Category: Kirjoittaminen

Osa IV, kirjoittamisesta

Kirjoittaminen on toinen kova K tässä henkilökohtaisessa bloggaussarjassa – se ensimmäinenhän oli Kuolema. Alunperin tarkoitukseni oli kirjoittaa kirjoittamisesta sarjan ensimmäisenä blogikirjoituksena, mutta sitten kävi niin, että kuolema osoitti itsensä kirjoittamista väkevämmäksi.

Kirjoitin aiemmin, puolitoista vuotta sitten blogitekstin otsikolla Kirjoittaminen on hengittämistä. Loppukeväästä 2007 puolestaan olen kirjoittanut tekstin Olemassaolona kirjoittaminen. Otsikot kuvaavat suhdettani kirjoittamiseen. Ne eivät ole kuitenkaan ainoat blogitekstini, jotka käsittelevät kirjoittamista. Olen kirjoittanut kirjoittamisesta niin monesti, että melkeinpä hävettää kirjoittaa siitä jälleen.

Kirjoittamisesta kirjoittamista jälleen puoltaa kuitenkin se, että suhteeni kirjoittamiseen on muuttunut, ja kirjoittamalla muutoksesta voin ehkä saada siitä enemmän selkoa.

Kun luen noita vanhoja kirjoittamista käsitteleviä kirjoituksiani tuntuu jotenkin oudolta. On kuin ne olisi kirjoittanut joku muu, joku jonka suhde kirjoittamiseen on valituksista huolimatta mutkattomampi kuin oma suhteeni. Ne onkin kirjoittanut joku muu kuin minä: se en ole minä, tämän hetken minä, jonka kirjoittamia ne tekstit ovat.

En ole saanut kirjoitettua oikein mitään noin kahteen vuoteen, sen enempää akateemista kuin kaunokirjallistakaan. Kirjoitin viime vuoden ajan päivittäin yksityistä päiväkirjaa, joka toimi lähinnä varaventtiilinä. Kirjoitin aika usein myös puhdasta tajunnanvirtaa viime kesään asti, kunnes tajusin, että tajunnanvirran suoltaminen aiheuttaa vain pahan olon: samat aiheet pyörivät tekstissä jatkuvasti, ratkeamattomina. Lopetin sen, se ei tuntunut tukevan kirjoittamista niinkuin sen olisi pitänyt – pikemminkin se tuntui tönivän minua pahan olon ja pakkoajatusten sykliin.

Olen kirjoittanut jonkun verran kirja-arvosteluja ja lehtijuttuja Anime- ja JapanPop-lehtiin, mutta niiden kirjoittaminen on lähinnä tekosyy, näyte siitä, että kirjoitanhan minä edes jotakin. Niidenkin kirjoittaminen on tavattoman vaikeaa, ei kevyttä ja miellyttävää kirjoittelua mukavasta aiheesta, niinkuin niiden kirjoittamisen pitäisi olla. Ajatusten muovaaminen sanoiksi ei tapahdu enää itsestään.

On kuin joku olisi repinyt minulta kidukset.

Bruce Holland Rogers kirjoitti kirjassaan Word Work, että kirjoittajan ei pidä sotkea laiskuudesta, viivyttelystä tai aloittamisen lykkäämisestä johtuvaa kirjoittamisvaikeutta writer’s blockiin. Mutta jos kirjoittamisvaikeus johtuu vaikka ihmissuhteiden prakaamisesta, läheisen kuolemasta, vakavasta sairaudesta tai jostain muusta arkea isosti järkyttävästä asiasta, niin silloin writer’s block kertoo kirjoittajalle, että kannattaisi keskittyä johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen.

Olen yrittänyt muistuttaa itselleni tuota Rogersin viisautta ja sanoa, että kyllä tekstiä sitten alkaa tulla, kun sille on taas tilaa. Muistutus tuntuu kuitenkin tyhjältä: ei kirjoittamiselle mistään maagisesti ilmesty tilaa. Teksti itsessään on tila. Aiemmin teksti on ollut aina se, mihin olen voinut mennä, jos elämä muuten on käynyt ahtaaksi. Nyt sitä tekstin tarjoamaa tilaa, omaa paikkaa ei ole ollut.

Koen, että kirjoittaminen, ennen kaikkea tarinoiden kirjoittaminen, luonnehtii minua, tekee minusta minut. Jos en saa kirjoitettua, minä itse muutun ohuemmaksi, vähemmän itsekseni. Kyse ei ole vain siitä, että kirjoittajanidentiteettini hapertuu, kun en kirjoita, ja että minäkuvani muuttuu. Kyllähän identeetin ja minäkuvan on elämän varrella on syytäkin muuttua.

Kyse on siitä, että ilman kirjoittamista elämä, juuri minun elämänäni, on arvoton. Kirjoittamalla lunastan oikeuteni olla olemassa. Kyse on myös nautinnosta: saan kirjoittamisesta selkeämmän tyydytyksen tunteen kuin mistään muusta. Minun itseni omalle elämälleni antamani arvo on sidoksissa siihen, että kirjoittaessani koen olevani täysi ja kokonainen.

Ja nyt, kun pääni on tyhjä tarinoista, kun ideoiden hahtuvat ovat niin hajallaan, ettei niistä kehräydy yhtenäistä lankaa, olen itsekin tyhjä ja hajallani.

Tuntuu siltä, että oma käsitykseni itsestäni kirjoittajana, ja oma, kirjottamisen kautta määrittyvä arvoni ihmisenä on tullut kirjoittamisen itsensä tielle. Kun jokainen kirjoittamisen akti on oman elämän merkityksen vahvistamista ja oman minuuden rakentamista, kirjoittamisesta itsestään tulee raskasta. Aiemmin kirjoittaminen on tarjonnut turvapaikan, takkatulen, jonka ääressä lämmitellä ja imeä merkitystä kylmiin luihin. Nyttemmin kirjoittamisesta on tullut jotain, jonka pitäisi luoda ne luut tyhjästä. Se on liikaa.

Selvästikään minulla ei ole paluuta vanhaan kirjoittamisen tapaan, eikä varmaankaan vanhaan kirjoittajaidentiteettiin, jossa oma arvo mittautuu kirjoittamisen tyydyttävyyden kautta. Mutta mitä sen tilalle?

Yksi ilmeinen mahdollisuus olisi se, ettei enää kirjoittaisi: jos kerran kirjoittaminen ei luonnistu ja kirjoittajaidentiteetti hiutuu, niin miksei sitten samantien luopuisi kirjoittamisesta? Tämä mahdollisuus on kuitenkin lähinnä teoreettinen – silloinkin, kun ei käytännössä kirjoita.

Olenkin jossain takaperoisessa loopissa: minulle kirjoittaminen on eksistentialistista toimintaa, mutta kirjoittamisen asema eksistentialistisena toimintana näyttäisi estävän minua kirjoittamasta. Koska kirjoittaminen on olemassaololleni niin olennaista, en voi luopua siitä – vaikka se tarkoittaisi kirjoittamatta jättämistä.

Paljaimmillaan kuitenkin haluaisin vain kirjoittaa tarinoita. Haluaisin upota tarinoiden ideointiin, kun jokainen yksityiskohta ja tiedonmuru on arvokas mahdollisena osana tarinaa; kokea sen hetken, jolloin tarina alkaa vetää ja kirjoittaa itse itseään, jolloin hahmot heräävät henkiin ja tekevät omia odottamattomia juttujaan; tuntea kihisevää innostusta ja kaipuuta kohti kesken olevaa tarinaa.

Ja se ei onnistu.

****

Olen aiemmin ruotinut suhdettani kirjoittamiseen enemmälti ainakin seuraavissa blogiteksteissä: Enemmän ttunnetta, Taidan olla tekstiseksuaaliHyppy kuilun yli, Cixous’n sisu ja Jatkuva virhe.

Mainokset

Naiset ja niiden rasittavat suhteet

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.

Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle ”Mä rakastan sua”.

Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.

Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttäävälillä hauskoja ilmaisuja, kuten ”pudota ajan rakoon” ja ”suorittaa minut” (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.

Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.

Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä – jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.

Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että ”toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä”, kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.

Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta – ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.

Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: ”En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi.” Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.

Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä  sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?

Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.

Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.

Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä – ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.

Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestään selvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.

Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestään selvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan – ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.

Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.

Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta ”voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista” -tekstiä.

Vääristymä, tilapäinen joukko

Lukaisin Nigel Nicolsonin kirjoittaman Virginia Woolfin elämäkerran.

Nigel Nicolsonhan on Virginia Woolfin pitkäaikaisen rakastajattaren, Vita Sackville-Westin poika, joka on myös kirjoittanut teoksen Erään avioliiton muotokuva. Sitä en kuitenkaan ole lukenut, vaikka sen ilmeisesti pitäisi kuulua jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan biseksuaalin yleissivistykseen. Siinä näes kerrotaan englantilaisen aatelisen ja diplomaatin avioliitosta, ja aviopuolisoiden seikkailuista rakastajien ja rakastajattarien kanssa (joita kumpiakin kai oli kummallakin). Käytän sanoja ”rakastaja” ja ”rakastajatar”, koska Nicolsonkin niitä käyttää, vaikka niissä on jotenkin epätäsmällinen ja huvittavakin kaiku.

Olisi oikeastaan kaksi teemaa, joiden ympärillä pohdintoja Woolfin elämäkerrasta voisi pyöritellä. Ensimmäinen on kirjoittaminen, ja toinen ovat ihmissuhteet. Kirjoitan jälkimmäisestä, sillä kirjoittaminen tuntuu herkältä teemalta, jota en osaa lähestyä, ehkä siksi että oma kaunokirjallinen kirjoittamiseni on tällä hetkellä niin tankeaa.

Virginia Woolf oli jäsenenä ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuuluivat ainakin esseisti Lytton Strachey, taloustieteilijä John Maynard Keynes, kirjailija E.M. Forster, taiteilijat Vanessa Bell, Duncan Grant ja Roger Fry sekä kriitikot Leonard Woolf, Desmond MacCarthy ja Clive Bell. Hangaroundeja olivat mm. Vita Sackville-West, runoilija T.S. Eliot ja taiteilija Dora Carrington. Alunperin ryhmä oli opiskelijakaveriporukka, joka kokoontui Bloomsburyssä, Lontoossa, sijaitsevassa Stephenien huushollissa. Stephenin sisaruksia oli neljä, nimekkäimpinä Virginia (myöhemmin Woolf) ja Vanessa (myöhemmin Bell), sekä heidän vähemmän nimekkäät veljensä, jotka opiskelivat Cambridgessa. Opiskeluaikojen jälkeenkin porukassa syntyneitä ihmissuhteita vaalittiin, ja jäsenet pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.

Jälkikäteen historioitsijat ovat mäystäneet tuota kaveriporukkaa paljonkin. Nicolsonin mukaan bloomsburyläisten elämäntapa, ihmissuhteet ja aatemaailma ovat kiinnostaneet tutkijoita paljon enemmän kuin heidän teoksensa, mikä on sääli sinänsä. Aatemaailmaa leimasivat älyllisyyden ihannointi, jonkinasteinen kyynisyys ja ironia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ateismi/agnostismi, pasifismi, myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, ystävyyden arvostaminen ja huoleton suhtautuminen avioliiton ja perheen kaltaisiin instituutioihin.

Valtaosa bloomsburyläisistä oli kuitenkin naimisissa, ja lapsiakin oli. Leonard Woolfin kanssa aviossa olevan Virginian pitkäaikainen suhde Vita Sackville-Westiin on ehkä bloomsburyläisten tunnetuin ménage á trois (kuten Nicolson sen niin elegantisti ilmaisee), mutta oli niitä muitakin. Virginian sisar Vanessa oli naimisissa Clive Bellin kanssa, sai tämän kanssa lapsia ja piti samalla rakastajia. Yksi rakastajista oli Duncan Grant, jolla oli jossain vaiheessa suhde sekä Lytton Stracheyn että Maynard Keynesin kanssa, lukemattomista muista miehistä puhumattakaan. Grantista tuli Vanessan pitkäaikainen elämänkumppani ja tämän nuorimman lapsen isä. Jonkin aikaa Bellit ja Grant asuivat yhdessä maaseutuhuvila Charlestonissa, mutta sittemmin Clive Bell muutti pois. Clive, Vanessa ja Duncan Grant kuitenkin säilyttivät lämpimät välinsä, ja lämpimät välit pidettiin myös Cliven rakastajattariin ja Grantin rakastajiin, joista ainakin David Garnett asui Charlestonissa jonkin aikaa. Sittemmin Garnett otti ja nai Grantin ja Vanessan tyttären, joka oli häntä 26 vuotta nuorempi.

Kotoisa elo Charlestonissa kuitenkaan ole saanut jälkipolvilta yhtä suurta huomiota kuin jotkut muut, dramaattisemmat bloomsburyläiset ihmissuhdekuviot. Yksi niistä on ikuistettu elokuvaan Carrington (1995), jonka pääosaa näyttelee Emma Thompson. Dora Carrington oli rakastunut Lytton Stracheyyn, joka oli rakastunut Ralph Partridgeen, joka oli rakastunut Carringtoniin; näin tarina kertoo. Partridge ja Carrington avioituivat, ja muuttivat yhteen Stracheyn kanssa. Tänä aikana Carringtonilla oli suhteita miehiin ja naisiin, ja Partridgellä pitkäaikainen rakastajatar, Frances. Asuinjärjestely kesti kymmenkunta vuotta, Stracheyn kuolemaan asti. Stracheyn kuoltua Carrington teki itsemurhan. Francesista tuli rouva Partridge. Frances kuoli vuonna 2004, 103-vuotiaana, ja muistokirjoituksen mukaan hän totesi vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa: ”If I learnt anything from Bloomsbury, it was the importance of deep and lasting friendship. I’ve always been fortunate to have good and true friends. It’s the one thing that has made life worth living.”

Bloomsburyläisten elämäntapaa, joka perustui valtakulttuurista poikkeaviin ihmissuhdemalleihin ja seksuaalisuuskäsityksiin, on luonnehdittu esi-queeriksi. Samansukupuolisia seksuaalisuhteita harrastavia ryhmän jäseniä on pyritty omimaan milloin mihinkin identiteettipoliittiseen tarkoitukseen – Virginia Woolfkin on milloin lesbo, milloin biseksuaali. Lyön vaikka vetoa, että Bloomsburyllä on tehty myös polyamorista identiteettipolitiikkaa, mutta onneksi olen välttynyt törmäämästä siihen.

Koko setti on siis peruskauraa. En olisikaan kuvaillut bloomsburyläisten kuvioita näin pitkästi, ellei eräs sitaatti Virginia Woolfin kirjeestä Vita Sackville-Westille olisi herättänyt ajatuksia. Virginia oli ollut lankonsa Herbertin ja tämän vaimon luona vierailulla. Herbert oli meklari, joka ei ollut kiinnostunut taiteesta eikä älyllisistä kysymyksistä. Virginia kirjoitti (käännös Ruth Jakobson): ”Tällaista elämä on, toistelin itsekseni. Mitä muuta ovatkaan Bloomsbury tai edes Long Barn [Vitan koti] kuin vääristymä, tilapäinen joukko. Miksi minä säälin ja pilkkaan ihmiskuntaa, vaikka sen elämä on aidosti rauhaisaa ja onnellista? Ihmisillä ei ole lainkaan pyyteitä; he ovat läpeensä yksinkertaisia ja tervejärkisiä.”

Tuosta sitaatista tuli varsin epävakaa olo. Joskus muinoin lueskelin Michael Warnerin kirjaa The Trouble With Normal, joka pitäisi varmaan lukea kohta uudelleen, koska olen sitä niin monesti myöhemmin miettinyt. Warner kuvaa (amerikkalaista) queer-yhteisöä tilaksi, joka sallii erilaisia läheisyyksiä, ja väittää, että queer-yhteisössä ihmissuhteet eivät luokitu seksuaalisuuden läsnäolon tai poissaolon kautta. Warnerin kuvaus on varsin optimistinen, utopistinenkin. Keskeisintä Warnerilla on sen kritisointi, että amerikkalainen homoliike pomppii piirissä avioliitto-oikeuksien ympärillä ja sulkee pois kaikki sellaiset ihmissuhteet, joiden avulla ei voi muiluttaa itseään piirin keskelle. Warner toivookin, että queer-yhteisö säilyttäisi integriteettinsä ja ominaislaatunsa eikä ryntäisi innosta kiljuen hankkimaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä parisuhde- ja perhestatuksia.

Warner ei kuitenkaan Virginian tapaan pohdi sitä, onko queer-yhteisö ”vääristymä, tilapäinen joukko”, vaan pitää sen olemassaoloa itsestäänselvänä. Itselleni koko queerin käsite alkoi Virginian sitaatin kautta näyttäytyä hämmästyttävänä sattumana: on loppujen lopuksi yllättävää, että seksuaaliperustaisesta ihmissuhdeluokittelusta poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhteita on edes olemassa.

Kulttuuriset ihanteet parisuhteista ja rakkaudesta muuttuvat äärettömän hitaasti, ja Bloomsburyn tai queer-yhteisön kaltaiset ihmisryhmät ovat hyvin satunnaisia. Luin Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian kolmannen osan kiireellä lukupiiriin ihan vasta, ja jos Micheliin on uskomista, ihanne parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tulevat rakkautensa kautta erottamattomiksi kuin samaan lasiin kaadettu vesi ja viini, kehittyi jo ajanlaskumme alkuvuosisatoina stoalaisuuden vaikutuksesta. Ystävyyssuhteessa ihmiset puolestaan pysyvät itsenäisinä kuin jyvät, jotka voidaan sekoittaa ja taas erottaa toisistaan. Vertauskuvat viinistä, vedestä ja jyvistä ovat peräisin Plutarkhoksen avioliitto-oppaasta jostain vuoden 100 tienoilta. Niin vahvaa traditiota ei joku satunnainen Bloomsbury tai queer paljoa horjuta.

Lee Edelman on sopivasti nimetyssä kirjassaan No Future (joka on mulla vieläkin kesken, toista vuotta, voi piru) ottanut selkeästi antiutopistisen asenteen. Queer tai homoliike eivät tarjoa mitään suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, eikä tulevaisuus etene aina vain parempaan suuntaan. Erilaisia identiteettejä, ihmissuhde- ja seksuaalikäytäntöjä voi sisällyttää legitiimiin, mutta legitiimin ydin ei muutu, ainakaan nopeasti. Queer – tai Bloomsbury – korkeintaan hipaisevat aidosti rauhaisaa ja onnellista elämää viettävien yksinkertaisten ja tervejärkisten ihmisten elämää.

Bloomsburyn ryhmän ajattelulla, teksteillä ja taiteella on epäilemättä ollut yhteiskunnallista merkitystä, ja esimerkiksi Virginia Woolfin teokset Oma huone ja Orlando ovat olleet naisliikkeelle tärkeitä tekstejä. Ihmisryhmänä bloomsburyläiset kuitenkin olivat Virginian sanoin vääristymä, tilapäinen joukko, joka pystyi syntymään ja elämään tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja tietyssä yhteiskuntaluokassa. Samalla tavoin queer näyttäytyy jo määritelmällisestikin vääristymänä ja tilapäisenä, mahdollisena vain tiettyjen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten premissien ehdoilla. Siinä ei ole mitään identiteettijuhlinnan aihetta.

Tämä on mainos, ei sen kummempaa

Otavalta on vastikään ilmestynyt novelliantologia Rakkaustarinat. Minun novellillani on kunnia tulla julkaistuksi kyseisessä antologiassa. Antologia pohjautuu Otavan viime vuonna järjestämään Suuri rakkaustarina -kirjoituskilpailuun.

Lähetin kilpailuun novellin, jonka olin itse asiassa kirjoittanut jo kesällä 2005. Novelli käväisi mutkan Martti Joenpellon kisassa, mutta ei pärjännyt. Emmin jonkun verran ennen kuin lähetin novskun Suuri rakkaustarina -kisaan – novelli nimittäin on aika karua kertomaa, ja rakkauskaan siinä ei ole rakkaustarinoihin sopivaa romanttista lempeä, vaan jonkinlaista vääristynyttä sisarrakkautta. Lähetin sen lopulta, mutta en kovin korkein odotuksin.

Kisan voittajakolmikkoon (Janica Brander, Nina Petander ja Anni Kytömäki) en lukeutunut, mutta kumma kyllä, novelli kelpasi antologiaan valittujen kymmenen novellin joukkoon. En ole lukenut antologiaa vielä, joten en tiedä, millaisia muut yhdeksän ovat.

Soitto siitä, että novelli oli valittu antologiaan, tuli kesken lokakuussa järjestetyn Pornoakatemia-projektin loppukonferenssin. Niinpä olin tiedon saadessani jonkinlaisessa akateemisuusmoodissa, ja ilahtumisestani huolimatta en joutanut paljoa asiaa miettimään. Jossain välissä kustannustoimittaja lähetti kommentoidun novellin, minä korjasin tekstiä sen verran minkä taisin ja lähetin menemään.

Ja sitten tuli viis tekijänkappaletta. Ja verokorttipyyntö: saan kuulemma jotain tekijänpalkkiotakin. En varmaan paljoa, mutta kuitenkin.

Kisaan tuli lähes 900 rakkaustarinaa. Tajusin asian vasta luettuani tekijänkappaleiden takakannen. Määrä on aika typerryttävä.  Esimerkiksi Portti-kisaan osallistuu vuosittain 100-150 novellia. Tähtivaeltajakisan kakkossijalle kiipesin 49 novellin joukosta. Vaikka olettaisikin, että tuohon yhdeksäänsataan mahtuu paljon enemmän klisheisiä ja tylsiä rakkaustarinoita kuin Portin kisanovelleiden joukkoon mahtuu klisheisiä ja tylsiä scifitarinoita, joukossa on pakko olla suuri kriittinen massa todella hyviä tekstejä.

Ei kuitenkaan liene syytä ruveta taputtelemaan itseään liikoja selkään, siitä saattaa tulla nivelet kipeäksi. On todennäköistä, että sen jälkeen, kun tuomaristo on valinnut kolme voittajaa, kustannustoimittajat ovat pyöritelleet isoa joukkoa hyviä novelleja ja miettineet, millaisella kokoonpanolla saisi aikaan monipuolisen ja kiinnostavan antologian. Minun novellini valittiin (jee!), mutta rannalle on varmaan jäänyt novelliani parempia tekstejä, jotka jostain syystä eivät ole sopineet antologiakokonaisuuteen.

Novelli on ensimmäinen ns. realistinen kaunokirjallinen teksti, mitä minulta on julkaistu, mutta silläkin on scifistinen pohja. Novelli perustuu osittain erääseen uneen, jossa pikkupoika lähenteli minua häiritsevällä tavalla, ja osittain uuteen Star Wars -leffatrilogiaan, jonka viimeistä osaa en tosin ole vieläkään nähnyt. Niissä kahdessa näkemässäni osassa Padmén ja Anakinin suhde tuntui jotenkin epäuskottavalta: meillä on neljätoistavuotias, joka on lastenvahtina yhdeksänvuotiaalle ja sitten niistä muka tulee rakastavaisia. Aikuisina, tietenkin, mutta jotain häiritsevää siinä suhteessa kuitenkin on. Kirjoitin sitten tarinan uudelleen, ja novellin nimestäkin tuli Pimeälle puolelle viittauksena Voiman pimeään puoleen. Pitäähän sitä olla intertekstuaalinen, kato.

Ostakaa ja lukekaa. Ja kertokaa, jos näkyy arvosteluja joskus jossain.

Runokous

Viikko sitten sunnuntaina oli Hesarissa kulttuurisivulla iso juttu Walt Whitmanista ja T.S. Eliotista. Koljosen Hannalla oli pari päivää sitten sarjisblogissaan rukous maailmankaikkeudelle. Eilen Jehovan todistaja soitti ovikelloa ja jätti luettavaa: Vartiotornin ja Herätkää! -lehden erikoisnumeron, jonka teemana on ”Voitko luottaa Raamattuun?”. Näistä näennäisen toisiinsa liittymättömistä asioista tuli mieleen, että aina silloin tällöin on hyvä palata sellaisiin teksteihin, jotka ovat joskus olleet itselle tärkeitä.

En usko, että mikään teksti sinänsä sisältää totuutta, mutta jotkut tekstit ovat minulle enemmän tosia kuin muut sen vuoksi, että haluan uskoa niiden totuuteen. Siitähän uskovien kristittyjen Raamatussakin on kyse: tekstistä, jonka halutaan olevan todempi kuin toiset. Varmaankin tärkeiksi ja totuudellisiksi valikoituvissa teksteissä tekstin sisältö ja merkitys ovat sellaisessa muodossa, että se jollakin tavalla resonoi oman ajattelun kanssa. Tällöin tekstin sisältö ja muoto liukuvat toisiinsa. Ja kun teksti on tuttua, tietyt sanamuodot ja niiden muistaminen tuovat lohtua. Niistä tulee rukouksenomaisia.

Tuntuu hieman nololta tunnustaa, että itselleni Walt Whitmanin runo Laulu avoimesta tiestä on ollut eräänlainen rukouksentapainen teksti. Walt Whitmanhan on amerikkalaisten kliseemäinen lempirunoilija, mikä on jossain määrin hämmentävää, kun muistaa miten avoimen seksuaalista, ja myös queeria, Whitmanin runous on. Mutta tietysti Whitmania voi lukea valikoiden eli jättää promiskuiteettiset niittylemmiskelyt syrjään ja keskittyä nationalistiseen luontohurmokseen, vaikka niillä onkin paljon tekemistä keskenään.

Törmäsin Lauluun avoimesta tiestä ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana: fragmentti siitä oli tunnelmapalana M. Minnaertin kirjassa Maiseman valot ja värit, joka käsittelee erilaisten väri- ja valoilmiöiden fysikaalista syntyä. Kirjoitin fragmentin kauniille paperille, kiinnitin sen seinään ja opettelin sen ulkoa. Valitettavasti en muista siitä enää kuin pätkiä.

Whitman ei valikoitunut ihkutukseni kohteeksi pervorunoilijamaineensa takia, vaan siksi, että fragmentti Laulu avoimesta tiestä sisälsi jotakin, jota 15-vuotiaana kipeästi tarvitsin. Se, millaisella luontevuudella ihmiset sukupuolesta riippumatta asettuvat Whitmanin runoissa halujen kohteeksi, valkeni minulle vasta sen jälkeen kun aloin lueskella ei-heteroseksuaalisuuden historiasta. Eipä siinä vuonna 1965 ilmestyneessä Arvo Turtiaisen kääntämässä kokoelmassa paljon homoeroottisia runoja ollutkaan.

Huolimatta siitä, että olen lueskellut Whitmania myös englanniksi, suomenkielinen käännös on kuitenkin ollut minulle läheisempi.
Song of Open Roadia en ole lukenut samalla intensiteetillä kuin luin Laulua avoimesta tiestä.

Nyt luin Song of Open Roadin jälleen, ajatuksen kanssa, ääneen ja sanoja maistellen. Kokonaisuutena runo on varsin mahtipontinen, mutta edelleen siinä on kohtia, jotka kuulostavat tosilta, joiden haluan olevan tosia. Runossa kiteytyy jotain olennaista sellaisesta elämänasenteesta, jota pidän ihanteellisena, ja jota en tietenkään pysty toteuttamaan – en pystynyt viisitoistavuotiaana enkä pysty nytkään:

Tästä lähtien en kysele hyvää onnea, olen itse hyvä onneni,
tästä lähtien en ruikuta enää, en vitkastele enää, en tarvitse mitään enää
heitän sikseen kotoiset huolet, lukukammiot, vähättelevän kritiikin,
vaellan voimakkaana ja tyytyväisenä avointa tietä.

Säkeiden yli-ihmismäinen mahtipontisuus olisi sietämätön ilman lohduttavan realistista jatkoa:

(Silti kannan myötäni vanhoja, suloisia taakkojani,
kannan niitä, ihmiset, mihin tahansa menenkin,
minun on mahdotonta vapautua niistä,
olen niiden täyttämä ja vastapalvelukseksi täytän ne.)

Englanninkielistä versiota lukiessani löysin runosta uusia säkeitä, jotka kuulostavat hyviltä, ehkä siksi että Whitmanin tekstin poljento on tuttu:

From this hour I ordain myself loos’d of limits and imaginary lines,
Going where I list, my own master total and absolute,
Listening to others, considering well what they say,
Pausing, searching, receiving, contemplating,
Gently, but with undeniable will, divesting myself of the holds that would hold me.

Suomenkielinen käännös on jähmeämpi ja kuivakkaampi eikä välitä sitä keveyttä, joka rajoista irtautumiseen liittyy:

Määrään itseni tästä hetkestä lähtien irtautumaan kaikista kuvitelluista ja rajoittavista siteistä,
määrään itseni kulkemaan itseni ehdottomassa ohjauksessa mihin mielin,
kuunnellen muita, vakavasti syventyen heidän asiaansa,
pysähtyen, tutkien, vastaan ottaen, syvällisesti harkiten,
hellävaroin mutta päättävästi riisuutuen siteistä jotka yrittävät pidättää minua.

Käännös vaikuttaa myös paatokselliselta ja naiivilta – ehkä siksi, että olen lukenut sitä eniten 15-vuotiaana, johon ikään kuulunee paatoksellisuus ja naiivius. Alkukielisiä tekstejä lukiessa häiritsee myös se systemaattisuus, jolla Turtiainen on häivyttänyt sukupuolen Whitmanin teksteistä. Runossa Spontaneus Me Whitman kirjoittaa:
”The body of my love, the body of the woman I love, the body of the man, the body of the earth”, ja Turtiainen kääntää: ”Rakastettuni ruumiissa, rakastamani naisen ruumiissa, ihmisen maallisessa ruumiissa, maan ruumiissa”. Tokihan englannin kielessä ”man” voi viitata ihmisiin yleensä, mutta määräinen artikkeli sanan edessä minusta tarkoittaa sitä, että Whitman puhuu nimenomaan sukupuolitetusta miesruumiista, ei jostain abstraktista ”ihmisen maallisesta ruumiista”.

Whitmanin lisäksi tosilta kuulostavat myös Eliotin tekstit. (Kuinka Hesari osasikin juuri ne kaksi valita esiteltäväksi samaan juttuun!) Eliotia lukiessani en kuitenkaan ollut tarpeeksi herkässä iässä hullaantuakseni kunnolla. Ehkä Eliotiin ei voikaan hullaantua. Whitmanin hurmoksellisuuteen verrattuna Eliotin teksti on laimeaa ja synkkää. Whitmanin ja Eliotin totuudet palvelevatkin eri tarkoituksia.

Minulla oli sähköpostini signaturessa pitkään seuraavat säkeet, jotka ovat Eliotin Hollow Menistä:

Between the idea
And the reality
Between the motion
And the act
Falls the Shadow

Japanilaista runoutta olen lukenut paljon, mutta mikään yksi runo tai runoilija ei ole noussut muita paljon tärkeämmäksi. Harmi, ettei japaninkielen taitoni ole (vielä) tarpeeksi hyvä voidakseni lukea niitä alkukielellä. Loppuun kuitenkin 1700-luvulla eläneen zen-munkki Ryókanin runo:

Älä milloinkaan
vähättele sanoja
äläkä sano
sanoista, että nehän
nyt ovat vain sanoja.

Itse kerrottuna

Olen lueskellut Michel Houellebecqin kirjaa Mahdollinen saari, jossa kertojina vuorottelevat Daniel, kyyninen stand up -koomikko nykypäivän Ranskasta, ja hänen 24. ja 25. klooninsa tulevaisuudesta. Kloonit käyvät läpi Danielin elämänkertomusta, pitävät Danielia hengissä sen kautta. He eivät elä sitä, mutta he muistavat sen ja kertaavat sitä. Elämänkertomus, selvitys Danielin elämästä, ja hänen klooninsa tekevät Danielista tietyssä mielessä kuolemattoman. Ihmettelen kuitenkin sitä itsestäänselvyyttä, jolla romaanissa oletetaan, että elämästä voisi seuloa esiin olennaisen ja tiivistää sen elämänkertomukseksi.

Tarinat ovat minusta tärkeitä, sekä niiden kehittäminen että niiden kertominen, jakaminen muiden kanssa. Tarinoiden kertominen on yksi kommunikoinnin muoto, yksi tapa hahmottaa maailmaa. Ja myös yksi tärkeimmistä tavoista hahmottaa itseä. Itseä kerrotaan.

Mutta itse kerrotaan aina jälkikäteen. Menneisyyden tapahtumat tulkitaan merkittäviksi nykyhetkestä käsin, ja nykyhetki vääristää aina muistoa. Sama yksityiskohta voidaan tulkita eri hetkinä eri tavoin, ottaa osaksi eri kertomuksia. Se, että Jean Auelin kivikauteen sijoittuva romaani Luolakarhun klaani oli lempparikirjani 12-vuotiaana, voidaan nähdä yhtenä merkkinä siitä, että kulttuuriantropologihan minusta oli tulossa. Toisaalta jos minusta olisikin tullut kasvitieteilijä, sama kirja olisikin voinut kertoa tulevasta kasvitieteilijyydestäni: kirjassa kuvataan intohimoisesti erilaisia rohtokasveja. Vai oliko sittenkin niin, että varhainen altistuminen paleopornolle (Hevosten laakson lukeneet tietävät mitä tarkoitan) teki minusta pornotutkijan? Yksityiskohdan tulkinta riippuu siitä, millaista kertomusta itsestä halutaan kertoa.

Tapahtumat sinänsä eivät tee minuutta, vaan se, mitkä tapahtumat luokitellaan olennaiseksi itsen kannalta, mitkä valitaan osaksi omaa tarinaa ja mihin tapahtumiin palataan.

Luultavasti itsen kertominen on ihmisille luonnollista ja tiedostamatonta. Kenttätöitä tehdessäni pyysin haastateltaviani kertomaan oman identiteettitarinansa. En käyttänyt tätä sanaa, mutta siitä oli kyse: milloin he ensimmäistä kertaa hoksasivat olevansa jotain muuta kuin heteroita tai homoja/lesboja? Mitkä tapahtumat olivat tälle oivallukselle merkittäviä? Keille tultiin ulos kaapista? Haastatteluja tehdessäni mietin identiteetin käsitettä varsin pinnallisesti, joten tuloksena oli suhteellisen siistejä identiteettikertomuksia. Itsen kertominen tietyllä tavalla ei kuitenkaan ollut vain teemahaastattelurunkoni luoma harha, vaan minulla ja haastateltavillani oli yhteinen käsitys siitä, kuinka oma identiteetti tulisi kertoa.

Sittemmin olen tullut kyyniseksi nimenomaan seksuaalisen identiteettikertomuksen suhteen. Olen joutunut erilaisissa tilanteissa kertomaan oman biseksuaalisen identiteettini kertomuksen, ja se on vakiintunut tietynlaiseksi, enemmän tarinaksi, jolla on tietty kaari, kuin totuudenmukaiseksi selvitykseksi omista kokemuksistani. Tämä johtuu osittain siitä, että identiteettikertomuksellani on ollut selkeä funktio: olen pitänyt esimerkiksi Setan koulutuksia, joissa omasta seksuaalisuudesta kertominen palvelee yleistä yhteiskunnallista päämäärää eikä pyrikään olemaan autenttinen kuvaus juuri minusta. Kertomus on irronnut jo kauan sitten siitä, mitä pohjimmiltaan ajattelen seksuaalisuudesta ja itsestäni. Silti sen toistaminen voi olla joissain tilanteissa tarpeellista.

Koska minuus on jollain lailla kerrottava koherentiksi, kerron tietysti itselleni tarinaa itsestäni, siinä missä kaikki ihmiset. Mutta nimenomaan siksi, että tarinat ovat minulle tärkeitä, olen myös hyvin tietoinen siitä, miten ne rakentuvat, ja kuinka jokainen, totuudenmukainenkin tarina perustuu sille, että jotkut asiat valitaan kerrottaviksi ja toisista vaietaan, jotta tarina olisi yhtenäinen. Ja siten kaikki tarinat, myös itsestä kerrotut, ovat jossain määrin kuvitteellisia ja keinotekoisia.

Tietoisuuteni minätarinoiden(kin) keinotekoisuudesta ei sinänsä tee minuudestani häilyvää tai keinotekoista – ero autenttisen ja keinotekoisen välillä on merkityksetön, sillä eihän ole olemassa minää kielen ulkopuolella.

Herkkyyteni minän tarinallisuudelle kuitenkin jättää minut jossain määrin neuvottomaksi tilanteissa, joissa selkeän tarinan kertomisesta itselle olisi hyötyä. Pystyn näkemään elämässäni monta mahdollista kertomusta, enkä tiedä minkä niistä haluaisin itselleni kertoa. Mitkä tapahtumat pitäisi poimia osaksi tarinaa? Millaisiin kausaaliketjuihin ne pitäisi asettaa? Mitä tapahtumia kannattaisi muistella usein, jotta ne ottaisivat vahvemman paikan minätarinassa?

Tietysti kannattaisi yrittää kertoa itsestään sellaista kertomusta, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja jolla on jonkinlainen jatkuvuus – minätarinallahan ei ole ”onnellista loppua”, sillä kertomus loppuu vasta kun minä katoaa. Minätarinan olisi hyvä olla jossain määrin yhtenäinen, jolloin näennäisen äkillisen tapahtuman jälkeen voi löytää tapahtumaan johtaneita viitteitä, vähän samaan tapaan kuin dekkarista johtolankoja. Tavoitteena on tietenkin myös sellainen kertomus, jossa pitää itsestään, millaisia mutkia minätarina muuten lopulta tekeekin.

Olen toistuvasti kertonut itselleni tarinaa itsestäni tarinankertojana. Mutta silloin kun tarvitsisinkin toisenlaisen tarinan, sellaisen, jolla on selkäranka ja suunta, kertomus itsestä tarinankertojana on hyödytön. Tarinankertoja voi kertoa millaisen tarinan tahansa, eikä tarinoiden moninaisuudesta ole helppo valita.

Kirjoittaminen  on hengittämistä

Laskeskelin blogin päivitystiheyksiä. Tilasto on armoton: olen kirjoitellut blogiin keskimäärin kolme kertaa kuussa nyt kesän aikana. Keväällä päivitin tiheämpään. Kaikenlaiset kesäriennot tietysti aiheuttavat päivittämättömyyttä, mutta tuntuu että olen ollut koko kesän jonkinlaisessa jumitilassa. Sitä ja tätä on tullut puuhailtua, on pikniköity, kitketty palstaa, reissuja on tehty ja vieraitakin käynyt, mutta olemisen selkeys on puuttunut. Kuten aiemmin kirjoitin, on tuntunut hauraalta. Ehkä siksi on ollut vaikea keskittyä kehittämään sellaisia ajatuksenpoikasia, joista voi kirjoittaa blogiin, tai ylipäänsä kiinnostua jostakin tarpeeksi, että tuntisi tarvetta luoda aiheesta jokin koherentti kirjoitus.

Ja siinäpä se onkin se suurin virhe. Aina pitäisi muistaa, että kirjoittaminen on tärkeää, etenkin silloin kun tuntuu ettei ole mitään kirjoitettavaa. Kun kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta, on kirjoitettava, koska se luo selkeyttä. Raa’asti sanottuna kirjoittaminen on tärkeämpää kuin mikään muu, sillä käsitykseni itsestä nojaa kirjoittamiseen, eikä ilman itseä ole myöskään suhdetta muihin.

Olen parisen viikkoa pitänyt pitkästä aikaa perinteistä päiväkirjaa, eli kuvannut päivän tapahtumat selkeästi ja neutraalisti, kenties joitakin yksittäisiä mietityttämään jääneitä juttuja esille nostaen. Tavoitteena on ollut kirjoittaa tekstinpätkä alle vartissa, mieluiten suunnilleen kymmenessä minuutissa, jotta se ei vie aikaa eikä myöskään usuta jaaritteluun. En ole jälkeenpäin paljoa lueskellut kirjoittamaani, vaan lähinnä tarkistanut kirjoitusvirheet.

Muutama päivä sitten aloin tehdä jälleen myös toista kirjoitusharjoitusta, eli heti herättyäni olen kirjoittanut käsin kolmisen sivua tajunnanvirtaa siten, että en keskeytä kirjoittamista hetkeksikään: jos en keksi mitään kirjoitettavaa, kirjoitan vaikkapa ”en keksi mitään, istun sohvalla, päätä kutittaa” niin kauan kunnes päästä tulee jotain muuta kuin kutinaa. Tein tätä kirjoitusharjoitusta aika uskollisesti lähes päivittäin vuosien 2002 ja 2003 tienoilla, ja satunnaisesti sen jälkeenkin. Aware-projektin hektisimpinä aikoina kirjoitusharjoitus taisi olla olennainen kainalosauva, johon tukeutuen sain päivän työt tehtyä.

Nämä kaksi erilaista kirjoitusrutiinia ovat tietyssä mielessä vastakkaisia: tajunnanvirtakirjoittaminen on täysin kiinni hetkessä, ja teksti on jälkeenpäin usein täysin lukukelvotonta. Välillä kirjoittamisen prosessi itsessään tuottaa uusia ajatuksia, koska se mahdollistaa villitkin virittelyt ilman itsekritiikkiä. Päiväkirjakirjoittaminen taas pyrkii dokumentointiin ja pelkistämiseen. Tajunnanvirta tuo esille sellaisia asioita, joita ei jaksa tai halua ajatella; päiväkirja taas yksinkertaistaa kokemuksia, riisuu niistä muun paitsi olennaisen.

On luultavasti kirjoittamisen ansiosta, että uusia ajatuksia ja innostuksia on alkanut versoa, vihdoin. Ruumiin ja minuuden rajatkin tuntuvat selkeämmiltä – tai ainakaan niiden väistämätön häilyvyys ei tunnu uhkaavalta.