Category: Kulttuuri

Ne sivistyksen aukot

Sirenin blogissa oli hauska, joskin hieman häpeällinen meemi kymmenestä kirjallisuuden klassikosta, joita ei ole saanut luettua loppuun. Yleisesti ottaen yritän lukea aloittamani kirjat loppuun vaikka hampaat irvessä – tiedä sitten, onko se merkki peräänantamattomasta sinnikkyydestäni vai sairaalloisesta perfektionismistani ja pakkoneuroottisuudestani.

Siren listaa kaksi kirjaa, jotka ovat minultakin jääneet kesken. Ensimmäinen niistä on, ei mikään sen jykevämpi kuin

Raamattu

Ala-asteella Gideonit kävivät jakamassa lapsukaisille pieniä punaisia ja muovikantisia Uusia Testamentteja. Ne kirjat olivat tavattoman herttaisia ja niissä oli paljon pientä tekstiä, jota luin aamuisin odottaessani koulutaksia. Valitettavasti lukeminen jämähti Apostolien tekoihin. Evankeliumit menivät, mutta kristinuskon levittäminen oli puisevaa luettavaa. Lukion kolmannella oli uuden yrityksen vuoro. Pyysin varta vasten mummulta 18-vuotissynttärilahjaksi Raamatun uutta käännöstä. Lahjatoiveessa oli olevinaan jotain hienovaraista ironiaa ja kristinuskon kritiikkiä, sillä 18 täytettyäni kävin saman tien eroamassa kirkosta. Valitettavasti edes ironia ei auttanut Raamatun lukemisessa. Muistaakseni pääsin läpi Mooseksen kirjat ja hyydähdin jonnekin Joosuan tienoille. Mutta jos joskus joudun autiolle saarelle, niin haluan mukaani Raamatun, siitä eivät tarinat ainakaan ihan heti lopu.

Toinen Sirenin listaama kirja on

D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja

Siren sanoo tarttuneensa kirjaan teini-ikäisenä ja lukeneensa siitä vain seksikohtaukset. Samat sanat. Voi hyvä ihme, että se opus oli puiseva, ja sen puisevuutta lisäsi se, että ennakkoon oletin/toivoin kirjan olevan jotain hirveää pornoa, kun se oli aikoinaan kielletty (ja on jossain edelleenkin). Muistan lukeneeni kirjaa teltassa kesällä, olin ehkä 14. Onneksi Hunt Emerson on tehnyt Lady Chatterleyn rakastajasta viihdyttävän underground-sarjakuvaversion.

Ja sitten siirrynkin omiin aukkoihini.

James Joyce: Odysseus

Lukioiässä luin Joycelta ensin Dublinilaiset ja sitten Taiteilijan omakuvan nuorena miehenä, ja molemmat olivat hauskoja kirjoja. Suurin odotuksin aloin lukea Odysseusta, onhan se klassikkokin ja kaikki, ja sijoittuu osapuilleen samaan miljööseen kuin kaksi ensin mainittua. Valitettavasti kirjalliset kokeilut olivat lukiolaisaivoille liikaa. Saattavatpa olla lisensiaattiaivoillekin. Olen tosin miettinyt antavani Odysseukselle toisen tilaisuuden, kuvaahan se Dublinia kuitenkin, ja Dublin on hauska kaupunki. Ehkä se pitäisi lukea alkukielellä?

Homeros: Odysseia

Pannaan nyt sitten se Joycen innoittajakin tähän. En tarkkaan muista, koska yritin lukea Odysseiaa, luultavasti lukiossa, mahdollisesti fuksina. Joka tapauksessa luin Otto Mannisen käännöstä, junnaavasti ja pitkään, ja ihmettelin mikä on vikana kun teksti ei maistu, vaikka pidän Otto Mannisen runoista (Istun ja tuijotan hiljaa, tummuu ympäri yö. Sen siis vaivaista viljaa, suo elon suottatyö). Saarikosken käännöstä en ole kokeillut, ehkä niitä pitäisi lukea rinnakkain. Muistan, että jollain klassisen arkeologian luennolla luennoitsija kuvaili hurmioituneesti, kuinka Manninen on noudattanut uskollisesti homeerista heksametriä, ja ajattelin joskus antavani Mannisen Odysseialle toisen tilaisuuden. En ole vielä saanut aikaiseksi.

Friedrich Nietzsche: Näin puhui Zarathustra

Rupesin lukemaan opusta luullakseni lukion tokalla, koska totta kai lukiolaisälykköjen tulee lukea Nietzscheä ainakin yksikseen, vaikka sitten erottuakseen urpoista. Kirja vaikutti kuitenkin lähinnä sekavalta tajunnanvirralta (muistaakseni), enkä osannut seuloa sieltä toivomaani viisautta. Pitkän aikaa tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut saanut luettua kirjaa loppuun. Ehkä sitä voisi nyt yrittää uudelleen, letkeämmällä lukuotteella.

J.R.R. Tolkien: Silmarillion

Juu, tiedän tiedän… siinä on hienoja tarinoita, ja taustoitetaan Keskimaata, ja Tarua voi kuulemma ymmärtää paljon paremmin kun on lukenut Silmarillionin. En vain ole saanut sitä luettua. Olen aloittanut ainakin pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla lukukokemuksen jääminen kesken järkytti pikkuveljeäni, toisella kerralla Virtua. Ehkä jonain päivänä luen senkin.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

mansfieldpark

Tämäkin jäi lukiossa kesken. Olen lukenut vain yhden Jane Austenin kirjan, eli Kasvattitytön tarinan. Sen luin ehkä noin 11-vuotiaana, jolloin olin ilmiselvästi vielä perfektionistisempi kuin nyt. Kirja oli uskomattoman pitkästyttävä, ja piristin lukukokemusta liimailemalla tarroja kirjaan ja kirjoittelemalla pieniä huomautuksia marginaaleihin. Luultavasti tämä lukukokemus on juurruttanut minuun syvän vastenmielisyyden Jane Austenia kohtaan, sillä Ylpeys ja ennakkoluulo oli juuri niin puisevaa luettavaa kuin muistin Austenin olevan. Austenin kirjan jääminen kesken ei syyllistyttänyt yhtään, olin vain ylpeä 11-vuotiaasta itsestäni, joka pystyi lukemaan sinnikkäästi tylsän kirjan loppuun. Kehuvat sitä tv-sarjaa hyväksi. Olisi joskus hauska nähdä se. Viime vuonna ilmestynyt leffa sen sijaan oli aika piinallinen (ja pinnallinen).

Marcel Proust: Swannin tie: Combray. Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan ensimmäinen osa

Proustia yritin lukea jo Ouluun muutettuani. En oikein tiedä, miksi se jäi kesken, kirjassa oli kuitenkin tietynlaista yksityiskohtien kauneutta, josta pidin. Ehkä tarina ei yksinkertaisesti sitonut minua kunnolla? Vastikään Hesarissa oli iso juttu Proustin kirjasarjasta, jossa viimeisen osan kääntäjä kehui romaanisarjaa. Viimeinen osa on siis hiljattain ilmestynyt tai ilmestyy piakkoin. Juttua lukiessa tuli sellainen olo, että pitäisi lukea Proustia, mutta olo meni ohi.

William Gibson: Neurovelho

En ole lukenut yhtään Gibsonin kirjaa, siitä huolimatta että olen yrittänyt lukea scifi-klassikoita suuremmalla hartaudella kuin vaikkapa venäläisen kirjallisuuden klassikoita. Neurovelhoa aloin lukea lukiossa – samoihin aikoihin luin esimerkiksi Brian Aldissia ja Arthur C. Clarkea. En muista tarkkaan, miksi Neurovelho jäi kesken. Olikohan tyyli liian puiseva vai henkilöhahmot jäykkiä, en muista. Myöhemmin on harmittanut, etten tahkonnut sitä loppuun. Onhan se kumminkin sen tason kyberpunk-klassikko, että on noloa, ettei sitä ole lukenut.

Chris Claremont, John Byrne et al: The Essential X-men vol. 2

En lukenut Marvelin sarjakuvia penskana oikeastaan lainkaan. Kaikki kaverini ovat lukeneet Ryhmä X:nsä, Hämähäkkimiehensä ja Ihmenelosensa siinä vaiheessa kun ne ilmestyivät lehtinä. Olen rakastanut sarjakuvia jo ennen kuin opin lukemaan, mutta supersankarisarjakuvia en juurikaan lukenut. Yksi syy on se, että lehdet olisi varmaan pitänyt tilata tai ostaa, ja luin pentuna lähinnä kirjastosta lainattavia sarjakuvia. Ehkä kirjastoihin ei vain tilattu Marvelin lehtiä? Sittemmin olennaisimmat 80-luvun X-men-tarinat on julkaistu kokoomateoksena, jossa on mm. tarina Pimeästä Feeniksistä, ilmeisesti joku kaikkien supersankarilegendojen äiti. Virtulla on se kokoomateos hyllyssä. Aloin lukea sitä ennen kuin leffa X-men 3 tuli teattereihin. En ole päässyt kovin pitkälle. Tunnistan kyllä sen, että 13-vuotias versioni minusta olisi ollut aivan hulluna niihin sarjakuviin. Mutta valitettavasti joku lumo siitä puuttuu.

Jostain syystä suurin osa mainitsemistani kirjoista on sellaisia, jotka ovat jääneet kesken teini-iässä. Vaikuttaa siltä kuin lukiossa kirjojen (varsinkin klassikoiden) jääminen kesken olisi ollut jotenkin mieltä hiertävämpää kuin nyt, ja että ne siksi ovat jääneet mieleen jonkinlaisina epäonnistumisina. Ehkä minulla oli silloin myös selkeämpi yritys lukea klassikoita ja sivistyä, mutta silti jotenkin viihtymistä painottava lukutapa. Nykyään luen tekstejä aika käytännönläheisesti, mikä toisaalta tarkoittaa sitä, että en välttämättä valitse luettavaksi kirjaa ellei sitä juuri sillä hetkellä tarvitse tai jollei se juuri sillä hetkellä erityisesti kiinnosta, ja toisaalta sitä, että tekstiä voi lukea vaikka se ei viihdyttäisikään. Jätän kirjoja aika vähän lopullisesti kesken: jotkut opukset voivat toki olla kesken vaikka vuoden, mutta jossain vaiheessa, sivu sivulta, junnaan ne loppuun.

Mainokset

Olen pitkään ollut uskoton antropologialle queer-tutkimuksen kanssa, ja nyt se kostautuu

Olen viime viikkoina miettinyt teemaa ”uskottomuus ja pettäminen”. Olen mukana kirjoittamassa aiheesta erästä tekstiä, joka julkaistaneen sen verran muuntuneessa muodossa, että voin hyvällä omallatunnolla pähkäillä aihetta tässäkin.

Oli tarkoitus, että minun kontribuutioni tekstiin olisi toisaalta bi-näkökulma ja toisaalta antropologi-näkökulma. Suolsin huoletta pitkät pätkät juttuja binaisiin kohdistuvista odotuksista eri yhteisöissä ja polyamoria-käsitteen sitoutumisesta identiteettipolitiikoihin, mutta antropologian kohdalla tökkäsi totaalisesti. Jotenkin tuntui siltä, että uskottomuuden ja pettämisen käsitteillä ei ole mitään kunnollista sisältöä, kun siirrytään pois länsimaisesta, romanttiselle rakkaudelle perustuvasta yksiavioisesta parisuhdeihanteesta.

Ensinnäkin monogamian ja polygamian käsitteillä on antropologian kontekstissa täysin eri merkitykset kuin arkipuheessa. Yksi- ja moniavioisuudella viitataan lähinnä avioliittojärjestelmiin: monogamisessa avioliittojärjestelmässä ihmisellä on yksi puoliso (joko kerrallaan tai koko elämässään), polygamisessa hänellä on monta. Avioliittojärjestelmän kannalta seksuaalisuus on toisarvoinen tekijä sukulaisuussuhteiden määrittelyn ja taloudellisten järjestelyjen rinnalla. Toki avioliittojärjestelmillä yleisesti ottaen säädellään erityisesti naisten seksuaalisuutta, ja rankimmillaan seksin harrastamisesta avioliiton ulkopuolella voi saada kuolemantuomion.  Tästä huolimatta monogamisessa avioliittojärjestelmässä ei välttämättä toteuteta seksuaalista monogamiaa. Silti arkipuheessa yksiavioisesta avioliittojärjestelmästä oletetaan seuraavan myös seksuaalista yksiavioisuutta, vaikka nämä eivät ole suorassa yhteydessä keskenään.

Kun mono- ja polygamiaa katsellaan tiukan antropologisesta avioliittojärjestelmänäkökulmasta, on mahdotonta sanoa, että kuka petti ja ketä, ja kuka oli uskoton ja mille, ja missä tilanteessa. Onko miehensä sukuun naitettu neito uskoton miehelleen vai koko miehen suvulle, jos hän harrastaa seksiä jonkun muun kanssa kuin aviomiehensä? (Esim. suomalaiset talonpojat.) Jos kyseinen neito on oman sukunsa jo kihlaama, ja karkaakin toisen miehen matkaan, pettääkö hän omaa sukuaan vai kihlattunsa sukua – vai kihlattuaan? (Esim. suomalaiset talonpojat.) Jos monivaimoisessa avioliitossa vaimot harrastavat seksiä keskenään, pettävätkö he miestään vai niitä vaimoja, jotka eivät ole mukana harrastamassa seksiä, vai ketään? (Esim. Sudanin azandet.) Jos kulttuurissa, jossa miehellä on vieraanvaraisuuden vuoksi velvollisuus tarjota vaimonsa seksuaalisia palveluja vieraalle, ja vaimo kieltäytyy, niin pettääkö hän miehensä silloin? Vai vieraan? (Esim. inuitit.) Onko pettämisen ja uskottomuuden käsitteillä minkäänlaista merkitystä sellaisessa kulttuurissa, jossa kaikki asuvat äitinsä kodissa elämänsä loppuun asti, ja sitten miehet käyvät vain yöstelemässä mieluisten naisten kanssa? (Esim. Kiinan nat ja mosuot.) Jos vanhalle naiselle naitettu nuori nainen kieltäytyy harrastamasta seksiä vanhan vaimonsa osoittaman miehen kanssa jälkeläisen tuottamiseksi, pettääkö kyseinen nainen vaimoaan? Entä jos hän harrastaa seksiä sellaisen miehen kanssa, jota vaimo ei ole hänelle valinnut? (Esim. Kenian msagaji-ryhmä.) Niin, ja mitä se seksi nyt sitten ylipäätään olikaan?

Mitä antropologi voi ylipäänsä sanoa uskottomuudesta ja pettämisestä – paitsi jotain ympäripyöreää kulttuuristen normien vaihtelusta? Tätä pähkäillessäni ajattelin ensin, että vika on siinä, etten ole pitkään aikaan kunnolla petrannut antropologian teorioita, ja että keskittymiseni pääasiassa queer-tutkimukseen ja kulttuurintutkimukselliseen näkökulmaan on sumentanut kokonaan antropologisen näkökykyni. Vasta pitkään pähkäiltyäni tajusin, että vika ei ole minussa tai antropologiassa, vaan siinä oletuksessa, että uskottomuus ja pettäminen olisivat käsitteitä, jotka aivan kuin luonnostaan luonnehtisivat tiettyjä seksuaalisia tilanteita tietyissä ihmissuhteissa. Seksuaalisen yksiavioisuuden itsestäänselvyys on niin kietoutunut uskottomuuden ja pettämisen käsitteisiin, että ne muuttuvat tyhjiksi, kun seksuaalisuus ei ole olennaisin tekijä avioliittojärjestelmässä, ja kun seksuaalisuus ei enää määritäkään yhtä ihmissuhdetta ensisijaiseksi.

Forum24-lehden Tv-viikko-palstalla mainostettiin filmiä Lantana, joka ”on epätavallinen elokuva tavallisista ihmisistä, jotka painivat varsin tuttujen ongelmien, kuten uskottomuuden ja juonittelun keskiössä.” Tuon lauseen luettuani tuli jotenkin irtonainen olo. Mitä se on se uskottomuuden tuttuus? Tarkoittaako se sitä, että uskottomuus on niin itsestäänselvä osa ihmisten parisuhteita, että se on ”tuttu”? Vai sitä, että  ilman uskottomuuden käsitettä yksiavioisuuden normilla ei olisi rajaa ja sen vuoksi se on ”tuttu”? Vai sitä, että se on emotionaalisesti ”tuttua” kaikille?

Tunnistan kyllä emotionaalisesti sen tunteen, miltä tuntuu tulla petetyksi, ja miltä tuntuu pettää, mutta petetyksi tulemisen / pettämisen tunteet eivät mielessäni liity seksuaalisuuteen, eivätkä myöskään rajoitu yhteen tiettyyn ihmissuhteeseen. Petetyksi tulemisen tunne vertautuu hiekkalaatikon laidalle jäämiseen, kun kaikki muut pitävät hauskaa keskellä, ja pettäminen siihen syyllisyyteen, joka tulee, kun tietää jonkun jäävän ulkopuolelle, eikä silti vedä häntä mukaan tekemään hiekkakakkuja. Tällainen emotionaalinen pettyminen tai pettäminen saattaa olla universaali inhimillinen kokemus tai sitten ei, mutta ainakaan sitä ei voi pitää yleispätevän seksuaalinormin pohjana, puhumattakaan, että siitä voisi suoraan johtaa oletuksia siitä, miten ihmissuhteita ja avioliittosopimuksia olisi parasta järjestellä.

Kaupallisuuden, kulttuuri-imperialismin ja katolilaisen infiltraation päivä

Olen kahtena peräkkäisenä vuonna viettänyt Pyhän Valentinuksen muistopäivää Irlannissa, jossa päivää vietetään huomattavasti suuremmalla volyymillä kuin Suomessa. Irlannissa pällistelin sitä hämmentävänä kulttuuri-ilmiönä, jossa sekoittuu uskonnollisuus, kaupallisuus ja romanttisen rakkauden ihanne. Suomalaiskontekstissa moinen päivä tuntuu täysin historiattomalta juhlalta verrattuna irlantilaiseen St. Valentinen päivään.

Saint Valentine

Saint Valentine

Vuonna 2005 yövyimme Niinan kanssa dublinilaisessa hostellissa, joka sijaitsi samalla kadulla kuin Whitefriar Street Church, jossa Pyhä Valentinus on erityisen tärkeä pyhimys. Whitefriar Street Churchilla on nimittäin kunnia omistaa Pyhän Valentinuksen reliikki, jonka se sai vuonna 1836. Reliikille, eli mytylle marttyyrin luita ja veritipalle, on rakennettu oma pyhäkkönsä. Reliikillä oli suuri symboliarvo sen vuoksi, että se saatiin Dubliniin vain paria vuotta sen jälkeen, kun katolisen uskon harjoittaminen sallittiin brittihallinnon alla olevassa Irlannissa. Muutama pala pyhimyksen luita vahvisti katolisen kirkon asemaa: tuskinpa paavi muuten olisi pyhimyksen luita ryhtynyt jakelemaan.

esirukous

Whitefriar Street Churchissa marttyyripyhimys Valentinus on siis hyvin merkityksellinen muulloinkin kuin muistopäivänään 14.2. Kirkon kupeessa oli uskonnollinen krääsäkauppa, josta sai ostaa mm. pulloja pyhälle vedelle, pieniä pyhimysriipuksia ja rukousnauhoja. Esirukouksia sen sijaan sai pyytää ilmaiseksi, ja niinpä pyysinkin eräälle erityisen anti-uskonnolliselle kaverilleni esirukouksen: sen merkiksi kirkko nimittäin lähetti esirukouksen saajalle kortin, jossa oli asianomaisen rukoiltavan pyhimyksen kuva. Sain itse muistoksi kirjanmerkin. Istuimme hetken St. Valentinen päivämessussa, mutta emme jääneet koko messun ajaksi. Kirkko oli kohtuullisen täynnä, ja turisteilu tuntui nololta vakavina rukoilevien ihmisten seassa.

Kontrasti kirkon pyhimysjuhlinnan ja kaupallisen Valentinen päivän välillä olikin sitten valtava. Joka paikassa pursusi vaaleanpunaista. Korttitelineet olivat suuria pinkkejä läikkiä maisemassa, sydämiä kantavat pehmolelut valloittivat sellaisiakin paikkoja, joissa ei pehmoleluja yleensä ole, ja kauppojen karkkihyllyillä sydämenmuotoiset suklaarasiat olivat erityisesti esillä. Kukkakauppiaita oli joka kulmalla, ja noin puolet myytävistä kukista oli jonkinlaisia Valentine’s Special -kimppuja. O’Connell Streetillä oleva seksivälinekauppa otti Valentinen päivästä kaiken markkinointipotentiaalin irti, ja kylläpä siellä pyörikin suuri määrä ihmisiä hypistelemässä sydämenmuotoisia rintsikoita ja tangoja ja vaaleanpunaisia dildoja ja vibroja, jotka oli kaikki aseteltu houkuttelevasti esille kuin marketissa makeiset konsanaan.

Pinkkejä kortteja

Pinkkejä kortteja

Uskonnollisuuden sekoittuminen höttörömanttiseen kaupallisuuteen oli kiinnostavaa. St. Valentinen päivä tuntui irlantilaiskontekstissa kulttuurisesti merkittävältä ja mielekkäältä, täysin riippumatta siitä, miten kriittisesti suhtaudun katolisen kirkon toimintaan, romantiikkaan tai markkinavoimiin. Suomalainen ystävänpäivä sen sijaan tuntuu parhaimmillaankin lattealta, pahimmillaan ärsyttävältä ja kiusalliselta.

Tänään sitten opinkin Kalevaa lukemalla, että Suomessa on vietetty ystävänpäivää 20 vuotta. Luulin pitkään, että kyseessä on Suomen Postin salaliitto, jonka avulla saadaan ihmiset ensin tuntemaan syyllisyyttä hoitamattomista ihmissuhteistaan ja sitten uskotellaan heille, että postimerkillä varustettu, postista ostettu pahvinpalanen ratkaisee asian. Posti onkin onnistunut, sillä kuten Kaleva kertoo, ystävänpäivä on ”muodostunut toiseksi suosituimmaksi korttipäiväksi joulun jälkeen”. Jos ystävänpäivä keksittäisiin nyt, keksijänä olisivat varmaan kännykkäoperaattorit. Salaliitto ei kuitenkaan ole vain postin keksintöä, vaan ensimmäiseksi ystävänpäivän lanseerasi Tampereen sydänyhdistys, ja sen jälkeen Suomen Punainen Risti.

Kalevan mukaan Suomen Punainen Risti järjestää tänäänkin tapahtumia, joissa muistutetaan yksinäisten vanhusten asemasta, mikä on toki kaikin puolin suositeltavaa. Ystävänpäivässä on kuitenkin kiusallista se, että kaksikymmentä vuotta sitten puoliväkisin keksityllä perinteellä ei oikeastaan ole minkäänlaista sisältöä. Sisällöttömyydestä kertoo se, millaisin muodoin päivää vietetään: kuluttamalla. Kalevassa esimerkiksi mainostetaan erityistarjousta, jossa maskaran ostaja saa kaksi yhden hinnalla, jotta voi antaa toisen ystävälleen. Niin vakuutusyhtiöt kuin huonekaluliikkeet käyttävät makeaa ystäväretoriikkaa myynninedistämiseen; voihan sitä ihminen ystävystyä sohvan tai patjan kanssa, ja ”ystävystymistä seuraa usein muutto yhteen”, kuten Vepsäläisen mainos toteaa. Puhumattakaan Kokoomuspuolueesta, joka kutsuu ystävänpäiväkahveille ja kertoo, että ”Vastuullinen markkinatalous on työväen paras ystävä”.

Kaikenkaikkiaan ystävyydellä ja ystävänpäivällä ei tunnu olevan juuri minkäänlaista todellista yhteyttä. Ala-asteella ystävänpäiväkorttien määrällä, ja annettujen ja saatujen korttien vertailuluvulla määriteltiin suosituimmuusasemia ja sitä myötä myös ihmisarvoa. Yläasteella niitä kortteja olisi pitänyt antaa pojille, joilla oli suuri valta joko repiä kortti näyttävästi ja nöyryyttävästi tai sitten välinpitämättömän puolihuolimattomasti ottaa kortti vastaan. Tietenkään kortteja ei olisi sopinut antaa kellekään epäsuositulle nörttipojalle, siitähän olisi seurannut valtavaa häpeää kummallekin osapuolelle. Helpompaa oli jättäytyä korttipelin ulkopuolelle kuin approksimoida sitä, mitä miten siinä tulisi pärjäämään. (No huonosti, tietenkin.)

Minun mielessäni ystävänpäivään ei ole kiinnittynyt mitään erityisiä ystävyyteen tai välittämiseen liittyviä assosiaatioita. Jos Virtu tänään olisi ostanut minulle kukkia, olisin sanonut, että ironinen voi olla halvemmallakin.

Pillu, pyssy ja isänmaa

Hesarin Sunnuntaisivulla oli juttu keskussotilassairaala Tilkan psykiatrisesta osastosta, jonne kasattiin aikanaan syystä tai toisesta psykiatrista hoitoa tarvitsevia varusmiehiä. Enää sotilassairaalaa ei ole, vaan varusmiehet hoidetaan kunnallisen sairaanhoidon kautta. Kulttuurisivulla puolestaan oli jatkoa juttusarjaan, joka esittelee Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan sotilaita. Olen jättänyt juttusarjan lukematta sen vuoksi, että kyseinen opus on minulla kesken. Luin sitten pätkän Tuntematonta sotilasta ja pääsin siihen kohtaan, jossa Lehto haavoittuu vatsaan ja ampuu sitten itseään päähän, ja jossa Riitaoja kuolee juostessaan pakoon pikakivääritulta.

Jos pelkkä intti on sellainen mylly, että saa osan varusmiehistä siihen kuntoon, että tarvitaan psykiatrin apua, niin saati sitten sota. Tilkkaa käsittelevässä jutussa eräs aikoinaan hoidettavana ollut kertoi, että osastolla oli paljon ”Lehtoja ja Riitaojia”. Lehdot olivat auktoriteettivastaisia, väkivaltaisia ja sulkeutuneita, Riitaojat herkkiä, pelkonsa lamauttamia ja ahdistuneita. Tuntemattomassa sotilaassahan Lehto piinaa Riitaojaa, joka pelkää ylempää upseeria suunnattomasti. Lehto inhoaa Riitaojan heikkoutta, ja samalla omaa heikkouttaan typeryyteen asti. He kuolevat samaan aikaan ja aivan yhtä merkityksettömällä tavalla, ilman mitään, mitä voisi luonnehtia ”sankaruudeksi”. Pelkuri tai jukuripää, kuolema on kuolema.

Vasta Tuntematonta sotilasta lukiessani olen tajunnut, millaiset nulikat loppujen lopuksi toisessa maailmansodassa taistelivat – tai sodissa yleensä. Linna kuvailee kirjan alussa henkilöhahmojaan ”pojiksi” ja ”nuorukaisiksi”. Vakava ja luotettava Vilho Koskela on ”iältään lähellä kolmeakymmentä”, ja Antti Rokka sanoo tullessaan porukkaan: ”Työ oottaki kaik nuorii poikii. Myö Tassun kans ollaa yl kolmenkymmene. Meil on akat ja mukulatkii.” Suurin osa keskeisistä henkilöistä on siinä ja siinä kaksikymmentä, kun kirja alkaa.

Kaksi klassikoitunutta leffaversiota kuitenkin esittää Linnan kirjan hahmot keski-ikäisinä miehinä, vanhoina jermuina. Suurin osa Edvin Laineen leffan näyttelijöistä on yli kolmenkymmenen – kirjassa aluksi sairaalloisen ujoksi kuvattua Vanhalaa esittänyt Leo Riuttu jopa 42. Sama pätee Rauni Mollbergin elokuvan keskeisiä rooleja esittäneisiin näyttelijöihin. Paavo Liski oli 46 esittäessään Rokkaa. ”Yl kolmenkymmene”, niin. Ja juuri niiden leffojen, varsinkin sen vuoden 1955 version, perusteella sotaa kokematon sukupolvi on muodostanut mielikuvansa jatkosodasta.

Jotain olennaista kuitenkin katoaa, jos unohdetaan, että suuri osa talvi- ja jatkosodissa sotineista sotilaista oli nykyisten varusmiesten ikäisiä. He olivat se ydinjoukko, jota täydennettiin reserviläisillä. Talvi- ja jatkosodissa taisteli joukko poikia, ei miehiä.

Leffojen luoma kuva on paljon siloisempi ja selkeämpi kuin kirjan luoma, kaikesta mudasta ja verestä huolimatta. Elokuvat rakentavat kuvaa suomalaisista miehistä, jotka eri kotipaikoistaan huolimatta taistelivat paremman ja itsenäisemmän Suomen puolesta. Monet repliikit ovat suoraan kirjasta, mutta leffoista ei välity poikien nuoruus, sotilaskurin järjettömyys, väkivallalle kovettuminen. Lapselliset unelmat sankaruudesta.

On pelottavaa ajatella, että sodankäynnin ehtona on se, että poikajoukkoa on helpompi johtaa kuin arvostelukykyisiä aikuisia. Jopa kadettiveljeni, joka ei ole vielä päässyt edes Koskelan Villen ikään, myöntää, että sotiluuden edellytyksenä on murrosiän juuri ja juuri ylittäneen ihmisen illuusio kuolemattomuudesta. Intistä suoraan kadettikouluun tulleella pojalla ei ole paljon muuta mielessä kuin pillu, pyssy ja isänmaa, kadettiveljeäni siteeratakseni, ja senpä vuoksi hänet voi saada tekemään kaikenlaisia asioita ilman kyseenalaistamista.

(”Kadettiveljeni” on muuten omalaatuinen ilmaisu, sillä myös velipoika puhuu ”kadettiveljistään”: kadettikoulu luo poikien välille ryhmähenkeä, jota myös homososiaalisuudeksi kutsutaan. Kun kirjoitan ”kadettiveljeni”, se kuulostaa siltä kuin olisin itsekin kadetti.)

Clint Eastwoodin leffa Isiemme liput, joka käsitteli Iwo Jiman taistelua ja yhdysvaltalaista sotapropagandakoneistoa, päättyi hyvin kauniiseen kuvaan: joukkoon poikia leikkimässä vedessä. Poikia, jotka tappoivat samanikäisiä japanilaispoikia ja kuolivat siksi, että heidän käskettiin tehdä niin. Koko elokuva kyseenalaistaa ja tekee sankaruutta naurettavaksi, ja toteaa lopuksi, että taistelutilanteissa pojat ajattelivat vain kavereitaan ja omaa hengissäselviämistään, eivät ”isänmaata” tai ”sankaruutta”. Tuntemattoman sotilaan tulkinnoisssa vain ei ole tilaa muulle kuin itsenäisen Suomen ja suomalaisen mieheyden korostamiselle.

Kälynen kaveri

Juttelin Virtun kanssa sanoista, joilla kuvataan ihmisiä ja ihmissuhteita. Yhä edelleen koen välillä olevani pulassa, kun pitäisi esitellä Virtu tai käyttää jotain meidän suhdettamme kuvaavaa sanaa. Ennen joulua törmäsin puolituttuun, jolle koin sitten tarpeelliseksi esitellä Virtun.  Sitten yhtäkkiä en löytänyt sopivaa tapaa, vaan kakaisin jotain, että ”tässä on Virtu, ihminen, jonka kanssa asun”. Good grief. Kas kun ei ”kämppis”.

Olen <a href=”http://cc.oulu.fi/~jek/kesa06.html#b21.6.06″>aiemmin</a&gt; todennut, että ”puoliso” ja ”kumppani” ovat sanoina paljon siedettävämäpiä kuin vaikkapa ”avomies” tai ”poikaystävä”, jotka aiheuttavat lähinnä puistatusta. Silti jotenkin nekin sanat ovat hankalia. SQS:n kohdalla puhun luontevasti ”päätoimittajakumppanistani”, mikä viittaa siihen, että ”kumppani”-sanalla on sellainen hieman virallinen kaiku. Ammatillinen, jopa. Ja ”elämänkumppani” se vasta hömelö sana onkin, sillä kai sitä ihmisellä on laaja kööri erilaisia elämänkumppaneita, aina vanhemmista ja sisaruksista alkaen? Taitaa olla koko sana byrokraattien keksintöä. ”Puolisossa” on herttaista vanhahtavuutta, mutta samasta syystä se tuntuu myös liian juhlalliselta arkikäyttöön.

Sama ongelmallisuus liittyy muihinkin ihmisiin. Olen aiemmin tässä blogissa tituleerannut Virtun pikkusiskoa Jenniä ”kaveriksi”, mutta ”kaveri” tuntuu pöljältä sanalta, kun on kyse ihmisestä, johon on tutustunut silloin kuin asianomainen oli kaksitoista. Ylipäätään ”kaveri” on hölmö sana, oikeastaan merkitykseltään täysin tyhjä. Kun alan selittää, että ”yks kaveri kerran…” niin se ”kaveri” voi tarkoittaa mitä tahansa. ”Kaveri” voi olla entinen naapuri tai sitten läheinen ystävä, jonka on tuntenut yli kymmenen vuotta. ”Kaveri” on nollasana, jota voi käyttää silloin, kun käsiteltävä asia on tärkeämpi kuin käsiteltävä ihminen. Vrt. ”Käytiin kaverin kans teatterissa, ja se näytelmä oli sellanen, että…” ja ”kävin lavastusteknikon kans teatterissa, ja se sano siitä näytelmästä, että…”

Tavallaan Jenni tuntuu pikkusiskolta, mutta ei sit kuitenkaan, kun en ole koskaan asunut sen kanssa ja pyyhkinyt sen takapuolta, mitä olen tehnyt omille siskoilleni. Tai ainakin kahdelle nuorimmalle. En ole myöskään koskaan tapellut hänen kanssaan ja haukkunut häntä paskapääksi, mikä luultavasti on yksi sisaruussuhteen perustavanlaatuisista tilanteista. Ei sillä, että haluaisinkaan – ja taidammepa olla molemmat jo liian vanhoja sellaiseen. Perinteisten agraaristen mallien mukaan Jenni olisi ”käly”. Vääntelimme sanaa, ja päädyimme sanoihin ”kälyhkö” ja ”kälynen”. Saimme holtittoman naurukohtauksen. ”Lähdinpä baariin kälyhköni kanssa.” ”Kälynen kävi täällä.”

Omalla tavallaan on ärsyttävää, että on olemassa jonkinlainen käsitteellistämisen vaatimus. Sukulaisuustermit ovat jollain lailla itsestäänselvyyksiä, ainakin kun kyse on biologisista sukulaisista. Äiti, isä, vaari, mummu, sisko, veli, eno, serkku. Ihmissuhdettahan ne termit eivät kuvaa: kaksi serkkuani ovat edelleen serkkujani, vaikka en ole nähnyt kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Ja luultavasti näen kaverieni (sic) lapsia enemmän kuin sisarusteni, mikä voi lopulta tarkoittaa sitä, että ne lapset ovat arjessa läheisempiä kuin sisarusteni lapset. (Kaverieni lapsia? Hyvä ihme. Tulipa se ”kaveri”-sanan tyhjyyskin todistettua. Tarkoitan lähinnä kahta tiettyä ystävääni ja kahta tiettyä lasta. I:lle ja M:lle terveisiä, näin julkisesti. Ns. ”kavereillani” on paljonkin lapsia, joiden kanssa en ole missään tekemisissä. Nollasana, todellakin.)

Mummuni muuten tituleeraa Virtua nimenomaan ”kaverikseni”. Tai tituleerasi, kun vielä muisti. ”Mitä se sun kaverisi tekeekään? Onko se töissä?” ”Sulla ja sun kaverilla on kaikki hyvin? Lempi kukoistaa?” Tietääkseni myös vanhan kansan homot kutsuivat miesystäviään ”kavereikseen”, ainakin jos joihinkin Tom of Finland -sitaatteihin on luottamista. Vanhemman sukupolven suussa ”kaveri” on diskreetti ilmaisu sille, että ei olla kihloissa, mutta jotain kuitenkin. Ikäänkuin häiritsevä ulkoaviollisuus verhottaisiin tällaiseen ystävällisen neutraaliin termiin.

Lapsia turmelevaa kirjallisuutta

Tänään oli Kalevassa mielenkiintoinen artikkeli otsikolla ”Öistä on riisuttu erotiikka. Tuhannen ja yhden yön aikuisviihde muokattiin lastenkamareihin”. Juttu käsittelee Tuhannen ja yhden yön tarinoiden eri versioita ja sitä, kuinka alkujaan varsin väkivaltaisista ja eroottisista tarinoista on muokattu siistejä satuja lapsille kerrottaviksi. Äkkisilmäisyllä juttu näyttää käsittelevän nimenomaan erotiikkaa, mutta aiheena ovat Tuhannen ja yhden yön versiot ja teemat yleensä.

Naisia kylpylässä

Naisia kylpylässä

Sain kolmiosaisen kirjasarjan Tuhat ja yksi yötä lahjaksi kummisedältäni jouluna 1978, kirjan omistuskirjoituksen mukaan. Kolmevuotiaan luettavaksi niitä ei tietenkään ollut tarkoitettu, vaan kirjat olivat arvolahja kirjahyllyyn, tulevaisuutta varten. Kukaan ei muistaakseni koskaan lukenut minulle Tuhannen ja yhden yön tarinoita, vaan aloin lukea niitä itse. Olin noin kymmenen alkaessani lukea niitä, koska muistan selvästi lukeneeni kyseisiä kirjoja sukuni kesämökillä Pyhämaassa, jossa asuimme yhden talven. Minulla on selkeä mielikuva noiden paksujen opusten lukemisesta saunamökin ylimmässä sängyssä illalla salaa, kun jompikumpi keskimmäisistä pikkusiskoistani (vai molemmat?) nukkui vieressä. Salaa siksi, että lukeminen ylipäänsä oli kiellettyä illalla, kun pitäisi nukkua.

Tämän vuoksi olikin erityisen kiintoisaa lukea Kalevasta seuraava tekstinpätkä, joka kuvaa vuosina 1956-1957 ilmestynyttä, Unto Kaipaisen kuvittamaa J.A. Hollon käännöstä Tuhannen ja yhden yön tarinoista: ”Tuskin kovin moni 50- ja 60-lukulainen vanhempi oli valmis antamaan kirjaa lapsilleen juuri satujen kuvituksen vuoksi? Tuskinpa nykyisetkään, tutkija epäilee. Ylimartimo löysi kuitenkin Hollon version kirjaston lastenhyllystä. Lastenhyllystä se löytyi myös Oulun kirjastossa. Lasten mielet lienevät kuitenkin turvassa, sillä vähän kellastuneet paksut niteet eivät ole niitä kaikkein houkuttelevimpia. Kirjasarjan osat ovat yli 500-sivuisia ja kuvitus on mustavalkoista.” Kyseessähän on siis nimenomaan sama laitos, jota minä pienenä luin, ja siinä on runsaasti kuvia alastomista naisista. Siinä on myös katkottuja päitä, mutta muistaakseni olin huomattavasti kiinnostuneempi alastomista naisista kuin katkotuista päistä.

Kaikkein kaunein nainen

Kaikkein kaunein nainen

En muista tarkkaan, ovatko vanhempani yrittäneet pitää noita kirjoja poissa käsistäni. Luultavasti eivät, heillä lienee ollut tarpeeksi hommia arjen pyörittämisessä. Sehän oli kätevää, että edes yksi lapsi istui nurkassa hiljaa lukemassa (paitsi silloin, kuin ko. lasta tarvittiin vahtimaan niitä pienempiä, jotka eivät tajunneet istua hiljaa nurkassa).

Tuon Kalevassa olleen pätkän luettuani jäin miettimään, että olisiko minun kymmenvuotiasta mieltäni pitänyt suojella Tuhannen ja yhden yön haitallisilta vaikutuksilta, ja jos olisi, niin kumpi olikaan haitallisempaa, ne katkotut päät vai alastomat naiset. Tuhannen ja yhden yön tarinoita lukiessani mielsin lukevani nimenomaan aikuisten kirjallisuutta, ja juuri sen vuoksi tarinat ja kuvat olivat tavattoman kiehtovia. En muista järkyttyneeni katkotuista päistä, mielsin ne kai tarinoihin tai kaukaiseen historiaan kuuluviksi asioiksi – järkyttyneempi olin Auschwitzin krematoriota esittävästä valokuvasta eräässä historiankirjassa. Krematoriokuvassa ei siis ollut ruumiita tms., vaan se oli pelkkä sodan jälkeen otettu kuva uunista.

Paperinukke-ehdokas

Paperinukke-ehdokas

Sen sijaan muistan kyllä katselleeni noita Tuhannen ja yhden yön tarinoiden alastomia naisia jonkinlaisella oudolla kaipauksella. Palasin niihin kuviin senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjat läpi. Jälkikäteen ajateltuna se kaipaus oli eroottista, eikä samastuvaa, sellaista barbileikkien ”nyt nää olis niinkun aikuisia ja sit nää vaikka tekis sitä tai tätä”. En halunnut olla kuin kuvien naiset, vaan halusin jotain muuta, jota kymmenvuotias ei osaa määritellä.

Oheiset kuvat ovat ne, jotka olivat minusta kaikkein vaikuttavimmat, varsinkin tuo mustaa naista takaapäin esittävä kuva. Linnun kanssa leikkivän naisen kuvasta yritin piirtää paperinukkea, ja muistaakseni kopioin noita muitakin kuvia vihkoon. ”Yritin” siksi, että noiden pussihousujen takia en saanut piirrettyä jalkoja oikein, ja olin tyytymätön lopputulokseen. Kun kaivoin kirjat kirjahyllystä ja selasin kuvat läpi, huomasin etten suurinta osaa kuvista edes muista. Nämä kuvat kuitenkin muistan erittäin hyvin, ja muutaman muun myös.

En tunne kasvatuspsykologiaa kovin hyvin, joten en tiedä mikä on missäkin kehitysvaiheessa lapsille haitallista katsottavaa ja luettavaa ja mikä ei. Lapsettomana ihmisenä en voi myöskään puhua lapsista muuta kuin omasta lapsuuden näkökulmastani, jota tietysti jälkikäteen muistelu värittää. En kuitenkaan koe, että Tuhannen ja yhden yön alastomat naiset olisivat olleet minulle haitallisia, päinvastoin: ne ruokkivat minussa jotain tunteita, jotka tarvitsivat ruokkimista silloin.

Naiset tanssivat puutarhassa

Naiset tanssivat puutarhassa

Joku voisi tosin olla sitä mieltä, että minä olen elävä esimerkki lapsia turmelevan kirjallisuuden huonoista vaikutuksista. Eihän sitä herranjestas nyt normaali, terve ihminen tosissansa ryhdy tutkimaan seksuaalisuutta ja ole avoimesti seksuaalis-romanttisesti kiinnostunut sekä miehistä, naisista että ihmisistä siltä väliltä. Ilman tuhannen ja yhden yön kuvituksia ja muita haitallisia kulttuurituotteita olisin aivan varmasti hetero perheenäiti, joka harrastaa seksiä lauantaisin saunan jälkeen peiton alla pimeässä. Tai mitä ne normaalit heterot nyt sitten tekevätkään.

Jotteivät Tuhannen ja yhden yön naiset saisi tarpeettoman suurta roolia minun turmelemisessani, niin kerrottakoon, että myös normatiivisen naiseuden oppikoulu eli missikisat ovat osallistuneet turmelemiseeni. Anna-Liisa Tilus voitti missikisat 1984, jolloin olin yhdeksän. Minusta hän oli aivan ihana. Ukkini sanoi, että isona minäkin voin sitten osallistua missikisoihin. Siitä huolimatta, että leikimme missikisoja siskojeni kanssa, minulla oli sellainen tunne, että ukki ymmärsi Anna-Liisa Tiluksen ihanuuden jollain tavalla väärin.

Hää hää

Olin viikonloppuna häissä. Kokemus oli yhtä aikaa sekä lievästi ahdistava että mielenkiintoinen. En tunne hääparia kovin hyvin, mikä antoi mahdollisuuden tarkastella häärituaalin muotoa ilman  samastumista pariin. Edellisistä häistä, joissa olen ollut, on nelisen vuotta aikaa, ja silloin avioitujana oli läheisehkö kaverini. Tuo pariskunta piti kahdet häät, eli käväisi ensin yhdellä paikkakunnalla maistraatissa ja toisella piti juhlat. Siten siitä on aika kauan aikaa, kun olen viimeksi ollut kunnon kirkkohäissä.

Olin unohtanut, kuinka selkeästi häärituaali rakentaa sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta. Totta kai minulle oli aiemminkin itsestäänselvää, että häärituaali tekee sen, mutta en muistanut miten toistuvaa se on sekä kirkollisessa seremoniassa että itse hääjuhlassa. ”Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi”, nähkääs. Pappi piti pienen saarnan, tai puheen hääparille – en ole varma termistöstä. Joka tapauksessa saarnan ytimenä ei suinkaan ollut rakkaus, vaan se, kuinka avioliitossa olevien pitää pysyä erossa houkutuksista ja kilvoitella.

Hääjuhlassa taas oli pikkuhauskaa ohjelmaa, jossa miehet sitä ja naiset tätä. Siinä vaiheessa kun miehiltä ruvettiin keräämään vasemman jalan kenkiä, me liukenimme paikalta. Niitten kenkien avulla nimittäin oli tarkoitus arpoa miehille naispuoliset tanssipartnerit ja Virtua alkoi hirvittää.

Kaikenkaikkiaan päällimmäiseksi jäi sellainen tunne, että kyllä mieheyden, naiseuden ja yksiavioisuuden täytyy olla tavattoman heikkoja rakennelmia, kun niitä täytyy niin voimakkaasti vahvistaa.

Ahdistava kokemus oli siitä syystä, että samalla kun häärituaaliin on sisäänrakennettuna tietynlainen sukupuoli- ja parisuhdeihanne, niin se on myös vaihtoehdoton. Häissä nimenomaan yksi tietynlainen tapa järjestää elämänsä ja ihmissuhteensa nostetaan ihanteeksi, ja siinä ei kertakaikkiaan ole tilaa millekään muulle. Siten kaikkien häihin osallistuvien pariskuntien oletetaan hyväksyvän se ihanne annettuna. Se, ettei hyväksy ihannetta, tarkoittaa hääparin suhteen ja avioitumisvalinnan väheksymistä. Ainakin, jos siitä puhuu ääneen.

Ennen häihin lähtöä sanoin Virtulle, että ”Katoppa vaan, meiltä kysytään varmasti, että koskas meidän häät on”. Ja niinpä kysyttiin. Sulhanen kysyi sitä Virtulta, ja Virtu sanoi vastanneensa, että ”Ei ole suunnitelmissa. Voisimme rekisteröidä parisuhteemme, mutta valitettavasti olemme väärää sukupuolta”. Tai jotain sellaista. Joka tapauksessa olemme kumpikin eri sukupuolta kuin se, millaista sukupuolta häärituaali rakentaa.

Häärituaalissa vahvistetaan yhden Miehen ja yhden Naisen yksiavioista parisuhdetta, ja samalla kaikki muut rituaaliin osallistuvat kutsutaan vahvistamaan hääparin parisuhdetta omalla parisuhteellaan. Tämäkin oli hiukkasen ahdistavaa: siinä joutuu itse asettumaan sellaiseen rooliin, jossa toimii peilinä hääparin suhteelle. Tässä tapauksessa meidänkaltaisemme avioitumaton pari määritellään joko tulevaisuudessa avioituvaksi tai epäonnistuneeksi.

Lähdimme pois ennen hääkimpun heittoa, mutta ehdin jo kaavailla miten välttyä moiselta, jos olisimme jääneet sinne pitemmäksi aikaa. Minut on kerran aiemmin maanittelemalla maaniteltu hääkimppua tavoittelemaan. Silloin vedottiin siihen, kuinka hääkimpun heitto on hauska leikki, ja enhän minä nyt <i>voi</i> olla niin huumorintajuton, etten siihen osallistuisi. Tietenkään en saanut kiinni. Jos olisi lentänyt minua kohti, olisin väistänyt.

Joku voisi tietysti sanoa, että ”jos et niele sukupuolieroa ja yksiavioista parisuhdeihannetta, niin älä sitten mene häihin”, samalla tavoin kuin tohtoripromootio-ohjeissa lukee, että ”jos et perusta pukujuhlista ja etiketistä, niin älä osallistu promootioon”. Ohjeessa on siis ajatuksena se, ettei pidä pilata juhlaa muilta kritiikillään. Olen jossain määrin samaa mieltä promootio-ohjeen kanssa sen vuoksi, että promootio on nykyään rituaali rituaalin vuoksi ja siihen osallistuvat vain ne, jotka haluavat. Promootiolla ei kuitenkaan ole todellista merkitystä, sillä promovoimaton tohtori on ihan yhtä tohtori kuin promovoitukin. Häärituaalilla on kuitenkin niin suuri yhteiskunnallis-kulttuurinen merkitys, ettei siltä voi sulkea silmiään. Avioitumattoman ja avioituneen pariskunnan välillä on lainsäädännöllisesti ja institutionaalisesti iso ero.

Kun en tunne paria kovin hyvin, niin silmiinpistävää häissä oli myös se, miten tarkkaa kaavaa ne noudattivat, ja miten samanlaisia kaikki häät loppujen lopuksi ovat. On morsiamen isän puhe, kakunleikkuu, häävalssi ja morsiamenryöstö. Kyse on varmaan osittain siitä, että tarkan kaavan mukaan seurattava rituaali antaa turvaa tilanteessa, jossa paljon toisilleen vieraita ihmisiä on lätkäisty samaan tilaan. Luultavasti kaavasta kovasti poikkeavaa hääparia pidettäisiin itsekkäänä, kun sukulaiset kuitenkin odottavat perinteisiä häitä. Hääjuhlan yksilöllisyyden rajat ovat varsin kapeat.

Olen ollut kertaalleen pakanahäissä, jotka pidettiin paljaan taivaan alla, viljanjyvistä ripotellun kehän keskellä. Rituaalin muoto oli luonnollisesti toisenlainen kuin kirkkohäissä – pariskunta esimerkiksi juotti viiniä toisilleen, sytytti kynttilät ja kiersi kehää ne käsissä. Vihkivaloina pari luki itse kirjoittamansa runot, ja sitten vaihdettiin rautasormuksia. Rituaalin erilaisuudesta huolimatta se oli kuitenkin vahvasti sidottu länsimaiseen hääperinteeseen: häävalssina soi ehkä Leonard Cohenia Metsäkukkien sijaan, ja hääkakku oli vegaaneillekin sopiva, mutta ne oli silti pakko olla. En tiedä, onko edes mahdollista järjestää häitä ilman häiden kaavaa – olisivatko ne silloin edes häät?

Kun häissä rituaalikaava on niin olennainen, niin voisivatko häät olla pelkkää muotoa ilman sisältöä? Japanissa hääparit menevät usein kaksi kertaa naimisiin, sekä shintopyhäkössä perinteisesti että ”wedding centerissä” länsimaiseen tapaan. Wedding Centerit ovat anakronistisia kopioita länsimaisista rakennuksista ja kirkoista, joissa opiskelijapojat tienaavat hyvät rahat työskentelemällä ”pappeina”, eli siis käytännössä näyttelemällä papin roolin. Jos kerran papin roolin voi näytellä, niin miksei sitten niitä muita? Miksei sitä voisi järjestää prinsessahäitä ja vuokrata jostain Antti Tuiskun tai Tomi Metsäkedon näköistä sulhasta päiväksi (ja ehkä yhdeksi yöksi)? Voisiko sitä mennä naimisiin vain huvikseen, vähän samaan tapaan kuin ihminen lähtee kylpylälomalle?

Jos häät olisivat pelkkä rituaali sen sijaan, että ne rakentavat tiettyjä sukupuolen ja parisuhteen normeja, niin niitä voisi ehkä ajatella sellaisena viehkona krumeluurisena jutskana, vähän lukion vanhojen päivän tyyliin. Ehkä se on antropologin ammattitauti, mutta en pysty tarkkailemaan häitä vain kahden ihmisen liiton kauniina sinettinä, vaan näen häät osana kulttuurista merkitys-, arvo- ja normijärjestelmää.

(Kyllä minulle saa edelleenkin lähettää hääkutsuja. Lupaan käyttäytyä kunnolla.)