Saako marginaaleista kirjoittaa marginaalin ulkopuolelta? Vai pitääkö marginaaleista kirjoittaa? Kuinka leveät marginaalit kirjoitukselle pitäisi vetää?

Ruskeat tytöt -blogin kirjoituksessa Othe(i)ron kirjoittaja syyttää Laura Lindstedtin teosta Oneiron kulttuurisesta appropriaatiosta, koska Lindstedt kirjoittaa teoksessaan rodullistetuista hahmoista, vaikka on itse valkoinen, suomalainen nainen, ja kysyy suoraan: ”Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta?” Kirjoittaja kritisoi nähdäkseni koko kirjallisuusinstituutiota (eikä pelkästään Lindstedtiä) siitä, että valkoiset kirjailijat kertovat tarinoita, joissa rodullistetut hahmot ovat jänniä ja eksoottisia olentoja, joiden kokemukset voi typistää kirjallisuusviihteeksi.

En ole lukenut Oneironia, mutta omasta puolestani voin kertoa, että kirjoitan äärimmäisen harvoin ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta”, koska pidän sitä vähemmän kiinnostavana kuin esimerkiksi ihmissuden, eri ihmisten ruumiiden palasista kootun androgyynin, viikinkikauden islantilaisen hyljenaisen tai sähköisen tietoisuuden näkökulmaa. Ei sillä, että ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulma” edes olisi sellainen, josta käsin voisin kirjoittaa omakohtaisesti, sillä evankelisluterilainen en ole, ja identifioidun enemmän pohjoissuomalaiseksi varsinaissuomalaiseksi kuin kantasuomalaiseksi. Joka tapauksessa se, mikä Oneironissa vaikuttaa erityisen kiehtovalta, on nimenomaan seitsemän erilaisen, eri puolilta maailmaa kotoisin olevan naisen näkökulman punoutuminen yhteen kuoleman jälkeen. Kun en ole lukenut kirjaa, en tiedä, miten Lindstedt on tarinan onnistunut rakentamaan, mutta väitänpä, että seitsemän ”kantasuomalaisen, evankelisluterialisen naisen” tarina olisi paljon tylsempi kuin se, joka sai Finlandia-palkinnon.

Tunnustaudun avoimesti eksotiikanhimoiseksi, josta Koko H. valkoista lukevaa yleisöä syyttää, mutta väitän, että sama eksotiikanhimo koskee kaunokirjallisuuden lukemista ylipäänsä, lukijan ihonväristä, etnisiteetistä tai kulttuurisesta taustasta riippumatta. Kaunokirjallisuuden hienous on siinä, että sen kautta voi kokea jotain, mitä ei muuten voisi kokea: voi nähdä maailman ruotsalaisen dissosiaatiohäiriöstä kärsivän sarjamurhaajan silmien läpi, tai peltovuomalaisen pikkupojan, tai tuultensaarelaisen soturin, tai kuusamolaisen kätilön. (Pisteet muuten sille, joka hoksaa, mitkä neljä romaania olen viimeksi lukenut.) Ellen olisi eksotiikanhimoinen, en olisi hurahtanut fantasiaan ja scifiin, enkä lähtenyt opiskelemaan kulttuuriantropologiaa. Eksotiikanhimo on ihan jees, se on uteliaisuuden, ymmärryksen ja oppimisen lähtökohta, kunhan sitten ymmärrystä ja oppimista myös tavoitellaan, eikä jäädä mehustelemaan siihen vierauden kynnykselle. Kaunokirjallisuuden luonteeseen kuuluu asioiden katsominen muusta kuin arkisesta näkökulmasta, mikä voi tarkoittaa myös tuttujen ilmiöiden eksotisointia (vrt. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani). Se, että syyttää kaunokirjallisuuden lukijoita eksotiikanhimosta on vähän kuin syyttäisi kaloja siitä, että niillä on kidukset.

Toinen Laura, Honkasalo nimittäin, sanoo lukeneensa Koko H:n blogitekstin monta kertaa, mutta ettei silti käsitä, mitä sillä halutaan sanoa. En ole itsekään aivan varma, mitä Koko H. ajaa takaa tekstillään, mutta käytän sitä silti pohdintani lähtökohtana. Tulkitsen tekstiä kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen on stereotypian ja eksotiikan näkökulma, toinen on näkymättömyyden näkökulma.

Ensimmäisestä näkökulmasta Koko H:n kritiikki on täysin perusteltua länsimaisen kirjallisuusinstituution tasolla (Lindstedtistä en tiedä, kun en ole kirjaa lukenut), mutta ei sinänsä tuo keskusteluun muuta uutta kuin Koko H:n oman kokemuksen, joka tietysti on sellaisenaan arvokas. Postkolonialistisessa kirjallisuudentutkimuksessa on käsitelty vuosikymmeniä sitä, kuinka kirjallisuuden kaanonissa valkoinen, keskiluokkainen, heteroseksuaalinen, usein miespuolinen hahmo on ymmärrettävin, samastuttavin ja normaalein, ja kaikki muut ovat poikkeamia, jotka typistyvät usein tiettyyn stereotyyppisesti erottavaan piirteeseensä, oli kyse sitten homoseksuaalisuudesta, rodusta, ei-länsimaisuudesta, ruumiillisesta erilaisuudesta tai alaluokkaisuudesta. Heitänpä nyt aihetta koskevasta tutkimuksesta ilmoille vaikka Kaisa Ilmosen väikkärin, joka käsittelee ”kolonialistiseen menneisyyteen kytköksissä olevia rakenteita, jotka jatkavat toimintaansa nykyajassa ja jotka yhä edelleen sysäävät ei-valkoisia, naisia, siirtolaisia tai seksuaalisten vähemmistöjen edustajia marginaaliin”. Juuri tämän väikkärin mainitsen nyt lähinnä siksi, että tunnen Kaisan ja kavereitten tekemisiä on aina kiva puffata.

Postkolonialistisen kirjallisuuskritiikin lopputuloksena ei kuitenkaan pitäisi olla se, että jostakin positiosta kirjoittaminen olisi sallittua vain niille, jotka itse istuvat justiinsa siinä tietyssä positiossa – silleen, että ”kantasuomalainen evankelisluterilainen nainen” saisi kirjoittaa vain kaltaisistaan, ja ”ruskea jemeninjuutalainen suomalaistyttö” vain kaltaisistaan. Lopputuloksena pitäisi olla kirjallisuuden moninaistuminen, toisaalta niin, että erilaiset tekstit ja kirjoittajat pääsevät ääneen ja toisaalta niin, että eri ryhmistä kirjoitetaan eri tavoilla. Sen lesbon tarinan ei tartte kertoa aina siitä, miten vaikeaa on tulla kaapista ja lopulta herkästi koskettaa toisen naisen kättä, ja sen vammaisen tarinan ei tartte olla sydämeenkäyvä kertomus positiivisesta asenteesta ja vaikeuksien voittamisesta. Sen intiaanin tai saamelaisen ei tartte aina olla hassu hattu päässä lähellä luontoa ja jotenkin eksoottisen mystinen, sen japanilaisen ei tartte olla taistelulajien mestari, eikä sen ruskean tytön tarinan tartte aina kertoa arkipäivän rasismista. Se, että Lindstedt kirjoittaa senegalilaisesta ja amerikanjuutalaisesta ja viidestä muusta eri taustoista lähtevästä naisesta, näyttäytyy minulle kirjallisuuden moninaistumisena, erilaisten kulttuurien ja kokemusten näkyvyytenä suomalaisessa kirjallisuudessa. Ihan tarpeeksi pitkään suomalainen valtavirtakirjallisuus oli keskiluokkaisen suomalaisen miehen arkista navankaivelua, enkä pitäisi erityisen suurena edistyksenä, että sen rinnalle sallittaisiin vain suomalaisen naisen arkinen navankaivelu.

Syy sille, että suomeksi on julkaistu paljon vähemmän ei-kantasuomalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta kuin vaikkapa Ruotsissa ruotsiksi johtuu ihan yksinkertaisesti suomalaisen yhteiskunnan rodullis-kulttuurisesta homogeenisyydestä verrattuna Ruotsiin. Väittäisin, että tilanne muuttuu Suomessa moninaisemmaksi koko ajan – onhan esimerkiksi parin vuoden takainen esikoiskirjapalkintovoittaja Pajtim Statovc jugoslavialaissyntyinen. Jos Lindstedtin tapa kuvata newyorkilaista juutalaista ei ole jemeninjuutalaisen mielestä tyhjentävä, kirjallisella kentällä on kyllä varmasti tilaa myös jemeninjuutalaiselle tarinalle – ja mikä vielä parempaa, tarinalle, jonka kirjoittaja ylipäätään haluaa kirjoittaa, etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta. Ei jemeninjuutalaisenkaan ole pakko kirjoittaa tarinaa pelkästään omasta navastaan, voi kirjoittaa vaikka avaruusaluksista tai rakkaudesta Iivana Julman hovissa.

Toisesta näkökulmasta Koko H:n teksti on ongelmallisempi, koska se näyttää väittävän, että marginalisoidun äänen esiin tuominen on oikeutettua vain marginalisoiduille ihmisille itselleen. Erittäin osuvasti Koko H. mainitsee Harriet Beecher Stowen, valkoisen naisen, joka kirjoitti neekeriorjasta (sic) kertovan teoksen Setä Tuomon tupa, joka herätti paljon keskustelua orjuuden oikeutuksesta. Siteeraan nyt Koko H:ta suoraan: ”Ristiretkistä saakka olemme saaneet lukea kuvauksia siitä, millaisia toiset, muukalaiset, alkuasukkaat ja orjat ovat: säälittäviä, eläimellisiä, tai vähintäänkin essentiaalisesti jotakin yhtä ja samaa. Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.”

Niin. Vasta 1960-luvulta asti rodullistettujen ihmisten oma ääni on kuulunut. Mutta mitä tapahtui ennen sitä?

Ennen sitä vastuu marginalisoitujen äänien esiin tuomisesta oli ei-marginalisoiduilla ihmisillä, esimerkiksi juuri Harriet Beecher Stowella. Setä Tuomon tuvan kirjoitusaikana neekeriorjalla ei olisi ollut mahdollisuutta kirjoittaa kirjaa ja tuoda omia kokemuksiaan julkisiksi. Vaikka hän olisikin kirjoittanut kirjan, häntä ei olisi kuunneltu. Tarvittiin valkoinen kirjoittamaan orjan kokemukset valtaa pitävälle väestölle näkyviksi ja ymmärrettäviksi. Beecher Stowen vaikutus omien aikalaistensa suhtautumiseen orjuuteen on ollut välitön, ja Beecher Stowen kaltaisten valkoisten äänien merkitys orjuuden vastustamisessa ja purkamisessa oli tärkeä. Siitäkin huolimatta, että Setä Tuomon tuvassa neekeriorjat esitettiin stereotyyppisen hyväntahtoisina, lapsenomaisina hahmoina, joita kohtaan lukijassa herätetään sääliä.

Vertaan tilannetta homoseksuaalien oikeuksien ajamiseen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa homoseksuaalisuus oli rikollista ja sairasta, homoseksuaalien puolestapuhujiksi eivät voineet asettua rennon letkeesti kaapista ulos tulleet, marginalisoidun positionsa suvereniteetilla hoitavat homoseksuaalit – sellaisia ei nimittäin ollut. Homoseksuaalien puolesta oli puhuttava vahvasti heteroseksuaalisesta, normalisoidusta, mutta poikkeavuutta ymmärtävästä positiosta käsin. Esimerkiksi käsitteet homo- ja heteroseksuaalisuus keksinyt Karl-Maria Kertbeny perusteli homoaktivismiaan lapsuudenystävänsä synkällä kohtalolla: lapsuudenystävä oli kamppaillut homoseksuaalisen halunsa kanssa ja päätynyt lopulta itsemurhaan. Tilanteessa, jossa lapsuudenystävän marginalisoitu ääni oli jo vaiennut, Kertbeny otti asiakseen tuoda sen esiin, jopa siinä määrin, että päätyi luomaan ne käsitteet, joilla me nykyisin yleisimmin seksuaalisista identiteeteistä puhumme. Kertbeny ei koskaan avioitunut, ja tuhosi suuren osan henkilökohtaisesta arkistostaan, ja jälkipolvet ovatkin arvelleet, että Kertbenyn kiinnostus homoseksuaalien aseman parantamiseen ei olisi johtunut pelkästään lapsuudenystävän kohtalosta, vaan ollut henkilökohtaisempaa. Olennaista kuitenkin on, että hänen oli tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa puhuttava heteroseksuaalisesta positiosta käsin tullakseen kuulluksi.

En tarkoita tässä sitä, että nykyamerikkalaisten mustien, tai varsinkaan suomalaisen jemeninjuutalaisen, pitäisi olla erityisen kiitollinen Beecher Stowelle neekeriorjan äänen tuomisesta kuuluviin ja edelleen alamaisena odotella valkoista ääntä, joka kertoo valkoiselle yleisölle oman näkemyksensä rodullistetusta toisesta, jotta sitten voitaisiin yhdessä hymistelllä sitä, kuinka kivaa ja jännää ja viihdyttävää on, kun niistä toisista rodullistetuista kerrankin puhutaan. Tai sitä, että seksuaalivähemmistöjen jäsenten pitäisi innosta kiljuen kuunnella jokainen tarina, jonka heterot suvaitsevat heistä kertoa. Tarkoitan sitä, että myös marginaalin ulkopuolelta voi – ja pitää – puhua marginaalin puolesta.

On vaarallista vaatia, että marginaalin ääntä saa tuottaa vain marginaalista käsin, koska lopputulos voi olla, että marginaalin ääni ei kuulu ollenkaan. Päin vastoin, tulisi vaatia, että ne, joilla on mahdollisuus kirjoittaa ja puhua julkisesti ja tulla kuulluiksi, tuovat myös marginalisoituja ryhmiä näkyviin.