Category: Queer ja pervo

Marginaaleista kirjoittamisesta ja marginaaleihin kirjoittautumisesta

Saako marginaaleista kirjoittaa marginaalin ulkopuolelta? Vai pitääkö marginaaleista kirjoittaa? Kuinka leveät marginaalit kirjoitukselle pitäisi vetää?

Ruskeat tytöt -blogin kirjoituksessa Othe(i)ron kirjoittaja syyttää Laura Lindstedtin teosta Oneiron kulttuurisesta appropriaatiosta, koska Lindstedt kirjoittaa teoksessaan rodullistetuista hahmoista, vaikka on itse valkoinen, suomalainen nainen, ja kysyy suoraan: ”Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta?” Kirjoittaja kritisoi nähdäkseni koko kirjallisuusinstituutiota (eikä pelkästään Lindstedtiä) siitä, että valkoiset kirjailijat kertovat tarinoita, joissa rodullistetut hahmot ovat jänniä ja eksoottisia olentoja, joiden kokemukset voi typistää kirjallisuusviihteeksi.

En ole lukenut Oneironia, mutta omasta puolestani voin kertoa, että kirjoitan äärimmäisen harvoin ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta”, koska pidän sitä vähemmän kiinnostavana kuin esimerkiksi ihmissuden, eri ihmisten ruumiiden palasista kootun androgyynin, viikinkikauden islantilaisen hyljenaisen tai sähköisen tietoisuuden näkökulmaa. Ei sillä, että ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulma” edes olisi sellainen, josta käsin voisin kirjoittaa omakohtaisesti, sillä evankelisluterilainen en ole, ja identifioidun enemmän pohjoissuomalaiseksi varsinaissuomalaiseksi kuin kantasuomalaiseksi. Joka tapauksessa se, mikä Oneironissa vaikuttaa erityisen kiehtovalta, on nimenomaan seitsemän erilaisen, eri puolilta maailmaa kotoisin olevan naisen näkökulman punoutuminen yhteen kuoleman jälkeen. Kun en ole lukenut kirjaa, en tiedä, miten Lindstedt on tarinan onnistunut rakentamaan, mutta väitänpä, että seitsemän ”kantasuomalaisen, evankelisluterialisen naisen” tarina olisi paljon tylsempi kuin se, joka sai Finlandia-palkinnon.

Tunnustaudun avoimesti eksotiikanhimoiseksi, josta Koko H. valkoista lukevaa yleisöä syyttää, mutta väitän, että sama eksotiikanhimo koskee kaunokirjallisuuden lukemista ylipäänsä, lukijan ihonväristä, etnisiteetistä tai kulttuurisesta taustasta riippumatta. Kaunokirjallisuuden hienous on siinä, että sen kautta voi kokea jotain, mitä ei muuten voisi kokea: voi nähdä maailman ruotsalaisen dissosiaatiohäiriöstä kärsivän sarjamurhaajan silmien läpi, tai peltovuomalaisen pikkupojan, tai tuultensaarelaisen soturin, tai kuusamolaisen kätilön. (Pisteet muuten sille, joka hoksaa, mitkä neljä romaania olen viimeksi lukenut.) Ellen olisi eksotiikanhimoinen, en olisi hurahtanut fantasiaan ja scifiin, enkä lähtenyt opiskelemaan kulttuuriantropologiaa. Eksotiikanhimo on ihan jees, se on uteliaisuuden, ymmärryksen ja oppimisen lähtökohta, kunhan sitten ymmärrystä ja oppimista myös tavoitellaan, eikä jäädä mehustelemaan siihen vierauden kynnykselle. Kaunokirjallisuuden luonteeseen kuuluu asioiden katsominen muusta kuin arkisesta näkökulmasta, mikä voi tarkoittaa myös tuttujen ilmiöiden eksotisointia (vrt. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani). Se, että syyttää kaunokirjallisuuden lukijoita eksotiikanhimosta on vähän kuin syyttäisi kaloja siitä, että niillä on kidukset.

Toinen Laura, Honkasalo nimittäin, sanoo lukeneensa Koko H:n blogitekstin monta kertaa, mutta ettei silti käsitä, mitä sillä halutaan sanoa. En ole itsekään aivan varma, mitä Koko H. ajaa takaa tekstillään, mutta käytän sitä silti pohdintani lähtökohtana. Tulkitsen tekstiä kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen on stereotypian ja eksotiikan näkökulma, toinen on näkymättömyyden näkökulma.

Ensimmäisestä näkökulmasta Koko H:n kritiikki on täysin perusteltua länsimaisen kirjallisuusinstituution tasolla (Lindstedtistä en tiedä, kun en ole kirjaa lukenut), mutta ei sinänsä tuo keskusteluun muuta uutta kuin Koko H:n oman kokemuksen, joka tietysti on sellaisenaan arvokas. Postkolonialistisessa kirjallisuudentutkimuksessa on käsitelty vuosikymmeniä sitä, kuinka kirjallisuuden kaanonissa valkoinen, keskiluokkainen, heteroseksuaalinen, usein miespuolinen hahmo on ymmärrettävin, samastuttavin ja normaalein, ja kaikki muut ovat poikkeamia, jotka typistyvät usein tiettyyn stereotyyppisesti erottavaan piirteeseensä, oli kyse sitten homoseksuaalisuudesta, rodusta, ei-länsimaisuudesta, ruumiillisesta erilaisuudesta tai alaluokkaisuudesta. Heitänpä nyt aihetta koskevasta tutkimuksesta ilmoille vaikka Kaisa Ilmosen väikkärin, joka käsittelee ”kolonialistiseen menneisyyteen kytköksissä olevia rakenteita, jotka jatkavat toimintaansa nykyajassa ja jotka yhä edelleen sysäävät ei-valkoisia, naisia, siirtolaisia tai seksuaalisten vähemmistöjen edustajia marginaaliin”. Juuri tämän väikkärin mainitsen nyt lähinnä siksi, että tunnen Kaisan ja kavereitten tekemisiä on aina kiva puffata.

Postkolonialistisen kirjallisuuskritiikin lopputuloksena ei kuitenkaan pitäisi olla se, että jostakin positiosta kirjoittaminen olisi sallittua vain niille, jotka itse istuvat justiinsa siinä tietyssä positiossa – silleen, että ”kantasuomalainen evankelisluterilainen nainen” saisi kirjoittaa vain kaltaisistaan, ja ”ruskea jemeninjuutalainen suomalaistyttö” vain kaltaisistaan. Lopputuloksena pitäisi olla kirjallisuuden moninaistuminen, toisaalta niin, että erilaiset tekstit ja kirjoittajat pääsevät ääneen ja toisaalta niin, että eri ryhmistä kirjoitetaan eri tavoilla. Sen lesbon tarinan ei tartte kertoa aina siitä, miten vaikeaa on tulla kaapista ja lopulta herkästi koskettaa toisen naisen kättä, ja sen vammaisen tarinan ei tartte olla sydämeenkäyvä kertomus positiivisesta asenteesta ja vaikeuksien voittamisesta. Sen intiaanin tai saamelaisen ei tartte aina olla hassu hattu päässä lähellä luontoa ja jotenkin eksoottisen mystinen, sen japanilaisen ei tartte olla taistelulajien mestari, eikä sen ruskean tytön tarinan tartte aina kertoa arkipäivän rasismista. Se, että Lindstedt kirjoittaa senegalilaisesta ja amerikanjuutalaisesta ja viidestä muusta eri taustoista lähtevästä naisesta, näyttäytyy minulle kirjallisuuden moninaistumisena, erilaisten kulttuurien ja kokemusten näkyvyytenä suomalaisessa kirjallisuudessa. Ihan tarpeeksi pitkään suomalainen valtavirtakirjallisuus oli keskiluokkaisen suomalaisen miehen arkista navankaivelua, enkä pitäisi erityisen suurena edistyksenä, että sen rinnalle sallittaisiin vain suomalaisen naisen arkinen navankaivelu.

Syy sille, että suomeksi on julkaistu paljon vähemmän ei-kantasuomalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta kuin vaikkapa Ruotsissa ruotsiksi johtuu ihan yksinkertaisesti suomalaisen yhteiskunnan rodullis-kulttuurisesta homogeenisyydestä verrattuna Ruotsiin. Väittäisin, että tilanne muuttuu Suomessa moninaisemmaksi koko ajan – onhan esimerkiksi parin vuoden takainen esikoiskirjapalkintovoittaja Pajtim Statovc jugoslavialaissyntyinen. Jos Lindstedtin tapa kuvata newyorkilaista juutalaista ei ole jemeninjuutalaisen mielestä tyhjentävä, kirjallisella kentällä on kyllä varmasti tilaa myös jemeninjuutalaiselle tarinalle – ja mikä vielä parempaa, tarinalle, jonka kirjoittaja ylipäätään haluaa kirjoittaa, etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta. Ei jemeninjuutalaisenkaan ole pakko kirjoittaa tarinaa pelkästään omasta navastaan, voi kirjoittaa vaikka avaruusaluksista tai rakkaudesta Iivana Julman hovissa.

Toisesta näkökulmasta Koko H:n teksti on ongelmallisempi, koska se näyttää väittävän, että marginalisoidun äänen esiin tuominen on oikeutettua vain marginalisoiduille ihmisille itselleen. Erittäin osuvasti Koko H. mainitsee Harriet Beecher Stowen, valkoisen naisen, joka kirjoitti neekeriorjasta (sic) kertovan teoksen Setä Tuomon tupa, joka herätti paljon keskustelua orjuuden oikeutuksesta. Siteeraan nyt Koko H:ta suoraan: ”Ristiretkistä saakka olemme saaneet lukea kuvauksia siitä, millaisia toiset, muukalaiset, alkuasukkaat ja orjat ovat: säälittäviä, eläimellisiä, tai vähintäänkin essentiaalisesti jotakin yhtä ja samaa. Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.”

Niin. Vasta 1960-luvulta asti rodullistettujen ihmisten oma ääni on kuulunut. Mutta mitä tapahtui ennen sitä?

Ennen sitä vastuu marginalisoitujen äänien esiin tuomisesta oli ei-marginalisoiduilla ihmisillä, esimerkiksi juuri Harriet Beecher Stowella. Setä Tuomon tuvan kirjoitusaikana neekeriorjalla ei olisi ollut mahdollisuutta kirjoittaa kirjaa ja tuoda omia kokemuksiaan julkisiksi. Vaikka hän olisikin kirjoittanut kirjan, häntä ei olisi kuunneltu. Tarvittiin valkoinen kirjoittamaan orjan kokemukset valtaa pitävälle väestölle näkyviksi ja ymmärrettäviksi. Beecher Stowen vaikutus omien aikalaistensa suhtautumiseen orjuuteen on ollut välitön, ja Beecher Stowen kaltaisten valkoisten äänien merkitys orjuuden vastustamisessa ja purkamisessa oli tärkeä. Siitäkin huolimatta, että Setä Tuomon tuvassa neekeriorjat esitettiin stereotyyppisen hyväntahtoisina, lapsenomaisina hahmoina, joita kohtaan lukijassa herätetään sääliä.

Vertaan tilannetta homoseksuaalien oikeuksien ajamiseen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa homoseksuaalisuus oli rikollista ja sairasta, homoseksuaalien puolestapuhujiksi eivät voineet asettua rennon letkeesti kaapista ulos tulleet, marginalisoidun positionsa suvereniteetilla hoitavat homoseksuaalit – sellaisia ei nimittäin ollut. Homoseksuaalien puolesta oli puhuttava vahvasti heteroseksuaalisesta, normalisoidusta, mutta poikkeavuutta ymmärtävästä positiosta käsin. Esimerkiksi käsitteet homo- ja heteroseksuaalisuus keksinyt Karl-Maria Kertbeny perusteli homoaktivismiaan lapsuudenystävänsä synkällä kohtalolla: lapsuudenystävä oli kamppaillut homoseksuaalisen halunsa kanssa ja päätynyt lopulta itsemurhaan. Tilanteessa, jossa lapsuudenystävän marginalisoitu ääni oli jo vaiennut, Kertbeny otti asiakseen tuoda sen esiin, jopa siinä määrin, että päätyi luomaan ne käsitteet, joilla me nykyisin yleisimmin seksuaalisista identiteeteistä puhumme. Kertbeny ei koskaan avioitunut, ja tuhosi suuren osan henkilökohtaisesta arkistostaan, ja jälkipolvet ovatkin arvelleet, että Kertbenyn kiinnostus homoseksuaalien aseman parantamiseen ei olisi johtunut pelkästään lapsuudenystävän kohtalosta, vaan ollut henkilökohtaisempaa. Olennaista kuitenkin on, että hänen oli tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa puhuttava heteroseksuaalisesta positiosta käsin tullakseen kuulluksi.

En tarkoita tässä sitä, että nykyamerikkalaisten mustien, tai varsinkaan suomalaisen jemeninjuutalaisen, pitäisi olla erityisen kiitollinen Beecher Stowelle neekeriorjan äänen tuomisesta kuuluviin ja edelleen alamaisena odotella valkoista ääntä, joka kertoo valkoiselle yleisölle oman näkemyksensä rodullistetusta toisesta, jotta sitten voitaisiin yhdessä hymistelllä sitä, kuinka kivaa ja jännää ja viihdyttävää on, kun niistä toisista rodullistetuista kerrankin puhutaan. Tai sitä, että seksuaalivähemmistöjen jäsenten pitäisi innosta kiljuen kuunnella jokainen tarina, jonka heterot suvaitsevat heistä kertoa. Tarkoitan sitä, että myös marginaalin ulkopuolelta voi – ja pitää – puhua marginaalin puolesta.

On vaarallista vaatia, että marginaalin ääntä saa tuottaa vain marginaalista käsin, koska lopputulos voi olla, että marginaalin ääni ei kuulu ollenkaan. Päin vastoin, tulisi vaatia, että ne, joilla on mahdollisuus kirjoittaa ja puhua julkisesti ja tulla kuulluiksi, tuovat myös marginalisoituja ryhmiä näkyviin.

Mainokset

Give me crack and anal sex

Olen lukenut Lee Edelmanin No Futurea ja kuunnellut Leonard Cohenia, mistä on seurannut yllättäviä mielleyhtymiä. Cohen tuntuisi laulavan samoista teemoista, joista Edelman kirjoittaa teoreettista tekstiä. Edelmanin elliptinen ja rönsyilevä kieli avautuu selkeämpänä, kun Cohenin metaforiset sanarykelmät soivat taustalla.

Otsikko on rivi Cohenin biisistä Future, jossa lauletaan mm. ”There’ll be the breaking of the ancient western code / Your private life will suddenly explode” ja ”Things are going to slide, slide in all directions / Won’t be nothing / nothing you can measure anymore”. Crackin ja anaaliseksin lisäksi laulun minä pyytää myös Kristusta tai Hiroshimaa. Kristus-symbolin absoluuttinen hyvyys ja Hiroshima-symbolin absoluuttinen pahuus liudentuvat toisiinsa.

Lee Edelman on luonnehtinut anusta kulttuuriseksi nollakohdaksi, epäihmisyyden paikaksi, jolloin miesten välisestä anaaliseksistä tulee symboli itsekkäälle nautinnolle. AIDS-paniikin röyhelö reunustaa tuota symbolia sopivasti, jotta anaaliseksiin liittyy mielikuva itsetuhoisuudesta ja dekadenssista. Päteekö Edelmanin tulkinta Cohenin biisissä, se riippuu tulkitsijasta. Minusta on kuitenkin hauska ajatella, että anaaliseksi ja Kristus olisivat samalla tavalla rinnasteisia kuin crack ja Hiroshima. Vai onko sittenkin niin, että crack ja uskonnollinen ekstaasi rinnastuvat samalla tavoin kuin anus ja ydinräjäytyksen ground zero?

Cohenin biisi kuulostaa alkukuulemalta pessimistiseltä kuvatessaan tulevaisuutta, jossa hyvän ja pahan, itsen ja toisen rajat ovat hämärtyneet, ja jossa merkitykset lipeävät paikoiltaan, mittaamattomiin. Queer-teoreettisesti luettuna Cohenin biisi ei enää kuulostakaan pessimistiseltä: merkityksiähän pitääkin rynkyttää ja yksityiselämän itsestäänselvyydet, jos mitkä, vaativat räjäyttämistä. Heidi Hochenedel on kirjoittanut valaisevan analyysin ko. biisistä – hänen tulkinnassaan biisin kuvaama merkitysten hajoaminen samastuu nirvanaan (Cohenhan on zen-buddhalainen).

Sekä Lee Edelman No Futuressaan että Judith Halberstam kirjassaan In a Queer Time & Place pohtivat aikaa. Molempien mukaan suhde aikaan on yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme tiukasti sidottu käsitykseen perheestä ja lisääntymisestä ja samalla myös käsitykseen kunniallisuudesta. Aika on käytettävä kunniallisesti niin mikro- kuin makrotasolla: hyväksyttävä perhe-elämä edellyttää aikaista nukkumaanmenoa ja aikaista heräämistä. Holtiton valvominen on vastuutonta nuorisoa varten.

Kunniallinen elämä puolestaan koostuu toisiaan seuraavista palasista: nuoruus, aikuisuus, keski-ikä, vanhuus, kuolema. Ikävaiheiden välillä on rituaaliset siirtymät: kouluun meno, täysi-ikäistyminen, valmistuminen, ensimmäinen työpaikka, avioliitto, lasten syntymä, omien vanhempien kuolema ja sukuperinnön siirtyminen itselle, kunnes omien lasten on aika rullata sama kierros uudelleen ja itsen kuolla. Nämä siirtymät eivät ole pelkästään symbolisia, vaan konkreettisia, valtion rekisteröimiä ja hallinnoimia tapahtumia, mikä vahvistaa niiden itsestäänselvästi toisiaan seuraavaa luonnetta. Siirtymät on suoritettava säädetyllä tavalla, eikä tiettyyn elämänvaiheeseen saa jäädä.

Jälkeläiset varmistavat aikakäsityksen jatkumisen samanlaisena sukupolvesta toiseen. Jotta ajatus tulevaisuudesta olisi edes mahdollinen, ensin on oltava ajatus lapsesta. Tämä muuten kiteytyy leffassa The Children of Men, jossa ihmiset ovat lakanneet lisääntymästä, ja jossa yksi ainoa vauva joutuu kantamaan koko ihmiskunnan tulevaisuutta harteillaan. Hyvä juttu ihmiskunnalle, paska mäihä sille lapselle.

Edelman kritisoi utooppista fantasiaa paremmasta tulevaisuudesta, jonka symbolina on lapsi, jonka eteen aikuisen on uhrauduttava. Children of Menissä pystyviä aikuisia uhrattiin satamäärin yhden vauvan ja sen edustaman toivon vuoksi, mutta mitä toivo tarkoittaa kuolleelle aikuisruumiille? Edelman ei kritiikissään viittaa todellisiin lapsiin, jotka ovat siinä mielessä viallisia, että heistä tulee jossain vaiheessa aikuisia, vaan ultimaattiseen Lapseen, joka elää tulevaisuudessa ja vain tulevaisuutta varten. Koska kaikki politiikka on jossain määrin tulevaisuuteen suuntautunutta, se on myös kääntynyt pois nykyhetkestä. Seksuaalisuuden kannalta on olennaista se, että tulevaisuuteen suuntautuvaksi ja siten rakentavaksi määrittyy vain sellainen seksi, jossa on lisääntymisen mahdollisuus. Kaikki muut seksuaaliset käytännöt luokittuvat itsekkäiksi nautinnoiksi (ja taas palataan anaaliseksiin).

Halberstam puolestaan huomauttaa, että queereissa alakulttuureissa käsitykset nuoruudesta, aikuisuudesta ja kypsyydestä häviävät. Halberstamin mukaan Yhdysvaltalaisessa homoyhteisössä AIDS-epidemia siirsi kuoleman pois paikaltaan – kuolema ei olekaan jotain, joka tulee säädetyssä järjestyksessä vanhuuden jälkeen. Tämä pakotti nyrjäyttämään aikakäsityksen: on keskityttävä nykyhetkeä, sillä edes henkilökohtaista tulevaisuutta ei välttämättä ole, saati sitten jotain yhteisöllistä tai kollektiivista tulevaisuutta. Elämänkulku voi järjestyä toisin kuin ikäkausien siirtymien merkit viittaisivat.

Pervot kieltäytyvät luopumasta alakulttuureista, jotka valtakulttuurissa luokittuvat nuorisokulttuureiksi, ja kyseenalaistavat selkeän jaon epäkypsän nuoruuden ja kypsän aikuisuuden välillä. Alakulttuurien toimintaan osallistuminen ei olekaan nuoruuden kapinaa systeemiä vastaan tai huoletonta hauskanpitoa, joka on syytä unohtaa kun aikuisuuden huolet alkavat painaa. Queerimpi suhtautuminen aikaan ei niinkään tarkoita aikuisuuden kieltämistä, vaan erilaisten aikuisuuksien luomista. Halberstamin ”queeraika” kyseenalaistaa aikuisuuteen liittyvän kunniallisuuden vaatimuksen, joka on väistämättä normatiivinen.

74-vuotias Leonard Cohenkin on pyöritellyt samoja synkkiä eksistentialistisia teemoja lauluissaan viimeiset neljäkymmentä vuotta – hänen musiikillinen uransahan lähti käyntiin vasta jälkeen kolmenkymmenen, siinä vaiheessa kun kunniallisen aikuisen pitäisi ottaa eläkevakuutus. Cohenin Future on vuodelta 1992, mutta pannaanpa loppusitaatiksi Cohenia vuodelta 2001: ”Looked through the paper / makes you want to cry / Nobody cares if the people / live or die / And the dealer wants you thinking / that it’s either black or white. / Thank God it’s not that simple / in my secret life”.

***

Lyön muuten vetoa, että tämän blogitekstin jälkeen hakusana ”anaaliseksi” kirii hakusanan ”pillu” rinnalle yleisimmäksi hakusanaksi, jolla hakukoneiden käyttäjät ovat blogiini päätyneet. Jos näin ei käy, lupaan tarjota kaljan sille, joka asiasta ensinnä hoksaa kysyä.

Adam, Eve ja Jessica

Telkkarista tuli tänään dokumentti Biseksuaaliset tytöt. Samalla dokumenttipaikalla on esitetty esimerkiksi laatudokumentit ”Masturbaatio pilasi elämäni” ja ”300 orgasmia päivässä; dokkarin tuottanut tuotantoyhtiö Betty puolestaan on vastuussa myös dokumenteista ”Britain’s Smelliest Person”, ”Diary of A…Mail Order Bride, Mistress, Virgin” ja ”Superskinny Me”. Niinpä dokumentin saattoi olettaa vastaavan kaikkia odotuksia, ja vielä vähän ylikin.

Dokumentti seurasi muutaman ”bi-curious”-tytön reittiä kohti reittä. Linzi, itseään etsivä strippari, ja Debbie, poikaystävänsä liekanarusta irtautuva ujo tyttö, seikkailivat hehkuvan Lontoon seksikkäässä ilmapiirissä. Oppaina toimi kaksi söpöä tyttöä, jotka uiskentelevat mielellään vaahtokylvyssä keskenään kameroiden edessä. Debbie tutustutettiin strap-on-dildoihin, vain naisille tarkoitettuun yökerhoon, Linzin strippaukseen ja lopulta herttaiseen Linaan, joka tunnusti kiinnostuneensa Debbiestä tämän naisellisuuden ja ei-lesbouden vuoksi: ”Dyke with a pink t-shirt, no way!” Linalla oli pitkät kynnet ja Debbiellä kireä farkkuhame: match made in Heaven. Dokumenttia höystettiin softilla musiikilla, toisiaan vasten painuvilla naisellisilla vartaloilla ja punatuilta huulilta punatuille huulille siirtyvillä mehukkailla kirsikoilla.

Jotta dokumentissa olisi historiallista syvyyttä, dildot oli viety vertailtavaksi myös joukolle vanhoja mummoja ja pappoja, joiden tehtävänä oli korostaa sitä, kuinka nykyaikaista, nuorekasta, trendikästä, seksikästä ja kaunista onkaan olla biseksuaali nainen. Eihän mummoikäinen nainen voi olla biseksuaali, eikä tietenkään myöskään nykyaikainen, trendikäs, seksikäs tai kaunis! Dokumentin uskottavuutta parannettiin muutamilla tarkoin valituilla tilastotiedoilla: 75% naisista haaveilee seksistä naisen kanssa, mutta vain 12% prosenttia miehistä haaveilee seksistä miehen kanssa. Varmaankin mummot kuuluvat siihen 25 prosenttiin.

Dokumenttia oli kiusallista katsoa, mutta samalla olin jotenkin oudon välinpitämätön. Dokkari rakensi tietynlaista, hyvin tuttua kuvaa biseksuaalisuudesta ja biseksuaalisista naisista, ja siinä kuvassa ei ole enää mitään pohdittavaa. Samanlaisia naisen biseksuaalisuuden kuvauksia on iltapäivälehdissä, naistenlehdissä, elokuvissa, pornossa. Sen tietyn bi-naiskuvan toistuvuus on väsyttävää enkä osaa sanoa siitä enää mitään, mitä en olisi jo joskus aiemmin sanonut.

Ehkä on parempi miettiä omia tunnereaktioitaan, kyllästymistään ja kiusaantumistaan. Kyllästymiseni ja kiusaantumiseni ei kuitenkaan johdu varsinaisesti siitä, että binaisena kokisin tulleeni väärinkohdelluksi, kun binaiset ryhmänä esitettiin dokumentissa tietyllä tavalla. Jossain vaiheessa, ennen kuin jokaisesta biseksuaalisuutta käsittelevästä tekstistä tuli minulle analyysin kohde, kyse oli nimenomaan siitä. Olin ärtynyt siitä, millaista kuvaa binaisista kulttuurissamme luodaan, koska koin sen kuvan heijastuvan suoraan minuun. Mutta se ärtymys on jo hapertunut kauan sitten. Tuntuu samantekevältä viedä eteenpäin projektia, jossa erotellaan ”totuutta” ja ”ennakkoluuloja” ja luodaan vahvaa, omaehtoista kuvaa siitä, millaisia ”biseksuaalit oikeasti ovat”.

Aika suurelta osin kiusaantumisessani ja kyllästymisessäni oli kyse siitä, että dokumentti tuputti katsojalle fantasiaa binaisesta, mutta minusta ei ollut kuluttamaan sitä fantasiaa. Fantasiat ovat mukavia, mutta dokumentin binaisfantasia ei jättänyt tilaa, no, binaiselle. Dokumentissa ei ollut mitään viistoa, outoa, yllättävää, johon tarttua. Kaikki oli tuttua, moneen kertaan sanottua, strippausesitys pelkkä sarja kulttuurissamme seksikkäiksi koodattuja vartalonasentoja. Dokumentin binainen oli muovia, yhtä kiinnostava kuin Malibu Barbie. Barbiekin voi olla kiinnostava, kunhan se oma Barbie ei ole sama kuin kaikilla muillakin.

Binaisfantasian elementit tuntuivat kuluneilta, niistä puuttuu se moniselitteisyys ja välitilallisuus, jota itse pidän biseksuaalisuudessa kiehtovana ja kiihottavana. Ikäänkuin binaisfantasiasta olisi kuohittu kaikki, joka voisi tuottaa aidosti pervoja halun tiloja. Se oli jatketta sille, miten naisista ja naisen seksuaalisuudesta fantasioidaan yleisemmin. Biseksuaalisuus oli pelkkää sävytystä, kiva mauste geneerisen näteissä tytöissä, ei jotakin joka vääntäisi näkökulmaa naiseuteen tai seksuaalisuuten ja kertoisi jotain uutta. Dokumentissa kuvattu biseksuaalisuus ei ollut tippaakaan uhkaava, se ei murentanut kategorioita eikä normeja – eikä se myöskään onnistunut kiihottamaan.

Binaisfantasia oli tarkoitettu jollekulle muulle kuin minulle: heteromiehelle, omaa seksuaalisuuttaan miettivälle naiselle. Fantasioilla on toki paikkansa, ja miksipä ei sellaista voisi esittää dokumenttimuodossa kaupunkilaisille nuorille aikuisille suunnatun kanavan myöhäisillassa. Mutta biseksuaalille se fantasia on tyhjä.

Niin, otsikko muuten tulee dokkarissa esitellyn binaisen serkun suusta. Serkku vetosi Raamattuun, ja sanoi, että ”Jumala loi Aatamin ja Eevan, ei Aatamia, Eevaa ja Jessicaa.”

Hajasijoitettuna

Olin kolmannen siskonlapseni ristiäisissä. <a href=”http://cc.oulu.fi/~jek/helmi05.html#21.2.05″>Kaksi vuotta sitten</a> kastettiin vauvan isosisko.

Kolmen päivän aikana ajattelin joukkoihin kuulumisia ja liittymisiä aika paljon. Ja sitä, kuinka sukupuoli ja parisuhde jäsentävät näitä kuulumisia ja liittymisiä enemmän kuin veriside. Lisäksi ajattelin sitä, kuinka jähmeä on käsitys tulevaisuudesta.

Paikallahan oli neljästä sisaruksestani kaksi, molemmat kihlautuneita ja lapsia synnyttäneitä, kummallakin mainitut kihlatut ja lapset mukanaan. En tiedä, millaista olisi ollut, jos kaikki sisarukseni olisivat olleet paikalla. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että tekemiset ja toiminnat jäsentyivät ydinperhekohtaisesti, kumpikin sisko puuhaili puolisoineen ja lapsineen, ja minä siinä sitten valitsin paikkani ja tekemiseni satunnaisesti. Kaksi vuotta sitten ydinperheily ei ollut yhtä selkeää, luultavasti siksi, että toinen siskoni oli ns. sinkku, ja flirttaili avoimesti silloin myös sinkkuna temmeltäneen lankomme kanssa (vai mitä ne on ne siskon miehen veljet, mun kai pitäis tietää?). Nyt tuntui melkein siltä kuin siskot olisivat ydinperheilyllään vahvistaneet toistensa ydinperheitä.

Eräänlainen avainhetki oli tilanne, jossa siskonlapseni mummi halusi ottaa valokuvat paikalla olevista pariskunnista. Kuvaan pääsivät tietenkin vastasyntyneen vanhemmat, lapsen isän veljet vaimoineen ja tyttöystävineen ja toinen siskoni kihlattunsa kanssa. Paikalla oli kuitenkin kaksi paritontakin, minä ja vauvan isän sisko. ”Pannaan sinkut samaan kuvaan”, sanoi mummi ja otti kuvan minusta ja siskosta vierekkäin. Vauvan kaksi vanhapiikatätiä, ilmeisesti.

Tilanne oli kerroksellisesti omituinen. Päällimmäisenä oli välitön hämmennys siitä, että perhejuhlaan yksin osallistuminen tulkitaan automaattisesti sinkkuudeksi. Seuraavana oli kaikenlaisen queeriyden täydellinen poissaolo: kaksi sinkkunaista, tai vanhapiikaa, samassa kuvassa ei sisällä sitä, että kahden vanhanpiian välillä voisi olla mitään viboja. Jos minut olisi istutettu miespuolisen sinkun viereen, tilanne olisi ollut latautunut jonkinlaisilla parisuhteen mahdollisuuksilla tai viittauksilla. Ja oliko kahden sinkun parikuvassa pohjimmiltaan kyse siitä, että yksin kuvatuksi tuleminen pariskuntien rinnalla on melkein noloa? Onko yksin kuvatuksi tuleminen merkityksetöntä, koska yksin oleminen ei kanna odotuksia tulevaisuudesta? Kaksi sinkkua markkeeraa toisilleen poissaolevaa palapelin palasta, Sitä Oikeaa, jota kohti tulevaisuuteen suunnataan.

Kuvatut pariskunnat suorastaan kelluivat eräänlaisessa tulevaisuuden odotuksessa: paikalla oli lapsia ja kihlasormuksia, hääsuunnitelmia ja ovulointeja. Kyse oli tietynlaisesta tulevaisuudesta, tulevaisuuden ytimestä, sillä avioliitto ja lapset riittävät tulevaisuudeksi, ja se, mitä niiden lisäksi on, on ylimääräistä.

Pariskuntien kuvaaminen yhdessä myös korostaa sitä, kuinka miehen ja naisen välinen parisuhde mielletään merkityksellisemmäksi siteeksi kuin vaikkapa sisarusten välinen suhde. Miehen ja naisen suhde sisältää odotuksen lapsen syntymästä, joka tietysti oli keskeinen juhlinnan kohde ristiäisissä. Sisarusten välinen suhde on maho. Pikkutytöllä on toki rooli pikkuveljensä hoitajana, mutta suhdetta ei ole tarpeen korostaa enää sen jälkeen, kun sisarukset ovat aikuistuneet.

Parisuhteen ja ydinperheen korostumisesta huolimatta ryhmiin kuulumisessa oli outo särö. Sukupuoli. Naiset käyvät saunassa päivällä, ja lähtevät sitten kaunistautumaan ja kattamaan juhlapöytää. Miehet käyvät saunassa juhlan jälkeen, juovat kaljaa ja puhuvat naisista niin, että mainitut naiset ovat kärttyisiä miehille, jotka eivät tajua, että seuraavana aamuna on aikainen herätys. Kun naiset lähtevät käsityömessuille, miehet jäävät pahantuulisina vahtimaan lapsia ja marisevat, kun naiset eivät koskaan osaa tehdä mitään nopeasti. Vastasyntynyt vauva örähtelee miehekkäästi, sekin.

Kaikkein häiritsevintä on kuitenkin se, että ilmeisesti sukupuolieron korostaminen tuottaa ihmisille mielihyvää – en osaa ymmärtää, miksi sitä muuten tehtäisiin. Mutta miksi ihmeessä? Jos kerran se parisuhde on keskeisin ihmissuhde, miksi siihen tietoisesti rakennetaan säröä sukupuolen kautta? ”Koska miehet ja naiset nyt ovat sellaisia kuin ovat”, niinkö?

Parisuhde ja sukupuoli muodostavat omituisen liittymisen ja loitontumisen verkon, jossa tietty mies ja tietty nainen ovat tiukasti toisiinsa sidottuja, mutta jossa sukupuoliero kuitenkin pitää heidät erossa toisistaan. Vaikuttaa siltä kuin ryhmiin kuulumisen ja liittymisen edellytyksenä voi olla ensisijaisesti parisuhde tai sukupuoli. Sisaruussuhde tai yhteiset kiinnostuksen kohteet ovat toissijaisia, tietyin ehdoin jopa merkityksettömiä sukupuolen ja parisuhteen rinnalla.

Tunsin itseni hajasijoitetuksi vaikka paikalla oli osapuilleen puolet lähimmistä verisukulaisistani, niistä jotka itse miellän perheekseni ja suvukseni.

Suuri normatiivisuuskysely

Aamulehden suuren parisuhdekyselyn aiheuttama myrsky vesilasissa on jo tyyntymässä, mutta jospa silti vielä hiukan hölskyttelisin sitä lasia.

Aamulehdellähän on ollut nettisivuillaan höhlä parissuhdekysely, johon vastaaminen on käytännössä mahdotonta, ellei ole täydellinen normihetero. Sapfo-listalla kyselyn heteronormatiivisuus aiheutti ison keskustelun, ja kyselyn kommenttiosasto täyttyi äkäisistä kommenteista. Keskeisin kritiikin aihe oli tietysti se, että kysely olettaa parisuhteen muodostuvan miehestä ja naisesta. Kommenttiosaston täyttyminen herätti jopa Hesarin huomion: Sunnuntaihesarissa oli pieni juttu siitä, kuinka Sapfo-listan lukijat olivat kovasti aktivoituneet kommentoimaan. Juttu kuitenkin käsitteli enemmän sitä, kuinka vähemmistöt nyt ottavat kantaa aktiivisesti, kuin sitä, miten pöhelösti kysely oli laadittu.

Hesarin juttu päättyy varsin kuvaavasti: ”Vaikeaa onkin sitten keksiä, miten parisuhteen rooleja voisi kysyä toisin. Pitäisikö kysyä vain, että kumpi teistä pesee astiat, sinä vai hän? Iso vai pieni? Pitkätukkainen vai lyhyttukkainen? Ja miten tulosta sitten tulkittaisiin?” Hesarissakin parisuhde näyttäisi muodostuvan kahdesta, selkeästi toisilleen vastakkaisiksi määritellystä ihmisestä, ja parisuhteessa roolitus on olennaisempaa kuin vaikka se, millaisia arvoja ja merkityksiä ihmiset liittävät ihmissuhteisiin. Aamulehden kysely asettaa ne arvot ja merkitykset jo etukäteen.

Se, mikä itselläni häiritsi kyselyssä eniten, ei suinkaan ollut se, että se jättää samansukupuoliset parit huomiotta, vaan se, millaista parisuhdekäsitystä kysely rakentaa. Hyvän parisuhteen elementeiksi asetetaan esimerkiksi sellaisia hämmentäviä ilmiöitä kuin ”hyvä taloudellinen tilanne”, ”kotitöiden jakaminen” ja ”lapset”. Parisuhde on jotakin, joka alkaa rakastumisesta ja muuttuu avioliitoksi, jossa on lapsia. Kotitöiden jaolla näyttäisi olevan niin keskeistä merkitystä parisuhteelle, että todellisen, hyvän parisuhteen edellytyksenä on yhdessä asuminen. Uskottomuutta ja pettämistä käsittelevät kysymykset rakentavat hyvän parisuhteen aina yksiavioiseksi. Avioeronkin voi hyväksyä vain tietyin ehdoin, eli jos liitossa ei ole lapsia tai rakkautta tai jos siinä on väkivaltaa. Muista eroista ei ole niin väliä, sillä eihän eroon päättynyt parisuhde tietenkään ollut yhtä oikea ja merkityksellinen, kun ei kerran ollut edes avioiduttu.

Viimeinen kysymys sinetöi parisuhdekäsityksen: ”Voisitko elää parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei halua lapsia?” Kysymys näyttää implikoivan, että parisuhde on täysin merkityksetön, ellei siihen voi sisällyttää mahdollisuutta perheen perustamisesta. Niinpä lisääntymisiän ohittaneiden ja vapaaehtoisesti lapsettomien parisuhteet eivät ole oikeanlaisia. Se, että kyselyssä olisi otettu homo- ja lesboparit huomioon, ei olisi olennaisesti muuttanut kyselyä yhtään. Edelleenkin hyviksi ja olemassaoleviksi olisivat määrittyneet vain tietynlaista kaavaa noudattavat ihmissuhteet.

Kyselylle voisi hymähdellä, ellei se kuvastaisi niin selkeästi jähmeää käsitystä parisuhteesta. Yleistä kulttuurista käsitystä parisuhteesta kuvaa sekin, että hallitusohjelmaan kirjattu tavoite ”Nais- ja miesparien oikeus perheen sisäiseen adoptioon tehdään mahdolliseksi” tarkoittaa käytännössä sitä, että vain rekisteröityneillä pariskunnilla on mahdollisuus perheensisäiseen adoptioon. Tällöin vanhempien parisuhteen muoto asetetaan keskeiseksi määritteeksi sille, voiko lapsella olla oikeus vanhempiinsa. Parisuhde edeltää ja edellyttää normatiivista täyttymystä: itseasiassa ihmissuhdetta ei taida olla edes kulttuurisesti mielekästä nimittää parisuhteeksi, ellei siihen sisälly odotuksia avioliitosta ja lapsista.

Halun Päivät

Taas on Stockan Hullut Päivät. Kävin pyörähtämässä siellä eilen ja tänään, mutta alkoi uuvuttaa ja pyörähdykset olivat aika pikaisia. Juuri sen mittaisia, että sain sukkahousuja, neekerinpusuja ja ruokaa. Tiedän, että alusvaateosastolta voisi saada kerrankin kohtuuhinnalla rintsikoita, mutta ajatuskin siitä, että pitäisi jonottaa sovituskoppiin on niin näännyttävä, että mieluummin kuljen vanhoissa rintsikoissa.

Lompakkoni vetskari on ollut rikki jo kauan, ja tarvitsisin uuden lompakon. Hulluilta Päiviltä olisi saanut halvalla nahkalompakon, mutta hypisteltyäni hetken lompakoita muiden ihmisten kanssa ajattelin, että en oikeastaan edes halua uutta lompakkoa, enkä varsinkaan halua tehdä lompakonostoratkaisua keskellä keltaista.

Hulluilla Päivillä tuntuu siltä kuin koko tapahtuman tarkoituksena olisi luoda ihmisille sellainen tunne, että heillä on jotain haluja, joita he eivät varsinaisesti tiedä, ja joita voisi toteuttaa kun vain koluaisi kaikki nurkat ja kerrokset, ja mieluiten monena päivänä. Minulle tulee Hulluilla Päivillä sellainen tunne, että en oikeastaan halua yhtään mitään. En halua selata dvd- ja cd-laareja siltä varalta, että sieltä löytäisi jonkun kivan musiikin tai leffan, en halua viinilaseja, vaikka niitä tarvitsisinkin (meillä on vain kaksi), en halua mitään herkkuosaston ruokia, jotka olisivat nyt halvempia kuin koskaan. Olen täysin haluton, lukuunottamatta poistumisen halua.

Haluamattomuus on kuitenkin harhaa. Haluan paljon asioita. Haluan sanoa ”ei” asioille, jotka tuottavat vähemmän tyydytystä kuin stressiä. Haluan oppia tunnistamaan ne asiat, joille olisi hyvä sanoa heti ”ei”. Haluan innostua, ja käyttää innostusta. Haluan keskittyä innostavaan tekemiseen kokonaan. Haluan tehdä asioita ilman, että tarvitsee miettiä, pitäisikö tehdä jotain muuta. Haluan tehdä valintoja selkeästi, enkä jäädä jumiin vaihtoehtojen väliin. Haluan tehdä valintoja siksi, että ne tuntuvat hyviltä minusta, eikä siksi, että pelkään muiden vaivaantuvan tai ärtyvän. Haluan olla tyytyväinen valintoihini. Haluan joskus olla valitsematta tai valita kaikki vaihtoehdot.

Haluan, etten tunne itseäni noloksi ja ulkopuoliseksi niin usein. Haluan että ihmiset välittävät minusta eivätkä vain teeskentele tai ole tottuneita olemassaolooni. Haluan tehdä asioita ilman, että niistä tulee sosiaalisia pelejä. Haluan, että ihmiset ovat sovussa keskenään ilman, että minä olen sovinnontekijä. Haluan, ettei muiden ihmisten ahdistus vaikuta minuun niin paljon – vaikka ne muut ihmiset olisivat tärkeitäkin. Haluan olla itse ahdistunut ilman, että se ahdistaa muita, jolloin olen vastuussa siitä ja kaksinkertaisen ahdistunut. Haluan puhua avoimesti ilman, että se tuntuu huomion vaatimiselta ja tunkeilulta.

Haluan ettei minusta koko ajan tunnu siltä, että laiminlyön jotakin – joko jotain ihmistä tai asiaa, mitä tahansa teenkin. Haluan ettei tyytyväisyyteni ole muilta pois. Haluan olla itsekäs. Haluan olla itsekäs ilman syyllisyyttä. Haluan olla ilman syyllisyyttä.

Haluan haluta ilman, että haluni jää muiden ihmisten halujen taakse.

Lattea L-koodi

L-koodin kolmas tuotantokausi loppui maanantaina, eikä yhtään liian aikaisin. Kaksi viimeistä jaksoa ovat olleet piinallisuudessaan huippuluokkaa. Nyt sarjan päätyttyä olen poikkeuksellisen ärtynyt siihen. Yleensä lopetan piinallisten tv-sarjojen katselun – kukapa nyt ehdoin tahdoin haluaisi kiduttaa itseään – mutta L-koodiin liittyy kuitenkin tietynlaisia yhteisöllisiä elementtejä. Tai ainakin liittyi sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella. Jossain vaiheessa L-koodi oli Puheenaihe. Tätä nykyä tuntuu siltä, että sarja ei herätä minkäänlaisia intohimoja keskiverrossa naisista kiinnostuneessa naiskatsojassa. L-koodin mainoskatkoillakin mainostetaan lähinnä autoja, viinaa ja after shaveja, lieneekö siinä sitten vihje sarjan kohderyhmästä.

No, katsoin sen kuitenkin sinnikkäästi loppuun. Ainakin tunnen aineiston, mistä akateemiset kanssakulkijani tutkimustaan tekevät.

Ärtymykseeni on kaksi syytä. Ensimmäinen liittyy siihen, miten sarjassa käsitellään erilaisia teemoja, kuten transsukupuolisuutta, monogaamista parisuhdeihannetta, hää- ja avioliittoinstituutiota ja perhemalleja. Tottakai se transmies on joku Überäijä, joka on liki väkivaltainen tyttöystäväänsä kohtaan ja tilittää käyvänsä punttisalilla jottei vetäisi jotakuta lättyyn. Eihän siitä muuten uskoisi, että se on mies. Niin, ja tietysti se on myös joku it-nörtti: se on miehistä. Naisethan ovat leipureita, radiotoimittajia, taidegalleristeja, kahvilanpitäjiä, elokuvatuottajia ja kampaajia. Tottakai blondi heterosta lesboksi muuttunut nainen alkaa jossain välissä haluta munaa, ja samalla koko heteronormatiivista parisuhde- ja perhemallia. Tottakai huoletonta sinkkuelämää viettävä naistenkaataja on lopulta kesytettävä avioliiton satamaan. Onneksi siinä ei sentään ihan onnistuttu.

Ensimmäiseen syyhyn niputtuu myös sarjan hahmojen kiiltokuvamaisuus. Kaikki ovat niin nättejä, pukeutuvat sievän keskiluokkaisesti ja asuvat kauniissa kodeissa. Keltään ei tunnu puuttuvan rahaa, klubbailuun riittää aikaa, eikä kenelläkään ole koskaan krapulaa. Eikä kiirettä, ja stressikin johtuu aina ihmissuhdepulmista.

Kaiken tämän olisin valmis nielemään, jos sarja olisi dramaturgisesti toimiva. Saippuasarjassa voi olla perusteltua tehdä hahmoista nättejä ja käsitellä erilaisia teemoja yksiulotteisesti – kunhan se tehdään viihdyttävästi! L-koodissa kuitenkin on hoidettu dramaturgia lähinnä silleen, että on heitetty erilaisia tilanteita ja teemoja yhteen, ja sitten jätetty ne sen kummemmin käsittelemättä.

L-koodin kolmannella tuotantokaudella oli 12 jaksoa. Se on vähän, jos halutaan rakentaa syvällisiä hahmoja ja pitkiä tarinan kaaria. Tuotantokauden lyhyydestä huolimatta sarjaan on tungettu kymmenen keskeistä hahmoa ja liuta sivuhahmoja, joiden kautta on käsitelty niin erokriisiä, rintasyöpää, vaihdevuosia, transsukupuolisuutta, lesbon kiinnostusta miehiin, ikäeroa suhteessa, kiristystä, perheensisäistä adoptiota, yksiavioisen parisuhteen rajoja – kertokaa nyt mitä vielä, olen varmaan unohtanut jotain.

Yksittäisinä teemat voivat olla tosi kiinnostaviakin. Esimerkiksi junttikaupungista kotoisin olevan transtyypin sopeutuminen Los Angelesin lipstick-lesbojen piiriin oli kiinnostava teema. Siihen kun vielä liittyi biseksuaalin hahmon kiinnostus transtyyppiin, joka sitten muuttuu hämmentävästi Mieheksi, niin voi juku, millaista draamaa siitä olisi voinut saada. Samoin naistenkaataja Shanen pakottaminen yksiavioiseen parisuhteeseen kuuman mutta konservatiivisen Carmenin kanssa. Mutta kun ne teemat vain jotenkin huitaistiin ilman että niihin olisi syvennytty. Itse asiassa noissa kahdessa juonikuviossa olisi ollut jo ihan tarpeeksi purtavaa kahdeksitoista tunniksi.

Jo edellisellä kaudella minua ärsytti se, että eräs kiinnostava juonikuvio läsähti totaalisesti. Asetelma alkaa tosin kornisti: androgyynin Shanen kämppis, heteromies, kuvaa salaa Shanea ja tämän lesbo-kavereita paljastaakseen lesboelämän salat. Seuratessaan Shanea intensiivisesti hän kuitenkin ihastuu tähän. Miehen ihastuksessa Shaneen oli minusta jotain ihastuttavan homoeroottista: hän ei ihastunut niihin feminiinisiin lipstick-lesboihin, vaan nimenomaan naistenkaataja Shaneen, joka on saanut enemmän pillua kuin ko. mies tulee koskaan elämässään saamaan. Tätä ristiriitaa ei kuitenkaan käsitelty mitenkään: mies vain tirkisteli Shanea, paljastui ja muistaakseni sitten lopulta pelasti Shanen pahoinpitelyltä tai jotain.

Sarjan henkilöhahmot ovat kautta linjan varsin yksiulotteisia. Vaikuttaa siltä kuin hahmot olisivat olemassa vain sen kautta, millaisia suhteita heillä on muihin hahmoihin. Esimerkiksi lapsellisen lesboparin Bettellä ja Tinalla ei vaikuta olevan mitään sisäisiä konflikteja – heidän konfliktipanoksensa sarjan juoneen on lähinnä se, että heillä on rakoileva suhde ja lapsi. Tinan halua miehiin ei käsitellä Tinan sisäisenä konfliktina, vaan Betten ja Tinan suhdetta uhkaavana vaarana. Helena Peabody, edellisen kauden rich bitch, tämän kauden kaikkien paras ystävä, joutuu kiristetyksi haksahdettuaan itseään etsivään heteronaiseen. Häntä näytetään kyynelehtimässä, mutta mitään sen syvällisempää muutosta tai tunnereaktiota tämä ei hänessä herätä.

Kompleksisempia hahmoja on pari: Shane, bi-Jenny ja transtyyppi Max.  Tietynlaista kompleksisuutta on myös Kitissä, Betten heteroisosiskossa. Heille ei kuitenkaan anneta sarjassa kunnolla tilaa. Ikäänkuin sarjan käsikirjoittajat eivät olisi tajunneet sellaista alkeellista totuutta, että hahmon sisällä tapahtuva muutos tai liike on aina kiinnostavampaa kuin hahmon ympärillä tapahtuva liike. Ja ihmissuhteet ovat hahmon ympärillä tapahtuvaa liikettä, jonka avulla voi ilmaista hahmon sisäistä liikettä – ja parhaassa tapauksessa useamman hahmon.

L-koodissa annetaan kaikkien draamallisten mahdollisuuksien valua tiehensä niin, ettei mikään lopulta kosketa. Tennispelaaja Danan kuolema syöpään aiheutti lähinnä tunteen ”jaa, se kuoli”. Danan hautajaiset olivat yhdistelmä kiusallista lesbojulistusta ja spiritualistista hööhää: virallisissa hautajaisissa sukulaiset peittelivät Danan lesboutta, ja Danan kaveri huusi totuuden ääneen. Mutta siinä se: sukulaisten reaktioita ei näytetty, mitään kunnollista kohtausta tai konfliktia ei syntynyt. Danan tuhkien sirottelu vesiputoukseenkin oli lähinnä saman kuvan toistoa, kun Danan kaverit yksi kerrallaan kävivät kallistamassa tuhkapurkkia. Mitäänsanomatonta.

Sarja jäi varmaan ainakin puolen vuoden tauolle. Ei harmita yhtään. Jos jatkan sen katsomista, pitää aktivoida akateeminen kiinnostus. Ehkä silloin ärsyttäisi vähemmän.