Category: Kulttuuri
Ristiriitaista tietoa liikkeellä Oulun museoiden tilanteesta, myös sivistys- ja kulttuurijohtaja aiheesta täysin pihalla
Nyt ihan oikeesti, Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuurijohtaja Mika Penttilä. Oot kirjottanu blogiis otsikolla ”Väärää tietoa liikkeellä Oulun museokeskustelussa”, mutta onnistut kirjoittamaan ristiin sekä itses että kaupungin julkaisemien palveluverkon esittelymateriaalin ja palveluverkkoselvityksen kanssa.
Mitä sä nyt oikeen haluat sanoa? Mitä kaupunki haluaa kaupunkilaisilleen sanoa? Mistä on kysymys, kun diskurssianalyysin ammattilainenkaan ei saa tuosta teidän niin sanotusta viestinnästänne mitään selvää?
Huomaatko sä esim. tässä seuraavassa kirjoittamassas tekstinpätkässä mitään ristiriitaa:
”Sivistys- ja kulttuurilautakunta on linjannut tämän vuoden käyttösuunnitelmassa, että Kierikkiä kehitetään voimakkaasti. Keskuksella nähdään olevan edellytyksiä nousta yhdeksi Oulun vetovoimatekijäksi. Se taas edellyttää, että niin Kierikin päärakennus ja kokoelma kuin kivikauden kylä ja kaivausalueet säilytetään.” […] ”Se, että kaupunki luopuu Kierikin päärakennuksesta, ei tarkoita keskuksen alasajoa.”
Eli toteat ensin, että edellytetään, että päärakennus kokoelmineen säilytetään, ja sitten kaupunki luopuu siitä? Syö ja säästä koko kakku? Schrödingerin museo? Mitä sä oikeen tällä meinaat?
Sen jälkeen selittelet tekstissäs jotain sekavaa:
”Virheellinen käsitys on syntynyt todennäköisesti siitä, että palveluverkkoselvityksen väliraportissa mainitaan, että museokeskus Luuppi luopuisi Kierikin päärakennuksesta ensi vuoden alussa. Raportissa kyllä mainitaan myös, että kivikausikylän toiminta jatkuu, mutta ilmeisesti sitä ei ole riittävästi painotettu.”
Onko sulla nyt ihan oikeesti jäänyt huomaamatta se itsestäänselvä fakta, että ilman sitä päärakennusta ei oo koko keskusta! Se niin sanottu ”kivikauden kylä” joka nyt anteliaasti luvataan säästettäväksi, on joukko järviruo’osta, turpeesta ja männynrungoista rakennettuja majoja, plus helevetin ahdas huoltorakennus, jossa neljä ihmistä pystyy muodostamaan ruuhkan. Ootko käyny siellä? Et ole, koska jos olisit, niin tietäisit, että Kierikkikeskusta ei ole olemassakaan pelkän kivikauden kylän varassa.
Sit oot myös kirjottanu:
”Nykyisin Kierikkikeskus on yli puolet vuodesta suljettuna. Kierikki kaipaa kehittämistä, ja on hyvä selvittää, löytyisikö yksityisen sektorin matkailu- ja palveluyrittäjiltä kiinnostusta asiaan.”
Eikä ole. Kierikki puolet vuodesta suljettuna siis. Tavan tallaajakin tietää, että vaikka keskus ei ole YLEISÖLLE talvikaudella avoinna, siellä kuitenkin järjestetään tapahtumia talvikaudellakin. Myös yksityisen sektorin yrittäjien tapahtumia, sillä tiloja voi vuokrata. Kierikki ”kaipaa kehittämistä”, joo, mutta jos nyt esmes antasitte keskukselle mahdollisuuden pyörittää siellä ravintolatoimintaa edes lounasravintolatasolla, niin se toiminta vois siellä kehittyä kuulkaa ihan itsestään. Jos oikein muistan ja ymmärrän, niin Kierikkikeskuksessa oli paljon enemmän toimintaa talvikaudella ennen Yli-Iin liittämistä Ouluun ja ennen kuin Luuppi tuli sinne sähläämään.
Kirjotit myös:
”Oulussa on puutteelliset tilat niin sanotun olosuhdevalvotun aineiston säilyttämiseen. Koska tällaisten tilojen rakentaminen on helposti yli 10 miljoonan euron investointi, on järkevää selvittää olisiko jossain muualla sopivaa tilaa käytettävissä. […] Siksi kuluvan valtuustokauden aikana pyrimme kehittämään yhdessä Museoviraston kanssa säilytystiloille pitkän aikavälin ratkaisun.”
No miksi ihmeessä sitten palveluverkkoselvityksen diassa nro. 56 lukee seuraavaa?:
”Aktiivisessa käytössä oleva opetuskokoelma jää Ouluun, muu kokoelma valtakunnan moderneimpaan Vantaan museoviraston [sic] kokoelmakeskukseen”.
Mikä ihmeen ”opetuskokoelma”? Museologian opiskelijana en koskaan päässyt kohtaamaan tätä mystistä ”opetuskokoelmaa”, vaan ihan sen normaalin Pohjois-Pohjanmaan museon, ja sitten pistäydyttiin museon varastotiloissa. Tarkoitetaanko tällä opetuskokoelmalla nyt sitä Koiramäki-näyttelyä vai mitä?
Äläkä nyt Penttilä unohda Museoviraston johtajan Juhani Kostetin lausuntoa, jonka mukaan Museoviraston säilytystilat on tarkoitettu viraston omien kokoelmien säilyttämiseen, eikä siihen, että random maakuntamuseot tuuttaa Vantaalle omat kokoelmansa!
Kirjotat blogissas myös:
”Siitä lähtien, kun museo- ja tiedekeskus Luuppi perustettiin, on tavoitteena ollut löytää jokin tila, johon voisimme yhdistää niin museot kuin Tietomaan. Näiden yhdistelmästä voisi tulla ainutlaatuinen historian, taiteen ja tieteen kokonaisuus, joka toimisi niin matkailullisena vetonaulana kuin kiinnostavana kohteena alueen asukkaille ja toimijoille. […] Ainolan kiinteistön kohtalo selkiytyy, kun Luupin uudesta sijoituspaikasta saadaan päätöksiä.”
Mutta kun kuule, arvoisa herra sivistys- ja kulttuurijohtaja, mitään päätöksiä Luupin uudesta rakennuksesta ei ole!! Ei ole paikkaa Luupin rakennukselle, eikä rahaa sen rakentamiseen ole edes myönnetty! Silti palveluverkkoselvityksessä on dia otsikolla ”Palveluverkon toimenpiteet vuosina 2018–2019”, jossa lukee, että: ”Luupin kokonaisratkaisu. Tavoitteena luopua Ainolan museon rakennuksesta ja sijoittaa Oulun historiaa käsittelevän näyttelyn [sic] muihin Luupin tiloihin.” Niin siis tässä niinku kahden seuraavan vuoden aikana. Kun sitä miljoonia maksavaa Luupin rakennusta ei vielä ole olemassakaan.
Jos palveluverkkoselvityksessä lukee, että luovutaan Ainolan museon rakennuksesta, ja sijoitetatan ”Oulun historiaa käsittelevä näyttely” muualle, niin kyllä se mun korvaani maakuntamuseon alasajamiselta kuulostaa. Pohjois-Pohjanmaan museon on tarkoitus palvella koko MAAKUNTAA. Taivalkoskea. Pudasjärveä. Siikajokea. Olhavaa. Raahea. Nivalaa. Joka jumalan pikkukylää pitkin maakuntaa. Heitä varmaan ihan hirveästi ilahduttaa, että jossain Luupin rakennuksen nurkassa on ”Oulun historiaa käsittelevä näyttely”, joka ehkä on tai ei ole se ”opetuskokoelma”, sen sijaan, että säilytetään maakunnan aineellista perintöä!
Ei hyvää päivää. Ette te voi siellä julkistaa palveluverkkoselvitystä, ja sitten sanoa jälkikäteen kaupunkilaisille, että ”väärin luettu, väärin ymmärretty”. Olisitte kirjottaneet sinne vaikka että ”Kierikin päärakennuksen ympärivuotista käyttöä parannetaan” tai ”Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseon olosuhdevalvotun aineiston väliaikaisesta säilyttämisestä toisaalla neuvotellaan Museoviraston kanssa” tai että ”Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseo siirretään Luupin yhteiseen museorakennukseen, jos rakennus rakennetaan, missä tilanteessa Ainolasta luopumista voidaan harkita”. Jos siis oikeasti tarkoitittekin näitä asioita ettekä sitä, mitä niissä dioissa varsinaisesti lukee.
Onko teillä töissä yhtään viestinnän tai suomen kielen ammattilaista siellä? Varmaan on, ja luultavasti ovat hyviäkin työssään. Olisko tässä nyt kuitenkin käynyt silleen, että ootte naiivisti kirjoittaneet palveluverkkoselvityksiin just mitä ootte tarkoittaneet ja alkaneet suunnitella niin Kierikin päärakennuksesta kuin Ainolan museosta luopumistakin ajattelematta hetkeäkään, mitä se tarkoittaa museoiden konkreettisen toiminnan kannalta.
Mikä musta nyt vaan kuulostaa siltä, että sivistys- ja kulttuuritoimessa ollaan epäpäteviä museoalan suhteen.
Älkää tukahduttako Kierikkikeskuksen pöhinää!
”[Museo- ja tiedekeskus] Luuppi luopuu Kierikin päärakennuksesta 1.1.2019 alkaen (Kivikausikylä jatkuu)”. Näin lukee Oulun kaupungin Sivistys- ja kulttuuripalveluiden palveluverkkoselvityksessä.
Järkytyin syvästi lukiessani tämän. Huhuja Kierikin museorakennuksen sulkemisesta ja muuttamisesta esimerkiksi karaokebaariksi oli liikkunut jo jonkin aikaa, mutta olin ohittanut ne liioitteluna. Kierikkikeskushan on pohjoisen Skandinavian tunnetuin kivikautta ja sen tutkimusta suurelle yleisölle popularisoiva museo! Se lyö jatkuvasti kävijäennätyksiä ja ylittää tuottotavoitteensa; siellä käynnistetään uusia projekteja; sitä esitellään tv-ohjelmissa; se on pohjoisen Suomen tärkeimpiä luokkaretkikohteita Ranuan eläinpuiston ohella; se näyttää, kuinka keskeinen, kansainvälinen alue Pohjois-Pohjanmaa oli kivikaudella. Se on vieläpä Suomen ainoa pelkästään kivikauteen keskittyvä museo!
Ei sen toimintaa ole mitään järkeä lopettaa.
Niin luulin. Mutta ilmeisestikin oululainen perinne sivistyksen ja kulttuurin alasajossa on tärkeämpää kuin matkailulliset, sivistykselliset ja tutkimukselliset syyt.
Ennen Kierikkikeskuksen perustamista alueella tehtiin vuosikausia arkeologisia kaivauksia, joista yksiin itsekin osallistuin, Kuuselankankaan opetuskaivauksiin kesällä 1995. Sen jälkeen alueella on kaivettu jatkuvasti, ja viime vuosina erityistä suosiota ovat saaneet yleisölle avoimet kaivaukset, joihin ei edes voida ottaa kaikkia halukkaita. Ainutlaatuisen hienoja löytöjä tehdään vuosittain – yksi niistä, vuonna 2015 löydetty meripihkarengas, ehti olla vuoden verran jopa Luuppi-museokeskuksen logonakin.
Näihin kaivauksiin perustuvat sekä Kierikin kivikautta esittelevän museon näyttelyt, että kivikautisen kylän rakennusennallistukset. Museonäyttelyä uusitaan parhaillaan, ja EU:n viisivuotisella Leader-rahoituksella kylään rakennetaan uusia rakennuksia. Viime kesänä rakennettiin brittiläisten vaihto-opiskelijoiden toimesta kuoppasauna, jonka löylyistä kaikki halukkaat ovat päässeet nauttimaan sekä kesän Muinaismarkkinoilla että syksyn Muinaistulien yössä – jälkimmäinen tapahtuma tarjosi yleisölle mahdollisuuden yöpyä kylän rakennuksissa, ja innokkaita yöpyjiä oli elokuun lopun viileinä öinä lähes sata.
Olen itse osallistunut useina vuosina Muinaismarkkinoihin kylän elävöittäjänä ja esiintyjänä – vapaaehtoispohjalta tietysti. Säät ovat olleet mitä sattuu, hyttysiä on loputtomasti ja savukin mennyt silmiin – mutta silti yleisö hymyilee aina, lapset hiovat kivikoruja tuntikaupalla ja jousiammuntapisteelle on jatkuva jono. Tarinatuokioita nuotion äärellä täytyy venyttää ja tavallisesti niin jäyhät keski-ikäiset miehetkin intoutuvat jutustelemaan ruuhenvalmistustekniikoista ja metsästyksestä. Innokkaimpia vieraita pitää ystävällisesti hätistellä ulos kylästä sulkemisajan jälkeen. Olen myös ollut mukana järjestämässä Kierikkiin kahta liveroolipeliä, joissa oli mukana myös ulkomaalaisia pelaajia. Pelit herättivät myönteistä huomiota liveroolipeliharrastajien keskuudessa kansainvälisesti.
Viime vuosina olen kierrellyt Kierikkiin rinnastuvissa esihistoriaa elävöittävissä kohteissa Ruotsissa ja Virossa (esim. Rõuge muinasmaja, Lojsta, Gene fornby, Glösa älgriket, Lillberget fornby, Vuollerim 6000, Fattenborg jne.). Kierikki on vierailemiini kohteisiin verrattuna ammattimaisesti hoidettu ja ylläpidetty, jatkuvasti yleisötarjontaansa uudistava ja innovoiva. Museon ja kivikauden kylän lisäksi Kierikissä on tapahtumia, kursseja, taidetta, teatteria ja tutkimuksen popularisointia. Olen ollut ylpeä Kierikistä. Se on Pohjois-Skandinavian esihistoriallisten turistikohteiden helmi, jota kehtaa mainostaa.
Tärkein ero esimerkiksi Pohjois-Ruotsin Lillbergetin ja Kierikin välillä on nimenomaan laadukas museo ja jatkuva, sen alaisena tehty tutkimustyö, joka mahdollistaa myös kivikautisen kylän kehittämisen ja säilyttämisen matkailijoille kiinnostavana. Pelkästään vapaaehtoisvoimin tai yksittäisillä projektirahoituksilla toimivat esihistorialliset kyläennallistukset rappeutuvat nopeasti ja lakkaavat kiinnostamasta paikallista yleisöä ja matkailijoita, kuten Pohjois-Ruotsissa on käynyt.
Nykyisen esityksen mukaan Kierikin kivikautinen kylä säilytettäisiin, mutta museosta luovuttaisiin. Ajatuksen pohjalla on kai se kuvitelma, että Kierikissä kiinnostavinta on nimenomaan kivikauden kylä rakennusennallistuksineen. Ajatus on kuitenkin virheellinen: yhtä ei ole olemassa ilman toista. Museossa tehtävä tutkimus ja työntekijät ylläpitävät ja kehittävät myös kylää, ja toisaalta kivikauden kylän rakennusennallistukset eivät ole pelkästään jotain kivaa yleisölle, vaan myös kokeellisen arkeologian tutkimuksellisia toteutuksia. Keskuksessa työskennelleen ystäväni sanoin museo on sydän ja kivikauden kylä keuhkot, eikä sen enempää sydän kuin keuhkotkaan voi elää toisesta irrallaan.
Tunnen useita Kierikissä työskenteleviä tai työskennelleitä ihmisiä. Heitä luonnehtii innostus, omistautuminen työlle ja jatkuva toiminnan kehittäminen. He venyttävät vapaaehtoisesti työpäiviään 10-12 tuntiin ja toteuttavat vapaapäivinäkin milloin mitäkin projektia Kierikissä: nahkaveneen valmistusta, ansapolun kunnostusta tai yleisölle esihistoriallista arkea havainnollistavaa teatteria. Harvassa paikassa arkeologisen tutkimuksen tulokset konkretisoituvat yhtä laadukkaasti kuin Kierikissä.
Kierikissä työskentelevillä vaikuttaa olevan koko ajan jotain uutta ja jännää mielessään, ja sellaista uutta ja jännää, johon myös muut pääsevät osallistumaan. Kuluneen vuoden aikana keskuksella on vuotuistapahtumien lisäksi järjestetty esimerkiksi kalannahan käsittelykurssi ja parkintakurssi; siellä on valmistettu rautaa YLEn Puoli seitsemän-ohjelmaa varten; kuvattu materiaalia kivikauden elämästä Katti Matikaisen lastenohjelmaan; vedetty taiteilija Kari Tykkyläisen ohjaama ITE-taiteen moottorisahaveistokurssi; pidetty metallinpaljastinharrastusta käsittelevä seminaari. Tv-ohjelmien kuvauksia lukuunottamatta kaikki nämä tilaisuudet ovat olleet yleisölle avoimia. Aiempina vuosina Kierikissä on järjestetty myös liveroolipelejä ja teatteriesityksiä, joita on suunnitteilla myös tuleville vuosille – jos Kierikkikeskus vain saa jatkaa olemassaoloaan.
On käsittämätöntä, että Kierikkiä ympäröivä innostus ja pöhinä halutaan nyt Oulun kaupungin toimesta tukahduttaa. Erityisen käsittämätöntä tämä on juuri nyt, kun Oulu on hakemassa statusta Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2026. Kierikkikeskuksen kaltaisella monimediaisella, elämyksellisellä ja tietoa popularisoivalla kohteella olisi potentiaalia olla yksi kulttuuripääkaupunkivuoden kärkikohteita, kunhan markkinointiin vain panostetaan kunnolla. Oulua voisi mainostaa Pohjois-Skandinavian keskuspaikkana jo vuodesta 4000 eaa.!
Palveluverkkoselvitys on kuitenkin pelkkä selvitys, ei päätös. Tilanteeseen voi siis vielä vaikuttaa. Parhaiten vaikuttaminen toimii ottamalla yhteyttä Sivistys- ja kulttuurilautakunnan jäseniin, joiden sähköpostiosoitteet löytyvät ohesta: https://www.ouka.fi/oulu/paatoksenteko-ja-hallinto/sivistys-ja-kulttuurilautakunta
Kielettömyys on kielitaakka
Olen muutaman viime kuukauden aikana ajatellut paljon kieltä ja kielitaitoa.
Olen ilahtunut siitä, että jaksan kuunnella päivän verran norjankielisiä akateemisia luentoja. Olen kuunnellut norjalaisten selostavan kahden kirjoitusjärjestelmänsä, bokmålin ja nynorskin, outoja eroja. Olen ihmetellyt, kuinka suomen kielen pohjalta opin kymmenessä päivässä viroa niin paljon, että ymmärrän museoiden planssitekstit ja suurimman osan ruokalistoista. Olen hämmästellyt, kuinka sujuvasti toisiaan ymmärtävät ihmiset, joista toinen puhuu puolaa ja toinen venäjää. Olen opetellut muutamia venäjän sanoja ja innostunut siitä, kuinka vähällä pärjää, kunhan vain keskustelukumppanit haluavat ymmärtää toisiaan. Spasiba! Harashoo! Majak! Staraja dob! Olen oppinut tulkin välityksellä, että venäjää puhuva runoilija onkin äidinkieleltään valkovenäjänkielinen, ja kuinka valkovenäläinen kirjoittaja tekee poliittisen valinnan päättäessään, millaisen oikeinkirjoitustavan ottaa käyttöön runoissaan. Olen pitkän autoretkipäivän jälkeen unohtanut, millä kielellä olisi mielekkäintä operoida autossa, jossa istuu kaksi äidinkieleltään suomenkielistä (joista toisen isänkieli on ruotsi), yksi norjankielinen, yksi valkovenäjänkielinen (joka ei osaa englantia, mutta osaa saksaa) ja yksi saksankielinen, ja ilmoittanut: ”Kära vänner! Kohta ollaan perillä, there is the majak! I mean, fyr. Aber was ist das auf Englisch?”
Niinpä Mikael Jungnerin pari päivää sitten tekemä omalaatuinen suomen kieltä koskeva facebook-päivitys herätti taas miettimään aihetta. En facebookissa osallistunut keskusteluun yksittäistä roiskaisua enempää, sillä Jungnerin päivitystä kommentoivat minua asiasta paljon enemmän tietävät ihmiset, eli kielitieteen professorit ja ja tietokonelingvistiikan asiantuntijat, joista osan Jungner myös bannasi feisbasivultaan. Facebook-ketjussa oli parhaimmillaan lähemmäs 500 kommenttia, joiden määrä kuitenkin vähentyi bannailujen takia. Jungnerin pääpointti oli käsittääkseni se, että suomi on pieni kieli, ja äidinkielenä merkittävä haitta verrattuna suurempiin kieliin, jotka mahdollistavat paljon laajemman äidinkielisen kommunikaation maailmanlaajuisesti. Jungner painotti englantia, ja ehdotti jopa, että englannista pitäisi tehdä Suomen virallinen kieli. Jungnerilla oli muitakin pointteja, jotka asiantuntijat kävivät ampumassa alas. En siis ala ruotia Jungnerin aivoituksia yksityiskohtaisesti, sillä sen ovat minua asiantuntevammat jo tehneet.
Sen sijaan haluan ihmetellä sitä, miksi kielet asetetaan vastakkaisiksi toisilleen, ikään kuin yhden kielen osaaminen olisi pois toisen osaamisesta. Tai oikeastaan – miksi kielet ylipäätään asetetaan erillisiksi saarekkeiksi, joita joko osaa tai ei osaa, ja mitään muuta sen välillä ei ole? Jungner tekee päivityksessään näin, ja puhetapa on yleinen silloin, kun käsitellään kieliä, niiden opiskelua ja osaamista.
Ensinnäkin, ihminen on luonteeltaan kommunikoiva ja kieltä luova eläin. Kaksi ihmistä, joilla ei ole mitään yhteistä kieltä, pyrkivät kommunikaatioon keskenään, ja usein myös pystyvät siihen eleillä ja ilmeillä. Ihminen haluaa kommunikoida toisten kanssa, ja sen takia ihminen oppii kieltä, kun tarvis on. Pikkulapsena tämä tapahtuu hyvin nopeasti ja itseohjautuvasti. Kielen oppiminen on luontaista myös aikuiselle, sillä ihmisellä on tarve sosiaaliseen kontaktiin toisen kanssa. Jos yhteistä kieltä ei ole, se luodaan. Monikielisillä työmailla, laivoilla, firmoissa jne. työskenteleville ihmisille on tuttua, että ihmisryhmä, jossa kaikki eivät puhu samaa kieltä, luovat yhteisen sekakielen, joka ei välttämättä ole enää ulkopuolisen ymmärrettävissä. Kieli on yhteisöllisyyden rakentamisen väline: ihminen leikkii kielellä, luo uusia sanoja, sanontatapoja, ilmaisuja, joilla kuvataan yhteenkuuluvuutta sen ryhmän kanssa, joka tämän sanaston ymmärtää. Kielellä myös suljetaan muita ihmisiä tietoisesti ulos ryhmästä. Siten ajatus siitä, että kaikilla ihmisillä olisi yhteinen kieli, jota kaikki ymmärtäisivät, on jo lähtökohtaisesti mahdoton.
Toisekseen, oman äidinkielen – tai äidinkielten – monipuolinen osaaminen on edellytys sille, että oppii muita kieliä. Äidinkielen vahvuus ei synny pelkästään siitä, mitä kotona tai koulussa puhutaan, vaan koko kieliympäristöstä. Siitä, onko äidinkieli kiinnostavaa, onko se arvostettua, onko sillä saatavilla niitä tekstejä, joita halutaan käyttää. (Teksteillä tarkoitan tässä ylipäätään kaikkea kielellisiä tuotoksia.) Ovatko tekstit monipuolisia? Tuotetaanko niitä kieliyhteisön sisällä omaehtoisesti? Esimerkiksi pohjoissaamen kielen käyttäjille räppäri Ailu Valle on antanut varmasti paljon enemmän mietittävää kuin mikään saamen kielen oppimateriaali. Ja ennen kaikkea: onko kielellä tilaa tulla käytetyksi? Käytetäänkö sitä, ja jos käytetään, niin missä?
Äidinkieli ei myöskään ole mikään selkeä kokonaisuus. Itse olen äidinkieleltäni suomenkielinen, mutta lapsuuden kielekseni koen varsinaissuomalaisen murteen, jonka olen jo menettänyt. Ivalon-Mattiin lapsena muutettuani opettelin vikkelästi sikäläisen murteen, mutta sen puhuminen tuntui aina matkimiselta, pyrkimykseltä sulautua kielen avulla joukkoon. Oulun murre on tarttunut minuun, sitä en opetellut, ja se on tällä hetkellä vahvin puhekieleni, jota myös tuotan helposti kirjallisesti. Suren kuitenkin pyhämaalaisen puhetapani katoamista, ja tiedän, että se olisi saavutettavissa vain, jos viettäisin alueella pitempiä aikoja. Totta kai ymmärrän Karjalasta tai Savosta kotoisin olevan ihmisen puhetta, ainakin keskimäärin (aina en), ja tunnistan sen ”suomenkieliseksi” puheeksi. Samalla olen tietoinen, että se, että ymmärrämme toisiamme, on myös poliittisten valintojen tulosta. Suomen kirjakieli yhdistää puhujia, mutta ihan hyvin olisi voinut käydä myös niin, että meillä olisi useampia kirjakieliä, kuten vaikkapa juuri norjalla, ja murteet olisivat voineet erkaantua kauemmaksi toistaan.
Kieli on vahvasti sidoksissa identiteettiin, minkä pitäisi olla sen tason itsestäänselvyys, että sitä ei tarvitse erikseen sanoa. Kielessä ei ole kyse vain opetelluista sanoista tai taivutusmuodoista, vaan siitä, että on kotona tietyssä kielessä, tuntee osaavansa sitä ja samastuu siihen. Kieli on sekä poliittisesti että emotionaalisesti latautunut ilmiö. Mainitsin aiemmin valkovenäläisen runoilijan, joka sinnikkäästi kirjoittaa valkovenäjäksi. Valkovenäjän kieli (jonka olemassaolosta muuten en tiennyt ennen kyseisen runoilijan kohtaamista) on kokenut vuosisatojen aikana useita venäläistämispyrkimyksiä, viimeisimpänä presidentti Lukashenkan läpiviemän uudistuksen, jossa valtion viralliseksi kieleksi nostettiin valkovenäjän rinnalle venäjä, mikä on heikentänyt valkovenäjän kielen asemaa. Silti valkovenäjän kielellä on edelleen merkittävä symbolinen rooli kansallisen yhtenäisyyden merkkinä, vaikka venäjän kieli on alueella paljon hallitsevampi. Saamen kielet puolestaan ovat eri tavalla latautuneita: sotien jälkeen Suomen valtio otti kannakseen, että kuolevat nuo kielet kumminkin, joten joudutetaanpa vähän sitä prosessia ja kielletään asuntolassa asuvia saamelaislapsia puhumasta mitään muuta kieltä kuin suomea. Lopputuloksena oli sukupolvi, josta osa menetti kielensä kokonaan, ja osa kokee (tai ainakin aiemmin koki) saamen kielen häpeän kieleksi ja samalla myös oman kulttuurinsa häpeälliseksi.
Ihmisen identiteetin kannalta ei ole yhdentekevää, miten hän mieltää itsensä ja äidinkielensä. Jos äidinkieli mielletään vajavaiseksi, vähemmän kehittyneeksi, sanastoltaan suppeaksi ja vieläpä vaikeasti käännettäväksi (Jungnerin käyttämiä esimerkkejä suomen kielen kielitaakasta), nämä ominaisuudet liimautuvat helposti myös äidinkielen puhujiin. Saamen kielen annettiin ymmärtää olevan rappioituva, vanhanaikainen ja suppea, sukupuuttoa odottava, joten onko sitten kumma, että saamen kielen puhumiseen liittyi asuntolasukupolvella niin paljon kielteisiä tunteita?
Kolmannekseen, ja tämä on se pointti, joka jää useimmin muistamatta: kielet kerrostuvat. Yhden kielen oppiminen ei ole muiden oppimisesta pois, vaan edesauttaa kielen oppimista ja osaamista ylipäänsä. Jos osaat ruotsia, ymmärrät myös norjaa ja luet tanskaa. Jos osaat ruotsia JA saksaa, pystyt lukemaan hollantia. Jos olet joskus opiskellut ranskaa, on helpompi alkaa opetella espanjaa, italiaa tai mitä tahansa muuta romaanista kieltä. Jos olet äidinkieleltäsi suomenkielinen, viron opiskelu on ihan pikkujuttu. Usean kielen osaaminen antaa mahdollisuuden ymmärtää sitä, miten kielet ylipäätään rakentuvat, ja helpottaa aina vain uusien kielien oppimista. Suomenkielisillä on se etu, että suomen kieli kuuluu kokonaan eri kielikuntaan kuin indoeurooppalaiset kielet. Meille opetetaan koulussa lähinnä indoeurooppalaisia kieliä, ja kahden eri kielikunnan välisestä hankauksesta syntyy paljon syvempi ymmärrys kielten rakenteesta kuin silloin, kun opetellaan jotain sukukieltä, jolla on sama rakenne kuin äidinkielellä.
Viime talvena Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli haastateltu kielentutkijoita, muistaakseni teemana oli Helsingin monikielistyminen. Mieleeni jäi kuitenkin se, kuinka kielentutkijoilta kysyttiin, ”kuinka monta kieltä he osaavat”. Kielentutkijat menivät vaikeiksi, joku kritisoi kysymyksenasettelua: miten ylipäätään voi määritellä sen, mitä kieltä ”osaa”, ja mitkä kielet ovat edes erillisiä kieliä? Ihminen voi käyttää yhtä kieltä jokapäiväiseen kommunikointiin, toisella nauttia viihdeannoksensa, kolmatta tutkia, viides on varattu akateemisiin pyrintöihin ja kuudennella vitsaillaan harrastusyhdistyksessä. Milloin kieltä ”osaa”? Silloin, kun sitä ymmärtää puhuttuna? Silloin, kun pystyy lukemaan sillä kirjoitettuja väitöskirjoja? Vai riittävätkö sanomalehdet? Runojen ymmärtäminen on jo paljon vaikeampaa. Vai osaako sitä silloin, kun sillä pystyy kirjoittamaan apurahahakemuksia? Vai silloin, kun kirjoittaa runoja? Silloin, kun pystyy kertomaan sillä tunteistaan? Kielten oppiminen muuttuu sitä helpommaksi, mitä useampaa kieltä osaa jollain lailla ja jossain kontekstissa. Vaikka kielen ”osaamisen” ajatus kyseenalaistettiinkin, kielentutkijoille näytti olevan itsestäänselvää, että uusia kieliä oppii, kunhan antaa itselleen mahdollisuuden oppia.
Usein äidinkielen tasoinen kielitaito ei kielenopiskelussa olekaan järkevä tavoite. Auttava, välttävä, tarpeen mukainen riittää pitkälle. Konferenssireissuilla olen huomannut, että kaksi ei-äidinkielistä englanninpuhujaa yleensä ymmärtää toisiaan mainiosti, siinä missä englannin natiivipuhuja jää toistelemaan ”come again?” kun ei ymmärrä virheellisesti lausuttuja englannin sanoja tai hassuja sanajärjestyksiä. Tukholman hipsteribaristat eivät ymmärtäneet ruotsiani enkä minä heidän, mutta pakistanilaisen vaatekauppiaan ja turkkilaisen ravintoloitsijan kanssa oli vaivatonta kommunikoida molemminpuolisella murteellisella ruotsilla. Joskus muutama sanakin voi olla arvokas: ”köszönöm” Unkarissa ja ”dziekuje” Puolassa tuottavat leveämmän hymyn ja paremman mielen osapuolille kuin ”thank you”. Juuri sen takia, että kielellä on niin vahva emotionaalinen ja identiteetillinen merkitys, yksittäisetkin oman kielen sanat tuottavat iloa, kun vieraan kielen puhuja niillä kurottaa meitä kohti. Vai eikö muka lämmittänyt, kun X-factorissa britit olivat opetelleet Saara Aaltoa varten ”Kiitos!” ja ”Minä rakastan sinua!” -tyyppisiä fraaseja? Yksittäisten sanojen ja fraasien ympärille on kehrääntyy muita fraaseja ja sanoja, kielellistä ymmärrystä. Voi arvailla, ymmärtääkö, ja tuntea mielihyvää, kun ymmärtää; voi ilmaista asioita vähän sinne päin ja katsoa, tuleeko ymmärretyksi.
Jungner käyttää ilmaisua ”kielitaakka”, jolla näyttää tulevan Googlessa tällä hetkellä 77 hittiä, mikä siis on minimaalisen vähän. Ilmaisua näytetään käytettävän sellaisissa konteksteissa, joissa selitetään, miten eri kielten opiskelu on vain haitaksi, se on ”taakka”, joka on kannettava, ja haikaillaan kaikkia niitä asioita, joita ihminen voisi oppia, kunhan ei vain tarvitsisi käyttää aikaansa kielen opiskeluun. Useimmiten sillä viitataan toisen kotimaisen kielen pakollisiin opintoihin. Kiinnostavasti yksi hiteistä kuitenkin vie lehtijuttuun, joka perustuu New York Timesin artikkeliin siitä, kuinka usean kielen osaaminen ja käyttäminen tekee ihmistä fiksumpia. Taakka ei olekaan se, että joutuu opiskelemaan useita kieliä, vaan taakka on se, että ei osaa kuin yhtä kieltä!
***
Lopuksi yhteenveto omasta kielellisestä taustastani. Mainittakoon, että olen aina ollut kiinnostunut kielistä, ja kielen opiskelu sillä tavoin kuin sitä koulussa opetettiin, on ollut minulle helppoa. Tämä ei minusta niinkään osoita jotain ”kielipäätä” kuin motivaatiota ja sitä, että tykkään puljata tekstien kanssa. Väitän, että ne, joilla muka ei ole ”kielipäätä”, oppisivat kieliä optimaalisimmin toisella tavalla kuin sillä, joka kouluopetuksessa on valittu käytettäväksi. Ihmiselle on luontaista oppia kieltä sosiaalisissa tilanteissa, ja valitettavasti kieliopin pänttääminen ylioppilaskirjoituksia varten on mahdollisimman kaukana siitä.
Äidinkieleni on suomi, ja olen ammattilainen siinä mielessä, että suurin osa työstäni on suomen kielellä kirjoittamista, kirjoitan sitten akateemista, journalistista tai kaunokirjallista tekstiä. Kirjoitan ajoittain myös englanniksi, sekä tietopohjaista että kaunokirjallista tekstiä, mutta en yhtä vivahteikkaasti kuin suomeksi. Ja kunhan joku tekee kielentarkistuksen ennen tekstin painoonmenoa… Ruotsia puhun arkitason kielenä, ja kirjoitan huonoa ruotsia. Luen sitä sujuvasti. Mummuni oli kaksikielinen ruotsinkielisen koulun jäljiltä, joten ruotsi oli itsestäänselvä osa lapsuuden kieliympäristöäni. Ruotsin ansiosta ymmärrän puhuttua norjaa, mutta tanskaa en. Molemmista saan kirjoitettuna selvää. Saksaa opiskelin koulussa viisi vuotta, ja se on eräänlainen vanha suola, joka janottaa: pidin saksan opiskelusta. Pystyn lukemaan saksaa, mutta kaikkea en ymmärrä. Luulen, että jos vain antaisin saksalle aikaa, sanasto palautuisi aika äkkiä. Ranskaa opiskelin lukiossa ja kurssin verran yliopistossa, mutta sitten luovutin. Kyseinen kieli on täysin tolkuton. Ranskan opiskelu on kuitenkin auttanut siinä mielessä, että espanjan opiskelu omin päin on helpompaa, kun on vähän taustaa yhdestä romaanisesta kielestä. Espanjasta olen opiskellut alkeet Duolingolla ja saan mielihyvää ymmärtäessäni espanjankielisestä puheesta tai tekstistä edes jotain sieltä täältä. Ala-asteella ja yliopistolla opiskelin pohjoissaamea, jota haluaisin osata paremmin, mutta en vain osaa. Välillä ymmärrän saamea, välillä en, enkä ole varma miksi sitä ymmärrän milloinkin. Japania olen opiskellut luultavasti ajallisesti enemmän kuin mitään muuta kieltä, ja ymmärrän puhutusta japanista ajoittain aika paljon ja ajoittain turhauttavan vähän. Jos nyt oppis kaikki kanjit ennen kuin täyttää viisikymmentä niin se ois aika jees. Tai ees ennen dementiaa ja kuolemaa… Käytän WaniKani-webbipalvelua kanjien opiskeluun, se on hauska ja toimiva.
Suurimpana kielellisenä puutteenani pidän sitä, että en osaa venäjää. En osaa lukea edes kyrillisiä kirjaimia – opettelin ne yläasteella, mutta olen unohtanut. Jos osaisi venäjää, olisi jonkinlainen portti muihinkin slaavilaisiin kieliin. Edes venäjän alkeiden osaaminen olisi todella tarpeellista. Monet venäläiset eivät myöskään osaa mitään muuta kieltä kuin venäjää, joten se, että en osaa edes peruskohteliaisuusfraaseja tuntuu konkreettiselta haitalta. Tähän puutteeseen tuntuu törmäävän ihan jatkuvasti, ja se on alkanut ottaa niin paljon päähän, että pakko kai sitä venäjää on alkaa opetella.
Kesällä tajusin, että on todella pöljää olla osaamatta viroa. En ole aiemmin tullut ajatelleeksi asiaa, mutta viro on kaikkein helpoimmin suomalaisille saavutettavissa oleva ”vieras” kieli. Aloin opiskella viroa Memrise-webbipalvelun materiaalien avulla, mutta en ole kunnolla ehtinyt keskittyä siihen. Viro tuntuu kuitenkin vaivattomalta ja kivalta verrattuna kaikkiin muihin kieliin. Viroa opiskelemalla voi saada uudenlaisia näkökulmia myös suomen kieleen, mikä on tietysti suomen kielellä operoivalle tekstityöläiselle hyvä juttu.
Marginaaleista kirjoittamisesta ja marginaaleihin kirjoittautumisesta
Saako marginaaleista kirjoittaa marginaalin ulkopuolelta? Vai pitääkö marginaaleista kirjoittaa? Kuinka leveät marginaalit kirjoitukselle pitäisi vetää?
Ruskeat tytöt -blogin kirjoituksessa Othe(i)ron kirjoittaja syyttää Laura Lindstedtin teosta Oneiron kulttuurisesta appropriaatiosta, koska Lindstedt kirjoittaa teoksessaan rodullistetuista hahmoista, vaikka on itse valkoinen, suomalainen nainen, ja kysyy suoraan: ”Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta?” Kirjoittaja kritisoi nähdäkseni koko kirjallisuusinstituutiota (eikä pelkästään Lindstedtiä) siitä, että valkoiset kirjailijat kertovat tarinoita, joissa rodullistetut hahmot ovat jänniä ja eksoottisia olentoja, joiden kokemukset voi typistää kirjallisuusviihteeksi.
En ole lukenut Oneironia, mutta omasta puolestani voin kertoa, että kirjoitan äärimmäisen harvoin ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta”, koska pidän sitä vähemmän kiinnostavana kuin esimerkiksi ihmissuden, eri ihmisten ruumiiden palasista kootun androgyynin, viikinkikauden islantilaisen hyljenaisen tai sähköisen tietoisuuden näkökulmaa. Ei sillä, että ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulma” edes olisi sellainen, josta käsin voisin kirjoittaa omakohtaisesti, sillä evankelisluterilainen en ole, ja identifioidun enemmän pohjoissuomalaiseksi varsinaissuomalaiseksi kuin kantasuomalaiseksi. Joka tapauksessa se, mikä Oneironissa vaikuttaa erityisen kiehtovalta, on nimenomaan seitsemän erilaisen, eri puolilta maailmaa kotoisin olevan naisen näkökulman punoutuminen yhteen kuoleman jälkeen. Kun en ole lukenut kirjaa, en tiedä, miten Lindstedt on tarinan onnistunut rakentamaan, mutta väitänpä, että seitsemän ”kantasuomalaisen, evankelisluterialisen naisen” tarina olisi paljon tylsempi kuin se, joka sai Finlandia-palkinnon.
Tunnustaudun avoimesti eksotiikanhimoiseksi, josta Koko H. valkoista lukevaa yleisöä syyttää, mutta väitän, että sama eksotiikanhimo koskee kaunokirjallisuuden lukemista ylipäänsä, lukijan ihonväristä, etnisiteetistä tai kulttuurisesta taustasta riippumatta. Kaunokirjallisuuden hienous on siinä, että sen kautta voi kokea jotain, mitä ei muuten voisi kokea: voi nähdä maailman ruotsalaisen dissosiaatiohäiriöstä kärsivän sarjamurhaajan silmien läpi, tai peltovuomalaisen pikkupojan, tai tuultensaarelaisen soturin, tai kuusamolaisen kätilön. (Pisteet muuten sille, joka hoksaa, mitkä neljä romaania olen viimeksi lukenut.) Ellen olisi eksotiikanhimoinen, en olisi hurahtanut fantasiaan ja scifiin, enkä lähtenyt opiskelemaan kulttuuriantropologiaa. Eksotiikanhimo on ihan jees, se on uteliaisuuden, ymmärryksen ja oppimisen lähtökohta, kunhan sitten ymmärrystä ja oppimista myös tavoitellaan, eikä jäädä mehustelemaan siihen vierauden kynnykselle. Kaunokirjallisuuden luonteeseen kuuluu asioiden katsominen muusta kuin arkisesta näkökulmasta, mikä voi tarkoittaa myös tuttujen ilmiöiden eksotisointia (vrt. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani). Se, että syyttää kaunokirjallisuuden lukijoita eksotiikanhimosta on vähän kuin syyttäisi kaloja siitä, että niillä on kidukset.
Toinen Laura, Honkasalo nimittäin, sanoo lukeneensa Koko H:n blogitekstin monta kertaa, mutta ettei silti käsitä, mitä sillä halutaan sanoa. En ole itsekään aivan varma, mitä Koko H. ajaa takaa tekstillään, mutta käytän sitä silti pohdintani lähtökohtana. Tulkitsen tekstiä kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen on stereotypian ja eksotiikan näkökulma, toinen on näkymättömyyden näkökulma.
Ensimmäisestä näkökulmasta Koko H:n kritiikki on täysin perusteltua länsimaisen kirjallisuusinstituution tasolla (Lindstedtistä en tiedä, kun en ole kirjaa lukenut), mutta ei sinänsä tuo keskusteluun muuta uutta kuin Koko H:n oman kokemuksen, joka tietysti on sellaisenaan arvokas. Postkolonialistisessa kirjallisuudentutkimuksessa on käsitelty vuosikymmeniä sitä, kuinka kirjallisuuden kaanonissa valkoinen, keskiluokkainen, heteroseksuaalinen, usein miespuolinen hahmo on ymmärrettävin, samastuttavin ja normaalein, ja kaikki muut ovat poikkeamia, jotka typistyvät usein tiettyyn stereotyyppisesti erottavaan piirteeseensä, oli kyse sitten homoseksuaalisuudesta, rodusta, ei-länsimaisuudesta, ruumiillisesta erilaisuudesta tai alaluokkaisuudesta. Heitänpä nyt aihetta koskevasta tutkimuksesta ilmoille vaikka Kaisa Ilmosen väikkärin, joka käsittelee ”kolonialistiseen menneisyyteen kytköksissä olevia rakenteita, jotka jatkavat toimintaansa nykyajassa ja jotka yhä edelleen sysäävät ei-valkoisia, naisia, siirtolaisia tai seksuaalisten vähemmistöjen edustajia marginaaliin”. Juuri tämän väikkärin mainitsen nyt lähinnä siksi, että tunnen Kaisan ja kavereitten tekemisiä on aina kiva puffata.
Postkolonialistisen kirjallisuuskritiikin lopputuloksena ei kuitenkaan pitäisi olla se, että jostakin positiosta kirjoittaminen olisi sallittua vain niille, jotka itse istuvat justiinsa siinä tietyssä positiossa – silleen, että ”kantasuomalainen evankelisluterilainen nainen” saisi kirjoittaa vain kaltaisistaan, ja ”ruskea jemeninjuutalainen suomalaistyttö” vain kaltaisistaan. Lopputuloksena pitäisi olla kirjallisuuden moninaistuminen, toisaalta niin, että erilaiset tekstit ja kirjoittajat pääsevät ääneen ja toisaalta niin, että eri ryhmistä kirjoitetaan eri tavoilla. Sen lesbon tarinan ei tartte kertoa aina siitä, miten vaikeaa on tulla kaapista ja lopulta herkästi koskettaa toisen naisen kättä, ja sen vammaisen tarinan ei tartte olla sydämeenkäyvä kertomus positiivisesta asenteesta ja vaikeuksien voittamisesta. Sen intiaanin tai saamelaisen ei tartte aina olla hassu hattu päässä lähellä luontoa ja jotenkin eksoottisen mystinen, sen japanilaisen ei tartte olla taistelulajien mestari, eikä sen ruskean tytön tarinan tartte aina kertoa arkipäivän rasismista. Se, että Lindstedt kirjoittaa senegalilaisesta ja amerikanjuutalaisesta ja viidestä muusta eri taustoista lähtevästä naisesta, näyttäytyy minulle kirjallisuuden moninaistumisena, erilaisten kulttuurien ja kokemusten näkyvyytenä suomalaisessa kirjallisuudessa. Ihan tarpeeksi pitkään suomalainen valtavirtakirjallisuus oli keskiluokkaisen suomalaisen miehen arkista navankaivelua, enkä pitäisi erityisen suurena edistyksenä, että sen rinnalle sallittaisiin vain suomalaisen naisen arkinen navankaivelu.
Syy sille, että suomeksi on julkaistu paljon vähemmän ei-kantasuomalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta kuin vaikkapa Ruotsissa ruotsiksi johtuu ihan yksinkertaisesti suomalaisen yhteiskunnan rodullis-kulttuurisesta homogeenisyydestä verrattuna Ruotsiin. Väittäisin, että tilanne muuttuu Suomessa moninaisemmaksi koko ajan – onhan esimerkiksi parin vuoden takainen esikoiskirjapalkintovoittaja Pajtim Statovc jugoslavialaissyntyinen. Jos Lindstedtin tapa kuvata newyorkilaista juutalaista ei ole jemeninjuutalaisen mielestä tyhjentävä, kirjallisella kentällä on kyllä varmasti tilaa myös jemeninjuutalaiselle tarinalle – ja mikä vielä parempaa, tarinalle, jonka kirjoittaja ylipäätään haluaa kirjoittaa, etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta. Ei jemeninjuutalaisenkaan ole pakko kirjoittaa tarinaa pelkästään omasta navastaan, voi kirjoittaa vaikka avaruusaluksista tai rakkaudesta Iivana Julman hovissa.
Toisesta näkökulmasta Koko H:n teksti on ongelmallisempi, koska se näyttää väittävän, että marginalisoidun äänen esiin tuominen on oikeutettua vain marginalisoiduille ihmisille itselleen. Erittäin osuvasti Koko H. mainitsee Harriet Beecher Stowen, valkoisen naisen, joka kirjoitti neekeriorjasta (sic) kertovan teoksen Setä Tuomon tupa, joka herätti paljon keskustelua orjuuden oikeutuksesta. Siteeraan nyt Koko H:ta suoraan: ”Ristiretkistä saakka olemme saaneet lukea kuvauksia siitä, millaisia toiset, muukalaiset, alkuasukkaat ja orjat ovat: säälittäviä, eläimellisiä, tai vähintäänkin essentiaalisesti jotakin yhtä ja samaa. Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.”
Niin. Vasta 1960-luvulta asti rodullistettujen ihmisten oma ääni on kuulunut. Mutta mitä tapahtui ennen sitä?
Ennen sitä vastuu marginalisoitujen äänien esiin tuomisesta oli ei-marginalisoiduilla ihmisillä, esimerkiksi juuri Harriet Beecher Stowella. Setä Tuomon tuvan kirjoitusaikana neekeriorjalla ei olisi ollut mahdollisuutta kirjoittaa kirjaa ja tuoda omia kokemuksiaan julkisiksi. Vaikka hän olisikin kirjoittanut kirjan, häntä ei olisi kuunneltu. Tarvittiin valkoinen kirjoittamaan orjan kokemukset valtaa pitävälle väestölle näkyviksi ja ymmärrettäviksi. Beecher Stowen vaikutus omien aikalaistensa suhtautumiseen orjuuteen on ollut välitön, ja Beecher Stowen kaltaisten valkoisten äänien merkitys orjuuden vastustamisessa ja purkamisessa oli tärkeä. Siitäkin huolimatta, että Setä Tuomon tuvassa neekeriorjat esitettiin stereotyyppisen hyväntahtoisina, lapsenomaisina hahmoina, joita kohtaan lukijassa herätetään sääliä.
Vertaan tilannetta homoseksuaalien oikeuksien ajamiseen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa homoseksuaalisuus oli rikollista ja sairasta, homoseksuaalien puolestapuhujiksi eivät voineet asettua rennon letkeesti kaapista ulos tulleet, marginalisoidun positionsa suvereniteetilla hoitavat homoseksuaalit – sellaisia ei nimittäin ollut. Homoseksuaalien puolesta oli puhuttava vahvasti heteroseksuaalisesta, normalisoidusta, mutta poikkeavuutta ymmärtävästä positiosta käsin. Esimerkiksi käsitteet homo- ja heteroseksuaalisuus keksinyt Karl-Maria Kertbeny perusteli homoaktivismiaan lapsuudenystävänsä synkällä kohtalolla: lapsuudenystävä oli kamppaillut homoseksuaalisen halunsa kanssa ja päätynyt lopulta itsemurhaan. Tilanteessa, jossa lapsuudenystävän marginalisoitu ääni oli jo vaiennut, Kertbeny otti asiakseen tuoda sen esiin, jopa siinä määrin, että päätyi luomaan ne käsitteet, joilla me nykyisin yleisimmin seksuaalisista identiteeteistä puhumme. Kertbeny ei koskaan avioitunut, ja tuhosi suuren osan henkilökohtaisesta arkistostaan, ja jälkipolvet ovatkin arvelleet, että Kertbenyn kiinnostus homoseksuaalien aseman parantamiseen ei olisi johtunut pelkästään lapsuudenystävän kohtalosta, vaan ollut henkilökohtaisempaa. Olennaista kuitenkin on, että hänen oli tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa puhuttava heteroseksuaalisesta positiosta käsin tullakseen kuulluksi.
En tarkoita tässä sitä, että nykyamerikkalaisten mustien, tai varsinkaan suomalaisen jemeninjuutalaisen, pitäisi olla erityisen kiitollinen Beecher Stowelle neekeriorjan äänen tuomisesta kuuluviin ja edelleen alamaisena odotella valkoista ääntä, joka kertoo valkoiselle yleisölle oman näkemyksensä rodullistetusta toisesta, jotta sitten voitaisiin yhdessä hymistelllä sitä, kuinka kivaa ja jännää ja viihdyttävää on, kun niistä toisista rodullistetuista kerrankin puhutaan. Tai sitä, että seksuaalivähemmistöjen jäsenten pitäisi innosta kiljuen kuunnella jokainen tarina, jonka heterot suvaitsevat heistä kertoa. Tarkoitan sitä, että myös marginaalin ulkopuolelta voi – ja pitää – puhua marginaalin puolesta.
On vaarallista vaatia, että marginaalin ääntä saa tuottaa vain marginaalista käsin, koska lopputulos voi olla, että marginaalin ääni ei kuulu ollenkaan. Päin vastoin, tulisi vaatia, että ne, joilla on mahdollisuus kirjoittaa ja puhua julkisesti ja tulla kuulluiksi, tuovat myös marginalisoituja ryhmiä näkyviin.
Dialogin alkeet, eli “Joku on väärässä intternetissä”
Dialogi ei ole aina tavoiteltavaa. Joskus on tarpeen sanoa: “Turpa kiinni, olet väärässä.”
Olen jo vuosia sitten menettänyt uskoni ns. “dialogiin”. Niinpä ryhdyn “dialogiin” vain silloin, kun koen dialogin lähtökohtien täyttävän tietyt ehdot. Niistä lisää myöhemmin.
Uskon menetykselle tärkeä hetki oli viitisen vuotta sitten. Kirjoitin tuolloin romaania Sudenveri, ja seurasin sitä varten suomalaista susitutkimusta. Susi on siitä jännä eläin, että se vaikuttaa herättävän yhtä paljon polarisoituneita mielipiteitä puolesta ja vastaan kuin maahanmuutto, feminismi ja Suomen talouden tila. Sutta on tutkittu paljon, samoin kuin siihen ja kannanhoitoon liittyviä asenteita. Suteen liittyvistä EU-vastuista, kannanhoidosta ja kaikesta muusta mahdollisesta on myös tiedotettu runsaasti.
Niinpä olikin eräässä paneelikeskustelussa pysäyttävää kuulla erään susitutkija kertovan tunteistaan. Tutkija kertoi ajatelleensa susitutkimusten alkaessa parikymmentä vuotta sitten, että kunhan tietoa sudesta vain saadaan lisää, ja kunhan tieto saatetaan ihmisten ulottuville, suteen kohdistuva irrationaalinen pelko, viha ja kielteiset asenteet kyllä lientyvät. Tutkija oli kuitenkin menettänyt illuusionsa: hänen mukaansa valistuksella, oikealla tiedolla ja keskustelutilaisuuksilla ei saada ihmisten mielipiteitä sudesta muuttumaan. Hänellä ei ollut vastauksia siihen, millä ne sitten muutettaisiin, hän vain näytti väsyneeltä.
Minulla on kunniakas menneisyys aktiivisena keskustelijana 1990-luvulla suosituissa nyyssiryhmissä. Jos joku vielä muistaa sfnet.keskustelu.seksin tai sfnet.keskustelu.ihmissuhteet-ryhmän, niin siellä minä taitoin peistä antropologiopiskelijan innokuudella sukupuolten tasa-arvosta, seksuaalivalinnasta ja homoseksuaalisuuden luonnollisuudesta. Olin samanlaisen illuusion vallassa kuin nuori susitutkija: kunhan minä vain lyön pöytään tarpeeksi kovat faktat ja lähteet kääpiösimpanssien seksuaalisuudesta, miesten ja naisten välisten erojen pienuudesta tilastollisesti katsottuna ja antropologisesta vertailuaineistosta, niin kyllä ne sitten uskovat.
Eivät uskoneet. Eivät, sillä kyllähän sen nyt arkijärkikin sanoo, että seksuaalisuus on olemassa lisääntymistä varten, joten homoseksuaalisuus on luonnotonta, samoin kuin naisen tasavertainen asema, sillä kivikaudella naiset kykkivät luolissa odottamassa ruokaa sillä aikaa, kun miehet metsästivät mammuttia. En usko, että mikään “dialogi”, mitä nyysseissä kävin, muutti kenenkään asenteita tai ajatuksia.
Henkilökohtaisesti näistä peitsentaitoista oli tietysti hyötyä. Opin perustelemaan väitteitäni, tunnistamaan argumentaatiovirheitä ja kirjoittamaan lyhyesti, esimerkkejä käyttäen ja kipakasti. Totta kai se oli hauskaakin, väitellä sormet kuumana näppiksellä sellaisten ihmisten kanssa, joita ei koskaan tulisi tapaamaan. Nyyssikirjoittelu oli nykyiseen nettikeskusteluun verrattuna myös samalla tavalla viatonta ja puhtoista kuin 1950-luvun Suomi-filmit verrattuna Hottiksiin.
Kyllä välillä myös kaipaan niitä aikoja, jolloin netissä saattoi keskustella heittämällä nonchalantisti ilmaan, että “ad hominem”, jos sai henkilöön käyviä haukkuja osakseen. Olisi aika ihanaa, jos nykyään feisbakeskusteluissa tai kommenttiosastoilla voisi vastata, että “ad hominem, olkinukke” siinä vaiheessa, kun joku sanoo, että “mitä sä suvakkihuora sitten sanot, kun karvaranne raiskaa sut tai tyttäres?” Ja sitten alkuperäinen kommentoija nielisi sappensa ja etsisi hullun lailla parempia lähteitä ja parempaa argumentaatiotapaa.
Joka tapauksessa katson, että olen täyttänyt inhmillisen velvollisuuteni ja myös tyhjentänyt mana poolini lopullisesti suhteessa sellaiseen “dialogiin”, jossa toisella osapuolella on vahvoja mielipiteitä, mutta vajavaiset tiedot vailla halua ottaa asioista tarkemmin selvää.
Dialogi on mielekästä vain seuraavilla ehdoilla:
1) Dialogiin osallistuvilla on riittävät ja yhtäläiset pohjatiedot kyseessä olevasta asiasta.
Jos jommalla kummalla osapuolella on puutteellinen tietämys, dialogia on turha käydä. Dialogi esimerkiksi maahanmuuttotutkijan ja peruskoulun kesken jättäneen uusnatsin, lastenlääkärin ja rokotuskriittisen enkelitädin tai oikeustieteen professorin ja pääministerin välillä on lähtökohtaisesti mahdotonta, ellei vajavaisin tiedoin toimiva osapuoli ole valmis täydentämään tietojaan tai edes myöntämään tietämättömyyttään.
Riittävät pohjatiedot eivät tarkoita itsestäänselvää samanmielisyyttä, vaan sitä, että rautalangasta vääntämisen velvollisuutta ei voi sälyttää sen osapuolen niskoille, joka on valistuneempi. Jokaisella on ihan oma velvollisuus ottaa asioista tarpeeksi selvää, ennen kuin ryhtyy dialogiin.
Etenkään tutkijoiden ei kannata ryhtyä “dialogiin” sellaisten ihmisten kanssa, jotka kyseenalaistavat asiantuntijuuden ja tutkitun tiedon merkityksen ylipäänsä.
2) Dialogiin osallistuvilla on yhteinen tavoite pyrkiä ymmärtämään toisen osapuolen kantoja.
Jos jommalta kummalta puuttuu tämä tavoite, kyse ei ole dialogista. Toisen osapuolen kannan ymmärtämisen pyrkimys ei kuitenkaan tarkoita omista kannoista luopumista, tai kilpailua siitä, kumman kanta on parempi. Dialogin tarkoitus on lisätä siihen osallistuvien yhteistä ymmärrystä ylipäänsä.
Kakkoskohdan ehtoa ei muuten kannata edes miettiä, ellei ykköskohta täyty.
3) Dialogi on vapaaehtoista.
Dialogia käydään siksi, että kumpikin osapuoli haluaa. Jos toinen osapuoli uhkailee, länkyttää, vähättelee ja käyttäytyy muutenkin huonosti, dialogia ei ole pakko käydä.
Dialogista voi kieltäytyä löyhemminkin perustein. Saamelaisen ei ole aina pakko vääntää rautalangasta ILO169-sopimuksen koukeroita, biseksuaalin velvollisuus ei ole valistaa kaikkia heteronormatiivisuuden merkityksestä yhteiskunnassa, maahanmuuttajan ei tarvitse edustaa koko ryhmää, vaikka toinen osapuoli olisikin avoin valistumaan näistä asioista.
Usein kieltäytyminen dialogista näyttäytyy huonotapaisena torjuntana, vaikka yleensä kyse on siitä, että dialogista kieltäytyjä on väsynyt kuulemaan ja sanomaan ääneen samoja itsestäänselvyyksiä. Itse esimerkiksi kieltäydyn kategorisesti keskustelemasta feminismistä, ellen koe keskustelun aidosti laajentavan omaa ajatteluani. Kieltäytyminen koskee niin femakkofobeja kuin innokkaan dogmaattisia tumblr-feministejäkin. Aika kovat feminismijutut täytyy ihmisellä olla, ennen kuin onnistuu sanomaan aiheesta jotakin, jota en ole jo kuullut lukemattomia kertoja.
Se, että kieltäytyy dialogista, ei kuitenkaan tarkoita kieltäytymistä myös kommunikaatiosta tai vuorovaikutuksesta – joista niistäkin on tietysti sallittua kieltäytyä. Vaikka ei jaksaisikaan selittää päivänselviä asioita puolta tuntia, jotta luotaisiin pohja dialogille, voi silti jaksaa jutella säästä tai lempimusiikista.
Lisäksi itsestäänselvyys: dialogi on kielellistä. Väkivalta ei ole dialogin muoto.
***
Jos nyt olen asettanut näin nätit ohjeet, niin miten niitä itse noudatan? Mistä minä olen ollut väärässä ja muuttanut mielipiteitäni dialogin pohjalta?
Energiapolitiikasta.
Aikanaan vastustin ydinvoimaa, koska, öö, no eiks se nyt oo paha? Sitten tulin jossain dialogissa kärsivällisesti valistetuksi, ja otin itse asiasta selvää. Esimerkiksi Saksan ydinvoimaloiden sulkeminen ei ollut mikään mahtava ympäristövoitto, vaan katastrofi ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Olin myös itsestäänselvästi tuulivoiman puolesta, kunnes joku jossain dialogissa muistutti, että tuulivoiman käyttö edellyttää säätövoimaa, joten se on riippuvaista muusta sähköntuotannosta. Energiapoliittisten mielipiteideni muuttuminen ei kuitenkaan tarkoita sokean vastustuksen ja sokean myönteisyyden muuttumista sokeaksi puolustamiseksi ja sokeaksi kielteisyydeksi, vaan näkökulman laajenemista ylipäätään.
Jokaisella on sokeita pisteitä, mutta on typeryyttä puolustaa niitä korjaamisen sijasta.
Tarinankertojan vastuu eli tarina susista ja afrikkalaisesta heimosta
Ihminen on tarinoita kertova eläin. Identiteetti muodostuu itselle ja muille kerrotuista tarinoista. Tarinoiden kertominen muokkaa todellisuutta. Ne tarinat, joihin eniten uskotaan, muuttuvat kyseenalaistamattomiksi itsestäänselvyyksiksi eli hegemonisiksi totuuksiksi. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tarinoita kerromme.
Suhtaudun aika pedantisti kaunokirjallisten tarinoideni asiasisältöön: vaikka nyt kirjoitankin fantasiaromaania, en halua fabuloida mitä sattuu. Romaanin konteksti on varhaisrautakausi, kansainvaellusajan ja merovinkiajan taite, ja haluan tarinan olevan sellainen, että voisin tarvittaessa laittaa siihen lähdeviitteet. (Mitä en tietenkään tee, koska luultavasti en halua kirjoittaa yhtä ainutta lähdeviitettä enää koskaan. Tai ainakaan vuoteen.) Rautakauden uskomusmaailman ja folkloren suhteen voin ottaa taiteellisia vapauksia, koska tuhannenviidensadan vuoden takaisesta maailmankuvasta voi tehdä vain tulkintoja myöhemmin kerätyn suullisen aineiston ja esineistön perusteella. Mutta jos merikaali (Crambe maritima) tuli Suomen alueelle vasta viikinkien mukana, tarinani henkilöt eivät sitä voi kansainvaellusajalla natustaa. He eivät voi myöskään ripustaa olkapäilleen ristiretkiaikaisia kupurasolkia eivätkä miettiä Jeesusta.
Näen myös tutkimustekstin kirjoittamisen tarinankerrontana, mutta sen kohdalla olen vielä pedanttisempi siitä, millaisia tarinoita aineistoni pohjalta kerron. Erityisesti yhden informantin tarina on jäänyt häiritsemään: kerroin hänen elämästään yhden puolen, koska se sopi asiayhteyteen, mutta jätin toisen puolen kertomatta, koska se oli siinä kohtaa tutkimustekstiä ylimääräinen. Kuvasin informantin elämää ehkä liian ongelmalähtöisesti, enkä ole varma tunnistaisiko informantti omaa elämäänsä kuvauksestaani. Totta kai tutkija kertoo tarinaa aina tutkimuskysymyksensä näkökulmasta käsin. Tutkimusteksti rakentuu aineistovalinnoille, se on itsestäänselvyys, mutta samalla tutkijan tulee kysyä, millaista todellisuutta omalla tutkimustekstillään luo, ja olla tietoinen tekemistään valinnoista.
Samanlaista tietoisuutta tarinoiden todellisuutta luovasta luonteesta pitäisi pyrkiä ylläpitämään, kun kuuntelee tarinoita, varsinkin silloin kun tarina tuntuu hyvältä. Kerron nyt kaksi sellaista tarinaa.
Ensimmäinen tarina on aika ihana. Siinä sudet palautetaan takaisin Yellowstonen kansallispuistoon Yhdysvalloissa, ja ne onnistuvat muuttamaan koko ekosysteemin lyhyessä ajassa pitämällä hirvikannan aisoissa. Hirvikannan laskiessa lehtipuut kasvoivat enemmän ja houkuttelivat niin lintuja kuin majaviakin. Jälkimmäiset rakensivat patoja jokiin ja muuttivat jokien kulkusuuntaa, ja jokien tulvaniityt tarjosivat elintilaa lajeille, jotka olivat alueelta jo hävinneet. Koko ekosysteemin palautui susien ansiosta alkuperäisille, aidoille raiteilleen.
Lohdullinen tarina. Minuun se meni täydestä silloin, kun sen ensi kerran kuulin. Luulin sen olevan totta tähän päivään asti. Harmi vain, ettei se ole. Tarina perustuu lyhyen aikavälin havaintoihin, jotka muodostivat niin hyvän tarinan, että ihmiset halusivat sen kuulla ja sitä levittää. Pitkän aikavälin tutkimukset ovat osoittaneet, että hirvikannan lasku johtui muistakin syistä kuin susista, ja että kannan lasku ei johtanutkaan lehtipuiden elpymiseen. Ekosysteemi oli susien puutteessa muuttunut jo niin paljon, että pelkkä susien palauttaminen ei riitä sitä muuttamaan. Ei ole mitään ”alkuperäistä tilaa”, johon Yellowstonen voisi resetoida pelkkien susien avulla. Ekosysteemin muutos ei ole suoraviivainen prosessi, jossa yksi asia johtaisi aina johdonmukaisesti toiseen, ja jossa vaikutussuunnat olisivat yksinkertaiset.
Toinen tarina puolestaan kertoo eräästä afrikkalaisesta heimosta, jossa vääryyksiä tehnyt ihminen otetaan heimon keskelle, ja sitten jokainen heimon jäsen tulee kertomaan pahantekijälle, mitä kaikkea hyvää tämä on elämässään tehnyt. Anteeksiantorituaalin jälkeen jälkeen pahantekijä toivotetaan takaisin yhteisöönsä. Tarina levisi meemikuvana, jossa on liikuttava kuva nuoresta pojasta, joka pitää kättä sydämellään.
Ihana tarina tämäkin. Tämän tarinan kohdalla antropologiset hälytyskelloni soivat kuitenkin heti, sillä aina kun puhutaan ”afrikkalaisesta heimosta” – tai mistään ”heimosta” ylipäätään – ensimmäinen kysymys itselläni on ”Mikä heimo, missä ja milloin?” Voin itse suoltaa vaikka minkä verran tarinoita eri kansojen tavoista, varsinkin liittyen seksuaalisuuteen, mutta tarinoita kertoessani pyrin kuitenkin aina paikantamaan ne ja korostamaan, että monet ylimuistoisina näyttäytyvät ilmiöt (kuten saamelainen suurporonhoito) ovatkin aika tuoreita, ja että monet vanhat ilmiöt ovat saaneet nykyaikana uustulkintoja (kuten intialaisen kolmannen sukupuolen edustajien, hjirojen, poliittinen kiinnittyminen transsukupuolisuus-diskurssiin). Puhumattakaan siitä, että eri kulttuuri-ilmöiden kuvaukset kertovat vähintään yhtä paljon kertojasta itsestään kuin kuvatusta ilmiöstä. Mikä siis oli tämä anteeksiantorituaali ja kuka sen oli dokumentoinut? Halusin tietää, onko rituaali kuvattu vanhassa antropologisessa teoksessa vai onko siitä nykypäivän kuvauksia – ja mistä heimosta olikaan kyse?
Hyvin pian kävi selville, että kyse oli lähinnä nettimeemistä, joka oli alun perin peräisin Leonard Zuninin ihmisten kohtaamista käsittelevästä populaaripsykologisesta teoksesta. Sieltä se oli siirtynyt Alice Walkerin kirjaan We Are the Ones We Have Been Waiting for. Walker väitti, että kyseessä on Babemba-heimon rituaali. Bembojen (joka on kansan nimen nykyinen kirjoitustapa) asuinalue sijoittuu Sambiaan, Botswanaan ja Kongoon. Wikipedian mukaan esimerkiksi Sambian presidentti Michael Sata, samoin kuin aiempi presidentti Frederick Chiluba kuuluvat Bemba-kansaan. Mistään mystisestä unohdetusta heimosta siis ei ole kyse.
Luin useampia lyhyitä kommentteja ja kritiikkejä, joissa noilla alueilla asuvat ihmiset huomauttivat, että he eivät ole koskaan kuulleetkaan kyseisestä rituaalista. Nähdäkseni myöskään kukaan antropologi ei ole tutkinut kyseistä rituaalia, eikä siitä löydy myöskään journalistisia tai populaaritieteellisiä kuvauksia. Rituaalista kerrottiin kaikissa yhteyksissä lähes samoilla sanoilla, eikä siitä ollut muita kirjallisia muotoja tai toisintoja. Jos joku juttu toistuu täsmälleen samanlaisena ilman rinnakkaisia kertomuksia, se todennäköisesti ei ole totta, vaan urbaani legenda.
Tarinan yhteydessä oleva kuva on peräisin Jessica Hilltoutin jalkapalloa käsittelevästä valokuvaprojektista. Kuvassa ghanalainen poika nimeltä Tawfig kumartaa jalkapallomatsin jälkeen Kusawkun kylässä vuonna 2008. Joissain tarinan toisinnoissa kuvituksena on toinenkin kuva iloisista mustista ihmisistä. Luullakseni tässä tapauksessa kyse on masai-sotureista; päätelmäni perustan punaisiin vaatteisiin, koruihin sekä kahden hahmon vyöllä roikkuvaan esineeseen, joka voisi olla masai-tyyppinen tikari tuppineen. Varma en ole, koska en pystynyt todentamaan kuvan alkuperää. Joka tapauksessa, bemboista kertovan tarinan kuvittaminen ghanalaispojilla ja masai-sotureilla on maantieteellisesti sama asia, kuin helsinkiläistarinan kuvittaisi yhdellä kuvalla Kiovasta ja toisella kuvalla Delhistä, sillä niin pitkät ovat etäisyydet Sambiasta masaiden maille ja Ghanaan. Mutta sama kai se on, mistä on peräisin se iloinen musta naama, joka kaunista tarinaa kuvittaa?
Tällaisten tarinoiden kohdalla kuulee usein sanottavan, että ”mitä väliä, vaikkei se olekaan totta, ajatus on tärkein”. Mitä väliä, vaikka sudet eivät muuttaneetkaan Yellowstonen ekosysteemiä monimuotoisemmaksi ja tasapainoisemmaksi? Eikö tärkeintä ole, että sen tarinan avulla ihmiset saadaan näkemään suurpedot ja niiden rooli ekosysteemissä myönteisemmässä valossa? Tarinan avulla ihmiset kiinnostuvat luonnosta ja saadaan kenties kannattamaan luonnonsuojelutoimia. Ja mitä väliä, vaikka tarina afrikkailaisen heimon anteeksiantorituaalista ei olekaan totta, jos tarinan avulla voi kannustaa ihmisiä ajattelemaan hyvää kanssaihmisistään, pyrkimään yhteisöllisyyteen ja antamaan anteeksi? Tarinahan voi jopa muuttua todeksi, jos jossain yhteisössä ryhdytään rituaalia toteuttamaan.
Sillä, millaisia tarinoita kerromme, on kuitenkin paljonkin väliä. Jos kerromme todellisuuteen perustumatonta tarinaa ekosysteemin korjaavista susista perustellaksemme sillä luonnonsuojelutoimia, se nakertaa niiden uskottavuutta. Se myös siirtää näkökulman väärään paikkaan: antaa mielikuvan siitä, että luontoäiti kyllä palauttaa palauttaa tasapainon ja vieläpä nopeasti, kun sille annetaan tilaisuus. Niin varmasti palauttaakin, mutta lopputulos ei välttämättä vastaa sitä, mitä toivoisimme. Lämpenevän ilmaston maailmassa lopputulos voikin olla sellainen, että suurin osa nykyisin elävistä lajeista, ihminen mukaan luettuna, kuolee sukupuuttoon.
Tarina anteeksiantorituaalista puolestaan tuottaa mielikuvan Afrikasta yhtenäisenä alueena, jossa heimoissa elävillä jaloilla villeillä on hyviä, eksoottisen kauniita tapoja, joista länsimaalaisten tulisi oppia. Se on kuva, joka peittää alleen muita, todellisia tarinoita, kuten vaikkapa tarinat jalkapalloa pelaavista ghanalaispojista tai tarinat Ruandan kansanmurhan jälkeisistä kylätuomioistuimista, joissa anteeksiantoa toteutetaan järkyttävien tapahtumien jälkeen. Jos tarinan todenperäisyys kyseenalaistuu, niin samalla kyseenalaistuu myös sen hyvää tarkoittava sisältö. Tarinan alkuperää etsiessäni törmäsin jo yhteen blogikirjoitukseen, jossa tarina osoitetaan fuulaksi ja todetaan, että liberaalit ja vasemmistolaiset ovat kokeneita paskanpuhujia, ja että samanlaista valheellista paskanjauhantaa on puhe ympäristötuhoista, rotujen (sic) välisestä tasa-arvosta ja naisten ja miesten välisistä palkkaeroista. Jos tarinamme Yellowstonen susista on pelkkää fuulaa, niin samaa fuulaahan voi olla ilmastonmuutoskin, ja jos afrikkalaisheimon anteeksiantorituaali on fuulaa, niin samaa fuulaahan voi sitten olla ihmisoikeuksiin perustuva maahanmuuttopolitiikkakin.
Jos halutaan vaikuttaa todellisuuteen, varsinkin poliittisesti, ei siis riitä, että kerrotaan tarinoita, joista tulee hyvä mieli. On kerrottava tarinoita, joita ei voi kiistää. Tarinoita, jotka tunteisiin vetoamisen lisäksi ovat niin vahvoja, että niiden kiistäminen tekee kiistäjän naurunalaiseksi.
NetHackissakin turistin hahmolla pärjää aika hyvin
Olen viime aikoina ajatellut autenttisuutta ja turismia. Viimeistä edellisillä Tähtivaeltajapäivillä syksyllä 2005 sf-kirjailija John M. Harrison kertoi vuorikiipeilyharrastuksestaan, ja mainitsi kuinka machokiipeilijät kohtelevat turisteina kaikkia, jotka eivät täysin omistaudu kiipeilylle eli toisin sanoen kiipeile 300 päivää vuodessa ja tee hanttihommia 65 päivää voidakseen rahoittaa kiipeilynsä. Omistautuminen tekee kiipeilijästä autenttisen. Turisti voi kiivetä vaikka Mount Everestille, mutta pysyy turistina, ellei tee kiipeilystä elämäntapaa. Vuosikymmeniä kiipeillyt Harrisonkin on pelkkä turisti, sillä hänhän kirjoittaa myös kirjoja!
Turismiin liittyy myös kollektiivisuus: turisti haluaa nähdä yhteisesti tietyt symboliset paikat ja näkymät, kokea samat kokemukset kuin muutkin turistit. Turistilla on tietty ennakko-oletus, jonka mukaan hän kuluttaa kokemusta tietystä matkailukohteesta. Turisti haluaa nähdä sen, minkä kaikki muutkin näkevät, ja ottaa siitä valokuvan, jossa hän itse esiintyy. Kun jostakin näkymästä tai kokemuksesta tulee yleinen ja kollektiivinen, se samalla rapauttaa autenttisuuden kuvitelmaa – yleisen uskomuksen mukaanhan autenttisinta on yksilökokemus. (Nyt on kyl pakko laittaa kirjallisuusviite, ja kertoa, että Markku Salmela on viimeisimmässä Kulttuurintutkimus-lehdessä käsitellyt näitä kollektiivisen katsomisen teemoja artikkelissaan ”Siinä se nyt on” – huomioita maiseman ikonografiasta, ettei tulis sellasta luuloa, että olen tämän kokonaan itse keksinyt.)
Turisti on metafora epäaitoudelle. Turisti itsessään on epäaito, mutta myös hänen kokemuksensa on epäaito, sillä turismia varten luodut ympäristöt ovat järjestään epäaitoja. Kärjistäen: kaikki, mitä turisti koskettaa, muuttuu epäaidoksi.
Turistin hahmossa on kuitenkin se mielenkiintoinen puoli, että turistin avulla voi kyseenalaistaa aitouden vaatimuksen ylipäänsä. Autenttisuutta mitataan aina tietystä näkökulmasta, se ei ole ehdoton, niinkuin käsite ”aitous” muuten vaikuttaisi edellyttävän. Turisti on hahmona niin ärsyttävä juuri siksi, että se osoittaa aitouden ja epäaitouden häilyvän rajan. ”Turisti” on vastakohta sille, mitä kunnon reissaaja, Madventures-kielellä ”travelleri”, haluaa olla, mutta ei kykene olemaan.
Palasin Lontoosta Helsingin ja Tampereen kautta. Tampereen majapaikan (kiitos keittiön lattiatilasta, S.) nurkan takana oli pub nimeltä Soho. (Tampereella on myös pub nimeltä London, mutta se jäi katsastamatta.) Soho oli sisustettu brittipubin tapaan, hanasta sai London Pridea ja pubiruokaakin olisi ollut tarjolla, jos olisi sattunut olemaan nälkä. Kalusteet olivat tummaa puuta, seinät punertavalla tapetilla päällystetyt ja lattiaa peitti kirjava kokolattiamatto.
Siinä pubissa istuskelussa oli jotain camp-henkistä haikeutta, kun istuskelusta ”oikeassa” lontoolaispubissa oli vain muutama päivä aikaa. Mutta miksi tamperelainen brittityyliin sisustettu pub olisi sinänsä ”epäautenttinen” verrattuna johonkin lontoolaiseen pubiin? Rakentuuko epäautenttisuus enemmän siitä, että jokin on ”väärässä paikassa” kuin sisällöstä? Onko tamperelainen brittipub sukua drag queenin kiillehuulipunalle, jonka ”oikea paikka” olisi naisen huulilla?
Campille epäautenttisuus on olennaista: ”autenttinen” camp on mahdollisimman ylilyötyä, kärjistettyä, pinnallista. Camp muistuttaa kaiken kerroksellisuudesta, liikkuvista merkityksistä, jotka vastustavat ajatusta jostain olemuksellisesta, aidosta. Turisti, jos mikä, on hahmona hyvin pervo. Turisti osoittaa sen, että autenttisuus liukuu, ja sinä hetkenä kun kokemuksen, paikan tai jonkin muun ilmiön autenttisuutta aletaan arvottaa, autenttisuuden kuvitteellisuus tulee esiin.
Autenttisuutta pitää miettiä aina suhteessa johonkin: tamperelaispub on epäautenttinen verrattuna Lontoon turistien suosimiin pubeihin, jotka puolestaan ovat epäautenttisia verrattuina hämäriin lähiöpubeihin, jotka puolestaan muuttuvat epäautenttisiksi päädyttyään Lonely Planetin sivuille ”autenttisina lähiöpubeina”. Autenttisuus on päättymätöntä harhaa, ja viime kädessä Stanstedin lentokentän muovisilla Big Beneillä täytetty krääsäkauppa on materiaalisuudessaan ja hetkellisyydessään yhtä ”autenttinen” ympäristö kuin brixtonilainen lähiöpub, jossa myydään eltaantuneita fish&chipsejä.
***
Matkamuistokrääsäkaupat ovat muuten tavattoman mielenkiintoisia, sillä ne eivät niinkään kerro siitä, mitä turisti haluaa nähdä ja mistä turisti on kiinnostunut kuin siitä, mitä paikalliset pitävät itselleen ominaisena – ja mistä he kuvittelevat nyhtävänsä turistilta eniten rahaa. 1980-luvulla jokainen lappilainen matkamuistokauppa oli täynnä poronkarvasta ja huovasta kokoon liimattuja peikkoja, jotka eivät muistuttaneet mitään muuta kuin matkamuistoa.
Ne sivistyksen aukot
Sirenin blogissa oli hauska, joskin hieman häpeällinen meemi kymmenestä kirjallisuuden klassikosta, joita ei ole saanut luettua loppuun. Yleisesti ottaen yritän lukea aloittamani kirjat loppuun vaikka hampaat irvessä – tiedä sitten, onko se merkki peräänantamattomasta sinnikkyydestäni vai sairaalloisesta perfektionismistani ja pakkoneuroottisuudestani.
Siren listaa kaksi kirjaa, jotka ovat minultakin jääneet kesken. Ensimmäinen niistä on, ei mikään sen jykevämpi kuin
Raamattu
Ala-asteella Gideonit kävivät jakamassa lapsukaisille pieniä punaisia ja muovikantisia Uusia Testamentteja. Ne kirjat olivat tavattoman herttaisia ja niissä oli paljon pientä tekstiä, jota luin aamuisin odottaessani koulutaksia. Valitettavasti lukeminen jämähti Apostolien tekoihin. Evankeliumit menivät, mutta kristinuskon levittäminen oli puisevaa luettavaa. Lukion kolmannella oli uuden yrityksen vuoro. Pyysin varta vasten mummulta 18-vuotissynttärilahjaksi Raamatun uutta käännöstä. Lahjatoiveessa oli olevinaan jotain hienovaraista ironiaa ja kristinuskon kritiikkiä, sillä 18 täytettyäni kävin saman tien eroamassa kirkosta. Valitettavasti edes ironia ei auttanut Raamatun lukemisessa. Muistaakseni pääsin läpi Mooseksen kirjat ja hyydähdin jonnekin Joosuan tienoille. Mutta jos joskus joudun autiolle saarelle, niin haluan mukaani Raamatun, siitä eivät tarinat ainakaan ihan heti lopu.
Toinen Sirenin listaama kirja on
D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja
Siren sanoo tarttuneensa kirjaan teini-ikäisenä ja lukeneensa siitä vain seksikohtaukset. Samat sanat. Voi hyvä ihme, että se opus oli puiseva, ja sen puisevuutta lisäsi se, että ennakkoon oletin/toivoin kirjan olevan jotain hirveää pornoa, kun se oli aikoinaan kielletty (ja on jossain edelleenkin). Muistan lukeneeni kirjaa teltassa kesällä, olin ehkä 14. Onneksi Hunt Emerson on tehnyt Lady Chatterleyn rakastajasta viihdyttävän underground-sarjakuvaversion.
Ja sitten siirrynkin omiin aukkoihini.
James Joyce: Odysseus
Lukioiässä luin Joycelta ensin Dublinilaiset ja sitten Taiteilijan omakuvan nuorena miehenä, ja molemmat olivat hauskoja kirjoja. Suurin odotuksin aloin lukea Odysseusta, onhan se klassikkokin ja kaikki, ja sijoittuu osapuilleen samaan miljööseen kuin kaksi ensin mainittua. Valitettavasti kirjalliset kokeilut olivat lukiolaisaivoille liikaa. Saattavatpa olla lisensiaattiaivoillekin. Olen tosin miettinyt antavani Odysseukselle toisen tilaisuuden, kuvaahan se Dublinia kuitenkin, ja Dublin on hauska kaupunki. Ehkä se pitäisi lukea alkukielellä?
Homeros: Odysseia
Pannaan nyt sitten se Joycen innoittajakin tähän. En tarkkaan muista, koska yritin lukea Odysseiaa, luultavasti lukiossa, mahdollisesti fuksina. Joka tapauksessa luin Otto Mannisen käännöstä, junnaavasti ja pitkään, ja ihmettelin mikä on vikana kun teksti ei maistu, vaikka pidän Otto Mannisen runoista (Istun ja tuijotan hiljaa, tummuu ympäri yö. Sen siis vaivaista viljaa, suo elon suottatyö). Saarikosken käännöstä en ole kokeillut, ehkä niitä pitäisi lukea rinnakkain. Muistan, että jollain klassisen arkeologian luennolla luennoitsija kuvaili hurmioituneesti, kuinka Manninen on noudattanut uskollisesti homeerista heksametriä, ja ajattelin joskus antavani Mannisen Odysseialle toisen tilaisuuden. En ole vielä saanut aikaiseksi.
Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra
Rupesin lukemaan opusta luullakseni lukion tokalla, koska totta kai lukiolaisälykköjen tulee lukea Nietzscheä ainakin yksikseen, vaikka sitten erottuakseen urpoista. Kirja vaikutti kuitenkin lähinnä sekavalta tajunnanvirralta (muistaakseni), enkä osannut seuloa sieltä toivomaani viisautta. Pitkän aikaa tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut saanut luettua kirjaa loppuun. Ehkä sitä voisi nyt yrittää uudelleen, letkeämmällä lukuotteella.
J.R.R. Tolkien: Silmarillion
Juu, tiedän tiedän… siinä on hienoja tarinoita, ja taustoitetaan Keskimaata, ja Tarua voi kuulemma ymmärtää paljon paremmin kun on lukenut Silmarillionin. En vain ole saanut sitä luettua. Olen aloittanut ainakin pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla lukukokemuksen jääminen kesken järkytti pikkuveljeäni, toisella kerralla Virtua. Ehkä jonain päivänä luen senkin.
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Tämäkin jäi lukiossa kesken. Olen lukenut vain yhden Jane Austenin kirjan, eli Kasvattitytön tarinan. Sen luin ehkä noin 11-vuotiaana, jolloin olin ilmiselvästi vielä perfektionistisempi kuin nyt. Kirja oli uskomattoman pitkästyttävä, ja piristin lukukokemusta liimailemalla tarroja kirjaan ja kirjoittelemalla pieniä huomautuksia marginaaleihin. Luultavasti tämä lukukokemus on juurruttanut minuun syvän vastenmielisyyden Jane Austenia kohtaan, sillä Ylpeys ja ennakkoluulo oli juuri niin puisevaa luettavaa kuin muistin Austenin olevan. Austenin kirjan jääminen kesken ei syyllistyttänyt yhtään, olin vain ylpeä 11-vuotiaasta itsestäni, joka pystyi lukemaan sinnikkäästi tylsän kirjan loppuun. Kehuvat sitä tv-sarjaa hyväksi. Olisi joskus hauska nähdä se. Viime vuonna ilmestynyt leffa sen sijaan oli aika piinallinen (ja pinnallinen).
Marcel Proust: Swannin tie: Combray. Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ensimmäinen osa
Proustia yritin lukea jo Ouluun muutettuani. En oikein tiedä, miksi se jäi kesken, kirjassa oli kuitenkin tietynlaista yksityiskohtien kauneutta, josta pidin. Ehkä tarina ei yksinkertaisesti sitonut minua kunnolla? Vastikään Hesarissa oli iso juttu Proustin kirjasarjasta, jossa viimeisen osan kääntäjä kehui romaanisarjaa. Viimeinen osa on siis hiljattain ilmestynyt tai ilmestyy piakkoin. Juttua lukiessa tuli sellainen olo, että pitäisi lukea Proustia, mutta olo meni ohi.
William Gibson: Neurovelho
En ole lukenut yhtään Gibsonin kirjaa, siitä huolimatta että olen yrittänyt lukea scifi-klassikoita suuremmalla hartaudella kuin vaikkapa venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Neurovelhoa aloin lukea lukiossa – samoihin aikoihin luin esimerkiksi Brian Aldissia ja Arthur C. Clarkea. En muista tarkkaan, miksi Neurovelho jäi kesken. Olikohan tyyli liian puiseva vai henkilöhahmot jäykkiä, en muista. Myöhemmin on harmittanut, etten tahkonnut sitä loppuun. Onhan se kumminkin sen tason kyberpunk-klassikko, että on noloa, ettei sitä ole lukenut.
Chris Claremont, John Byrne et al: The Essential X-men vol. 2
En lukenut Marvelin sarjakuvia penskana oikeastaan lainkaan. Kaikki kaverini ovat lukeneet Ryhmä X:nsä, Hämähäkkimiehensä ja Ihmenelosensa siinä vaiheessa kun ne ilmestyivät lehtinä. Olen rakastanut sarjakuvia jo ennen kuin opin lukemaan, mutta supersankarisarjakuvia en juurikaan lukenut. Yksi syy on se, että lehdet olisi varmaan pitänyt tilata tai ostaa, ja luin pentuna lähinnä kirjastosta lainattavia sarjakuvia. Ehkä kirjastoihin ei vain tilattu Marvelin lehtiä? Sittemmin olennaisimmat 80-luvun X-men-tarinat on julkaistu kokoomateoksena, jossa on mm. tarina Pimeästä Feeniksistä, ilmeisesti joku kaikkien supersankarilegendojen äiti. Virtulla on se kokoomateos hyllyssä. Aloin lukea sitä ennen kuin leffa X-men 3 tuli teattereihin. En ole päässyt kovin pitkälle. Tunnistan kyllä sen, että 13-vuotias versioni minusta olisi ollut aivan hulluna niihin sarjakuviin. Mutta valitettavasti joku lumo siitä puuttuu.
Jostain syystä suurin osa mainitsemistani kirjoista on sellaisia, jotka ovat jääneet kesken teini-iässä. Vaikuttaa siltä kuin lukiossa kirjojen (varsinkin klassikoiden) jääminen kesken olisi ollut jotenkin mieltä hiertävämpää kuin nyt, ja että ne siksi ovat jääneet mieleen jonkinlaisina epäonnistumisina. Ehkä minulla oli silloin myös selkeämpi yritys lukea klassikoita ja sivistyä, mutta silti jotenkin viihtymistä painottava lukutapa. Nykyään luen tekstejä aika käytännönläheisesti, mikä toisaalta tarkoittaa sitä, että en välttämättä valitse luettavaksi kirjaa ellei sitä juuri sillä hetkellä tarvitse tai jollei se juuri sillä hetkellä erityisesti kiinnosta, ja toisaalta sitä, että tekstiä voi lukea vaikka se ei viihdyttäisikään. Jätän kirjoja aika vähän lopullisesti kesken: jotkut opukset voivat toki olla kesken vaikka vuoden, mutta jossain vaiheessa, sivu sivulta, junnaan ne loppuun.
Olen pitkään ollut uskoton antropologialle queer-tutkimuksen kanssa, ja nyt se kostautuu
Olen viime viikkoina miettinyt teemaa ”uskottomuus ja pettäminen”. Olen mukana kirjoittamassa aiheesta erästä tekstiä, joka julkaistaneen sen verran muuntuneessa muodossa, että voin hyvällä omallatunnolla pähkäillä aihetta tässäkin.
Oli tarkoitus, että minun kontribuutioni tekstiin olisi toisaalta bi-näkökulma ja toisaalta antropologi-näkökulma. Suolsin huoletta pitkät pätkät juttuja binaisiin kohdistuvista odotuksista eri yhteisöissä ja polyamoria-käsitteen sitoutumisesta identiteettipolitiikoihin, mutta antropologian kohdalla tökkäsi totaalisesti. Jotenkin tuntui siltä, että uskottomuuden ja pettämisen käsitteillä ei ole mitään kunnollista sisältöä, kun siirrytään pois länsimaisesta, romanttiselle rakkaudelle perustuvasta yksiavioisesta parisuhdeihanteesta.
Ensinnäkin monogamian ja polygamian käsitteillä on antropologian kontekstissa täysin eri merkitykset kuin arkipuheessa. Yksi- ja moniavioisuudella viitataan lähinnä avioliittojärjestelmiin: monogamisessa avioliittojärjestelmässä ihmisellä on yksi puoliso (joko kerrallaan tai koko elämässään), polygamisessa hänellä on monta. Avioliittojärjestelmän kannalta seksuaalisuus on toisarvoinen tekijä sukulaisuussuhteiden määrittelyn ja taloudellisten järjestelyjen rinnalla. Toki avioliittojärjestelmillä yleisesti ottaen säädellään erityisesti naisten seksuaalisuutta, ja rankimmillaan seksin harrastamisesta avioliiton ulkopuolella voi saada kuolemantuomion. Tästä huolimatta monogamisessa avioliittojärjestelmässä ei välttämättä toteuteta seksuaalista monogamiaa. Silti arkipuheessa yksiavioisesta avioliittojärjestelmästä oletetaan seuraavan myös seksuaalista yksiavioisuutta, vaikka nämä eivät ole suorassa yhteydessä keskenään.
Kun mono- ja polygamiaa katsellaan tiukan antropologisesta avioliittojärjestelmänäkökulmasta, on mahdotonta sanoa, että kuka petti ja ketä, ja kuka oli uskoton ja mille, ja missä tilanteessa. Onko miehensä sukuun naitettu neito uskoton miehelleen vai koko miehen suvulle, jos hän harrastaa seksiä jonkun muun kanssa kuin aviomiehensä? (Esim. suomalaiset talonpojat.) Jos kyseinen neito on oman sukunsa jo kihlaama, ja karkaakin toisen miehen matkaan, pettääkö hän omaa sukuaan vai kihlattunsa sukua – vai kihlattuaan? (Esim. suomalaiset talonpojat.) Jos monivaimoisessa avioliitossa vaimot harrastavat seksiä keskenään, pettävätkö he miestään vai niitä vaimoja, jotka eivät ole mukana harrastamassa seksiä, vai ketään? (Esim. Sudanin azandet.) Jos kulttuurissa, jossa miehellä on vieraanvaraisuuden vuoksi velvollisuus tarjota vaimonsa seksuaalisia palveluja vieraalle, ja vaimo kieltäytyy, niin pettääkö hän miehensä silloin? Vai vieraan? (Esim. inuitit.) Onko pettämisen ja uskottomuuden käsitteillä minkäänlaista merkitystä sellaisessa kulttuurissa, jossa kaikki asuvat äitinsä kodissa elämänsä loppuun asti, ja sitten miehet käyvät vain yöstelemässä mieluisten naisten kanssa? (Esim. Kiinan nat ja mosuot.) Jos vanhalle naiselle naitettu nuori nainen kieltäytyy harrastamasta seksiä vanhan vaimonsa osoittaman miehen kanssa jälkeläisen tuottamiseksi, pettääkö kyseinen nainen vaimoaan? Entä jos hän harrastaa seksiä sellaisen miehen kanssa, jota vaimo ei ole hänelle valinnut? (Esim. Kenian msagaji-ryhmä.) Niin, ja mitä se seksi nyt sitten ylipäätään olikaan?
Mitä antropologi voi ylipäänsä sanoa uskottomuudesta ja pettämisestä – paitsi jotain ympäripyöreää kulttuuristen normien vaihtelusta? Tätä pähkäillessäni ajattelin ensin, että vika on siinä, etten ole pitkään aikaan kunnolla petrannut antropologian teorioita, ja että keskittymiseni pääasiassa queer-tutkimukseen ja kulttuurintutkimukselliseen näkökulmaan on sumentanut kokonaan antropologisen näkökykyni. Vasta pitkään pähkäiltyäni tajusin, että vika ei ole minussa tai antropologiassa, vaan siinä oletuksessa, että uskottomuus ja pettäminen olisivat käsitteitä, jotka aivan kuin luonnostaan luonnehtisivat tiettyjä seksuaalisia tilanteita tietyissä ihmissuhteissa. Seksuaalisen yksiavioisuuden itsestäänselvyys on niin kietoutunut uskottomuuden ja pettämisen käsitteisiin, että ne muuttuvat tyhjiksi, kun seksuaalisuus ei ole olennaisin tekijä avioliittojärjestelmässä, ja kun seksuaalisuus ei enää määritäkään yhtä ihmissuhdetta ensisijaiseksi.
Forum24-lehden Tv-viikko-palstalla mainostettiin filmiä Lantana, joka ”on epätavallinen elokuva tavallisista ihmisistä, jotka painivat varsin tuttujen ongelmien, kuten uskottomuuden ja juonittelun keskiössä.” Tuon lauseen luettuani tuli jotenkin irtonainen olo. Mitä se on se uskottomuuden tuttuus? Tarkoittaako se sitä, että uskottomuus on niin itsestäänselvä osa ihmisten parisuhteita, että se on ”tuttu”? Vai sitä, että ilman uskottomuuden käsitettä yksiavioisuuden normilla ei olisi rajaa ja sen vuoksi se on ”tuttu”? Vai sitä, että se on emotionaalisesti ”tuttua” kaikille?
Tunnistan kyllä emotionaalisesti sen tunteen, miltä tuntuu tulla petetyksi, ja miltä tuntuu pettää, mutta petetyksi tulemisen / pettämisen tunteet eivät mielessäni liity seksuaalisuuteen, eivätkä myöskään rajoitu yhteen tiettyyn ihmissuhteeseen. Petetyksi tulemisen tunne vertautuu hiekkalaatikon laidalle jäämiseen, kun kaikki muut pitävät hauskaa keskellä, ja pettäminen siihen syyllisyyteen, joka tulee, kun tietää jonkun jäävän ulkopuolelle, eikä silti vedä häntä mukaan tekemään hiekkakakkuja. Tällainen emotionaalinen pettyminen tai pettäminen saattaa olla universaali inhimillinen kokemus tai sitten ei, mutta ainakaan sitä ei voi pitää yleispätevän seksuaalinormin pohjana, puhumattakaan, että siitä voisi suoraan johtaa oletuksia siitä, miten ihmissuhteita ja avioliittosopimuksia olisi parasta järjestellä.
Kaupallisuuden, kulttuuri-imperialismin ja katolilaisen infiltraation päivä
Olen kahtena peräkkäisenä vuonna viettänyt Pyhän Valentinuksen muistopäivää Irlannissa, jossa päivää vietetään huomattavasti suuremmalla volyymillä kuin Suomessa. Irlannissa pällistelin sitä hämmentävänä kulttuuri-ilmiönä, jossa sekoittuu uskonnollisuus, kaupallisuus ja romanttisen rakkauden ihanne. Suomalaiskontekstissa moinen päivä tuntuu täysin historiattomalta juhlalta verrattuna irlantilaiseen St. Valentinen päivään.
Saint Valentine
Vuonna 2005 yövyimme Niinan kanssa dublinilaisessa hostellissa, joka sijaitsi samalla kadulla kuin Whitefriar Street Church, jossa Pyhä Valentinus on erityisen tärkeä pyhimys. Whitefriar Street Churchilla on nimittäin kunnia omistaa Pyhän Valentinuksen reliikki, jonka se sai vuonna 1836. Reliikille, eli mytylle marttyyrin luita ja veritipalle, on rakennettu oma pyhäkkönsä. Reliikillä oli suuri symboliarvo sen vuoksi, että se saatiin Dubliniin vain paria vuotta sen jälkeen, kun katolisen uskon harjoittaminen sallittiin brittihallinnon alla olevassa Irlannissa. Muutama pala pyhimyksen luita vahvisti katolisen kirkon asemaa: tuskinpa paavi muuten olisi pyhimyksen luita ryhtynyt jakelemaan.
Whitefriar Street Churchissa marttyyripyhimys Valentinus on siis hyvin merkityksellinen muulloinkin kuin muistopäivänään 14.2. Kirkon kupeessa oli uskonnollinen krääsäkauppa, josta sai ostaa mm. pulloja pyhälle vedelle, pieniä pyhimysriipuksia ja rukousnauhoja. Esirukouksia sen sijaan sai pyytää ilmaiseksi, ja niinpä pyysinkin eräälle erityisen anti-uskonnolliselle kaverilleni esirukouksen: sen merkiksi kirkko nimittäin lähetti esirukouksen saajalle kortin, jossa oli asianomaisen rukoiltavan pyhimyksen kuva. Sain itse muistoksi kirjanmerkin. Istuimme hetken St. Valentinen päivämessussa, mutta emme jääneet koko messun ajaksi. Kirkko oli kohtuullisen täynnä, ja turisteilu tuntui nololta vakavina rukoilevien ihmisten seassa.
Kontrasti kirkon pyhimysjuhlinnan ja kaupallisen Valentinen päivän välillä olikin sitten valtava. Joka paikassa pursusi vaaleanpunaista. Korttitelineet olivat suuria pinkkejä läikkiä maisemassa, sydämiä kantavat pehmolelut valloittivat sellaisiakin paikkoja, joissa ei pehmoleluja yleensä ole, ja kauppojen karkkihyllyillä sydämenmuotoiset suklaarasiat olivat erityisesti esillä. Kukkakauppiaita oli joka kulmalla, ja noin puolet myytävistä kukista oli jonkinlaisia Valentine’s Special -kimppuja. O’Connell Streetillä oleva seksivälinekauppa otti Valentinen päivästä kaiken markkinointipotentiaalin irti, ja kylläpä siellä pyörikin suuri määrä ihmisiä hypistelemässä sydämenmuotoisia rintsikoita ja tangoja ja vaaleanpunaisia dildoja ja vibroja, jotka oli kaikki aseteltu houkuttelevasti esille kuin marketissa makeiset konsanaan.
Pinkkejä kortteja
Uskonnollisuuden sekoittuminen höttörömanttiseen kaupallisuuteen oli kiinnostavaa. St. Valentinen päivä tuntui irlantilaiskontekstissa kulttuurisesti merkittävältä ja mielekkäältä, täysin riippumatta siitä, miten kriittisesti suhtaudun katolisen kirkon toimintaan, romantiikkaan tai markkinavoimiin. Suomalainen ystävänpäivä sen sijaan tuntuu parhaimmillaankin lattealta, pahimmillaan ärsyttävältä ja kiusalliselta.
Tänään sitten opinkin Kalevaa lukemalla, että Suomessa on vietetty ystävänpäivää 20 vuotta. Luulin pitkään, että kyseessä on Suomen Postin salaliitto, jonka avulla saadaan ihmiset ensin tuntemaan syyllisyyttä hoitamattomista ihmissuhteistaan ja sitten uskotellaan heille, että postimerkillä varustettu, postista ostettu pahvinpalanen ratkaisee asian. Posti onkin onnistunut, sillä kuten Kaleva kertoo, ystävänpäivä on ”muodostunut toiseksi suosituimmaksi korttipäiväksi joulun jälkeen”. Jos ystävänpäivä keksittäisiin nyt, keksijänä olisivat varmaan kännykkäoperaattorit. Salaliitto ei kuitenkaan ole vain postin keksintöä, vaan ensimmäiseksi ystävänpäivän lanseerasi Tampereen sydänyhdistys, ja sen jälkeen Suomen Punainen Risti.
Kalevan mukaan Suomen Punainen Risti järjestää tänäänkin tapahtumia, joissa muistutetaan yksinäisten vanhusten asemasta, mikä on toki kaikin puolin suositeltavaa. Ystävänpäivässä on kuitenkin kiusallista se, että kaksikymmentä vuotta sitten puoliväkisin keksityllä perinteellä ei oikeastaan ole minkäänlaista sisältöä. Sisällöttömyydestä kertoo se, millaisin muodoin päivää vietetään: kuluttamalla. Kalevassa esimerkiksi mainostetaan erityistarjousta, jossa maskaran ostaja saa kaksi yhden hinnalla, jotta voi antaa toisen ystävälleen. Niin vakuutusyhtiöt kuin huonekaluliikkeet käyttävät makeaa ystäväretoriikkaa myynninedistämiseen; voihan sitä ihminen ystävystyä sohvan tai patjan kanssa, ja ”ystävystymistä seuraa usein muutto yhteen”, kuten Vepsäläisen mainos toteaa. Puhumattakaan Kokoomuspuolueesta, joka kutsuu ystävänpäiväkahveille ja kertoo, että ”Vastuullinen markkinatalous on työväen paras ystävä”.
Kaikenkaikkiaan ystävyydellä ja ystävänpäivällä ei tunnu olevan juuri minkäänlaista todellista yhteyttä. Ala-asteella ystävänpäiväkorttien määrällä, ja annettujen ja saatujen korttien vertailuluvulla määriteltiin suosituimmuusasemia ja sitä myötä myös ihmisarvoa. Yläasteella niitä kortteja olisi pitänyt antaa pojille, joilla oli suuri valta joko repiä kortti näyttävästi ja nöyryyttävästi tai sitten välinpitämättömän puolihuolimattomasti ottaa kortti vastaan. Tietenkään kortteja ei olisi sopinut antaa kellekään epäsuositulle nörttipojalle, siitähän olisi seurannut valtavaa häpeää kummallekin osapuolelle. Helpompaa oli jättäytyä korttipelin ulkopuolelle kuin approksimoida sitä, mitä miten siinä tulisi pärjäämään. (No huonosti, tietenkin.)
Minun mielessäni ystävänpäivään ei ole kiinnittynyt mitään erityisiä ystävyyteen tai välittämiseen liittyviä assosiaatioita. Jos Virtu tänään olisi ostanut minulle kukkia, olisin sanonut, että ironinen voi olla halvemmallakin.
Jatulintarha 