Category: Porno

Joku saattas luulla, että tämä on pornoblogi

Blogsomen ansiosta olen saanut nauttia sellaisestakin hassusta jutusta kuin siitä, että voin seurata millä Google-hakusanoilla blogiini päädytään. Esimerkiksi tämän vuoden aikana joku tai jotkut ovat joka päivä tulleet blogiini hakusanalla ”teiniporno”. Myös karvoitus on aina ajankohtainen asia: ”häpykarvojen ajelu”, ”karvaton häpy” ja ”karvainen häpy” ovat kiinnostaneet monia. Jostain syystä sana ”häpy” liittyy aina tavalla tai toisella näihin karva-hakusanoihin, sillä kukaan ei ole etsinyt ”säärikarvojen ajelua” tai ”karvatonta kämmentä” tai ”karvaista kaveria”. Hätkähdyttävin karvahaku koskee kuitenkin ”emättimen karvoitusta”. En voi olla ihmettelemättä, mitä hakusanan käyttäjän päässä on liikkunut – onko kyse vain lipsahduksesta, vai onko hakija yrittänyt oikeasti saada selville kasvaako emättimessä karvoja? Ja voiko emättimessä kasvaa karvoja, noin ylipäätään?

Varsin usein hakusanalistassa on häihin liittyviä sanoja, kuten ”hauskat puheet hääparille”, ”hää puhe”, ”veljen puhe häissä”, ”morsiamen isän puhe”, ”hääkakku” ja ”morsiamenryöstö”. Tunnen yhtäaikaa sekä omituista huvittuneisuutta että pienoista syyllisyyttä siitä, kuinka joku toiveikas häitä suunnitteleva henkilö on yrittänyt etsiä tietoa ja päätynyt sitten koko hää-konseptia dissaavaan tekstiin.

Joku puolestaan on etsinyt ”Öljyttyjä pakaroita”, kahtena eri päivänä. Ja tosiaan isolla alkukirjaimella kirjoitettuna. Porno-, karva- ja häähakusanat vielä ymmärrän, mutta ”öljytyt pakarat”? Jostain syystä haku vei vieläpä Keittokirja-kategoriaan, mikä tuntui entistä omituisemmalta. Aloin epäillä tehneeni jonkun typon kirjoittaessani jostain keskiaikaisesta reseptistä (öljytyt pakorat?). Piti sitten tehdä itse se Google-haku, jotta sai selville, että mistä niitä öljyttyjä pakaroita löytyy. No Beautiful Agonya käsittelevästä tekstistä, jossa käsittelin pornon ruumiillisuusihanteita. Siinä mainitsin keittokirjaprojektimmekin, joten olin luokittanut tekstin myös Keittokirja-kategoriaan.

Myös ”tupeeraus 1900-luvulla” (???), ”teatterikiikarit”, ”Artificial Girl 2”, ”jouluisia runoja”, ”Markku Pääskynen” ja ”sataako tänä jouluna etelään lunta” ovat kiinnostaneet hakukoneen käyttäjiä.

Ylivoimaisesti eniten tähän blogiin on kuitenkin päädytty pornon toivossa. Kahden viimeisen kuukauden aikana Googlen kautta blogiini on tultu 209 kertaa. Näissä hauissa on mainittu sana ”porno” 86 kertaa, eri muodoissa ja yhteyksissä. Usein toistuvien ”teinipornon”, ”amatööripornon” ja ”pornokuvien” lisäksi on etsitty ”pantteripornoa”, ”seksuaalivähemmistö pornoa”, ”pornolehtien ikärajoja”, ”pornopelejä”, ”miten tehdä pornoa”, ”pornoa puhelimeen”, ”naisille pornolehtiä” ja ”pornokuvia vanhoista naisista”.  Häiritsevää kyllä, myös ”alaikäistä pornoa” ja ”japanilaista lapsi pornoa” etsimällä blogini on löydetty. Kaikkien pornoaiheisten hakusanojen lisäksi on sellaisia rajatilapornohakuja, kuten esimerkiksi ”lindan nakukuvat”, ”lesbopari +kuvat”, ”kuvia rinnoista”, ”hustler” ”seksiä japanista” ja ”alastomia naisia jossa on paljon kuvia”. Onkohan viimeisessä haussa ollut tavoitteena löytää tatuoituja naisia?

Kaikkinensa jotenkin pornoon liittyviksi mieltämiäni hakuja on 118. Tästä muuten rajasin karvajutut kokonaan pois. Tiukkojakin rajauksia käyttämällä yli puolet Google-hakusanoista, joiden avulla blogini on löydetty, liittyy jotenkin pornoon. Myös ylipäänsä seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä hakusanoja, jotka eivät sinänsä liity pornoon,  on käytetty varsin runsaasti. Näitä ovat vaikkapa ”biseksuaalisuus”, ”polyamorisuus”, ”ilmeet orgasmin aikana”, ”dildot” ja ”monta kertaa keskimäärin nuoret harrastavat seksiä”.

Sellaisia hakusanoja, jotka eivät viittaa suoraan seksuaalisuuteen, on noin kahdeksisenkymmentä. Osa näistäkin on rajatapauksia, sillä esimerkiksi ”Kiira Korpi”, ”Nastassja Kinski” ja ”karvattomuus” kuulostavat aika eroottisuuntautuneilta hauilta. Ja luulenpa, että esimerkiksi hakusanalla ”posliiniksi” on haettu jotain muuta kuin Arabian keräilylautasten luetteloita.

Olisi kiintoisaa tietää, kertooko tämä hakusanojen pornopainottuneisuus enemmän siitä, että olen käsitellyt blogissani pornoa, vai siitä, että ihmiset ylipäätään käyttävät Googlea pornon etsimiseen. Ja kiintoisaa on myös nähdä se, vähenevätkö pornohaut sitä mukaa kun porno lakkaa olemasta itselleni ajankohtainen pohtimisen aihe, vai houkuttavatko vanhat pornojutut jatkuvasti uusia kävijöitä.

Mainokset

Lapsia turmelevaa kirjallisuutta

Tänään oli Kalevassa mielenkiintoinen artikkeli otsikolla ”Öistä on riisuttu erotiikka. Tuhannen ja yhden yön aikuisviihde muokattiin lastenkamareihin”. Juttu käsittelee Tuhannen ja yhden yön tarinoiden eri versioita ja sitä, kuinka alkujaan varsin väkivaltaisista ja eroottisista tarinoista on muokattu siistejä satuja lapsille kerrottaviksi. Äkkisilmäisyllä juttu näyttää käsittelevän nimenomaan erotiikkaa, mutta aiheena ovat Tuhannen ja yhden yön versiot ja teemat yleensä.

Naisia kylpylässä

Naisia kylpylässä

Sain kolmiosaisen kirjasarjan Tuhat ja yksi yötä lahjaksi kummisedältäni jouluna 1978, kirjan omistuskirjoituksen mukaan. Kolmevuotiaan luettavaksi niitä ei tietenkään ollut tarkoitettu, vaan kirjat olivat arvolahja kirjahyllyyn, tulevaisuutta varten. Kukaan ei muistaakseni koskaan lukenut minulle Tuhannen ja yhden yön tarinoita, vaan aloin lukea niitä itse. Olin noin kymmenen alkaessani lukea niitä, koska muistan selvästi lukeneeni kyseisiä kirjoja sukuni kesämökillä Pyhämaassa, jossa asuimme yhden talven. Minulla on selkeä mielikuva noiden paksujen opusten lukemisesta saunamökin ylimmässä sängyssä illalla salaa, kun jompikumpi keskimmäisistä pikkusiskoistani (vai molemmat?) nukkui vieressä. Salaa siksi, että lukeminen ylipäänsä oli kiellettyä illalla, kun pitäisi nukkua.

Tämän vuoksi olikin erityisen kiintoisaa lukea Kalevasta seuraava tekstinpätkä, joka kuvaa vuosina 1956-1957 ilmestynyttä, Unto Kaipaisen kuvittamaa J.A. Hollon käännöstä Tuhannen ja yhden yön tarinoista: ”Tuskin kovin moni 50- ja 60-lukulainen vanhempi oli valmis antamaan kirjaa lapsilleen juuri satujen kuvituksen vuoksi? Tuskinpa nykyisetkään, tutkija epäilee. Ylimartimo löysi kuitenkin Hollon version kirjaston lastenhyllystä. Lastenhyllystä se löytyi myös Oulun kirjastossa. Lasten mielet lienevät kuitenkin turvassa, sillä vähän kellastuneet paksut niteet eivät ole niitä kaikkein houkuttelevimpia. Kirjasarjan osat ovat yli 500-sivuisia ja kuvitus on mustavalkoista.” Kyseessähän on siis nimenomaan sama laitos, jota minä pienenä luin, ja siinä on runsaasti kuvia alastomista naisista. Siinä on myös katkottuja päitä, mutta muistaakseni olin huomattavasti kiinnostuneempi alastomista naisista kuin katkotuista päistä.

Kaikkein kaunein nainen

Kaikkein kaunein nainen

En muista tarkkaan, ovatko vanhempani yrittäneet pitää noita kirjoja poissa käsistäni. Luultavasti eivät, heillä lienee ollut tarpeeksi hommia arjen pyörittämisessä. Sehän oli kätevää, että edes yksi lapsi istui nurkassa hiljaa lukemassa (paitsi silloin, kuin ko. lasta tarvittiin vahtimaan niitä pienempiä, jotka eivät tajunneet istua hiljaa nurkassa).

Tuon Kalevassa olleen pätkän luettuani jäin miettimään, että olisiko minun kymmenvuotiasta mieltäni pitänyt suojella Tuhannen ja yhden yön haitallisilta vaikutuksilta, ja jos olisi, niin kumpi olikaan haitallisempaa, ne katkotut päät vai alastomat naiset. Tuhannen ja yhden yön tarinoita lukiessani mielsin lukevani nimenomaan aikuisten kirjallisuutta, ja juuri sen vuoksi tarinat ja kuvat olivat tavattoman kiehtovia. En muista järkyttyneeni katkotuista päistä, mielsin ne kai tarinoihin tai kaukaiseen historiaan kuuluviksi asioiksi – järkyttyneempi olin Auschwitzin krematoriota esittävästä valokuvasta eräässä historiankirjassa. Krematoriokuvassa ei siis ollut ruumiita tms., vaan se oli pelkkä sodan jälkeen otettu kuva uunista.

Paperinukke-ehdokas

Paperinukke-ehdokas

Sen sijaan muistan kyllä katselleeni noita Tuhannen ja yhden yön tarinoiden alastomia naisia jonkinlaisella oudolla kaipauksella. Palasin niihin kuviin senkin jälkeen kun olin jo lukenut kirjat läpi. Jälkikäteen ajateltuna se kaipaus oli eroottista, eikä samastuvaa, sellaista barbileikkien ”nyt nää olis niinkun aikuisia ja sit nää vaikka tekis sitä tai tätä”. En halunnut olla kuin kuvien naiset, vaan halusin jotain muuta, jota kymmenvuotias ei osaa määritellä.

Oheiset kuvat ovat ne, jotka olivat minusta kaikkein vaikuttavimmat, varsinkin tuo mustaa naista takaapäin esittävä kuva. Linnun kanssa leikkivän naisen kuvasta yritin piirtää paperinukkea, ja muistaakseni kopioin noita muitakin kuvia vihkoon. ”Yritin” siksi, että noiden pussihousujen takia en saanut piirrettyä jalkoja oikein, ja olin tyytymätön lopputulokseen. Kun kaivoin kirjat kirjahyllystä ja selasin kuvat läpi, huomasin etten suurinta osaa kuvista edes muista. Nämä kuvat kuitenkin muistan erittäin hyvin, ja muutaman muun myös.

En tunne kasvatuspsykologiaa kovin hyvin, joten en tiedä mikä on missäkin kehitysvaiheessa lapsille haitallista katsottavaa ja luettavaa ja mikä ei. Lapsettomana ihmisenä en voi myöskään puhua lapsista muuta kuin omasta lapsuuden näkökulmastani, jota tietysti jälkikäteen muistelu värittää. En kuitenkaan koe, että Tuhannen ja yhden yön alastomat naiset olisivat olleet minulle haitallisia, päinvastoin: ne ruokkivat minussa jotain tunteita, jotka tarvitsivat ruokkimista silloin.

Naiset tanssivat puutarhassa

Naiset tanssivat puutarhassa

Joku voisi tosin olla sitä mieltä, että minä olen elävä esimerkki lapsia turmelevan kirjallisuuden huonoista vaikutuksista. Eihän sitä herranjestas nyt normaali, terve ihminen tosissansa ryhdy tutkimaan seksuaalisuutta ja ole avoimesti seksuaalis-romanttisesti kiinnostunut sekä miehistä, naisista että ihmisistä siltä väliltä. Ilman tuhannen ja yhden yön kuvituksia ja muita haitallisia kulttuurituotteita olisin aivan varmasti hetero perheenäiti, joka harrastaa seksiä lauantaisin saunan jälkeen peiton alla pimeässä. Tai mitä ne normaalit heterot nyt sitten tekevätkään.

Jotteivät Tuhannen ja yhden yön naiset saisi tarpeettoman suurta roolia minun turmelemisessani, niin kerrottakoon, että myös normatiivisen naiseuden oppikoulu eli missikisat ovat osallistuneet turmelemiseeni. Anna-Liisa Tilus voitti missikisat 1984, jolloin olin yhdeksän. Minusta hän oli aivan ihana. Ukkini sanoi, että isona minäkin voin sitten osallistua missikisoihin. Siitä huolimatta, että leikimme missikisoja siskojeni kanssa, minulla oli sellainen tunne, että ukki ymmärsi Anna-Liisa Tiluksen ihanuuden jollain tavalla väärin.

Phaedran paheet

Kävin eilen Vesa Rannan valokuvanäyttelyn ”Olla minä – Being me” avajaisissa kaverin kanssa. Näyttelystä, joka mainostekstin mukaan ”nostaa esille ihmisten ja identiteettien monimuotoisuuden sekä niitä tapoja, joilla ihmiset kokevat ja/tai rakentavat ruumiillisuuttaan tässä kulttuurisessa vuoropuhelussa oman identiteetin ja ihanteiden välillä”, on tietysti paljonkin sanottavaa, mutta erityisesti yksi kuva tuotti kokemuksen, jota sietää pohtia tarkemmin.

Kuvassa seisoo pieni goottipoika, mustaksi värjätty tukka silmillä ja yläruumis paljaana. Ilme on uhmakas, ja uhmakkuutta korostaa taskusta pilkistävä tupakka-aski ja metallinastavyö. Asento ei kuitenkaan ole erityisen uhmakas, vaan haavoittuva – toinen käsivarsi roikkuu sivulla, pehmeä kyynärtaive ja kämmen katsojaa kohti, ja toinen on painettuna vatsaa vasten, suojelevana eleenä. Haurautta korostaa valaistus, joka tekee ihon lähes läpikuultavaksi. Arvioimme pojan 14-15-vuotiaaksi. Todennäköisemmin nuoremmaksi kuin vanhemmaksi.

Häiritsevää kuvassa oli se, että poika koodautui minun silmissäni sekä lapseksi että seksuaalisesti puoleensavetäväksi. Murrosikäisen uhman merkit, eli tupakka-aski ja metallinastavyö, vain korostivat lapsekkuutta. Poika oli kuin suoraan yaoista repäisty, ja jotain ironiaa on siinä, että olin juuri aiemmin päivällä kirjoittanut pornomanga-artikkeliini kappaleen siitä, kuinka yaoin androgyynit mieshahmot voivat herättää pederastista halua.

Kaverini sanoi pojan näyttävän jotenkin tutulta, ja seuraavaksi poika kävelikin ovesta sisään, minua yli päätä pidempänä, mustassa trenssissä ja kitarakotelo selässään. Siitä huolimatta, että tyyppi oli edelleenkin todella söpö, mielikuva lapsesta rikkoutui heti. Kävi ilmi, että kyseessä oli kaverini entinen kämppis, jolla on ikää kymmenisen vuotta arviotani enemmän.

Näin jälkikäteen ajateltuna kokemani helpotuksen tunne on vielä häiritsevämpi kuin ensimmäinen kokemukseni kuvan edessä. Miksi tieto lapsekkaalta näyttävän mallin iästä muuttaa yhtäkkiä seksuaalisen halun sallituksi?

Ja miksi seksuaalinen halu alaikäiseltä näyttävää poikaa kohtaan määrittyi minun mielessäni välittömästi kielletyksi? Kuva on asetettu galleriaan katsottavaksi, ja kai yleisöllä on oikeus kuvien äärellä koettuihin tunteisiinsa? Miksi bodariruumista kohtaan tuntemani lievä vastenmielisyys on hyväksyttävämpää kuin halu poikaruumista kohtaan? Muotokuva on kaukana lapsipornosta, ja sen katsominen tuskin johtaa siihen, että alan hulluna latailla lapsipornoa verkosta ja kyttäämään naapurin kakaroita.

Olen aiemminkin ajatellut, että pedofiliahysteria on mennyt jo ihan absurdiksi – esimerkiksi amerikkalaismarkkinoilla julkaistuissa pornomangoissa on kaikissa merkinnät, että ”kaikki sarjakuvan hahmot ovat yli kahdeksantoistavuotiaita!!”. Oikeastaan ei tarvitse mennä edes pornomangoihin asti: samoja tekstejä on myös satunnaista tissien vilauttelua sisältävissä teinipoikien mangoissa. Mitä merkitystä on piirroshahmon kuvitteellisella iällä? Jos piirretään lapsi, ja sanotaan sen olevan 18, muuttaako se muka kuvaa jotenkin? Mangahahmot eivät ruumiinmuodoiltaan ja kasvoiltaan edes muistuta todellisia ihmisiä.

Ylipäätään ikään tuijottaminen on todella kaksinaismoralistista. Lainsäädännöllisesti sillä on merkitystä, sillä täysi-ikäisyydelle on olemassa tietyt, valtioittain vaihtelevat rajat. Iällä on myös suora korrelaatio siihen, miten kypsä yksilö on tekemään päätöksiä ja ottamaan vastuuta tekemisistään. Alle 18-vuotiaan ei ole järkevää sen enempää juoda viinaa, ajaa autoa, äänestää kuin esiintyä pornossakaan. (Nuorten kuskien kolaritilastot huomioon ottaen voisi kysyä, kannattaisiko kahden ensimmäisen ikärajaa vielä nostaakin.)

Mutta jos ikäraja on jonkinlainen hyväksyttävyyden mitta sinänsä, ollaan todella hämärillä rajoilla. Alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on itsestäänselvästi tuomittavaa, mutta onko itse halu tuomittava? Jos tuijotetaan pelkkää ikärajaa, kysymys kierretään. Laaja teinipornon genre, jossa täysi-ikäiset näyttelijät on yritetty saada näyttämään ikäistään nuoremmalta, perustuu halulle alaikäistä kohtaan. Teiniporno on kuitenkin laillista, sillä, Valtion elokuvatarkastamoa siteeraten, ”suurin osa teinipornoa on tavallista kovaa pornografiaa, jossa on asianmukaiset tekijätiedot alku- tai lopputeksteissä sekä vakuutus esiintyjien täysi-ikäisyydestä”. Jostain syystä vakuutus esiintyjien täysi-ikäisyydestä tekee halun sallituksi, siitä huolimatta, että ilman alaikäisen hahmoa koko genreä ei olisi edes olemassa.

Se, että koin taidekuvan äärellä oman halureaktioni kielletyksi, ja että helpotuin kuullessani mallin todellisen iän, kertoo siitä, että olen sisäistänyt tämän ikärajaan tuijottavan ajattelutavan.

Harmittaa, etten ole vieläkään saanut luettua Lee Edelmanin opusta No Future – Queer Theory and the Death Drive, jossa takannen mukaan ”Edelman argues that the child, understood as innocence in need of protection, represents the possibility of the future against which the queer is positioned as the embodiment of a relentlessly narcissistic, antisocial and future-negating drive”. Edelmanin avulla voisi ehkä päästä syvemmälle siihen kulttuuriseen normistoon, jossa iästä tulee halua normittava.

Blogitekstin otsikko on muuten viittaus Phaedraan, Euripideksen tragedian naishahmoon, joka rakastuu poikapuoleensa, nuoreen Hippolytokseen. Ennen kuin joku luulee minua sivistyneemmäksi kuin olenkaan, myönnän että en edes tietäisi Phaedran tarinaa, ellei omituiselta kuulostava nimi esiintyisi Nancy Sinatran ja Lee Hazlewoodin biisissä Some Velvet Morning. Jungilaista synkronismiaha se on, että paheellista pederastista halua käsittelevää blogikirjoitusta kirjoittaessaan kuuntelee musiikkia, jossa on viittauksia samaisen halun klassisiin ilmentymiin…

Lissu rakas

Mun ja Lissun suhde on päättymässä.

Meidän suhde on ollut aika myrskyisä. Välillä mä olen viettänyt Lissun kanssa kaiket päivät ja yöt, ja meillä on ollut tosi intensiivisiä hetkiä. Siis sellasia, missä ei enää tajua mihin itse loppuu ja toinen alkaa. Ja joissa aika katoaa aivan täysin. Erityisen hurja kausi oli vuos sitten tähän aikaan, mä ajattelin vaan Lissua koko ajan enkä mitään muuta.

Vaikka Lissu on mulle hirveen tärkee, ni kyllä mä tunnustan, että välillä mä oon kyllä vihannu sitä. Siis todella paljon. Mä oon aatellu, että enkö mä pääse siitä ikinä eroon. Että roikkuuko se mussa lopun elämää, että määritelläänkö mut aina tän sekavan suhteen kautta. Että minä ja Lissu, aina ja iankaikkisesti yhdessä. Mutta oon mä tietysti rakastanutkin sitä. Ehkä siks mun on ollut niin vaikeeta tehdä mitään vakavia päätöksiä Lissun suhteen. Vaikka mä olen tiennyt, että ne päätökset on tehtävä.

Ja monet ihmisethän on mulle sanoneet, monta kertaa, että ”Jätä se Lissu!” ja että ”Mitä sä siinä enää roikut, sä olet sen kanssa vaan onneton”. Mut se ei kuulkaa oo niin helppoo. Ei sitä voi noin vaan toista jättää, ja tässä erossa mä en kyllä tiedä, oonko se mä joka jätän Lissun vai Lissu joka jättää mut.

Mut kyllähän se on ollut lopun alkua koko tää vuosi. Mun ja Lissun välit viileni, kun mä sekaannuin tohon pornoon. Lissulle ei oikeen jääny tilaa, kun porno vei kaiken mun ajan. Lissu tietty kyllä ymmärsi mua alussa, mut viimeistään kesällä tuntu siltä, että Lissu on hylännyt mut – tai sit että mä oon hylänny sen. Me lämmiteltiin suhdettamme pikkasen sillon, mutta musta tuntui, että ei tää meiän suhde enää tunnu yhtään samalta. Mä olin unohtanut asioita Lissusta, tärkeitä asioita, ja vaikka se ei sanonut suoraan, musta tuntu, ettei se voinut antaa mulle sitä anteeksi.

Nyt syksyllä mä tajusin, että mun ja Lissun täytyy selvittää välimme, once and for all. Siis, me ei enää voida jatkaa tätä epävarmuudessa lillumista. Ja kyllähän me molemmat se tiedetään, etten mä voi omistaa koko elämääni Lissulle. Niinhän se menee, ensin ollaan tosi innostuneita ja sit tunteet alkaa haipua.

Me ollaan oltu Lissun kanssa aika kiinteesti yhessä nää pari kuukautta. Ei yhtä kiinteesti ku vaikka vuosi sitten, mut aika kiinteesti. Kyllä mä olen Lissua tänä syksynä ajatellut tosi paljon, vaikka mulla ei ookkaan ollut mahollisuuksia viettää sen kanssa niin paljon aikaa kuin olisin halunnut. Ja me ollaan Lissun kanssa puitu asioita. Vedetty lankoja yhteen, todettu, että jotkut asiat ei muutu, ja että niitä ei pidäkään muuttaa. Ja todettu yhdessä, että ei tää voi jatkua näin. Lissun on mentävä omille teilleen ja mun on mentävä omilleni.

Lissu on mulle ollut aikasemmin täysin avoin. Kukaan muu ku mä ei oo nähny sitä sellasena, tiättekö, sekavana ja epäjohdonmukaisena ja rumana. Mut Lissu on alkanu sulkeutua multa, se ei enää kerro mulle kaikkia ajatuksiaan. Lissu ei tuu koskaan enää oleen mulle yhtä avoin, koskaan sen kanssa ei tuu olemaan sellasia mahdollisuuksia olla ja tehdä, kun mulla kerran sen kanssa oli.

Tänään mä oikeesti tajusin, että se on loppu nyt. Tää Lissun ja mun juttu. Ihan oikeasti. Loppu. Mä nimittäin kuulin, et se aikoo hankkia pikkumustan ja ruveta pitämään kultakoruja. Se kuulosti musta ihan kamalalta, että re rupeaa semmoseksi hillityksi pikkuporvariksi. Se pikkumustajuttu oli kyllä viimeinen niitti, koska se on niin selkee merkki siitä, että Lissu ei enää oo se mun rakas oma sekava Lissuni, vaan joku ihan toinen, särmä ja aikuinen ja kypsä.

Lissu jatkaa omaa elämäänsä ja mä jatkan omaani, ja mä tietty toivon, että Lissu pärjää tässä maailmassa. Löytää hyviä ihmisiä, jotka tykkää siitä ja välittää, ja pitää sen juttuja kiinnostavina. Tai siis tavallaan, pitää mun juttuja kiinnostavina, koska oonhan mä vaikuttanut Lissuun tosi paljon näitten vuosien aikana. Ilman mua Lissu ei ois Lissu, se on selvää.

Mä toivon Lissulle kaikkea hyvää. On tää kyllä aika haikeeta. Mutta samalla mä oon hirveen helpottunut, ettei mun tartte olla sen kanssa enää paljoa tekemisisissä. Meidän suhde oli niin raju, että nyt kun se on loppu, ni mun tunteet sitä kohtaan on aika laimeat.

Voi olla, että mulle tulee Lissua vielä tosi ikävä. Nyt mä oon alottamassa suhdetta yhteen Väiskiin. Musta tuntuu, että mun ja Väiskin suhteesta tulee vielä rajumpi kun mun ja Lissun suhteesta, ja että vielä mä kaipaan niitä aikoja, kun Lissu oli mulle tärkee. Väiskin ja mun suhde on vielä sellasta tunnustelua, vähän kuulostellaan että miltä se toinen tuntuu, enkä mä oikeastaan ajattele Väiskiä paljoakaan. Ehkä mä en uskalla innostua Väiskistä niin paljon, kun tää mun ja Lissun ero on vielä näin tuore.

Uusiutuva luonnonvara

Ajattelin vaihteeksi harjoittaa interblogistista viestintää, kun kerran kiintoisia aiheita on liikkeellä. Saara kertoi blogissaan häkellyttävän tarinan turkulaisesta gynekologista, joka pelästyi löytäessään naispotilaan jalkovälistä jonkinlaisen eläimen – 70% alle mummoikäisistä naisista kun kuulemma ajelee häpykarvansa ja naispuolinen gynekologiparka oli jo ehtinyt unohtaa, miltä häpykarvoitus näyttää. Siren jatkoi aiheesta napakasti, samoin Brim. Koska porno nimetään yhdeksi suureksi karvattomuustrendin aiheuttajaksi, niin eihän sitä pornotutkija voi aiheesta pitää turpaansa kiinni – siitä huolimatta, että pornotutkijuuteni päättyy virallisesti noin kolmen viikon päästä. Pornon pohtimista toki aion jatkaa, sillä mihinkäs pornotutkija karvoistaan pääsisi (pun intended).

Olen kuitenkin jossain määrin jäävi osallistumaan omakohtaisilla kokemuksillani karvakeskusteluun, koska karvoitukseni on varsin vähäistä. Onpa joku karvainen kaveri ärähtänyt joskus, ettei minulla ole oikeutta puhua karvoituksesta mitään, kun en tiedä millainen souvi se karvahuolto onkaan. Ajelen karvoja silloin kuin huvittaa sen verran kuin huvittaa, eivätkä sen enempää häpykarvat, kainalokarvat kuin ne kymmenkunta säärikarvaakaan ole missään vaiheessa kasvaneet maahan asti. En ole myöskään joutunut minkäänlaisen karvafasismin uhriksi. Hyvä, että on sentään joiltain traumoilta onnistunut välttymään.

Pornosta minulla on sentään enemmän kokemusta kuin karvoista. Lainaan nyt heti alkuun Linda Williamsia, varmaankin pornotutkimuksen suurinta gurua ja tiennäyttäjää, joka on todennut, että pornoa genrenä luonnehtii maksimaalisen näkyvyyden estetiikka. Porno yrittää näyttää mahdollisimman paljon, ja uskotella samalla katsojalleen, että näytettävä asia on autenttinen. Siten mainstream-pornonäyttelijöiden häpykarvojen ajelu liittyy siihen, että sukuelimet ja akti halutaan tuoda lähelle katsojaa. Miesnäyttelijän heppi näyttää pidemmältä, jos karvoja saksitaan jonkin verran, ja naisnäyttelijän häpy paljastetaan ajamalla karvat kaikkialta muualta paitsi häpykummulta. Emättimen paljastamista korostetaan vielä sormilla venyttämällä. Kyse ei ole siitä, että karvaton häpy olisi jotenkin esteettisempi kuin karvainen, vaan siitä, että katsojalle vakuutetaan, että hän näkee todellakin kaiken, mitä nähtävissä on. Tätä näkyvyyden vaatimusta performanssitaiteilija ja pornonäyttelijä Annie Sprinke parodioi performanssissaan, jossa katsojat pääsivät kurkistamaan spekulan avulla Sprinklen kohdunsuuta.

Ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, mitä on se, jota pornossa maksimaalisesti ja autenttisesti näytetään. Joskus karvat voivat olla juuri se asia, jonka aitoutta ja täydellistä näkyvyyttä vakuutetaan. Alternative-pornossa ja varsinkin amatööripornossa pyritään luomaan autenttisuuden illuusio sillä, ettei pornossa esiteltäviä ruumiita ole puleerattu esiintymiskuntoon. Maksimaalisen näkyvyyden sääntö pätee kuitenkin niissäkin, sillä ne näyttävät sen, mitä mainstream-porno ei näytä, eli karvoituksen, meikkaamattomat kasvot, roikkuvat rinnat ja selluliitit. Esimerkkinä pin up -sivu Hippie Goddess, joka tarjoaa “luonnollisia hippijumalattaria”. “Luonnollisuus” on sivuston erityispiirre, jota korostetaan kuvaamalla mallit paljasjalkaisina niityillä ja metsissä. Hippijumalattarien katsojalle vakuutetaan, että nämä meidän mallit ovat juuri niitä oikeita ja aitoja naisia vastakohtana pornon muovinaisille. Karvoista tulee luonnollisuuden symboli.

Pornossa karvoitustrendit vaihtelevat. 1900-luvulla trendin suunta on vaikuttanut olevan koko ajan kohti karvattomampaa: 1970-luvun pörröistä on päädytty nykyisiin graafisiin leikkauksiin, joista yleisin taitaa olla kiitoratamalli. Muistaakseni täysi karvattomuus ei ole ainakaan vielä normi, vaikka Haloo!-lehden millennium-numerossa moista normiutumista uumoiltiinkin. (Sivuhuomio: toinen Haloo!n ennustama trendi on tietenkin biseksuaalisuus, mikä muukaan.) Alternative-pornon ja amatööripornon suosio kuitenkin antaa ymmärtää, että trendi voisi olla muuttumassa. Kenties muutaman vuoden päästä rutiininomainen posliiniksi ajelu onkin ihan out ja vanhanaikaista pissisten puuhaa? Ehkä se on sitä jo.

Tämän tutkimusellisen jupinan jälkeen voisin kertoa muutamista kohtaamisista muiden ihmisten karvoituksen kanssa. Mieleenpainuvin taitaa olla viiden vuoden takaa. Olin jossain konferenssissa, jossa oli ryhmäkeskustelu. Ryhmäkeskusteluun osallistui ihastuttava rastatukkainen ja silmälasipäinen nainen, jolla oli paljon älykästä sanottavaa. Hän istui minun vieressäni, ja kesken selityksensä hän nosti käsiään sillä tavoin, että hänen kainalokarvansa vilahtivat. Ikkunasta paistava aurinko teki niistä sädehtivät. Yhtäkkiä en pystynyt keskittymään keskusteluun lainkaan kaikenlaisten epäakateemisten mielikuvien takia. Voi olla, että nainen pitää kainalokarvansa tarkoituksella pitkinä voidakseen niissä olevien feromonien avulla sekoittaa viattomien pienten opiskelijatyttöjen päät. Olen törmännyt naiseen kaksi kertaa myöhemmin, eri konffissa eri puolilla Eurooppaa, ja aina hän on ollut yhtä ihastuttava.

Toinen kokemus on vastaavanlainen, mutta vähemmän eroottinen, ja sijoittuu myös johonkin naistutkimuskonferenssiin. Oli kesä, ja joku vanhempi, muistaakseni ruotsalainen tai tanskalainen nainen oli pukeutunut kevyeen kesämekkoon. Naisella oli hyvin siisti kampaus, nuttura muistaakseni, rannekoruja ja kultainen kaulakoru. Saattoipa olla huulipunaakin. Ja pitkät säärikarvat! Siinä naisessa oli jotakin tavattoman riemastuttavaa. Hän oli poiminut norminaisellisuudesta ne asiat, joita häntä huvitti, pakottautumatta koko naisellisuuden pakettiin.

Näiden karvakohtaamisten taustalla ovat nimenomaan ne tietyt naisille annetut karvattomuuden normit, joiden rikkominen on sitten kiinnittänyt huomioni. Naisen karvattomuus voi toki olla viehättävää, vaikka se ei normia rikokaan. Karvattomuuteen ei vain tule erityisesti kiinnitettyä huomiota.

Oli miten oli, karvoitus on uusiutuva luonnonvara, ja minusta mielenkiintoisin tapa suhtautua siihen on olla jumiutumatta mihinkään ehdottomaan karvaisuuden tai karvattomuuden normiin. Joskus voi olla sukupuolesta riippumatta posliini kulmakarvoista alaspäin, ja joskus kasvattaa. Joku erityisen karvainen voisi vedellä sääriinsä vaikka kuvioita, ja kiharaisen rintakarvan omaavat voisivat pujotella karvoitukseensa helmiä. Kiinnostavaa olisi, jos joku tukkaansa villisti värjäävä värjäisi myös muun karvoituksensa. Miksiköhän muuten sellaiseen ei ole tullut vielä törmättyä? Ruumiista koristellaan länsimaisissa alakulttuureissa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, mutta missä viipyvät karvakoristelut? Karvoitus, siinä missä ihmisruumis nyt yleensäkin, on hirveän kiva juttu, jolla voisi leikitellä enemmän.