Category: Media

Dialogin alkeet, eli “Joku on väärässä intternetissä”

Dialogi ei ole aina tavoiteltavaa. Joskus on tarpeen sanoa: “Turpa kiinni, olet väärässä.”

Olen jo vuosia sitten menettänyt uskoni ns. “dialogiin”. Niinpä ryhdyn “dialogiin” vain silloin, kun koen dialogin lähtökohtien täyttävän tietyt ehdot. Niistä lisää myöhemmin.

Uskon menetykselle tärkeä hetki oli viitisen vuotta sitten. Kirjoitin tuolloin romaania Sudenveri, ja seurasin sitä varten suomalaista susitutkimusta. Susi on siitä jännä eläin, että se vaikuttaa herättävän yhtä paljon polarisoituneita mielipiteitä puolesta ja vastaan kuin maahanmuutto, feminismi ja Suomen talouden tila. Sutta on tutkittu paljon, samoin kuin siihen ja kannanhoitoon liittyviä asenteita. Suteen liittyvistä EU-vastuista, kannanhoidosta ja kaikesta muusta mahdollisesta on myös tiedotettu runsaasti.

Niinpä olikin eräässä paneelikeskustelussa pysäyttävää kuulla erään susitutkija kertovan tunteistaan. Tutkija kertoi ajatelleensa susitutkimusten alkaessa parikymmentä vuotta sitten, että kunhan tietoa sudesta vain saadaan lisää, ja kunhan tieto saatetaan ihmisten ulottuville, suteen kohdistuva irrationaalinen pelko, viha ja kielteiset asenteet kyllä lientyvät. Tutkija oli kuitenkin menettänyt illuusionsa: hänen mukaansa valistuksella, oikealla tiedolla ja keskustelutilaisuuksilla ei saada ihmisten mielipiteitä sudesta muuttumaan. Hänellä ei ollut vastauksia siihen, millä ne sitten muutettaisiin, hän vain näytti väsyneeltä.

Minulla on kunniakas menneisyys aktiivisena keskustelijana 1990-luvulla suosituissa nyyssiryhmissä. Jos joku vielä muistaa sfnet.keskustelu.seksin tai sfnet.keskustelu.ihmissuhteet-ryhmän, niin siellä minä taitoin peistä antropologiopiskelijan innokuudella sukupuolten tasa-arvosta, seksuaalivalinnasta ja homoseksuaalisuuden luonnollisuudesta. Olin samanlaisen illuusion vallassa kuin nuori susitutkija: kunhan minä vain lyön pöytään tarpeeksi kovat faktat ja lähteet kääpiösimpanssien seksuaalisuudesta, miesten ja naisten välisten erojen pienuudesta tilastollisesti katsottuna ja antropologisesta vertailuaineistosta, niin kyllä ne sitten uskovat.

Eivät uskoneet. Eivät, sillä kyllähän sen nyt arkijärkikin sanoo, että seksuaalisuus on olemassa lisääntymistä varten, joten homoseksuaalisuus on luonnotonta, samoin kuin naisen tasavertainen asema, sillä kivikaudella naiset kykkivät luolissa odottamassa ruokaa sillä aikaa, kun miehet metsästivät mammuttia. En usko, että mikään “dialogi”, mitä nyysseissä kävin, muutti kenenkään asenteita tai ajatuksia.

Henkilökohtaisesti näistä peitsentaitoista oli tietysti hyötyä. Opin perustelemaan väitteitäni, tunnistamaan argumentaatiovirheitä ja kirjoittamaan lyhyesti, esimerkkejä käyttäen ja kipakasti. Totta kai se oli hauskaakin, väitellä sormet kuumana näppiksellä sellaisten ihmisten kanssa, joita ei koskaan tulisi tapaamaan. Nyyssikirjoittelu oli nykyiseen nettikeskusteluun verrattuna myös samalla tavalla viatonta ja puhtoista kuin 1950-luvun Suomi-filmit verrattuna Hottiksiin.

Kyllä välillä myös kaipaan niitä aikoja, jolloin netissä saattoi keskustella heittämällä nonchalantisti ilmaan, että “ad hominem”, jos sai henkilöön käyviä haukkuja osakseen. Olisi aika ihanaa, jos nykyään feisbakeskusteluissa tai kommenttiosastoilla voisi vastata, että “ad hominem, olkinukke” siinä vaiheessa, kun joku sanoo, että “mitä sä suvakkihuora sitten sanot, kun karvaranne raiskaa sut tai tyttäres?” Ja sitten alkuperäinen kommentoija nielisi sappensa ja etsisi hullun lailla parempia lähteitä ja parempaa argumentaatiotapaa.

Joka tapauksessa katson, että olen täyttänyt inhmillisen velvollisuuteni ja myös tyhjentänyt mana poolini lopullisesti suhteessa sellaiseen “dialogiin”, jossa toisella osapuolella on vahvoja mielipiteitä, mutta vajavaiset tiedot vailla halua ottaa asioista tarkemmin selvää.

Dialogi on mielekästä vain seuraavilla ehdoilla:

1) Dialogiin osallistuvilla on riittävät ja yhtäläiset pohjatiedot kyseessä olevasta asiasta.

Jos jommalla kummalla osapuolella on puutteellinen tietämys, dialogia on turha käydä. Dialogi esimerkiksi maahanmuuttotutkijan ja peruskoulun kesken jättäneen uusnatsin, lastenlääkärin ja rokotuskriittisen enkelitädin tai oikeustieteen professorin ja pääministerin välillä on lähtökohtaisesti mahdotonta, ellei vajavaisin tiedoin toimiva osapuoli ole valmis täydentämään tietojaan tai edes myöntämään tietämättömyyttään.

Riittävät pohjatiedot eivät tarkoita itsestäänselvää samanmielisyyttä, vaan sitä, että rautalangasta vääntämisen velvollisuutta ei voi sälyttää sen osapuolen niskoille, joka on valistuneempi. Jokaisella on ihan oma velvollisuus ottaa asioista tarpeeksi selvää, ennen kuin ryhtyy dialogiin.

Etenkään tutkijoiden ei kannata ryhtyä “dialogiin” sellaisten ihmisten kanssa, jotka kyseenalaistavat asiantuntijuuden ja tutkitun tiedon merkityksen ylipäänsä.

2) Dialogiin osallistuvilla on yhteinen tavoite pyrkiä ymmärtämään toisen osapuolen kantoja.

Jos jommalta kummalta puuttuu tämä tavoite, kyse ei ole dialogista. Toisen osapuolen kannan ymmärtämisen pyrkimys ei kuitenkaan tarkoita omista kannoista luopumista, tai kilpailua siitä, kumman kanta on parempi. Dialogin tarkoitus on lisätä siihen osallistuvien yhteistä ymmärrystä ylipäänsä.

Kakkoskohdan ehtoa ei muuten kannata edes miettiä, ellei ykköskohta täyty.

3) Dialogi on vapaaehtoista.

Dialogia käydään siksi, että kumpikin osapuoli haluaa. Jos toinen osapuoli uhkailee, länkyttää, vähättelee ja käyttäytyy muutenkin huonosti, dialogia ei ole pakko käydä.

Dialogista voi kieltäytyä löyhemminkin perustein. Saamelaisen ei ole aina pakko vääntää rautalangasta ILO169-sopimuksen koukeroita, biseksuaalin velvollisuus ei ole valistaa kaikkia heteronormatiivisuuden merkityksestä yhteiskunnassa, maahanmuuttajan ei tarvitse edustaa koko ryhmää, vaikka toinen osapuoli olisikin avoin valistumaan näistä asioista.

Usein kieltäytyminen dialogista näyttäytyy huonotapaisena torjuntana, vaikka yleensä kyse on siitä, että dialogista kieltäytyjä on väsynyt kuulemaan ja sanomaan ääneen samoja itsestäänselvyyksiä. Itse esimerkiksi kieltäydyn kategorisesti keskustelemasta feminismistä, ellen koe keskustelun aidosti laajentavan omaa ajatteluani. Kieltäytyminen koskee niin femakkofobeja kuin innokkaan dogmaattisia tumblr-feministejäkin. Aika kovat feminismijutut täytyy ihmisellä olla, ennen kuin onnistuu sanomaan aiheesta jotakin, jota en ole jo kuullut lukemattomia kertoja.

Se, että kieltäytyy dialogista, ei kuitenkaan tarkoita kieltäytymistä myös kommunikaatiosta tai vuorovaikutuksesta – joista niistäkin on tietysti sallittua kieltäytyä. Vaikka ei jaksaisikaan selittää päivänselviä asioita puolta tuntia, jotta luotaisiin pohja dialogille, voi silti jaksaa jutella säästä tai lempimusiikista.

Lisäksi itsestäänselvyys: dialogi on kielellistä. Väkivalta ei ole dialogin muoto.

***

Jos nyt olen asettanut näin nätit ohjeet, niin miten niitä itse noudatan? Mistä minä olen ollut väärässä ja muuttanut mielipiteitäni dialogin pohjalta?

Energiapolitiikasta.

Aikanaan vastustin ydinvoimaa, koska, öö, no eiks se nyt oo paha? Sitten tulin jossain dialogissa kärsivällisesti valistetuksi, ja otin itse asiasta selvää. Esimerkiksi Saksan ydinvoimaloiden sulkeminen ei ollut mikään mahtava ympäristövoitto, vaan katastrofi ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Olin myös itsestäänselvästi tuulivoiman puolesta, kunnes joku jossain dialogissa muistutti, että tuulivoiman käyttö edellyttää säätövoimaa, joten se on riippuvaista muusta sähköntuotannosta. Energiapoliittisten mielipiteideni muuttuminen ei kuitenkaan tarkoita sokean vastustuksen ja sokean myönteisyyden muuttumista sokeaksi puolustamiseksi ja sokeaksi kielteisyydeksi, vaan näkökulman laajenemista ylipäätään.

Jokaisella on sokeita pisteitä, mutta on typeryyttä puolustaa niitä korjaamisen sijasta.

Tarinankertojan vastuu eli tarina susista ja afrikkalaisesta heimosta

Ihminen on tarinoita kertova eläin. Identiteetti muodostuu itselle ja muille kerrotuista tarinoista. Tarinoiden kertominen muokkaa todellisuutta. Ne tarinat, joihin eniten uskotaan, muuttuvat kyseenalaistamattomiksi itsestäänselvyyksiksi eli hegemonisiksi totuuksiksi. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tarinoita kerromme.

Suhtaudun aika pedantisti kaunokirjallisten tarinoideni asiasisältöön: vaikka nyt kirjoitankin fantasiaromaania, en halua fabuloida mitä sattuu. Romaanin konteksti on varhaisrautakausi, kansainvaellusajan ja merovinkiajan taite, ja haluan tarinan olevan sellainen, että voisin tarvittaessa laittaa siihen lähdeviitteet. (Mitä en tietenkään tee, koska luultavasti en halua kirjoittaa yhtä ainutta lähdeviitettä enää koskaan. Tai ainakaan vuoteen.) Rautakauden uskomusmaailman ja folkloren suhteen voin ottaa taiteellisia vapauksia, koska tuhannenviidensadan vuoden takaisesta maailmankuvasta voi tehdä vain tulkintoja myöhemmin kerätyn suullisen aineiston ja esineistön perusteella. Mutta jos merikaali (Crambe maritima) tuli Suomen alueelle vasta viikinkien mukana, tarinani henkilöt eivät sitä voi kansainvaellusajalla natustaa. He eivät voi myöskään ripustaa olkapäilleen ristiretkiaikaisia kupurasolkia eivätkä miettiä Jeesusta.

Näen myös tutkimustekstin kirjoittamisen tarinankerrontana, mutta sen kohdalla olen vielä pedanttisempi siitä, millaisia tarinoita aineistoni pohjalta kerron. Erityisesti yhden informantin tarina on jäänyt häiritsemään: kerroin hänen elämästään yhden puolen, koska se sopi asiayhteyteen, mutta jätin toisen puolen kertomatta, koska se oli siinä kohtaa tutkimustekstiä ylimääräinen. Kuvasin informantin elämää ehkä liian ongelmalähtöisesti, enkä ole varma tunnistaisiko informantti omaa elämäänsä kuvauksestaani. Totta kai tutkija kertoo tarinaa aina tutkimuskysymyksensä näkökulmasta käsin. Tutkimusteksti rakentuu aineistovalinnoille, se on itsestäänselvyys, mutta samalla tutkijan tulee kysyä, millaista todellisuutta omalla tutkimustekstillään luo, ja olla tietoinen tekemistään valinnoista.

Samanlaista tietoisuutta tarinoiden todellisuutta luovasta luonteesta pitäisi pyrkiä ylläpitämään, kun kuuntelee tarinoita, varsinkin silloin kun tarina tuntuu hyvältä. Kerron nyt kaksi sellaista tarinaa.

Ensimmäinen tarina on aika ihana. Siinä sudet palautetaan takaisin Yellowstonen kansallispuistoon Yhdysvalloissa, ja ne onnistuvat muuttamaan koko ekosysteemin lyhyessä ajassa pitämällä hirvikannan aisoissa. Hirvikannan laskiessa lehtipuut kasvoivat enemmän ja houkuttelivat niin lintuja kuin majaviakin. Jälkimmäiset rakensivat patoja jokiin ja muuttivat jokien kulkusuuntaa, ja jokien tulvaniityt tarjosivat elintilaa lajeille, jotka olivat alueelta jo hävinneet. Koko ekosysteemin palautui susien ansiosta alkuperäisille, aidoille raiteilleen.

Lohdullinen tarina. Minuun se meni täydestä silloin, kun sen ensi kerran kuulin. Luulin sen olevan totta tähän päivään asti. Harmi vain, ettei se ole. Tarina perustuu lyhyen aikavälin havaintoihin, jotka muodostivat niin hyvän tarinan, että ihmiset halusivat sen kuulla ja sitä levittää. Pitkän aikavälin tutkimukset ovat osoittaneet, että hirvikannan lasku johtui muistakin syistä kuin susista, ja että kannan lasku ei johtanutkaan lehtipuiden elpymiseen. Ekosysteemi oli susien puutteessa muuttunut jo niin paljon, että pelkkä susien palauttaminen ei riitä sitä muuttamaan. Ei ole mitään ”alkuperäistä tilaa”, johon Yellowstonen voisi resetoida pelkkien susien avulla. Ekosysteemin muutos ei ole suoraviivainen prosessi, jossa yksi asia johtaisi aina johdonmukaisesti toiseen, ja jossa vaikutussuunnat olisivat yksinkertaiset.

Toinen tarina puolestaan kertoo eräästä afrikkalaisesta heimosta, jossa vääryyksiä tehnyt ihminen otetaan heimon keskelle, ja sitten jokainen heimon jäsen tulee kertomaan pahantekijälle, mitä kaikkea hyvää tämä on elämässään tehnyt. Anteeksiantorituaalin jälkeen jälkeen pahantekijä toivotetaan takaisin yhteisöönsä. Tarina levisi meemikuvana, jossa on liikuttava kuva nuoresta pojasta, joka pitää kättä sydämellään.

Ihana tarina tämäkin. Tämän tarinan kohdalla antropologiset hälytyskelloni soivat kuitenkin heti, sillä aina kun puhutaan ”afrikkalaisesta heimosta” – tai mistään ”heimosta” ylipäätään – ensimmäinen kysymys itselläni on ”Mikä heimo, missä ja milloin?” Voin itse suoltaa vaikka minkä verran tarinoita eri kansojen tavoista, varsinkin liittyen seksuaalisuuteen, mutta tarinoita kertoessani pyrin kuitenkin aina paikantamaan ne ja korostamaan, että monet ylimuistoisina näyttäytyvät ilmiöt (kuten saamelainen suurporonhoito) ovatkin aika tuoreita, ja että monet vanhat ilmiöt ovat saaneet nykyaikana uustulkintoja (kuten intialaisen kolmannen sukupuolen edustajien, hjirojen, poliittinen kiinnittyminen transsukupuolisuus-diskurssiin). Puhumattakaan siitä, että eri kulttuuri-ilmöiden kuvaukset kertovat vähintään yhtä paljon kertojasta itsestään kuin kuvatusta ilmiöstä. Mikä siis oli tämä anteeksiantorituaali ja kuka sen oli dokumentoinut? Halusin tietää, onko rituaali kuvattu vanhassa antropologisessa teoksessa vai onko siitä nykypäivän kuvauksia – ja mistä heimosta olikaan kyse?

Hyvin pian kävi selville, että kyse oli lähinnä nettimeemistä, joka oli alun perin peräisin Leonard Zuninin ihmisten kohtaamista käsittelevästä populaaripsykologisesta teoksesta. Sieltä se oli siirtynyt Alice Walkerin kirjaan We Are the Ones We Have Been Waiting for. Walker väitti, että kyseessä on Babemba-heimon rituaali. Bembojen (joka on kansan nimen nykyinen kirjoitustapa) asuinalue sijoittuu Sambiaan, Botswanaan ja Kongoon. Wikipedian mukaan esimerkiksi Sambian presidentti Michael Sata, samoin kuin aiempi presidentti Frederick Chiluba kuuluvat Bemba-kansaan. Mistään mystisestä unohdetusta heimosta siis ei ole kyse.

Luin useampia lyhyitä kommentteja ja kritiikkejä, joissa noilla alueilla asuvat ihmiset huomauttivat, että he eivät ole koskaan kuulleetkaan kyseisestä rituaalista. Nähdäkseni myöskään kukaan antropologi ei ole tutkinut kyseistä rituaalia, eikä siitä löydy myöskään journalistisia tai populaaritieteellisiä kuvauksia. Rituaalista kerrottiin kaikissa yhteyksissä lähes samoilla sanoilla, eikä siitä ollut muita kirjallisia muotoja tai toisintoja. Jos joku juttu toistuu täsmälleen samanlaisena ilman rinnakkaisia kertomuksia, se todennäköisesti ei ole totta, vaan urbaani legenda.

Tarinan yhteydessä oleva kuva on peräisin Jessica Hilltoutin jalkapalloa käsittelevästä valokuvaprojektista. Kuvassa ghanalainen poika nimeltä Tawfig kumartaa jalkapallomatsin jälkeen Kusawkun kylässä vuonna 2008. Joissain tarinan toisinnoissa kuvituksena on toinenkin kuva iloisista mustista ihmisistä. Luullakseni tässä tapauksessa kyse on masai-sotureista; päätelmäni perustan punaisiin vaatteisiin, koruihin sekä kahden hahmon vyöllä roikkuvaan esineeseen, joka voisi olla masai-tyyppinen tikari tuppineen. Varma en ole, koska en pystynyt todentamaan kuvan alkuperää. Joka tapauksessa, bemboista kertovan tarinan kuvittaminen ghanalaispojilla ja masai-sotureilla on maantieteellisesti sama asia, kuin helsinkiläistarinan kuvittaisi yhdellä kuvalla Kiovasta ja toisella kuvalla Delhistä, sillä niin pitkät ovat etäisyydet Sambiasta masaiden maille ja Ghanaan. Mutta sama kai se on, mistä on peräisin se iloinen musta naama, joka kaunista tarinaa kuvittaa?

Tällaisten tarinoiden kohdalla kuulee usein sanottavan, että ”mitä väliä, vaikkei se olekaan totta, ajatus on tärkein”. Mitä väliä, vaikka sudet eivät muuttaneetkaan Yellowstonen ekosysteemiä monimuotoisemmaksi ja tasapainoisemmaksi? Eikö tärkeintä ole, että sen tarinan avulla ihmiset saadaan näkemään suurpedot ja niiden rooli ekosysteemissä myönteisemmässä valossa? Tarinan avulla ihmiset kiinnostuvat luonnosta ja saadaan kenties kannattamaan luonnonsuojelutoimia. Ja mitä väliä, vaikka tarina afrikkailaisen heimon anteeksiantorituaalista ei olekaan totta, jos tarinan avulla voi kannustaa ihmisiä ajattelemaan hyvää kanssaihmisistään, pyrkimään yhteisöllisyyteen ja antamaan anteeksi? Tarinahan voi jopa muuttua todeksi, jos jossain yhteisössä ryhdytään rituaalia toteuttamaan.

Sillä, millaisia tarinoita kerromme, on kuitenkin paljonkin väliä. Jos kerromme todellisuuteen perustumatonta tarinaa ekosysteemin korjaavista susista perustellaksemme sillä luonnonsuojelutoimia, se nakertaa niiden uskottavuutta. Se myös siirtää näkökulman väärään paikkaan: antaa mielikuvan siitä, että luontoäiti kyllä palauttaa palauttaa tasapainon ja vieläpä nopeasti, kun sille annetaan tilaisuus. Niin varmasti palauttaakin, mutta lopputulos ei välttämättä vastaa sitä, mitä toivoisimme. Lämpenevän ilmaston maailmassa lopputulos voikin olla sellainen, että suurin osa nykyisin elävistä lajeista, ihminen mukaan luettuna, kuolee sukupuuttoon.

Tarina anteeksiantorituaalista puolestaan tuottaa mielikuvan Afrikasta yhtenäisenä alueena, jossa heimoissa elävillä jaloilla villeillä on hyviä, eksoottisen kauniita tapoja, joista länsimaalaisten tulisi oppia. Se on kuva, joka peittää alleen muita, todellisia tarinoita, kuten vaikkapa tarinat jalkapalloa pelaavista ghanalaispojista tai tarinat Ruandan kansanmurhan jälkeisistä kylätuomioistuimista, joissa anteeksiantoa toteutetaan järkyttävien tapahtumien jälkeen. Jos tarinan todenperäisyys kyseenalaistuu, niin samalla kyseenalaistuu myös sen hyvää tarkoittava sisältö. Tarinan alkuperää etsiessäni törmäsin jo yhteen blogikirjoitukseen, jossa tarina osoitetaan fuulaksi ja todetaan, että liberaalit ja vasemmistolaiset ovat kokeneita paskanpuhujia, ja että samanlaista valheellista paskanjauhantaa on puhe ympäristötuhoista, rotujen (sic) välisestä tasa-arvosta ja naisten ja miesten välisistä palkkaeroista. Jos tarinamme Yellowstonen susista on pelkkää fuulaa, niin samaa fuulaahan voi olla ilmastonmuutoskin, ja jos afrikkalaisheimon anteeksiantorituaali on fuulaa, niin samaa fuulaahan voi sitten olla ihmisoikeuksiin perustuva maahanmuuttopolitiikkakin.

Jos halutaan vaikuttaa todellisuuteen, varsinkin poliittisesti, ei siis riitä, että kerrotaan tarinoita, joista tulee hyvä mieli. On kerrottava tarinoita, joita ei voi kiistää. Tarinoita, jotka tunteisiin vetoamisen lisäksi ovat niin vahvoja, että niiden kiistäminen tekee kiistäjän naurunalaiseksi.

Etelän media

Viime syksyn aikana olen läpeensä pettynyt suomalaisiin joukkotiedotusvälineisiin ja mediaan yleensä. Olen kyrpiintynyt Hesarille, kaikkien kanavien tv-uutisille, kaikkien mahdollisten kaupallisten lafkojen nettiuutisille ja Ylelle – joka saa hintsusti anteeksi Yle Areenan ja Elävän arkiston takia. Kalevalle ja iltapäivälehdille olin kyrpiintynyt jo vuosia aiemmin, joten ne pääsivät helpolla tässä kyrpiintymiseni aallossa.

Joukkotiedotusvälineellisen kyrpiintymiskokemukseni helmiä ovat olleet esimerkiksi saman STT:n uutisen lukeminen kahdesta paperilehdestä ja useasta nettiuutisia suoltavasta julkaisusta saman päivän aikana, youtube-videoiden ottaminen Maikkarin pääuutislähetyksen aiheeksi ja uutisten kehrääminen satunnaisten poliitikoiden fb-päivityksistä. Kaikki tämä (ja moni muu vastaava mediakokemus) on lähinnä melua, kohinaa, joka vie huomion pois relevantista yhteiskunnallisesta keskustelusta ja eri instanssien ja henkilöiden poliittisen toiminnan arvioinnista. Aihe mikä tahansa, niin uutisen yhteydessä on mieluummin se viihdyttävä kadunmies kertomassa miltä nyt tuntuu sen sijaan, että oltaisiin haastateltu tylsää asiantuntijaa. Samalla viedään yleisön huomio pois siitä, mikä on olennaista ja kohti samastuttavaa naapurin napaa, melkein kuin omaa, ettei vaan tarttis ajatella tai herran jestas sentään, tajuta omia vaikuttamismahdollisuuksiaan. Ja jos se päivystävä dosentti on kuitenkin haastateltavaksi raahattu, vaikeita käsitteitä se ei saa kuitenkaan käyttää!

Kyrpiintyminen saavutti jonkinlaisen lakipisteensä marraskuun lopulla, kun seurasin keskustelua lehtitilausten arvonlisäveron nostosta nollasta yhdeksään prosenttiin. Alkujaan minulla ei ollut asiasta selkeää mielipidettä. Arvonlisävero on yleisesti ottaen aina jotenkin huono veronkeruumuoto, mutta toisaalta 9% on aika vähän. Vertailun vuoksi: kirjojen ja kulttuuritapahtumien lipunmyynnin arvonlisävero on  8%, lehtien irtonumeromyynnin 23%. Myös nettiyhteyttä verotetaan yleisen alv-kannan mukaan. Se, että nimenomaan lehtitilausten arvonlisävero on nolla, johtuu niiden menneestä roolista kansan sivistäjänä ja uutisten levittäjänä – siis syistä, jotka ovat aikansa eläneitä.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö yksittäisillä lehdillä olisi hyvinkin merkittäviä tehtäviä kansan sivistämisen ja uutisten levittämisen näkökulmasta – esimerkkeinä nyt vaikkapa Tähtivaeltaja ja Maailman kuvalehti, joista jälkimmäinen julkaisee suurimman osan jutuistaan myös netissä, mutta jota itse tilaan ihan sen takia, että paperista lehteä on mukavampaa (ja turvallisempaa) lukea vessassa kuin samaa lehteä puhelimen näytöltä. Tosin sikäli kuin tiedän, kummankaan lehden ei ole tarkoitus tuottaa voittoa, ja kummankin lehden rahoituksesta osa tulee muualta kuin tilausmaksuista ja mainostuloista.

Mutta väite, jonka mukaan tilattavat lehdet olisivat mediamuotona erityisessä vastuussa uutisten levittämisestä ja kansan sivistämisestä on lähinnä facepalmin arvoinen perustelu verotuksen nollatasolle. Kun lehtitalojen temppuilua vierestä katsoo, käy kyllä äkkiä selväksi, että lehdillä on rooli ensisijaisesti tuottoa tuottavina tuotteina, joita myydään kuluttajille. Silti törmäsin kaikenlaisiin apokalyptisiin skenaarioihin, joita lehdet suolsivat. Se, että suurimpien lehtitalojen lippulaivat määkyvät, kuinka suurin piirtein koko lehtiala vajoaa lentohiekkaan yhdeksän prosentin alv-korotuksen takia ja vetää mukanaan niin kuljetusyrityksiä kuin suomalaista paperiteollisuutta, kuvastaa lähinnä lehtialan harhakäsityksiä omasta merkittävyydestään.

Ymmärrän toki yksittäisten toimittajien oikeutetun hädän, kun lehtitalot päättävät potkia porukkaa pihalle kompensoidakseen jo etukäteen arvonlisäveron noston aiheuttamaa oletettua tilaajakatoa. Kyse on kuitenkin firmoista, jotka tuottavat merkittävää voittoa osakkeenomistajilleen – esimerkiksi Otavamedia viime vuonna 15 miljoonaa, ja kasvuakin oli 3%. Se, että lehtitalot maksattavat arvonlisäveron mahdolliset kustannukset työntekijöillään on mitä raain osoitus siitä, että lehtikustantamoilla ei ole minkäänlaista yhteiskunnallista vastuuta: kyse ei ole vain yksittäisten toimittajien työpaikoista, vaan siitä, että ilmeisesti lehtitalot mieluummin tekevät huonompaa journalismia entisellä voittomarginaalilla kuin laskevat voitto-ja kasvutavoitettaan.

Hyytävä osoitus suomalaisen uutisjournalismin heikkoudesta on raportti Leikkaa–liimaa-journalismia? Tutkimus uutismedian lähdekäytännöistä. Tutkimus keskittyi siis pelkästään uutisiin, aineistonaan neljän eri tv-kanavan uutislähetykset ja verkkouutiset, STT:n uutistuotanto sekä Hesarin ja molempien iltapäivälehtien painetut versiot sekä verkkouutiset. Tarkoituksena oli selvittää, kuinka suuri osa lehdissä julkaistuista uutisista perustuu ulkopuolisen tahon jo valmiiksi tuottamaan materiaaliin, eli tiedotteisiin, uutistoimistoaineistoon tai medialainoihin. Lopputulos on masentava: ”Kaikkiaan vain noin neljännes aineiston jutuista on sellaisia, joihin ei epäilty tai tiedetty liittyvän joko PR-, uutistoimisto- tai mediamateriaalia” (s. 54). Tämä tarkoittaa sitä, että 75 prosenttia mainituissa medioissa julkaistuista uutisista on suurelta osin peräisin jostain muualta kuin toimituksesta. Toki uutisaineiston riippumattomuus vaihteli suuresti aiheesta ja viestimestä riippuen: esimerkiksi rikosjuttujen voi olettaakin perustuvan viranomaisten tiedotteisiin, ja sen brittijulkkiksen edesottamukset voi käydä suoraan kääntämässä Daily Mailin uutisesta lähettämättä omaa toimittajaa paikan päälle. Mutta esimerkiksi Hesarin kohdalla 40% verkossa julkaistuista uutisjutuista on kokonaan tai enimmäkseen peräisin PR-tiedotteista. Paperilehteen puolestaan painetaan STT:n tiedotteita taitollisista syistä: jos johonkin kohtaan ei saada myytyä mainosta, voi STT:ltä napata sen pikku-uutisen, jossa mies puri koiraa Viitasaarella. Lopputulos on se, että yleisö lukee samat STT:n uutiset monesta viestimestä tai samat viranomaistiedotteet vähän eri painotuksilla.

Joiltain osin kyrpiintymiseni johtuu siitä, että olen tänä syksynä vatvonut väikkärin merkeissä suomalaisen lehdistön historiaa, mikä on terävöittänyt aisteja myös nykyjournalismin suhteen. Muutaman vuosikymmenen takana menneisyydessä (tarkemmin sanottuna vuonna 1965) oli aika, jolloin Ylioppilaslehden seksiä käsittelevä vappunumero räjäytti keskustelun seksuaalisuudesta ja oli ainakin aikalaismuistelijoiden mukaan (Stålström, s. 320) merkittävä tekijä homoseksuaalisuuden yhteiskunnallisen aseman muutosprosessille. Tilanteessa, jossa yhden lehden yksi teemanumero voi merkittävästi vaikuttaa yhteiskuntaan, voidaan tosiaankin sanoa, että lehdistöllä on kansallista merkitystä. Tämä aika on kuitenkin ollut ohitse jo kauan sitten, vaikka varsinkin sanomalehdistö (ei pelkästään Suomessa) yrittää kynsin hampain roikkua kiinni tässä kansallisen merkityksen omaavan lehdistön ihanteessa, jota ei uhkaa pelkästään mediakentän ja yleisöjen pirstaloituminen, vaan ihan se perussetti, joka uhkaa mitä tahansa instanssia yliopistojärjestelmää myöten, eli rajaton tuottavuuden ja kasvun tavoittelu.

Nykytilanne onkin se, että joukkotiedotusvälineet tuottavat epämääräistä sälää, jonka seassa on harvoin mitään yhteiskunnallisesti merkittävää. Kotimaisen uutisvälityksen ne hoitavat joten kuten, mutta esimerkiksi Tapaninpäivän myrskytuhoista kiinnostavampaa tietoa antoivat vaikkapa yksityishenkilö Jyrki Kasvi ja pikkulafkan pyörittämä nettipalvelu Tilannehuone. Kuvaavaa on myös se, että arabikevään aikaan seurasin lähinnä AlJazeeraa (joka on noussut minun silmissäni yhdeksi laatu-uutisten tuottajaksi) ja We All are Khaled Said -fb-ryhmää. Occupy Wall Street -liike rantautui tietoisuuteeni päivää protestien alkamisen jälkeen – valtakunnallisella päälehdellämme kesti kaksi viikkoa huomata, että jenkeissä tapahtuu jotain kiinnostavaa. Ja sitten jos paperisissa päälehdissä jotain merkittävää on, se hukkuu kaikkeen tauhkaan, tai on vesitetty suurilla värikuvilla ja yksinkertaistuksilla. Erinäisten lehtien yritykset selittää ja kuvittaa eurokriisiä ovat loistava esimerkki.

Yksi joukkotiedotuskentän kriisin indikaattori on ilmiö nimeltä ”vaihtoehtomedia”, jolla on yhtä paljon tekemistä aidon kriittisyyden kanssa kuin maahanmuuttokriittisyydellä.  Skepsis antoi kerrankin Huuhaa-palkintonsa oikeaan osoitteeseen, eli Magneettimedialle, joka onnistui höynäyttämään minuakin – muutaman kuukauden ajan kuvittelin sitä uskottavaksi lehdeksi, kunnes kemikaalivanat ja homeopatia herättivät huomaamaan, että julkaisu on samaa luokkaa NaturalNewsin kanssa, joskus jopa kirjaimellisesti.

Vaihtoehtomedia indikoi joukkotiedotuskentän kriisiä siten, että perinteinen, kaupallinen media ei onnistu tuottamaan yhtään sen uskottavampia uutisia tai tutkivaa journalismia kuin vaihtoehtomediakaan. Ja jos medialukutaito (tai edes englanninkielentaito) on vähääkään puutteellinen, Magneettimedian jutut, joissa ahkerasti viittaillaan milloin mihinkin kansainväliseen tutkimukseen, instituuttiin tai asiantuntijaan, voivat vaikuttaa uskottavilta.  Samaan aikaan minkä tahansa sanomalehden tai yleisaikakauslehden (vaikka sen Suomen Kuvalehden) jutuissa viitataan lähteisiin ja asiantuntijoihin vain harvoin, ja silloin kun viitataan, asiantuntijan henkilöys nousee korostetusti esiin. Tunnen ihmisiä, joiden mielestä Magneettimedia kertoo totuuden, jota valtamedia peittelee. Eikö valtamedian toimijoille pitäisi jo tulla hätä, kun tavarataloketjun ilmaisjakelulehtikin tekee uskottavamman kuuloista journalismia kuin he?

Ja kyse ei ole todellakaan siitä, että toimittajat, nuo varsinaiset sisällöntuottajat, olisivat tyhmiä tai huonoja kirjoittamaan, vaan siitä, että joukkotiedotukseen (erityisesti lehdistöön) liitetyt ihanteet ja kaupalliset realiteetit ovat täysin ristiriidassa. Kun jokaisen jutun on oltava tarpeeksi tasapaksu mennäkseen sen kuuluisan Pihtiputaan mummon kurkusta alas ja suolesta ulos, lopputuloksena on yleistyspuuroa, joka antaa uutta tietoa vain nettiyhteyksien tavoittamattomissa oleville ja muutenkin maailman menosta pihalla oleville henkilöille – jotka ovat samalla niitä, joita uutiset eivät välttämättä edes kiinnosta. Mitä rajatumpi lehtiformaatti, sitä vähemmän vapautta toimittajalla on kirjoittaa kriittisesti yhtään mistään, edes yksittäisestä elokuvasta, saati sitten jostakin tuotteesta, jota mainostetaan kyseisen lehden sivuilla.

Mikä sitten neuvoksi? Suoraan sanottuna: en tiedä. Julkisen palvelun ei-kaupallinen tiedonvälitys (ts. Ylen ryhdistäytyminen) voisi olla yksi osaratkaisu. Olen myös ollut tyytyväinen kaupallisen Voima-lehden linjaan. Se on onnistunut haalimaan kirjoittajikseen eri alojen asiantuntijoita ja kirjoittanut laajasti, lukijaa aliarvioimatta esimerkiksi hallintarekisteröinnistä, joka teemana ei ilmeisesti ole kiinnostanut muita lehtiä juurikaan, vaikka rahallisesti hallintarekisteröinnin laajentamisella olisi valtion verotuloille moninkertaiset vaikutukset lehtitilausten arvonlisäveroon verrattuna. Voima-lehden vahvuus on se, että se ei pyrikään suuriin voittoihin tai kasvuun, hengissä pysyminen riittää. Sen ei myöskään tarvitse tahkota tekstiä sivun täytteeksi joka ikinen päivä. Silti tuntuu aika kummalliselta, että viidentonnin vuotuisia voittoja tekevä lafka pystyy tekemään syvällisempää journalismia kuin miljoonavoittoja tekevät isot osakeyhtiöt.

Suhtaudun Yle-veroon varovaisen toiveikkaasti, vaikka sen muotoon kohdistunut kritiikki onkin aiheellista. Ainakin se on parempi kuin kaikille tasaisesti lankeava mediamaksu tai budjettirahoitus. Mieluummin sitä Yle-veroa maksaa kuin kirkollisveroa. Mutta samalla kun kaupallinen media potkii itku kurkussa lehtitilausten arvonlisäveroa vastaan käyttäen perusteenaan jotain lehdistön kuvitteellista erityisasemaa julkisena palveluna, Yle-vero nostattaakin samalla taholla toisenlaisen parun, jossa riippumaton tiedonvälitys nähdään kilpailun vääristäjänä.

Kaksinaamaisuuden huippu onkin Hesarissa marraskuun lopulla julkaistu Jaakko Rauramon eli pörssiyhtiö Sanoman hallituksen pj 70 v. synttärihaastattelu, jossa hän toteaa seuraavaa:

”Rauramoa ärsyttää Ylen tapa tuottaa ilmaista sisältöä internetiin julkisin varoin, mikä kampittaa lehdistön yrityksiä saada maksua internet-sisällöstään. ”Yhtälö on mahdoton. Kunnon sisältö vaatii kunnon tekijät, joten sitä ei saada ilmaiseksi.” Tässä Rauramo on sentään oikeassa: kunnon sisältö vaatii kunnon tekijät, mutta näillä näkymin niitä kunnon tekijöitä ei kaupallisen valtamedian kentillä paljoa toimi – tai anneta toimia.

Viime kädessä kuitenkin on kyse on kuitenkin siitä, että koko joukkotiedotusvälineiksi ymmärtämämme rakennelma on murtumassa. Asiantuntevinta ja ajankohtaisinta tietoa ei enää löydykään kaupallisista ja julkisista joukkotiedotusvälineistä, vaan esimerkiksi blogeista tai foorumeilta. Olisiko mikään lehti julkaissut esimerkiksi asiantuntevaa Pikaopasta risteyspyöräilyyn, joka syntyi Ylen uutisoinnin leväperäisyyden johdosta? Entäs sitten Itellan päätös olla kuljettamatta aseiden muotoisia esineitä – kumpi uutislähde noudattaa parempaa tutkivan journalismin käytäntöä, tämä Taloussanomien neutraali uutinen vai tämä vahvasti asenteellinen, mutta silti aihettaan enemmän penkova blogikirjoitus? Onko tekstin totuudenmukaisuus ja objektiivisuus todellakin sidottu kirjoitustyyliin ja ensimmäisen persoonan näkökulmaan vai siihen, miten hyvin kirjoittaja on perehtynyt kirjoituksensa aiheeseen?

”Kaikki kunnon sisältö tulee internetiin painettujen lehtien toimituksesta”, sanoi Rauramo. Näin  lausuu Suomen suurimman lehtiyhtiön hallituksen puheenjohtaja, ja osoittaa häkellyttävän seniiliytensä ja ajasta jälkeenjääneisyytensä. Tämän lausuntonsa kautta hän onnistuu kristalloimaan kaiken sen, mikä on pielessä suomalaisessa lehtikentässä erityisesti ja joukkotiedotuksessa yleensä.

Raskas Rastimo

Olen viime päivinä ollut kohtuuttoman ja mitattoman ärsyyntynyt tapauksesta Kaisa Rastimo. Ärsyyntymiseni juontaa juurensa jo vuoden alkuun, jolloin Kaisa Rastimo kirjoitti blogissaan otsikoilla Tietoyhteiskunnan kehittäminen ei ole nörttien yksinoikeus  ja Bittejä ja piraattipoikasia. Ensimmäisessä mainituista blogikirjoituksista Rastimo osoittaa täydellisen teknisen tietämättömyytensä ja jälkimmäisessä Rastimon mielikuva, jonka mukaan ”piraatit ovat isoja, mustapartaisia, nahkatakkisia, kaljamahaisia miehiä, jotka ovat yhtä kovaäänisiä luonnossa kuin netissä” murtuu.

Vaikka minusta onkin kerrassaan hykerryttävää, että minulle niin rakas  mjr näyttää edustavan Kaisa Rastimon Paha Piraatti -mielikuvan ruumiillistumaa, muuten mainitut blogikirjoitukset aiheuttavat minussa halun lyödä otsaa pöydänkanteen. Ilmeisesti halu oli monille muillekin yhteinen, sillä ensimmäinen mainituista kirjoituksista sai yli kolmesataa kommenttia. Osa niistä oli pelkkää nettiperseilyä, mutta joukossa oli asiallisiakin tekstejä, joissa hyvää tarkoittavat ihmisparat yrittivät selittää Rastimolle erilaisia vaikeasti ymmärrettäviä asioita, kuten nettisensuurin teknistä toteutusta, vertaisverkkojen toimintaa ja sitä, miten huijaussivustot toimivat.

Mainittu kommenttiketju poiki sitten kunnianloukkaussyytteen. Kunnianloukkauksesta epäilty Janne Paalijärvi on kuvannut kafkamaiset tapahtumien käänteet omassa blogissaan. Myös blogissa Jälkijättöistä jupinaa on kuvattu Rastimon nettikuuluisuuden vaiheita. Niin, ja Star Wreck -porukkahan kirjoitti helmikuussa hyvän vastineen Rastimolle. On epäselvää, lukiko Rastimo vastinetta koskaan, ainakaan hän ei sitä kommentoinut.

Tapahtumien käänteiden kuvailun sijasta käännyn itse nyt sisäänpäin ja yritän jäljittää Rastimo-tapauksen itsessäni aiheuttaman ärtymyksen juuria. Ärtymykseni on nimittäin selvästi suurempi kuin mitä tilanne antaisi edellyttää: Rastimon kohdalla risteävät samanlaiset sensuuriin, teknologiaan, moraaliin ja pornoon liittyvät asiat kuin tapauksessa Neitsythuorakirkko. Neitsythuorakirkon kohdalla olin tuohduksissani ja huolissani, mutta pystyin sentään erittelemään aihetta syvällisemmällä tasolla kuin nyt, kun mieleni tekisi lähinnä spreijata Rastimon oveen että ”Kaisa Rastimo on TYHYMÄ!!1!”

Ärtymykselläni on monta lähtökohtaa. On uuvuttavaa ja huolestuttavaa havaita, että huolimatta sadoista Rastimon blogin kommenteista hän ei ole ilmeisesti edelleenkään ymmärtänyt edes vertaisverkkojen ja huijaussivustojen eroa – eikä ero ole selvä Maikkarin uutisillekaan.

Rastimo on tietenkin vain yksi esimerkkitapaus. Keskivertoihmisten räikeä tietämättömyys ja ymmärtämättömyys sekä tietokoneiden että tietoverkkojen toiminnasta tulee ilmi lähes päivittäin. Tietämättömyyden ilmauksia sitten kuulee anekdootteina: jollekin Facebook ja internet ovat ihan sama asia, toinen ei uskalla asentaa mitään ohjelmia (esim. virustorjuntaa) tietokoneeseensa, kun ”niistä tulee niitä viruksia”.

Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys ei sinänsä ole koskaan pahasta, sehän on parannettavissa. Senkun ottaa asioista selvää, niin kyllä se siitä.

Pelottavaa on kuitenkin se, että tietotekniikkaan ja tietoverkkoihin liittyvät asiat vaikuttavat kuuluvan sellaisten asioiden luokkaan, joista ei tarvitsekaan tietää mitään, edes perusasioita.  On jollain lailla hyväksyttyä ja oikeutettua sanoa, että ”en minä niistä tietokoneista mitään ymmärrä, vaikka joka päivä joudun niitä käyttämään”. Näin siitä huolimatta, että nykyinen yhteiskunta on erittäin riippuvainen tietotekniikasta. Ja kun tietämättömyys on tarpeeksi syvää, sen pohjalta ei edes osaa erottaa tietoa mielipiteestä. Tiedon ja mielipiteen eron hämärtyessä hämärtyy sitten kaikki muukin.

Rastimokin esiintyy tekijänoikeuksien asiantuntijana samalla kun selvästi ilmaisee, ettei tiedä eikä ymmärrä tietotekniikasta mitään, vaikka osallistuukin niitä koskevaan päätöksentekoon. Blogikirjoituksen otsikkokin sen paljastaa: ”Tietoyhteiskunnan kehittäminen ei ole nörttien yksinoikeus”. Otsikollaan hän sijoittaa itsensä essentiaalisesti ei-nörtiksi ja tavallaan kieltäytyy ottamasta asioista mitenkään selvää, koska jos tietää tietotekniikasta yhtään mitään, on sitten ”nörtti” – ja nörttinä ilmeisesti jonkinlainen subjektiivinen ja tiedon saastuttama toimija, jota ei tarvitse kuunnella.

Samanlainen tietämättömyys, joka on sallittua tavallisille kansalaisille ja Vihreiden tietoyhteiskuntatyöryhmän jäsenelle Kaisa Rastimolle, on sallittua tietysti myös valtakunnanpoliitikoille. En nyt jaksa alkaa kaivaa, mutta sekä Lex Karpelaa että Lex Nokiaa koskevissa eduskuntakeskusteluissa kansanedustajat esittivät lukuisia facepalmin ansaitsevia puheenvuoroja. Sääliksi käy Jyrki Kasvia, joka siinä porukassa joutuu hommia tekemään.

Ärtymykselläni on myös toinen kohta, joka ei sinänsä liity Kaisa Rastimoon vaan häntä käsitteleviin nettikirjoituksiin. Kaisa Rastimoa on nimitetty esimerkiksi feminatsiksi, kukkahattutädiksi ja femueukoksi. Tietääkseni Kaisa Rastimo ei kuulu Suomen eturivin feministeihin, eikä ole kait julkisuudessa puhunut juurikaan feminismistä tai sukupuolten tasa-arvosta. Ärsyttävää on kuitenkin se, että nähtävästi kuka tahansa jotenkin meritoitunut nainen, joka älähtää jostakin aiheesta on mahdollista mitätöidä nimittämällä häntä feministiksi, oli aihe sitten tolkku tai ei. Feministiä ei tarvitse kuunnella, sillä feministin mielipiteet tiedetään jo ennalta. Hänellä ei myöskään oleteta olevan minkäänlaista asiantuntijuutta tai tietoa sukupuolesta tai edes naiseudesta.

Olen tavattoman tuohtunut siitä, että Kaisa Rastimoa käsittelevissä (tai siis dissaavissa) nettikirjoitteluissa on keskitytty lähinnä Kaisa Rastimon ikään ja sukupuoleen, joiden kautta hänet on leimattu olemuksellisesti tyhmäksi ja tietämättömäksi. Tapaus Rastimon käsittely on jäänyt puolitiehen. On todettu Rastimon teksteissä esiintyvät hölmöydet ja sitten selitetty ne sillä, että Rastimo on noin viisikymppinen nainen. Kukkahattutäti, joka ei mistään mitään ymmärrä, ja joka ratsastaa lasten oikeuksilla kuin keppihevosella.

Tietysti sekä Kaisa Rastimon iällä että sukupuolella on tekemistä hänen tietoteknisen tietämättömyytensä ja ymmärtämättömyytensä kanssa. Ne eivät kuitenkaan selitä sitä ylimielisyyttä, jolla Rastimo suhtautuu tietotekniikasta mitään tietäviin ihmisiin. On ihan mahdollista, että Rastimon edustamassa ikä- ja sukupuolikohortissa ymmärtämättömyys tietotekniikasta on yleistä. Saahan se olla. Ongelma ei kuitenkaan ole pelkästään ymmärtämättömyys, vaan se, että ymmärtämättömyydestä tulee hyväksyttyä, jopa suotavaa.

Omia tunteitani syväruopattuani havaitsin, että ärtymykseni ilmaisee myös maailmankuvani perustan järkkymistä. Syväruoppaamisessa auttoi Kemppinen, joka blogissaan totesi osuvasti: ”Populistinen uho on siis tulkintani mukaan muotoa: tietoinen vale, tietämättömyydestä johtuva väärinkäsitys ja uskottavasti argumentoitu tosiasiaväite ovat muka saman arvoisia, ja niistä voi äänestää.”

Olen tottunut ajattelemaan, että tosiasiat ja mielipiteet ovat kaksi eri asiaa, ja vaikka mielipiteet sinänsä voivat olla erilaisia, niiden tulisi kuitenkin perustua tosiasioihin. Kiitos humanistisen koulutukseni olen tietoinen siitä, että ns. tosiasiat ovat häilyviä, ja että jokainen tutkija vaikuttaa omaan tutkimukseensa, että eri asioita painottamalla saadaa erilaisia totuuksia ja että omien motiivien reflektointi on tärkeää jne. Mutta lähtökohta on kuitenkin se, että totuutta ja tietoa tavoitellaan, siitäkin huolimatta, että tavoitteen saavuttamattomuus tiedostetaan. Niinpä tosiasiat ja perusteltu argumentaatio ovat painavampia kuin mielipiteet. Mielipiteiden on muututtava tosiasioiden perusteella.

Toisekseen olen myös tottunut ajattelemaan, että asiantuntijuus ja tieto ovat yhteiskunnan toiminnassa olennaisia asioita. Erilaisia asiantuntijuuksia ja tietoa voidaan painottaa eri tavoin samassakin tilanteessa, ja asiantuntijuudet ja tiedot voivat olla ristiriitaisia. Tietysti tieto ja asiantuntijuus ovat aina myös ideologisen vallankäytön näyttämöitä. Silti olen halunnut ajatella, että lähtökohtana olisi kuitenkin toimiminen parhaan tiedon mukaan ja lisätiedon saavuttaminen tarvittaessa.

Tiedän, olen tavattoman naiivi. Tiedostan kyllä edellämainittujen asioiden utopistisuuden, mutta olen olettanut, että tosiasioiden, tiedon ja asiantuntijuuden arvostaminen olisi tärkeää edes pintatasolla.

Tapaus Kaisa Rastimo tuo räikeästi esiin sen, kuinka nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa tiedolla ja tosiasioilla ei ole yhtään sen suurempaa arvoa kuin väärinymmärryksillä, mututuntumalla ja moralistisella mielipiteellä.

Yhteiskunnallista keskustelua tontuista

Minulla on jälleen ollut kunnia osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun Oulun seudun päälehti Kalevan mielipidesivuilla. Kirjoitukseni julkaistiin siellä sellaisenaan, tosin otsikkona oli ”Arkipäivän fobioita”, joka on mielestäni hieman omalaatuinen otsikkovalinta.

Jälleen, kuten useimmiten kirjoittaessani Kalevan mielipidepalstalle, kirjoitin ensisijaisesti reaktiona johonkin Kalevassa jo kirjoitettuun, enkä niinkään kommentoinut jotain Kalevan ulkopuolella havaitsemaani epäkohtaa. Se, että päivää Helsingin Pride-marssiin kohdistunutta pippurisumuteiskun jälkeen Kalevan pääkirjoitussivulla käytetään ruotsalaishomovitsiä tekstin tehosteena, on mielestäni oireellista. Tuskinpa päätoimittaja on tarkoittanut vitsillään ”mitään pahaa” – totta kai hän tietää että Homotkin Ovat Ihmisiä ja Suvaitsevaisuus Parempaa Kuin Syrjintä.

Se, että tuollaisen homovitsin voi heittää puolihuolimattomasti tekstin lomassa kuvaa sitä, kuinka sisäistynyttä ei-heteroseksuaalisuuden toiseuttaminen on. En puhuisi homofobiasta – kyse on siitä, että ei-heteroseksuaalit ja heidän elämänsä on kertakaikkiaan niin vierasta, että kirjoittajalle ei tule mieleenkään, että vitsissä olisi mitään kummallista. Ruotsalaiset homot, noniin, nehän ovat samanlaisia mielikuvitusolentoja kuin tontut, eikös niin? Kai tontuista sentään saa vitsiä heittää?

Muistan vastaavan tapauksen omasta lähipiiristä: olin pyytänyt veljeni kaverini bileisiin, ja pikkupienissä veljeni sitten teki jonkun hölmön homovitsiheiton tietämättä, että paikalla oli myös homomies, kyseisen kaverini paras ystävä. Vitsi ohitettiin, mutta kunnon isosiskona ripitin veljeäni jälkeenpäin: miten helvetissä sä nyt menit noin tyhmiä sanomaan? Vaikka minä olen sinua yrittänyt niin opettaa… Veljeni oli aidosti pahoillaan ja krapulamorkkiksissa melkein itki: ei hänelle ollut tullut mieleenkään, että joku olisi homo ja voisi loukkaantua, ei hän tarkoittanut mitään pahaa.

Eipä niin. Ei mitään pahaa. Sen enempää veljeni kuin Kalevan päätoimittaja tuskin lähtevät kyttäämään homobaarin eteen voidakseen hakata jonkun tai lähtevät heittelemään kaasukranaatteja Pride-marsseille. Ja hyvä niin tietenkin.

On kuitenkin niin, että homovitsissä ei ole loukkaavaa niinkään vitsi itse kuin se, että vitsi voidaan sanoa ja olettaa, että vitsi naurattaa myös muita. Vitsillä luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta ja samalla suljetaan muita pois. Vitsi on vallankäytön väline.

En kuitenkaan haluaisi, että sen enempää veljeni kuin Kalevan päätoimittaja pelkästään oppisivat pitämään suunsa soukemmalla ja kertomaan homovitsejään vain sertifioitujen heteromiesten saunailloissa. Haluaisin, että he oppisivat olemaan pitämättä heteroseksuaalisuutta itsestäänselvyytenä. Tai what the heck, haluaisin, että he, ja iso liuta muita ihmisiä oppisivat olemaan pitämättä itsestäänselvyytenä sen enempää sukupuolta, suomalaisuutta kuin talousjärjestelmääkään. Mutta se nyt menee jo tämän kirjoituksen ohitse.

Mutta niin. Se teksti:

Arkipäivän homofobiaa kaasuiskuista homovitseihin

Lauantaina 3.7. joukko nuoria miehiä teki pippurisumuteiskun Seksuaalinen Tasavertaisuus ry:n järjestämän Pride-tapahtuman päämarssille. Uhriksi joutui myös joitakin ystäviäni ja tuttaviani. Lehtitietojen mukaan uhrien joukossa oli myös vanhempiensa kanssa marssille osallistuneita lapsia. Poliisi pidätti tekijöiksi epäillyt saman päivän aikana, eikä kukaan kaasun uhri loukkaantunut vakavasti. Päällisin puolin isku näyttää satunnaiselta, pienen ääriryhmäporukan tekemältä tempaukselta.

Isku on kuitenkin vain yksi ääripää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen toiseuttamisesta ja ylenkatsomisesta, joka on meille näihin vähemmistöihin kuuluville arkipäivää. Pari esimerkkiä löytyy ihan sunnuntai-Kalevan sivuilta 4.7., päivää kaasuiskun jälkeen. Pääkirjoitussivulla ydinvoima- ja globalisaatioaktivismia käsittelevä kirjoitus päättyi kömpelöön homovitsiin: ”Ruotsalaisen luutnantin ja yliluutnantin saattoi aikoinaan erottaa toisistaan vain rautakangella. Huligaania ei erota aktivistista edes sillä.” Mielipidesivulla on paljonpuhuvia poimintoja Juttutuvasta otsikolla ”Sukupuolineutraali avioliitto”: keskustelun aloittaja ihmettelee, ”miksi Pride-kulkueet yleensä sallitaan”, jolloin toinen kommentoija kehuu aloittajaa ”terveellä tavalla asioista ajattelevaksi ihmiseksi”. Kalevan nettisivuilla kaasuisku-uutisen kommenttiketjun tekstit olivat myös homofobisuudessaan uskomatonta luettavaa – ilmeisesti Kalevan sivujen moderaattoreidenkin mielestä niin uskomatonta, että kommenttiketju poistettiin.

Tilanteessa, jossa pohjoisen Suomen päälehden pääkirjoitussivulla kirjoituksia koristellaan homovitseillä, ja jossa uutinen Helsingin Pride-marssin kaasuiskusta saa nettikirjoittelijoilta osakseen lähinnä verbaalista ulosteenheittoa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasavertaisuutta ja näkyvyyttä edistävät tapahtuvat ovat äärimmäisen tarpeellisia.

Kaikilla oululaisilla on kolmen viikon päästä järjestettävässä North Pride -tapahtumassa mahdollisuus näyttää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuva viha, pelko, vähättely ja ylenkatsonta ei kuulu meidän kaupunkiimme.

***

Ai niin. Olen päivittänyt kotisivuani pari kertaa sitten viime kuuleman, eli toisin sanoen lisäillyt linkkejä muualla netissä oleviin teksteihini.  Kirjoitin syksyllä Jaakko Meriläisen kanssa hienon artikkelin, jonka otsikko on Raiskaus sivuraiteella: RapeLay, etnofetisistinen halu ja torjunta. Lisäksi multa on ilmestynyt Kaltion nettisivulla arvio Slavoj Zizekin keikasta Helsingissä.

Aiemmin olin jo laittanut sivuille linkit novelliini Jätehuollon haasteet -joka palkittiin syksyllä; 2009 Get a life! -kirjoituskilpailussa. Linkkasin myös Vaurauden lapset -kirja-arvostelun ja Azumanga Daioh -kirja-arvostelun jotka on julkaistu Animelehdessä vuonna 2007, minkä; jälkeen ne julkaistiin lehden nettisivuilla.

Niin ja kuvia olin kans laittanut muutaman kuvasivuille.

Lynx, Mosaic, gopher ja muita muistoja 90-luvulta

Päivitin kotisivuni. Tämä oli ensimmäinen suurempi päivitys sitten sen, kun tein uudet kotisivut keväällä 2003, lähes seitsemän vuotta sitten. Kuvaan päivitysurakan yksityiskohtia Päivitys-sivulla, joten ei siitä sen enempää. Oli miten oli, pukasin sivuilleni mm. lisurini kiinnostuneiden luettavaksi. Samalla muutin blogin navipalkkia vastaamaan kotisivujen navipalkkia. Sivujen väritystä muutin hitusen pinkimmäksi, mutta blogin värit jätin silleen, ihan muuten vain.

Tarkoitukseni olisi jatkossa päivittää sivuja vähän useammin kuin niitä on aiemmin tullut päivitettyä. Oikeastaan vuoden 2005 jälkeen olen päivittänyt sivuja vain satunnaisesti – esimerkiksi vuosina 2007 ja 2009 en päivittänyt sivuja kertaakaan. Okei, vuosi 2007 oli aika levoton kaiken kaikkiaan, ja viime vuonna sivut olivat jo ehtineet sellaisen stagnaation tilaan, että päivittäminen ei edes huvittanut.

Joku voisi sanoa, että ”kotisivu” on niin ysäriä, että se ei ole vielä edes retrolla tavalla trendikästä. Tavallaan se pitääkin paikkansa. Varmaan nykyisin henkilökohtaisia kotisivuja on lähinnä poliitikoilla, julkkiksilla ja meillä, jotka ovat pykänneet kotisivut silloin 90-luvulla eivätkä ole malttaneet luopua niistä. Muut nettipresenceä haluavat ihmiset perustanevat blogin nykyään, se on kotisivujen tekoa paljon helpompaa.

Mulla on ollut kotisivut  vuodesta 1996. Noilla ensimmäisillä kotisivuilla kerroin: ”Silmäni ovat siniset, ja niiden vahvistukseksi olen saanut silmälasit 5.2.’96. Varsin myöhäisellä iällä siis. Yritän vieläkin hieroa silmiäni linssien läpi.” Nähtävästi silmälasien saamisesta oli niin vähän aikaa, että asia kannatti erikseen mainita. Nykyisin tökin nenänvartta silloinkin, kun lasit eivät ole päässä.

On jollain lailla hupaisaa katsoa niitä ihan ekoja sivuja. Sivujen sisältö koostuu lähinnä linkkilistoista, joita muistan metsästäneeni pitkät tunnit eri selaimien ja webringien kautta. Paitsi että eiväthän ne olleet ”selaimia”, vaan ”WWW-asiakasohjelmia”: ”Eri WWW-asiakasohjelmistot näyttävät HTML-tekstit eri tavalla, joten laajempaan käyttöön tarkoitetut tekstit kannattaa testata useilla eri asiakasohjelmilla, ainakin Mosaicilla ja Lynxillä”, muistuttaa Jukka Packalenin html-opas, jonka löysin samasta hakemistosta vanhimpien sivujeni kanssa. Webringeilläkään ei nykyisin ole keskivertokäyttäjän kannalta merkitystä.

Oppaassa myös muistutetaan: ”Koska useilla käyttäjillä on hidas linja käytössään, kannattaa liiallista kuvien käyttöä välttää. Isoja kuvia ei koskaan kannata laittaa automaattisesti siirrettävinä (in-line image) Web-sivuille. Parempi tapa on tehdä linkki, josta käyttäjä pääsee katselemaan kuvaa niin halutessaan. Webissä yksi sana kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa, joiden hakemiseen menee ikuisuus…” Niinpä ohjeen sisäistäneenä minullakin oli sivuillani vain muutama kuva.

Oppaassa myös kerrotaan joistain aivan uusista mahdollisuuksista: ”Netscape-laajennuksista löytyy myös muutama kokonaan uusi koodi: <FONT SIZE=X>…</FONT> – määrittelee merkin koon, kokoa voi myös kasvattaa (esim. +7) tai pienentää (esim. -2) suhteessa oletuskokoon”. Lopuksi kuitenkin varoitetaan: ”Laajennuksia kannattaa kuitenkin käyttää teksteissä harkiten, sillä ainut ohjelmisto, joka kykenee tulkitsemaan niitä, on Netscapen oma Web-klientti (joka tosin on hyvin laajalle levinnyt). Lisäksi useat laajennukset houkuttelevat tekemään silmää turhaan ärsyttäviä ”jippoja” HTML-teksteihin (esim. tekstin vilkkuminen tai erikokoiset merkit).”

Ensimmäisiä sivujani ei enää löydy muualta kuin omalta koneeltani. Sen sijaan kotisivut versionumerolla 2.0. löytyvät sirpaleina Oulun yliopiston opiskelijaserveriltä, pajusta. En ole ihan varma, koska olen luonut sivut, sillä en alkujaan listannut päivityksiä. Päivityksiä aloin listata 18.3.1999, joten sivut on tehty ehkä loppusyksystä 1998 tai alkukeväästä 1999. Noita sivuja tehdessäni olin kunnianhimoisempi ja sivujen tekeminen perustui jonkinlaiselle vastuulle Internetiä kohtaan. Yksitoista vuotta sitten ei ollut niin sanottua, että netistä löytää tietoa tarvitessaan, joten koin, että jos minulla on tietoa jostakin ja taito tehdä kotisivut, niin silloin on tärkeää jakaa tietonsa. Proseminaarityöni suomalaisesta muinaispuvusta on käsittääkseni oikeastikin ollut joskus hyödyksi jollekin. (Tutkielma löytyy myös nykyisiltä sivuilta, ja kuvatkin olen jo uskaltanut laittaa näkyviin.) Ylipäätään kakkoskotisivuni oli vahvasti keskiaikapainotteinen.

Sivujen rakenne oli jossain määrin samanlainen kuin nykyistenkin sivujen rakenne, mistä kertoo niiden sisällysluettelokin. Myös idea omalla käsialalla kirjoitetuista otsikkoteksteistä on sama, ja violettiin vivahtava väritys – joka toki oli hillittyä, väreillä leikkiminen html-dokumentissa kun oli amatöörien hommaa.

Kotisivujeni kolmas versio sen sijaan panostaa himpun verran enemmän visuaalisuuteen. Saatoin sallia tämän itselleni ja sivuilleni opeteltuani css:ää. Html kun on sisällön rakenteen kuvauskieli, eikä sillä määritellä sivujen ulkonäköä! Sitä varten on style sheetit. Nämä nyt päivitetyt kotisivut ovat versio 3.2. Olen varsin tyytyväinen sivujeni perustaan, enkä usko, että minulla on erityistä tarvetta sitä muuttaa lähivuosina.

Mutta miksi sitten pitää edes kotisivuja? Muuten kuin siksi, että on pitänyt kotisivuja jo 14 vuotta ja pitää niitä vain tavan vuoksi?

Samasta syystä kuin yksitoista vuotta sittenkin. Jos minulla on tietoa jostakin ja taito tehdä kotisivut, niin silloin on tärkeä jakaa tietonsa. Teen akateemista tutkimusta, jonka ainakin pitäisi perustua vapaaseen tiedon jakamiseen (kustannusyhtiöt voivat olla toista mieltä), ja koen velvollisuudekseni pistää jakoon sen tiedon, jonka olen kerännyt. Oikeasti. Ei vain siksi, että laittamalla artikkelinsa nettiin kasvattaa impact factoriaan ja houkuttelee viittauksia. Minusta erityisesti tutkijoiden pitäisi laittaa tekstinsä nettiin, mutta mieluiten tietysti kaikki mahdollinen pitäisi olla vapaasti tarjolla netissä.

Niinpä minulla on ”kotisivut”, joka on kirjasto ja portfolio. Jatkan niiden päivittämistä eli tekstieni ja kuvieni laittamista saataville. Toivottavasti niistä on jollekin hyötyä.

Tädit ei cossaa

Olen havainnut omalaatuisen diskurssin, jota käyttäen kirjoitetaan erilaisista vapaa-ajanviettomuodoista. Diskurssin keskiössä ei tällöin ole niinkään kulloinkin kuvattavana oleva ilmiö itse, vaan se, kuinka teksti rakentaa ikäluokitteluja ja samalla vetää viivaa sen välille, mikä on aikuiselle hyväksyttävää ja mikä ei.

Diskurssille on ominaista hyväntahtoisen hämmästelevä, aikuisen positiosta tarkkaileva asenne. Tarkkailun kohteena voivat olla erilaiset hassut harrastukset, kuten Keskiaikaseura, larppaaminen, figupelit, sf-fandom ja nykyisin erityisesti kaikki, mikä vähänkään viittaa japanilaiseen populaarikulttuuriin. Samanlaisella asenteella ei kuitenkaan lähestytä esimerkiksi postimerkkeilyä, sikarikerhoja, viskinmaistajaisia, Tupperware-kutsuja tai hirvenmetsästystä. Puhumattakaan mistään urheilulajista.

Olen ollut omakohtaisesti tietoinen kyseisestä diskurssista varmaan ainakin kymmenen vuotta. Mieleen tulee useampikin toimittaja, joka on halunnut kirjoittaa Keskiaikaseuraa, larppaamista tai sf-harrastamista käsittelevän jutun. Tapahtumapaikalle on sitten saapunut herttaisesti pihalla oleva ystävällinen journalisti, joka on lopulta kirjoittanut sinänsä ihan mukavan artikkelin. Sen rivien välistä on kuitenkin ollut luettavissa tausta-ajatus, jonka mukaan kuvattu toiminta on pohjimmiltaan merkityksetöntä ja unohtuu, kunhan ihmiset kasvavat aikuisiksi.

Oiva esimerkki tämän diskurssin käytöstä löytyy viime keskiviikon Hesarista (14.10.). Juttu, jonka otsikkona on ”Suomessakin osataan cossata” alkaa rivillä ”On olemassa harrastuksia, joista kirjoittaessaan tuntee itsensä väistämättä tädiksi”. Toimittaja tunnustaa juttunsa alussa, että halusi tehdä jutun cosplaystä, koska ei tiedä asiasta mitään.  Viisitoistavuotiasta haastateltavaa siteerataan ja sitaatin jälkeen todetaan hämmästyneenä, että hui, kun on paljon vieraita käsitteitä, joita sen enempää toimittajan kuin lukijankaan ei oleteta tuntevan. Sanan ”larppaus” toimittaja sentään tunnistaa – se on ”roolipelausta”. Niin.

On epätodennäköistä, että kukaan toimittaja aloittaisi esimerkiksi orkideankasvatusta käsittelevääjuttua samalla täti-fraasilla. Tai kauhistelisi performanssitaiteiljan haastattelusitaatin jälkeen, kuinka paljon vieraita käsitteitä taiteilija käyttikään, ja kuinka hehheh, vanhaksi performanssitaiteilija saakaan toimittajan tuntemaan itsensä. Samalla sävyllä ei myöskään haastateltaisi nuorta viulunsoittajavirtuoosia.

Kyse ei nähdäkseni ole pelkästään siitä, että tietyt asiat olisivat suositumpia keskimäärin iältään nuorempien ihmisten keskuudessa. Muistan eräänkin Kalevan artikkelin, joka käsitteli figupelaamista, ja haastateltaviksi oli raahattu pari kolmetoistavuotiasta, vaikka pikku-ukkojen maalaaminen ja taisteluttaminen on vähintään yhtä suosittua kolmikymppisten keskuudessa – ellei suositumpaakin, kolmikymppisillä kun on enemmän rahaa kaadettavaksi Games Workshopin pohjattomaan kitaan.

Pikemminkin kyse on siitä, että tietyt asiat saavat legitiimisti asettua ns. tavallisen, aikuisen ihmisen yleissivistyksen ulkopuolelle. Oikeastaan tietämättömyys niistä on oman aikuisuuden sinetti: ”OMG mä oon NIIIIN aikunen ja kypsä ja nuorisosta vieroittunut, etten tiiä mitä on cossaus!!1!” Tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä tulee yläpuolelle asettumisen keino. (1) On itsestäänselvää, että tätä diskurssia käyttävä toimittaja ei lopeta juttuaan kertomalla, kuinka hän lopulta lisätietoja saatuaan innostui kohteestaan niin paljon, että liittyi itse harrastajien iloiseen joukkoon. Kohteen on pysyttävä etäällä ja vieraana, sukupolvikynnyksen toisella puolen.

Samalla kohde itse typistyy nuoruuden merkiksi, täysin riippumatta siitä, minkä ikäisiä ihmisiä kohde kiinnostaa. Mutta jos nuoruuden merkki liitetään iältään aikuiseen ihmiseen, siitä tuleekin merkki kypsymättömyydestä ja keskeneräisyydestä. Siten tämä havaitsemani omalaatuinen diskurssi rakentaa ja vahvistaa olettamusta selvästi toistaan eroavista ikäryhmistäja elämänvaiheista, jotka seuraavat lineaarisesti toisiaan.

Nuoruuden merkkeinä toimivilla kohteilla ei myöskään ole itseisarvoa. Viulunsoitolla, orkideankasvatuksella ja urheilulla on oma itseisarvonsa, mutta cossaus on arvokasta siksi, että se opettaa nuorille kädentaitoja, keskiaikaseura puolestaan saa kiinnostumaan historiasta,  larppaus kehittää sosiaalisia taitoja, figupelit parantavat päättelykykyä. Ne ovat jotakin, jotka valmistavat aikuisuuteen. Niillä on välinearvo kypsymisen tiellä, ja kun on saatu tarpeeksi ekspoja, jotta päästään tarpeeksi korkealle aikuisuus-levelille, niin ne voi jättää taakseen.

Luultavasti suurinta osaa larppaajista, figupelaajista, cossaajista tai keskiaikaseuralaisista ei paljon kiinnosta, millaisilla ikämarkkereilla heidän kiinnostuksenkohteensa leimataan. Mutta tiedän kyllä yhden sellaisen miespuolisen figupelaajan, jonka täytyy valehdella vaimolleen menevänsä baariin silloin kun lähtee pelaamaan pikku-ukoilla kavereidensa kanssa.

***

1.Sinänsä tietämättömyys yläpuolelle ja ulkopuolelle asettumisen keinona on muuallakin käytössä. Tietämättömyys Big Brother -talon tapahtumista tai Seiska-lehden sisällöstä voi olla keino korostaa omaa sivistyneisyyttä. Itse olen tietämätön molemmista lähinnä siksi, että BB vaikuttaa tylsältä ja Seiskan taitto aiheuttaa päänsärkyä. (BB:tä ois varmaan hyvä seurata väikkärinaihe mielessään, mutta ei sitä aina jaksa.) Tietämättömyys siitä, miten tietokone tai auton moottori toimii on puolestaan monelle naiselle keino rakentaa sukupuolieroa. Kai sit on niin, että ihmiset saa jotain erityistä nautintoa siitä eron tekemisestä tietämättömyyden avulla.

Paikallisen tiedonvälityksen kirkkain soihtu

Olen häkeltyneen ärsyyntynyt Kalevassa viime aikoina käydyistä keskusteluista. Joulun jälkeen olen joka päivä avannut Kalevan ihmetellen, että mitä seuraavaksi. Ja lähes joka päivä Kaleva on onnistunut ärsyttämään, aina uudelleen. Kolme päivää sitten oli mielipidepalstalla sellainen teksti, josta tuli sellainen tunne, että nyt alkaa olla syytä avautua, vaikka sitten blogissa. En silloin ehtinyt kirjoittaa. Eilen julkaistiin jälleen älytön kirjoitus, ja aloin kirjoittaa tätä merkintää, mutta en saanut sitä kirjoitettua loppuun. Ja uskomatonta, mutta totta: tänäänkin Kalevan mielipidepalstalla julkaistiin älytön hööhäkirjoitus.

Siteeraan tämänpäiväistä hööhäkirjoitusta, niin näiden Kalevan toimituksen ilmeisesti tärkeiksi yhteiskunnallisiksi keskusteluiksi luokittelemien sepostusten luonne käy selväksi: ”Mitä tulee niihin homo- ja lesboasioihin, niin niihinhän on Raamatussa selkeä kanta sekä Vanhan että Uuden Testamentin puolella. Esimerkiksi 1. Room. 26-27 ja 3.Moos. 18/22. Ja jos ajatellaan, että kaikkien tulee hyväksyä epänormaalit teot Jumalan luomina ”valuvikoina”, niin eikö tasapuolisuuden nimissä kuuluisi hyväksyä myös pyromania ja kleptomania?”

Yli kymmenen vuotta Kalevaa tilanneena ja lukeneena Kalevan vanhoillinen ja keskusta-sitoutumaton linja on minulle sinänsä tuttua. Muistan esimerkiksi olleeni varsin tyytymätön vuonna 1997, kun Kaleva uutisoi Oulussa järjestetyt Setan Vapautuspäivät hyvin pienellä jutulla, ja samana viikonloppuna järjestetyt Suviseurat kahdella aukeamalla. Vaparit siis kestivät viikon, ja niiden ohessa järjestettiin useita seminaareja ja näkyviä, julkisia tapahtumia mm. Rotuaarilla. Yleensähän Kaleva uutisoi kaikki pienimmätkin Rotuaarilla pidetyt kissanristiäiset. Viime vuoden Naistutkimuspäiviä puolestaan pidettiin Kalevan sivuille liian ”vakavana” teemana. Kaiken kaikkiaan minun ei siis pitäisi olla mitenkään hämmästynyt siitä, mitä päivittäin Kalevasta luen.

Juuri joulun alla Kalevan pääkirjoitussivulla julkaistu Sievin kappalaisen Tapani Kirsilän kirjoitus oli paksuinta tuubaa, mitä Kalevassa on pitkään aikaan kirjoitettu, eikä ihme, että kirjoituksesta tehtiin valitus Julkisen Sanan Neuvostoon. Harmi kyllä en ottanut kirjoitusta talteen, mutta ytimenä oli kuitenkin se, että kirkon ei pidä hyväksyä homoliittoja tai avoimesti homoja kirkon työntekijöitä, vaan pitää perusarvot suorassa. Kas kun tutkimuksetkin todistavat että homoseksuaalit tarvitsevat hoitoa, ja antiikin aikanakin käytettiin lapsia hyväksi, ja kyllähän sitä nähtiin, miten niille antiikin ihmisille kävi: ne kuolivat kaikki.

Kirsilän juttua on turha vatvoa sen enempää, siitä käyty keskustelu alkaa olla jo haaltunut. Osa julkisista keskustelijoista oli kipakan kriittisiä, kuten Ville Ranta, enkä Rantaa paremmin osaisi itse Kirsilän tekstiä kommentoida.

Mutta mitä ihmettä se meinaa, että Kirsilän kirjoituksen vanavedessä Kalevan mielipidepalstasta on tullut joku hörhöuskovaisten temmellyskenttä? Onko kyse siitä, että mielipidepalsta potee juttupulaa? Jos minä kirjoittaisin jonkun ihan seinästä repäistyn huuhaajutun tarpeeksi suurella paatoksella, niin julkaistaisiinko se? ”Karjala takaisin!” ”Neekerit takaisin Afrikkaan!” ”Feministinä olen sitä mieltä, että naiset on luotu synnyttämään!” Tai miksipä en saman tien julistaisi jotain arvoja, joihin uskon: ”Yksiavioisuus on älytöntä!” ”Avioliittoinstituutio on valtiollinen vallankäyttöjärjestelmä!” ”Heteroseksuaalisuus on psykiatrien keksintöä!”

Toissapäivänä Kaleva julkaisi kirjoituksen ”Evoluutio-opin kritiikkiä professori Valtaojalle”. Sitä lukiessa itselläni keitti yli pahasti, eikä pelkästään itse kirjoituksen takia. Sunnuntaina julkaistu Valtaojan haastattelu nimittäin oli jo perussävyltään vähättelevä. Sanavalinnoilla Valtaojan maailmankuva (eli käytännössä tieteellinen maailmankuva) kyseenalaistettiin: ”Valtaoja vannoon evoluution nimiin”; ”Maailmankaikkeus alkoi alkuräjähdyksestä. Näin sanotaan. Tätä myös Esko Valtaoja väittää.” Tekstistä saa sellaisen käsityksen, että tässä nyt on tällainen kimppu väitteitä, joita tämä rohvessoori on kerännyt, mutta eipä tuosta ota mies itsekään selvää, pitävätkö paikkansa.

Lisäksi koko juttu tuntuu olevan jotenkin oudosti kristillistä maailmankuvaa nuoleskeleva. Kahdessa kohden otetaan kristillisiä vertailukohtia: alkuräjähdyksen alkamista tyhjyydestä voi verrata siihen ihmeeseen, että Jeesus syntyi neitsyestä. Jutun kirjoittaja toteaa vielä, että Valtaojaa olisi keskiajalla sanottu harhauskoiseksi, mutta onhan hän toki sitä, kirkon jumalakuvaan verrattuna. Valtaojan henkilötiedot esittelevä laatikko toteaa, että Valtaoja on ”julkaissut kolme kirjaa, yhden niistä – Nurkkaan ajettu Jumala – yhdessä Tampereen piispan Juha Pihkalan kanssa”. Tieto-Finlandia-palkittu kirja sentään mainitaan, mutta ei Valtaojan tuoreinta teosta ”Ihmeitä – kävelyretkiä kaikkeuteen”. Jää sellainen mielikuva, että Valtaojan pohdinnat Jumalasta olisivat merkittävintä mitä hän on kirjoittanut, varsinkin kun tämä on se teos, joka mainitaan myös leipätekstissä.

Tästä hörhöuskovaisten mielistelystä huolimatta joku kuitenkin otti asiakseen ojentaa Valtaojaa eilisen Kalevassa. Kirjoittaja huomauttaa, että jos kello puretaan osiin, pannaan pöydälle ja lyödään nyrkillä pöytää, niin osat eivät hypähdä itsekseen takaisin kelloksi. Siten alkuräjähdys ja evoluutio ovat mahdottomia. Kirjoittaja joutuukin ”valitettavasti totetamaan, että on vastuutonta professori Valtaojalta käyttää tieteen tekijän arvovaltaansa väärin, kun hän levittää totena tietoa, joka on täynnä suuria ratkaisemattomia arvoituksia. Minä uskon siihen, että vain Raamattu kertoo totuuden ihmisen alkuperästä”.

Tämän vuoden puolella on ilmestynyt yksitoista Kalevaa. Niistä seitsemässä on julkaistu jotenkin uskonnollisuutta sivuava kirjoitus mielipidepalstalla. Näistä viisi on syytänyt tulta ja tulikiveä syntisten niskaan ja kaksi on suhtautunut sellaiseen asenteeseen kriittisesti. Lisäksi Kalevan mielipidepalstan ohessa on ns. Tekstaripalsta, jonka viestit eivät syvällisyydellä loista. Päivittäin tekstaripalstalla jauhetaan samoja asioita kuin mielipidepalstallakin, Raamatun opetuksesta Jumalan rakkauden puuttumiseen. Tekstariviesteistä en en ole jaksanut ruveta tekemään mitään tilastoa, mutta näppituntumalla Raamatun sanomaa julistavia tekstareita julkaistaan enemmän kuin kirkon oppia tai Kalevan linjaa kritisoivia.

Nettipalstoilla älyttömiä hööhätekstejä kirjoittavia tyyppejä kutsutaan trollaajiksi, ja trollaajan luonteeseen kuuluu se, ettei hän yleensä kirjoita vakavissaan. Nämä Kalevan mielipidepalstan kirjoittajat sen sijaan ovat oikeasti sitä mieltä, mitä kirjoittavat. Kyse ei ole parodiasta tai tahallisesta ärsyttämisestä. Nämä totuudenjulistajat ovat todennäköisesti aivan aidosti huolissaan siitä, mihin kristillinen kirkko ja koko yhteiskuntamme on menossa (no kohti helvettiä, tietenkin). No saahan sitä olla huolissaan, minäkin olen huolissani yhteiskunnan tilasta. Mutta myös ufouskovaiset ovat huolissaan siitä, että kansainvälinen salaliitto pimittää meiltä tiedon humanoideista, jotka ovat tuomassa ihmiskunnalle tärkeää sanomaa. Missä ovat ufouskovaisten huolenaiheet Kalevan mielipidepalstalta?

Ovatko kristittyjen hörhöhölkkääjien asenteet ihan oikeasti niin tärkeä Oulun seutua koskeva yhteiskunnallinen kysymys, että Kalevalla on tiedonvälityksellinen velvollisuus antaa tilaa heidän mielipiteilleen?

Biruetteja SuBilla

Katsoin tänään Heroesin uusinnan ja jäin sitten kanavasurffaamaan. Subbarilta tuli Sinkkuelämää, ja näin ehkä viimeiset kymmenen minuuttia raivostuttavasta jaksosta, jossa miehen ja naisen välinen pituusero on jonkinlainen este suhteelle, ja jossa Carrie lupaa pissaleikeistä pitävälle miehelle, että siinä vaiheessa, kun heidän suhteensa muuttuu vakavammaksi, hän voi pitää vessan ovea auki joskus ollessaan tarpeillaan – vaikka sekin tuntuisi hänestä aika epämukavalta. Jäin jakson loputtua telkkarin ääreen valmiina pullauttamaan aivoni silmäkuoppieni kautta ulos, ja mitä telkkarista tuleekaan: lisää Sinkkuelämää. Ja vieläpä jättipottijakso eli ”Bi-elämän piruetit”, alkuperäiseltä nimeltään ”Boy, girl, boy, girl”.

Jaksossa on neljä sukupuolta jotenkin sivuavaa juonikuviota, joista kaksi on mainitsemisen arvoisia. Suomenkielinen otsikko viittaa juoneen, jossa Carrie alkaa deittailla itseään nuorempaa miestä (jäi epäselväksi, mikä heidän ikäeronsa oli, mutta ilmeisesti ainakin viisi vuotta), joka on biseksuaali. Toinen juoni kertoo, kuinka Charlotte ottaa galleriaansa näytille drag king -kuvia, jotka on ottanut hottis nuori mies, joka houkuttelee Charlottenkin kingeilemään. Oikeasti ne kuvathan oli tietysti ottanut lyhyenläntä, keski-ikäinen herm, eli Del LaGrace Volcano, kukapa muukaan. Ei, en tunnista Manolo Blahnikeja, mutta tunnistan kyllä tietyt olennaiset taideluomat.

Jakso on ensimmäistä kertaa esitetty kesällä 2000 Jenkeissä. Suomessa sarjaa esitettiin noin vuoden viiveellä, eli jakso ilmeisesti esitettiin täällä suunnilleen syksyllä 2001. Muistan, että tuolloin olin jo saanut graduni valmiiksi, ja vaikka en varsinaisesti seurannutkaan Sinkkuelämää, tämän jakson kohdalla VHS-kasetti oli valmiina soittimessa. Jaksosta oli mediassa kohistu etukäteen, sillä siinä Alanis Morrisetten esittämä hahmo suutelee Carrieta. Ajattelin, että jossain vaiheessa voisin kirjoittaa jaksosta analyysin tai jotain vastaavaa, ja joka tapauksessa bi-tutkijalla on hyvä olla varastossa bi-teemaisia juttuja.

No, sitä analyysiä ei sitten ole vieläkään tullut tehtyä, osittain siksi, että Karkulehdon Sanna jo kirjoitti Lähikuvaan katsauksen Sinkkuelämää-sarjan queer chicistä ja heteronostalgiasta, ja pohti katsauksessaan kyseistä jaksoa ansiokkaasti. Jaksoa oli kuitenkin kiintoisaa katsoa uudelleen, eri silmin. En muista mitä ajattelin  katsoessani jaksoa ensimmäisen kerran – varmaan lähinnä sitä, millaisia biseksuaalisuuden stereotypioita jakso toistaa, ja onko niillä jotain rinnakkaisuuksia suomalaisten haastateltavieni kohtaamien stereotypioiden kanssa.

Nyt jaksossa herätti huomiota se, kuinka biseksuaalisuus ja sukupuolen ylittäminen esitettiin jaksossa käsittämättöminä. Drag king -kuvat olivat jotakin, jota kaiken nähneet newyorkilaisetkin ihmettelivät suu auki. Judith Halberstamin ja Delin Drag King Book, josta jaksossa esitellyt kuvat olivat, ilmestyi vuonna 1999, mitä ennen kingeily varmaan olikin näkyvää vain aika pienessä piirissä. Biseksuaalisuus puolestaan oli jaksossa joku omituinen nuorten muotijuttu, josta Carrien kaltainen ”vanha pieru” ei ymmärtänyt mitään. Seitsemässä vuodessa biseksuaalisuudesta on Suomessakin tullut sen verran näkyvä ja puhuttu ilmiö, että Carrien hämmennys bi-pojan edessä on herttaisen vanhanaikaista.

Erityisen kiinnostavaa jaksossa oli kuitenkin se, millaisina nuorten ja käsittämättömien biseksuaalien suhteet esitettiin. Carrien kysyessä bisse-Seanilta, että keiden kanssa hän on seurustellut ennen Carrieta, Sean antaa sarjamonogaamisen vastauksen: Carrieta edeltää kaksi naista ja eräs Mark. Jakson lopussa Sean ja Carrie menevät bileisiin, joissa Carrie kohtaa Markin ja tämän nykyisen poikaystävän, joilla on vauva. Vauvan on synnyttänyt ko. poikaystävän ex-vaimo Dawn, jota esittää Alanis Morrisette. Dawn on puolestaan juuri mennyt naimisiin tyttöystävänsä kanssa jossain ulkomailla – pariskunta esittelee sormuksiaan.

Jakson biseksuaaleilla on jonkinlainen promiskuiteettisuuden aura (ovathan he kaikki jossain vaiheessa nussineet keskenään), mutta heidän parisuhteensa ovat varsin siististi normatiivisia. Suhteet muuttuvat avioliitoiksi, ja vaikka avioliitot purkautuisivat, niitä seuraa uusia avioliittoja ja reproduktiota. Siinä missä Sinkkuelämää-sarjan heterot sinkkunaiset liihottelevat miehestä mieheen aviopuolison etsinnässään, ”Bi-elämän piruetit”-jaksossa biseksuaalit eivät pyörikään piruettia, vaan ovat tanakasti asettuneet monogaamisiin parisuhteisiin.

Sinkkuelämää-sarjahan sai aikanaan paljon huomiota sen vuoksi, että sarjan sinkkunaiset esitettiin seksuaalisesti aktiivisina, ja varsinkin Samanthan hahmo nimenomaan promiskuiteettisena. Siten sarjan maailmassa epämääräinen päällekkäisyyssuhteilu ei sinänsä ole poissuljettua, joskin sarja toteuttaa aika tiukkaan romanttisen draaman  konventiota Sen Oikean etsinnästä, joka väistämättä päättyy avioliittoon.

Siksi onkin varsin hassua, että biseksuaalisuus-teemasta ei ole niistetty kaikkia mahdollisia shokkitehoja irti – biseksuaalien yliseksuaalisuus ja promiskuiteettisuus kun kuitenkin ovat aika keskeisiä biseksuaalisuutta luonnehtivia ennakkoluuloja. Vaikuttaakin siltä, että sarjan tekoaikana biseksuaalisuus olisi ollut tarpeeksi käsittämätöntä jo sinällään, ilman että katsojan (ja katsojan samastumiskohteena olevan Carrien) päätä olisi pistetty sekaisin monogaamisesta parisuhdenormista poikkeavilla suhteilla.

Toinen asia, jota mietin jaksoa katsellessani, on sarja tapa käsitellä ikää ja aikuisuutta. Toistuvasti sarjassa tuskitellaan iän kanssa: ollaan yli kolmikymppisiä eikä olla vieläkään päästy naimisiin; ollaan tosi chic ja pinnalla, mutta silti aivan pihalla siitä, mitä se nuoriso puuhailee. Ikäero on tärkeä merkitsijä: sarjan seksipeto Samantha on ainoa, joka voi tuskittelematta paneskella itseään nuorempien miesten kanssa, koska hänelle kaikenlaisten seksuaalisten rajojen ylittäminen on sallittua. Samanthahan on muuten myös ainoa, jolla on sarjassa suhde toisen naisen kanssa, mutta kiinnostavaa kyllä, Samantha luokitteli juonikuviossa itsensä lesboksi, ei biseksuaaliksi.

Sarjaan on sisäänkirjoitettu olettamus siitä, että elämän tulisi edetä tiettyinä vaiheina, ja koko sarjan ydinhän on se, millaisia konflikteja syntyy, jos naiset eivät onnistukaan säällisessä ajassa siirtymään yhdestä vaiheesta toiseen eli sinkuista vaimoiksi. Sinkkuelämää-sarjassa hahmojen häilyminen sinkkuudessa sellaisessa iässä, jolloin olisi parempi jo olla aviossa, esitetään pohjimmiltaan traagisena. Niinpä sarjan päättyessä jokaisella sarjan neljästä hahmosta on vakiomies, jotta sarja ei jäisi loppusulkeumatta.

Varsin sopivasti juurikin Judith Halberstam on kirjassaan In Queer Time and Place todennut, että queeriin aikakäsitykseen liittyy sen haastaminen, että elämä olisi jaettavissa tiettyihin, toisiaan loogisesti seuraaviin vaiheisiin. Halberstam kirjoittaa erityisesti alakulttuureista ja siitä, kuinka alakulttuurit ylipäätään luokittuvat nuorille ominaiseksi toiminnaksi, joksikin, josta on luovuttava, kun mennään naimisiin ja hankitaan lapsia. Queerejä alakulttuureja luonnehtii se, että niissä toimii eri ikäisiä ihmisiä sen vuoksi, että heidän elämänsä ei ole kulkenut selkeää rataa, jossa alakulttuurit ja yhteisöllisyys väistyvät perhe-ajan tieltä.

Kiinnostavaa onkin se, kuinka elämänvaihe- ja sukupolviajattelu tietyssä mielessä mahdollistavat sen, että ns. varhaisemmassa elämänvaiheessa tai nuoremmassa sukupolvessa oleville ihmisille olennaisia asioita voidaan mitätöidä käsittämättöminä, mahdottomina ja ohimenevinä. Biseksuaalisuus on klassinen esimerkki asiasta, joka esitetään vaiheena. Vaiheisiksi luokittuvat myös monet muut asiat, kuten toiminta eri alakulttuureissa, ja myös tietyt harrastukset.

Biseksuaalisuutta pohtiva Carrie on kuitenkin aika oudossa asemassa: hän asettaa itsensä nuorten, käsittämättömien biseksuaalien yläpuolelle ja jättää jakson lopussa bisset leikkimään omia leikkejään – mutta toisaalta jakson biseksuaaleilla on se, mitä Carriekin pohjimmiltaan haluaa, eli vihkisormus. Jaksossa biseksuaalisuus onkin oikeastaan enemmänkin Carrien iän merkitsijä, muistutus siitä, että nuorison elämässä on jännittäviä ja vieraita asioita, joissa Carrie on ulkopuolinen. Onneksi käsittämätön nuoriso on kuitenkin tarpeeksi tervehenkistä ymmärtääkseen, millaisessa järjestyksessä sen elämän oikeasti kuuluu mennä.

Adam, Eve ja Jessica

Telkkarista tuli tänään dokumentti Biseksuaaliset tytöt. Samalla dokumenttipaikalla on esitetty esimerkiksi laatudokumentit ”Masturbaatio pilasi elämäni” ja ”300 orgasmia päivässä; dokkarin tuottanut tuotantoyhtiö Betty puolestaan on vastuussa myös dokumenteista ”Britain’s Smelliest Person”, ”Diary of A…Mail Order Bride, Mistress, Virgin” ja ”Superskinny Me”. Niinpä dokumentin saattoi olettaa vastaavan kaikkia odotuksia, ja vielä vähän ylikin.

Dokumentti seurasi muutaman ”bi-curious”-tytön reittiä kohti reittä. Linzi, itseään etsivä strippari, ja Debbie, poikaystävänsä liekanarusta irtautuva ujo tyttö, seikkailivat hehkuvan Lontoon seksikkäässä ilmapiirissä. Oppaina toimi kaksi söpöä tyttöä, jotka uiskentelevat mielellään vaahtokylvyssä keskenään kameroiden edessä. Debbie tutustutettiin strap-on-dildoihin, vain naisille tarkoitettuun yökerhoon, Linzin strippaukseen ja lopulta herttaiseen Linaan, joka tunnusti kiinnostuneensa Debbiestä tämän naisellisuuden ja ei-lesbouden vuoksi: ”Dyke with a pink t-shirt, no way!” Linalla oli pitkät kynnet ja Debbiellä kireä farkkuhame: match made in Heaven. Dokumenttia höystettiin softilla musiikilla, toisiaan vasten painuvilla naisellisilla vartaloilla ja punatuilta huulilta punatuille huulille siirtyvillä mehukkailla kirsikoilla.

Jotta dokumentissa olisi historiallista syvyyttä, dildot oli viety vertailtavaksi myös joukolle vanhoja mummoja ja pappoja, joiden tehtävänä oli korostaa sitä, kuinka nykyaikaista, nuorekasta, trendikästä, seksikästä ja kaunista onkaan olla biseksuaali nainen. Eihän mummoikäinen nainen voi olla biseksuaali, eikä tietenkään myöskään nykyaikainen, trendikäs, seksikäs tai kaunis! Dokumentin uskottavuutta parannettiin muutamilla tarkoin valituilla tilastotiedoilla: 75% naisista haaveilee seksistä naisen kanssa, mutta vain 12% prosenttia miehistä haaveilee seksistä miehen kanssa. Varmaankin mummot kuuluvat siihen 25 prosenttiin.

Dokumenttia oli kiusallista katsoa, mutta samalla olin jotenkin oudon välinpitämätön. Dokkari rakensi tietynlaista, hyvin tuttua kuvaa biseksuaalisuudesta ja biseksuaalisista naisista, ja siinä kuvassa ei ole enää mitään pohdittavaa. Samanlaisia naisen biseksuaalisuuden kuvauksia on iltapäivälehdissä, naistenlehdissä, elokuvissa, pornossa. Sen tietyn bi-naiskuvan toistuvuus on väsyttävää enkä osaa sanoa siitä enää mitään, mitä en olisi jo joskus aiemmin sanonut.

Ehkä on parempi miettiä omia tunnereaktioitaan, kyllästymistään ja kiusaantumistaan. Kyllästymiseni ja kiusaantumiseni ei kuitenkaan johdu varsinaisesti siitä, että binaisena kokisin tulleeni väärinkohdelluksi, kun binaiset ryhmänä esitettiin dokumentissa tietyllä tavalla. Jossain vaiheessa, ennen kuin jokaisesta biseksuaalisuutta käsittelevästä tekstistä tuli minulle analyysin kohde, kyse oli nimenomaan siitä. Olin ärtynyt siitä, millaista kuvaa binaisista kulttuurissamme luodaan, koska koin sen kuvan heijastuvan suoraan minuun. Mutta se ärtymys on jo hapertunut kauan sitten. Tuntuu samantekevältä viedä eteenpäin projektia, jossa erotellaan ”totuutta” ja ”ennakkoluuloja” ja luodaan vahvaa, omaehtoista kuvaa siitä, millaisia ”biseksuaalit oikeasti ovat”.

Aika suurelta osin kiusaantumisessani ja kyllästymisessäni oli kyse siitä, että dokumentti tuputti katsojalle fantasiaa binaisesta, mutta minusta ei ollut kuluttamaan sitä fantasiaa. Fantasiat ovat mukavia, mutta dokumentin binaisfantasia ei jättänyt tilaa, no, binaiselle. Dokumentissa ei ollut mitään viistoa, outoa, yllättävää, johon tarttua. Kaikki oli tuttua, moneen kertaan sanottua, strippausesitys pelkkä sarja kulttuurissamme seksikkäiksi koodattuja vartalonasentoja. Dokumentin binainen oli muovia, yhtä kiinnostava kuin Malibu Barbie. Barbiekin voi olla kiinnostava, kunhan se oma Barbie ei ole sama kuin kaikilla muillakin.

Binaisfantasian elementit tuntuivat kuluneilta, niistä puuttuu se moniselitteisyys ja välitilallisuus, jota itse pidän biseksuaalisuudessa kiehtovana ja kiihottavana. Ikäänkuin binaisfantasiasta olisi kuohittu kaikki, joka voisi tuottaa aidosti pervoja halun tiloja. Se oli jatketta sille, miten naisista ja naisen seksuaalisuudesta fantasioidaan yleisemmin. Biseksuaalisuus oli pelkkää sävytystä, kiva mauste geneerisen näteissä tytöissä, ei jotakin joka vääntäisi näkökulmaa naiseuteen tai seksuaalisuuten ja kertoisi jotain uutta. Dokumentissa kuvattu biseksuaalisuus ei ollut tippaakaan uhkaava, se ei murentanut kategorioita eikä normeja – eikä se myöskään onnistunut kiihottamaan.

Binaisfantasia oli tarkoitettu jollekulle muulle kuin minulle: heteromiehelle, omaa seksuaalisuuttaan miettivälle naiselle. Fantasioilla on toki paikkansa, ja miksipä ei sellaista voisi esittää dokumenttimuodossa kaupunkilaisille nuorille aikuisille suunnatun kanavan myöhäisillassa. Mutta biseksuaalille se fantasia on tyhjä.

Niin, otsikko muuten tulee dokkarissa esitellyn binaisen serkun suusta. Serkku vetosi Raamattuun, ja sanoi, että ”Jumala loi Aatamin ja Eevan, ei Aatamia, Eevaa ja Jessicaa.”