Category: Kirjoittaminen
Kielettömyys on kielitaakka
Olen muutaman viime kuukauden aikana ajatellut paljon kieltä ja kielitaitoa.
Olen ilahtunut siitä, että jaksan kuunnella päivän verran norjankielisiä akateemisia luentoja. Olen kuunnellut norjalaisten selostavan kahden kirjoitusjärjestelmänsä, bokmålin ja nynorskin, outoja eroja. Olen ihmetellyt, kuinka suomen kielen pohjalta opin kymmenessä päivässä viroa niin paljon, että ymmärrän museoiden planssitekstit ja suurimman osan ruokalistoista. Olen hämmästellyt, kuinka sujuvasti toisiaan ymmärtävät ihmiset, joista toinen puhuu puolaa ja toinen venäjää. Olen opetellut muutamia venäjän sanoja ja innostunut siitä, kuinka vähällä pärjää, kunhan vain keskustelukumppanit haluavat ymmärtää toisiaan. Spasiba! Harashoo! Majak! Staraja dob! Olen oppinut tulkin välityksellä, että venäjää puhuva runoilija onkin äidinkieleltään valkovenäjänkielinen, ja kuinka valkovenäläinen kirjoittaja tekee poliittisen valinnan päättäessään, millaisen oikeinkirjoitustavan ottaa käyttöön runoissaan. Olen pitkän autoretkipäivän jälkeen unohtanut, millä kielellä olisi mielekkäintä operoida autossa, jossa istuu kaksi äidinkieleltään suomenkielistä (joista toisen isänkieli on ruotsi), yksi norjankielinen, yksi valkovenäjänkielinen (joka ei osaa englantia, mutta osaa saksaa) ja yksi saksankielinen, ja ilmoittanut: ”Kära vänner! Kohta ollaan perillä, there is the majak! I mean, fyr. Aber was ist das auf Englisch?”
Niinpä Mikael Jungnerin pari päivää sitten tekemä omalaatuinen suomen kieltä koskeva facebook-päivitys herätti taas miettimään aihetta. En facebookissa osallistunut keskusteluun yksittäistä roiskaisua enempää, sillä Jungnerin päivitystä kommentoivat minua asiasta paljon enemmän tietävät ihmiset, eli kielitieteen professorit ja ja tietokonelingvistiikan asiantuntijat, joista osan Jungner myös bannasi feisbasivultaan. Facebook-ketjussa oli parhaimmillaan lähemmäs 500 kommenttia, joiden määrä kuitenkin vähentyi bannailujen takia. Jungnerin pääpointti oli käsittääkseni se, että suomi on pieni kieli, ja äidinkielenä merkittävä haitta verrattuna suurempiin kieliin, jotka mahdollistavat paljon laajemman äidinkielisen kommunikaation maailmanlaajuisesti. Jungner painotti englantia, ja ehdotti jopa, että englannista pitäisi tehdä Suomen virallinen kieli. Jungnerilla oli muitakin pointteja, jotka asiantuntijat kävivät ampumassa alas. En siis ala ruotia Jungnerin aivoituksia yksityiskohtaisesti, sillä sen ovat minua asiantuntevammat jo tehneet.
Sen sijaan haluan ihmetellä sitä, miksi kielet asetetaan vastakkaisiksi toisilleen, ikään kuin yhden kielen osaaminen olisi pois toisen osaamisesta. Tai oikeastaan – miksi kielet ylipäätään asetetaan erillisiksi saarekkeiksi, joita joko osaa tai ei osaa, ja mitään muuta sen välillä ei ole? Jungner tekee päivityksessään näin, ja puhetapa on yleinen silloin, kun käsitellään kieliä, niiden opiskelua ja osaamista.
Ensinnäkin, ihminen on luonteeltaan kommunikoiva ja kieltä luova eläin. Kaksi ihmistä, joilla ei ole mitään yhteistä kieltä, pyrkivät kommunikaatioon keskenään, ja usein myös pystyvät siihen eleillä ja ilmeillä. Ihminen haluaa kommunikoida toisten kanssa, ja sen takia ihminen oppii kieltä, kun tarvis on. Pikkulapsena tämä tapahtuu hyvin nopeasti ja itseohjautuvasti. Kielen oppiminen on luontaista myös aikuiselle, sillä ihmisellä on tarve sosiaaliseen kontaktiin toisen kanssa. Jos yhteistä kieltä ei ole, se luodaan. Monikielisillä työmailla, laivoilla, firmoissa jne. työskenteleville ihmisille on tuttua, että ihmisryhmä, jossa kaikki eivät puhu samaa kieltä, luovat yhteisen sekakielen, joka ei välttämättä ole enää ulkopuolisen ymmärrettävissä. Kieli on yhteisöllisyyden rakentamisen väline: ihminen leikkii kielellä, luo uusia sanoja, sanontatapoja, ilmaisuja, joilla kuvataan yhteenkuuluvuutta sen ryhmän kanssa, joka tämän sanaston ymmärtää. Kielellä myös suljetaan muita ihmisiä tietoisesti ulos ryhmästä. Siten ajatus siitä, että kaikilla ihmisillä olisi yhteinen kieli, jota kaikki ymmärtäisivät, on jo lähtökohtaisesti mahdoton.
Toisekseen, oman äidinkielen – tai äidinkielten – monipuolinen osaaminen on edellytys sille, että oppii muita kieliä. Äidinkielen vahvuus ei synny pelkästään siitä, mitä kotona tai koulussa puhutaan, vaan koko kieliympäristöstä. Siitä, onko äidinkieli kiinnostavaa, onko se arvostettua, onko sillä saatavilla niitä tekstejä, joita halutaan käyttää. (Teksteillä tarkoitan tässä ylipäätään kaikkea kielellisiä tuotoksia.) Ovatko tekstit monipuolisia? Tuotetaanko niitä kieliyhteisön sisällä omaehtoisesti? Esimerkiksi pohjoissaamen kielen käyttäjille räppäri Ailu Valle on antanut varmasti paljon enemmän mietittävää kuin mikään saamen kielen oppimateriaali. Ja ennen kaikkea: onko kielellä tilaa tulla käytetyksi? Käytetäänkö sitä, ja jos käytetään, niin missä?
Äidinkieli ei myöskään ole mikään selkeä kokonaisuus. Itse olen äidinkieleltäni suomenkielinen, mutta lapsuuden kielekseni koen varsinaissuomalaisen murteen, jonka olen jo menettänyt. Ivalon-Mattiin lapsena muutettuani opettelin vikkelästi sikäläisen murteen, mutta sen puhuminen tuntui aina matkimiselta, pyrkimykseltä sulautua kielen avulla joukkoon. Oulun murre on tarttunut minuun, sitä en opetellut, ja se on tällä hetkellä vahvin puhekieleni, jota myös tuotan helposti kirjallisesti. Suren kuitenkin pyhämaalaisen puhetapani katoamista, ja tiedän, että se olisi saavutettavissa vain, jos viettäisin alueella pitempiä aikoja. Totta kai ymmärrän Karjalasta tai Savosta kotoisin olevan ihmisen puhetta, ainakin keskimäärin (aina en), ja tunnistan sen ”suomenkieliseksi” puheeksi. Samalla olen tietoinen, että se, että ymmärrämme toisiamme, on myös poliittisten valintojen tulosta. Suomen kirjakieli yhdistää puhujia, mutta ihan hyvin olisi voinut käydä myös niin, että meillä olisi useampia kirjakieliä, kuten vaikkapa juuri norjalla, ja murteet olisivat voineet erkaantua kauemmaksi toistaan.
Kieli on vahvasti sidoksissa identiteettiin, minkä pitäisi olla sen tason itsestäänselvyys, että sitä ei tarvitse erikseen sanoa. Kielessä ei ole kyse vain opetelluista sanoista tai taivutusmuodoista, vaan siitä, että on kotona tietyssä kielessä, tuntee osaavansa sitä ja samastuu siihen. Kieli on sekä poliittisesti että emotionaalisesti latautunut ilmiö. Mainitsin aiemmin valkovenäläisen runoilijan, joka sinnikkäästi kirjoittaa valkovenäjäksi. Valkovenäjän kieli (jonka olemassaolosta muuten en tiennyt ennen kyseisen runoilijan kohtaamista) on kokenut vuosisatojen aikana useita venäläistämispyrkimyksiä, viimeisimpänä presidentti Lukashenkan läpiviemän uudistuksen, jossa valtion viralliseksi kieleksi nostettiin valkovenäjän rinnalle venäjä, mikä on heikentänyt valkovenäjän kielen asemaa. Silti valkovenäjän kielellä on edelleen merkittävä symbolinen rooli kansallisen yhtenäisyyden merkkinä, vaikka venäjän kieli on alueella paljon hallitsevampi. Saamen kielet puolestaan ovat eri tavalla latautuneita: sotien jälkeen Suomen valtio otti kannakseen, että kuolevat nuo kielet kumminkin, joten joudutetaanpa vähän sitä prosessia ja kielletään asuntolassa asuvia saamelaislapsia puhumasta mitään muuta kieltä kuin suomea. Lopputuloksena oli sukupolvi, josta osa menetti kielensä kokonaan, ja osa kokee (tai ainakin aiemmin koki) saamen kielen häpeän kieleksi ja samalla myös oman kulttuurinsa häpeälliseksi.
Ihmisen identiteetin kannalta ei ole yhdentekevää, miten hän mieltää itsensä ja äidinkielensä. Jos äidinkieli mielletään vajavaiseksi, vähemmän kehittyneeksi, sanastoltaan suppeaksi ja vieläpä vaikeasti käännettäväksi (Jungnerin käyttämiä esimerkkejä suomen kielen kielitaakasta), nämä ominaisuudet liimautuvat helposti myös äidinkielen puhujiin. Saamen kielen annettiin ymmärtää olevan rappioituva, vanhanaikainen ja suppea, sukupuuttoa odottava, joten onko sitten kumma, että saamen kielen puhumiseen liittyi asuntolasukupolvella niin paljon kielteisiä tunteita?
Kolmannekseen, ja tämä on se pointti, joka jää useimmin muistamatta: kielet kerrostuvat. Yhden kielen oppiminen ei ole muiden oppimisesta pois, vaan edesauttaa kielen oppimista ja osaamista ylipäänsä. Jos osaat ruotsia, ymmärrät myös norjaa ja luet tanskaa. Jos osaat ruotsia JA saksaa, pystyt lukemaan hollantia. Jos olet joskus opiskellut ranskaa, on helpompi alkaa opetella espanjaa, italiaa tai mitä tahansa muuta romaanista kieltä. Jos olet äidinkieleltäsi suomenkielinen, viron opiskelu on ihan pikkujuttu. Usean kielen osaaminen antaa mahdollisuuden ymmärtää sitä, miten kielet ylipäätään rakentuvat, ja helpottaa aina vain uusien kielien oppimista. Suomenkielisillä on se etu, että suomen kieli kuuluu kokonaan eri kielikuntaan kuin indoeurooppalaiset kielet. Meille opetetaan koulussa lähinnä indoeurooppalaisia kieliä, ja kahden eri kielikunnan välisestä hankauksesta syntyy paljon syvempi ymmärrys kielten rakenteesta kuin silloin, kun opetellaan jotain sukukieltä, jolla on sama rakenne kuin äidinkielellä.
Viime talvena Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli haastateltu kielentutkijoita, muistaakseni teemana oli Helsingin monikielistyminen. Mieleeni jäi kuitenkin se, kuinka kielentutkijoilta kysyttiin, ”kuinka monta kieltä he osaavat”. Kielentutkijat menivät vaikeiksi, joku kritisoi kysymyksenasettelua: miten ylipäätään voi määritellä sen, mitä kieltä ”osaa”, ja mitkä kielet ovat edes erillisiä kieliä? Ihminen voi käyttää yhtä kieltä jokapäiväiseen kommunikointiin, toisella nauttia viihdeannoksensa, kolmatta tutkia, viides on varattu akateemisiin pyrintöihin ja kuudennella vitsaillaan harrastusyhdistyksessä. Milloin kieltä ”osaa”? Silloin, kun sitä ymmärtää puhuttuna? Silloin, kun pystyy lukemaan sillä kirjoitettuja väitöskirjoja? Vai riittävätkö sanomalehdet? Runojen ymmärtäminen on jo paljon vaikeampaa. Vai osaako sitä silloin, kun sillä pystyy kirjoittamaan apurahahakemuksia? Vai silloin, kun kirjoittaa runoja? Silloin, kun pystyy kertomaan sillä tunteistaan? Kielten oppiminen muuttuu sitä helpommaksi, mitä useampaa kieltä osaa jollain lailla ja jossain kontekstissa. Vaikka kielen ”osaamisen” ajatus kyseenalaistettiinkin, kielentutkijoille näytti olevan itsestäänselvää, että uusia kieliä oppii, kunhan antaa itselleen mahdollisuuden oppia.
Usein äidinkielen tasoinen kielitaito ei kielenopiskelussa olekaan järkevä tavoite. Auttava, välttävä, tarpeen mukainen riittää pitkälle. Konferenssireissuilla olen huomannut, että kaksi ei-äidinkielistä englanninpuhujaa yleensä ymmärtää toisiaan mainiosti, siinä missä englannin natiivipuhuja jää toistelemaan ”come again?” kun ei ymmärrä virheellisesti lausuttuja englannin sanoja tai hassuja sanajärjestyksiä. Tukholman hipsteribaristat eivät ymmärtäneet ruotsiani enkä minä heidän, mutta pakistanilaisen vaatekauppiaan ja turkkilaisen ravintoloitsijan kanssa oli vaivatonta kommunikoida molemminpuolisella murteellisella ruotsilla. Joskus muutama sanakin voi olla arvokas: ”köszönöm” Unkarissa ja ”dziekuje” Puolassa tuottavat leveämmän hymyn ja paremman mielen osapuolille kuin ”thank you”. Juuri sen takia, että kielellä on niin vahva emotionaalinen ja identiteetillinen merkitys, yksittäisetkin oman kielen sanat tuottavat iloa, kun vieraan kielen puhuja niillä kurottaa meitä kohti. Vai eikö muka lämmittänyt, kun X-factorissa britit olivat opetelleet Saara Aaltoa varten ”Kiitos!” ja ”Minä rakastan sinua!” -tyyppisiä fraaseja? Yksittäisten sanojen ja fraasien ympärille on kehrääntyy muita fraaseja ja sanoja, kielellistä ymmärrystä. Voi arvailla, ymmärtääkö, ja tuntea mielihyvää, kun ymmärtää; voi ilmaista asioita vähän sinne päin ja katsoa, tuleeko ymmärretyksi.
Jungner käyttää ilmaisua ”kielitaakka”, jolla näyttää tulevan Googlessa tällä hetkellä 77 hittiä, mikä siis on minimaalisen vähän. Ilmaisua näytetään käytettävän sellaisissa konteksteissa, joissa selitetään, miten eri kielten opiskelu on vain haitaksi, se on ”taakka”, joka on kannettava, ja haikaillaan kaikkia niitä asioita, joita ihminen voisi oppia, kunhan ei vain tarvitsisi käyttää aikaansa kielen opiskeluun. Useimmiten sillä viitataan toisen kotimaisen kielen pakollisiin opintoihin. Kiinnostavasti yksi hiteistä kuitenkin vie lehtijuttuun, joka perustuu New York Timesin artikkeliin siitä, kuinka usean kielen osaaminen ja käyttäminen tekee ihmistä fiksumpia. Taakka ei olekaan se, että joutuu opiskelemaan useita kieliä, vaan taakka on se, että ei osaa kuin yhtä kieltä!
***
Lopuksi yhteenveto omasta kielellisestä taustastani. Mainittakoon, että olen aina ollut kiinnostunut kielistä, ja kielen opiskelu sillä tavoin kuin sitä koulussa opetettiin, on ollut minulle helppoa. Tämä ei minusta niinkään osoita jotain ”kielipäätä” kuin motivaatiota ja sitä, että tykkään puljata tekstien kanssa. Väitän, että ne, joilla muka ei ole ”kielipäätä”, oppisivat kieliä optimaalisimmin toisella tavalla kuin sillä, joka kouluopetuksessa on valittu käytettäväksi. Ihmiselle on luontaista oppia kieltä sosiaalisissa tilanteissa, ja valitettavasti kieliopin pänttääminen ylioppilaskirjoituksia varten on mahdollisimman kaukana siitä.
Äidinkieleni on suomi, ja olen ammattilainen siinä mielessä, että suurin osa työstäni on suomen kielellä kirjoittamista, kirjoitan sitten akateemista, journalistista tai kaunokirjallista tekstiä. Kirjoitan ajoittain myös englanniksi, sekä tietopohjaista että kaunokirjallista tekstiä, mutta en yhtä vivahteikkaasti kuin suomeksi. Ja kunhan joku tekee kielentarkistuksen ennen tekstin painoonmenoa… Ruotsia puhun arkitason kielenä, ja kirjoitan huonoa ruotsia. Luen sitä sujuvasti. Mummuni oli kaksikielinen ruotsinkielisen koulun jäljiltä, joten ruotsi oli itsestäänselvä osa lapsuuden kieliympäristöäni. Ruotsin ansiosta ymmärrän puhuttua norjaa, mutta tanskaa en. Molemmista saan kirjoitettuna selvää. Saksaa opiskelin koulussa viisi vuotta, ja se on eräänlainen vanha suola, joka janottaa: pidin saksan opiskelusta. Pystyn lukemaan saksaa, mutta kaikkea en ymmärrä. Luulen, että jos vain antaisin saksalle aikaa, sanasto palautuisi aika äkkiä. Ranskaa opiskelin lukiossa ja kurssin verran yliopistossa, mutta sitten luovutin. Kyseinen kieli on täysin tolkuton. Ranskan opiskelu on kuitenkin auttanut siinä mielessä, että espanjan opiskelu omin päin on helpompaa, kun on vähän taustaa yhdestä romaanisesta kielestä. Espanjasta olen opiskellut alkeet Duolingolla ja saan mielihyvää ymmärtäessäni espanjankielisestä puheesta tai tekstistä edes jotain sieltä täältä. Ala-asteella ja yliopistolla opiskelin pohjoissaamea, jota haluaisin osata paremmin, mutta en vain osaa. Välillä ymmärrän saamea, välillä en, enkä ole varma miksi sitä ymmärrän milloinkin. Japania olen opiskellut luultavasti ajallisesti enemmän kuin mitään muuta kieltä, ja ymmärrän puhutusta japanista ajoittain aika paljon ja ajoittain turhauttavan vähän. Jos nyt oppis kaikki kanjit ennen kuin täyttää viisikymmentä niin se ois aika jees. Tai ees ennen dementiaa ja kuolemaa… Käytän WaniKani-webbipalvelua kanjien opiskeluun, se on hauska ja toimiva.
Suurimpana kielellisenä puutteenani pidän sitä, että en osaa venäjää. En osaa lukea edes kyrillisiä kirjaimia – opettelin ne yläasteella, mutta olen unohtanut. Jos osaisi venäjää, olisi jonkinlainen portti muihinkin slaavilaisiin kieliin. Edes venäjän alkeiden osaaminen olisi todella tarpeellista. Monet venäläiset eivät myöskään osaa mitään muuta kieltä kuin venäjää, joten se, että en osaa edes peruskohteliaisuusfraaseja tuntuu konkreettiselta haitalta. Tähän puutteeseen tuntuu törmäävän ihan jatkuvasti, ja se on alkanut ottaa niin paljon päähän, että pakko kai sitä venäjää on alkaa opetella.
Kesällä tajusin, että on todella pöljää olla osaamatta viroa. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa, mutta viro on kaikkein helpoimmin suomalaisille saavutettavissa oleva ”vieras” kieli. Aloin opiskella viroa Memrise-webbipalvelun materiaalien avulla, mutta en ole kunnolla ehtinyt keskittyä siihen. Viro tuntuu kuitenkin vaivattomalta ja kivalta verrattuna kaikkiin muihin kieliin. Viroa opiskelemalla voi saada uudenlaisia näkökulmia myös suomen kieleen, mikä on tietysti suomen kielellä operoivalle tekstityöläiselle hyvä juttu.
Marginaaleista kirjoittamisesta ja marginaaleihin kirjoittautumisesta
Saako marginaaleista kirjoittaa marginaalin ulkopuolelta? Vai pitääkö marginaaleista kirjoittaa? Kuinka leveät marginaalit kirjoitukselle pitäisi vetää?
Ruskeat tytöt -blogin kirjoituksessa Othe(i)ron kirjoittaja syyttää Laura Lindstedtin teosta Oneiron kulttuurisesta appropriaatiosta, koska Lindstedt kirjoittaa teoksessaan rodullistetuista hahmoista, vaikka on itse valkoinen, suomalainen nainen, ja kysyy suoraan: ”Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta?” Kirjoittaja kritisoi nähdäkseni koko kirjallisuusinstituutiota (eikä pelkästään Lindstedtiä) siitä, että valkoiset kirjailijat kertovat tarinoita, joissa rodullistetut hahmot ovat jänniä ja eksoottisia olentoja, joiden kokemukset voi typistää kirjallisuusviihteeksi.
En ole lukenut Oneironia, mutta omasta puolestani voin kertoa, että kirjoitan äärimmäisen harvoin ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta”, koska pidän sitä vähemmän kiinnostavana kuin esimerkiksi ihmissuden, eri ihmisten ruumiiden palasista kootun androgyynin, viikinkikauden islantilaisen hyljenaisen tai sähköisen tietoisuuden näkökulmaa. Ei sillä, että ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulma” edes olisi sellainen, josta käsin voisin kirjoittaa omakohtaisesti, sillä evankelisluterilainen en ole, ja identifioidun enemmän pohjoissuomalaiseksi varsinaissuomalaiseksi kuin kantasuomalaiseksi. Joka tapauksessa se, mikä Oneironissa vaikuttaa erityisen kiehtovalta, on nimenomaan seitsemän erilaisen, eri puolilta maailmaa kotoisin olevan naisen näkökulman punoutuminen yhteen kuoleman jälkeen. Kun en ole lukenut kirjaa, en tiedä, miten Lindstedt on tarinan onnistunut rakentamaan, mutta väitänpä, että seitsemän ”kantasuomalaisen, evankelisluterialisen naisen” tarina olisi paljon tylsempi kuin se, joka sai Finlandia-palkinnon.
Tunnustaudun avoimesti eksotiikanhimoiseksi, josta Koko H. valkoista lukevaa yleisöä syyttää, mutta väitän, että sama eksotiikanhimo koskee kaunokirjallisuuden lukemista ylipäänsä, lukijan ihonväristä, etnisiteetistä tai kulttuurisesta taustasta riippumatta. Kaunokirjallisuuden hienous on siinä, että sen kautta voi kokea jotain, mitä ei muuten voisi kokea: voi nähdä maailman ruotsalaisen dissosiaatiohäiriöstä kärsivän sarjamurhaajan silmien läpi, tai peltovuomalaisen pikkupojan, tai tuultensaarelaisen soturin, tai kuusamolaisen kätilön. (Pisteet muuten sille, joka hoksaa, mitkä neljä romaania olen viimeksi lukenut.) Ellen olisi eksotiikanhimoinen, en olisi hurahtanut fantasiaan ja scifiin, enkä lähtenyt opiskelemaan kulttuuriantropologiaa. Eksotiikanhimo on ihan jees, se on uteliaisuuden, ymmärryksen ja oppimisen lähtökohta, kunhan sitten ymmärrystä ja oppimista myös tavoitellaan, eikä jäädä mehustelemaan siihen vierauden kynnykselle. Kaunokirjallisuuden luonteeseen kuuluu asioiden katsominen muusta kuin arkisesta näkökulmasta, mikä voi tarkoittaa myös tuttujen ilmiöiden eksotisointia (vrt. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani). Se, että syyttää kaunokirjallisuuden lukijoita eksotiikanhimosta on vähän kuin syyttäisi kaloja siitä, että niillä on kidukset.
Toinen Laura, Honkasalo nimittäin, sanoo lukeneensa Koko H:n blogitekstin monta kertaa, mutta ettei silti käsitä, mitä sillä halutaan sanoa. En ole itsekään aivan varma, mitä Koko H. ajaa takaa tekstillään, mutta käytän sitä silti pohdintani lähtökohtana. Tulkitsen tekstiä kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen on stereotypian ja eksotiikan näkökulma, toinen on näkymättömyyden näkökulma.
Ensimmäisestä näkökulmasta Koko H:n kritiikki on täysin perusteltua länsimaisen kirjallisuusinstituution tasolla (Lindstedtistä en tiedä, kun en ole kirjaa lukenut), mutta ei sinänsä tuo keskusteluun muuta uutta kuin Koko H:n oman kokemuksen, joka tietysti on sellaisenaan arvokas. Postkolonialistisessa kirjallisuudentutkimuksessa on käsitelty vuosikymmeniä sitä, kuinka kirjallisuuden kaanonissa valkoinen, keskiluokkainen, heteroseksuaalinen, usein miespuolinen hahmo on ymmärrettävin, samastuttavin ja normaalein, ja kaikki muut ovat poikkeamia, jotka typistyvät usein tiettyyn stereotyyppisesti erottavaan piirteeseensä, oli kyse sitten homoseksuaalisuudesta, rodusta, ei-länsimaisuudesta, ruumiillisesta erilaisuudesta tai alaluokkaisuudesta. Heitänpä nyt aihetta koskevasta tutkimuksesta ilmoille vaikka Kaisa Ilmosen väikkärin, joka käsittelee ”kolonialistiseen menneisyyteen kytköksissä olevia rakenteita, jotka jatkavat toimintaansa nykyajassa ja jotka yhä edelleen sysäävät ei-valkoisia, naisia, siirtolaisia tai seksuaalisten vähemmistöjen edustajia marginaaliin”. Juuri tämän väikkärin mainitsen nyt lähinnä siksi, että tunnen Kaisan ja kavereitten tekemisiä on aina kiva puffata.
Postkolonialistisen kirjallisuuskritiikin lopputuloksena ei kuitenkaan pitäisi olla se, että jostakin positiosta kirjoittaminen olisi sallittua vain niille, jotka itse istuvat justiinsa siinä tietyssä positiossa – silleen, että ”kantasuomalainen evankelisluterilainen nainen” saisi kirjoittaa vain kaltaisistaan, ja ”ruskea jemeninjuutalainen suomalaistyttö” vain kaltaisistaan. Lopputuloksena pitäisi olla kirjallisuuden moninaistuminen, toisaalta niin, että erilaiset tekstit ja kirjoittajat pääsevät ääneen ja toisaalta niin, että eri ryhmistä kirjoitetaan eri tavoilla. Sen lesbon tarinan ei tartte kertoa aina siitä, miten vaikeaa on tulla kaapista ja lopulta herkästi koskettaa toisen naisen kättä, ja sen vammaisen tarinan ei tartte olla sydämeenkäyvä kertomus positiivisesta asenteesta ja vaikeuksien voittamisesta. Sen intiaanin tai saamelaisen ei tartte aina olla hassu hattu päässä lähellä luontoa ja jotenkin eksoottisen mystinen, sen japanilaisen ei tartte olla taistelulajien mestari, eikä sen ruskean tytön tarinan tartte aina kertoa arkipäivän rasismista. Se, että Lindstedt kirjoittaa senegalilaisesta ja amerikanjuutalaisesta ja viidestä muusta eri taustoista lähtevästä naisesta, näyttäytyy minulle kirjallisuuden moninaistumisena, erilaisten kulttuurien ja kokemusten näkyvyytenä suomalaisessa kirjallisuudessa. Ihan tarpeeksi pitkään suomalainen valtavirtakirjallisuus oli keskiluokkaisen suomalaisen miehen arkista navankaivelua, enkä pitäisi erityisen suurena edistyksenä, että sen rinnalle sallittaisiin vain suomalaisen naisen arkinen navankaivelu.
Syy sille, että suomeksi on julkaistu paljon vähemmän ei-kantasuomalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta kuin vaikkapa Ruotsissa ruotsiksi johtuu ihan yksinkertaisesti suomalaisen yhteiskunnan rodullis-kulttuurisesta homogeenisyydestä verrattuna Ruotsiin. Väittäisin, että tilanne muuttuu Suomessa moninaisemmaksi koko ajan – onhan esimerkiksi parin vuoden takainen esikoiskirjapalkintovoittaja Pajtim Statovc jugoslavialaissyntyinen. Jos Lindstedtin tapa kuvata newyorkilaista juutalaista ei ole jemeninjuutalaisen mielestä tyhjentävä, kirjallisella kentällä on kyllä varmasti tilaa myös jemeninjuutalaiselle tarinalle – ja mikä vielä parempaa, tarinalle, jonka kirjoittaja ylipäätään haluaa kirjoittaa, etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta. Ei jemeninjuutalaisenkaan ole pakko kirjoittaa tarinaa pelkästään omasta navastaan, voi kirjoittaa vaikka avaruusaluksista tai rakkaudesta Iivana Julman hovissa.
Toisesta näkökulmasta Koko H:n teksti on ongelmallisempi, koska se näyttää väittävän, että marginalisoidun äänen esiin tuominen on oikeutettua vain marginalisoiduille ihmisille itselleen. Erittäin osuvasti Koko H. mainitsee Harriet Beecher Stowen, valkoisen naisen, joka kirjoitti neekeriorjasta (sic) kertovan teoksen Setä Tuomon tupa, joka herätti paljon keskustelua orjuuden oikeutuksesta. Siteeraan nyt Koko H:ta suoraan: ”Ristiretkistä saakka olemme saaneet lukea kuvauksia siitä, millaisia toiset, muukalaiset, alkuasukkaat ja orjat ovat: säälittäviä, eläimellisiä, tai vähintäänkin essentiaalisesti jotakin yhtä ja samaa. Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.”
Niin. Vasta 1960-luvulta asti rodullistettujen ihmisten oma ääni on kuulunut. Mutta mitä tapahtui ennen sitä?
Ennen sitä vastuu marginalisoitujen äänien esiin tuomisesta oli ei-marginalisoiduilla ihmisillä, esimerkiksi juuri Harriet Beecher Stowella. Setä Tuomon tuvan kirjoitusaikana neekeriorjalla ei olisi ollut mahdollisuutta kirjoittaa kirjaa ja tuoda omia kokemuksiaan julkisiksi. Vaikka hän olisikin kirjoittanut kirjan, häntä ei olisi kuunneltu. Tarvittiin valkoinen kirjoittamaan orjan kokemukset valtaa pitävälle väestölle näkyviksi ja ymmärrettäviksi. Beecher Stowen vaikutus omien aikalaistensa suhtautumiseen orjuuteen on ollut välitön, ja Beecher Stowen kaltaisten valkoisten äänien merkitys orjuuden vastustamisessa ja purkamisessa oli tärkeä. Siitäkin huolimatta, että Setä Tuomon tuvassa neekeriorjat esitettiin stereotyyppisen hyväntahtoisina, lapsenomaisina hahmoina, joita kohtaan lukijassa herätetään sääliä.
Vertaan tilannetta homoseksuaalien oikeuksien ajamiseen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa homoseksuaalisuus oli rikollista ja sairasta, homoseksuaalien puolestapuhujiksi eivät voineet asettua rennon letkeesti kaapista ulos tulleet, marginalisoidun positionsa suvereniteetilla hoitavat homoseksuaalit – sellaisia ei nimittäin ollut. Homoseksuaalien puolesta oli puhuttava vahvasti heteroseksuaalisesta, normalisoidusta, mutta poikkeavuutta ymmärtävästä positiosta käsin. Esimerkiksi käsitteet homo- ja heteroseksuaalisuus keksinyt Karl-Maria Kertbeny perusteli homoaktivismiaan lapsuudenystävänsä synkällä kohtalolla: lapsuudenystävä oli kamppaillut homoseksuaalisen halunsa kanssa ja päätynyt lopulta itsemurhaan. Tilanteessa, jossa lapsuudenystävän marginalisoitu ääni oli jo vaiennut, Kertbeny otti asiakseen tuoda sen esiin, jopa siinä määrin, että päätyi luomaan ne käsitteet, joilla me nykyisin yleisimmin seksuaalisista identiteeteistä puhumme. Kertbeny ei koskaan avioitunut, ja tuhosi suuren osan henkilökohtaisesta arkistostaan, ja jälkipolvet ovatkin arvelleet, että Kertbenyn kiinnostus homoseksuaalien aseman parantamiseen ei olisi johtunut pelkästään lapsuudenystävän kohtalosta, vaan ollut henkilökohtaisempaa. Olennaista kuitenkin on, että hänen oli tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa puhuttava heteroseksuaalisesta positiosta käsin tullakseen kuulluksi.
En tarkoita tässä sitä, että nykyamerikkalaisten mustien, tai varsinkaan suomalaisen jemeninjuutalaisen, pitäisi olla erityisen kiitollinen Beecher Stowelle neekeriorjan äänen tuomisesta kuuluviin ja edelleen alamaisena odotella valkoista ääntä, joka kertoo valkoiselle yleisölle oman näkemyksensä rodullistetusta toisesta, jotta sitten voitaisiin yhdessä hymistelllä sitä, kuinka kivaa ja jännää ja viihdyttävää on, kun niistä toisista rodullistetuista kerrankin puhutaan. Tai sitä, että seksuaalivähemmistöjen jäsenten pitäisi innosta kiljuen kuunnella jokainen tarina, jonka heterot suvaitsevat heistä kertoa. Tarkoitan sitä, että myös marginaalin ulkopuolelta voi – ja pitää – puhua marginaalin puolesta.
On vaarallista vaatia, että marginaalin ääntä saa tuottaa vain marginaalista käsin, koska lopputulos voi olla, että marginaalin ääni ei kuulu ollenkaan. Päin vastoin, tulisi vaatia, että ne, joilla on mahdollisuus kirjoittaa ja puhua julkisesti ja tulla kuulluiksi, tuovat myös marginalisoituja ryhmiä näkyviin.
Mynämäen ja lähikuntien muinaisjäänteitä
Saaren kartanon residenssiaikani alkaa olla lopuillaan. Sen lisäksi, että olen kirjoittanut varhaisrautakauteen sijoittuvan romaanikäsikseni sirpaleita ja muita muistiinpanoja sekä lukenut tausta-aineistoja, olen myös pyöräillyt ympäri Mynämäkeä ja lähikuntia katsomassa rautakautisia kalmistoja, asuinpaikkoja ja linnavuoria. Olen vouhottanut näistä paikoista arkeologiystävilleni, ja osin heidän pyynnöstään, osin omasta tarpeesta teen tässä yhteenvedon kaikista noista paikoista, joissa olen käynyt.
Kaikkiaan tuli tsekattua liki parisenkymmentä muinaisjäännettä, suurin osa rautakautisia, mutta on joukossa joku historiallinenkin paikka. Historiallisia muinaisjäänteitä tuli käytyä katsomassa lähinnä silloin, kun ne olivat sopivasti rautakautiselle muinaisjäänteelle vievän reitin varrella tai muuten sellaisen läheisyydessä. Ja niitäkin paikkoja oli kuulkaa aika paljon! Lähistön kivikirkkoja ja kartanoita tuli tsekattua myös, joskin enemmän yleisestä mielenkiinnosta ja turistihengessä kuin tarinan taustoja miettien. Selkeät turistikohteet olen kuitenkin jättänyt esittelystä pois ja keskittynyt kuvailemaan niitä, joita ei mainita juuri muualla kuin muinaisjäännösrekisterissä.
En Saaren kartanoon hakiessani tiennyt, miten paljon lähialueella todellakin on rautakautisia muinaisjäänteitä. Jos olisin tiennyt, niin totta totisesti olisin käyttänyt sitä hakemuksessa yhtenä perusteena saada residenssipaikka juuri täältä rautakauteen sijoittuvan romaanin kirjoittamiseksi. Nyt olen lähinnä tyytyväinen siitä, miten hyvä tuuri on ollut, että pääsin tänne aloittamaan tuota tarinaa. On ihan eri asia lukea kirjoista kuvauksia alueista, kaivauksista ja tihrustella valokuvia, kuin seisoa linnavuoren huipulla ja miettiä, että miten sitä tälle vuorelle itse lähtisi hyökkäämään, ja miten paikkaa puolustaisi. Missä olisi tilaa eläimille, mihin kohtaan laittaisi väliaikaisen asumuksen? Tai katsoa hautaröykkiön kiviä ja laskeskella, että mitkä niistä kivistä jaksaisi itse nostaa, miten kaukaa ne huvittaisi kantaa ja kuinka kipeinä lihakset olisivat sen jälkeen, kun röykkiön olisi rakentanut. Tähyillä yhdeltä kalmistomäeltä pellon yli toiselle ja miettiä, miten pitkään menisi meloa tai soutaa niiden väli.
Huomaan, että minulle on vähitellen kehittynyt jonkinlainen maisemasilmä, näinkin lyhyessä ajassa. Näen suunnilleen, mitkä alueet todennäköisesti ovat olleet veden yläpuolella noin tuhat vuotta sitten ja mitkä eivät. Tunnistan etäältä paikat, joissa ehkä saattaisi olla jotain kalmiston tai asuinpaikan tynkää – eli siis paikkoja, jotka jonkun verran nousevat maisemasta. Maisemasilmän kehittymistä tosin helpottaa se, että melkein joka ikisen nyppylän päällä on esihistoriallisella ajalla asunut joku tai sinne on joku haudattu.
Tällainen vuosituhantisen vahvan ihmistoiminnan maisema tuntuu sekä kiehtovalta että oudolta. Vaikka ihmisasutusta on Pohjois-Suomessa ollut yhtä kauan kuin Etelä-Suomessakin, sen vaikutus maisemaan tuntuu vähäisemmältä. Yhä edelleen väkimäärät ovat pienempiä, ja etäisyydet kylien ja taajamien välillä suurempia Pohjois- kuin Etelä-Suomessa.
Kun otan muinaisjäännösrekisteristä hakukriteereiksi Oulu ja rautakausi, rekisteröityjä rautakautisia muinaisjäännöksiä löytyy tasan kolme. Mynämäessä, jonka pinta-ala on noin yksi kuudesosa Oulun pinta-alasta, rautakautisiksi merkittyjä muinaisjäännöksiä on 35. Naapurikunta Vehmaalla (pinta-ala 1:17 suhteesa Oulun pinta-alaan) 14, Nousiaisissa (pinta-alasuhde 1:15) puolestaan 52. Pelkästään tässä kolmen kilometrin säteellä Saaren kartanosta on kolme rautakautista muinaisjäännöstä, eli kaksi röykkiöpaikkaa ja yksi epäselvä, ehkä kalmisto, ehkä asuinpaikka, ehkä molempia. Kaksi näistä paikoista on kuitenkin osin tuhoutunut soranotossa ja rakentamisen vuoksi.
Ilmiössä on kyse toki osin siitä, että Varsinais-Suomessa inventointeja ja kaivauksia on tehty aikojen kuluessa enemmän kuin Oulun seudulla. Kyllä Oulussakin on muinaisjäännösrekisterin mukaan yli neljäsataa muinaisjäännöstä, mutta suuri osa niistä on kivi- tai varhaismetallikautisiksi asuinpaikoiksi arvioituja paikkoja, joista on löytynyt kvartsi-iskoksia, tai irtolöytöpaikkoja. Kenties inventoijat ovat Oulussa myös merkinneet muinaisjäännöksiä rekisteriin löysemmällä ajoituksella, eli tarkemmin määrittelemättä esihistoriallisiksi, jolloin rautakautiset muinaisjäännökset eivät rekisterihaussa nouse esiin.
Suurin syy on kuitenkin se, että Varsinais-Suomessa asutus on vakiintunut paljon Oulun seutua aiemmin, ja elinkeino on perustunut peltoviljelyyn, siinä missä pyynti- ja kaskikulttuuri jatkui pohjoisessa pitkälti historialliselle ajalle, niihin aikoihin asti, jolloin alkoi olla edullisempaa polttaa puut tervaksi ja myydä kaskeamisen sijaan. Ne pellot, jotka Varsinais-Suomessa ovat olleet merenpinnan yläpuolella rautakaudella, ovat todennäköisesti olleet melko yhtäjaksoisesti viljelyssä tähän päivään asti. Maisema on läpeensä ihmistoiminnan ja viljelyn leimaamaa, ja varsinaista kunnon metsää ei yksinkertaisesti ole. Metsäpläntit ovat kaikkialta peltojen ympäröimät, ne nousevat peltojen keltaisesta merestä kuin saaret. Oulussa taas ei tarvitse lähteä kuin vähän Sanginjoen suuntaan, niin on jo mettässä, jossa pesivät harvinaiset pöllöt ja johon ei sokerijuurikasta korjaavan traktorin ääni kuulu. Se, että ihmisen toiminta Pohjois-Suomen maisemassa ei ole yhtä näkyvää kuin Varsinais-Suomessa ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sitä olisi ollut, kuten Metsähallituksen talousmetsien kulttuuriperinnön inventointi osoittaa.
Silmämääräisesti vaikuttaa myös siltä, että varsinaissuomalainen maasto on kivikkoisempaa kuin oululainen, joten mikäpä siinä on röykkiöitä rakennellessa, kun kiveä nousee joka tapauksessa pellosta koko ajan. Röykkiö on kuitenkin suhteellisen helppo tunnistaa ihmisen tekemäksi rakennelmaksi eikä luonnonmuovaamaksi – joskin täytyy tunnustaa, että ainakaan oma silmäni ei osaa oitis sanoa, miksi jokin röykkiö olisi rautakautinen röykkiöhauta, eikä vain satunnainen kasa kiviä, jonka joku on koonnut niin kauan sitten, että sammalta ja varvikkoa on ehtinyt kasvaa päälle. Jos paikalta on löytynyt esineitä, kuten joistakin röykkiöistä muinaisjäännösrekisterin mukaan on, se toki vahvistaa asian.
Omalla tavallaan kiinnostavaa on myös se, että osa geeneistänihän on näiltä main. Varhaislapsuuden asuin Uudessakaupungissa, ja lapsuudessa tuli vietettyä pitkiä keväitä, kesiä ja syksyjä Pyhämaassa, vaikka virallisena asuinpaikkana kymmenennen ikävuoden jälkeen olikin Inari. Niinpä Vakka-Suomi on paitsi lapsuudenmaisemaa, myös perintömaisemaani. Saaren kartanosta on viitisenkymmentä kilsaa Pyhärantaan, jossa isoisäni äidin suku oli pitänyt tilaa 1500-luvulta asti, ja saman verran Pyhämaahan, jossa 1600-luvulla eläneestä papista, Matthias Melanderista, polveutui puolestaan isoisän isä. Ja minäkin, lopulta, tietysti. Ukkini puolestaan kasvoi Uudessakaupungissa, jossa hänen isänsä oli pappina, ja hän mielsi itsensä uusikaupunkilaiseksi, vaikkei Kangasvuon suku olekaan sieltä. Olen molempien vanhempieni isälinjaa pitkin katsottuna täältäpäin kotoisin. Perintömaata meidän suvulla ei täällä kuitenkaan ole, ellei lasketa 1960-luvulla ostettua kesämökkiä.
Tietynlaisesta tuttuudesta huolimatta Vakka-Suomi on myös eksoottinen. Olin aivan tohkeissani, kun löysin läheltä Innonniemen röykkiöitä metsästä tammentaimen. Tammen! Siellä se kasvoi ihan itsekseen ja omineen, kenenkään istuttamatta! Eksotiikka ei karissut, vaikka huomasin pian, että tammi on täällä varsin yleinen, ja siellä täällä on jopa tammilehtoja, joissa tammi on valtapuu. Saarnea kasvaa myös. Olen muutenkin bongaillut kasveja enemmän kuin koko kesänä, osin siksi, etten kesällä ehtinyt, osin siksi, että eteen on tullut kaikenlaisia jänniä rautakautisen asutuksen merkkikasveja, kuten ukontulikukkaa ja sikoangervoa, joita ei muualla Suomessa juurikaan edes kasva.
Olen seuraavassa kirjoittanut pienet esittelyt kuvineen viidestätoista vierailemistani muinaisjäänteistä. Esittely mukailee muinaisjäännösrekisterin kuvausta, jota olen täydentänyt omilla huomioillani. Suurin osa mitoista ja etäisyyksistä on peräisin muinaisjäännösrekisterin kuvauksesta, mutta joukossa on myös omia arvioitani. Tarkat kuvaukset voi tarkistaa muinaisjäännösrekisteristä. Linkit otsikoissa vievät muinaisjäännösrekisterin tietueseen kyseisestä paikasta, karttoineen ja selostuksineen. Kohteet on listattuna kunnittain siinä järjestyksessä, jossa noissa paikoissa vierailin.
Mynämäki
Muinaisjäännös koostuu kolmesta röykkiöstä metsäisellä mäkialueella, joka nousee ympäröivistä pelloista jonkin verran korkeammalle, ollen korkeimmillaan noin 13 metriä merenpinnasta. Kalliopohjaisella mäellä on kolme röykkiötä, joista lähin on vain kymmenen metrin päässä tiestä. Suurin röykkiö on halkaisijaltaan liki seitsemän metriä, pienin kolme ja puoli metriä.
Löysin luullakseni kaikki röykkiöt. Pienimmältä vaikuttanut, jonka tulkitsin A:ksi, oli lähimpänä tietä ja selkeimmin röykkiön näköinen. Kaksi muuta olivat hämärämpiä. Toinen, C:ksi tunnistamani, oli aika suurista kivistä koostuva ja kivien päälle oli kasvanut kuusia ja mäntyjä. En varmaan olisi tunnistanut kivikasaa röykkiöksi ilman muinaisjäännösrekisterin kuvausta. B oli kallion toisella puolella, epämääräinen röykkiö, joka koostui suurista kivistä, läpimitaltaan hyvinkin puolesta metristä yli metriin. B olisi voinut minun silmääni olla ihan satunnaista louhikkoakin, en oikein osannut sanoa, mikä siitä teki röykkiön.
Näemmä paikka on inventoitu 1996, löytöjä ei ole ollut. Joka tapauksessa röykkiöt ovat sellaisella metsäisellä mäellä, jonka voi kuvitella olleen rautakaudella saari.
Lähinnä tietä ollut A:ksi tulkitsemani röykkiö.
B:ksi tulkitsemani suurista kivistä koostuva röykkiö kallion eteläpuolella.
Myllymäki (Valaskallio) (röykkiö)
Rekisterin mukaan riihen vieressä olevalla pellolla on tehty kaivaukset vuonna 1909, jolloin paikalta on löytynyt kaksi miekkaa, kaksi kaarisolkea, kirves, kaksi keihäänkärkeä, sakset ja rengassolki. Paikka on ollut ehkä kalmisto tai uhripaikka, rekisterissä ei kerrota, ovatko esineet polttohautauksesta vai eivät, mutta oletan kuvauksen perusteella niin. Eiköhän ruumishauta olisi kuitenkin ruumishaudaksi tunnistettu. Paikka on inventoitu uudelleen 1970-luvulla, jolloin riihestä oli jäljellä enää kivijalka, ja pellosta oli nostettu kiviä niin paljon, ettei röykkiö enää ollut tunnistettavissa. Vuoden 1996 inventoinnissa löytöalueen mainitaan olevan ”epämääräistä ryteikköä”.
Paikka sijaitsee vain noin kolmen kilometrin päässä Saaren kartanosta, joten kävin paikalla juoksulenkillä. Siellä tosiaan ei ollut jäljellä juuri mitään, paitsi kolme omakotitaloa, yksi saattoi olla vanhakin, ja toinen ehkä vuoden 1996 jälkeen rakennettu. En ole ihan varma, katsoinko oikeaa paikkaa, mutta alue on hyvin pieni. Rekisterissä mainitaan suurehko siirtolohkare, jonka länsipuolella röykkiön pitäisi olla. Luultavasti löysin mainitun siirtolohkareen, mutta sen länsipuolella ei oikeastaan ollut mitään. Rekisterissä mainitaan myös, että muinaisjäännöksen pohjoispuolella on hoidettu piha. Pihan liepeillä oli kivikeko, minusta enemmänkin siihen kasattu kuin riihen perustus – minusta kivikasa oli liian korkea ja pinta-alaltaan liian pieni ollakseen minkään rakennuksen perusta. Jos röykkiö on tosiaan ollut siinä kohdalla, niin nyt se totta totisesti on täysin ryteikköistynyt, siinä kasvaa mm. kirsikkapuu ja muutakin isompaa puuta. Ja vadelmaa.
En ottanut muinaisjäänteestä kuvia, koska en oikein edes tiennyt, mistä kuvan ottaisi: siitä hoidetusta pihasta, siirtolohkareesta vai kivikasasta, joka jäkälän puutteen perusteella on kasattu jälkeen vuoden 1996, jolloin paikalla on viimeksi käyty.
Myllymäki (Keijainen, Vänni) (röykkiö- ja polttokenttäkalmisto)
Aivan lähellä Mynämäen keskustaa on Tursunperän kylä, jossa on useampi rautakautinen polttokenttäkalmisto. Kävin niistä kahdella, Keijaisen Myllymäellä ja Franttilannummi – Junttilannummessa, joista jälkimmäinen mainitaan merkittävänä löytöpaikkana eri lähteissä. Lähellä on myös mahdollinen linnavuori Hiittiömäki, jossa kävin myöhemmin.
Myllymäki on korkeahko mäki, jonka eteläpuolella on rouhaistun näköinen rinne, sillä paikkaa on käytetty hiekanottoon. Itse mäen laki kasvaa heinää, mutta hiekanottomontun rinne on tiheään metsittynyt ja kasvaa niin pihlajaa, pajua, koivua kuin mäntyäkin. Silmään osui myös eräs oudon näköinen kasvi, josta en myöhemmäksi harmikseni ottanut valokuvaa. Kasvin outous jäi kuitenkin mieleen, ja olin aivan tohkeissani, kun tajusin, että sehän oli sikoangervo, rautakautisten asuinpaikkojen merkkikasvi! Sikoangervon juuria on käytetty sekä ihmisten että eläinten ruuaksi; nimikin kertoo, että vapaana kulkevat siat ovat siihen erityisen mieltyneitä. On mahdollista, että sitä on rautakaudella jopa viljelty.
Osa Myllymäen muinaisjäännöksistä on tuhoutunut hiekanotossa, mutta paikalla on polttokenttäkalmisto ja röykkiö sekä asuinpaikasta kieliviä liesiä ja tunkiokuoppia. Vuosina 2001 ja 2002 tehdyissä tarkastuksissa ja koepistoissa paikalta on löytynyt mm. rautakautistyyppisiä saviastian paloja. Paikan ajoitus sijoittuu viikinki- ja ristiretkiajalle.
Paikalla oli vaikea nähdä, missä on ollut polttokenttäkalmisto ja missä asuinpaikka, mitään lieden tai tunkiokuopan tynkääkään en huomannut. En ole varma, löysinkö juuri kuvauksessa mainitun röykkiön, sillä paikalla oli parikin kuvaukseen sopivaa kivikekoa rinteessä. Kiviä on joka tapauksessa paljon. Kiipesin maanottorinnettä ylös, se oli hyvin jyrkkä. Rapsutin yhdessä kohdassa hiukan maata, mutta eihän sieltä mitään löytynyt tietenkään.
Selvin röykkiöltä vaikuttava kivikasa mäen länsipuolella.
Näkymä mäeltä pellon yli pohjoisen suuntaan.
Yleiskuva mäestä lounaaseen katsottuna.
Yleiskuva mäen juurelta, länteen katsottuna.
Rekisterissä paikan kuvaus on hyvin suppea, sen todetaan olevan kalmisto, jossa on niin polttokenttähautauksia, palokuoppahautauksia kuin ruumiskalmistokin. Junttilannumessa todetaan olevan asuinpaikkalöytöjä. En tiedä, miten Franttilan- ja Junttilannummi eroavat toisistaan, sillä muinaisjäännösrekisterissä ne on merkitty yhdeksi paikaksi. Junttilannummeen Unto Salo sijoittaa Muinainen Kalanti ja sen naapurit –kirjassa roomalaisjalta kansainvaellusajalle ajoittuvat sataman. Franttilannummen kalmistolöydöistä Marja Sipilä on tehnyt vuonna 1997 gradun Helsingin yliopistossa. Muinaistutkijassa 2/1996 on artikkeli, jossa käsitellään sekä Myllymäen että Franttilannummen maatalouskalulöytöjä – edellisestä on löytynyt viikate ja jälkimmäisestä sirppejä.
Paikka on jotenkin absurdi: mäki, tai oikeastaan kaksi mäkeä keskellä uudehkoa omakotitaloaluetta. Näyttää siltä, että siitäkin mäestä olisi rouhittu maata pois, sillä länsipuolella oli pyöreää pientä kiveä oleva jyrkähkö rinne, jonka melkein pyörin alas. Hiekkakuoppahan siinäkin tietysti on ollut. Yhden mäen takana on toinen, kummankin pinnassa kasvaa huopakeltanoa siihen malliin kuin pintaa olisi rikottu aika hiljattain. Oli jännä havaita, että minulle on kehittynyt jonkinlainen silmä rautakautisten muinaisjäänteiden suhteen: pyöräilin karttaa katsomatta omakotitaloalueen halki ja näin jo kaukaa, että tuossa se nyt on.
Näkymä mäkien välistä kaakon suuntaan omakotialueelle, kuvassa vasemmalla itäisempi muinaisjäännösmäki.
Näkymä mäkien välistä koilliseen, vasemmalla läntisempi muinaisjäännösmäki.
Näkymä mäkien välistä koilliseen, oikealla itäisempi muinaisjäännösmäki, jonka pinta on irtosoralla.
Näkymä pyörätieltä luoteeseen, etualalla huopakeltanon sitomaa irtosoraa.
Jännää kyllä, myös Mynämäen hautausmaa on merkitty muinaisjäännösrekisteriin, sillä 1920-luvulla tehdystä laajennusosasta on löytynyt polttokenttäkalmisto, palokuoppahautauksia ja jopa suomalaisittain harvinainen kattilahautaus. Hautausmaahan haudataan edelleen, ja periaatteessa kai on ihan mahdollista, että sieltä nousisi rautakautista esineistöä uusia hautoja tehdessä. Mitenkään erityisen kummallinen paikka se ei ole, kunhan vain on jännä fiilis, kun miettii, että paikka on todellakin ollut kalmistona yli tuhat vuotta, ennen kristillistä aikaa.
Kuvia en hautausmaalta ottanut, mutta tässäpä Mynämäen 1425-40-luvulla rakennettu kivikirkko etelästä päin kuvattuna. Hautausmaa on kirkon pohjoispuolella.
Mannuinen (historiallinen puolustusvarustus)
Jos pyöräilee Mynämäentietä Askaista kohti ohi Perkkoonmäen Papinniityn ja Tervoisten röykkiöille, muinaisjäännösrekisterin kartalla näkyy myös historiallinen puolustusvarustus Mannuinen. Perkkoonmäki (http://retkipaikka.fi/vapaa/perkkoonmaen-luola-ja-simpukkamaa-mynamaella/) on muuten todella hieno luontokohde kaksine pirunpeltoineen, valtavine siirtolohkareineen ja luolineen. Siellä ei kuitenkaan ole löytyneitä muinaisjäänteitä. Varmasti paikka on kuitenkin ollut esihistoriallisellakin ajalla tiedossa, on se sen verran vaikuttava. Ehkäpä se onkin ollut niin väekäs paikka, ettei sinne ole lähdetty kalmistoja pykäämään?
Mutta Mannuisesta. Paikka on metsäniemekkeellä, jonka rinteet nousevat jyrkästi ympäröivistä pelloista, ja niemen kärjessä on linnoituksen tapainen rakennelma, kooltaan 15 m x 25-35 m. Rekisterin kuvauksen mukaan linnoitusta suojaa ”vallimainen, ilmeisesti luontainen harjanne, jota lienee kuitenkin muokattu suoralinjaiseksi sisäpuolelta”. Kuvauksessa mainitaan myös, että vallituksen koillispää muodostaisi siirtolohkareen kanssa pellon suuntaan jonkin portintapaisen, ja että lounaispäässäkin olisi solamainen sisäänkäynti. En kuitenkaan löytänyt sen enempää suoralinjaista vallia, porttia tai solamaista sisäänkäyntiä, mutta kylläkin rekisterissä mainitun siirtolohkareen lounaispuolella olevan vedenkertymisvajoaman, jota on kai jatkettu kivillä. Vuonna 1998 paikalle on tehty viisi koekuoppaa, joista ei löytynyt esinelöytöjä, mutta kylläkin värjääntynyttä hiekkaa 30-35 cm kerros.
Puolustusvallissa oli niin paljon valtavan kokoisia kiviä, että tuntuu hurjalta, jos se on ihmisvoimin rakennettu ja jätetty sitten vähälle käytölle. Mannuisten puolustusvarustus on niitä käymiäni muinaisjäänteitä, joista itseni on todella vaikea nähdä, onko kyse luonnonmuodostelmasta vai ihmisen rakentamasta vallituksesta, varsinkin kun läheisen Perkkoonmäen ja esimerkiksi Mynämäen keskustan liepeillä olevan Hiittiömäen ympäristössä on louhikkoa, joka on luonnon muovaamaa. Varustuksen paikaksi se tuntuu myös vähän oudolta, varsinkin kun hyvin lähellä ovat paljon korkeammat Mannuistenvuori että Perkkoonmäki, jotka luonnonolosuhteiltaan vaikuttaisivat paremmilta puolustusvarustuksen paikoilta. Mutta ehkäpä tuossa kohden on sitten ollut tarpeeksi luonnonkiveä, että varustus on kannattanut juuri siihen rakentaa.
Kivilouhikkoa pellon reunassa metsäiemekkeen pohjoispuolella. Vaikeapa tästä nyt sanoa, onko kyse puolustusvarustuksesta vai satunnaisista kivistä pellon laidalla.
Tasanteen länsipuoliskon vajoamaksi ja siirtolohkareen viereiseksi vedenkertymispaikaksi tulkitsemani kivimuodostelma.
Vallitusta itäänpäin katsottuna.
Papinniitty on kangasmetsää kasvava kukkula, joka nousee pelloista selvästi esiin. Törmäsin sen päällä heti yhteen röykkiöön, ei tarvinnut erikseen lähteä etsimään. Rekisterikuvauksen mukaan röykkiöitä olisi kuusi, ja röykkiöiden paikat ilmaistaan kuvauksessa etäisyyksinä suuresta siirtolohkareesta. Siirtolohkare löytyi, mutta kaikkia kuutta röykkiötä en löytänyt. Rekisterikuvauksessakin todetaan, että röykkiöt ovat kasvillisuuden peitossa, joten niiden erottaminen ja laskeminen on vaikeaa. Kukkula oli muutenkin kivikkoinen, kiviä löytyi kukkulan kaakkoispuoleltakin, karttaan merkityn muinaisjäännösalueen ulkopuolelta.
Kolme röykkiötä kuitenkin löysin. En tarkistanut röykkiöiden kirjaimia, tosin löysin varmaan B:n rekisterissä mainitun maakiven perusteella, sillä se sijaitsi noin 15 m luoteeseen maakivestä. Röykkiö A:sta en ole ihan varma, sillä rekisterissä kooksi mainitaan 5 m, mutta röykkiö on mielestäni pienempi, noin kolmisen metriä. Kolmas röykkiö on puolukanvarpujen peittämä sievä keko, josta ottamani kuva on harmikseni epätarkka. Kyseessä ei kuitenkaan etäisyyksien ja paikan perusteella ole kumpikaan rekisteriselosteessa kuvatuista röykkiöistä – tai sitten inventoijalla on mittanauha saakelittanut.
Paikka on inventoitu kolmeen kertaan, 1970-, -80-, ja -90-luvuilla. Paikalta on löytynyt saviastian ja savitiivisteen paloja, mikä viittaisi asuinpaikkaan.
Todennäköinen röykkiö B.
Mahdollinen röykkiö A.
Papinniityn kukkula pellolta kuvattuna.
Tervoinen (röykkiö ja kivikehä)
Mynälahden itärannalla on todella komea satumetsä, jossa on suuria sammaleen peittämiä kallioita, jyrkkiä pieniä mäkiä ja suuria puita. Kalliokukkulan terassilla on pyöreähkö röykkiö, jossa rekisterikuvauksen mukaan olisi kivirivi sellimäisestä rakennelmasta. En kuitenkaan röykkiöstä tunnistanut mainittua sellimäistä rakennelmaa. Röykkiö on aika matala, mutta aivan selvä, sillä ympäristössä ei ole luontaisen näköistä kivikkoa.
Kivikehä on todettu vuoden 1996 inventoinnissa. Aluksi en ollut varma, löysinkö kivikehää, mutta kuvaus ”kalliopaljastumien välissä” ja ”terassin alapuolella” vastaa niitä jokseenkin kehässä olevia kiviä mitä löysin. Kiviä ei ole kovin montaa, 5-7 ja ne ovat aika isoja, yli metriä läpimitaltaan. Kyllä niitä on saanut aktiivisesti pyöritellä, jos ne on halunnut erikseen sinne laittaa. Voisi minusta olla luonnonmuodostelmakin. Aika hassussa paikassa se on, ihan kallion juurella, melkein huomaamattomissa. Kivien suuruudesta huolimatta miksikään megaliitiksi näistä kivistä ei kuitenkaan ole.
Tervoisten röykkiö. En näe tässä kiviriviä.
Kivikehä. Kai.
Pitkäsmäki (asuinpaikkaa tai kalmistoa)
Noin kolmen kilometrin päässä Saaren kartanosta sijaitsee Valaskallion Myllymäen lisäksi toinenkin tuhoutunut muinaisjäänne, Pitkäsmäki. Se sijaitsee peltojen keskellä olevalla harjanteella, joka on kaivettu hiekkakuopaksi lähes kokonaan. Hiekkakuoppaa on sitten täytetty isoilla kivillä, jotka ovat sammaleen ja jäkälän määrästä päätellen olleet paikallaan korkeintaan muutamia vuosikymmeniä. Koko alue on ihmisen tekemää louhikkoa, jonne kivien lisäksi on dumpattu mm. vanha jääkaappi, pressua ja kumivene sekä autonromu. Ja epämääräistä metalliryönää. Kaikkein syvimmällä sokkeloisessa louhikossa on pieni nuotiopaikka ja piilolaavu. Piilopaikaksi louhikko on keskeisyydestään huolimatta vallan mainio, piilolaavun voisi ohittaa helposti huomaamatta.
Harjanteen luoteispäässä on rekisteiselosteen mukaan ”mahdollisesti jäljellä rautakautista asuinpaikkaa ja kalmistoa”. Luoteispäässä on myös suuri valtava siirtolohkare, joka saisi boulderointiin mieltyneet kiipeilijät villeiksi. Siirtolohkareen pohjois- ja luoteispuolella on rekisterikuvauksen mukaan tummaa kulttuurimaata juurakoiden välissä. Siirtolohkareen vierellä luoteispuolella onkin jonkinlainen kuoppa, jonka reunasta hyvällä mielikuvituksella voi löytää kulttuurikerroksen. 1972 rekisteriin on merkitty löytöjä, mutta rekisteri ei kerro, mitä.
En kyllä löytänyt alueelta mitään, se on täynnä suuria kiviä ja louhikkoa. Suuri siirtolohkare oli todellakin suuri – sen vierellä oli jonkinlainen kuoppa, jonka reunasta ehkä hyvällä mielikuvituksella voi nähdä kulttuurikerroksen.
En ottanut kuvia.
Mynämäen Asemakylällä oleva linnavuori oli muinaisjäännösretkieni vaikuttavin paikka, sillä siellä rikoin kohtalokkaasti muinaismuistolakia. Linnavuori kuuluu osana Asemakylältä lähtevään, vastikään merkittyyn luontopolkuun, jonka kävin kiertämässä. Linnavuori on jyrkkä, 30 m merenpinnasta nouseva kukkula, jonne pääsee kiipeämään louhikon läpi vain itä- ja koillispuolelta, lännessä ja lounaassa linnavuorelta on lähes pystysuora pudotus. Näköalat Mynäjoen laaksoon linnavuoren huipulta ovat vallan mahtavat. Vastaavia korkeita kukkuloita on lähettyvillä muitakin, kuten hieman matalampi Rauasvuori vain puolen kilometrin päässä kaakkoon, Vallaisten kallio puolen kilsan päässä pohjoiseen ja kilsan päässä etelässä Kotkallio. Kävin Rauasvuorella, joka on osa merkittyä luontopolkua, ja sen huipulta näkee, kuinka linnavuori nousee selkeästi muuta mastoa korkeammalle.
Linnavuorella ei ole rakenteita, mutta paikan ja nimen perusteella kyseessä on hyvinkin mahdollinen puolustus- tai vartiopaikka. Jännäksi asian tekee se, että linnavuoren juurella on noin 50 x 50 m tasanne, jolla on tehty metsätöitä, ja maanpinta on rikkoutunut 20 x 20 m kokoiselta alalta. Alueella on lisäksi kaksi noin metrin, puolentoista syvyistä ja noin kolmen, neljän metrin levyistä kuoppaa, joista maa-aines on kasattu kuoppien viereen. Ne näyttävät siltä, että kauhakuormaajalla on muutaman kerran rouhaistu maata ja jätetty homma sitten sikseen. Alueella kasvaa vadelmaa, horsmaa, vaahterantaimia ja pajukkoa siihen malliin, että metsätöistä on korkeintaan pari vuotta aikaa.
Paikka on inventoitu elokuussa 2014 ja tuolloin rekisteriselosteen mukaan ”maanpinnasta löytyi rautakautisilta vaikuttavia saviastian paloja sekä rautakuonaa. Saviastian paloja löytyi koko rikkoutuneen maanpinnan alalta”. Rekisteriselosteessa todetaan myös, että kuoppien profiileissa näytti olevan melko mustaa maata, joka vaikuttaa kulttuurikerrokselta.
Kävin tonkimassa kepillä maata mainitulla linnavuoren juurella olevalla tasanteella, mikä siis tietysti on täysin laitonta, sillä muinaismuistoon kajoaminen millään tavalla on lain nojalla kielletty. Olin vastaavalla tavalla kuopsutellut rikkoutunutta maata myös Keijaisten Myllymäen ja Pitkäsmäen sorakuopissa. Okei, okei, tiedän, ettei niin olisi saanut tehdä, missään näistä paikoista. En ole turhaan tehnyt arkeologiasta sivuainecumua, kyllä minä tiedän, ettei muinaisjäännöksiä saa sorkkia. Mutta tilanteessa, jossa joku muu on jo käynyt metsätyökoneella vetämässä maaston auki, tai jossa ensin on tehty sorakuoppa ja sitten täytetty kuoppa kivillä ja vanhoilla autonromuilla, oma utelias kepillä tökkimiseni tuntuu samantekevältä.
En varsinaisesti olettanut, että vastaan tulisi mitään kovin kummoista. Kuopsutin kepakolla yhtä kauhakuormaajan tekemistä kuopista ja silmään osui omituisen näköinen pieni kivi. Epäilin sen olevan rautakautista keramiikkaa, mutta koska pidin epätodennäköisenä, että juuri siitä, mihin keppini ensimmäiseksi tökkään, löytyisi mitään, jatkoin tökkimistä. Ehkä se olikin vain yhteenpakkautunutta kovaa savea? Tai hauras ohkainen kivi? Sitten keramiikkaa löytyi lisää. Monta palasta. Säikähdin ja lopetin tökkimisen. Ellei palasia olisi ollut niin montaa, lopulta kokonaista kourallista, en välttämättä olisi ensimmäistä sirpaletta uskonut keramiikaksi. En nimittäin ole päässyt rautakautista keramiikkaa hypistelemään, vaikka olenkin nähnyt sitä vitriineissä ja lukenut kuvauksia. Keramiikkaa löytyi viitisentoista palaa, isoin on ehkä 4×4 cm. Yksi pieni näyttää reunapalalta. Tarkemmin katsottuna keramiikka on ehkä kvartsihiekkasekotteista.
Vaihdoin muutaman mailin maakunta-arkeologin kanssa, joka oli ollut inventoimassa paikkaa, ja hän totesi minua sorkkimisesta toruttuaan, ettei ole missään tavannut rautakaudentyyppistä keramiikkaa niin paljon yhtä aikaa. On vaikea sanoa, mitä tuolla paikalla on ollut, onko kyse asuinpaikasta, kalmistosta vai kenties raudansulatus- tai keramiikanvalmistuspaikasta. Keramiikkaa ja rautakuonaa kun voi löytyä kaikista näistä. Olisi mielenkiintoista, jos joku taho saisi paikan kaivettua, mutta nykyisessä tilanteessa kaivausrahoitusta on vähän, ja pidän epätodennäköisenä, että lähivuosina kuuluisi mitään uutta kyseisen paikan esihistoriasta.
Keramiikan sirpaleet ovat lähdössä Varsinais-Suomen maakuntamuseolle, kunhan arkeologitoverini ovat saaneet niitä hetkisen hypistellä.
Niin joo: toki ylläolevassa kirjoitan ”kaivauksista” puhtaan ironisessa sävyssä. Arkeologisia kaivauksia ei yleensä suoriteta kepillä tökkimällä, jos se on jollekin jäänyt epäselväksi.
Näkymä Linnavuorelta lounaaseen.
Näkymä luoteeseen.
Kallion päältä eteläsuuntaan katsottuna.
Ensimmäinen löytynyt keramiikanpala.
Kaivausalue on noin kahden kämmenen levyinen alue tumman alueen keskellä, muu tumma maa on kuopasta levinnyttä. Etualalla hienosti kalibroitu kaivausväline.
Tämän verran keramiikan sirpaleita löytyi kepillä tökkimällä noin neljännesneliömetrin alueelta.
Kaivausalue laajemmassa mittakaavassa. Kulttuurikerros näkyy mustana turpeen laidassa. Etualalla kaivurin tekemä maakeko.
Kaivausalue ja taustalla kohoava linnavuori.
Jonkun toisen kaivausalue, jossa kaivausvälineenä on ollut kauhakuormaaja.
Maastoa kaivausalueen itäpuolella.
Maastoa kaivausalueen pohjoispuolella.
Näkymä Rauasvuorelta Linnavuoren suuntaan. Linnavuori nousee pelloista kuvan keskellä.
Murtumapinta yhdessä sirpaleessa.
Reunapalan (?) profiili.
Yleiskuva sirpaleista.
Toiseksi suurin palanen.
Hiittiömäki (muinaislinna ja mahdollinen kalmisto)
Hiittiömäki on louhikkoinen mäki, joka rekisterikuvauksessa mainitaan mahdolliseksi muinaislinnaksi ja kalmistoksi – tai asuinpaikaksi. Jukka Luoto mainitsee Kalannin muinaisuus –kirjan muinaislinnoja käsittelevässä luvussa Mynämäen Hiittenmäen muinaislinnan, jolla nimellä muinaismuistorekisterissä ei kuitenkaan ole merkittynä yhtään paikkaa, joten oletan että kyse on Hiittiömäestä. Rekisterikuvauksen mukaan lounaisrinteeltä olisi löytynyt keraamiikkaa, palanutta luuta ja savea. Mäki on keskellä asuinaluetta, sellaisessa paikassa, että jos ympäristön lapset eivät louhikoissa leiki ja sinne rakentele majojaan, niin jäävät kyllä paljosta paitsi. Se nousee kyllä ympäristön omakotitaloaluetta korkeammaksi, mutta on sen verran metsittynyt, että maisemia sieltä ei paljon katsella.
Mäen päällä olevasta louhikoista on vaikea arvioida, mikä olisi rekisterissä mainittua ihmisen rakentamaa kiviaitaa ja röykkiötä, ja mikä on luontaista kivikkoa. Mäen pohjoispuoli oli silkkaa kivilouhikkoa, vaikeakulkuista. Mikään erityisen jyrkkä mäki ei ole, mutta eipä sinnekään helposti hyökätä – tosin en tiedä, onko sitä kovin helppo puolustaakaan. Kivet olivat monissa kohden aika irtonaisia, pyörivät jalkojen alla.
Mäki kasvoi kosteaa sekametsää, laella oli kuusia ja lehtipuita. Kaakkoispuolella, jota kautta nousimme mäelle, oli isoja kivenjärkäleitä ja niiden välissä onkaloita, ei varsinaisia luolia, mutta paikkoja, joihin ainakin lapsi mahtuisi ryömimään piiloon. Maa oli paljolti sammaleen peittämää.
Kivikkoa Hiittiömäen laella.
Onkohan tämä nyt sitten sitä kiviaitaa?
Luoteispuolen louhikkoa.
Tiheää kangasmetsää mäen eteläpuolella.
Kuppikivi oli aika epäspektakulääri, matalalla mäellä Mynäjoen rannassa kahden eri omakotitontin välissä. Siinä kapeassa metsämäessä hiippailu tuntui vähän toisten pihoille tunkeutumiselta, sillä kummallakin puolella oli hoidettu piha, mäellä kasvillisuus oli harvaa, ja pihoille näki suoraan.
Mäenharjanteella kasvoi lähinnä kuusia, maa oli neulasmaton peitossa. Harjanteella oli paljon suurehkoja kiviä, mutta kuppikivi oli lähinnä monttu maassa, kallionpaljastuma, josta oli rekisterikuvauksen mukaan poistettu turvetta parin kämmenen alalta. Pinta-ala oli pienempi kuin neljännesneliömetri, ja näkyvissä oli vain viitisen kuppia. Poistimme kaverin kanssa paljastumasta roskia, lähinnä kuivuneita lehtiä ja havunneulasia sekä reunoilta turvetta, ja hyvinkin saatiin lasketuksi rekisterissä mainitut 11 kuppia. Saattoipa niitä olla viitisentoista yhteensä, mutta ainakin yksi oli sen verran matala, että jos muita kuppeja ei olisi ollut, sitä tuskin olisi tunnistanut muuksi kuin painaumaksi kivessä. Kuppien halkaisija on noin 5 cm ja syvyys 1-2 cm.
Kuppi.
Kuppikivi roskista puhdistettuna.
Kuppeja.
Kuppikivi luonnollisessa ympäristössään. Se on tuo läntti tuossa keskellä.
Kuppikiveä ympäröivää maastoa. Kuppikivi ei näy kuvassa, mutta sijaitsee puiden takana oikealla, melko lähellä kuvassa näkyvää ulkorakennusta.
Vehmaa
Vehmaan Linnavuori mainitaan rekisterikuvauksen mukaan Appelgrenin Suomen muinaislinnoissa. Linnavuoren korkeus on noin 15 m merenpinnasta.
Idän puolelta tultaessa maa kohoaa aika loivasti. Näin närhen lähellä yksityistietä, joka on linnavuoren juurella. Loiva rinne muuttuu äkkiä kallioiksi, jotka ovat yllättävän jyrkät lännen suuntaan, pystysuorat. Linnan juurella kasvaa metsää, haapoja, kuusia ja koivuja, ja puiden latvat nousevat vuoren ympärille ja tasalle, joten maisemat eivät ole yhtä komeat kuin aiemmilla käymilläni linnavuorilla. Etelän puolelta löysin rekisteriselosteessa mainittua vallituksen tai muurintynkää, tai ainakin isoja kiviä, jotka olivat muurimaisesti samassa paikassa. Tosin sellaisessa paikassa, johon itse en olisi välttämättä muuria edes laittanut, koska kivien alapuolella oli varsin jyrkkää seinämää. Ehkä kivet on vain raivattu laelta pois tieltä samaan paikkaan? Tai Ehkä tarkoitus ei olekaan estää ketään pääsemästä siitä yli vuorelle, vaan estää ketään putoamasta vuorelta?
Linnavuori on sokkeloinen ja jyrkkyydessään yllättävä, sen päällä kasvaa katajia ja mäntyjä, jotka antavat ymmärtää, että vuori loivenisi etelän suuntaan, mutta sinne päin käveltäessä yhtäkkiä edessä onkin metrikaupalla pudotusta. Kiersin vuoren, mutta jouduin laskeutumaan itäpuolelta pois kohdasta, jossa oli melkein pelottavan jyrkkää siinäkin. Läpi koko rautakauden vesi on vellonut linnavuoren länsi- ja eteläpuolella, ja siltä suunnalta vuorelle ei ole saanut rantauduttua yhtään mitenkään.
Rekisterikuvauksessa mainitaan muuten ”pieni Puttanjoki”, joka laskee linnavuoren länsipuolitse Mynämäenlahteen. Pyöräillessäni Y-tietä Vehmaalle päin ajattelin, että siinä vaiheessa, kun ylitän Puttanjoen, tiedän tulleeni linnavuoresta ohi. Pyöräilin tyytyväisenä menemään, ja mitään jokea ei tullut ylitettyä. Jossain vaiheessa epäilys alkoi vaivata ja katsoin Googlemapsista sijainnin. Olin ajanut hyvän verran linnavuoresta ohi ja Puttanjoen yli. Pyöräilin takaisin, enkä edelleenkään löytänyt Puttanjokea. Linnavuoren löysin, koska se nousi pelloista selvästi esiin. Lopulta tajusin, että se peltoja halkova oja, jolla tuskin pohjoisemmassa olisi edes nimeä, on Puttanjoki.
Jyrkkää rinnettä lännen suuntaan. Ei huvittanut mennä lähemmäs reunaa, irtonaisen sammalen ja liukkaan jäkälän peittämä kallio jyrkkeni äkkiä.
Jyrkkää, jyrkkää.
Eteläpuolen mahdollinen vallituksen tynkä. Melkein heti vallituksen takana jyrkkä pudotus.
Vuorta eteläpuolelta alapuolelta kuvattuna.
Vuoren kohtisuoraa länsipuolta.
Jyrkkä länsipuoli alhaalta päin kuvattuna.
Kappelmäki (keskiaikainen kirkonpaikka)
Kappelmäki on keskiaikainen kirkonpaikka ja mahdollinen kalmisto, jossa on tehty koekaivaus 2002. Koekaivauksessa on löytynyt kirkkorakennuksen paikka ja hautausmaa, sekä rautakautista keramiikkaa ja savitiivistettä. Ruumishaudan arkkulaudan radiohiiliajoitus ajoittaa hautauksen keskiajan loppuun.
Mäen juurella oli jonkinlaista kivilatomusta ja laella, kuusien keskellä kivipaasi ja lisää kivilatomusta. Heti mäen laella alue muuttuu yksityiseksi pihaksi, jota metsästä erottaa matala kiviaita, jota on entrattu vastikään uusilla kivillä.
En löytänyt koekaivauspaikkaa, ellei kyseessä ole mäen juurella, lähellä paikan opaskylttiä oleva sammaleen peittämä kiviladelma, jossa kasvaa vähemmän sammalta kuin muissa alueen kivissä. Paikalla oli myös sammalen peittämä myllynkivi.
Kiviaitaa, jota on korotettu vastikään.
Kappelmäen muistomerkki.
Röykkiöntapainen.
Infotaulu.
Masku
Kuuvanvuori on vuoden 1997 inventoinnissa Seijaisten kylästä löytynyt muinaislinna, joka on pääosin jyrkkärinteinen, lounais- ja koillissivulta äkkijyrkkä. Jyrkkärinteinen se on myös etelän suuntaan, hyvä puolustuslinna. Pohjoispuolella, ainoasta suunnasta, josta vuorelle saa kiivettyä, on aika jyrkkää ja raskasta nousua. Ei tuota vuorta haarniska päällä juosta ylös, vaikka kuinka tekisi mieli valloittaa se.
Laki on 52,5 m merenpinnasta, tasainen ja laakea. Maisemat ovat todella mahtavat. Laen kaakkoispuolella on selkeitä ja mittavia linnoitusrakenteita, jonne pääsee pohjoispuolella olevan polun kautta. Vallitus on selvästi ihmisen tekemä kivimuuri, jonka pituudeksi rekisterissä mainitaan 37 m ja korkeudeksi metri. Sen alapuolella on rekisterin mukaan toinen, 12 m pitkä vallitus, joka on luultavasti myöhäisempää tekoa. Sitä emme kuitenkaan lähteneet etsimään, sillä rinne kaakkoisen kivivallin alla on jyrkähkö ja ryteikköinen. Rekisterikuvauksen mukaan itä-koillispuolella on matalampi esilinna, mutta tätä emme löytäneet.
Löysimme kuitenkin rekisterikuvauksessakin mainitun luoteisrinteen eteläisemmän solan vallikiveyksen. Eteläisen solan valli on matalahko, kaakkoista kivivallitusta umpeenkasvaneempi, huomaamattomampi. Rekisteri ilmoittaa kooksi 6,5 m pituutta, 3,5 m paksuutta ja metrin verran korkeutta, mikä kaakkoiseen kivivalliin verrattuna vaikutti kuitenkin silmämääräisesti vähäiseltä. Rekisterikuvauksessa mainitaan, että luoteisrinteessä on toinenkin kapea sola, jossa on kivivallin jäännökset. Kiersimme kaverin kanssa vuorta, ja kiipesimme yhdestä solasta ylös. Vasta myöhemmin tajusin, että ne kivet, joiden päällä kiikuimme, olivat rekisteriselosteessa olevat kivivallin jäännökset. Ne solat ovat varmaan hyökkäyksen näkökulmasta salakavalimmat, joten en ihmettele, että ne on tukittu. Kunhan sai kiivettyä kivien yli, solia pitkin pääsi vuorelle helposti.
Tuntuu hassulta, että Kuuvanvuori on inventoitu niinkin myöhään kuin vasta 1997, sillä linnavuoren linnoitusvarustukset ovat hyvin selkeät, ja ”vuori” on korkea ja luoksepääsemätön, hyvinkin itsestäänselvä paikka puolustuslinnalle tällä alueella.
Kun seisoo 55 m merenpinnasta näkymät luoteeseen ovat aika mahtavat.
Jyrkkää on lounaispuolelta. Ei tuosta hyökätä.
Linnoitusrakenteita kaakkoisrinteessä. Kaikkia vallituksia ei löydetty, ja tämänkin alapuolella olisi jälkikäteen rekisterikuvauksesta tarkistettuna ollut toinen vallitusrakennelma. Mutta se oli vaikeakulkuista ryteikköä, joten ei menty etsimään.
Jyrkkää eteläseinämää.
Kaakkoisrinteen linnoitusrakenteet ylhäältäpäin katsottuna.
Tarinankertojan vastuu eli tarina susista ja afrikkalaisesta heimosta
Ihminen on tarinoita kertova eläin. Identiteetti muodostuu itselle ja muille kerrotuista tarinoista. Tarinoiden kertominen muokkaa todellisuutta. Ne tarinat, joihin eniten uskotaan, muuttuvat kyseenalaistamattomiksi itsestäänselvyyksiksi eli hegemonisiksi totuuksiksi. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tarinoita kerromme.
Suhtaudun aika pedantisti kaunokirjallisten tarinoideni asiasisältöön: vaikka nyt kirjoitankin fantasiaromaania, en halua fabuloida mitä sattuu. Romaanin konteksti on varhaisrautakausi, kansainvaellusajan ja merovinkiajan taite, ja haluan tarinan olevan sellainen, että voisin tarvittaessa laittaa siihen lähdeviitteet. (Mitä en tietenkään tee, koska luultavasti en halua kirjoittaa yhtä ainutta lähdeviitettä enää koskaan. Tai ainakaan vuoteen.) Rautakauden uskomusmaailman ja folkloren suhteen voin ottaa taiteellisia vapauksia, koska tuhannenviidensadan vuoden takaisesta maailmankuvasta voi tehdä vain tulkintoja myöhemmin kerätyn suullisen aineiston ja esineistön perusteella. Mutta jos merikaali (Crambe maritima) tuli Suomen alueelle vasta viikinkien mukana, tarinani henkilöt eivät sitä voi kansainvaellusajalla natustaa. He eivät voi myöskään ripustaa olkapäilleen ristiretkiaikaisia kupurasolkia eivätkä miettiä Jeesusta.
Näen myös tutkimustekstin kirjoittamisen tarinankerrontana, mutta sen kohdalla olen vielä pedanttisempi siitä, millaisia tarinoita aineistoni pohjalta kerron. Erityisesti yhden informantin tarina on jäänyt häiritsemään: kerroin hänen elämästään yhden puolen, koska se sopi asiayhteyteen, mutta jätin toisen puolen kertomatta, koska se oli siinä kohtaa tutkimustekstiä ylimääräinen. Kuvasin informantin elämää ehkä liian ongelmalähtöisesti, enkä ole varma tunnistaisiko informantti omaa elämäänsä kuvauksestaani. Totta kai tutkija kertoo tarinaa aina tutkimuskysymyksensä näkökulmasta käsin. Tutkimusteksti rakentuu aineistovalinnoille, se on itsestäänselvyys, mutta samalla tutkijan tulee kysyä, millaista todellisuutta omalla tutkimustekstillään luo, ja olla tietoinen tekemistään valinnoista.
Samanlaista tietoisuutta tarinoiden todellisuutta luovasta luonteesta pitäisi pyrkiä ylläpitämään, kun kuuntelee tarinoita, varsinkin silloin kun tarina tuntuu hyvältä. Kerron nyt kaksi sellaista tarinaa.
Ensimmäinen tarina on aika ihana. Siinä sudet palautetaan takaisin Yellowstonen kansallispuistoon Yhdysvalloissa, ja ne onnistuvat muuttamaan koko ekosysteemin lyhyessä ajassa pitämällä hirvikannan aisoissa. Hirvikannan laskiessa lehtipuut kasvoivat enemmän ja houkuttelivat niin lintuja kuin majaviakin. Jälkimmäiset rakensivat patoja jokiin ja muuttivat jokien kulkusuuntaa, ja jokien tulvaniityt tarjosivat elintilaa lajeille, jotka olivat alueelta jo hävinneet. Koko ekosysteemin palautui susien ansiosta alkuperäisille, aidoille raiteilleen.
Lohdullinen tarina. Minuun se meni täydestä silloin, kun sen ensi kerran kuulin. Luulin sen olevan totta tähän päivään asti. Harmi vain, ettei se ole. Tarina perustuu lyhyen aikavälin havaintoihin, jotka muodostivat niin hyvän tarinan, että ihmiset halusivat sen kuulla ja sitä levittää. Pitkän aikavälin tutkimukset ovat osoittaneet, että hirvikannan lasku johtui muistakin syistä kuin susista, ja että kannan lasku ei johtanutkaan lehtipuiden elpymiseen. Ekosysteemi oli susien puutteessa muuttunut jo niin paljon, että pelkkä susien palauttaminen ei riitä sitä muuttamaan. Ei ole mitään ”alkuperäistä tilaa”, johon Yellowstonen voisi resetoida pelkkien susien avulla. Ekosysteemin muutos ei ole suoraviivainen prosessi, jossa yksi asia johtaisi aina johdonmukaisesti toiseen, ja jossa vaikutussuunnat olisivat yksinkertaiset.
Toinen tarina puolestaan kertoo eräästä afrikkalaisesta heimosta, jossa vääryyksiä tehnyt ihminen otetaan heimon keskelle, ja sitten jokainen heimon jäsen tulee kertomaan pahantekijälle, mitä kaikkea hyvää tämä on elämässään tehnyt. Anteeksiantorituaalin jälkeen jälkeen pahantekijä toivotetaan takaisin yhteisöönsä. Tarina levisi meemikuvana, jossa on liikuttava kuva nuoresta pojasta, joka pitää kättä sydämellään.
Ihana tarina tämäkin. Tämän tarinan kohdalla antropologiset hälytyskelloni soivat kuitenkin heti, sillä aina kun puhutaan ”afrikkalaisesta heimosta” – tai mistään ”heimosta” ylipäätään – ensimmäinen kysymys itselläni on ”Mikä heimo, missä ja milloin?” Voin itse suoltaa vaikka minkä verran tarinoita eri kansojen tavoista, varsinkin liittyen seksuaalisuuteen, mutta tarinoita kertoessani pyrin kuitenkin aina paikantamaan ne ja korostamaan, että monet ylimuistoisina näyttäytyvät ilmiöt (kuten saamelainen suurporonhoito) ovatkin aika tuoreita, ja että monet vanhat ilmiöt ovat saaneet nykyaikana uustulkintoja (kuten intialaisen kolmannen sukupuolen edustajien, hjirojen, poliittinen kiinnittyminen transsukupuolisuus-diskurssiin). Puhumattakaan siitä, että eri kulttuuri-ilmöiden kuvaukset kertovat vähintään yhtä paljon kertojasta itsestään kuin kuvatusta ilmiöstä. Mikä siis oli tämä anteeksiantorituaali ja kuka sen oli dokumentoinut? Halusin tietää, onko rituaali kuvattu vanhassa antropologisessa teoksessa vai onko siitä nykypäivän kuvauksia – ja mistä heimosta olikaan kyse?
Hyvin pian kävi selville, että kyse oli lähinnä nettimeemistä, joka oli alun perin peräisin Leonard Zuninin ihmisten kohtaamista käsittelevästä populaaripsykologisesta teoksesta. Sieltä se oli siirtynyt Alice Walkerin kirjaan We Are the Ones We Have Been Waiting for. Walker väitti, että kyseessä on Babemba-heimon rituaali. Bembojen (joka on kansan nimen nykyinen kirjoitustapa) asuinalue sijoittuu Sambiaan, Botswanaan ja Kongoon. Wikipedian mukaan esimerkiksi Sambian presidentti Michael Sata, samoin kuin aiempi presidentti Frederick Chiluba kuuluvat Bemba-kansaan. Mistään mystisestä unohdetusta heimosta siis ei ole kyse.
Luin useampia lyhyitä kommentteja ja kritiikkejä, joissa noilla alueilla asuvat ihmiset huomauttivat, että he eivät ole koskaan kuulleetkaan kyseisestä rituaalista. Nähdäkseni myöskään kukaan antropologi ei ole tutkinut kyseistä rituaalia, eikä siitä löydy myöskään journalistisia tai populaaritieteellisiä kuvauksia. Rituaalista kerrottiin kaikissa yhteyksissä lähes samoilla sanoilla, eikä siitä ollut muita kirjallisia muotoja tai toisintoja. Jos joku juttu toistuu täsmälleen samanlaisena ilman rinnakkaisia kertomuksia, se todennäköisesti ei ole totta, vaan urbaani legenda.
Tarinan yhteydessä oleva kuva on peräisin Jessica Hilltoutin jalkapalloa käsittelevästä valokuvaprojektista. Kuvassa ghanalainen poika nimeltä Tawfig kumartaa jalkapallomatsin jälkeen Kusawkun kylässä vuonna 2008. Joissain tarinan toisinnoissa kuvituksena on toinenkin kuva iloisista mustista ihmisistä. Luullakseni tässä tapauksessa kyse on masai-sotureista; päätelmäni perustan punaisiin vaatteisiin, koruihin sekä kahden hahmon vyöllä roikkuvaan esineeseen, joka voisi olla masai-tyyppinen tikari tuppineen. Varma en ole, koska en pystynyt todentamaan kuvan alkuperää. Joka tapauksessa, bemboista kertovan tarinan kuvittaminen ghanalaispojilla ja masai-sotureilla on maantieteellisesti sama asia, kuin helsinkiläistarinan kuvittaisi yhdellä kuvalla Kiovasta ja toisella kuvalla Delhistä, sillä niin pitkät ovat etäisyydet Sambiasta masaiden maille ja Ghanaan. Mutta sama kai se on, mistä on peräisin se iloinen musta naama, joka kaunista tarinaa kuvittaa?
Tällaisten tarinoiden kohdalla kuulee usein sanottavan, että ”mitä väliä, vaikkei se olekaan totta, ajatus on tärkein”. Mitä väliä, vaikka sudet eivät muuttaneetkaan Yellowstonen ekosysteemiä monimuotoisemmaksi ja tasapainoisemmaksi? Eikö tärkeintä ole, että sen tarinan avulla ihmiset saadaan näkemään suurpedot ja niiden rooli ekosysteemissä myönteisemmässä valossa? Tarinan avulla ihmiset kiinnostuvat luonnosta ja saadaan kenties kannattamaan luonnonsuojelutoimia. Ja mitä väliä, vaikka tarina afrikkailaisen heimon anteeksiantorituaalista ei olekaan totta, jos tarinan avulla voi kannustaa ihmisiä ajattelemaan hyvää kanssaihmisistään, pyrkimään yhteisöllisyyteen ja antamaan anteeksi? Tarinahan voi jopa muuttua todeksi, jos jossain yhteisössä ryhdytään rituaalia toteuttamaan.
Sillä, millaisia tarinoita kerromme, on kuitenkin paljonkin väliä. Jos kerromme todellisuuteen perustumatonta tarinaa ekosysteemin korjaavista susista perustellaksemme sillä luonnonsuojelutoimia, se nakertaa niiden uskottavuutta. Se myös siirtää näkökulman väärään paikkaan: antaa mielikuvan siitä, että luontoäiti kyllä palauttaa palauttaa tasapainon ja vieläpä nopeasti, kun sille annetaan tilaisuus. Niin varmasti palauttaakin, mutta lopputulos ei välttämättä vastaa sitä, mitä toivoisimme. Lämpenevän ilmaston maailmassa lopputulos voikin olla sellainen, että suurin osa nykyisin elävistä lajeista, ihminen mukaan luettuna, kuolee sukupuuttoon.
Tarina anteeksiantorituaalista puolestaan tuottaa mielikuvan Afrikasta yhtenäisenä alueena, jossa heimoissa elävillä jaloilla villeillä on hyviä, eksoottisen kauniita tapoja, joista länsimaalaisten tulisi oppia. Se on kuva, joka peittää alleen muita, todellisia tarinoita, kuten vaikkapa tarinat jalkapalloa pelaavista ghanalaispojista tai tarinat Ruandan kansanmurhan jälkeisistä kylätuomioistuimista, joissa anteeksiantoa toteutetaan järkyttävien tapahtumien jälkeen. Jos tarinan todenperäisyys kyseenalaistuu, niin samalla kyseenalaistuu myös sen hyvää tarkoittava sisältö. Tarinan alkuperää etsiessäni törmäsin jo yhteen blogikirjoitukseen, jossa tarina osoitetaan fuulaksi ja todetaan, että liberaalit ja vasemmistolaiset ovat kokeneita paskanpuhujia, ja että samanlaista valheellista paskanjauhantaa on puhe ympäristötuhoista, rotujen (sic) välisestä tasa-arvosta ja naisten ja miesten välisistä palkkaeroista. Jos tarinamme Yellowstonen susista on pelkkää fuulaa, niin samaa fuulaahan voi olla ilmastonmuutoskin, ja jos afrikkalaisheimon anteeksiantorituaali on fuulaa, niin samaa fuulaahan voi sitten olla ihmisoikeuksiin perustuva maahanmuuttopolitiikkakin.
Jos halutaan vaikuttaa todellisuuteen, varsinkin poliittisesti, ei siis riitä, että kerrotaan tarinoita, joista tulee hyvä mieli. On kerrottava tarinoita, joita ei voi kiistää. Tarinoita, jotka tunteisiin vetoamisen lisäksi ovat niin vahvoja, että niiden kiistäminen tekee kiistäjän naurunalaiseksi.
Esikoisromaanin työstöprosessi
Huomenna, 12.9.2012, on esikoisromaanini Sudenveren julkkaribileet. Kirjan virallinen julkaisupäivä oli jo lähes kuukausi sitten, 15.8., ja muutama kritiikki ja haastattelukin on jo ehtinyt ilmestyä. En ole kuitenkaan ehtinyt paljoa miettiä asiaa kuluneen kuukauden aikana, koska elokussa tein väikkäriä ja seminaariesitelmää, ja syyskuun alusta alkaen olen miettinyt lähinnä kulttuuriantropologian kenttätyökurssin järjestelyjä. Julkkaribileiden järjestely sen sijaan on sillä tolalla, että ison osan tarjottavista ruuista käyn ostamassa vasta huomenna.
Sorvasin kuitenkin tälle iltaa pikapikaa romaanin esittelysivun kotisivujeni yhteyteen. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, mielellään paria viikkoa ennen virallista ilmestymispäivää, ja sitten levitellä esittelysivua markkinointimielessä. Mutta minkäs teet, kaikkea ei ehdi ja saa ajoissa aikaiseksi.
Keräsin esittelysivulle linkkejä Sudenveren työstöprosessia käsitteleviin blogikirjoituksiin. Niitä uudelleen lukiessani tulin ajatelleeksi, että voisi olla järkevää kirjoittaa myös jonkinlainen yhtenäinen prosessinkuvaus. Sen luontevampi paikka on kuitenkin blogissa esittelysivun sijaan.
Olen ideoinut ihmissusitarinaa liki kaksikymmentä vuotta. Vanhoja tekstitiedostoja kaivellessani löysin keväällä 1994 kirjoitettuja tekstifragmentteja, joissa esiintyi nainen nimeltä Susi Varga. En kuitenkaan muista, millaiseen tarinaan olin hänet suunnitellut sijoittavani – fragmentit ovat lähinnä harjoitelmia. Muistaakseni tarinassa oli muitakin yliluonnollisia olentoja kuin ihmissusia, luonnonhenkiä ehkä? Metsänneitoja? Ei vampyyrejä kuitenkaan.
Syksyllä 1999 hahmottelin tarinarunkoa, jonka päähenkilönä oli nainen, joka tietämättään kuuluu ihmissusisukuun. Varga ja Marraskuu olivat siinä tarinarungossa jo nimettyinä henkilöinä, mutta vähemmän keskeisiä kuin ihmissusiudestaan tietämätön nainen. Kun äsken lääräsin tuolloin kirjoitettua tekstiä läpi, löysin joitakin lyhyitä tekstinpätkiä, jotka ovat päätyneet romaanin lopulliseen versioon. Esimerkiksi kohtaus, jossa Marraskuu tekee riimukivillä ennustuksen, on liki sanasta sanaan sama kuin Sudenveressä. Tuo syksyllä 1999 ja keväällä 2000 kirjoitettu tekstinpätkä (kokonaista käsistä en saanut aikaan) kuitenkin kuuluu erilaiseen tarinaan kuin Sudenveri.
Marraskuussa 2003 kirjoitin ensimmäisen version tarinasta, joka lopulta muotoutui romaaniksi, osana NaNoWriMo-tempausta. NaNoWriMon aikana juoni loksahteli kohdalleen ja Martasta tuli yksi näkökulmahenkilöistä. Jatkoin tekstin työstöä keväällä 2004. Syksyllä työstäminen hidastui, sillä aloitin apurahakauden ja kirjoitin sen aikana artikkelin, joka ilmestyi vuonna 2006 Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittamassa teoksessa Seksuaalinen ruumis – kulttuuritieteelliset lähestymistavat.
Vuoden 2005 alusta aloin pitää blogia. Varsinkin blogin alkuaikoina kirjoitin lähes päivittäin pieniä raportteja tekemisistäni. Vuosien 2005 ja 2006 blogimerkintöihin onkin tallentunut ajatuksia käsiksen muokkauksesta, fiiliksiä hylkäyskirjeistä ja kustannustoiminnan kiemuroista. Myöhemmin kunnianhimoni (ja kenties myös yksityisyydentarpeeni) blogin suhteen kasvoi, ja aloin kirjoittaa blogiin aina tietystä aiheesta käsin. Niinpä uudempiin blogimerkintöihin ei ole tallentunut pohdintojani käsiksen työstöprosessista.
Käsiksen intensiivisin työstövaihe oli keväällä ja kesällä 2005. Heinäkuussa lähetin käsiksen Tammelle, josta se palasi lokakuun lopussa takaisin. Lähetin pinkan samantien kuuteen muuhun kustantamoon, joista alkoi tipahdella hylkäyskirjeitä kevään 2006 mittaan. Saatuani viimeisen hylkäyskirjeen keväällä 2006 laitoin käsiksen hyllylle. Työskentelin tuolloin tutkijana Helsingin yliopiston Pornoakatemia-projektissa ja tein lisuria. Käsikselle ei ollut yksinkertaisesti aikaa.
Lähetin käsiksen keväällä 2007 uudestaan pariin kustantamoon, mutta en korjaillut sitä juurikaan. Joulukuussa 2007 sain puhelinsoiton, jossa kustannustoimittaja kehui tekstiäni ja sanoi, että kyllä tästä pienillä muokkauksilla julkaisukelpoinen romaani saadaan. Olin juuri sillä hetkellä junassa matkalla mummuni hautajaisiin. Puhelinsoitto tuntui absurdilta. Olin tavallaan iloinen, tavallaan taas koko käsis tuntui merkityksettömältä. Sovimme kustannustoimittajan kanssa soittelevamme uudenvuoden jälkeen.
Soittelimmekin. Mutta keväällä 2008 arkielämäni oli menossa täysin uusiksi. Olin muuttamassa asumaan yksikseni asuttuani Virtun kanssa yhdessä lähes kaksitoista vuotta. Lisäksi opetin intensiivisiä pätkiä Vaasan yliopistossa kulttuuriantropologiaa, ja reissasin Vaasan ja Oulun väliä. Loppukeväästä opetin kahta eri kurssia Oulun yliopistossa. Kesällä kuoli tätini. Sitten kuoli isoisä. Isoisän Oulussa sijainneen kämpän tyhjennys jäi niskoilleni. Syksyllä olin päivisin kulttuuriantropologian tuntiopettaja, iltaisin yhdistelmä arkistonhoitajaa, muuttomiestä ja roskakuskia.
Käsikselle ei ollut aikaa eikä energiaa. Surin sitä, että olin luultavasti luopumassa mahdollisuudestani saada käsis koskaan julkaistuksi. Enemmän surin kuitenkin sukulaisiani ja olin muutenkin sekaisin.
Kustannustoimittaja otti kyllä vienosti yhteyttä, ja itse vastasin yhtä vienosti, että ”Palataan, kun ehditään ja jaksetaan”.
Pari vuotta kului. Ehdin saada parikin kivaa apurahaa, joten tein väikkäriä, opetin myös jonkin verran. Sitten tuli Teoksen fantasia- ja scifi-romaanikilpailu. Minulla oli tiedostona valmis käsis. Otin sen käsittelyyn syksyllä 2010. Luetutin sen parilla kaverilla, ja pukersin siihen korjaukset maaliskuun 2011 dedikseen mennessä. Se oli tavallaan viimeinen mahdollisuus, minkä annoin tälle tarinalle: käsis oli juossut läpi kaikki suomalaiset kustantajat.
Käsiksen saatua kunniamaininnan ja kustannussopimuksen Teoksen kisassa oli aika epätodellinen olo. Julkaistaanko se ihan oikeasti? Tuleeko siitä kirja? Työstin käsistä kolmessa rykäyksessä yhdessä kustannustoimittajan kanssa: marraskuussa 2011, maaliskuussa 2012 ja sitten loppueditoinnin touko-kesäkuussa 2012. Loppueditoinnin jälkeen tuntui siltä, että en halua ikinä enää nähdä koko tekstiä.
Mutta olen minä siihen kyllä ihan oikeasti tyytyväinen. Sitä ei tarvitse hävetä. Se on niin hyvä kuin se voi olla.
Tekstinsiirtoa
Huh huh. Nyt olen saanut siirrettyä WordPressiin Blogsomessa olleen blogini päivitykset vuosilta 2009-2012. Vuodet 2008-2006 ovat vielä jäljellä – vuoden 2005 alusta vuoden 2006 loppupuolellehan bloggasin yliopiston serverillä olevilla kotisivuillani, joilta tuolloisia päivityksiä voi vielä halutessaan lukea. En tiedä, koska saan jatkettua päivitysten siirtoa, mutta eiköhän tässä jokseenkin lähiaikoina, kun kerran olen päässyt alkuun.
Siirtoon on näköjään mennyt koko päivä, rapiat kymmenen tuntia, mikä jo tuntuu pakaroissa ja rannekanavassa. Pelkkään mekaaniseen siirtämiseen ei varmaan olisi mennyt yhtä kauan, mutta olen lukenut joka päivityksen ja mietiskellyt niitä ylipäätään. Harmittavaa kyllä, kommentteja ei ole yhtä helppoa palauttaa; olen näitä merkintöjä vain kutpastettanut tekstitiedostosta. Blogini kommenttiosastolla on välillä käyty varsin mielenkiintoisia keskusteluja, joten kommenttien puuttumista voi pitää menetyksenä.
Joskus voisi kirjoittaa jotain uuttakin, varsinkin kun olisi aihetta ja syytäkin. Sudenveri tosiaan ilmestyy kymmenen päivän päästä, 15.8.2012. Jos tämä blogihomma olisi ollut millään muotoa tolkulla mallilla, olisin raportoinut opuksen editoinnin ja julkaisun etenemisestä enemmän. Blogin puuttuminen on rassannut oikeasti, mutta en ole oikein osannut alkaa kirjoittaa WordPressiin historiatonta tekstiä. Jatulintarha kuitenkin muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden, joka monissa kohdin viittaa itseensä.
Väitöskirja etenee sen verran kuin pystyy etenemään: romaanikäsiksen editointi lohkaisi keväästäni paljon isomman palasen aikaa kuin olin alun perin suunnitellut. Itse itselleni asettamat esitarkastusdedikset vain viuhuvat ohi. Vuosi sitten vannoin, että lukukausi 2011-2012 on viimeinen jatko-opiskelijana ja että toukokuun loppuun mennessä käsis on esitarkastuksessa. Ei onnannut. Sain onneksi jatkoapurahoja, ja jossain välissä kuvittelin dedikseksi syyskuun lopun. Romaanieditointi työnsi dediksekseni tämän vuoden lopun. Nyt mietin, että onko tuokaan dedis mitenkään realistinen.
Minulla olisi periaatteessa ollut noin vuodeksi rahoitus väikkärin viimeistelyä varten, mutta lupauduin syyslukukaudeksi kulttuuriantropologian oppiaineen yliopisto-opettajaksi – puolipäiväiseksi onneksi vain sentään. Sen ohella pitäisi sitten tehdä väikkäri loppuun, mutta saa nähdä riittääkö pälli ja energia. Ihannetapauksessa työ ryhdistää, mutta uskallankohan olla optimistinen? Ainakin työssäoloehto täyttyy…
Noh, ainakin romaani on kohta kaupoissa. Uutta on turha edes haaveilla aloittavansa, ennen kuin iso V on paketissa.
Pakollinen metabloggaus
Vituttaa. Lähimenneisyydessä minun piti kirjoittaa lyhyt kolumni mielenkiintoisesta ja itselleni läheisestä aiheesta (siis pornosta tietenkin). Ei onnistunut. Ei irronnut. Välttelin konetta niin kauan kuin mahdollista, ja sitten kun ei kertakaikkiaan enää dediksen takia voinut olla poissa näppäimistön ääreltä, tilani vaihtelivat paniikin, tylsän tuijotuksen ja innokkaan, prokrastinoivan ja distraktoivan webinselauksen välillä.
Ei ole mitään hyötyä piiskata itseään ja pitää itseään laiskana. Kirjoittaminen on rasittavaa, vittumaista ja vaikeaa, ja hulluhan sitä tekee, kun on mukavampiakin asioita maailmassa, kuten sipulipenkin kitkeminen, maalinpoisto vanhoista huonekaluista ja Magic the Gatheringin pelaaminen.
Eli tuskailun sijaan olisi parempi päättää, että joko kirjoittaa tai sitten ei kirjoita. Jos päättää, ettei kirjoita, voi vaihtaa alaa ja mennä maatalousoppilaitokseen tai käsi- ja taideteolliseen ja lopettaa ruikuttaminen. Ja sitten jos meinaa kirjoittaa, niin sitten on paree miettiä keinoja, joilla saisi tekstiä irti itsestään sen sijaan, että sitoutuu kirjoittamisprojekteihin, joita ei kuitenkaan suoritettua.
Noh, täydellinen alanvaihto olisi aika helvetin vaivalloista. Enkä ole varma, että maanviljely löisi leiville pitemmän päälle. Käsi- ja taideteollisilta aloilta valmistuneet sukulaiset, ystävät ja tuttavat ovat joko vaihtaneet alaa tai työskentelevät rautakaupassa. Niin että kai sit olis paree pysytellä kirjoittamisen parissa, kon kerta oma identiteetti perustuu sille ja kaikkea.
Kyllähän minä periaatteessa keinot tiedän. Kirjoittamista syntyy vain kirjoittamalla, pianistitkin tekevät sormiharjoituksia ja maratoonarit juoksevat lenkkiä ja niin edelleen. Kolme sivua tajunnanvirtapuppaa päivässä heti aamusta kirjoitettuna pitääkynän kummasti liikkeessä. Olen aikaisemmin käyttänytkin päivittäistä tajunnanvirtakirjoittamista tekstintuoton ylläpitoharjoituksena.
Vuosi sitten tajunnanvirtakirjoittaminen kuitenkin muuttui harjoituksesta alakulon ja ahdistuksen vääntöä lisääväksi itsesäälimyllyksi, ja oman mielenterveyteni takia päätin olla jatkamatta sitä. Luulen, että tajunnanvirtakirjoittaminen ei toimisi tarkoitustaan vastaavalla tavalla vieläkään. Ainakaan en halua ruveta tuottamaan tajunnanvirtakirjoittamisella itseään toteuttavaa profetiaa nimeltä ”Apua mä en pysty kirjottaan, apua mä en pysty kirjottaan, mä oon huono ihminen”.
Mutta onhan mulla tämä blogi. Blogi täyttää vuoden lopussa viisi vuotta. Aluksi pidin blogia lähes päivittäin, ja bloggauksen kynnys oli matalalla. Kynnys on noussut koko ajan, kunnes olen nyt tilanteessa, jossa kyse ei ole enää kynnyksestä vaan seinästä. Blogiinkaan ei ole voinut kirjoittaa, ellei nyt ole jotain tosi painavaa sanottavaa, joka on muotoiltu viimeisen päälle tarkalleen.
Niin että lasketaanpa nyt sitä kynnystä. Ajattelin, että vois kerran viikossa yrittää kirjoittaa blogiin jostain, ja kun blogilla on ilmeisesti lukijoitakin, niin ihan mahottomia tuskailuröyhtäyksiä ei voi kirjoittaa – tai ainakin ne on puettava luettavaan muotoon.
Laatua en lupaa, valitan. Tässä blogissa aletaan nyt painottaa enemmän määrää.
Osa IV, kirjoittamisesta
Kirjoittaminen on toinen kova K tässä henkilökohtaisessa bloggaussarjassa – se ensimmäinenhän oli Kuolema. Alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa kirjoittamisesta sarjan ensimmäisenä blogikirjoituksena, mutta sitten kävi niin, että kuolema osoitti itsensä kirjoittamista väkevämmäksi.
Kirjoitin aiemmin, puolitoista vuotta sitten blogitekstin otsikolla Kirjoittaminen on hengittämistä. Loppukeväästä 2007 puolestaan olen kirjoittanut tekstin Olemassaolona kirjoittaminen. Otsikot kuvaavat suhdettani kirjoittamiseen. Ne eivät ole kuitenkaan ainoat blogitekstini, jotka käsittelevät kirjoittamista. Olen kirjoittanut kirjoittamisesta niin monesti, että melkeinpä hävettää kirjoittaa siitä jälleen.
Kirjoittamisesta kirjoittamista jälleen puoltaa kuitenkin se, että suhteeni kirjoittamiseen on muuttunut, ja kirjoittamalla muutoksesta voin ehkä saada siitä enemmän selkoa.
Kun luen noita vanhoja kirjoittamista käsitteleviä kirjoituksiani tuntuu jotenkin oudolta. On kuin ne olisi kirjoittanut joku muu, joku jonka suhde kirjoittamiseen on valituksista huolimatta mutkattomampi kuin oma suhteeni. Ne onkin kirjoittanut joku muu kuin minä: se en ole minä, tämän hetken minä, jonka kirjoittamia ne tekstit ovat.
En ole saanut kirjoitettua oikein mitään noin kahteen vuoteen, sen enempää akateemista kuin kaunokirjallistakaan. Kirjoitin viime vuoden ajan päivittäin yksityistä päiväkirjaa, joka toimi lähinnä varaventtiilinä. Kirjoitin aika usein myös puhdasta tajunnanvirtaa viime kesään asti, kunnes tajusin, että tajunnanvirran suoltaminen aiheuttaa vain pahan olon: samat aiheet pyörivät tekstissä jatkuvasti, ratkeamattomina. Lopetin sen, se ei tuntunut tukevan kirjoittamista niinkuin sen olisi pitänyt – pikemminkin se tuntui tönivän minua pahan olon ja pakkoajatusten sykliin.
Olen kirjoittanut jonkun verran kirja-arvosteluja ja lehtijuttuja Anime- ja JapanPop-lehtiin, mutta niiden kirjoittaminen on lähinnä tekosyy, näyte siitä, että kirjoitanhan minä edes jotakin. Niidenkin kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa, ei kevyttä ja miellyttävää kirjoittelua mukavasta aiheesta, niinkuin niiden kirjoittamisen pitäisi olla. Ajatusten muovaaminen sanoiksi ei tapahdu enää itsestään.
On kuin joku olisi repinyt minulta kidukset.
Bruce Holland Rogers kirjoitti kirjassaan Word Work, että kirjoittajan ei pidä sotkea laiskuudesta, viivyttelystä tai aloittamisen lykkäämisestä johtuvaa kirjoittamisvaikeutta writer’s blockiin. Mutta jos kirjoittamisvaikeus johtuu vaikka ihmissuhteiden prakaamisesta, läheisen kuolemasta, vakavasta sairaudesta tai jostain muusta arkea isosti järkyttävästä asiasta, niin silloin writer’s block kertoo kirjoittajalle, että kannattaisi keskittyä johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen.
Olen yrittänyt muistuttaa itselleni tuota Rogersin viisautta ja sanoa, että kyllä tekstiä sitten alkaa tulla, kun sille on taas tilaa. Muistutus tuntuu kuitenkin tyhjältä: ei kirjoittamiselle mistään maagisesti ilmesty tilaa. Teksti itsessään on tila. Aiemmin teksti on ollut aina se, mihin olen voinut mennä, jos elämä muuten on käynyt ahtaaksi. Nyt sitä tekstin tarjoamaa tilaa, omaa paikkaa ei ole ollut.
Koen, että kirjoittaminen, ennen kaikkea tarinoiden kirjoittaminen, luonnehtii minua, tekee minusta minut. Jos en saa kirjoitettua, minä itse muutun ohuemmaksi, vähemmän itsekseni. Kyse ei ole vain siitä, että kirjoittajanidentiteettini hapertuu, kun en kirjoita, ja että minäkuvani muuttuu. Kyllähän identeetin ja minäkuvan on elämän varrella on syytäkin muuttua.
Kyse on siitä, että ilman kirjoittamista elämä, juuri minun elämänäni, on arvoton. Kirjoittamalla lunastan oikeuteni olla olemassa. Kyse on myös nautinnosta: saan kirjoittamisesta selkeämmän tyydytyksen tunteen kuin mistään muusta. Minun itseni omalle elämälleni antamani arvo on sidoksissa siihen, että kirjoittaessani koen olevani täysi ja kokonainen.
Ja nyt, kun pääni on tyhjä tarinoista, kun ideoiden hahtuvat ovat niin hajallaan, ettei niistä kehräydy yhtenäistä lankaa, olen itsekin tyhjä ja hajallani.
Tuntuu siltä, että oma käsitykseni itsestäni kirjoittajana, ja oma, kirjottamisen kautta määrittyvä arvoni ihmisenä on tullut kirjoittamisen itsensä tielle. Kun jokainen kirjoittamisen akti on oman elämän merkityksen vahvistamista ja oman minuuden rakentamista, kirjoittamisesta itsestään tulee raskasta. Aiemmin kirjoittaminen on tarjonnut turvapaikan, takkatulen, jonka ääressä lämmitellä ja imeä merkitystä kylmiin luihin. Nyttemmin kirjoittamisesta on tullut jotain, jonka pitäisi luoda ne luut tyhjästä. Se on liikaa.
Selvästikään minulla ei ole paluuta vanhaan kirjoittamisen tapaan, eikä varmaankaan vanhaan kirjoittajaidentiteettiin, jossa oma arvo mittautuu kirjoittamisen tyydyttävyyden kautta. Mutta mitä sen tilalle?
Yksi ilmeinen mahdollisuus olisi se, ettei enää kirjoittaisi: jos kerran kirjoittaminen ei luonnistu ja kirjoittajaidentiteetti hiutuu, niin miksei sitten samantien luopuisi kirjoittamisesta? Tämä mahdollisuus on kuitenkin lähinnä teoreettinen – silloinkin, kun ei käytännössä kirjoita.
Olenkin jossain takaperoisessa loopissa: minulle kirjoittaminen on eksistentialistista toimintaa, mutta kirjoittamisen asema eksistentialistisena toimintana näyttäisi estävän minua kirjoittamasta. Koska kirjoittaminen on olemassaololleni niin olennaista, en voi luopua siitä – vaikka se tarkoittaisi kirjoittamatta jättämistä.
Paljaimmillaan kuitenkin haluaisin vain kirjoittaa tarinoita. Haluaisin upota tarinoiden ideointiin, kun jokainen yksityiskohta ja tiedonmuru on arvokas mahdollisena osana tarinaa; kokea sen hetken, jolloin tarina alkaa vetää ja kirjoittaa itse itseään, jolloin hahmot heräävät henkiin ja tekevät omia odottamattomia juttujaan; tuntea kihisevää innostusta ja kaipuuta kohti kesken olevaa tarinaa.
Ja se ei onnistu.
****
Olen aiemmin ruotinut suhdettani kirjoittamiseen enemmälti ainakin seuraavissa blogiteksteissä: Enemmän ttunnetta, Taidan olla tekstiseksuaali, Hyppy kuilun yli, Cixous’n sisu ja Jatkuva virhe.
Naiset ja niiden rasittavat suhteet
Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.
Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle ”Mä rakastan sua”.
Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.
Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttäävälillä hauskoja ilmaisuja, kuten ”pudota ajan rakoon” ja ”suorittaa minut” (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.
Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.
Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä – jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.
Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että ”toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä”, kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.
Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta – ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.
Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: ”En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi.” Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.
Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?
Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.
Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.
Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä – ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.
Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestään selvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.
Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestään selvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan – ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.
Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.
Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta ”voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista” -tekstiä.
Vääristymä, tilapäinen joukko
Lukaisin Nigel Nicolsonin kirjoittaman Virginia Woolfin elämäkerran.
Nigel Nicolsonhan on Virginia Woolfin pitkäaikaisen rakastajattaren, Vita Sackville-Westin poika, joka on myös kirjoittanut teoksen Erään avioliiton muotokuva. Sitä en kuitenkaan ole lukenut, vaikka sen ilmeisesti pitäisi kuulua jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan biseksuaalin yleissivistykseen. Siinä näes kerrotaan englantilaisen aatelisen ja diplomaatin avioliitosta, ja aviopuolisoiden seikkailuista rakastajien ja rakastajattarien kanssa (joita kumpiakin kai oli kummallakin). Käytän sanoja ”rakastaja” ja ”rakastajatar”, koska Nicolsonkin niitä käyttää, vaikka niissä on jotenkin epätäsmällinen ja huvittavakin kaiku.
Olisi oikeastaan kaksi teemaa, joiden ympärillä pohdintoja Woolfin elämäkerrasta voisi pyöritellä. Ensimmäinen on kirjoittaminen, ja toinen ovat ihmissuhteet. Kirjoitan jälkimmäisestä, sillä kirjoittaminen tuntuu herkältä teemalta, jota en osaa lähestyä, ehkä siksi että oma kaunokirjallinen kirjoittamiseni on tällä hetkellä niin tankeaa.
Virginia Woolf oli jäsenenä ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuuluivat ainakin esseisti Lytton Strachey, taloustieteilijä John Maynard Keynes, kirjailija E.M. Forster, taiteilijat Vanessa Bell, Duncan Grant ja Roger Fry sekä kriitikot Leonard Woolf, Desmond MacCarthy ja Clive Bell. Hangaroundeja olivat mm. Vita Sackville-West, runoilija T.S. Eliot ja taiteilija Dora Carrington. Alunperin ryhmä oli opiskelijakaveriporukka, joka kokoontui Bloomsburyssä, Lontoossa, sijaitsevassa Stephenien huushollissa. Stephenin sisaruksia oli neljä, nimekkäimpinä Virginia (myöhemmin Woolf) ja Vanessa (myöhemmin Bell), sekä heidän vähemmän nimekkäät veljensä, jotka opiskelivat Cambridgessa. Opiskeluaikojen jälkeenkin porukassa syntyneitä ihmissuhteita vaalittiin, ja jäsenet pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.
Jälkikäteen historioitsijat ovat mäystäneet tuota kaveriporukkaa paljonkin. Nicolsonin mukaan bloomsburyläisten elämäntapa, ihmissuhteet ja aatemaailma ovat kiinnostaneet tutkijoita paljon enemmän kuin heidän teoksensa, mikä on sääli sinänsä. Aatemaailmaa leimasivat älyllisyyden ihannointi, jonkinasteinen kyynisyys ja ironia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ateismi/agnostismi, pasifismi, myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, ystävyyden arvostaminen ja huoleton suhtautuminen avioliiton ja perheen kaltaisiin instituutioihin.
Valtaosa bloomsburyläisistä oli kuitenkin naimisissa, ja lapsiakin oli. Leonard Woolfin kanssa aviossa olevan Virginian pitkäaikainen suhde Vita Sackville-Westiin on ehkä bloomsburyläisten tunnetuin ménage á trois (kuten Nicolson sen niin elegantisti ilmaisee), mutta oli niitä muitakin. Virginian sisar Vanessa oli naimisissa Clive Bellin kanssa, sai tämän kanssa lapsia ja piti samalla rakastajia. Yksi rakastajista oli Duncan Grant, jolla oli jossain vaiheessa suhde sekä Lytton Stracheyn että Maynard Keynesin kanssa, lukemattomista muista miehistä puhumattakaan. Grantista tuli Vanessan pitkäaikainen elämänkumppani ja tämän nuorimman lapsen isä. Jonkin aikaa Bellit ja Grant asuivat yhdessä maaseutuhuvila Charlestonissa, mutta sittemmin Clive Bell muutti pois. Clive, Vanessa ja Duncan Grant kuitenkin säilyttivät lämpimät välinsä, ja lämpimät välit pidettiin myös Cliven rakastajattariin ja Grantin rakastajiin, joista ainakin David Garnett asui Charlestonissa jonkin aikaa. Sittemmin Garnett otti ja nai Grantin ja Vanessan tyttären, joka oli häntä 26 vuotta nuorempi.
Kotoisa elo Charlestonissa kuitenkaan ole saanut jälkipolvilta yhtä suurta huomiota kuin jotkut muut, dramaattisemmat bloomsburyläiset ihmissuhdekuviot. Yksi niistä on ikuistettu elokuvaan Carrington (1995), jonka pääosaa näyttelee Emma Thompson. Dora Carrington oli rakastunut Lytton Stracheyyn, joka oli rakastunut Ralph Partridgeen, joka oli rakastunut Carringtoniin; näin tarina kertoo. Partridge ja Carrington avioituivat, ja muuttivat yhteen Stracheyn kanssa. Tänä aikana Carringtonilla oli suhteita miehiin ja naisiin, ja Partridgellä pitkäaikainen rakastajatar, Frances. Asuinjärjestely kesti kymmenkunta vuotta, Stracheyn kuolemaan asti. Stracheyn kuoltua Carrington teki itsemurhan. Francesista tuli rouva Partridge. Frances kuoli vuonna 2004, 103-vuotiaana, ja muistokirjoituksen mukaan hän totesi vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa: ”If I learnt anything from Bloomsbury, it was the importance of deep and lasting friendship. I’ve always been fortunate to have good and true friends. It’s the one thing that has made life worth living.”
Bloomsburyläisten elämäntapaa, joka perustui valtakulttuurista poikkeaviin ihmissuhdemalleihin ja seksuaalisuuskäsityksiin, on luonnehdittu esi-queeriksi. Samansukupuolisia seksuaalisuhteita harrastavia ryhmän jäseniä on pyritty omimaan milloin mihinkin identiteettipoliittiseen tarkoitukseen – Virginia Woolfkin on milloin lesbo, milloin biseksuaali. Lyön vaikka vetoa, että Bloomsburyllä on tehty myös polyamorista identiteettipolitiikkaa, mutta onneksi olen välttynyt törmäämästä siihen.
Koko setti on siis peruskauraa. En olisikaan kuvaillut bloomsburyläisten kuvioita näin pitkästi, ellei eräs sitaatti Virginia Woolfin kirjeestä Vita Sackville-Westille olisi herättänyt ajatuksia. Virginia oli ollut lankonsa Herbertin ja tämän vaimon luona vierailulla. Herbert oli meklari, joka ei ollut kiinnostunut taiteesta eikä älyllisistä kysymyksistä. Virginia kirjoitti (käännös Ruth Jakobson): ”Tällaista elämä on, toistelin itsekseni. Mitä muuta ovatkaan Bloomsbury tai edes Long Barn [Vitan koti] kuin vääristymä, tilapäinen joukko. Miksi minä säälin ja pilkkaan ihmiskuntaa, vaikka sen elämä on aidosti rauhaisaa ja onnellista? Ihmisillä ei ole lainkaan pyyteitä; he ovat läpeensä yksinkertaisia ja tervejärkisiä.”
Tuosta sitaatista tuli varsin epävakaa olo. Joskus muinoin lueskelin Michael Warnerin kirjaa The Trouble With Normal, joka pitäisi varmaan lukea kohta uudelleen, koska olen sitä niin monesti myöhemmin miettinyt. Warner kuvaa (amerikkalaista) queer-yhteisöä tilaksi, joka sallii erilaisia läheisyyksiä, ja väittää, että queer-yhteisössä ihmissuhteet eivät luokitu seksuaalisuuden läsnäolon tai poissaolon kautta. Warnerin kuvaus on varsin optimistinen, utopistinenkin. Keskeisintä Warnerilla on sen kritisointi, että amerikkalainen homoliike pomppii piirissä avioliitto-oikeuksien ympärillä ja sulkee pois kaikki sellaiset ihmissuhteet, joiden avulla ei voi muiluttaa itseään piirin keskelle. Warner toivookin, että queer-yhteisö säilyttäisi integriteettinsä ja ominaislaatunsa eikä ryntäisi innosta kiljuen hankkimaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä parisuhde- ja perhestatuksia.
Warner ei kuitenkaan Virginian tapaan pohdi sitä, onko queer-yhteisö ”vääristymä, tilapäinen joukko”, vaan pitää sen olemassaoloa itsestäänselvänä. Itselleni koko queerin käsite alkoi Virginian sitaatin kautta näyttäytyä hämmästyttävänä sattumana: on loppujen lopuksi yllättävää, että seksuaaliperustaisesta ihmissuhdeluokittelusta poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhteita on edes olemassa.
Kulttuuriset ihanteet parisuhteista ja rakkaudesta muuttuvat äärettömän hitaasti, ja Bloomsburyn tai queer-yhteisön kaltaiset ihmisryhmät ovat hyvin satunnaisia. Luin Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian kolmannen osan kiireellä lukupiiriin ihan vasta, ja jos Micheliin on uskomista, ihanne parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tulevat rakkautensa kautta erottamattomiksi kuin samaan lasiin kaadettu vesi ja viini, kehittyi jo ajanlaskumme alkuvuosisatoina stoalaisuuden vaikutuksesta. Ystävyyssuhteessa ihmiset puolestaan pysyvät itsenäisinä kuin jyvät, jotka voidaan sekoittaa ja taas erottaa toisistaan. Vertauskuvat viinistä, vedestä ja jyvistä ovat peräisin Plutarkhoksen avioliitto-oppaasta jostain vuoden 100 tienoilta. Niin vahvaa traditiota ei joku satunnainen Bloomsbury tai queer paljoa horjuta.
Lee Edelman on sopivasti nimetyssä kirjassaan No Future (joka on mulla vieläkin kesken, toista vuotta, voi piru) ottanut selkeästi antiutopistisen asenteen. Queer tai homoliike eivät tarjoa mitään suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, eikä tulevaisuus etene aina vain parempaan suuntaan. Erilaisia identiteettejä, ihmissuhde- ja seksuaalikäytäntöjä voi sisällyttää legitiimiin, mutta legitiimin ydin ei muutu, ainakaan nopeasti. Queer – tai Bloomsbury – korkeintaan hipaisevat aidosti rauhaisaa ja onnellista elämää viettävien yksinkertaisten ja tervejärkisten ihmisten elämää.
Bloomsburyn ryhmän ajattelulla, teksteillä ja taiteella on epäilemättä ollut yhteiskunnallista merkitystä, ja esimerkiksi Virginia Woolfin teokset Oma huone ja Orlando ovat olleet naisliikkeelle tärkeitä tekstejä. Ihmisryhmänä bloomsburyläiset kuitenkin olivat Virginian sanoin vääristymä, tilapäinen joukko, joka pystyi syntymään ja elämään tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja tietyssä yhteiskuntaluokassa. Samalla tavoin queer näyttäytyy jo määritelmällisestikin vääristymänä ja tilapäisenä, mahdollisena vain tiettyjen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten premissien ehdoilla. Siinä ei ole mitään identiteettijuhlinnan aihetta.
Jatulintarha 