Category: Scifi ja fantasia

Marginaaleista kirjoittamisesta ja marginaaleihin kirjoittautumisesta

Saako marginaaleista kirjoittaa marginaalin ulkopuolelta? Vai pitääkö marginaaleista kirjoittaa? Kuinka leveät marginaalit kirjoitukselle pitäisi vetää?

Ruskeat tytöt -blogin kirjoituksessa Othe(i)ron kirjoittaja syyttää Laura Lindstedtin teosta Oneiron kulttuurisesta appropriaatiosta, koska Lindstedt kirjoittaa teoksessaan rodullistetuista hahmoista, vaikka on itse valkoinen, suomalainen nainen, ja kysyy suoraan: ”Miksi hän ei voinut kirjoittaa tarinaa kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta?” Kirjoittaja kritisoi nähdäkseni koko kirjallisuusinstituutiota (eikä pelkästään Lindstedtiä) siitä, että valkoiset kirjailijat kertovat tarinoita, joissa rodullistetut hahmot ovat jänniä ja eksoottisia olentoja, joiden kokemukset voi typistää kirjallisuusviihteeksi.

En ole lukenut Oneironia, mutta omasta puolestani voin kertoa, että kirjoitan äärimmäisen harvoin ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulmasta”, koska pidän sitä vähemmän kiinnostavana kuin esimerkiksi ihmissuden, eri ihmisten ruumiiden palasista kootun androgyynin, viikinkikauden islantilaisen hyljenaisen tai sähköisen tietoisuuden näkökulmaa. Ei sillä, että ”kantasuomalaisen, evankelisluterilaisen naisen näkökulma” edes olisi sellainen, josta käsin voisin kirjoittaa omakohtaisesti, sillä evankelisluterilainen en ole, ja identifioidun enemmän pohjoissuomalaiseksi varsinaissuomalaiseksi kuin kantasuomalaiseksi. Joka tapauksessa se, mikä Oneironissa vaikuttaa erityisen kiehtovalta, on nimenomaan seitsemän erilaisen, eri puolilta maailmaa kotoisin olevan naisen näkökulman punoutuminen yhteen kuoleman jälkeen. Kun en ole lukenut kirjaa, en tiedä, miten Lindstedt on tarinan onnistunut rakentamaan, mutta väitänpä, että seitsemän ”kantasuomalaisen, evankelisluterialisen naisen” tarina olisi paljon tylsempi kuin se, joka sai Finlandia-palkinnon.

Tunnustaudun avoimesti eksotiikanhimoiseksi, josta Koko H. valkoista lukevaa yleisöä syyttää, mutta väitän, että sama eksotiikanhimo koskee kaunokirjallisuuden lukemista ylipäänsä, lukijan ihonväristä, etnisiteetistä tai kulttuurisesta taustasta riippumatta. Kaunokirjallisuuden hienous on siinä, että sen kautta voi kokea jotain, mitä ei muuten voisi kokea: voi nähdä maailman ruotsalaisen dissosiaatiohäiriöstä kärsivän sarjamurhaajan silmien läpi, tai peltovuomalaisen pikkupojan, tai tuultensaarelaisen soturin, tai kuusamolaisen kätilön. (Pisteet muuten sille, joka hoksaa, mitkä neljä romaania olen viimeksi lukenut.) Ellen olisi eksotiikanhimoinen, en olisi hurahtanut fantasiaan ja scifiin, enkä lähtenyt opiskelemaan kulttuuriantropologiaa. Eksotiikanhimo on ihan jees, se on uteliaisuuden, ymmärryksen ja oppimisen lähtökohta, kunhan sitten ymmärrystä ja oppimista myös tavoitellaan, eikä jäädä mehustelemaan siihen vierauden kynnykselle. Kaunokirjallisuuden luonteeseen kuuluu asioiden katsominen muusta kuin arkisesta näkökulmasta, mikä voi tarkoittaa myös tuttujen ilmiöiden eksotisointia (vrt. Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani). Se, että syyttää kaunokirjallisuuden lukijoita eksotiikanhimosta on vähän kuin syyttäisi kaloja siitä, että niillä on kidukset.

Toinen Laura, Honkasalo nimittäin, sanoo lukeneensa Koko H:n blogitekstin monta kertaa, mutta ettei silti käsitä, mitä sillä halutaan sanoa. En ole itsekään aivan varma, mitä Koko H. ajaa takaa tekstillään, mutta käytän sitä silti pohdintani lähtökohtana. Tulkitsen tekstiä kahdesta näkökulmasta. Ensimmäinen on stereotypian ja eksotiikan näkökulma, toinen on näkymättömyyden näkökulma.

Ensimmäisestä näkökulmasta Koko H:n kritiikki on täysin perusteltua länsimaisen kirjallisuusinstituution tasolla (Lindstedtistä en tiedä, kun en ole kirjaa lukenut), mutta ei sinänsä tuo keskusteluun muuta uutta kuin Koko H:n oman kokemuksen, joka tietysti on sellaisenaan arvokas. Postkolonialistisessa kirjallisuudentutkimuksessa on käsitelty vuosikymmeniä sitä, kuinka kirjallisuuden kaanonissa valkoinen, keskiluokkainen, heteroseksuaalinen, usein miespuolinen hahmo on ymmärrettävin, samastuttavin ja normaalein, ja kaikki muut ovat poikkeamia, jotka typistyvät usein tiettyyn stereotyyppisesti erottavaan piirteeseensä, oli kyse sitten homoseksuaalisuudesta, rodusta, ei-länsimaisuudesta, ruumiillisesta erilaisuudesta tai alaluokkaisuudesta. Heitänpä nyt aihetta koskevasta tutkimuksesta ilmoille vaikka Kaisa Ilmosen väikkärin, joka käsittelee ”kolonialistiseen menneisyyteen kytköksissä olevia rakenteita, jotka jatkavat toimintaansa nykyajassa ja jotka yhä edelleen sysäävät ei-valkoisia, naisia, siirtolaisia tai seksuaalisten vähemmistöjen edustajia marginaaliin”. Juuri tämän väikkärin mainitsen nyt lähinnä siksi, että tunnen Kaisan ja kavereitten tekemisiä on aina kiva puffata.

Postkolonialistisen kirjallisuuskritiikin lopputuloksena ei kuitenkaan pitäisi olla se, että jostakin positiosta kirjoittaminen olisi sallittua vain niille, jotka itse istuvat justiinsa siinä tietyssä positiossa – silleen, että ”kantasuomalainen evankelisluterilainen nainen” saisi kirjoittaa vain kaltaisistaan, ja ”ruskea jemeninjuutalainen suomalaistyttö” vain kaltaisistaan. Lopputuloksena pitäisi olla kirjallisuuden moninaistuminen, toisaalta niin, että erilaiset tekstit ja kirjoittajat pääsevät ääneen ja toisaalta niin, että eri ryhmistä kirjoitetaan eri tavoilla. Sen lesbon tarinan ei tartte kertoa aina siitä, miten vaikeaa on tulla kaapista ja lopulta herkästi koskettaa toisen naisen kättä, ja sen vammaisen tarinan ei tartte olla sydämeenkäyvä kertomus positiivisesta asenteesta ja vaikeuksien voittamisesta. Sen intiaanin tai saamelaisen ei tartte aina olla hassu hattu päässä lähellä luontoa ja jotenkin eksoottisen mystinen, sen japanilaisen ei tartte olla taistelulajien mestari, eikä sen ruskean tytön tarinan tartte aina kertoa arkipäivän rasismista. Se, että Lindstedt kirjoittaa senegalilaisesta ja amerikanjuutalaisesta ja viidestä muusta eri taustoista lähtevästä naisesta, näyttäytyy minulle kirjallisuuden moninaistumisena, erilaisten kulttuurien ja kokemusten näkyvyytenä suomalaisessa kirjallisuudessa. Ihan tarpeeksi pitkään suomalainen valtavirtakirjallisuus oli keskiluokkaisen suomalaisen miehen arkista navankaivelua, enkä pitäisi erityisen suurena edistyksenä, että sen rinnalle sallittaisiin vain suomalaisen naisen arkinen navankaivelu.

Syy sille, että suomeksi on julkaistu paljon vähemmän ei-kantasuomalaisten kirjoittamaa kirjallisuutta kuin vaikkapa Ruotsissa ruotsiksi johtuu ihan yksinkertaisesti suomalaisen yhteiskunnan rodullis-kulttuurisesta homogeenisyydestä verrattuna Ruotsiin. Väittäisin, että tilanne muuttuu Suomessa moninaisemmaksi koko ajan – onhan esimerkiksi parin vuoden takainen esikoiskirjapalkintovoittaja Pajtim Statovc jugoslavialaissyntyinen. Jos Lindstedtin tapa kuvata newyorkilaista juutalaista ei ole jemeninjuutalaisen mielestä tyhjentävä, kirjallisella kentällä on kyllä varmasti tilaa myös jemeninjuutalaiselle tarinalle – ja mikä vielä parempaa, tarinalle, jonka kirjoittaja ylipäätään haluaa kirjoittaa, etnisestä tai uskonnollisesta taustastaan riippumatta. Ei jemeninjuutalaisenkaan ole pakko kirjoittaa tarinaa pelkästään omasta navastaan, voi kirjoittaa vaikka avaruusaluksista tai rakkaudesta Iivana Julman hovissa.

Toisesta näkökulmasta Koko H:n teksti on ongelmallisempi, koska se näyttää väittävän, että marginalisoidun äänen esiin tuominen on oikeutettua vain marginalisoiduille ihmisille itselleen. Erittäin osuvasti Koko H. mainitsee Harriet Beecher Stowen, valkoisen naisen, joka kirjoitti neekeriorjasta (sic) kertovan teoksen Setä Tuomon tupa, joka herätti paljon keskustelua orjuuden oikeutuksesta. Siteeraan nyt Koko H:ta suoraan: ”Ristiretkistä saakka olemme saaneet lukea kuvauksia siitä, millaisia toiset, muukalaiset, alkuasukkaat ja orjat ovat: säälittäviä, eläimellisiä, tai vähintäänkin essentiaalisesti jotakin yhtä ja samaa. Karkeasti voi sanoa, että vasta 1960-luvulla alkoi sellaisissa maissa, joissa pääväestö on valkoista, kuulua rodullistettujen ihmisten oma ääni, pitkälti kiitos yhdysvaltalaisen black power –liikkeen.”

Niin. Vasta 1960-luvulta asti rodullistettujen ihmisten oma ääni on kuulunut. Mutta mitä tapahtui ennen sitä?

Ennen sitä vastuu marginalisoitujen äänien esiin tuomisesta oli ei-marginalisoiduilla ihmisillä, esimerkiksi juuri Harriet Beecher Stowella. Setä Tuomon tuvan kirjoitusaikana neekeriorjalla ei olisi ollut mahdollisuutta kirjoittaa kirjaa ja tuoda omia kokemuksiaan julkisiksi. Vaikka hän olisikin kirjoittanut kirjan, häntä ei olisi kuunneltu. Tarvittiin valkoinen kirjoittamaan orjan kokemukset valtaa pitävälle väestölle näkyviksi ja ymmärrettäviksi. Beecher Stowen vaikutus omien aikalaistensa suhtautumiseen orjuuteen on ollut välitön, ja Beecher Stowen kaltaisten valkoisten äänien merkitys orjuuden vastustamisessa ja purkamisessa oli tärkeä. Siitäkin huolimatta, että Setä Tuomon tuvassa neekeriorjat esitettiin stereotyyppisen hyväntahtoisina, lapsenomaisina hahmoina, joita kohtaan lukijassa herätetään sääliä.

Vertaan tilannetta homoseksuaalien oikeuksien ajamiseen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa homoseksuaalisuus oli rikollista ja sairasta, homoseksuaalien puolestapuhujiksi eivät voineet asettua rennon letkeesti kaapista ulos tulleet, marginalisoidun positionsa suvereniteetilla hoitavat homoseksuaalit – sellaisia ei nimittäin ollut. Homoseksuaalien puolesta oli puhuttava vahvasti heteroseksuaalisesta, normalisoidusta, mutta poikkeavuutta ymmärtävästä positiosta käsin. Esimerkiksi käsitteet homo- ja heteroseksuaalisuus keksinyt Karl-Maria Kertbeny perusteli homoaktivismiaan lapsuudenystävänsä synkällä kohtalolla: lapsuudenystävä oli kamppaillut homoseksuaalisen halunsa kanssa ja päätynyt lopulta itsemurhaan. Tilanteessa, jossa lapsuudenystävän marginalisoitu ääni oli jo vaiennut, Kertbeny otti asiakseen tuoda sen esiin, jopa siinä määrin, että päätyi luomaan ne käsitteet, joilla me nykyisin yleisimmin seksuaalisista identiteeteistä puhumme. Kertbeny ei koskaan avioitunut, ja tuhosi suuren osan henkilökohtaisesta arkistostaan, ja jälkipolvet ovatkin arvelleet, että Kertbenyn kiinnostus homoseksuaalien aseman parantamiseen ei olisi johtunut pelkästään lapsuudenystävän kohtalosta, vaan ollut henkilökohtaisempaa. Olennaista kuitenkin on, että hänen oli tuossa yhteiskunnallisessa tilanteessa puhuttava heteroseksuaalisesta positiosta käsin tullakseen kuulluksi.

En tarkoita tässä sitä, että nykyamerikkalaisten mustien, tai varsinkaan suomalaisen jemeninjuutalaisen, pitäisi olla erityisen kiitollinen Beecher Stowelle neekeriorjan äänen tuomisesta kuuluviin ja edelleen alamaisena odotella valkoista ääntä, joka kertoo valkoiselle yleisölle oman näkemyksensä rodullistetusta toisesta, jotta sitten voitaisiin yhdessä hymistelllä sitä, kuinka kivaa ja jännää ja viihdyttävää on, kun niistä toisista rodullistetuista kerrankin puhutaan. Tai sitä, että seksuaalivähemmistöjen jäsenten pitäisi innosta kiljuen kuunnella jokainen tarina, jonka heterot suvaitsevat heistä kertoa. Tarkoitan sitä, että myös marginaalin ulkopuolelta voi – ja pitää – puhua marginaalin puolesta.

On vaarallista vaatia, että marginaalin ääntä saa tuottaa vain marginaalista käsin, koska lopputulos voi olla, että marginaalin ääni ei kuulu ollenkaan. Päin vastoin, tulisi vaatia, että ne, joilla on mahdollisuus kirjoittaa ja puhua julkisesti ja tulla kuulluiksi, tuovat myös marginalisoituja ryhmiä näkyviin.

Mainokset

Time and Space

jukkahoo

Jukka Halme

Kun kuulin, että Tähtivaeltaja täyttää 25 vuotta, niin ensimmäinen reaktioni oli ”häh, vasta viime vuonnahan se täytti kakskyt”. Mutta pitihän sitä sitten lähteä kuitenkin juhlimaan.

Tähtivaeltaja on ehdottomasti yksi lempijulkaisujani, joka pieksee Naistutkimuslehden ja Acatiimin vetovoimassa moninkertaisesti. Sitä voi mainostaa samoilla mainoslauseilla kuin naistenlehtiä: ”hemmotteluhetki raskaan päivän jälkeen”; ”vihdoinkin aikaa itselle”; Harmi vain, että Tähtivaeltaja tulee vain neljä kertaa vuodessa eikä kerran viikossa – ja harmi, että sen lukemisvuorosta joutuu Virtun kanssa kiistelemään kuin Akkarista penskana.

annel

Anne Leinonen

Mikäköhän siinä Tähtivaeltajassa on niin viihdyttävää ja vetoavaa. Definitiivisen Tähtivaeltaja-paneelin mukaan Tähtivaeltajan suosion ytimessä on kaksi asiaa: oikea ja vasen tissi. Tähtivaeltajan kuvitushan on yleensä panostanut näihin kahteen asiaan, ja mielellään siten, että kuvassa on myös nahkaa, niittejä, kulmahampaita ja suomuja. Kai minä sitten kuulun Tähtivaeltajan kohdeyleisöön. Tisseistähän olen toki aina pitänyt. Ja nahkasta ja kulmahampaista.

cpriest

Christopher Priest

Pintaraapaisija voisi väittää, että Tähtivaeltaja on naiskuvaltaan arveluttava, pahimmillaan misogyyninen. Tähtivaeltajassa on kuitenkin tietynlainen ketään tai mitään säästelemätön asenne joka mitätöi syytöksen. Kaikkea voidaan irvailla, ja kaikkea pitää irvailla. Kuolaatko tissejä tällä sivulla? Seuraavalla sivulla tissit voivatkin roikkua zombien rinnassa. Tai tissejä voi olla kuusi rivissä yksisilmäisen alienin kyljissä. Ikinä ei voi tietää, mistä se tissi seuraavaksi löytyy.

pam

Pekka A. Manninen

Tähtivaeltaja-päivässä tisseillä oli eniten merkitystä jo mainitussa definitiivisessä paneelissa, jossa oli kuvakavalkadi vanhojen Tähtivaeltajien kuvituksista. Muuten meno oli suorastaan akateemista, pohdittiin mm. kotimaisen sf-kirjallisuuden nykytilaa, valtavirtakirjallisuuden ja sf-kirjallisuuden yhtymäkohtia ja tv-sarjojen tarinankerrontaa. Kunniavieras Christopher Priest pohdiskeli kirjoittamista ja sf-kirjallisuuden tulevaisuutta.

petrih

Petri Hiltunen

Revittelemään päästiin sitten iltaa myöten Maailmankaikkeuden ympäri -tietovisassa, jossa Betoeläimet löivät Ameebat – siitäkin huolimatta, että Petri Hiltunen muisti väärin Tähtivaeltajaan vuosien varrella piirtämiensä penisten määrän (niitä oli ollut 35, Hiltunen veikkasi kahtakymmentä). Myy Kirja -kisassa sitten jo herkisteltiin miesten kesken.

vesas

Vesa Sisättö

Tutustuin Tähtivaeltajaan osapuilleen kolmisentoista vuotta sitten, kun kaveriini ihastunut poika oli puoliväkisin työntänyt hänelle lainaksi ison pinon Tähtivaeltajia. Iskutekniikka ei tepsinyt, vaikka Tähtivaeltajat miellyttivät paitsi kaveriani, myös minua. Lehti saattoi toki olla tuttu kaverilleni jo silloin, mutta uutta tavaraa minulle. Muistan lukeneeni Tähtivaeltajasta juttua Storm Constantinesta ja Poppy Z. Britestä silmät pyöreänä: voiko tosiaan olla joku, joka kirjoittaa vampyyreistä vieläkin kiinnostavampia tarinoita kuin Anne Rice? Mainittu kaverini sitten hankki molempien kirjailijoiden teoksia, joita minäkin pääsin lainaamaan. (Kiitos siitä, R.) Myöhemmin olen Tähtivaeltajan ansiosta päässyt tutustumaan kaikenlaisiin himmeisiin kirjailijoihin, kuten viimeisimpänä Christopher Priestiin, joka oli Tähtivaeltaja-päivän kunniavieras. Puhumattakaan todella omituisista kalkkunaelokuvista, joita Tähtivaeltajassa uskollisesti arvostellaan.

leban

Kimmo Lehtonen

Aloin kuitenkin tilata Tähtivaeltajaa vasta vuonna 2000, ensimmäisen Finnconini jälkeen. Luultavasti Tähtivaeltaja on kuitenkin sen verran sisäpiiriläinen fandom-lehti edelleen (tai ainakin oli vielä 90-luvulla), että sen tilaaminen ei tullut mieleen, ennen kuin Finncon jollain tavalla konkretisoi fandomin olemassaolon. Sen jälkeen Tähtivaeltaja piti minut fandomin syrjässä kiinni, kunnes aloin aktiivisemmin (mikä on sekin edelleen hyvin passiivista) olla mukana sf-ympyröissä.

markkul

Markku Lappalainen

Joku heitti Tähtivaeltaja-päivässä läppää ”Portti-teoriasta”, eli siitä, kuinka ensin tutustutaan sf-fandomiin lukemalla Porttia tai jotain muuta akateemishenkisempää julkaisua, ja sitten kun saadaan Tähtivaeltaja hikisiin näppeihin, niin paluuta normaalielämään ei enää ole. Itse kuitenkin aloin lukea Porttia oikeastaan vasta sen jälkeen, kun tutustuin suomalaisiin sf-kirjoittajiin, jolloin Portin novelleilla on tietynlaista tuttuusarvoa. Tähtivaeltaja sen sijaan oli se, joka loi minulle mielikuvan suomalaisesta fandomista, ja teki siitä puoleensavetävän.

iljar

Ilja Rautsi

Useissa muissa blogeissa on jo kuvattu Tähtivaeltajapäivän tapahtumia. Niitä blogeja listaa Babek Nabel. Suurin osa heistä ehti laittaa vaelluskertomuksensa viimeistään sunnuntaina, Jussi Ahlroth jopa raportoi suoraan paikan päältä kesken tapahtuman. Olen ollut kovin hidas omassa tapahtuman kommentoinnissani, mikä näinä hektisinä informaatiotuoton päivinän on liki rikos.

Blogin kuvituksena on pärstäluonnoksia, joita rustasin Tähtivaeltajapäivässä.

Seksipeto

Näin äsken vihdoin ja viimein leffan Kissaihmisiä, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään, osittain siksi, että siinä on muodonmuuttajateema ja osittain siksi, että Nastassja Kinski on minusta aivan überhottis. Olen nähnyt hänet esipuberteettisena penskana jossain leffassa, josta en muista mitään muuta kuin sen, että Nastassja Kinski oli i-ha-na. Vasta alkaessani katsoa sitä, hoksasin että leffassa on myös Malcolm McDowell, jota kohtaan tunnen jokseenkin perverssiä mielenkiintoa – perverssiksi mielenkiinnon tekee se, että McDowell ei tietääkseni ole esittänyt yhdessäkään leffassa miellyttävää hahmoa, vaan aina jotain vastenmielistä niljaketta, niinkuin tässäkin. Ehkä kyse on siitä, että Malcolm on niitä miehiä, jotka eivät tunnu vanhenevan. Sama virne naamalla, oli ikää sitten kolme- tai kuusikymmentä.

Loppujen lopuksi leffasta teki kuitenkin mielenkiintoiseksi se, miten se käsittelee seksiä. Leffa kertoo muodonmuuttajatarinoista sen kaikkein arkkityyppisimmän: menettäessään neitsyytensä naisesta tulee peto. Leffan kissaihmiset ovat sellaisen kansan jälkeläisiä, joka uhrasi lapsiaan panttereille, jolloin lasten sielut siirtyivät panttereiden ruumiisiin. Lopputuloksena oli kissaihmisten rotu, jonka jäsenet muuttuvat panttereiksi harrastaessaan seksiä ja ihmisiksi tappaessaan jonkun. Vaikka sitä ei suoraan sanottu, oli ilmiselvää, että gaselli ei riitä, vaan tapettavaksi tarvitaan ihminen.

Tämän kirouksensa vuoksi kissaihmiset voivat harrastaa seksiä vain kaltaistensa kanssa, ja leffassa kissaihmisiä on vain kaksi: Nastassja Kinskin esittämä Irena ja McDowellin esittämä Paul, hänen veljensä, joiden vanhemmat olivat myös sisaruksia keskenään. Elokuvassa ei kerrota, mitä sisarusten välinen seksi oikeastaan tarkoittaisi: sitäkö, että kumpikaan ei muuttuisi panttereiksi, vai sitä, että kumpikin muuttuisi, eikä siten olisi halukas tappamaan toista?

Silmiinpistävintä leffassa oli kuitenkin se, että ”seksi” otettiin jotenkin annettuna, vaikka ainakin minulle jäi epäselväksi, että mitä se on se seksi, joka sen muutoksen aiheuttaa. Yksinkertaisinta on olettaa, että sitä seksiä on se vagina-penis-penetraatio, koska Irena kertoi harrastaneensa ”heavy pettingiä”, mutta jättäneensä menemättä ”all the way”, koska häntä pelotti. Muodonmuutostarinan kannalta olisi kuitenkin runollisempaa, että muutoksen aiheuttaakin orgasmi, koska orgasmissa ihminen menettää itsensä kontrollin, ja siinä samalla peto voisi päästä irti.

Orgasmi vain on hankala juttu, koska sitä ei voi sitoa mihinkään selkeään tapahtumaan, kuten penetraatioon. Se olisi tarinan kannalta aika noloa, että kahdeksanvuotias pikku-Irena muuttuisi keinulaudalla kiivaasti keinuttuaan pantterinpennuksi. Leffassa on myös kohtaus, jossa Paul yrittää raiskata sisarensa, ja siinä tulee sellainen tunne, että vastustellessaan Irena paitsi suojelee itseään, myös yrittää pidätellä petoaan. Raiskauksessa peto pääsisi irti, joten pedon irtipääsemiselle ei ole merkitystä sillä, haluaako Irena seksiä vai ei, ja nauttiiko siitä vai ei.

Lopputulemaksi jää se, että seksi on yhtä kuin penetraatio. Leffassa Irenalla on rakastettu, eläintarhan intendentti Oliver, jonka sylissä hän sitten muuttuu pantteriksi. Irena ei tietenkään tapa Oliveria, vaan jonkun hyödyttömän sivuhenkilön. Sitten siinä traagistellaan sitä, että kuinka me emme voi olla yhdessä, koska me emme voi harrastaa seksiä, ja niinpä he harrastavat seksiä viimeisen kerran ja Irenasta tulee pantteri, ja hänet viedään eläintarhaan, jota Oliver johtaa. Loppukuvassa Oliver silittelee aiemmin verenhimoisena kuvattua Irena-pantteria. Vain tällä tavoin he voivat saada toisensa!

Jos nyt jätetään syrjään muut syyt, joiden vuoksi Irena voisi haluta olla pantteri (kukapa ei haluaisi joskus olla pantteri!), ja keskitytään pelkästään seksiin, niin loppukuvasta jää kyllä vähän hämmentynyt olo. Ainakin minulle. Niinkuin että mitä helv, mitä tapahtui sille heavy pettingille, jota Irena harrasteli aiemmin ilman muuttumisia? Jos penetraatio muuttaa ihmisen pantteriksi, niin eikö sitä seksiä sitten voi harrastaa mitenkään muuten? Aiheuttaako dildo muutoksen, vai peniskö vain? Ovatko vaihtoehtoina vain penetraatio tai pantterius eikä mitään siltä väliltä? Onko se penetraatio heteroromanssissa niin olennainen osa, että jos sitä ei voi suorittaa, niin gudbai sit vaan?

Totta kyllä, länsimaisessa kulttuurissa seksiksi tunnutaan määrittelevän pelkästään se heteropenetraatio naisen nautinnosta riippumatta, senhän jo seksuaalisuutta käsittelevät tilastotutkimuksetkin todistavat. Esimerkiksi nuorisotutkimuksissa seksielämän aloittamisen hetkeksi pistetään juuri penetraatio, mistään masturbaatioista, pettingeistä ja muista välittämättä. Siitä huolimatta seksin yksikertaistaminen penetraatioksi oli kyllä Kissaihmisissä aika tyrmäävää.

Kamera esitteli toki kauniisti Kinskin alastomia muotoja ja vähemmän kauniisti McDowellin vähemmän kauniita alastomia muotoja, joten kiitos siitä vain elokuvan tekijöille.