Category: Media

Paikallisen tiedonvälityksen kirkkain soihtu

Olen häkeltyneen ärsyyntynyt Kalevassa viime aikoina käydyistä keskusteluista. Joulun jälkeen olen joka päivä avannut Kalevan ihmetellen, että mitä seuraavaksi. Ja lähes joka päivä Kaleva on onnistunut ärsyttämään, aina uudelleen. Kolme päivää sitten oli mielipidepalstalla sellainen teksti, josta tuli sellainen tunne, että nyt alkaa olla syytä avautua, vaikka sitten blogissa. En silloin ehtinyt kirjoittaa. Eilen julkaistiin jälleen älytön kirjoitus, ja aloin kirjoittaa tätä merkintää, mutta en saanut sitä kirjoitettua loppuun. Ja uskomatonta, mutta totta: tänäänkin Kalevan mielipidepalstalla julkaistiin älytön hööhäkirjoitus.

Siteeraan tämänpäiväistä hööhäkirjoitusta, niin näiden Kalevan toimituksen ilmeisesti tärkeiksi yhteiskunnallisiksi keskusteluiksi luokittelemien sepostusten luonne käy selväksi: ”Mitä tulee niihin homo- ja lesboasioihin, niin niihinhän on Raamatussa selkeä kanta sekä Vanhan että Uuden Testamentin puolella. Esimerkiksi 1. Room. 26-27 ja 3.Moos. 18/22. Ja jos ajatellaan, että kaikkien tulee hyväksyä epänormaalit teot Jumalan luomina ”valuvikoina”, niin eikö tasapuolisuuden nimissä kuuluisi hyväksyä myös pyromania ja kleptomania?”

Yli kymmenen vuotta Kalevaa tilanneena ja lukeneena Kalevan vanhoillinen ja keskusta-sitoutumaton linja on minulle sinänsä tuttua. Muistan esimerkiksi olleeni varsin tyytymätön vuonna 1997, kun Kaleva uutisoi Oulussa järjestetyt Setan Vapautuspäivät hyvin pienellä jutulla, ja samana viikonloppuna järjestetyt Suviseurat kahdella aukeamalla. Vaparit siis kestivät viikon, ja niiden ohessa järjestettiin useita seminaareja ja näkyviä, julkisia tapahtumia mm. Rotuaarilla. Yleensähän Kaleva uutisoi kaikki pienimmätkin Rotuaarilla pidetyt kissanristiäiset. Viime vuoden Naistutkimuspäiviä puolestaan pidettiin Kalevan sivuille liian ”vakavana” teemana. Kaiken kaikkiaan minun ei siis pitäisi olla mitenkään hämmästynyt siitä, mitä päivittäin Kalevasta luen.

Juuri joulun alla Kalevan pääkirjoitussivulla julkaistu Sievin kappalaisen Tapani Kirsilän kirjoitus oli paksuinta tuubaa, mitä Kalevassa on pitkään aikaan kirjoitettu, eikä ihme, että kirjoituksesta tehtiin valitus Julkisen Sanan Neuvostoon. Harmi kyllä en ottanut kirjoitusta talteen, mutta ytimenä oli kuitenkin se, että kirkon ei pidä hyväksyä homoliittoja tai avoimesti homoja kirkon työntekijöitä, vaan pitää perusarvot suorassa. Kas kun tutkimuksetkin todistavat että homoseksuaalit tarvitsevat hoitoa, ja antiikin aikanakin käytettiin lapsia hyväksi, ja kyllähän sitä nähtiin, miten niille antiikin ihmisille kävi: ne kuolivat kaikki.

Kirsilän juttua on turha vatvoa sen enempää, siitä käyty keskustelu alkaa olla jo haaltunut. Osa julkisista keskustelijoista oli kipakan kriittisiä, kuten Ville Ranta, enkä Rantaa paremmin osaisi itse Kirsilän tekstiä kommentoida.

Mutta mitä ihmettä se meinaa, että Kirsilän kirjoituksen vanavedessä Kalevan mielipidepalstasta on tullut joku hörhöuskovaisten temmellyskenttä? Onko kyse siitä, että mielipidepalsta potee juttupulaa? Jos minä kirjoittaisin jonkun ihan seinästä repäistyn huuhaajutun tarpeeksi suurella paatoksella, niin julkaistaisiinko se? ”Karjala takaisin!” ”Neekerit takaisin Afrikkaan!” ”Feministinä olen sitä mieltä, että naiset on luotu synnyttämään!” Tai miksipä en saman tien julistaisi jotain arvoja, joihin uskon: ”Yksiavioisuus on älytöntä!” ”Avioliittoinstituutio on valtiollinen vallankäyttöjärjestelmä!” ”Heteroseksuaalisuus on psykiatrien keksintöä!”

Toissapäivänä Kaleva julkaisi kirjoituksen ”Evoluutio-opin kritiikkiä professori Valtaojalle”. Sitä lukiessa itselläni keitti yli pahasti, eikä pelkästään itse kirjoituksen takia. Sunnuntaina julkaistu Valtaojan haastattelu nimittäin oli jo perussävyltään vähättelevä. Sanavalinnoilla Valtaojan maailmankuva (eli käytännössä tieteellinen maailmankuva) kyseenalaistettiin: ”Valtaoja vannoon evoluution nimiin”; ”Maailmankaikkeus alkoi alkuräjähdyksestä. Näin sanotaan. Tätä myös Esko Valtaoja väittää.” Tekstistä saa sellaisen käsityksen, että tässä nyt on tällainen kimppu väitteitä, joita tämä rohvessoori on kerännyt, mutta eipä tuosta ota mies itsekään selvää, pitävätkö paikkansa.

Lisäksi koko juttu tuntuu olevan jotenkin oudosti kristillistä maailmankuvaa nuoleskeleva. Kahdessa kohden otetaan kristillisiä vertailukohtia: alkuräjähdyksen alkamista tyhjyydestä voi verrata siihen ihmeeseen, että Jeesus syntyi neitsyestä. Jutun kirjoittaja toteaa vielä, että Valtaojaa olisi keskiajalla sanottu harhauskoiseksi, mutta onhan hän toki sitä, kirkon jumalakuvaan verrattuna. Valtaojan henkilötiedot esittelevä laatikko toteaa, että Valtaoja on ”julkaissut kolme kirjaa, yhden niistä – Nurkkaan ajettu Jumala – yhdessä Tampereen piispan Juha Pihkalan kanssa”. Tieto-Finlandia-palkittu kirja sentään mainitaan, mutta ei Valtaojan tuoreinta teosta ”Ihmeitä – kävelyretkiä kaikkeuteen”. Jää sellainen mielikuva, että Valtaojan pohdinnat Jumalasta olisivat merkittävintä mitä hän on kirjoittanut, varsinkin kun tämä on se teos, joka mainitaan myös leipätekstissä.

Tästä hörhöuskovaisten mielistelystä huolimatta joku kuitenkin otti asiakseen ojentaa Valtaojaa eilisen Kalevassa. Kirjoittaja huomauttaa, että jos kello puretaan osiin, pannaan pöydälle ja lyödään nyrkillä pöytää, niin osat eivät hypähdä itsekseen takaisin kelloksi. Siten alkuräjähdys ja evoluutio ovat mahdottomia. Kirjoittaja joutuukin ”valitettavasti totetamaan, että on vastuutonta professori Valtaojalta käyttää tieteen tekijän arvovaltaansa väärin, kun hän levittää totena tietoa, joka on täynnä suuria ratkaisemattomia arvoituksia. Minä uskon siihen, että vain Raamattu kertoo totuuden ihmisen alkuperästä”.

Tämän vuoden puolella on ilmestynyt yksitoista Kalevaa. Niistä seitsemässä on julkaistu jotenkin uskonnollisuutta sivuava kirjoitus mielipidepalstalla. Näistä viisi on syytänyt tulta ja tulikiveä syntisten niskaan ja kaksi on suhtautunut sellaiseen asenteeseen kriittisesti. Lisäksi Kalevan mielipidepalstan ohessa on ns. Tekstaripalsta, jonka viestit eivät syvällisyydellä loista. Päivittäin tekstaripalstalla jauhetaan samoja asioita kuin mielipidepalstallakin, Raamatun opetuksesta Jumalan rakkauden puuttumiseen. Tekstariviesteistä en en ole jaksanut ruveta tekemään mitään tilastoa, mutta näppituntumalla Raamatun sanomaa julistavia tekstareita julkaistaan enemmän kuin kirkon oppia tai Kalevan linjaa kritisoivia.

Nettipalstoilla älyttömiä hööhätekstejä kirjoittavia tyyppejä kutsutaan trollaajiksi, ja trollaajan luonteeseen kuuluu se, ettei hän yleensä kirjoita vakavissaan. Nämä Kalevan mielipidepalstan kirjoittajat sen sijaan ovat oikeasti sitä mieltä, mitä kirjoittavat. Kyse ei ole parodiasta tai tahallisesta ärsyttämisestä. Nämä totuudenjulistajat ovat todennäköisesti aivan aidosti huolissaan siitä, mihin kristillinen kirkko ja koko yhteiskuntamme on menossa (no kohti helvettiä, tietenkin). No saahan sitä olla huolissaan, minäkin olen huolissani yhteiskunnan tilasta. Mutta myös ufouskovaiset ovat huolissaan siitä, että kansainvälinen salaliitto pimittää meiltä tiedon humanoideista, jotka ovat tuomassa ihmiskunnalle tärkeää sanomaa. Missä ovat ufouskovaisten huolenaiheet Kalevan mielipidepalstalta?

Ovatko kristittyjen hörhöhölkkääjien asenteet ihan oikeasti niin tärkeä Oulun seutua koskeva yhteiskunnallinen kysymys, että Kalevalla on tiedonvälityksellinen velvollisuus antaa tilaa heidän mielipiteilleen?

Mainokset

Biruetteja SuBilla

Katsoin tänään Heroesin uusinnan ja jäin sitten kanavasurffaamaan. Subbarilta tuli Sinkkuelämää, ja näin ehkä viimeiset kymmenen minuuttia raivostuttavasta jaksosta, jossa miehen ja naisen välinen pituusero on jonkinlainen este suhteelle, ja jossa Carrie lupaa pissaleikeistä pitävälle miehelle, että siinä vaiheessa, kun heidän suhteensa muuttuu vakavammaksi, hän voi pitää vessan ovea auki joskus ollessaan tarpeillaan – vaikka sekin tuntuisi hänestä aika epämukavalta. Jäin jakson loputtua telkkarin ääreen valmiina pullauttamaan aivoni silmäkuoppieni kautta ulos, ja mitä telkkarista tuleekaan: lisää Sinkkuelämää. Ja vieläpä jättipottijakso eli ”Bi-elämän piruetit”, alkuperäiseltä nimeltään ”Boy, girl, boy, girl”.

Jaksossa on neljä sukupuolta jotenkin sivuavaa juonikuviota, joista kaksi on mainitsemisen arvoisia. Suomenkielinen otsikko viittaa juoneen, jossa Carrie alkaa deittailla itseään nuorempaa miestä (jäi epäselväksi, mikä heidän ikäeronsa oli, mutta ilmeisesti ainakin viisi vuotta), joka on biseksuaali. Toinen juoni kertoo, kuinka Charlotte ottaa galleriaansa näytille drag king -kuvia, jotka on ottanut hottis nuori mies, joka houkuttelee Charlottenkin kingeilemään. Oikeasti ne kuvathan oli tietysti ottanut lyhyenläntä, keski-ikäinen herm, eli Del LaGrace Volcano, kukapa muukaan. Ei, en tunnista Manolo Blahnikeja, mutta tunnistan kyllä tietyt olennaiset taideluomat.

Jakso on ensimmäistä kertaa esitetty kesällä 2000 Jenkeissä. Suomessa sarjaa esitettiin noin vuoden viiveellä, eli jakso ilmeisesti esitettiin täällä suunnilleen syksyllä 2001. Muistan, että tuolloin olin jo saanut graduni valmiiksi, ja vaikka en varsinaisesti seurannutkaan Sinkkuelämää, tämän jakson kohdalla VHS-kasetti oli valmiina soittimessa. Jaksosta oli mediassa kohistu etukäteen, sillä siinä Alanis Morrisetten esittämä hahmo suutelee Carrieta. Ajattelin, että jossain vaiheessa voisin kirjoittaa jaksosta analyysin tai jotain vastaavaa, ja joka tapauksessa bi-tutkijalla on hyvä olla varastossa bi-teemaisia juttuja.

No, sitä analyysiä ei sitten ole vieläkään tullut tehtyä, osittain siksi, että Karkulehdon Sanna jo kirjoitti Lähikuvaan katsauksen Sinkkuelämää-sarjan queer chicistä ja heteronostalgiasta, ja pohti katsauksessaan kyseistä jaksoa ansiokkaasti. Jaksoa oli kuitenkin kiintoisaa katsoa uudelleen, eri silmin. En muista mitä ajattelin  katsoessani jaksoa ensimmäisen kerran – varmaan lähinnä sitä, millaisia biseksuaalisuuden stereotypioita jakso toistaa, ja onko niillä jotain rinnakkaisuuksia suomalaisten haastateltavieni kohtaamien stereotypioiden kanssa.

Nyt jaksossa herätti huomiota se, kuinka biseksuaalisuus ja sukupuolen ylittäminen esitettiin jaksossa käsittämättöminä. Drag king -kuvat olivat jotakin, jota kaiken nähneet newyorkilaisetkin ihmettelivät suu auki. Judith Halberstamin ja Delin Drag King Book, josta jaksossa esitellyt kuvat olivat, ilmestyi vuonna 1999, mitä ennen kingeily varmaan olikin näkyvää vain aika pienessä piirissä. Biseksuaalisuus puolestaan oli jaksossa joku omituinen nuorten muotijuttu, josta Carrien kaltainen ”vanha pieru” ei ymmärtänyt mitään. Seitsemässä vuodessa biseksuaalisuudesta on Suomessakin tullut sen verran näkyvä ja puhuttu ilmiö, että Carrien hämmennys bi-pojan edessä on herttaisen vanhanaikaista.

Erityisen kiinnostavaa jaksossa oli kuitenkin se, millaisina nuorten ja käsittämättömien biseksuaalien suhteet esitettiin. Carrien kysyessä bisse-Seanilta, että keiden kanssa hän on seurustellut ennen Carrieta, Sean antaa sarjamonogaamisen vastauksen: Carrieta edeltää kaksi naista ja eräs Mark. Jakson lopussa Sean ja Carrie menevät bileisiin, joissa Carrie kohtaa Markin ja tämän nykyisen poikaystävän, joilla on vauva. Vauvan on synnyttänyt ko. poikaystävän ex-vaimo Dawn, jota esittää Alanis Morrisette. Dawn on puolestaan juuri mennyt naimisiin tyttöystävänsä kanssa jossain ulkomailla – pariskunta esittelee sormuksiaan.

Jakson biseksuaaleilla on jonkinlainen promiskuiteettisuuden aura (ovathan he kaikki jossain vaiheessa nussineet keskenään), mutta heidän parisuhteensa ovat varsin siististi normatiivisia. Suhteet muuttuvat avioliitoiksi, ja vaikka avioliitot purkautuisivat, niitä seuraa uusia avioliittoja ja reproduktiota. Siinä missä Sinkkuelämää-sarjan heterot sinkkunaiset liihottelevat miehestä mieheen aviopuolison etsinnässään, ”Bi-elämän piruetit”-jaksossa biseksuaalit eivät pyörikään piruettia, vaan ovat tanakasti asettuneet monogaamisiin parisuhteisiin.

Sinkkuelämää-sarjahan sai aikanaan paljon huomiota sen vuoksi, että sarjan sinkkunaiset esitettiin seksuaalisesti aktiivisina, ja varsinkin Samanthan hahmo nimenomaan promiskuiteettisena. Siten sarjan maailmassa epämääräinen päällekkäisyyssuhteilu ei sinänsä ole poissuljettua, joskin sarja toteuttaa aika tiukkaan romanttisen draaman  konventiota Sen Oikean etsinnästä, joka väistämättä päättyy avioliittoon.

Siksi onkin varsin hassua, että biseksuaalisuus-teemasta ei ole niistetty kaikkia mahdollisia shokkitehoja irti – biseksuaalien yliseksuaalisuus ja promiskuiteettisuus kun kuitenkin ovat aika keskeisiä biseksuaalisuutta luonnehtivia ennakkoluuloja. Vaikuttaakin siltä, että sarjan tekoaikana biseksuaalisuus olisi ollut tarpeeksi käsittämätöntä jo sinällään, ilman että katsojan (ja katsojan samastumiskohteena olevan Carrien) päätä olisi pistetty sekaisin monogaamisesta parisuhdenormista poikkeavilla suhteilla.

Toinen asia, jota mietin jaksoa katsellessani, on sarja tapa käsitellä ikää ja aikuisuutta. Toistuvasti sarjassa tuskitellaan iän kanssa: ollaan yli kolmikymppisiä eikä olla vieläkään päästy naimisiin; ollaan tosi chic ja pinnalla, mutta silti aivan pihalla siitä, mitä se nuoriso puuhailee. Ikäero on tärkeä merkitsijä: sarjan seksipeto Samantha on ainoa, joka voi tuskittelematta paneskella itseään nuorempien miesten kanssa, koska hänelle kaikenlaisten seksuaalisten rajojen ylittäminen on sallittua. Samanthahan on muuten myös ainoa, jolla on sarjassa suhde toisen naisen kanssa, mutta kiinnostavaa kyllä, Samantha luokitteli juonikuviossa itsensä lesboksi, ei biseksuaaliksi.

Sarjaan on sisäänkirjoitettu olettamus siitä, että elämän tulisi edetä tiettyinä vaiheina, ja koko sarjan ydinhän on se, millaisia konflikteja syntyy, jos naiset eivät onnistukaan säällisessä ajassa siirtymään yhdestä vaiheesta toiseen eli sinkuista vaimoiksi. Sinkkuelämää-sarjassa hahmojen häilyminen sinkkuudessa sellaisessa iässä, jolloin olisi parempi jo olla aviossa, esitetään pohjimmiltaan traagisena. Niinpä sarjan päättyessä jokaisella sarjan neljästä hahmosta on vakiomies, jotta sarja ei jäisi loppusulkeumatta.

Varsin sopivasti juurikin Judith Halberstam on kirjassaan In Queer Time and Place todennut, että queeriin aikakäsitykseen liittyy sen haastaminen, että elämä olisi jaettavissa tiettyihin, toisiaan loogisesti seuraaviin vaiheisiin. Halberstam kirjoittaa erityisesti alakulttuureista ja siitä, kuinka alakulttuurit ylipäätään luokittuvat nuorille ominaiseksi toiminnaksi, joksikin, josta on luovuttava, kun mennään naimisiin ja hankitaan lapsia. Queerejä alakulttuureja luonnehtii se, että niissä toimii eri ikäisiä ihmisiä sen vuoksi, että heidän elämänsä ei ole kulkenut selkeää rataa, jossa alakulttuurit ja yhteisöllisyys väistyvät perhe-ajan tieltä.

Kiinnostavaa onkin se, kuinka elämänvaihe- ja sukupolviajattelu tietyssä mielessä mahdollistavat sen, että ns. varhaisemmassa elämänvaiheessa tai nuoremmassa sukupolvessa oleville ihmisille olennaisia asioita voidaan mitätöidä käsittämättöminä, mahdottomina ja ohimenevinä. Biseksuaalisuus on klassinen esimerkki asiasta, joka esitetään vaiheena. Vaiheisiksi luokittuvat myös monet muut asiat, kuten toiminta eri alakulttuureissa, ja myös tietyt harrastukset.

Biseksuaalisuutta pohtiva Carrie on kuitenkin aika oudossa asemassa: hän asettaa itsensä nuorten, käsittämättömien biseksuaalien yläpuolelle ja jättää jakson lopussa bisset leikkimään omia leikkejään – mutta toisaalta jakson biseksuaaleilla on se, mitä Carriekin pohjimmiltaan haluaa, eli vihkisormus. Jaksossa biseksuaalisuus onkin oikeastaan enemmänkin Carrien iän merkitsijä, muistutus siitä, että nuorison elämässä on jännittäviä ja vieraita asioita, joissa Carrie on ulkopuolinen. Onneksi käsittämätön nuoriso on kuitenkin tarpeeksi tervehenkistä ymmärtääkseen, millaisessa järjestyksessä sen elämän oikeasti kuuluu mennä.

Adam, Eve ja Jessica

Telkkarista tuli tänään dokumentti Biseksuaaliset tytöt. Samalla dokumenttipaikalla on esitetty esimerkiksi laatudokumentit ”Masturbaatio pilasi elämäni” ja ”300 orgasmia päivässä; dokkarin tuottanut tuotantoyhtiö Betty puolestaan on vastuussa myös dokumenteista ”Britain’s Smelliest Person”, ”Diary of A…Mail Order Bride, Mistress, Virgin” ja ”Superskinny Me”. Niinpä dokumentin saattoi olettaa vastaavan kaikkia odotuksia, ja vielä vähän ylikin.

Dokumentti seurasi muutaman ”bi-curious”-tytön reittiä kohti reittä. Linzi, itseään etsivä strippari, ja Debbie, poikaystävänsä liekanarusta irtautuva ujo tyttö, seikkailivat hehkuvan Lontoon seksikkäässä ilmapiirissä. Oppaina toimi kaksi söpöä tyttöä, jotka uiskentelevat mielellään vaahtokylvyssä keskenään kameroiden edessä. Debbie tutustutettiin strap-on-dildoihin, vain naisille tarkoitettuun yökerhoon, Linzin strippaukseen ja lopulta herttaiseen Linaan, joka tunnusti kiinnostuneensa Debbiestä tämän naisellisuuden ja ei-lesbouden vuoksi: ”Dyke with a pink t-shirt, no way!” Linalla oli pitkät kynnet ja Debbiellä kireä farkkuhame: match made in Heaven. Dokumenttia höystettiin softilla musiikilla, toisiaan vasten painuvilla naisellisilla vartaloilla ja punatuilta huulilta punatuille huulille siirtyvillä mehukkailla kirsikoilla.

Jotta dokumentissa olisi historiallista syvyyttä, dildot oli viety vertailtavaksi myös joukolle vanhoja mummoja ja pappoja, joiden tehtävänä oli korostaa sitä, kuinka nykyaikaista, nuorekasta, trendikästä, seksikästä ja kaunista onkaan olla biseksuaali nainen. Eihän mummoikäinen nainen voi olla biseksuaali, eikä tietenkään myöskään nykyaikainen, trendikäs, seksikäs tai kaunis! Dokumentin uskottavuutta parannettiin muutamilla tarkoin valituilla tilastotiedoilla: 75% naisista haaveilee seksistä naisen kanssa, mutta vain 12% prosenttia miehistä haaveilee seksistä miehen kanssa. Varmaankin mummot kuuluvat siihen 25 prosenttiin.

Dokumenttia oli kiusallista katsoa, mutta samalla olin jotenkin oudon välinpitämätön. Dokkari rakensi tietynlaista, hyvin tuttua kuvaa biseksuaalisuudesta ja biseksuaalisista naisista, ja siinä kuvassa ei ole enää mitään pohdittavaa. Samanlaisia naisen biseksuaalisuuden kuvauksia on iltapäivälehdissä, naistenlehdissä, elokuvissa, pornossa. Sen tietyn bi-naiskuvan toistuvuus on väsyttävää enkä osaa sanoa siitä enää mitään, mitä en olisi jo joskus aiemmin sanonut.

Ehkä on parempi miettiä omia tunnereaktioitaan, kyllästymistään ja kiusaantumistaan. Kyllästymiseni ja kiusaantumiseni ei kuitenkaan johdu varsinaisesti siitä, että binaisena kokisin tulleeni väärinkohdelluksi, kun binaiset ryhmänä esitettiin dokumentissa tietyllä tavalla. Jossain vaiheessa, ennen kuin jokaisesta biseksuaalisuutta käsittelevästä tekstistä tuli minulle analyysin kohde, kyse oli nimenomaan siitä. Olin ärtynyt siitä, millaista kuvaa binaisista kulttuurissamme luodaan, koska koin sen kuvan heijastuvan suoraan minuun. Mutta se ärtymys on jo hapertunut kauan sitten. Tuntuu samantekevältä viedä eteenpäin projektia, jossa erotellaan ”totuutta” ja ”ennakkoluuloja” ja luodaan vahvaa, omaehtoista kuvaa siitä, millaisia ”biseksuaalit oikeasti ovat”.

Aika suurelta osin kiusaantumisessani ja kyllästymisessäni oli kyse siitä, että dokumentti tuputti katsojalle fantasiaa binaisesta, mutta minusta ei ollut kuluttamaan sitä fantasiaa. Fantasiat ovat mukavia, mutta dokumentin binaisfantasia ei jättänyt tilaa, no, binaiselle. Dokumentissa ei ollut mitään viistoa, outoa, yllättävää, johon tarttua. Kaikki oli tuttua, moneen kertaan sanottua, strippausesitys pelkkä sarja kulttuurissamme seksikkäiksi koodattuja vartalonasentoja. Dokumentin binainen oli muovia, yhtä kiinnostava kuin Malibu Barbie. Barbiekin voi olla kiinnostava, kunhan se oma Barbie ei ole sama kuin kaikilla muillakin.

Binaisfantasian elementit tuntuivat kuluneilta, niistä puuttuu se moniselitteisyys ja välitilallisuus, jota itse pidän biseksuaalisuudessa kiehtovana ja kiihottavana. Ikäänkuin binaisfantasiasta olisi kuohittu kaikki, joka voisi tuottaa aidosti pervoja halun tiloja. Se oli jatketta sille, miten naisista ja naisen seksuaalisuudesta fantasioidaan yleisemmin. Biseksuaalisuus oli pelkkää sävytystä, kiva mauste geneerisen näteissä tytöissä, ei jotakin joka vääntäisi näkökulmaa naiseuteen tai seksuaalisuuten ja kertoisi jotain uutta. Dokumentissa kuvattu biseksuaalisuus ei ollut tippaakaan uhkaava, se ei murentanut kategorioita eikä normeja – eikä se myöskään onnistunut kiihottamaan.

Binaisfantasia oli tarkoitettu jollekulle muulle kuin minulle: heteromiehelle, omaa seksuaalisuuttaan miettivälle naiselle. Fantasioilla on toki paikkansa, ja miksipä ei sellaista voisi esittää dokumenttimuodossa kaupunkilaisille nuorille aikuisille suunnatun kanavan myöhäisillassa. Mutta biseksuaalille se fantasia on tyhjä.

Niin, otsikko muuten tulee dokkarissa esitellyn binaisen serkun suusta. Serkku vetosi Raamattuun, ja sanoi, että ”Jumala loi Aatamin ja Eevan, ei Aatamia, Eevaa ja Jessicaa.”

Lattea L-koodi

L-koodin kolmas tuotantokausi loppui maanantaina, eikä yhtään liian aikaisin. Kaksi viimeistä jaksoa ovat olleet piinallisuudessaan huippuluokkaa. Nyt sarjan päätyttyä olen poikkeuksellisen ärtynyt siihen. Yleensä lopetan piinallisten tv-sarjojen katselun – kukapa nyt ehdoin tahdoin haluaisi kiduttaa itseään – mutta L-koodiin liittyy kuitenkin tietynlaisia yhteisöllisiä elementtejä. Tai ainakin liittyi sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella. Jossain vaiheessa L-koodi oli Puheenaihe. Tätä nykyä tuntuu siltä, että sarja ei herätä minkäänlaisia intohimoja keskiverrossa naisista kiinnostuneessa naiskatsojassa. L-koodin mainoskatkoillakin mainostetaan lähinnä autoja, viinaa ja after shaveja, lieneekö siinä sitten vihje sarjan kohderyhmästä.

No, katsoin sen kuitenkin sinnikkäästi loppuun. Ainakin tunnen aineiston, mistä akateemiset kanssakulkijani tutkimustaan tekevät.

Ärtymykseeni on kaksi syytä. Ensimmäinen liittyy siihen, miten sarjassa käsitellään erilaisia teemoja, kuten transsukupuolisuutta, monogaamista parisuhdeihannetta, hää- ja avioliittoinstituutiota ja perhemalleja. Tottakai se transmies on joku Überäijä, joka on liki väkivaltainen tyttöystäväänsä kohtaan ja tilittää käyvänsä punttisalilla jottei vetäisi jotakuta lättyyn. Eihän siitä muuten uskoisi, että se on mies. Niin, ja tietysti se on myös joku it-nörtti: se on miehistä. Naisethan ovat leipureita, radiotoimittajia, taidegalleristeja, kahvilanpitäjiä, elokuvatuottajia ja kampaajia. Tottakai blondi heterosta lesboksi muuttunut nainen alkaa jossain välissä haluta munaa, ja samalla koko heteronormatiivista parisuhde- ja perhemallia. Tottakai huoletonta sinkkuelämää viettävä naistenkaataja on lopulta kesytettävä avioliiton satamaan. Onneksi siinä ei sentään ihan onnistuttu.

Ensimmäiseen syyhyn niputtuu myös sarjan hahmojen kiiltokuvamaisuus. Kaikki ovat niin nättejä, pukeutuvat sievän keskiluokkaisesti ja asuvat kauniissa kodeissa. Keltään ei tunnu puuttuvan rahaa, klubbailuun riittää aikaa, eikä kenelläkään ole koskaan krapulaa. Eikä kiirettä, ja stressikin johtuu aina ihmissuhdepulmista.

Kaiken tämän olisin valmis nielemään, jos sarja olisi dramaturgisesti toimiva. Saippuasarjassa voi olla perusteltua tehdä hahmoista nättejä ja käsitellä erilaisia teemoja yksiulotteisesti – kunhan se tehdään viihdyttävästi! L-koodissa kuitenkin on hoidettu dramaturgia lähinnä silleen, että on heitetty erilaisia tilanteita ja teemoja yhteen, ja sitten jätetty ne sen kummemmin käsittelemättä.

L-koodin kolmannella tuotantokaudella oli 12 jaksoa. Se on vähän, jos halutaan rakentaa syvällisiä hahmoja ja pitkiä tarinan kaaria. Tuotantokauden lyhyydestä huolimatta sarjaan on tungettu kymmenen keskeistä hahmoa ja liuta sivuhahmoja, joiden kautta on käsitelty niin erokriisiä, rintasyöpää, vaihdevuosia, transsukupuolisuutta, lesbon kiinnostusta miehiin, ikäeroa suhteessa, kiristystä, perheensisäistä adoptiota, yksiavioisen parisuhteen rajoja – kertokaa nyt mitä vielä, olen varmaan unohtanut jotain.

Yksittäisinä teemat voivat olla tosi kiinnostaviakin. Esimerkiksi junttikaupungista kotoisin olevan transtyypin sopeutuminen Los Angelesin lipstick-lesbojen piiriin oli kiinnostava teema. Siihen kun vielä liittyi biseksuaalin hahmon kiinnostus transtyyppiin, joka sitten muuttuu hämmentävästi Mieheksi, niin voi juku, millaista draamaa siitä olisi voinut saada. Samoin naistenkaataja Shanen pakottaminen yksiavioiseen parisuhteeseen kuuman mutta konservatiivisen Carmenin kanssa. Mutta kun ne teemat vain jotenkin huitaistiin ilman että niihin olisi syvennytty. Itse asiassa noissa kahdessa juonikuviossa olisi ollut jo ihan tarpeeksi purtavaa kahdeksitoista tunniksi.

Jo edellisellä kaudella minua ärsytti se, että eräs kiinnostava juonikuvio läsähti totaalisesti. Asetelma alkaa tosin kornisti: androgyynin Shanen kämppis, heteromies, kuvaa salaa Shanea ja tämän lesbo-kavereita paljastaakseen lesboelämän salat. Seuratessaan Shanea intensiivisesti hän kuitenkin ihastuu tähän. Miehen ihastuksessa Shaneen oli minusta jotain ihastuttavan homoeroottista: hän ei ihastunut niihin feminiinisiin lipstick-lesboihin, vaan nimenomaan naistenkaataja Shaneen, joka on saanut enemmän pillua kuin ko. mies tulee koskaan elämässään saamaan. Tätä ristiriitaa ei kuitenkaan käsitelty mitenkään: mies vain tirkisteli Shanea, paljastui ja muistaakseni sitten lopulta pelasti Shanen pahoinpitelyltä tai jotain.

Sarjan henkilöhahmot ovat kautta linjan varsin yksiulotteisia. Vaikuttaa siltä kuin hahmot olisivat olemassa vain sen kautta, millaisia suhteita heillä on muihin hahmoihin. Esimerkiksi lapsellisen lesboparin Bettellä ja Tinalla ei vaikuta olevan mitään sisäisiä konflikteja – heidän konfliktipanoksensa sarjan juoneen on lähinnä se, että heillä on rakoileva suhde ja lapsi. Tinan halua miehiin ei käsitellä Tinan sisäisenä konfliktina, vaan Betten ja Tinan suhdetta uhkaavana vaarana. Helena Peabody, edellisen kauden rich bitch, tämän kauden kaikkien paras ystävä, joutuu kiristetyksi haksahdettuaan itseään etsivään heteronaiseen. Häntä näytetään kyynelehtimässä, mutta mitään sen syvällisempää muutosta tai tunnereaktiota tämä ei hänessä herätä.

Kompleksisempia hahmoja on pari: Shane, bi-Jenny ja transtyyppi Max.  Tietynlaista kompleksisuutta on myös Kitissä, Betten heteroisosiskossa. Heille ei kuitenkaan anneta sarjassa kunnolla tilaa. Ikäänkuin sarjan käsikirjoittajat eivät olisi tajunneet sellaista alkeellista totuutta, että hahmon sisällä tapahtuva muutos tai liike on aina kiinnostavampaa kuin hahmon ympärillä tapahtuva liike. Ja ihmissuhteet ovat hahmon ympärillä tapahtuvaa liikettä, jonka avulla voi ilmaista hahmon sisäistä liikettä – ja parhaassa tapauksessa useamman hahmon.

L-koodissa annetaan kaikkien draamallisten mahdollisuuksien valua tiehensä niin, ettei mikään lopulta kosketa. Tennispelaaja Danan kuolema syöpään aiheutti lähinnä tunteen ”jaa, se kuoli”. Danan hautajaiset olivat yhdistelmä kiusallista lesbojulistusta ja spiritualistista hööhää: virallisissa hautajaisissa sukulaiset peittelivät Danan lesboutta, ja Danan kaveri huusi totuuden ääneen. Mutta siinä se: sukulaisten reaktioita ei näytetty, mitään kunnollista kohtausta tai konfliktia ei syntynyt. Danan tuhkien sirottelu vesiputoukseenkin oli lähinnä saman kuvan toistoa, kun Danan kaverit yksi kerrallaan kävivät kallistamassa tuhkapurkkia. Mitäänsanomatonta.

Sarja jäi varmaan ainakin puolen vuoden tauolle. Ei harmita yhtään. Jos jatkan sen katsomista, pitää aktivoida akateeminen kiinnostus. Ehkä silloin ärsyttäisi vähemmän.

Even if nobody else sings along

Minulla on musiikintuska. Olen kuunnellut kaikki vanhat suosikit puhki ja uusien tarkoitushakuinen löytäminen on aika vaikeaa. Varsinkin kun erilaisia musiikkeja tarvittaisiin erilaisiin fiiliksiin. Nancy Sinatra -villitykseni aiheutti sen, että aloin uudelleenkuunnella Joan Baezia, ja muistin taas, kuinka hirveä hinku minulla oli jossain välissä kuulla Mama Cassia. Mama Cassiin tutustuin Beautiful Thing -leffan kautta, ja sen jälkeen yritin löytää ”Mama Cassia” enkä onnistunut, kunnes joku fiksumpi kertoi, että Mama Cass kuului The Mamas & the Papas -folk-kokoonpanoon.

Toki bändin suurin hitti, ”California dreaming” on tuttu, ja biisi ”Make your own kind of music” tuo tipan linssiin, koska se soi Beautiful Thingin söpöimmän kohtauksen taustalla. Silti haluasin kuunnella The Mamasia & the Papasia enemmän, ennen kuin päätän haluanko ostaa niiden levyjä. Muutenkin pitäisi suorittaa 60-luvun folk-kaivauksia, sillä tykkään kovasti folkin tyttäristä kuten Suzanne Vegasta. Yritin etsiä tietoja mustasta folk-laulaja Nadia Cattousesta, jota äiti soitteli lp-levyltä kun olin lapsi, mutta Cattouse taitaa olla niitä laulajia, jotka ovat unohtuneet ja joiden levyjä ei enää saa mistään. En voi edes pistää linkkiä mihinkään, kun Google-haku tuo pelkkiä hajamainintoja.

Ärsyttää myös se, etten ole vieläkään kunnolla tutustunut Kate Bushiin, vaikka siinä on sellainen artisti, johon voisin todella hurahtaa, kunhan kuuntelisin enemmän. Jane Siberry on toinen: olen kuunnellut pääasiassa kolmea Siberryn levyä, vaikka tyyppi on tehnyt kolmetoista levyä. Ja haluttaisi perehtyä goottimusan taustaan. Olen jo pitkään halunnut kuunnella Lou Reediä ja Velvet Undergroundia oikein kunnolla, mutta en ole saanut edistettyä sitä(kään) sivistysprojektia yhtään.

Ryhdyin käymään levyhyllyäni läpi siitä näkökulmasta, että onko jotain levyjä jäänyt imuttamatta koneelle – kaikesta huolimatta on nimittäin niin, että musaa on helpointa kuunnella tietokoneelta, jos sen äärellä istuu paljon. Löysin sitten sieltä kaksi levyä Xymoxia/Clan of Xymoxia, joka on hollantilainen elektrogoottibändi. Nuo kaksi levyäni ovat 80-luvun tuotteita, mutta olisi kiintoisaa tutustua bändin myöhempäänkin tuotantoon, sillä Xymox on koossa edelleen, toisin kuin monet muut 80-luvun goottibändit. Kuuntelin Xymoxia ihan innoissani, sillä siitä on tosiaan yli vuosi, kun olen kuunnellut noita levyjä viimeksi. Joy Divisioniakin voisi kuunnella taas enemmän.

On kaksi goottibändiä, joiden musiikista pidän, mutta joihin en ole tutustunut tarpeeksi – nimittäin Love Like Blood ja London After Midnight. Love Like Bloodia mulla on goottikaverilta nauhoitetulla c-kasetilla jossain, mutta missä? Laitoin suurimman osan c-kaseteista muuton yhteydessä varastoon, mutta muistaakseni poimin sieltä parhaat johonkin helpommin saavutettavaan paikkaan. Jos löytyisi se kasetti, niin voisi kuunnella sen ja sitten tilata levyn. Harmittaa, ettei Poison Door enää järjestä goottiklubeja Oulussa, sillä niissä soitettiin tosi hyvää musiikkia. Muistaakseni bongasin Bauhausin ja Fields of the Nephilimin sieltä. Pitäisi varmaan käydä niitten klubi-iltojen soittolistoja läpi.

Ärsyttää kumminkin se, että vähänkään marginaalisempia musiikkeja on todella vaikea löytää testikuunneltavaksi. Tilasin vastikään Play.comista kaksi levyä Hagalaz Runedancea ja yhden Nebelhexeä, jotka ovat sama artisti eli Andrea Haugen. Tilaamisen ehdoton edellytys oli se, että netissä oli näytemusiikkia kuunneltavaksi. Hagalaz Runedance on pohjoismaiseen aasa-tarustoon perustuvaa pakanarockia, tai miksiköhän tuota nyt sanoisi. Se on musiikkia jostain Inkubus Sukkubuksen ja Hedningarnan väiltä. Siihen törmäsin alun perin jossain nettiradiossa, ja sitten muutaman kerran muualla, ja lopulta päätin tutustua kunnolla. Ja tykkään.

Suomalaista musiikkia olen kuunnellut hälyttävän vähän viime aikoina. Kuuntelin illalla jonkun verran CMX:ää, jota ei onneksi sentään tarvitse lähteä mistään enää etsimään. Ismo Alangosta/Sielun veljistä tykkäsin yhdessä vaiheessa tosi paljon, mutta Ismon uudempaa tuotantoa en tunne yhtään. Tai vanhempaa: Hassisen konetta en ole kuunnellut juuri lainkaan. Ja vanha fanitukseni kohdekin, Miljoonasade, on jäänyt pahasti paitsioon. En ole kuunnellut Nuolta ja väriä, lempilevyäni, pitkään aikaan, koska olen aikanaan ostanut sen kasetilla! Kaiken musiikin pitäisi olla digitaalisessa muodossa koneella, jotta sitä tulisi kuunneltua.

Ja kaiken musiikkituskailun jälkeen sitten päädyin loppujen lopuksi kuuntelemaan järkyttävää 90-luvun alun diskopoppia sydänystäväni minulle kokoamalta levyltä, jolla on kuvaava nimi Pilealapumi. Joissain bileissä on tullut kuunneltua noita helkkarin Ace of Baseja, Haddawayitä, Scatmaneja ja muita yhden hitin ihmeitä. Muistan tanssineeni kännissä Hipun kellarissa, ivalolaisessa baarissa, biisiä ”Life will never be the same” ja nostalgoineeni etukäteen, että kohta ovat lukiovuodet ohi. Nyt ei nostalgoita yhtään. Soi nimittäin 2 Unlimitediä päässä.

Musiikkisuosituksia saa esittää.