Category: Sukupuoli ja seksuaalisuus

Aina ajankohtainen kakkonen

Ylen viime tiistaisen Homoilta-keskusteluohjelman jälkeen suomalainen homokeskustelu on riistäytynyt täydeksi dadaksi. Keskustelu paiskautui maata kiertävälle radalle jo itse keskusteluohjelmassa, jossa Patmos-säätiön raamatunopettaja Pasi Turunen sanoi heteroavioliiton olevan samanlainen luonnonlaki kuin painovoima. Ohjelmaa katsoessani mietin, että tämän järjettömämmäksi ei puhe voi enää mennä – hauveli-Oinonen ja painovoima-Pasi keskustelemassa samassa tilassa, samanarvoisina keskustelijoina kuin vaikkapa Oras Tynkkynen ja Mikko Roiha, ikäänkuin heillä kaikilla olisi yhtäläinen asiantuntemus ja toisiinsa vertautuva ymmärrys homoseksuaalisuudesta.

Jo ohjelman aikana hermostuin siihen, että ensimmäinen tunti oli pelkkää kirkollispoliittista keskustelua, vaikka katsojille luvattiin puhetta homoudesta. Lopulta en enää ollut varma, mistä keskustellaan, vai keskustellaanko yhtään mistään, tajuaako kukaan keskustelusta mitään, ja mitä tästä Ylen orkestroimasta spektaakkelista oikein jääkään käteen.

Viimeisen viikon aikana olen todennut, että näköjään keskustelu voi kuin voikin käydä aina vain yhä hullummaksi. Päivi Räsäsen puheita ei tarvitse toistaa, riittää että mainitsee henkilön nimen. Kirkon edustajat ovat heitelleet erilaisia näkemyksiä puoleen ja toiseen, lähinnä kai siksi, että ihmiset ovat eronneet tuhatmäärin kirkosta – ja osoittaneet puheillaan samalla, ettei kirkon edustajilla ole mitään painavaa sanottavaa koskaan mistään. Hulluimmillaan homomyönteisyys on kuulemma Illuminatin tekosia.

Pahinta on, että tälle järjettömyydelle ei voi edes katharttisesti nauraa. En voi asettaa sitä paikalleen, foliohattupäiden hommaksi, joksikin, jonka ei tarvitse koskettaa minua yhtään sen enempää kuin Power Balance -rannekkeen käyttäjien uskon valitsemaansa tuotteeseen. Ei, tämä koskettaa minua, sillä olen itse kohdannut väkivallan uhkaa ei-heterouteni vuoksi, ei-heterokaverini ovat saaneet turpaan ei-heteroutensa takia ja koska myös minä kuulun Illuminatiin ja syön lapsia kahdeksan kertaa vuodessa.

Siinä vaiheessa, kun Janne Markus Jääskeläisen homoparin hernekeittoaterian jälkeisellä ulosteleikillä herkutteleva kirjoitus julkaistiin Uuden Suomen blogissa, alkoi järjettömyyden syöveri näyttää kerrassaan mustalta aukolta, jossa heteroavioliiton painovoima on niin vahva että sen pohjalta ei fotonikaan pääse karkaamaan.

Mutta onneksi katsoin hetken verran pois mustasta aukosta, kohti homomiehen kakkakikkareista anusta, ja sieltä pilkahti valo silmääni. Niinpä tartuin Illuminatin pyhiin kirjoituksiin, eli tässä tapauksessa Leo Bersanin artikkeliin Is the Rectum a Grave? vuodelta 1987.

Bersanin tekstin lähtökohtana on 80-luvun lopun AIDS-hysteria, jossa miesten välinen (anaali)seksi muodostui sairauden kiihottavaksi symboliksi, jossa kohtaavat sekä kuolema että himo. Bersani tulkitsee AIDSiin liittyvää julkista keskustelua ja toteaa, että keskustelu tuolloin pyöri pakonomaisesti homomiesten seksikäytäntöjen ympärillä, niissä fantastisissa seksiorgioissa, joissa kyrpä kiertää perseestä perseeseen puolen minuutin rotaatioajalla. AIDSin pelättiin leviävän ruton lailla ”tavallisen kansan keskuuteen”, ja jollain tavalla AIDSiin liittyvä kuolemanpelko kiteytyi juuri miesten väliseen anaaliseksiin. Ahdistuksen pohjimmaiseksi syyksi Bersani asettaa sen, että näissä mielikuvissa anaaliseksiä vastaanottavana osapuolena harjoittava homomies ikäänkuin kutsui myös kuolemaa sisäänsä – siinä missä siveä aviovaimo tietysti kutsuu sisäänsä elämää samanlaisessa tilanteessa.

Suomalaisessa keskustelussa kaikenmaailman hullut Päivi Räsäsestä ja Tosimies-lehden päätoimittajasta hoitoonohjausta tarvitseviin bloggareihin ovat puhuneet homoseksuaalisuudesta kovin sanoin, mutta kukaan näistä ei ole suoraan sanonut, mikä siinä homoseksuaalisuudessa nyt niin pahasti hiertää. Räsänenkin puhuu sievistelevästi homoseksuaalisuuden ”harjoittamisesta”, ikäänkuin kyseessä olisi harmaan talouden ammatti ja ”toteuttamisesta” kuin se olisi viisivuotissuunnitelma.

Kunnes Janne Markus Jääskeläinen sanoi lopulta sen ääneen, minkä ympärillä kaikki muut hörhöt olivat kierrelleet: ”Mikä jatkuvuus sieltä peräsuolesta putkahtaa vessanpöntölle istuessa. Ihmispaskaa kaiken tämän niin kauniin homoseksuaali keskustelun rinnalle!”

Homokeskustelussa vellovan ahdistuksen perimmäinen syy on nimenomaan miesten välinen anaaliseksi. Ei lasten asema lesboperheissä, ei uskovaisen homoparin vihkiminen kirkossa, ei biseksuaalisen opettajan oppilaissaan aiheuttama hämmennys. Miesten välinen anaaliseksi, tuo reproduktion logiikan vastaisista seksuaalisista teosta kaikkein reproduktion logiikan vastaisin, siitä tässä on kyse. Siitä on puhe, kun toistellaan, että ei homoliitto ole oikea liitto kun siitä ei synny lapsia: ei synny, kun penis työnnetään vaginan sijasta rectumiin. Se väikkyy mielessä, kun sanotaan seksuaalivähemmistöjen provosoivan ja kun toivotaan, että homot jättäisivät tavalliset kansan ihmiset rauhaan. Tavalliset kansan ihmiset eivät halua ajatella miesten välistä anaaliseksiä, eivätkä he sitä koskaan ajattelisikaan ilman niitä saamarin homoja jotka tunkevat mediassa ja yhteiskunnassa joka paikkaan, apua, sanoinko ”tunkea”, taas ajattelin sitä… homojen anaaliseksiä.

Miesten välisessä anaaliseksissä ahdistaa se, että siitä on riisuttu pois kaikki tulevaisuuteen ja jälkeläisiin viittaava, kaikki romantiikka. Ajatelkaa sitä nyt: kaksi karvaista, ähisevää hikistä miestä keskenään, eikö se ole ajatuksena aivan toisenlainen kuin ajatus neitsytmorsiamen sylissään aviovuoteeseen kantavasta tosimiehestä, joka sitten hellästi tutustuttaa tuoreen vaimonsa lemmen saloihin? Näittekö tekin ne hennossa tuulessa hulmahtelevat vanhan roosan väriset harsomaiset verhot tämän kuvaelman ympärillä?

Bersanin mukaan valtapositioiden käyttö ja seksuaalinen mielihyvä liittyvät aina toisiinsa. Bersani on kiinnostunut nimenomaan valtaa vailla olemisesta ja sen tuottamasta mielihyvästä, joka liittyy minuuden rajojen rikkoutumiseen. Seksuaalinen mielihyvä syntyy siinä kohdassa kun itsen ja Toisen raja ylittyy, kun vastakohtaiset kipu ja nautinto liudentuvat toisiinsa. Nautinnon saavuttaminen tarkoittaa itsen menettämistä. Fantasiassa heteroseksistä tämä valtaa vailla olemisen positio on luonnostaan naiselle kuuluva, mutta fantasiassa homojen anaaliseksistä vallattomuus ja minuudettomuus näyttäytyy kauhistuttavana ja luonnottomana, mieheyden ehjyyttä uhkaavana. Ja samalla siis myös yleisinhimillistä ehjyyttä, subjektiviteettia uhkaavana.

Bersanin mukaan homomiesten anaaliseksi tuo esiin sen, jonka kaikki jo tietävät, mutta eivät vain halua ajatella: seksi on minuuden rajojen rikkomista ja orgasmi vie semipsykoottiseen tilaan, jossa käsitys ruumiista ja mielestä hajoavat, siirtyvät kielen ulkopuolelle. Ranskalainen ilmaus petit mort, pieni kuolema, ei ole vain goottilainen metafora, vaan se sisältää jotain olennaista seksuaalisuuden luonteesta. Heteroseksin kohdalla voi aina ajatella, että tämä akti on osa elämän jatkumista, vaikka juuri minun minuuteni hajoaakin. Homoseksissä kiteytyy se, mikä seksissä ylipäätään on ahdistavaa, se mikä heteroseksiä ajatellessa voidaan pitää etäällä. Seksi on hikistä, eritteistä, mieltä hajottavaa, sen äärellä joudumme kyseenalaistamaan subjektiviteettimme.

Ja siitäpä viime kädessä on kyse. Miesten välinen anaaliseksi tuo silmille sen ahdistuksen, mikä liittyy seksuaalisuuteen ja seksiaktiin yleensä – sen ahdistuksen, jonka voi peittää kuvitelmilla seksin painovoiman kaltaisesta luonnollisuudesta ja yhteiskunnan jatkuvuudesta avioyhteyden kautta. Ajatus homoseksistä muistuttaa aviovuoteessakin läsnä olevasta antisosiaalisesta, epäyhteisöllisestä ja itsekkäästä seksuaalisuuden olemuksesta.

Bersani peräänkuuluttaa (sic) sitä, että tämä seksuaalisuuden antisosiaalinen luonne olisi myönnettävä ja hyväksyttävä sen sijaan, että seksuaalisuuden tehtäväksi annetaan maailman muuttaminen paremmaksi paikaksi rakkauden, veljeyden, hoivaavuuden ja tasa-arvoisuuden kautta. Seksuaalisuuden arvo on nimenomaan sen subjektiviteettia hajottavassa luonteessa, joka karkaa määrittelyjä ja yrityksiä tehdä siitä yhteiskuntaa rakentava, vapauttava. Sitä me haluamme.

Päivi Räsänen on tavallaan oikeassa sanoessaan, että ”homoseksuaaliset ihmiset ovat rikkinäisiä”. Mutta sanomalla näin hän etäännyttää seksuaalisuuden subjektiviteettia hajottavan luonteen kauaksi itsestän, ja sallii itsensä unohtaa, että juuri ”rikkinäisyys”, minuuden ja ruumiin rajojen rikkoutuminen on se, jota kohti ihminen seksissä suuntautuu. Seksi ei koskaan voi olla ehjää.

***

Osuvasta otsikosta muuten kiitän Jenni Viinikkaa!

Yhteiskunnallista keskustelua tontuista

Minulla on jälleen ollut kunnia osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun Oulun seudun päälehti Kalevan mielipidesivuilla. Kirjoitukseni julkaistiin siellä sellaisenaan, tosin otsikkona oli ”Arkipäivän fobioita”, joka on mielestäni hieman omalaatuinen otsikkovalinta.

Jälleen, kuten useimmiten kirjoittaessani Kalevan mielipidepalstalle, kirjoitin ensisijaisesti reaktiona johonkin Kalevassa jo kirjoitettuun, enkä niinkään kommentoinut jotain Kalevan ulkopuolella havaitsemaani epäkohtaa. Se, että päivää Helsingin Pride-marssiin kohdistunutta pippurisumuteiskun jälkeen Kalevan pääkirjoitussivulla käytetään ruotsalaishomovitsiä tekstin tehosteena, on mielestäni oireellista. Tuskinpa päätoimittaja on tarkoittanut vitsillään ”mitään pahaa” – totta kai hän tietää että Homotkin Ovat Ihmisiä ja Suvaitsevaisuus Parempaa Kuin Syrjintä.

Se, että tuollaisen homovitsin voi heittää puolihuolimattomasti tekstin lomassa kuvaa sitä, kuinka sisäistynyttä ei-heteroseksuaalisuuden toiseuttaminen on. En puhuisi homofobiasta – kyse on siitä, että ei-heteroseksuaalit ja heidän elämänsä on kertakaikkiaan niin vierasta, että kirjoittajalle ei tule mieleenkään, että vitsissä olisi mitään kummallista. Ruotsalaiset homot, noniin, nehän ovat samanlaisia mielikuvitusolentoja kuin tontut, eikös niin? Kai tontuista sentään saa vitsiä heittää?

Muistan vastaavan tapauksen omasta lähipiiristä: olin pyytänyt veljeni kaverini bileisiin, ja pikkupienissä veljeni sitten teki jonkun hölmön homovitsiheiton tietämättä, että paikalla oli myös homomies, kyseisen kaverini paras ystävä. Vitsi ohitettiin, mutta kunnon isosiskona ripitin veljeäni jälkeenpäin: miten helvetissä sä nyt menit noin tyhmiä sanomaan? Vaikka minä olen sinua yrittänyt niin opettaa… Veljeni oli aidosti pahoillaan ja krapulamorkkiksissa melkein itki: ei hänelle ollut tullut mieleenkään, että joku olisi homo ja voisi loukkaantua, ei hän tarkoittanut mitään pahaa.

Eipä niin. Ei mitään pahaa. Sen enempää veljeni kuin Kalevan päätoimittaja tuskin lähtevät kyttäämään homobaarin eteen voidakseen hakata jonkun tai lähtevät heittelemään kaasukranaatteja Pride-marsseille. Ja hyvä niin tietenkin.

On kuitenkin niin, että homovitsissä ei ole loukkaavaa niinkään vitsi itse kuin se, että vitsi voidaan sanoa ja olettaa, että vitsi naurattaa myös muita. Vitsillä luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta ja samalla suljetaan muita pois. Vitsi on vallankäytön väline.

En kuitenkaan haluaisi, että sen enempää veljeni kuin Kalevan päätoimittaja pelkästään oppisivat pitämään suunsa soukemmalla ja kertomaan homovitsejään vain sertifioitujen heteromiesten saunailloissa. Haluaisin, että he oppisivat olemaan pitämättä heteroseksuaalisuutta itsestäänselvyytenä. Tai what the heck, haluaisin, että he, ja iso liuta muita ihmisiä oppisivat olemaan pitämättä itsestäänselvyytenä sen enempää sukupuolta, suomalaisuutta kuin talousjärjestelmääkään. Mutta se nyt menee jo tämän kirjoituksen ohitse.

Mutta niin. Se teksti:

Arkipäivän homofobiaa kaasuiskuista homovitseihin

Lauantaina 3.7. joukko nuoria miehiä teki pippurisumuteiskun Seksuaalinen Tasavertaisuus ry:n järjestämän Pride-tapahtuman päämarssille. Uhriksi joutui myös joitakin ystäviäni ja tuttaviani. Lehtitietojen mukaan uhrien joukossa oli myös vanhempiensa kanssa marssille osallistuneita lapsia. Poliisi pidätti tekijöiksi epäillyt saman päivän aikana, eikä kukaan kaasun uhri loukkaantunut vakavasti. Päällisin puolin isku näyttää satunnaiselta, pienen ääriryhmäporukan tekemältä tempaukselta.

Isku on kuitenkin vain yksi ääripää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen toiseuttamisesta ja ylenkatsomisesta, joka on meille näihin vähemmistöihin kuuluville arkipäivää. Pari esimerkkiä löytyy ihan sunnuntai-Kalevan sivuilta 4.7., päivää kaasuiskun jälkeen. Pääkirjoitussivulla ydinvoima- ja globalisaatioaktivismia käsittelevä kirjoitus päättyi kömpelöön homovitsiin: ”Ruotsalaisen luutnantin ja yliluutnantin saattoi aikoinaan erottaa toisistaan vain rautakangella. Huligaania ei erota aktivistista edes sillä.” Mielipidesivulla on paljonpuhuvia poimintoja Juttutuvasta otsikolla ”Sukupuolineutraali avioliitto”: keskustelun aloittaja ihmettelee, ”miksi Pride-kulkueet yleensä sallitaan”, jolloin toinen kommentoija kehuu aloittajaa ”terveellä tavalla asioista ajattelevaksi ihmiseksi”. Kalevan nettisivuilla kaasuisku-uutisen kommenttiketjun tekstit olivat myös homofobisuudessaan uskomatonta luettavaa – ilmeisesti Kalevan sivujen moderaattoreidenkin mielestä niin uskomatonta, että kommenttiketju poistettiin.

Tilanteessa, jossa pohjoisen Suomen päälehden pääkirjoitussivulla kirjoituksia koristellaan homovitseillä, ja jossa uutinen Helsingin Pride-marssin kaasuiskusta saa nettikirjoittelijoilta osakseen lähinnä verbaalista ulosteenheittoa, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasavertaisuutta ja näkyvyyttä edistävät tapahtuvat ovat äärimmäisen tarpeellisia.

Kaikilla oululaisilla on kolmen viikon päästä järjestettävässä North Pride -tapahtumassa mahdollisuus näyttää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuva viha, pelko, vähättely ja ylenkatsonta ei kuulu meidän kaupunkiimme.

***

Ai niin. Olen päivittänyt kotisivuani pari kertaa sitten viime kuuleman, eli toisin sanoen lisäillyt linkkejä muualla netissä oleviin teksteihini.  Kirjoitin syksyllä Jaakko Meriläisen kanssa hienon artikkelin, jonka otsikko on Raiskaus sivuraiteella: RapeLay, etnofetisistinen halu ja torjunta. Lisäksi multa on ilmestynyt Kaltion nettisivulla arvio Slavoj Zizekin keikasta Helsingissä.

Aiemmin olin jo laittanut sivuille linkit novelliini Jätehuollon haasteet -joka palkittiin syksyllä; 2009 Get a life! -kirjoituskilpailussa. Linkkasin myös Vaurauden lapset -kirja-arvostelun ja Azumanga Daioh -kirja-arvostelun jotka on julkaistu Animelehdessä vuonna 2007, minkä; jälkeen ne julkaistiin lehden nettisivuilla.

Niin ja kuvia olin kans laittanut muutaman kuvasivuille.

Porno rynkyttää arkaa kohtaa

Puolitoista viikkoa sitten Vapaa-ajattelijat ry. järjesti tempauksen, jossa Raamattuja ja muita pyhiä kirjoja vaihdettiin pornolehtiin. Tempausta tukivat Hustler ja Jallu, eli ilmeisesti Raamattuja vastaan sai Jalluja ja Hustlereita, jotka puolestaan saivat ilmaista mainosta.

Tempaus sinänsä ei herättänyt minussa kovin suuria ajatuksia tai tunteita. En kuulu kirkkoon, ja vanhemmiten olen hiljolleen siirtynyt vakaumuksellisesta agnostisuudesta kohti vakaumuksetonta ateismia. En kuitenkaan koe suurta yhteishenkeä muiden uskonnottomien tai ateistien kanssa. Tietyssä mielessä minusta on siis melko samantekevää, mitä Vapaa-ajattelijat touhuavat, enkä koe heidän edustavan minua. Se, mitä suomen evankelisluterilainen kirkko touhuaa on valitettavasti vähemmän samantekevää sen kulttuurisen ja kansallisen aseman vuoksi. Siten noin niinkuin periaatteessa minusta on ihan hyvä touhuilla kaikenlaista kirkon valtiollista asemaa kritisoivaa.

Suhteeni pornoon taas on lähinnä ammatillinen, mikä tarkoittaa sitä, että olen enemmän kiinnostunut pornon paikasta kulttuurissamme kuin pornokuvien herättämistä tunteista itsessäni, olivat tunteeni sitten kiihotusta, kuvotusta, häpeää tai turtumusta. Tempauksesta kuullessani minua kutkutti vastakkainasettelu ”Raamattu – porno”, jossa sana Raamattu edustaa kaikenlaista uskonnollista kirjallisuutta ja sana porno nähtävästi tarkoittaa paria suomalaista valtavirran heteropornolehteä. Vastakkainasettelu on eittämättä tehokas jo pelkästään käsitetasolla, riippumatta siitä vaihtuiko Mormonin kirja Hustleriin vai Katekismus Jalluun.

Vapaa-ajattelijoiden tekemässä vastakkainasettelussa pornosta tulee symboli paitsi seksuaalisuudelle ja nautinnolle, myös sananvapaudelle, nykyaikaisuudelle, tasa-arvolle, yksilöllisyydelle ja suvaitsevaisuudelle, kun taas Raamattu symboloi seksuaalikielteisyyttä, ilmaisun tukahduttamista, takapajuisuutta, massa-ajattelua ja sortoa. Ja kiinnostavaa kyllä, porno asettuu myös aidon tunteen (!) ja rationaalisuuden (!) puolelle Raamatun, siis uskonnon, sokeaa Jumalan käskyjen seuraamista vastaan. Vapaa-ajattelijoiden lehdistötiedotteessa porno määrittyy hyödylliseksi, rationaalisesti käytettäväksi tuotteeksi, jonka avulla sekä yhteiskunta että yksilö muuttuvat tunteidensa kautta parempaan suuntaan. Niinpä minusta koko kamppiksen kiinnostavin niksahdus oli se, kuinka järkevänä ja rationaalisena abstrakti ilmiö nimeltä porno Vapaa-ajattelijoiden käsissä näyttäytyykään.

Tempauksen jälkeen olen seurannut eri tahojen reagointia. Nähdäkseni kampanja on herättänyt erityisen paljon keskustelua ei-uskonnollisten ihmisten keskuudessa. Jo ennen tempausta Facebookissa ehti eräs ateistiksi tunnustautuva tyyppi kritisoida sitä, että valtavirtapornon kaavamaisia kuvia tuodaan julkiseen tilaan ja että porno samastetaan seksuaalisuuteen yleensä. Samaan syssyyn peräänkuulutettiin reilun kaupan queer-pornoa. Tempauksen tienoilla sitten useampikin uskonnoton ihminen ilmaisi tuohtumustaan Vapaa-ajattelijoita kohtaan ja mietti jopa kirkkoon liittymistä vastarinnan muotona. Kolumnistit, bloggaajat ja Facebook-seinäkirjoittelijat ehdottelivat mitä kaikkea olisi ollut parempi vaihtaa Raamattuihin pornon sijaan (esim. Timo K. Mukkaa, filosofisia teoksia ja Lajien syntyjä). Perjantain 10.6. Hesarissa  Anu Silferberg kirjoitti häpeästä, jota hän ateistina koki tempauksen aikana ja onnistui ilmeisesti tiivistämään monien uskonnottomien tuntoja. Kampanja on koettu tyhmänä, ärsyttävänä ja turhana sekularistisessa Suomessa. Enkä ole vielä edes maininnut krisittyjen piirien reaktoita eli polvirukoilijoita, vastakampanjaa, jossa pornoa vaihdetaan Raamattuihin, tapahtumasta tehtyä tutkintapyyntöä tai Vapaa-ajattelijoiden saamia tappouhkauksia.

Johonkin arkaan kohtaan Vapaa-ajattelijat tempauksellaan osui.

Vapaa-ajattelijat toivat pornon rumasti näkyviin asettamalla sen Raamatun rinnalle. Raamattu kuitenkin jäi pornon taustakankaaksi, kontrastin antajaksi, nousematta keskustelun aiheeksi samalla tavoin kuin porno. En usko, että tempaus sinällään vaikutti uskontojen seksuaalikielteisyyteen suuntaan taikka toiseen.

Tempaus ei niinkään herättänyt keskustelua kirkon tai kristinuskon seksuaalikielteisyydestä (mikä Vapaa-ajattelijoiden tiedotteen mukaan oli kampanjan tarkoitus) kuin keskustelua pornosta. Pornosta ei ole pitkään aikaan puhuttu yhtä kiihkein sävyin. On puhuttu naisen esineellistämisestä, valtavirtapornon epäluonnollisesta, karvattomasta ja silikonoidusta naiseudesta, pornon ihmiskäsityksestä, pornon tuotanto-olosuhteiden ongelmista. Ja toisaalta on puhuttu oikeudesta kiihottua pornosta, seksuaalisesta ilmaisunvapaudesta ja amerikkalaisen antipornofeminismin perinnöstä.

Eniten pornokeskustelua näyttää syntyvän silloin, kun jokin pornoksi määrittyvä ilmiö rynkyttää rajoja viihteen ja taiteen, yksityisen ja julkisen, pitkälle tuotteistetun ja epäkaupallisen välillä. Vaihtamalla Raamattuja Jalluihin ja Hustlereihin Vapaa-ajattelijat tekivät pornosta yhteiskunnallisen kommentoinnin välineen, toivat sen pois yksityisen kuluttamisen alueelta. Muutama tunti pornolehtien vaihtoa Kolmen sepän patsaalla tuotti paljon enemmän puhetta pornosta kuin lukuisat vuosittaiset seksimessut eri puolilla Suomea, myöhäisillan pehmopornot tai H&M:n pornoistuneet joulumainokset.

Kyse ei ole pelkästään pornon tuomisesta julkiselle paikalle pääkaupungissa päiväsaikaan, sillä tokihan porno ja pornoistuneet kuvat ovat jatkuvasti osa arkipäiväämme. Porno ei todellakaan ole mikään tabu. Kyse on siitä, millaisen roolin porno Vapaa-ajattelijoiden käsissä sai. Se, että pornolle annetaan rooli yhteiskunnallisen vaikuttamisen välineenä ja merkitään se hyödylliseksi, terveelliseksi ja järkeväksi on paljon kuohuttavampaa kuin näin merkityn pornon sisältö itsessään. Vastakkainasettelu porno viihteenä versus porno yhteiskunnallisen toiminnan välineenä iskee arempaan kohtaan kuin alkuperäinen ja loppujen lopuksi varsin ilmeinen vastakkainasettelu porno versus Raamattu.

Puisevaa SM-fantasiaa

Näin tylsän ja viston elokuvan. Kyseessä oli Liliana Cavanin elokuva Yöportieri vuodelta 1974. Katsoin sen porukalla Teresa de Lauretis -lukupiirin kanssa sen vuoksi, että se oli yksi niistä harvoista elokuvista, jota käsitteleviä tarkempia pohdintoja sisältyy de Lauretisin suomennoskokoelmaan Itsepäinen vietti.

En ole kirjoittanut blogiin pitkään aikaan, ja nytkin mietin, kannattaako minun oikeasti uhrata aikaa kyseisen elokuvan analysoimiseen, vaikka blogiaihelistallani on paljon kiinnostavampia ja tärkeämpiä aiheita, kuten vaikka lapsiporno, positiivinen ajattelu, yliopistolain vaikutukset ja nostalgoiva yhteenveto siitä, mitä olen kirjoittanut Jatulintarhaan niiden viiden vuoden aikana, jotka blogi on ollut olemassa.

Oikeastaan en pysty oikeuttamaan tätä kyseistä elokuvaa (jota en suosittele kenellekään) käsittelevää kirjoitusta millään muulla kuin sillä, että haluan pohtia tarkemmin elokuvan minussa herättämiä tunteita ja niiden syitä. Tuntuu kuitenkin siltä, että suuri osa näistä tunteista ei liity elokuvaan, vaan pikemminkin siihen, että Teresa de Lauretisia lukemalla olin omaksunut tietynlaisen katsomistavan kyseiselle elokuvalle.

Tosiasia on, että itse elokuva oli paikoin piinallisen tylsä. Toisin paikoin se oli epäuskottava, jopa järjetön. En sinällään ole sitä mieltä, että elokuvien (tai tarinoiden ylipäänsä) tarvitsisi olla järjellisiä tai loogisia, mutta järjettömyyden pitäisi olla linjassa tarinan kanssa. Esimerkiksi seksploitaatio-leffa Ilsa, Tigress of Siberia, jossa paha mutta povekas ex-natsiupseeri kiduttaa miehiä gulagilla, on juoneltaan toki epärealistinen ja paikoin myös järjetön, mutta silti elokuva on sisäisesti koherentti — siis uskottava. Se ei pyri olemaan muuta kuin elokuva, jossa erotisoidaan häikäilemättä totalitaristista vallankäyttöä ja näytetään mahdollisimman paljon verta ja tissejä.

Yöportieri sen sijaan vaikutti vakavalta taide-elokuvalta. Tätä vaikutelmaa tietysti lisäsi se, että Teresa de Lauretis oli vaivautunut analysoimaan elokuvaa. Ehkä elokuva yritti kertoa jotain yleisinhimillistä ihmissuhteiden valtapeleistä. Luultavasti sen oli tarkoitus koskettaa, jopa järkyttää. Koskettamisen ja järkyttämisen keinoksi oli valittu — totalitaristisen vallankäytön erotisointi.

Ennen tarkempaan mäystämiseen siirtymistä referoin elokuvan juonen. Max on hotellin yöportieri, entinen natsiupseeri, joka on keskitysleirillä kiduttanut ja käyttänyt hyväkseen nuorta sosialistityttöä, Luciaa. Maxia odottaa oikeudenkäynti, ja hänen entiset natsitoverinsa yrittävät tuhota mahdollisimman paljon todisteita ennen oikeudenkäynnin alkua. Mutta hui, Lucia, ilmielävä rikosten todistaja, ilmestyykin sattumalta hotelliin. Pelostaan huolimatta (tai sen vuoksi) Lucia tuntee vetoa kiduttajaansa kohtaan, jättää aviomiehensä ja lukittautuu yhdessä Maxin kanssa tämän asuntoon. Maxin natsitoverit yrittävät vakuuttaa, että Luciasta pitäisi päästä eroon, ettei tämä pääse todistamaan oikeudenkäynnissä. Kun Max kieltäytyy, natsitoverit piirittävät parin asuntoon yrittäen näännyttää heidät nälkään. Lopulta Max ja Lucia lähtevät asunnosta, natsit seuraavat heitä ja ampuvat heidät sillalle. End of story.

Ilmeisesti elokuvan pitäisi kertoa siitä, kuinka Maxin ja Lucian sadomasokistisesta suhteestaan saama nautinto ylittää rajoja. Keskitysleirillä on sallittua kiduttaa ja haluta kiduttaa, mutta sodan jälkeen enää ei. Koskaan ei pitäisi haluta tulla kidutetuksi, mutta silti Lucia haluaa. Jotkut tyypit haluaa alistaa ja toiset alistua, vähänks on transgressiivista hei!

Teresa de Lauretis kirjoittaa, että Maxin ja Lucian perverssi halu ja seksuaalinen intohimo — ”perverssi sosiaalista normaaliutta tavoittelevien ihmisten pintakiiltoisen moraalin mittapuulla” (s. 141) — osoittaa vääräksi käsityksen normaaliudesta ja normaalista halusta. Rohkenen olla Teresan kanssa eri mieltä. Tietyssä mielessä perversseintä elokuvan haluskenaariossa oli se, että siinä ei oikeastaan ollut mitään erityisen perverssiä tai epänormaalia, vaan Maxin ja Lucian suhde ja halutalous noudatti suoraviivaisesti heteroseksuaalista romanssia. Tietysti Lucia jättää aviomiehensä ja heittäytyy sen miehen käsivarsille, joka on alistamalla herättänyt hänen uinuvan naisellisen halunsa. ”Rakastan häntä”, tunnustaa Maxkin entiselle natsitoverilleen, ja siitäpä loppujen lopuksi onkin kyse: Romeosta ja Juliasta, jotka eivät voi saada toisiaan, koska maailma on sijoittanut heidät Montaguen (öh, siis natsien) ja Capuletin (öh, siis keskitysleirivankien) sukuun.

Vai tätäkö Teresa tarkoittaakin? Sitä, että Maxin ja Lucian halu on perverssiä siksi, että se noudattaa niin johdonmukaisesti heteroseksuaalista romanssia? Vai olenko vain itse lukenut liikaa queer-teoriaa?

Mutta mistä loppujen lopuksi oli kyse omassa ahdistuksen ja ärtymyksen tunteessani? Kyse on toki osittain samasta asiasta, josta de Lauretiskin kirjoittaa: ”monet katsojat kieltäytyivät eläytymästä tai olivat kykenemättömiä eläytymään siihen. Sen fantasia oli joko liian uhkaava, liian intiimisti koskettava tai mahdollisesti jopa liian etäännytetty” (s. 141). De Lauretis muistuttaa, että kaikki elokuvien fantasiaskenaariot eivät ole jokaisen katsojan ulottuvilla, eikä jokainen elokuva voi ”vetää puoleensa katsojan katsomishalua” eli saada katsojaa näkemään itseään elokuvan fantasiaskenaariossa.

Selvästikin olin kykenemätön eläytymään elokuvaan, eikä se myöskään vetänyt puoleensa katsomishaluani. Jos olisin katsonut elokuvaa yksin tai kepeämmissä tunnelmissa, olisin luultavasti pikakelaillut, tehnyt jotain muuta, jutustellut, napostellut. Olisin elokuvan aikana ehtinyt mainiosti korjata muutaman vaatteen tai kutoa jotakin, sillä siinä oli paljon katsomishalua näivettävää tyhjäkäyntiä, jonka aikana olisi voinut keskittyä parsimiseen tai karanneiden silmukoiden poimimiseen. Olisin jopa saattanut jättää elokuvan katsomisen kokonaan kesken.

Elokuvan katsominen osana lukupiiriä, Teresa de Lauretiksen ajatuksia samalla reflektoiden, teki tilanteesta vakavan. Samalla leffaa tuli katsottua ikäänkuin se olisi vakavan katsomisen arvoinen. Leffan kohtauksessa, jossa Max ja Lucia näkevät nälkää piiritetyssä asunnossa, heidän jaloissaan pyörii kissa. Mietin, että ”eikö ne tajua nyt syödä tota kissaa”, ja leffan jälkeen yksi lukupiirimme jäsenistä kertoi ajatelleensa samaa. Ajatus on moninkertaisesti huvittava. Ensinnäkin yhteinen ajatuksemme kertoo siitä, kuinka katseemme kiinnittyi johonkin epäolennaiseen sen sijaan, että olisimme katsoneet sitä, minkä piti olla keskiössä. Voi kysyä, siirsimmekö katseemme keskiöstä, koska siinä oli jotain, jonka halusimme torjua — vai koska keskiössä ei oikeastaan ollut mitään, mitä katsoa? Toisekseen kissan läsnäolo tekee asuntoonlukkiutumisskenaarioon särön. Mistä kissa sai ruokaa, jos ihmiset nääntyvät nälkään? Menikö se ikkunan kautta metsästämään rottia? Jos meni, toiko se niitä isännälleen? Jos toi, söivätkö päähenkilöt ne? Ja jos kissa oli sisällä, eikö päähenkilöille edes kymmenentenä ruoattomana päivänä tullut mieleen syödä kissaa? Kolmannekseen: siellä me vain istuimme katsomassa sitä elokuvaa hiljaa ja vakavina kommentoimatta elokuvaa ääneen. Voi meitä ja meidän keskinäistä kilttiä tyttöyttämme.

Sinänsä kokemukseni noudattelee sitä, mitä de Lauretis kirjoittaa niistä katsojista, jotka torjuivat kyseisen elokuvan fantasian. Lauretiksen mukaan elokuvan fantasiaan samastumista voivat rajoittaa muut subjektiiviset, sosiaaliset, tietoiset ja tiedostamattomat representaatiot ja identiteettikonstruktiot, jotka sitten voivat ylimäärittää katsomistapaa. Näin kyllä totta totisesti kävi: de Lauretiksen lukeminen ylimääritti Yöportierin katsomistapaani. Indiana Jonesin monokkelisilmäiset pahisnatsit, univormufetisistiset larppaajakaverini, Tom of Finlandin iloiset SS-miehet, Anne Frank ja O:n tarina olivat varmaan taustalla myös, mutta eniten katsomistapaani kuitenkin määritti Teresa de Lauretis.

Vastausta vaille kuitenkin jää se, mihin elokuvassa oikein olisi pitänyt pystyä eläytymään. Mihin fantasiaskenaarioon siinä itsensä oikein olisi voinut sijoittaa? Hahmot olivat liian karikatyyrimäisiä ja tyhjiä ollakseen samastuttavia. Pystyn keksimään kaikenlaisia fantasioita, joita voisi kehitellä ”keskitysleirivanki kohtaa kiduttajansa” -juonen ympärille. Ilmeisin fantasia itselleni on kostofantasia, jonka voi kaikin mokomin erotisoida. Myös fantasia siitä, että keskitysleirin ”todelliset” kidutusskenaariot näytellään uudelleen samoilla rooleilla sodan jälkeen uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja uudessa ympäristössä on kiinnostava. Tätä fantasiaa Yöportieri ilmeisesti tavoittelee. Kiinnostava fantasia olisi sekin, että kaiken palattua tavalliseksi ja arkiseksi sodan jälkeen ihmiset fantisoivat salaa ja tukahdutetusti väkivallasta ja järjettömyydestä nauttien halunsa salaamisesta. Puhumattakaan siitä fantasiasta, että sodan kauhujen keskellä seksuaalisuus virtaa Vapaasti, Väkevänä, Todellisena ja Luonnollisena jättäen jälkensä sodan kokeneisiin ruumiisiin ja sieluihin.

Kyse ei siis ole siitä, etten voisi/haluaisi eläytyä valtafantasiaskenaarioihin sinänsä, vaan siitä, että en pysty samastumaan Yöportierin hahmoihin. Valtadynamiikka on ylipäänsä olennainen osa ihmisten sosiaalis-seksuaalista olemusta, eikä minusta vallasta vapaata seksuaalisuutta ole muualla kuin feminististen kukkaistyttöjen fantasioissa (sic). Pystyn toki samastumaan fantasiaan hoikan lyhyttukkaisen tytön alistamisesta, mutta en pysty samastumaan fantasiaan nimenomaan Lucian hahmon alistamisesta.

Elokuvan fantasiaskenaariota asuttavat sen hahmot. Skenaarioita ei voi irroittaa heistä. Hahmoihin on samastuttava, jotta elokuvan fantasia toimisi. Tai sitten on irroittauduttava samastumisesta ja jättäydyttävä katsojaksi, tirkistelijäksi, mikä on ihan mahdollinen fantisoinnin positio. Yöportieri ei kuitenkaan tarjonnut kovinkaan paljoa tirkisteltävää — enkä tarkoita tirkisteltävyydellä paljasta pintaa, vaan sitä, että itse katsomisen akti tuottaa mielihyvää. Luciaa esittävä Charlotte Rampling koppalakissa ja henkseleissä on minusta toki varsin haluttavan näköinen, sillä maskuliinisuuden merkeillä pelailevat femmet koskettavat omia fantasioitani. Haluttavuus on kuitenkin kiinni visuaalisissa merkeissä, ei hahmossa itsessään ja sen toiminnassa.

Mikä sitten on lopputulema? Yksinkertaistettuna: jos haluat natsi-fetisistisiä SM-fantasioita, katso mieluummin Ilsa, She-Wolf of SS tai tsekkaa Tom of Finlandin kuvat. Jos haluat psykologisen elokuvan sodan arvista, katso Pakulan Sofien valinta. Jos haluat elegantin elokuvan naisen masokismista, katso Bunuelin Päiväperho. Jos haluat kuolata Charlotte Ramplingia tai Dirk Bogardea, valitse joku muu elokuva, tai käy katsomassa Youtubesta ainoa näkemisen arvoinen pätkä elokuvasta. Loppu on puuduttavaa kuraa.

Eulogia Evelle

Eve Kosofsky Sedgwick kuoli huhtikuun 12. Siitä saakka olen aikonut kirjoittaa muistokirjoituksen, mutta en ole saanut aikaiseksi. Mutta ehkä juuri nyt on sopiva aika: Sedgwickin piti tulla pääpuhujaksi Regulated Liberties -konferenssiin Turkuun, joka pidettiin viime viikolla. Sedgwick ei ollut konferenssissa juurikaan esillä; häntä ei mitenkään erityisesti muistettu sen enempää konferenssin alkusanoissa kuin lopetuksessakaan, abstraktikirjassa ei ole edes mainintaa, että konferenssin pääpuhujaksi kaavailtu henkilö otti ja kuoli.

Minä siis muistelen häntä nyt.

Sedgwick, jos kuka, oli queer-teorian Grand Old Lady. Hänen pääteoksensa, Epistemology of the Closet ilmestyi vuonna 1990, eli samana vuonna kuin Judith Butlerin Gender Trouble. Summattuna Epistemology of the Closet käsittelee sitä, kuinka homoseksuaalisuus on ydinkide länsimaisessa seksuaalisuuskäsityksessä, ja kuinka erilaiset kaksinaisuudet ryhmittyvät homoseksuaalisuuden ympärille. Miesten välinen seksuaalinen halu muotoutui 1800-luvulla länsimaissa julkiseksi salaisuudeksi, joka oli yhtä aikaa kutkuttava kiinnostuksen kohde ja vastenmielinen, alitajunnan kaappiin tungettava asia, joka keskeisellä tavalla määritti/määrittää myös heteroseksuaalisuutta.

Tässä vaiheessa summausta on hyvä tunnustaa, että en ole lukenut Epistemologyä. Kirja on kuitenkin sen tason klassikko-opus, että pystyisin sanomaan jotakin sen sisällöstä myös ilman Wikipediaa. Epistemology on ollut minulla kirjastosta lainassa useaan kertaan ja olen poiminut sieltä sopivista kohdista viittauksia teksteihin tarvittaessa, mutta näköjään esimerkiksi lisensiaatintyössäni en viittaa siihen kertaakaan. En tiedä miksi – varmaan siksi, etten ole lukenut koko opusta, ja kai olisi tuntunut falskilta tunkea jonnekin sivulauseeseen lisäys ”aihetta on käsitellyt myös Eve Kosofsky Sedgwick (1990)”, jotta kirjallisuusluettelossa näkyisi myös tämän henkilön nimi.

Sedgwick pysyi minulle pitkään etäisenä teoreetikkona, jonka ajattelusta on hyvä olla jonkin verran kartalla, mutta jonka kirjoja nyt ei tule ihan huvikseen lukeneeksi. Sedgwick oli sellainen ajattelija, jonka teoksista mieluiten katsoin tärkeimmät kohdat toisen käden lähteen avulla ja luin sitten vain ne.

Mutta sitten käsiin osui A Dialogue on Love. Viime syksynä, varmaan jotakuinkin näihin aikoihin. Synkimpänä syksynä ikinä.

90-luvun alussa Sedgwick sairastui rintasyöpään ja hoitojen aikana masennukseen. Dialogue on omaelämäkerrallinen teos, joka seurailee Sedgwickin ja hänen terapeuttinsa suhteen kehittymistä. Lyhyesti sanottuna se on Sedgwickin rakkaudentunnustus terapeutilleen. Se on hämmästyttävä, kaunis kirja, josta ei oikein tiedä tarkkaan mitä se on – onko se kaunokirjallisuutta, omaelämäkertaa, teoreettisia lankoja? Se ottaa muotonsa japanilaisesta 1600-luvun kirjallisuudenlajista, haibunista, joka yhdistää proosatekstiä ja runoa. Runon lisäksi Sedgwick lisää vielä yhden tekstilajin, terapeutin potilaastaan kirjoittamat merkinnät.

Viime syksynä sängyn vierellä keskeneräisenä odottava Dialogue oli valo pimeyden keskellä. Sitä lukiessa ahdistus hellitti. Teksti resonoi omien ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Nyt kirjaa selaillessa saan kaikuja siitä tunteesta, jonka kirja viime syksynä herätti. Tiukkaan käpertyneen mykkyyden ympärille tulee ilmaa, se saa sanoja ja ojentuu.

”I know I want to talk about sex; it’s what I do for a living (the talking I mean) and I’m good at that, used to it. But my own sexuality – do I even have one? It leaves me stony with puzzlement. I don’t know what it is; neither do I know its relation to what I am.” (Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 42-43.)

Tuntuu melkein liian intiimiltä kirjoittaa sitaatteja kirjasta, ikäänkuin tarjoilisin itseni raakana. Ne eivät ole minun sanojani, ne ovat Sedgwickin sanoja, mutta koska ne ovat hänen, en voi vääntää niitä peittämään itseäni.

”[A] kind of narrow sexual triangle, or at least a

circuit small enough

that its allure was, you would
eventually

get back all of the
erotic energy you’d
sent around it (so

that the point of this
fantasy was nothing is
ever really lost) –

[…] Imagine it big
enough that you could never
ever know whether

the system was closed,
finally, or open. So
the point could only

lie in valuing
all the transformations and
transitivities

in all directions
for their difference, trans-i-ness
and their skilled nature.

Not their closure ”

(Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 113-114.)

Loppusyksystä sain tietää Lundissa tammikuussa pidettävästä pohjoismaisesta sukupuolentutkimuksen kurssista, joka keskittyi affekteihin. Toinen kurssille luettavista kirjoista oli Eve Kosofsky Sedgwickin Touching Feeling. Affect, Pedagogy, Performativity. Kurssi tuli juuri oikealla hetkellä. Hain kurssille ja pääsin. Kurssi oli antoisa ja hieno, niin myös Touching Feeling. Kurssilla kuulin myös että Sedgwick olisi tulossa Turkuun.

Mahdollisuus päästä näkemään Sedgwick livenä, kuuntelemaan häntä ja jopa juttelemaan hänen kanssaan tuntui tavattoman arvokkaalta. Mietin itseironisessa hengessä, että kehtaisinko mennä fanityttöilyssäni niin pitkälle, että pyytäisin häneltä nimmaria kirjankanteen (no en sentään pakaraan kuitenkaan). Ihan vakavissani ajattelin kuitenkin käydä kiittämässä häntä Dialoguesta ja kertomassa, että se on Michael Warnerin Trouble with Normalin kanssa minuun vahvimmin henkilökohtaisesti kolahtanut teos.

Lähetin hätäisesti tuherretun abstraktin konferenssijärjestäjille viimeisenä mahdollisena päivänä. Ihme kyllä, se hyväksyttiin korjauksin.

Odotin konferenssia innostuneesti, nimenomaan Sedgwickin takia. Odotukseni oli selvästi henkilökohtaisempaa ja affektiivisempaa kuin esimerkiksi se tapa, jolla odotin Judith Halberstamin pitämää queer-kurssia keväällä 2007 tai Judith Butlerin esitelmiä Puolan konffissa elokuussa 2006. Sedgwick oli kirjoittanut jotain, jolla oli minulle syvällisempi merkitys kuin se, että hänen ajatuksensa vievät tutkimusaihettani jotenkin eteenpäin, tai se, että hän on akateeminen supertähti.

Niinpä huhtikuussa saapunut tieto hänen kuolemastaan oli lamaava. Mainitsin hänen kuolemastaan kavereille, mutta kuoleman merkitystä itselleni oli vaikea välittää. Joku queer-teoreetikko on kuollut, onhan kuolema aina ikävää ja ihmisen työ jää kesken, mutta entä sitten? Menetyksen tunteeni tuntui jollain tavalla naurettavalta ja itsekkäältä.

Mutta miksi ihmiset riehaantuvat jonkun Michael Jacksonin kuolemasta? Miksei Sedgwickille voinut sytyttää kynttilää missään ja kokea kollektiivista surua? Ovatko akateemiset ihmiset sellaisen yläpuolella? Vai eikö Sedgwickin kuolema vain tuntunut missään?

Viimeisinä vuosinaan Sedgwick oli tiibetinbuddhalainen. Minä sytytän suitsuketikun hänen muistokseen.

Antakaa mulle poltettavaa kokaiinia ja peppuseksiä

Muutama päivä on ehtinyt kulua sitten Blogsomen adminien Jatulintarhalle tekemän tempauksen. Tällä haavaa taidan jättää blogin Blogsomeen, kiitos sen, että adminit kaikesta huolimatta onnistuivat selittämään aluksi täysin satunnaiselta vaikuttaneen toimintansa kohtuullisen uskottavasti.

Blogini ilmeisesti joutui johonkin pornofiltteriin lokakuussa 2007 kirjoittamani tekstin takia. Tekstin otsikko oli ”Give me crack and anal sex”, ja se sisälsi queer-teoreettista pohdintaa ajallisuudesta. Otsikko oli sitaatti Leonard Cohenin biisistä Future. Käsittääkseni kukaan ei ollut tehnyt blogistani valitusta, vaan se oli jäänyt sensorien haravanpiikkien väliin jossain Blogsomen omassa luvattomien blogien haravoinnissa.

Admin vastasi seuraavasti: ”I apologise for the error made. Just a little bit of background – we get literally 100’s of pornographic blogs set up (and 100’s that are in flagrant breach of copyright). It is not an easy task picking out valid ones from bad ones. If this is an error it is the first, following the deletion of 1000’s of pretty awful blogs.”

Eli sikäli mikäli oikein ymmärsin, blogi tuhottiin yhden otsikon takia. Merkittävää oli tietenkin myös se, että kyseinen otsikko oli englanninkielinen; tämän nimenomaisen blogikirjoituksen samansisältöinen, mutta suomenkielinen otsikko tuskin jäänee mihinkään pornofiltteriin.

Adminin vastaus jatkuu: ”The task is made more difficult as we don’t particularly like looking at the porno blogs in detail to investigate.” Tämä kohta vastauksessa oli kaikkein hämmentävin. Siis hetkinen? Porno herättää admineissa niin vahvan vastustusreaktion, että jos vaikuttaa siltä, että blogi sisältää pornoa, sitä ei varmasti vilkaistakaan ennen deletoimista? Voin ymmärtää, että pornoblogeja varmaan perustetaan valtavasti, mutta luulisi, että sisällön nopea tarkistus ei aiheuttaisi admineille liian suuria traumoja. Vai minkä tason kamaa siellä blogsomen pornoblogeissa oikein kulkee?

Luin Blogsomen käyttöehdot läpi, ja todellakin, kyllähän siellä lukee, että ”You agree to not use the Service to: (a) upload, post or otherwise transmit any content that is […] vulgar, obscene, pornographic […] (p) use the site to host adult images for sites hosted on blogsome.com or other domains”. Lukee myös, että ”You agree to use the Services only for lawful purposes, in compliance with all applicable laws. Illegality includes, but is not limited to […] sending a message or having content that is obscene, lewd, lascivious, filthy, or indecent with intent to annoy, abuse, threaten, or harass another person”.

Vaikka sinänsä tiedän melko tarkkaan, millaiseen materiaaliin käyttöehdoissa viitataan, sananvalinnat jäivät silti ärsyttämään. Periaatteessa tuollaisella kuvailevien sanojen rimpsulla voidaan plokata mikä tahansa blogi, joka Blogsomea sattuu huvittamaan, mikä tietysti on käyttöehtojen muotoilun tarkoituskin. Mutta silti, millainen blogisisältö on esimerkiksi ”filthy”?

Olen leikitellyt ajatuksella perustaa jonkinlainen kuvablogi, johon voisi keräillä satunnaisia taideluomia, ja omat taideluomani tuntien osaa niistä voisi kuvailla Blogsomen paheksumilla adjektiiveilla, tai vähintäänkin luokitella sanaparilla ”adult image”. Blogsomeen sellaista kuvablogia ei kuitenkaan kannata laittaa. Mutta kannattaako laittaa juuri mihinkään muuallekaan, kas siinä kysymys.

Kiinnostava on nimittäin myös se vastaus, jonka sain toiselta adminilta ennen ylläolevaa anteeksipyyntöä. Tämä toinen admin sanoi suoraan, ettei tiedä, miksi blogini on deletoitu, mutta selitti adminien tylyyttä ja lyhytsanaisuutta seuraavasti: ”There might also be legal reasons why the admins can’t come out with a straight answer. The original ”complaint” might have come from a private entity or from a state and the issue might still be ongoing. In todays climate of state-run paranoia for ”terrorism”, child pr0n and filesharing, nothing can be ruled out.”

Eli admin käytännössä sanoi, että valtio – tai jokin yritys – voi hyvinkin häiriköidä Blogsomea sen perusteella, mitä jotkut satunnaiset bloginkirjoittajat kirjoittelevat. Tässä tapauksessa en edes tiedä, mikä tuo ”valtio” on. Blogsome on irlantilainen palvelu, kyseinen admin oli myös irlantilainen, mutta käyttöehdot ovat täynnä viittauksia Yhdysvaltojen lakeihin.

En tiedä, millainen yksityisyyden suoja Irlannissa on, ja onko Blogsomella velvollisuus luovuttaa käyttäjätietoja esimerkiksi poliisille siinä tapauksessa, jos se rikostutkinnan takia on tarpeen. Se ei oikeastaan ole edes olennaista: olennaisempaa on se, että adminin vastaus heijastaa nykyistä ilmapiiriä, jossa asiallisina itseään pitävät palveluntarjoajat (ja netinkäyttäjät) hyppäävät säikähdyksestä pienimmästäkin viittauksesta kiellettyihin aiheisiin, kuten juurikin terrorismiin, lapsipornoon ja tiedostojen jakamiseen.

Tässä ilmapiirissä sekä erilaiset internetpalvelujen tarjoajat että niiden käyttäjät pyrkivät kilvan vakuuttamaan omaa kunniallisuuttaan. Minäkin pönkitin kunniallisuuttani admineille kirjoittamissani viesteissä mm. viittauksilla yliopistoon. Ei, en ole satunnainen rähmäinen runkku, olen YliopistoTutkija. Mutta miksen saisi olla rähmäinen runkku? Miksi blogini yliopistotutkijan blogina on jotenkin parempi ja olemassaololtaan oikeutetumpi verrattuna blogiin, joka vaikkapa sisältäisi pornoleffojen arvosteluja tai pornotarinoita?

Ehdin myös jo miettiä, että mitä jatkossa kannattaa blogiinsa kirjoittaa, jottei kirjoitelma tartu mihinkään filtteriin. Ennen kuin selvisi, että deletoinnissa oli kyse Blogsomen omasta seulonnasta, jonka uhriksi blogini oli päätynyt, selasin blogini läpi kursorisesti ja mietin, mistä asiasta joku on voinut vetää niin pahasti herneviljelmän nokkaan, että on pitänyt väsätä valitus, ja löysin montakin kohtaa, joista sopivasti konservatiivinen henkilö voisi järkyttyä valituksen verran. Jälkikäteen pännii, sillä noin yleisesti ottaen seison kaiken kirjoittamani takana. En ole blogiin kirjoittanut harkitsemattomasti, joten vaikka mielipiteeni voivat muuttua, en kadu tekstejäni.

Oli miten oli, Blogsome toteaa käyttöehdoissaan kuitenkin: ”blogsome.com supports free speech on the Internet and will not suspend or cancel your account simply because it disagrees with your views expressed at your website.”

Eri asia sitten, mitä nykypäivänä tarkoittaa ilmaisu ”sananvapaus”.

Osa III, rumuudesta

Aloitan kahdella siteerauksella. Ensin annan suunvuoron Anu Saagimille: ”Rumat ihmiset ärsyttävät minua. On tietysti eri asia jos kyse on sairaudesta, mutta jos näen löysän ja ulkonäöstään välinpitämättömän ihmisen, hän ei voi olla mielestäni uskottava. Ei vaikka tekisi työnsä kuinka hyvin”.

Sitten Virginia Despentesille: ”Kirjoitan ruman ihmisen näkökulmasta rumille […] Ja selvyyden vuoksi sanon heti kättelyssä: en pyytele anteeksi enkä valita, sillä Virginie Despentesinä oleminen on kiinnostavampaa kuin mikään muu. […] Olen aina tuntenut itseni rumaksi, hyväksyn rumuuteni varsinkin kun se on pelastanut minut surkealta elämältä, jossa olisin joutunut sietämään vierelläni laput silmillä eläviä nahjuksia. Olen tyytyväinen itseeni tällaisena, haluavana pikemmin kuin haluttuna osapuolena.” (King Kong -tyttö, s. 7-10.)

Molemmat alun sitaateista ovat minulle osoitettuja.

Kuulemma on sellaisia naisia, jotka eivät voi viedä roskia ilman maskaraa; minä en kuulu heihin. Juuri minä ärsytän Anu Saagimia, juuri minä olen se, joka likaisissa tuulihousuissa, meikittömänä, silmäpusseineni ja pyöräilykypärä päässä jonotan ruokakaupassa. Tätä on Anu Saagimin rumuus: välinpitämättömyyttä ulkonäöstä silloin, kun siitä välittäminen ei tunnu olennaiselta tai mielekkäältä. Ja juuri minulle Virginie Despentes kirjoittaa, mutta minun näkökulmastani, tunnistettavasta näkökulmasta.

Mielessäni kävi häpeän häivähdys lukiessani tuon Anu Saagimin mielipiteen elokuisista Ilta-Sanomista. Ikäänkuin Anu Saagim olisi todellakin osoittanut minua, ja väheksynyt olemassaoloani. Ja samantien ärsyynnyin, mutta en pelkästään Anu Saagimin mielipiteestä, vaan omasta häpeästäni. Anu Saagimin mielipide epäilemättä on yksi esimerkki ulkonäkönormeista ja niiden aktualisoitumisesta, mutta normien havaitsemisen sinänsä ei tarvitsisi herättää minussa sen enempää häpeää kuin ärtymystäkään. On lukuisia normeja, joita en noudata, vaikka havaitsen ne, ja joiden noudattamatta jättämistä en häpeä.

Häpeä kertoo rumuuden kokemuksesta, jota Despentes puolestaan syleilee: ”kalpenen raivosta saadessani koko ajan tuntea nahoissani, että koska olen tyttö, josta miehet eivät ole erityisen kiinnostuneita, minun ei kuuluisi olla olemassakaan” (s.8). Tätä Anu Saagim nimenomaan vaatii: rumia ihmisiä ei saisi olla olemassa. Kaikkien tulisi ”pitää huolta itsestään”, käydä ostamassa Tallinnasta kivoja vaatteita ja pysyä timmissä kunnossa.

Omat rumuuden kokemukseni alkavat yläasteelta. Opin liittämään sanan itseeni seiskaluokalla. Liittämisen syy on jälkikäteen helppo määritellä: minulla oli väärät vaatteet, väärät meikit ja väärä kampaus. Ja luultavasti väärä asenne. Yritin kyllä. Kavensin mustat farkut pilleiksi ja laitoin vetskarit lahkeisiin, jotta ne saisi jalkaan, mutta se oli väärä tapa: oikea tapa olisi ollut ostaa kalliit stretch-farkut, mieluiten Levi’s-merkkiset. Laitoin hiukset yöksi pikkuleteille saadakseni kiharoita, mutta sekin oli väärä tapa: oikea tapa olisi ollut käydä kampaajalla tekemässä permanentti tai käyttää kreppirautaa. Toisin sanoen rumuuteni oli hyvinkin juuri Anu Saagimin määrittelemää rumuutta.

Yläasteen ajan tunsin itseni sietämättömän rumaksi. Rumuuden kokemusta vahvisti se, että minua sanottiin rumaksi. Olin totta totisesti yläasteen rumin tyttö. Kun ruotsin tunnilla opettaja kehotti käyttämään jotakin adjektiivia lauseessa, eräs poika kääntyi katsomaan minua ja sanoi esimerkkilauseen ”Jenny är ful”. Jälkikäteen tarkasteltuna rumuuden kokemuksella ei oikeastaan ollut mitään tekemistä ulkonäköni kanssa, vaan rumuuden kokemus heijasti paikkaani yläasteen sosiaalisessa verkostossa kaikkein alimpana.

Käsitys itsestä rumana seurasi minua yliopistoon asti. Lukiossa sain ystäviä, ja opin olemaan välittämättä rumuudestani. Omasta ulkonäöstä tuli kohtuullisen samantekevä, ja lukion ajan pukeuduin varsin neutraalisti, en muodikkaasti joskaan en erityisen persoonallisestikaan.  En meikannut: ensimmäisen puuterirasian ostin juuri ennen lakkiaisia.

Oikeastaan vasta pitkälti yli kaksikymppisenä sisäistin kunnolla sen ajatuksen, että olen tavallisen näköinen enkä ruma. Tosiasiassa suurin osa ihmisistä on varsin tavallisen näköisiä. Hätkähdyttävän kauniita ihmisiä on todella vähän, samoin kuin hätkähdyttävän rumia. Heitä on niin harvassa, että väittäisin kauniiden ja rumien ihmisten luoneen myytit keijuista ja peikoista. Kaikki muut ovat kauniita ja rumia sen mukaan, ovatko nukkuneet tarpeeksi, peseytyneet, kammanneet tukkansa ja partansa, meikanneet, syöneet liikaa suklaata ja käyttävätkö omalle persoonalleen sopivia vaatteita. Lisäksi meidän kulttuurissamme nuoruus ja hoikkuus riittää merkitsemään kauniiksi, mikä selittää sen, miksi tavallisen talliaisen näköisistä tytöistä tulee missejä ja malleja.

Tästä oman tavallisennäköisyyden tajuamisesta huolimatta rumuuden kokemus on minussa syvään juurtunut, minkä reaktioni Anu Saagimin ja Virginie Despentesin mielipiteisiin osoittaa. Rumuuden kokemus ei tarkoita sitä, että häpeäisin ulkonäköäni, tai että haluaisin näyttää joltain muulta kuin miltä näytän. En suhtaudu ulkonäkööni kovin vakavasti. On vaatteita ja värejä, joissa viihdyin paremmin kuin toisissa, ja pidän myös meikkaamisesta. Saan mielihyvää laittautumisesta, sillä laittautuminen on aina hiukan larppaamista, roolin ottamista. Kuten Virginie Despenteskin, olen tyytyväinen osaani haluavana pikemminkin kuin haluttuna osapuolena.

Rumuuden kokemus tarkoittaa pikemminkin sitä, että minun ei pitäisi olla olemassa, tai että saadakseni olla olemassa minun tulisi olla toisenlainen. Siren kirjoittaa blogissaan murrosiän näkymättömyyden tunteesta, joka liittyy ulkonäköön ja ruumiiseen. Rumuuden kokemus onkin nimenomaan näkymättömyyden kokemus. Siksi se on minulle ydinkokemus. Ympäröivä maailma viestittää minulle lukuisia syitä, miksi minun tulisi olla toisenlainen, ja jos olen sellainen kuin olen, minun olisi oltava näkymätön ja hävetä. Suurimman osan näistä syistä pystyn kyseenalaistamaan ja sivuuttamaan. Mutta rumuuden kokemukseen sisältyvä näkymättömyyden vaatimus on niin irrallinen, satunnainen ja kuitenkin itseä määrittävä, että siitä on lähes mahdotonta päästä irti.

Tähän loppuun laitan kasvokuvat sekä Anu Saagimista että Virginie Despentesistä. Kumpikaan heistä ei minusta ole sen enempää ruma kuin kauniskaan. Saagimin naamasta huomaa, että hän pitää ulkonäkönormeja tärkeinä, ja että hän osaa esiintyä kameralle. Despentes taas vaikuttaa kuvissa vakavalta, hiukan kiusaantuneelta. Pelkästään heidän ulkonäkönsä ei kuitenkaan perustele sitä, miksi Saagimille kauneuden kokemus on itseä määrittävä, ja miksi rumuuden kokemus määrittää Despentesiä.

 

Ai niin. Anu Saagim on siis virolainen malli, julkkis ja juorulehtitoimittaja, tunnettu Suomessa lähinnä muotoilija Ristomatti Ratian vaimona. Virginie Despentes on ranskalainen feministikirjailija, joka on kirjoittanut mm. kahden tytön kostoretkestä kertovan kirjan Pane mua ja uuden feministisen manifestin King Kong -tyttö. Despentes heilastelee espanjalaisen filosofin ja queer-aktivistin Beatrix Preciadon kanssa, mutta ei ole erityisen tunnettu siitä.

Naiset ja niiden rasittavat suhteet

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.

Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle ”Mä rakastan sua”.

Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.

Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttäävälillä hauskoja ilmaisuja, kuten ”pudota ajan rakoon” ja ”suorittaa minut” (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.

Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.

Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä – jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.

Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että ”toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä”, kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.

Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta – ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.

Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: ”En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi.” Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.

Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä  sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?

Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.

Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.

Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä – ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.

Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestään selvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.

Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestään selvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan – ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.

Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.

Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta ”voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista” -tekstiä.

Oksettavia

Luin tänään kaksi kirjaa, joista toisen lukemista olen odottanut innolla ja toisen lukemista vältellyt pitkään.

Ensimmäinen näistä oli Sofi Oksasen Puhdistus, ja toinen Viktor Malarekin Natashat – seksibisneksen uhrit.

Luin kummatkin käytännöllisesti katsoen samalta istumalta. Puhdistuksen tosin aloitin jo eilen illalla, ja näin sen ansiosta häiritsevän unen, jossa vierailin irstaiden pukumiesten klubissa, jossa tarjottiin hienostuneimpana ruokana venäläisiä tyttöjä, jotka oli jotenkin puristettu hiilipintaisiksi uuniperunoiksi.

Puhdistuksessahan on kaksi päähenkilöä, Viron kommunistiajalla kovettunut mummo Aliide ja tämän sisaren tyttärentytär Zara, joka on joutunut naiskauppiaiden uhriksi. Heitä molempia yhdistää koettu seksuaalinen väkivalta ja häpeä. Luettuani Puhdistuksen loppuun tuntui siltä, että pitää lukea Malarekin Natashat, varsinkin kun kirja oli sopivasti käsillä. Arvelin, että Puhdistus olisi tarpeeksi oksettava ja nahkoihin käyvä kokemus sinällään, jotta samaan syssyyn voisi lukea faktapaketin ilman että olo kävisi huonommaksi.

Natashat ilmestyi 2005, ja silloin ajattelin, että se pitää lukea, joskus. 2006, pornovuonnani, aloin lukea kirjaa, mutta en saanut luettua alkua pidemmälle, sillä se oli liian ahdistava. Luin työn puolesta pinoittain pornoteollisuutta käsittelevää kirjallisuutta, ja joukossa oli joitakin artikkeleita ja raportteja pornoteollisuuden pimeästä puolesta. Arvelin kuitenkin, että ihan kaikkia yksityiskohtia naiskaupasta ei juuri silloin tarvitsisi tietää. Porno ja prostituutio ovat osa samaa seksiteollisuutta, vaikka Rakel Liekin ”Mun leffa” ja saksalaisella moottoritiellä myyty suihinotto ovat yhtä kaukana toisistaan kuin omien lampaiden villasta kudotut sukat Bangladeshissa riistopuuvillasta lapsityövoimalla tuotetusta halpispaidasta. Halusin kuitenkin keskittyä pornoon, en pohtimaan määritelmien liukumia seksiteollisuuden alueella.

Nyt sain kuitenkin luettua Natashat loppuun. Jos olisin keskeyttänyt lukemisen pitemmäksi aikaa, tuskin olisin saanut jatkettua. Puhdistuksen ja Natashojen aiheuttama niljainen tunne ei kuitenkaan johdu oikeudenmukaisesta raivosta ihmisen pahuutta ja itsekkyyttä kohtaan, vaan siitä, että samastun sekä uhrin että hyväksikäyttäjän osaan. Kumpikin ovat yhtä mahdollisia.

En voi olla ajattelematta, mitä minä tekisin, jos minulla olisi penis, häikäilemättömyyttä, välinpitämättömyyttä ja tarpeeksi rahaa. Jos voisin harrastaa seksiä nätin venakon kanssa halpaan hintaan, enkö harrastaisi? Huurruttaisi arvostelukykyäni uskottelemalla itselleni, että kyllähän se nyt tytön on kumminkin parempi olla lännessä ja ansaita elantonsa kaltaisiani miehiä viihdyttämällä kuin kuolla nälkään kotiseudullaan. Tai miksi turhaan sukupuolittaa, kun rahasta on kyse. Kaipa sitä nainenkin voi ostaa seksipalveluja, kunhan vain likviditeettiä riittää.

Malarek siteeraa yhdessä luvussa seksipalveluja ostavien miesten nettikeskusteluja. Niissä prostituutiota ja naiskauppaa perustellaan laasasmaisesti miesten biologisella tarpeella saada seksiä. Paikalliset viranomaiset puolestaan voivat hiljaisesti hyväksyä naiskaupan, koska on parempi, että miehet raiskaavat ulkomaisia naisia kuin kotimaisia – ikäänkuin raiskaaminen olisi väistämättömästi osa miehisen seksuaalisuuden maailmaa.

Vaikka ajatus luonnonvoimamaisesta miehisestä seksuaalisesta tarpeesta, joka väkisin puskee tiensä kohti kohtua, on naurettava, tunnistan kuitenkin seksuaalisen tarpeen ja sen pakottavuuden. Tunnistan myös sen, miten vallankäyttö voi olla erotisoitunutta, sekä vallan käyttäjälle että vallankäytön kohteelle.

Virginie Despentes kuvaa feministisessä pamfletissaan King Kong -tyttö uraansa prostituoituna. Hänelle prostituoituna työskentely oli voimaantumista, oman seksuaalisuuden haltuunottoa. Despentes aloittaa pamflettinsa toteamalla kirjoittavansa ”ruman ihmisen näkökulmasta rumille”. Hän vertaa reisitaskuhousujen ja lenkkareiden vaihtamista minihameisiin ja korkokenkiin taikatempuksi, jonka Ihmenainen tekee puhelinkopissa. Puhelinkopista tulee ulos ihan eri ihminen kuin se, joka koppiin aluksi meni. Huoran rooli tarjoaa jotain sellaista, mitä arkisen ja ruman reisitaskuhousu-Virginien rooli ei tarjoa. Despentesin kokemuksessa erotisoituneella vallalla on tärkeä osa, ja valta liikkui Despentesin ja hänen asiakkaidensa välillä.

Despentesin yksityisyrittäjyyden ja moldovalaisesta orpokodista siepatun ja prostituoiduksi pakotetun teinitytön kokemusten välillä on kuitenkin valtava ero. Naiskaupan ja pakkoprostituution järjestelmällisyys, laajuus ja raakuus on yököttävää, samoin kuin viranomaisten välinpitämättömyys ja korruptoituneisuus. Erityisen pöyristyttävää on se, että rauhanturva-alueet, kuten Kosovo, ovat muodostuneet naiskaupan päätepisteiksi.

Niljaista on kuitenkin se, että yksilötasolla seksuaalinen vallankäyttö on käsitettävissä. Valta on fantasioiden keskeisimpiä elementtejä. Eivät naiskauppa ja prostituutio ole ilmiöitä, jotka ovat jossain tuolla hämärässä, pahojen heteromiesten aluetta, vaan ne ovat raakoja ilmentymiä fantasioista, jotka ovat kulttuurisesti tuttuja. Niitä ei voi sulkea ulkopuolelleen. Ne ovat syvästi abjektiivisia.

”Haluamme synnyttää vain haluja”

En tänäkään vuonna osallistunut Prideen, mutta Pink Black Block onnistui jälleen herättämään ajatuksia, joista voisi väsätä parikin blogikirjoitusta.

Tänä vuonna Pink Black Blockin teemana oli viha, ja blokki onnistui säikäyttämään Priden järjestäjät Facebook-ryhmässä olleella ”polttopullot mukaan” -heitolla – joka tosin muutettiin muotoon ”polttopillut mukaan”, mutta liian myöhään, jotta sillä olisi medianäkyvyyden kannalta merkitystä. Hesarissa uutisoitiin HeSetan pelkäävän väkivaltaa Pride-marssilla. Varsin kuvaava on myös Pride-koordinaattori sanoutuminen irti Pink Black Blockista: ”Olemme huolissamme vastamielenosoituksesta. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän kulkueemme kanssa, ja olemme ilmoittaneet siitä poliisille.”

Tuskin Pink Black Blockin tarkoitus oli profiloitua vastamielenosoitukseksi, vaan tuoda pride-marssille muutakin puhetta kuin pelkkää hip-hei-homoilottelua ja kannustaa keskusteluun kuvitteellisen ”queer”-yhteisön sisällä, enemmän kuin asettua yhteisöä vastaan. Polttopullopuhetta pidän kuitenkin arveluttavana: valitettavasti väkivalta pride-marsseilla varsinkin Itä-Euroopassa on sen verran yleistä, että en osaa nähdä polttopulloheittoa camp-vitsinä.

Harmittaakin, että varsin harvassa tiedotusvälineessä oltiin ilmeisesti vaivauduttu lukemaan Pink Black Blockin lehdistötiedote kunnolla. ”Kuolema heterokulttuurille” ja ”Ryöstämme rahat, asunnot, palvelut ja työpaikat” olivat iskulauseita, joihin oli helppo takertua. Vähemmän tilaa saivat lehdistötiedotteen keskeisimmät lauseet ”Jokainen tilanne, jossa ruumiimme kielletään ja halumme tehdään näkymättömäksi, kasvattaa vihaamme. […] Meidän täsmäaseemme on halu. Se ei ole tuhottavissa, ei haltuunotettavissa eikä laimennettavissa valtion uusintamiseen. […] Emme halua, että rakastajamme kädet ovat valtion kädet.”

Lehdistötiedotteessa halu, viha, kuolema ja transgressio kietoutuvat niin nätisti yhteen, että joku lehdistötiedotteen kirjoittajista on ihan selvästi lukenut Edelmaninsa ja perillä queer-teorian antisosiaalisen käänteen keskusteluista.

Ja keskustelu onkin tärkeää, muuallakin kuin teoreettisissa sfääreissä leijuvissa kulttuurintutkimuksen seminaareissa. Halua voidaan lähestyä ainakin psykoanalyyttisesti (pysyvän) puutteen ilmaisuna tai sitten deleuzelaisittain tuottavana ja rakentavana, dynaamisena virtana. Riippumatta siitä, mistä näkökulmasta halua katsotaan, on selvää, että halun näkymättömäksi tekeminen ja kieltäminen luo vihaa ja häpeää – jälkimmäinenhän oli Pink Black Blockin teema viime vuonna. Niinpä on tärkeää puhua sekä halusta, että siitä, millaisia vaikutuksia halusta puhumattomuudella on.

Joskus menneisyydessä homoseksuaalisuus viittasi juuri ja nimenomaan haluun, joka oli vääränlaista, väärään kohteeseen suuntautuvaa, liiallista. Nyt homoseksuaalisuus viittaakin halun sijaan parisuhteeseen ja perheeseen: lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuuden määrittely halun kautta olisi poliittisesti epäkorrektia, vanhanaikaista, stereotypioita vahvistavaa.

Halu ylipäätään on olennaisesti väärää, liiallista, sopimatonta; parisuhde ja perhe puolestaan ovat olennaisesti myönteisiä. Halu on sopivimmillaan, kun se jollain tavoin suuntautuu rakentamaan näitä kahta.

Homoseksuaalinen halu tuskin onkaan tullut yhtään sen hyväksyttävämmäksi vuosikymmenien aikana. Homoseksuaalisuus käsitteenä ja ilmiönä on vain siirretty pois halun kentältä perheen ja parisuhteen kentälle. Tällä strategialla on tietysti positiiviset vaikutuksensa: laki parisuhteen rekisteröinnistä ratkaisi lukuisia perintöön, elatukseen ja lähiomaisuuteen liittyviä epäkohtia, eikä lakia olisi saatu aikaan pelkästään halusta puhumalla.

Strategian kääntöpuolena on se, että halusta on tullut näkymätöntä. Niin näkymätöntä, että se jää arvailujen varaan. Se mainitaan vain, kun pakko on, ja silloinkin verhotusti. Oikeusasiamiehen vastikään antamassa lausunnossa todetaan, että ”miesten välinen seksi”, on perusteltu syy kieltää verenluovutus, vaikka tautien leviämisen kannalta on vissi ero sillä, runkkaavatko tyypit yhdessä vai harrastavatko anaaliseksiä. ”Miesten välinen seksi” samastuu anaaliseksiin ja myös pelkistyy siihen kulttuurisessa mielikuvituksessa.

Tosiasia on, että halusta ei setalaispolitiikassa puhuta käytännössä lainkaan. Halusta ei oikeastaan puhuta politiikassa ylipäätään, tai arjessakaan. Halun ilmaisu on kiellettyä, paitsi hyvin rajatuissa tilanteissa. Julkisesti halua saa ilmaista vain tietynlaisia, kaavamaisia ihmisruumiita kohtaan: naiset saavat kiljua Hunks-showssa ja rap-videossa takapuoltaan vemputtava hot mama on miehen halun legitiimi kohde. Tällainen halun ilmaisu kuitenkin mielletään yhteiskunnan ja politiikan kannalta merkityksettömäksi – vaikka halun ilmaisun kaavamaisuus nimenomaan on yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittävää.

En tosin tiedä, onko halusta puhuminen Setan asia: Seta on kansalaisjärjestö, joka ajaa tiettyjä rajattuja yhteiskunnallisia asioita, ja kansalaisjärjestön on tietysti järkevintä omaksua sellainen puhetapa, jolla voi edesauttaa selkeitä poliittisia päätöksiä. Seksuaaliradikaali puhetapa tuskin toisi Setalle kutsua asiantuntijatahona lakivaliokuntaan.

Niinpä Pink Black Blockin kaltaiset seksuaaliradikaalit toimijat ovat äärimmäisen tärkeitä: ne voivat puhua halusta avoimemmin, ja myös siitä, millaisia tunteita halun ilmaisematta jättäminen ja sen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen näkymättömyys herättää.

Dynamiikka halun ja halun ilmaisemisen ja ilmaisematta jättämisen välillä on tavattoman kiinnostava. Mitä tämä dynamiikka tuottaa? Mitä tapahtuu, jos halu on ilmaisemattomissa ja käsittämätön?

Otsikko on muuten lause, joka on otettu suoraan Pink Black Blockin manifestista.