Category: Parisuhdenormatiivisuus
Laulu onnen sävellajissa
Olin viikonloppuna siskoni häissä. Lankoni isä lauloi laulun, jonka kuulin nyt toista kertaa – edellisen kerran myös häissä, tänä kesänä (kylläpä tuntemani ihmiset nyt ovat innostuneet naimaan). Jo ensikuulemalta biisissä oli jotain, joka jäi jollain tavalla kaihertamaan, ja toisella kuulemakerralla tajusin, miksi.
Laulun nimi on yksinkertaisesti Onni, ja sen on kääntänyt ruotsista Kyllikki Solanterä. Alkuteos on nimeltään Lyckan, (san.&säv. Martin Koch) mutta suomenkielisiä sanoja oli tolkuttoman vaikea löytää. Laulun kertosäkeessä lauletaan: ”Näin morsioksi sinut vien, käyn kanssas pitkän elon tien. Niin oikukas on onni maan – jos lemmit mua, mä onnen saan”. Se on siis kuin tehty häälauluksi.
Kiinnostavaa biisissä on kuitenkin se, että kertosäkeestä huolimatta siinä ei varsinaisesti lauleta hääparin keskinäisestä rakkaudesta ja onnesta, joka on parisuhteen ja avioliiton seuraus. Yleensähän nimenomaan se on häissä laulettavien rakkauslaulujen ydin: onni alkaa siitä hetkestä kun katseet kohtaavat ensi kerran ja huipentuu siihen, kun lausutaan ”Tahdon”. Häiden aikana tuli kuunneltua useampikin biisi, jonka teemana on rakkaus, ja niissä ylistetään kahden ihmisen välistä yhteyttä, joka täydentää elämän ja parantaa kaikki vaivat. Otetaanpa esimerkkejä perinteisistä häälauluista. Metsäkukissa lauletaan esimerkiksi: ”On matkan pää liittomme tää, syy metsäkukkien.” Romanssissa puolestaan ”Olet kaikkeni, aarteeni kallehin, olet onneni, unelmain.” Elämältä kaiken sain ilmaisee myös päämäärän: ”Mä elämältä kaiken sain, nyt kirkkoon sinut vien kun aamu koittaa, kaksin käymme niin ja kellot soittaa.” Nuoruustangossa ”Muuta en koskaan tahdo kuin sinun olla vaan, elämä ympärilläin kaikkoaa kokonaan”. Häävalssissa (sic) ”Nyt valssi soi ja kahden oomme maailmassa, mulle ainaiseks jäät.” Laulujen ytimenä on se, että nämä kaksi ihmistä eivät tarvitse mitään muuta kuin toisensa, ja häät vahvistavat tämän.
On kiinnostavaa, kuinka hermeettisenä miehen ja naisen suhde esitetään häissä laulettavissa rakkauslauluissa. Lauluissa rakkaus on jonkinlainen ikuinen, pysähtynyt hetki, joka tiivistyy juuri siihen hetkeen, kun alttarilla sanotaan tahdon, tai siihen, kun morsio kiitää häävalssissa sulhasensa käsivarsilla. Sen ulkopuolella ei ole mitään muuta. Silti avioliitto on juridis-yhteiskunnallisesti ja historiallisesti nimenomaan tapa järjestellä perhesuhteita; avioliittolaissakin lukee, että aviopuolisoiden tulee ”yhteisesti toimia perheen hyväksi”. Häälauluissa käytetty diskurssi vahvistaa ajatusta parisuhteesta, joka täyttää kaikki tarpeet ja tarjoaa täydellisen ja jatkuvan euforian. Diskurssi on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mikä on avioliiton yhteiskunnallinen ja historiallinen asema.
Sen sijaan lankoni isän laulama laulu Onni toteaa suoraan, että onni ei perustukaan pelkälle parisuhteelle, vaan syntyy ydinperhemuodostelmassa. Rakkaus ja häät ovat vain jonkinlainen alkutila, edellytys onnelle. ”Ne nukkuvat sielussamme ja mykkinä katsovat meitä, nuo jotka on syntyvä kerran, kun rakkaus kutsuvi heitä.” Kahden ihmisen (tai no, sanotaan suoraan että miehen ja naisen) välinen rakkaus on siis jonkinlainen väline, jonka avulla tehdään lapsia ja onnea: ”Ja siksipä hellyyden kaipuu nyt täyttävi sydämemme ja siksipä unta myös näämme me hetkistä rakkautemme”. Hellyyden kaipuun (joka kai samastuu suoraan seksuaaliseen haluun?) kautta kutsutaan syntymättömiä lapsia.
Laulun viimeinen säkeistö on paljonpuhuva. Häiden hetkellä mitään ei ole vielä tapahtunut: ”Ja laulukin nukkuu vielä, mi kerran soi helkkyvin kielin, kun äärellä pienoisen kehdon, me valvomme hartahain mielin”. Onni venytetään tarkoittamaan reproduktiota ja sukupolvien jatkuvuutta: ”Onnesta uuden laulun jo laativat lastemme lapset.”
Se, mikä Onnessa särähti korvaan ensikuulemalla oli juuri se, että laulussa tuodaan näkyviin avioliiton reproduktiivinen tehtävä, joka suurimmassa osassa häälauluista jää näkymättömiin. Miehen ja naisen välinen parisuhde jää vähemmän merkitykselliseksi.
Tietyssä mielessä laulun paikka siskoni häissä oli hiukan hupaisa, sillä hänellä on aviomiehensä kanssa jo kaksi lasta. Mikään laulu ei enää nuku, eivätkä mieletkään ole varmaankaan alati hartaita äärellä pienoisen kehdon. Ainakaan siskonlasten keuhkojen tilavuudesta päätellen.
Käsittämätön häpeä
Tämän vuoden Pride-kulkueessa jolkotteli mukana Pink Black Block, joka toteaa manifestissaan mm. seuraavaa: ”Toiseuden ja epäsopivuuden kokemus – HÄPEÄ – on poliittinen voimamme! […] Sateenkaaripolitiikka ajaa ongelmatonta assimiloitumista valmiisiin perhemalleihin ja salonkikelpoisiin seksuaalisuuksiin. Sateenkaarenväriset ilmapallot peittävät näkyvistä konflikteja, joita elämäntavoiltaan, identiteeteiltään ja seksuaalikäytännöiltään sopeutumattomat kohtaavat elämässään.”
Manifesti on herättänyt paljon keskustelua (ainakin sähköpostilistoilla ja foorumeilla), ja hätkähdyttävää kyllä, varsin moni on ärsyyntynyt Pink Black Blockin manifestista. Semi-varmistetun huhun mukaan manifestiflyereitä olisi jopa poltettu. Joissain kommenteissa Pink Black Blockin marssijoiden homoutta ja lesboutta epäiltiin (!), toisissa taas todettiin, että jos iloinen ja hilpeä sateenkaarimeininki ei kiinnosta, niin mustapinkit voivat jäädä kotiin murjottamaan sen sijaan, että tulevat pilaamaan toisten fiiliksen. Jotkut olivat huolissaan siitä, että Pink Black Blockin edustama vähemmistö (sic) leimaa koko sateenkaariliikkeen. Miedoimmillaan Pink Black Blockin manifestia pidettiin käsittämättömänä – eikö häpeä ole kovin ikävä tunne, mitä järkeä sen puolustamisessa on, eikö ole parempi olla ylpeä omasta itsestään?
Minusta on hyvä, että Pink Black Blockin manifestissa käsitellyt teemat pääsivät näkyville Prideilla. En itse ollut Prideilla tänä vuonna, mutta jos olisin ollut, olisin varmaan marssinut Pink Black Blockin mukana kulkueen hännillä, lähellä poliisiautoja. (Ollaksemme tarkkoja, en ole koskaan ollut Prideilla, olen osallistunut vain Vapareihin eli Vapautuspäiviin, enkä nyt löytänyt mistään tietoa siitä, koska Vaparit muuttuivat Prideiksi.)
Jäin kuitenkin miettimään häpeää, joka manifestissa nostetaan poliittiseksi voimaksi. Esikuvana on varmaankin yhdysvaltalainen, Pride-tapahtuman kaupallistumista vastustava Gay Shame -liike, joka haluaa tuoda esiin niitä seksuaalisuuden, elämisen ja olemisen tapoja, jotka eivät asetu nätisti sellaiseen muottiin, joka pystytään myymään tuotteena niin maksavalle homo- kuin heteroyleisöllekin. Sisustajahomon kun päästää kotiinsa heterokin, vessaseksihomosta sen sijaan ei haluta kuulla puhuttavankaan. Ja jos sisustajahomon voi myydä tv-katsojalle, niin kenties sen voi myydä myös aviopuolisoksi ja isäksi.
En kuitenkaan ole varma, onko ”häpeä” oikea vastasana ”ylpeydelle”, eikä toiseuden ja epäsopivuuden kokemus minusta samastu häpeään. Häpeä perustuu hyväksytyn ja ei-hyväksytyn erottelulle: häpeäjän on tiedettävä, mitä hävetä. Toiseudessa ja epäsopivuudessa on kysymys enemmän käsitettävissä olevan ja käsittämättömän välisestä erosta. Käsittämätön on jotain sellaista, jota ei voi varsinaisesti arvottaa hyväksytyksi tai ei-hyväksytyksi.
Sateenkaareva perhe- ja sosiaalipolitiikka ei mielestäni varsinaisesti tee erilaisia elämisen tapoja ei-hyväksytyiksi, vaan nimenomaan käsittämättömiksi. Miksi ketään pitäisi enää hävettää niin paljon, että pitää olla kaapissa, kun kaupoista saa niin kivoja sateenkaarenvärisiä tilpehöörejä? Miksi ihmeessä joku haluaisi harrastaa anonyymiä seksiä jossain vessoissa, meillähän on parilaki – ja aviovuoteessa on pehmeämpi patjakin? Miksi kukaan haluaa määritellä itsensä biseksuaaliksi, kun kerran kaikilla ihmisillä on vain yksi parisuhde, jonka toivotaan kestävän ikuisesti? Miksi jättää ihmissuhteensa määrittelemättä, kun voi mennä kihloihin ja pitää kahvikutsut? Miksi jättää ylipäätään mitään määrittelemättä, kun on ensyklopedian verran termejä, joita voi käyttää itsestään, identiteetistään, seksuaalisuudestaan ja ihmissuhteistaan, ja tehdä ne näkyviksi?
Tulkintani mukaan Pink Black Block ei vaadi sitä, että kaikilla sopeutumattomilla tulisi olla mahdollisuus sopeutua, vaan nimenomaan perustaa politiikkansa toiseuden ja käsittämättömyyden kokemuksille. Käsittämättömyys ja paikattomuus on sinänsä minusta mielenkiintoinen lähtökohta politiikalle, mutta se, millaista sen politiikan tulisi olla, on kyseenalaista. Legitimiteetin ja julkisen hyväksynnän saamisen asettaminen päämääräksi tarkoittaa väistämättä sitä, että käsittämätön on tehtävä käsitettäväksi, näkyväksi, määritellyksi. Tämä päämäärä on sen vastainen, että käsittämättömissä voi olla merkityksellistä ja hauskaakin olla.
Itsestäänselvien valtarakenteiden ja normatiivisuuksien murtaminen on poliittisena tavoitteena mielekkäämpi kuin toiseuksien ja epäsopivuuksien saaminen sopivaisuuden, hyväksyttävyyden ja käsitettävyyden piiriin. Eikö ole parempi kyseenalaistaa legitimiteetin vaatimus kuin vaatia, että yhä uusia asioita legitimoidaan? Onko todellakin välttämätöntä vakuuttaa, että kaikki pervot ovat aivan tavallisia ihmisiä, sen sijaan että osoitettaisiin normaalin ja epänormaalin, tavallisuuden ja ei-tavallisuuden välinen ero kuvitteelliseksi?
Hankalaa on kuitenkin se, että legitimiteetin vaatimuksen kyseenalaistaminen on käsittämätöntä, se on vielä käsittämättömämpää kuin ne erilaiset seksuaaliset, sosiaaliset ja ihmissuhteelliset käytännöt, joilla ei nyt satu olemaan omaa nimeä, pinssiä, yhdistystä tai lippua. Ja jos poliittinen tavoite ei mahdu poliittisen tavoitten kategoriaan, onko tavoitetta edes mahdollista saavuttaa? Toisaalta: onko tavoitteen oltava saavutettavissa, jotta se olisi ylipäätään mielekäs, vai voiko tavoite ollakin jossain määrin käsittämätön ja saavuttamaton, ja silti tuottaa mielekästä toimintaa?
Aiheesta kirjoittaa muuten myös Vastarannankiiski.
Sukupuolitiellä
Kävin gynellä. Onhan se aina ikävää joutua ronkittavaksi, mutta käynnistä jäi muutenkin epämääräinen tunne. Olen käynyt samassa paikassa ennenkin, mutta en samalla lääkärillä. Lääkäri oli toki hyvin ystävällinen (yksityislääkärin on syytäkin olla), mutta tuntuu, että meillä ei oikein ollut yhteistä kieltä. Tai pikemminkin tuntuu, että kielemme oli osittain yhteinen, mikä hämärsi kommunikointiamme enemmän kuin täydellinen yhteisen kielen puute.
Mitä esimerkiksi tarkoittaa ”sukupuolikontakti”? Yläasteen terveystiedon tunneilta jäi sellainen mielikuva, että sillä tarkoitetaan sitä, että siitin menee emättimeen, mieluiten kondomin peittämänä. Kaltaiseni käsiterunkkari jää kuitenkin väistämättä miettimään, että mihin sanalla pohjimmiltaan viitataan. Niihin kahteen sukupuoleen, jotka ovat kontaktissa keskenään – koska sitähän se Seksi on? Vai sukupuolielimiin, jotka ovat kontaktissa keskenään? Vai siihen, että yksilö on sukupuolikontaktin aikana kontaktissa omaan sukupuoleensa? Onhan seksi kuitenkin yksi tapa tuottaa sukupuolta. Niin, ja oliko minulla nyt sukupuolikontakti sen lääkärin kanssa? Ja jos ei ollut, niin miksi ei? Sen institutionalisoituneen tilanteen vuoksi? Kumihanskojen vuoksi?
Lääketieteellisessä mielessähän olennaisinta on kuitenkin se, että limakalvot ovat kontaktissa keskenään välittömästi tai välillisesti, ja vaihtavat eritteitä ja mahdollisesti niiden mukana siittiöitä, bakteereita ja viruksia, joten miksi edes sekoittaa sukupuolta koko asiaan? Tai seksiäkään? Kai lääkärin kannalta on tärkeämpää tietää limakalvokontakteista kuin seksin harrastamisesta. Varsinkaan, jos seksin määritelmästä ei olla yksimielisiä. Miksei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä? Ei ihme, että teinit ovat ihan sekaisin.
Puhe ehkäisystä puolestaan sisälsi tietyn setin perusolettamuksia, joita itsekin sitten noudatin, ikään kuin viestintärituaalista olisi ollut mahdotonta poiketa. Lääkäri ei kysynyt erikseen, että tarvitsenko ehkäisyä, vaan piti sitä itsestäänselvänä. Minä itsestäänselvyyttä seuraten totesin kumppanini käyneen vasektomiassa. Enempää ei tietenkään tarvitse sanoakaan. Luonnollisesti kumppanini on mies, ja luonnollisesti heitä on vain yksi, kas luonnollista.
Kyselin myös tarkennuksia siitä, mitä papa-näytteestä nyt oikein tutkittiinkaan. Kaikenlaista viirusta ja bakteeria tietenkin. Papa-näytteelle nimen antanut papilloomavirus kuulemma leviää ”sukupuoliteitse”, mutta lääkärin mukaan ”sitä löytyy myös naisilta, jotka eivät koskaan ole olleet yhdynnässä”. Siinä oli selkeästi sellainen kohta, jossa olisi pitänyt ruveta halkomaan hiuksia, ja kyselemään, että viittaako lääkäri nyt yhdynnällä penis-emätin-penetraatioon, ja että ovatko nämä yhdynnättömät naiset olleet sitten sukupuoliyhteydessä (mitä se sitten tarkoittaakaan) toisten naisten kanssa, ja voisiko lääkäri ystävällisesti kertoa, onko muita sukupuoliteitä kuin yhdyntä. Mutta luonnollisesti (sic) lääkäri tarkoitti ”naisilla, jotka eivät ole koskaan olleet yhdynnässä” naisia, jotka eivät ole olleet penis-emätin-yhdynnässä miehen kanssa, se oli kontekstista kyllä ymmärrettävissä.
Jälkikäteen tuntuu siltä kuin minulla olisi ollut jonkinlainen velvollisuus häiritä heteronormatiivisuutta ja parisuhdenormeja, minullahan pitäisi olla koulutukselliset ja tiedolliset valmiudet siihen.
Ja jos kukaan ei sitä tee, eivät asenteetkaan muutu. Ärsyttää, että pitäisi olla koko ajan valmiina kyseenalaistamaan instituutiopuhetta, ja terhakkaana aktivistoimassa – koska jos ei ole, käy niin kuin nyt: lääkärikäynnin jälkeen oli epämääräisen tympeä olo, jota oli vaikeaa paikallistaa ennen kuin diskursseja dissektoimalla. Mutta on vähän vaikeaa olla rationaalinen pervoaktivisti, joka suorittaa transgressiivisia puheakteja, kun vieras ihminen pitää metallipihdeillä kohdunkaulasta kiinni.
Adam, Eve ja Jessica
Telkkarista tuli tänään dokumentti Biseksuaaliset tytöt. Samalla dokumenttipaikalla on esitetty esimerkiksi laatudokumentit ”Masturbaatio pilasi elämäni” ja ”300 orgasmia päivässä; dokkarin tuottanut tuotantoyhtiö Betty puolestaan on vastuussa myös dokumenteista ”Britain’s Smelliest Person”, ”Diary of A…Mail Order Bride, Mistress, Virgin” ja ”Superskinny Me”. Niinpä dokumentin saattoi olettaa vastaavan kaikkia odotuksia, ja vielä vähän ylikin.
Dokumentti seurasi muutaman ”bi-curious”-tytön reittiä kohti reittä. Linzi, itseään etsivä strippari, ja Debbie, poikaystävänsä liekanarusta irtautuva ujo tyttö, seikkailivat hehkuvan Lontoon seksikkäässä ilmapiirissä. Oppaina toimi kaksi söpöä tyttöä, jotka uiskentelevat mielellään vaahtokylvyssä keskenään kameroiden edessä. Debbie tutustutettiin strap-on-dildoihin, vain naisille tarkoitettuun yökerhoon, Linzin strippaukseen ja lopulta herttaiseen Linaan, joka tunnusti kiinnostuneensa Debbiestä tämän naisellisuuden ja ei-lesbouden vuoksi: ”Dyke with a pink t-shirt, no way!” Linalla oli pitkät kynnet ja Debbiellä kireä farkkuhame: match made in Heaven. Dokumenttia höystettiin softilla musiikilla, toisiaan vasten painuvilla naisellisilla vartaloilla ja punatuilta huulilta punatuille huulille siirtyvillä mehukkailla kirsikoilla.
Jotta dokumentissa olisi historiallista syvyyttä, dildot oli viety vertailtavaksi myös joukolle vanhoja mummoja ja pappoja, joiden tehtävänä oli korostaa sitä, kuinka nykyaikaista, nuorekasta, trendikästä, seksikästä ja kaunista onkaan olla biseksuaali nainen. Eihän mummoikäinen nainen voi olla biseksuaali, eikä tietenkään myöskään nykyaikainen, trendikäs, seksikäs tai kaunis! Dokumentin uskottavuutta parannettiin muutamilla tarkoin valituilla tilastotiedoilla: 75% naisista haaveilee seksistä naisen kanssa, mutta vain 12% prosenttia miehistä haaveilee seksistä miehen kanssa. Varmaankin mummot kuuluvat siihen 25 prosenttiin.
Dokumenttia oli kiusallista katsoa, mutta samalla olin jotenkin oudon välinpitämätön. Dokkari rakensi tietynlaista, hyvin tuttua kuvaa biseksuaalisuudesta ja biseksuaalisista naisista, ja siinä kuvassa ei ole enää mitään pohdittavaa. Samanlaisia naisen biseksuaalisuuden kuvauksia on iltapäivälehdissä, naistenlehdissä, elokuvissa, pornossa. Sen tietyn bi-naiskuvan toistuvuus on väsyttävää enkä osaa sanoa siitä enää mitään, mitä en olisi jo joskus aiemmin sanonut.
Ehkä on parempi miettiä omia tunnereaktioitaan, kyllästymistään ja kiusaantumistaan. Kyllästymiseni ja kiusaantumiseni ei kuitenkaan johdu varsinaisesti siitä, että binaisena kokisin tulleeni väärinkohdelluksi, kun binaiset ryhmänä esitettiin dokumentissa tietyllä tavalla. Jossain vaiheessa, ennen kuin jokaisesta biseksuaalisuutta käsittelevästä tekstistä tuli minulle analyysin kohde, kyse oli nimenomaan siitä. Olin ärtynyt siitä, millaista kuvaa binaisista kulttuurissamme luodaan, koska koin sen kuvan heijastuvan suoraan minuun. Mutta se ärtymys on jo hapertunut kauan sitten. Tuntuu samantekevältä viedä eteenpäin projektia, jossa erotellaan ”totuutta” ja ”ennakkoluuloja” ja luodaan vahvaa, omaehtoista kuvaa siitä, millaisia ”biseksuaalit oikeasti ovat”.
Aika suurelta osin kiusaantumisessani ja kyllästymisessäni oli kyse siitä, että dokumentti tuputti katsojalle fantasiaa binaisesta, mutta minusta ei ollut kuluttamaan sitä fantasiaa. Fantasiat ovat mukavia, mutta dokumentin binaisfantasia ei jättänyt tilaa, no, binaiselle. Dokumentissa ei ollut mitään viistoa, outoa, yllättävää, johon tarttua. Kaikki oli tuttua, moneen kertaan sanottua, strippausesitys pelkkä sarja kulttuurissamme seksikkäiksi koodattuja vartalonasentoja. Dokumentin binainen oli muovia, yhtä kiinnostava kuin Malibu Barbie. Barbiekin voi olla kiinnostava, kunhan se oma Barbie ei ole sama kuin kaikilla muillakin.
Binaisfantasian elementit tuntuivat kuluneilta, niistä puuttuu se moniselitteisyys ja välitilallisuus, jota itse pidän biseksuaalisuudessa kiehtovana ja kiihottavana. Ikäänkuin binaisfantasiasta olisi kuohittu kaikki, joka voisi tuottaa aidosti pervoja halun tiloja. Se oli jatketta sille, miten naisista ja naisen seksuaalisuudesta fantasioidaan yleisemmin. Biseksuaalisuus oli pelkkää sävytystä, kiva mauste geneerisen näteissä tytöissä, ei jotakin joka vääntäisi näkökulmaa naiseuteen tai seksuaalisuuten ja kertoisi jotain uutta. Dokumentissa kuvattu biseksuaalisuus ei ollut tippaakaan uhkaava, se ei murentanut kategorioita eikä normeja – eikä se myöskään onnistunut kiihottamaan.
Binaisfantasia oli tarkoitettu jollekulle muulle kuin minulle: heteromiehelle, omaa seksuaalisuuttaan miettivälle naiselle. Fantasioilla on toki paikkansa, ja miksipä ei sellaista voisi esittää dokumenttimuodossa kaupunkilaisille nuorille aikuisille suunnatun kanavan myöhäisillassa. Mutta biseksuaalille se fantasia on tyhjä.
Niin, otsikko muuten tulee dokkarissa esitellyn binaisen serkun suusta. Serkku vetosi Raamattuun, ja sanoi, että ”Jumala loi Aatamin ja Eevan, ei Aatamia, Eevaa ja Jessicaa.”
Hajasijoitettuna
Olin kolmannen siskonlapseni ristiäisissä. <a href=”http://cc.oulu.fi/~jek/helmi05.html#21.2.05″>Kaksi vuotta sitten</a> kastettiin vauvan isosisko.
Kolmen päivän aikana ajattelin joukkoihin kuulumisia ja liittymisiä aika paljon. Ja sitä, kuinka sukupuoli ja parisuhde jäsentävät näitä kuulumisia ja liittymisiä enemmän kuin veriside. Lisäksi ajattelin sitä, kuinka jähmeä on käsitys tulevaisuudesta.
Paikallahan oli neljästä sisaruksestani kaksi, molemmat kihlautuneita ja lapsia synnyttäneitä, kummallakin mainitut kihlatut ja lapset mukanaan. En tiedä, millaista olisi ollut, jos kaikki sisarukseni olisivat olleet paikalla. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että tekemiset ja toiminnat jäsentyivät ydinperhekohtaisesti, kumpikin sisko puuhaili puolisoineen ja lapsineen, ja minä siinä sitten valitsin paikkani ja tekemiseni satunnaisesti. Kaksi vuotta sitten ydinperheily ei ollut yhtä selkeää, luultavasti siksi, että toinen siskoni oli ns. sinkku, ja flirttaili avoimesti silloin myös sinkkuna temmeltäneen lankomme kanssa (vai mitä ne on ne siskon miehen veljet, mun kai pitäis tietää?). Nyt tuntui melkein siltä kuin siskot olisivat ydinperheilyllään vahvistaneet toistensa ydinperheitä.
Eräänlainen avainhetki oli tilanne, jossa siskonlapseni mummi halusi ottaa valokuvat paikalla olevista pariskunnista. Kuvaan pääsivät tietenkin vastasyntyneen vanhemmat, lapsen isän veljet vaimoineen ja tyttöystävineen ja toinen siskoni kihlattunsa kanssa. Paikalla oli kuitenkin kaksi paritontakin, minä ja vauvan isän sisko. ”Pannaan sinkut samaan kuvaan”, sanoi mummi ja otti kuvan minusta ja siskosta vierekkäin. Vauvan kaksi vanhapiikatätiä, ilmeisesti.
Tilanne oli kerroksellisesti omituinen. Päällimmäisenä oli välitön hämmennys siitä, että perhejuhlaan yksin osallistuminen tulkitaan automaattisesti sinkkuudeksi. Seuraavana oli kaikenlaisen queeriyden täydellinen poissaolo: kaksi sinkkunaista, tai vanhapiikaa, samassa kuvassa ei sisällä sitä, että kahden vanhanpiian välillä voisi olla mitään viboja. Jos minut olisi istutettu miespuolisen sinkun viereen, tilanne olisi ollut latautunut jonkinlaisilla parisuhteen mahdollisuuksilla tai viittauksilla. Ja oliko kahden sinkun parikuvassa pohjimmiltaan kyse siitä, että yksin kuvatuksi tuleminen pariskuntien rinnalla on melkein noloa? Onko yksin kuvatuksi tuleminen merkityksetöntä, koska yksin oleminen ei kanna odotuksia tulevaisuudesta? Kaksi sinkkua markkeeraa toisilleen poissaolevaa palapelin palasta, Sitä Oikeaa, jota kohti tulevaisuuteen suunnataan.
Kuvatut pariskunnat suorastaan kelluivat eräänlaisessa tulevaisuuden odotuksessa: paikalla oli lapsia ja kihlasormuksia, hääsuunnitelmia ja ovulointeja. Kyse oli tietynlaisesta tulevaisuudesta, tulevaisuuden ytimestä, sillä avioliitto ja lapset riittävät tulevaisuudeksi, ja se, mitä niiden lisäksi on, on ylimääräistä.
Pariskuntien kuvaaminen yhdessä myös korostaa sitä, kuinka miehen ja naisen välinen parisuhde mielletään merkityksellisemmäksi siteeksi kuin vaikkapa sisarusten välinen suhde. Miehen ja naisen suhde sisältää odotuksen lapsen syntymästä, joka tietysti oli keskeinen juhlinnan kohde ristiäisissä. Sisarusten välinen suhde on maho. Pikkutytöllä on toki rooli pikkuveljensä hoitajana, mutta suhdetta ei ole tarpeen korostaa enää sen jälkeen, kun sisarukset ovat aikuistuneet.
Parisuhteen ja ydinperheen korostumisesta huolimatta ryhmiin kuulumisessa oli outo särö. Sukupuoli. Naiset käyvät saunassa päivällä, ja lähtevät sitten kaunistautumaan ja kattamaan juhlapöytää. Miehet käyvät saunassa juhlan jälkeen, juovat kaljaa ja puhuvat naisista niin, että mainitut naiset ovat kärttyisiä miehille, jotka eivät tajua, että seuraavana aamuna on aikainen herätys. Kun naiset lähtevät käsityömessuille, miehet jäävät pahantuulisina vahtimaan lapsia ja marisevat, kun naiset eivät koskaan osaa tehdä mitään nopeasti. Vastasyntynyt vauva örähtelee miehekkäästi, sekin.
Kaikkein häiritsevintä on kuitenkin se, että ilmeisesti sukupuolieron korostaminen tuottaa ihmisille mielihyvää – en osaa ymmärtää, miksi sitä muuten tehtäisiin. Mutta miksi ihmeessä? Jos kerran se parisuhde on keskeisin ihmissuhde, miksi siihen tietoisesti rakennetaan säröä sukupuolen kautta? ”Koska miehet ja naiset nyt ovat sellaisia kuin ovat”, niinkö?
Parisuhde ja sukupuoli muodostavat omituisen liittymisen ja loitontumisen verkon, jossa tietty mies ja tietty nainen ovat tiukasti toisiinsa sidottuja, mutta jossa sukupuoliero kuitenkin pitää heidät erossa toisistaan. Vaikuttaa siltä kuin ryhmiin kuulumisen ja liittymisen edellytyksenä voi olla ensisijaisesti parisuhde tai sukupuoli. Sisaruussuhde tai yhteiset kiinnostuksen kohteet ovat toissijaisia, tietyin ehdoin jopa merkityksettömiä sukupuolen ja parisuhteen rinnalla.
Tunsin itseni hajasijoitetuksi vaikka paikalla oli osapuilleen puolet lähimmistä verisukulaisistani, niistä jotka itse miellän perheekseni ja suvukseni.
Suuri normatiivisuuskysely
Aamulehden suuren parisuhdekyselyn aiheuttama myrsky vesilasissa on jo tyyntymässä, mutta jospa silti vielä hiukan hölskyttelisin sitä lasia.
Aamulehdellähän on ollut nettisivuillaan höhlä parissuhdekysely, johon vastaaminen on käytännössä mahdotonta, ellei ole täydellinen normihetero. Sapfo-listalla kyselyn heteronormatiivisuus aiheutti ison keskustelun, ja kyselyn kommenttiosasto täyttyi äkäisistä kommenteista. Keskeisin kritiikin aihe oli tietysti se, että kysely olettaa parisuhteen muodostuvan miehestä ja naisesta. Kommenttiosaston täyttyminen herätti jopa Hesarin huomion: Sunnuntaihesarissa oli pieni juttu siitä, kuinka Sapfo-listan lukijat olivat kovasti aktivoituneet kommentoimaan. Juttu kuitenkin käsitteli enemmän sitä, kuinka vähemmistöt nyt ottavat kantaa aktiivisesti, kuin sitä, miten pöhelösti kysely oli laadittu.
Hesarin juttu päättyy varsin kuvaavasti: ”Vaikeaa onkin sitten keksiä, miten parisuhteen rooleja voisi kysyä toisin. Pitäisikö kysyä vain, että kumpi teistä pesee astiat, sinä vai hän? Iso vai pieni? Pitkätukkainen vai lyhyttukkainen? Ja miten tulosta sitten tulkittaisiin?” Hesarissakin parisuhde näyttäisi muodostuvan kahdesta, selkeästi toisilleen vastakkaisiksi määritellystä ihmisestä, ja parisuhteessa roolitus on olennaisempaa kuin vaikka se, millaisia arvoja ja merkityksiä ihmiset liittävät ihmissuhteisiin. Aamulehden kysely asettaa ne arvot ja merkitykset jo etukäteen.
Se, mikä itselläni häiritsi kyselyssä eniten, ei suinkaan ollut se, että se jättää samansukupuoliset parit huomiotta, vaan se, millaista parisuhdekäsitystä kysely rakentaa. Hyvän parisuhteen elementeiksi asetetaan esimerkiksi sellaisia hämmentäviä ilmiöitä kuin ”hyvä taloudellinen tilanne”, ”kotitöiden jakaminen” ja ”lapset”. Parisuhde on jotakin, joka alkaa rakastumisesta ja muuttuu avioliitoksi, jossa on lapsia. Kotitöiden jaolla näyttäisi olevan niin keskeistä merkitystä parisuhteelle, että todellisen, hyvän parisuhteen edellytyksenä on yhdessä asuminen. Uskottomuutta ja pettämistä käsittelevät kysymykset rakentavat hyvän parisuhteen aina yksiavioiseksi. Avioeronkin voi hyväksyä vain tietyin ehdoin, eli jos liitossa ei ole lapsia tai rakkautta tai jos siinä on väkivaltaa. Muista eroista ei ole niin väliä, sillä eihän eroon päättynyt parisuhde tietenkään ollut yhtä oikea ja merkityksellinen, kun ei kerran ollut edes avioiduttu.
Viimeinen kysymys sinetöi parisuhdekäsityksen: ”Voisitko elää parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei halua lapsia?” Kysymys näyttää implikoivan, että parisuhde on täysin merkityksetön, ellei siihen voi sisällyttää mahdollisuutta perheen perustamisesta. Niinpä lisääntymisiän ohittaneiden ja vapaaehtoisesti lapsettomien parisuhteet eivät ole oikeanlaisia. Se, että kyselyssä olisi otettu homo- ja lesboparit huomioon, ei olisi olennaisesti muuttanut kyselyä yhtään. Edelleenkin hyviksi ja olemassaoleviksi olisivat määrittyneet vain tietynlaista kaavaa noudattavat ihmissuhteet.
Kyselylle voisi hymähdellä, ellei se kuvastaisi niin selkeästi jähmeää käsitystä parisuhteesta. Yleistä kulttuurista käsitystä parisuhteesta kuvaa sekin, että hallitusohjelmaan kirjattu tavoite ”Nais- ja miesparien oikeus perheen sisäiseen adoptioon tehdään mahdolliseksi” tarkoittaa käytännössä sitä, että vain rekisteröityneillä pariskunnilla on mahdollisuus perheensisäiseen adoptioon. Tällöin vanhempien parisuhteen muoto asetetaan keskeiseksi määritteeksi sille, voiko lapsella olla oikeus vanhempiinsa. Parisuhde edeltää ja edellyttää normatiivista täyttymystä: itseasiassa ihmissuhdetta ei taida olla edes kulttuurisesti mielekästä nimittää parisuhteeksi, ellei siihen sisälly odotuksia avioliitosta ja lapsista.
Olen pitkään ollut uskoton antropologialle queer-tutkimuksen kanssa, ja nyt se kostautuu
Olen viime viikkoina miettinyt teemaa ”uskottomuus ja pettäminen”. Olen mukana kirjoittamassa aiheesta erästä tekstiä, joka julkaistaneen sen verran muuntuneessa muodossa, että voin hyvällä omallatunnolla pähkäillä aihetta tässäkin.
Oli tarkoitus, että minun kontribuutioni tekstiin olisi toisaalta bi-näkökulma ja toisaalta antropologi-näkökulma. Suolsin huoletta pitkät pätkät juttuja binaisiin kohdistuvista odotuksista eri yhteisöissä ja polyamoria-käsitteen sitoutumisesta identiteettipolitiikoihin, mutta antropologian kohdalla tökkäsi totaalisesti. Jotenkin tuntui siltä, että uskottomuuden ja pettämisen käsitteillä ei ole mitään kunnollista sisältöä, kun siirrytään pois länsimaisesta, romanttiselle rakkaudelle perustuvasta yksiavioisesta parisuhdeihanteesta.
Ensinnäkin monogamian ja polygamian käsitteillä on antropologian kontekstissa täysin eri merkitykset kuin arkipuheessa. Yksi- ja moniavioisuudella viitataan lähinnä avioliittojärjestelmiin: monogamisessa avioliittojärjestelmässä ihmisellä on yksi puoliso (joko kerrallaan tai koko elämässään), polygamisessa hänellä on monta. Avioliittojärjestelmän kannalta seksuaalisuus on toisarvoinen tekijä sukulaisuussuhteiden määrittelyn ja taloudellisten järjestelyjen rinnalla. Toki avioliittojärjestelmillä yleisesti ottaen säädellään erityisesti naisten seksuaalisuutta, ja rankimmillaan seksin harrastamisesta avioliiton ulkopuolella voi saada kuolemantuomion. Tästä huolimatta monogamisessa avioliittojärjestelmässä ei välttämättä toteuteta seksuaalista monogamiaa. Silti arkipuheessa yksiavioisesta avioliittojärjestelmästä oletetaan seuraavan myös seksuaalista yksiavioisuutta, vaikka nämä eivät ole suorassa yhteydessä keskenään.
Kun mono- ja polygamiaa katsellaan tiukan antropologisesta avioliittojärjestelmänäkökulmasta, on mahdotonta sanoa, että kuka petti ja ketä, ja kuka oli uskoton ja mille, ja missä tilanteessa. Onko miehensä sukuun naitettu neito uskoton miehelleen vai koko miehen suvulle, jos hän harrastaa seksiä jonkun muun kanssa kuin aviomiehensä? (Esim. suomalaiset talonpojat.) Jos kyseinen neito on oman sukunsa jo kihlaama, ja karkaakin toisen miehen matkaan, pettääkö hän omaa sukuaan vai kihlattunsa sukua – vai kihlattuaan? (Esim. suomalaiset talonpojat.) Jos monivaimoisessa avioliitossa vaimot harrastavat seksiä keskenään, pettävätkö he miestään vai niitä vaimoja, jotka eivät ole mukana harrastamassa seksiä, vai ketään? (Esim. Sudanin azandet.) Jos kulttuurissa, jossa miehellä on vieraanvaraisuuden vuoksi velvollisuus tarjota vaimonsa seksuaalisia palveluja vieraalle, ja vaimo kieltäytyy, niin pettääkö hän miehensä silloin? Vai vieraan? (Esim. inuitit.) Onko pettämisen ja uskottomuuden käsitteillä minkäänlaista merkitystä sellaisessa kulttuurissa, jossa kaikki asuvat äitinsä kodissa elämänsä loppuun asti, ja sitten miehet käyvät vain yöstelemässä mieluisten naisten kanssa? (Esim. Kiinan nat ja mosuot.) Jos vanhalle naiselle naitettu nuori nainen kieltäytyy harrastamasta seksiä vanhan vaimonsa osoittaman miehen kanssa jälkeläisen tuottamiseksi, pettääkö kyseinen nainen vaimoaan? Entä jos hän harrastaa seksiä sellaisen miehen kanssa, jota vaimo ei ole hänelle valinnut? (Esim. Kenian msagaji-ryhmä.) Niin, ja mitä se seksi nyt sitten ylipäätään olikaan?
Mitä antropologi voi ylipäänsä sanoa uskottomuudesta ja pettämisestä – paitsi jotain ympäripyöreää kulttuuristen normien vaihtelusta? Tätä pähkäillessäni ajattelin ensin, että vika on siinä, etten ole pitkään aikaan kunnolla petrannut antropologian teorioita, ja että keskittymiseni pääasiassa queer-tutkimukseen ja kulttuurintutkimukselliseen näkökulmaan on sumentanut kokonaan antropologisen näkökykyni. Vasta pitkään pähkäiltyäni tajusin, että vika ei ole minussa tai antropologiassa, vaan siinä oletuksessa, että uskottomuus ja pettäminen olisivat käsitteitä, jotka aivan kuin luonnostaan luonnehtisivat tiettyjä seksuaalisia tilanteita tietyissä ihmissuhteissa. Seksuaalisen yksiavioisuuden itsestäänselvyys on niin kietoutunut uskottomuuden ja pettämisen käsitteisiin, että ne muuttuvat tyhjiksi, kun seksuaalisuus ei ole olennaisin tekijä avioliittojärjestelmässä, ja kun seksuaalisuus ei enää määritäkään yhtä ihmissuhdetta ensisijaiseksi.
Forum24-lehden Tv-viikko-palstalla mainostettiin filmiä Lantana, joka ”on epätavallinen elokuva tavallisista ihmisistä, jotka painivat varsin tuttujen ongelmien, kuten uskottomuuden ja juonittelun keskiössä.” Tuon lauseen luettuani tuli jotenkin irtonainen olo. Mitä se on se uskottomuuden tuttuus? Tarkoittaako se sitä, että uskottomuus on niin itsestäänselvä osa ihmisten parisuhteita, että se on ”tuttu”? Vai sitä, että ilman uskottomuuden käsitettä yksiavioisuuden normilla ei olisi rajaa ja sen vuoksi se on ”tuttu”? Vai sitä, että se on emotionaalisesti ”tuttua” kaikille?
Tunnistan kyllä emotionaalisesti sen tunteen, miltä tuntuu tulla petetyksi, ja miltä tuntuu pettää, mutta petetyksi tulemisen / pettämisen tunteet eivät mielessäni liity seksuaalisuuteen, eivätkä myöskään rajoitu yhteen tiettyyn ihmissuhteeseen. Petetyksi tulemisen tunne vertautuu hiekkalaatikon laidalle jäämiseen, kun kaikki muut pitävät hauskaa keskellä, ja pettäminen siihen syyllisyyteen, joka tulee, kun tietää jonkun jäävän ulkopuolelle, eikä silti vedä häntä mukaan tekemään hiekkakakkuja. Tällainen emotionaalinen pettyminen tai pettäminen saattaa olla universaali inhimillinen kokemus tai sitten ei, mutta ainakaan sitä ei voi pitää yleispätevän seksuaalinormin pohjana, puhumattakaan, että siitä voisi suoraan johtaa oletuksia siitä, miten ihmissuhteita ja avioliittosopimuksia olisi parasta järjestellä.
Yksiavioliittoinstituutiosta
Sain vihdoin ja viimein luettua Laura Kipnisin kirjan ”Avioliiton ansa”. Silloin, kun kirja ilmestyi, keväällä 2005, en tiennyt Kipnisistä mitään ja kuittasin koko opuksen jenkkiläisenä elämäntaito-oppaana. Luin jonkun Kipnisin naistenlehtihaastattelun, ja haastattelun perusteella jäi sellainen mielikuva, että Kipnisin mielestä avioliitot saisi kestämään paremmin, jos niiden eteen tekisi vähemmän töitä ja jos pitäisi enemmän hauskaa. En tiedä, vääristikö naistenlehti Kipnisin kirjan ydinsisältöä, vai vääristääkö naistenlehtikonteksti omaa muistiani haastattelun sisällöstä, mutta avioliittojen kestävyyden parantamisesta Kipnisin kirjassa ei suinkaan ole kyse.
Koko kirja ei kiinnostanut minua sen kummemmin, kunnes pari kuukautta sitten tajusin, että hämäräperäiseltä avioliitto-oppaalta vaikuttavan kirjan kirjoittaja on se sama Laura Kipnis, joka on kirjoittanut mainion pornotutkimuksen ”Bound and Gagged – Pornography and the Politics of Fantasy in America” ja joka on tutkinut mm. transpornoa. Mediatutkimuksen proffan kirjoittama kirja, joka kritisoi avioliittoinstituutiota ja yksiavioista parisuhdemallia! Ja vielä suomeksi julkaistu! Vau! Miten sen nyt olinkaan onnistunut missaamaan? Lainasin kirjan oitis kirjastosta ja aloin lukea sitä innostuneena.
Mutta jokin kirjassa alkoi heti tökkiä. Ajattelin ensin, että kyse on käännöksestä: englanniksi kirjoitettu poleeminen teksti kuulostaa suomeksi hölmöltä, sillä Suomessa ei ole samanlaista poleemisen kirjoittamisen perinnettä. Jos huvittaa, niin pätkän kirjan ekasta luvusta voi lukea englanniksi. Toiseksi tökkivyyden syyksi arvelin opuksen jenkkikeskeisyyttä – amerikkalaiset poliittiset seksiskandaalit kun saattavat kertoa paljonkin Atlantin takaisesta puritanismista ja perhearvojen sitoutumisesta poliitikon uskottavuuteen, mutta suomalaiskontekstissa seksiskandaalien käyttö yksiavioisen parisuhdeihanteen hegemonisuuden merkkinä ei oikein toimi. Suomalaisessakin yhteiskunnassa yksiavioinen parisuhdemalli ja avioliittoinstituutio ovat voimissaan, mutta silti kukaan ei ole naulitsemassa poliitikkoja seinään seksiseikkailujen takia. Matti Vanhanen/Susan Kuronen -spektaakkelissakaan kukaan ei ole kyseenalaistanut Vanhasen poliittista toimintaa. Parisuhdemallin jähmeydestä huolimatta sitä ei käytetä poliittisena välineenä, päinvastoin: vanhoillisiin arvoihin sitoutunut poliitikko on vaarassa tehdä itsestään naurettavan.
Kirjan lukeminen eteni harvinaisen tahmeasti, enkä yhtään ymmärtänyt miksi, sillä periaatteessahan olen täysin samaa mieltä Kipnisin kanssa. Kipnisin perusteesihän on se, että yksiavioinen parisuhdenormi ja avioliittoinstituutio ovat niin vallitsevia, että ihmiset pitävät niistä kiinni oman onnettomuutensa uhallakin. Jos parisuhde ja avioliitto epäonnistuvat, syynä on joko se, että Hän Ei Ollut Se Oikea, tai sitten se, ettei Suhteen Eteen Ole Tehty Tarpeeksi Työtä. Joka tapauksessa vallitsevan mallin mukaan OnnenTM voi saavuttaa vain yhden ihmisen kautta, ja jos ei saavuta, niin sitten on epäonnistunut ihmisenä. Kipnis kritisoi myös romanttista rakkautta, jonka kautta ihmissuhteet on tulkittava – tästä kertoo myös alkuperäisteoksen nimi ”Against Love: A Polemic”.
Kipnis väittää, että työtä vaativa yksiavioinen parisuhde on yksi kapitalistisen yhteiskunnan keinoista säilyttää status quo ja luoda nöyrästi puurtavia työläisiä ja kuluttajia. Kipnis rinnastaa ironisesti avioliiton liukuhihnatyöhön. Tällaisessa liukuhihnatyössä ei ole tilaa yksilölliselle halulle, ja niinpä halu suuntautuu poispäin parisuhteen työmaasta ja löytää uuden kohteen – kunnes sitten alkaa uusi liukuhihnatyö, sillä sarjamonogamia tuottaa hegemonisen ihanteen mukaisia parisuhteita kuin T-Fordeja.
Kipnisin ajatukset ovat mielenkiintoisia ja haastavia, ja niinpä kestikin aika kauan hoksata, että mikä kirjassa oikein harasi vastaan. Kipnisin kirjaa leimaa pessimistinen vaihtoehdottomuus: kaikki tavat järjestää läheisiä ihmissuhteita käpristyvät lopulta samaan malliin, mitä tahansa valintoja tekeekään. Michael Warner käsittelee avioliittoinstituutiota ja yksiavioista parisuhdeihannetta aivan yhtä kriittisesti kuin Kipniskin, mutta Warner näkee myös näiden systeemien ulkopuolella olevat mahdollisuudet, esimerkiksi erilaiset queer-yhteisöt, joissa läheisyyttä ja välittämistä ei ole sidottu yhteen ainoaan ihmissuhteeseen, ja jossa romanttisen rakkauden narratiivi ei ole ainoa tapa selittää tunteita. Warner on syystäkin huolissaan siitä, että hegemoninen parisuhdeihanne on hivuttautunut osaksi homo- ja lesboliikkeen agendaa, mutta Kipnis käsittelee hegemonista parisuhdeihannetta kaikkialla samanlaisena vallitsevana, pakenemattomana.
Tietynlainen vaihtoehdottomuus on myös herättävää, ja toki Kipnis on varmaan tietoisesti pyrkinytkin siihen, että teksti aiheuttaisi lukijassa vastareaktion. Kipnisin ajatukset ovat teräviä, ja on harmittavaa, että siitä on Suomessa keskusteltu niin vähän, sillä parhaiten kirja sopisi yleisluontoisen yhteiskunnallisen keskustelun pohjaksi. Valitettavasti Kipnis kirjoittaa kuitenkin niin poleemisesti, että hänen ajatuksensa on helppo vihaisesti ohittaa, jos haluaa pitää kiinni yksiavioisesta parisuhdeihanteesta ja avioliitosta onnen tuojana.
Kaupallisuuden, kulttuuri-imperialismin ja katolilaisen infiltraation päivä
Olen kahtena peräkkäisenä vuonna viettänyt Pyhän Valentinuksen muistopäivää Irlannissa, jossa päivää vietetään huomattavasti suuremmalla volyymillä kuin Suomessa. Irlannissa pällistelin sitä hämmentävänä kulttuuri-ilmiönä, jossa sekoittuu uskonnollisuus, kaupallisuus ja romanttisen rakkauden ihanne. Suomalaiskontekstissa moinen päivä tuntuu täysin historiattomalta juhlalta verrattuna irlantilaiseen St. Valentinen päivään.
Saint Valentine
Vuonna 2005 yövyimme Niinan kanssa dublinilaisessa hostellissa, joka sijaitsi samalla kadulla kuin Whitefriar Street Church, jossa Pyhä Valentinus on erityisen tärkeä pyhimys. Whitefriar Street Churchilla on nimittäin kunnia omistaa Pyhän Valentinuksen reliikki, jonka se sai vuonna 1836. Reliikille, eli mytylle marttyyrin luita ja veritipalle, on rakennettu oma pyhäkkönsä. Reliikillä oli suuri symboliarvo sen vuoksi, että se saatiin Dubliniin vain paria vuotta sen jälkeen, kun katolisen uskon harjoittaminen sallittiin brittihallinnon alla olevassa Irlannissa. Muutama pala pyhimyksen luita vahvisti katolisen kirkon asemaa: tuskinpa paavi muuten olisi pyhimyksen luita ryhtynyt jakelemaan.
Whitefriar Street Churchissa marttyyripyhimys Valentinus on siis hyvin merkityksellinen muulloinkin kuin muistopäivänään 14.2. Kirkon kupeessa oli uskonnollinen krääsäkauppa, josta sai ostaa mm. pulloja pyhälle vedelle, pieniä pyhimysriipuksia ja rukousnauhoja. Esirukouksia sen sijaan sai pyytää ilmaiseksi, ja niinpä pyysinkin eräälle erityisen anti-uskonnolliselle kaverilleni esirukouksen: sen merkiksi kirkko nimittäin lähetti esirukouksen saajalle kortin, jossa oli asianomaisen rukoiltavan pyhimyksen kuva. Sain itse muistoksi kirjanmerkin. Istuimme hetken St. Valentinen päivämessussa, mutta emme jääneet koko messun ajaksi. Kirkko oli kohtuullisen täynnä, ja turisteilu tuntui nololta vakavina rukoilevien ihmisten seassa.
Kontrasti kirkon pyhimysjuhlinnan ja kaupallisen Valentinen päivän välillä olikin sitten valtava. Joka paikassa pursusi vaaleanpunaista. Korttitelineet olivat suuria pinkkejä läikkiä maisemassa, sydämiä kantavat pehmolelut valloittivat sellaisiakin paikkoja, joissa ei pehmoleluja yleensä ole, ja kauppojen karkkihyllyillä sydämenmuotoiset suklaarasiat olivat erityisesti esillä. Kukkakauppiaita oli joka kulmalla, ja noin puolet myytävistä kukista oli jonkinlaisia Valentine’s Special -kimppuja. O’Connell Streetillä oleva seksivälinekauppa otti Valentinen päivästä kaiken markkinointipotentiaalin irti, ja kylläpä siellä pyörikin suuri määrä ihmisiä hypistelemässä sydämenmuotoisia rintsikoita ja tangoja ja vaaleanpunaisia dildoja ja vibroja, jotka oli kaikki aseteltu houkuttelevasti esille kuin marketissa makeiset konsanaan.
Pinkkejä kortteja
Uskonnollisuuden sekoittuminen höttörömanttiseen kaupallisuuteen oli kiinnostavaa. St. Valentinen päivä tuntui irlantilaiskontekstissa kulttuurisesti merkittävältä ja mielekkäältä, täysin riippumatta siitä, miten kriittisesti suhtaudun katolisen kirkon toimintaan, romantiikkaan tai markkinavoimiin. Suomalainen ystävänpäivä sen sijaan tuntuu parhaimmillaankin lattealta, pahimmillaan ärsyttävältä ja kiusalliselta.
Tänään sitten opinkin Kalevaa lukemalla, että Suomessa on vietetty ystävänpäivää 20 vuotta. Luulin pitkään, että kyseessä on Suomen Postin salaliitto, jonka avulla saadaan ihmiset ensin tuntemaan syyllisyyttä hoitamattomista ihmissuhteistaan ja sitten uskotellaan heille, että postimerkillä varustettu, postista ostettu pahvinpalanen ratkaisee asian. Posti onkin onnistunut, sillä kuten Kaleva kertoo, ystävänpäivä on ”muodostunut toiseksi suosituimmaksi korttipäiväksi joulun jälkeen”. Jos ystävänpäivä keksittäisiin nyt, keksijänä olisivat varmaan kännykkäoperaattorit. Salaliitto ei kuitenkaan ole vain postin keksintöä, vaan ensimmäiseksi ystävänpäivän lanseerasi Tampereen sydänyhdistys, ja sen jälkeen Suomen Punainen Risti.
Kalevan mukaan Suomen Punainen Risti järjestää tänäänkin tapahtumia, joissa muistutetaan yksinäisten vanhusten asemasta, mikä on toki kaikin puolin suositeltavaa. Ystävänpäivässä on kuitenkin kiusallista se, että kaksikymmentä vuotta sitten puoliväkisin keksityllä perinteellä ei oikeastaan ole minkäänlaista sisältöä. Sisällöttömyydestä kertoo se, millaisin muodoin päivää vietetään: kuluttamalla. Kalevassa esimerkiksi mainostetaan erityistarjousta, jossa maskaran ostaja saa kaksi yhden hinnalla, jotta voi antaa toisen ystävälleen. Niin vakuutusyhtiöt kuin huonekaluliikkeet käyttävät makeaa ystäväretoriikkaa myynninedistämiseen; voihan sitä ihminen ystävystyä sohvan tai patjan kanssa, ja ”ystävystymistä seuraa usein muutto yhteen”, kuten Vepsäläisen mainos toteaa. Puhumattakaan Kokoomuspuolueesta, joka kutsuu ystävänpäiväkahveille ja kertoo, että ”Vastuullinen markkinatalous on työväen paras ystävä”.
Kaikenkaikkiaan ystävyydellä ja ystävänpäivällä ei tunnu olevan juuri minkäänlaista todellista yhteyttä. Ala-asteella ystävänpäiväkorttien määrällä, ja annettujen ja saatujen korttien vertailuluvulla määriteltiin suosituimmuusasemia ja sitä myötä myös ihmisarvoa. Yläasteella niitä kortteja olisi pitänyt antaa pojille, joilla oli suuri valta joko repiä kortti näyttävästi ja nöyryyttävästi tai sitten välinpitämättömän puolihuolimattomasti ottaa kortti vastaan. Tietenkään kortteja ei olisi sopinut antaa kellekään epäsuositulle nörttipojalle, siitähän olisi seurannut valtavaa häpeää kummallekin osapuolelle. Helpompaa oli jättäytyä korttipelin ulkopuolelle kuin approksimoida sitä, mitä miten siinä tulisi pärjäämään. (No huonosti, tietenkin.)
Minun mielessäni ystävänpäivään ei ole kiinnittynyt mitään erityisiä ystävyyteen tai välittämiseen liittyviä assosiaatioita. Jos Virtu tänään olisi ostanut minulle kukkia, olisin sanonut, että ironinen voi olla halvemmallakin.
Kälynen kaveri
Juttelin Virtun kanssa sanoista, joilla kuvataan ihmisiä ja ihmissuhteita. Yhä edelleen koen välillä olevani pulassa, kun pitäisi esitellä Virtu tai käyttää jotain meidän suhdettamme kuvaavaa sanaa. Ennen joulua törmäsin puolituttuun, jolle koin sitten tarpeelliseksi esitellä Virtun. Sitten yhtäkkiä en löytänyt sopivaa tapaa, vaan kakaisin jotain, että ”tässä on Virtu, ihminen, jonka kanssa asun”. Good grief. Kas kun ei ”kämppis”.
Olen <a href=”http://cc.oulu.fi/~jek/kesa06.html#b21.6.06″>aiemmin</a> todennut, että ”puoliso” ja ”kumppani” ovat sanoina paljon siedettävämäpiä kuin vaikkapa ”avomies” tai ”poikaystävä”, jotka aiheuttavat lähinnä puistatusta. Silti jotenkin nekin sanat ovat hankalia. SQS:n kohdalla puhun luontevasti ”päätoimittajakumppanistani”, mikä viittaa siihen, että ”kumppani”-sanalla on sellainen hieman virallinen kaiku. Ammatillinen, jopa. Ja ”elämänkumppani” se vasta hömelö sana onkin, sillä kai sitä ihmisellä on laaja kööri erilaisia elämänkumppaneita, aina vanhemmista ja sisaruksista alkaen? Taitaa olla koko sana byrokraattien keksintöä. ”Puolisossa” on herttaista vanhahtavuutta, mutta samasta syystä se tuntuu myös liian juhlalliselta arkikäyttöön.
Sama ongelmallisuus liittyy muihinkin ihmisiin. Olen aiemmin tässä blogissa tituleerannut Virtun pikkusiskoa Jenniä ”kaveriksi”, mutta ”kaveri” tuntuu pöljältä sanalta, kun on kyse ihmisestä, johon on tutustunut silloin kuin asianomainen oli kaksitoista. Ylipäätään ”kaveri” on hölmö sana, oikeastaan merkitykseltään täysin tyhjä. Kun alan selittää, että ”yks kaveri kerran…” niin se ”kaveri” voi tarkoittaa mitä tahansa. ”Kaveri” voi olla entinen naapuri tai sitten läheinen ystävä, jonka on tuntenut yli kymmenen vuotta. ”Kaveri” on nollasana, jota voi käyttää silloin, kun käsiteltävä asia on tärkeämpi kuin käsiteltävä ihminen. Vrt. ”Käytiin kaverin kans teatterissa, ja se näytelmä oli sellanen, että…” ja ”kävin lavastusteknikon kans teatterissa, ja se sano siitä näytelmästä, että…”
Tavallaan Jenni tuntuu pikkusiskolta, mutta ei sit kuitenkaan, kun en ole koskaan asunut sen kanssa ja pyyhkinyt sen takapuolta, mitä olen tehnyt omille siskoilleni. Tai ainakin kahdelle nuorimmalle. En ole myöskään koskaan tapellut hänen kanssaan ja haukkunut häntä paskapääksi, mikä luultavasti on yksi sisaruussuhteen perustavanlaatuisista tilanteista. Ei sillä, että haluaisinkaan – ja taidammepa olla molemmat jo liian vanhoja sellaiseen. Perinteisten agraaristen mallien mukaan Jenni olisi ”käly”. Vääntelimme sanaa, ja päädyimme sanoihin ”kälyhkö” ja ”kälynen”. Saimme holtittoman naurukohtauksen. ”Lähdinpä baariin kälyhköni kanssa.” ”Kälynen kävi täällä.”
Omalla tavallaan on ärsyttävää, että on olemassa jonkinlainen käsitteellistämisen vaatimus. Sukulaisuustermit ovat jollain lailla itsestäänselvyyksiä, ainakin kun kyse on biologisista sukulaisista. Äiti, isä, vaari, mummu, sisko, veli, eno, serkku. Ihmissuhdettahan ne termit eivät kuvaa: kaksi serkkuani ovat edelleen serkkujani, vaikka en ole nähnyt kumpaakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Ja luultavasti näen kaverieni (sic) lapsia enemmän kuin sisarusteni, mikä voi lopulta tarkoittaa sitä, että ne lapset ovat arjessa läheisempiä kuin sisarusteni lapset. (Kaverieni lapsia? Hyvä ihme. Tulipa se ”kaveri”-sanan tyhjyyskin todistettua. Tarkoitan lähinnä kahta tiettyä ystävääni ja kahta tiettyä lasta. I:lle ja M:lle terveisiä, näin julkisesti. Ns. ”kavereillani” on paljonkin lapsia, joiden kanssa en ole missään tekemisissä. Nollasana, todellakin.)
Mummuni muuten tituleeraa Virtua nimenomaan ”kaverikseni”. Tai tituleerasi, kun vielä muisti. ”Mitä se sun kaverisi tekeekään? Onko se töissä?” ”Sulla ja sun kaverilla on kaikki hyvin? Lempi kukoistaa?” Tietääkseni myös vanhan kansan homot kutsuivat miesystäviään ”kavereikseen”, ainakin jos joihinkin Tom of Finland -sitaatteihin on luottamista. Vanhemman sukupolven suussa ”kaveri” on diskreetti ilmaisu sille, että ei olla kihloissa, mutta jotain kuitenkin. Ikäänkuin häiritsevä ulkoaviollisuus verhottaisiin tällaiseen ystävällisen neutraaliin termiin.
Jatulintarha 
