko. mies tulee koskaan elämässään saamaan. Tätä ristiriitaa ei kuitenkaan käsitelty mitenkään: mies vain tirkisteli Shanea, paljastui ja muistaakseni sitten lopulta pelasti Shanen pahoinpitelyltä tai jotain.

Sarjan henkilöhahmot ovat kautta linjan varsin yksiulotteisia. Vaikuttaa siltä kuin hahmot olisivat olemassa vain sen kautta, millaisia suhteita heillä on muihin hahmoihin. Esimerkiksi lapsellisen lesboparin Bettellä ja Tinalla ei vaikuta olevan mitään sisäisiä konflikteja – heidän konfliktipanoksensa sarjan juoneen on lähinnä se, että heillä on rakoileva suhde ja lapsi. Tinan halua miehiin ei käsitellä Tinan sisäisenä konfliktina, vaan Betten ja Tinan suhdetta uhkaavana vaarana. Helena Peabody, edellisen kauden rich bitch, tämän kauden kaikkien paras ystävä, joutuu kiristetyksi haksahdettuaan itseään etsivään heteronaiseen. Häntä näytetään kyynelehtimässä, mutta mitään sen syvällisempää muutosta tai tunnereaktiota tämä ei hänessä herätä.

Kompleksisempia hahmoja on pari: Shane, bi-Jenny ja transtyyppi Max.  Tietynlaista kompleksisuutta on myös Kitissä, Betten heteroisosiskossa. Heille ei kuitenkaan anneta sarjassa kunnolla tilaa. Ikäänkuin sarjan käsikirjoittajat eivät olisi tajunneet sellaista alkeellista totuutta, että hahmon sisällä tapahtuva muutos tai liike on aina kiinnostavampaa kuin hahmon ympärillä tapahtuva liike. Ja ihmissuhteet ovat hahmon ympärillä tapahtuvaa liikettä, jonka avulla voi ilmaista hahmon sisäistä liikettä – ja parhaassa tapauksessa useamman hahmon.

L-koodissa annetaan kaikkien draamallisten mahdollisuuksien valua tiehensä niin, ettei mikään lopulta kosketa. Tennispelaaja Danan kuolema syöpään aiheutti lähinnä tunteen ”jaa, se kuoli”. Danan hautajaiset olivat yhdistelmä kiusallista lesbojulistusta ja spiritualistista hööhää: virallisissa hautajaisissa sukulaiset peittelivät Danan lesboutta, ja Danan kaveri huusi totuuden ääneen. Mutta siinä se: sukulaisten reaktioita ei näytetty, mitään kunnollista kohtausta tai konfliktia ei syntynyt. Danan tuhkien sirottelu vesiputoukseenkin oli lähinnä saman kuvan toistoa, kun Danan kaverit yksi kerrallaan kävivät kallistamassa tuhkapurkkia. Mitäänsanomatonta.

Sarja jäi varmaan ainakin puolen vuoden tauolle. Ei harmita yhtään. Jos jatkan sen katsomista, pitää aktivoida akateeminen kiinnostus. Ehkä silloin ärsyttäisi vähemmän.