Category: Sukupuoli ja seksuaalisuus

Naiset ja niiden rasittavat suhteet

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun Essi Henrikssonin romaanin Ilmestys. Spoilereita luvassa.

Tarina kertoo kirjallisuudenopiskelija Johannasta, tanssija Sanjasta ja heidän suhteestaan. Sanjalle itämainen tanssi on kaikki kaikessa, ja kun polvileikkaukseen ei ole varaa, Sanja alkaa huorata. Johannalle puolestaan Sanja on kaikki kaikessa, hän palvoo Sanjaa ja tämän ruumista kuin uskonnollista ilmestystä. Naapurissa asuu Pietari, joka myös ihannoi Sanjaa, ja jota Sanja käy joutessaan välillä nusaisemassa. Sanjaa ahdistaa kälyinen Suomi, jossa tanssitaidetta ei ymmärretä. Lopulta hän jättää Johannan ja lähtee Kairoon tanssimaan. Pitkän ajan kuluttua Sanja palaa takaisin ja sanoo Johannalle ”Mä rakastan sua”.

Minulta meni monta kuukautta tahkota kirja loppuun, vaikka kirjalla on mittaa vain vähän yli 200 sivua. Kirja oli viime syksyn uusia esikoiskirjoja. Jossain vaiheessa lupasin itselleni, että en lue syksyn uusia esikoiskirjoja enää vain siksi, että ne ovat nuoren naisen kirjoittamia esikoiskirjoja, mutta Ilmestyksen kohdalla tein poikkeuksen, koska tarinan pääjuonena oli kahden naisen suhde.

Sinänsä kirjassa ei ole mitään vikaa. Onhan siinä ihan jees juoni. Käsitteleehän se nuorten aikuisten sitoutumispelkoa, kasvukipuja, oman uran etsintää ja elämän tarkoitusta. Kirja pohtii varsin kiintoisasti ruumiin välineellisyyttä: tanssijalle ruumis on työkalu ja viestintäkeino. Henriksson käyttäävälillä hauskoja ilmaisuja, kuten ”pudota ajan rakoon” ja ”suorittaa minut” (viittaa seksiin). Itse asiassa Ilmestys on luultavasti ihan hyvä kirja.

Minusta se oli kuitenkin tosi tuskaista luettavaa. En osaa yksilöidä vastenmielisyyttäni muuten kuin kirjoittamalla siitä.

Usein ns. mainstream-kirjoissa naisten välistä suhdetta kuvataan jotenkin viitteenomaisesti. Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Z-lehteen arvostelun Joel Haahtelan romaanista Naiset katsovat vastavaloon ja Inka Nousiaisen romaanista Kaksi kevättä – jossa muuten tyttö myös ihastuu tanssijattareen. Arvostelussa moitin kumpaakin kirjaa siitä, että naisten välisestä suhteesta puuttuu jännite, ja kuinka seksistäkään ei puhuta.

Jännitteen ja seksin puutteesta Henrikssonin kirjaa ei voi kuitenkaan syyttää. Henrikssonin kirjassa naisten välinen seksi ei ole pelkästään sitä, että ”toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä”, kuten Haahtela naisten välistä läheisyyttä kuvaa. Henrikssonin kirjassa sormet liukuvat huulten väliin, rintoihin ja pakaroihin tarraudutaan, kaulat purraan sinelmille. Ja suhteessakin on jännitettä: on pettämistä, kyräilyä, arvoristiriitoja.

Kirja ei myöskään ole mikään osoitteleva ulostulokertomus tai tarina identiteettiylpeyden rakentamisesta – ja hyvä niin, sillä sellaisia tarinoita on ihan tarpeeksi. Näihin viitataan kuitenkin juuri sen verran kuin tarinan kannalta on tarpeen: Johanna tuskailee, kuinka kertoa äidilleen muuttavansa yhteen tytön kanssa, mutta tuskailusta ei tehdä tirkistelevää spektaakkelia.

Kirjassa on myös hyvin osuva kuvaus biseksuaalisuudesta: ”En vielä tiennyt, että päättämättömyydelle on nimi. Mieleeni ei juolahtanut, että sekin on suunta, joka on markkeerattu painomusteen kaikentietävin ja kaikenpaljastavin kiemuroin jollekin Nykysuomen sanakirjan sivuille. Biseksuaalisuus. Agnostisismi.” Olisin voinut kirjoittaa tuon kuvauksen itse, sillä itselleni biseksuaalisuus, agnostisismi ja sekasyönti ovat samaa juurta, kieltäytymistä ehdottomuuden vaatimuksesta.

Mutta jos kerran Ilmestyksessä on niin paljon hyviä puolia, niin mikä  sitten aiheuttaa niin viston olon, että kirjaa on näin jälkeenpäin vaikea kunnolla edes selata?

Visto olo ei ole samanlainen kuin se, joka tuli Sofi Oksasen Puhdistuksen lukemisen jälkeen. Puhdistus oli pakko lukea, se oli ruhjova ja voimallinen. Ilmestys sen sijaan oli haalea ja niljainen.

Iso osa vastenmielisyyttä johtuu tavasta, jolla naisten suhde on kuvattu. Suhde on tarinan keskiössä, mutta tuntuu, että sillä ei kuitenkaan ole kunnollista olemassaolon oikeutta. Se on irrallaan muusta maailmasta, se ei ole läsnä ja olemassa muille tarinan henkilöille kuin Sanjalle ja Johannalle. Naapurin Pietarikin pitää naisia kämppiksinä, ja tietyssä mielessä Pietarilla on miehenä suurempi oikeus ihailla Sanjaa kuin Johannalla. Naisten välinen suhde on lihallinen, ja arkinenkin yhteisine aamiaisineen ja avonaisine vessanovineen. Silti se leijuu jossain toisessa todellisuudessa kuin kupla.

Se, kuinka päähenkilöt jatkuvasti kulkevat toistensa ohi, on tietysti yksi tarinan teemoista. Sanja elää Johannan ihailusta, mutta halveksii Johannaa samasta syystä – ja pelkää, että Johanna kyllästyy siihen, mitä paljettien pudottua ja sulavien liikkeiden loputtua jää jäljelle.

Suhteen irrallisuus liittyy tarinassa kuitenkin vähintään yhtä paljon sukupuoleen kuin päähenkilöiden erilaisuuteen ja epävarmuuteen. Tuntuu siltä kuin kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa kahden naisen suhteesta juuri siksi, että kahden naisen suhteeseen näyttäisi itsestään selvästi sisältyvän joku irrallisuus ja näkymättömyys. Jos Johanna olisi Johannes, tarina olisi ollut pakko kirjoittaa toisenlaiseksi. Johanneksella olisi ollut kulttuurinen oikeutus esittää vaatimuksia.

Tässä kai on juuri se kohta, joka minua ärsyttää: on itsestään selvää, että naisten välisen suhteen voi kirjoittaa epävakaaksi, epävarmaksi, irralliseksi. Sellaiseksi, jossa jätetään paljon sanomatta, ei puhuta asioita halki, ei uskalleta. Ärsytykseni kääntyy henkilökohtaiseksi, sillä itsekin kirjoitan sellaista tarinaa, jossa päähenkilönaiset epävarmistelevat suhteessaan – ja toisaalta omiin merkityksellisiin naissuhteisiini on aina sisältynyt samanlaista epävarmuutta ja irrallisuutta.

Vastenmielisyyteni liittyy siihen, että on vaikea löytää välimuotoa sille, miten elää naissuhteissa ja kuvata niitä: joko ne on kerrottava irrallisina, näkymättöminä ja epävakaina tai sitten pride-paatoksella. On joko oltava varovainen ja yliherkkä, tai sitten viimeisen päälle lesbo, joka tuo muuttokuorman toisille treffeille.

Tuntuu todella vaikealta löytää sellaista kertomisen tapaa, joka ei lumpsahtaisi kumpaankaan klisheeseen. En halua kirjoittaa naissuhteista sillä tavoin, että niiden epävarmuudesta ja irrallisuudesta tulee selviö, jota voi käyttää tarinan koneena sen enempää miettimättä. Mutta en myöskään halua kirjoittaa mitään riemukasta ”voi vitsit kun on tosi jees olla nainen ja rakastaa naista” -tekstiä.

Mainokset

Oksettavia

Luin tänään kaksi kirjaa, joista toisen lukemista olen odottanut innolla ja toisen lukemista vältellyt pitkään.

Ensimmäinen näistä oli Sofi Oksasen Puhdistus, ja toinen Viktor Malarekin Natashat – seksibisneksen uhrit.

Luin kummatkin käytännöllisesti katsoen samalta istumalta. Puhdistuksen tosin aloitin jo eilen illalla, ja näin sen ansiosta häiritsevän unen, jossa vierailin irstaiden pukumiesten klubissa, jossa tarjottiin hienostuneimpana ruokana venäläisiä tyttöjä, jotka oli jotenkin puristettu hiilipintaisiksi uuniperunoiksi.

Puhdistuksessahan on kaksi päähenkilöä, Viron kommunistiajalla kovettunut mummo Aliide ja tämän sisaren tyttärentytär Zara, joka on joutunut naiskauppiaiden uhriksi. Heitä molempia yhdistää koettu seksuaalinen väkivalta ja häpeä. Luettuani Puhdistuksen loppuun tuntui siltä, että pitää lukea Malarekin Natashat, varsinkin kun kirja oli sopivasti käsillä. Arvelin, että Puhdistus olisi tarpeeksi oksettava ja nahkoihin käyvä kokemus sinällään, jotta samaan syssyyn voisi lukea faktapaketin ilman että olo kävisi huonommaksi.

Natashat ilmestyi 2005, ja silloin ajattelin, että se pitää lukea, joskus. 2006, pornovuonnani, aloin lukea kirjaa, mutta en saanut luettua alkua pidemmälle, sillä se oli liian ahdistava. Luin työn puolesta pinoittain pornoteollisuutta käsittelevää kirjallisuutta, ja joukossa oli joitakin artikkeleita ja raportteja pornoteollisuuden pimeästä puolesta. Arvelin kuitenkin, että ihan kaikkia yksityiskohtia naiskaupasta ei juuri silloin tarvitsisi tietää. Porno ja prostituutio ovat osa samaa seksiteollisuutta, vaikka Rakel Liekin ”Mun leffa” ja saksalaisella moottoritiellä myyty suihinotto ovat yhtä kaukana toisistaan kuin omien lampaiden villasta kudotut sukat Bangladeshissa riistopuuvillasta lapsityövoimalla tuotetusta halpispaidasta. Halusin kuitenkin keskittyä pornoon, en pohtimaan määritelmien liukumia seksiteollisuuden alueella.

Nyt sain kuitenkin luettua Natashat loppuun. Jos olisin keskeyttänyt lukemisen pitemmäksi aikaa, tuskin olisin saanut jatkettua. Puhdistuksen ja Natashojen aiheuttama niljainen tunne ei kuitenkaan johdu oikeudenmukaisesta raivosta ihmisen pahuutta ja itsekkyyttä kohtaan, vaan siitä, että samastun sekä uhrin että hyväksikäyttäjän osaan. Kumpikin ovat yhtä mahdollisia.

En voi olla ajattelematta, mitä minä tekisin, jos minulla olisi penis, häikäilemättömyyttä, välinpitämättömyyttä ja tarpeeksi rahaa. Jos voisin harrastaa seksiä nätin venakon kanssa halpaan hintaan, enkö harrastaisi? Huurruttaisi arvostelukykyäni uskottelemalla itselleni, että kyllähän se nyt tytön on kumminkin parempi olla lännessä ja ansaita elantonsa kaltaisiani miehiä viihdyttämällä kuin kuolla nälkään kotiseudullaan. Tai miksi turhaan sukupuolittaa, kun rahasta on kyse. Kaipa sitä nainenkin voi ostaa seksipalveluja, kunhan vain likviditeettiä riittää.

Malarek siteeraa yhdessä luvussa seksipalveluja ostavien miesten nettikeskusteluja. Niissä prostituutiota ja naiskauppaa perustellaan laasasmaisesti miesten biologisella tarpeella saada seksiä. Paikalliset viranomaiset puolestaan voivat hiljaisesti hyväksyä naiskaupan, koska on parempi, että miehet raiskaavat ulkomaisia naisia kuin kotimaisia – ikäänkuin raiskaaminen olisi väistämättömästi osa miehisen seksuaalisuuden maailmaa.

Vaikka ajatus luonnonvoimamaisesta miehisestä seksuaalisesta tarpeesta, joka väkisin puskee tiensä kohti kohtua, on naurettava, tunnistan kuitenkin seksuaalisen tarpeen ja sen pakottavuuden. Tunnistan myös sen, miten vallankäyttö voi olla erotisoitunutta, sekä vallan käyttäjälle että vallankäytön kohteelle.

Virginie Despentes kuvaa feministisessä pamfletissaan King Kong -tyttö uraansa prostituoituna. Hänelle prostituoituna työskentely oli voimaantumista, oman seksuaalisuuden haltuunottoa. Despentes aloittaa pamflettinsa toteamalla kirjoittavansa ”ruman ihmisen näkökulmasta rumille”. Hän vertaa reisitaskuhousujen ja lenkkareiden vaihtamista minihameisiin ja korkokenkiin taikatempuksi, jonka Ihmenainen tekee puhelinkopissa. Puhelinkopista tulee ulos ihan eri ihminen kuin se, joka koppiin aluksi meni. Huoran rooli tarjoaa jotain sellaista, mitä arkisen ja ruman reisitaskuhousu-Virginien rooli ei tarjoa. Despentesin kokemuksessa erotisoituneella vallalla on tärkeä osa, ja valta liikkui Despentesin ja hänen asiakkaidensa välillä.

Despentesin yksityisyrittäjyyden ja moldovalaisesta orpokodista siepatun ja prostituoiduksi pakotetun teinitytön kokemusten välillä on kuitenkin valtava ero. Naiskaupan ja pakkoprostituution järjestelmällisyys, laajuus ja raakuus on yököttävää, samoin kuin viranomaisten välinpitämättömyys ja korruptoituneisuus. Erityisen pöyristyttävää on se, että rauhanturva-alueet, kuten Kosovo, ovat muodostuneet naiskaupan päätepisteiksi.

Niljaista on kuitenkin se, että yksilötasolla seksuaalinen vallankäyttö on käsitettävissä. Valta on fantasioiden keskeisimpiä elementtejä. Eivät naiskauppa ja prostituutio ole ilmiöitä, jotka ovat jossain tuolla hämärässä, pahojen heteromiesten aluetta, vaan ne ovat raakoja ilmentymiä fantasioista, jotka ovat kulttuurisesti tuttuja. Niitä ei voi sulkea ulkopuolelleen. Ne ovat syvästi abjektiivisia.

”Haluamme synnyttää vain haluja”

En tänäkään vuonna osallistunut Prideen, mutta Pink Black Block onnistui jälleen herättämään ajatuksia, joista voisi väsätä parikin blogikirjoitusta.

Tänä vuonna Pink Black Blockin teemana oli viha, ja blokki onnistui säikäyttämään Priden järjestäjät Facebook-ryhmässä olleella ”polttopullot mukaan” -heitolla – joka tosin muutettiin muotoon ”polttopillut mukaan”, mutta liian myöhään, jotta sillä olisi medianäkyvyyden kannalta merkitystä. Hesarissa uutisoitiin HeSetan pelkäävän väkivaltaa Pride-marssilla. Varsin kuvaava on myös Pride-koordinaattori sanoutuminen irti Pink Black Blockista: ”Olemme huolissamme vastamielenosoituksesta. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän kulkueemme kanssa, ja olemme ilmoittaneet siitä poliisille.”

Tuskin Pink Black Blockin tarkoitus oli profiloitua vastamielenosoitukseksi, vaan tuoda pride-marssille muutakin puhetta kuin pelkkää hip-hei-homoilottelua ja kannustaa keskusteluun kuvitteellisen ”queer”-yhteisön sisällä, enemmän kuin asettua yhteisöä vastaan. Polttopullopuhetta pidän kuitenkin arveluttavana: valitettavasti väkivalta pride-marsseilla varsinkin Itä-Euroopassa on sen verran yleistä, että en osaa nähdä polttopulloheittoa camp-vitsinä.

Harmittaakin, että varsin harvassa tiedotusvälineessä oltiin ilmeisesti vaivauduttu lukemaan Pink Black Blockin lehdistötiedote kunnolla. ”Kuolema heterokulttuurille” ja ”Ryöstämme rahat, asunnot, palvelut ja työpaikat” olivat iskulauseita, joihin oli helppo takertua. Vähemmän tilaa saivat lehdistötiedotteen keskeisimmät lauseet ”Jokainen tilanne, jossa ruumiimme kielletään ja halumme tehdään näkymättömäksi, kasvattaa vihaamme. […] Meidän täsmäaseemme on halu. Se ei ole tuhottavissa, ei haltuunotettavissa eikä laimennettavissa valtion uusintamiseen. […] Emme halua, että rakastajamme kädet ovat valtion kädet.”

Lehdistötiedotteessa halu, viha, kuolema ja transgressio kietoutuvat niin nätisti yhteen, että joku lehdistötiedotteen kirjoittajista on ihan selvästi lukenut Edelmaninsa ja perillä queer-teorian antisosiaalisen käänteen keskusteluista.

Ja keskustelu onkin tärkeää, muuallakin kuin teoreettisissa sfääreissä leijuvissa kulttuurintutkimuksen seminaareissa. Halua voidaan lähestyä ainakin psykoanalyyttisesti (pysyvän) puutteen ilmaisuna tai sitten deleuzelaisittain tuottavana ja rakentavana, dynaamisena virtana. Riippumatta siitä, mistä näkökulmasta halua katsotaan, on selvää, että halun näkymättömäksi tekeminen ja kieltäminen luo vihaa ja häpeää – jälkimmäinenhän oli Pink Black Blockin teema viime vuonna. Niinpä on tärkeää puhua sekä halusta, että siitä, millaisia vaikutuksia halusta puhumattomuudella on.

Joskus menneisyydessä homoseksuaalisuus viittasi juuri ja nimenomaan haluun, joka oli vääränlaista, väärään kohteeseen suuntautuvaa, liiallista. Nyt homoseksuaalisuus viittaakin halun sijaan parisuhteeseen ja perheeseen: lesbo ei olekaan nainen, joka haluaa nuolla toisen naisen pimppaa, vaan nainen joka solmii rekisteröidyn parisuhteen ja kasvattaa lapsia toisen naisen kanssa. Homoseksuaalisuuden määrittely halun kautta olisi poliittisesti epäkorrektia, vanhanaikaista, stereotypioita vahvistavaa.

Halu ylipäätään on olennaisesti väärää, liiallista, sopimatonta; parisuhde ja perhe puolestaan ovat olennaisesti myönteisiä. Halu on sopivimmillaan, kun se jollain tavoin suuntautuu rakentamaan näitä kahta.

Homoseksuaalinen halu tuskin onkaan tullut yhtään sen hyväksyttävämmäksi vuosikymmenien aikana. Homoseksuaalisuus käsitteenä ja ilmiönä on vain siirretty pois halun kentältä perheen ja parisuhteen kentälle. Tällä strategialla on tietysti positiiviset vaikutuksensa: laki parisuhteen rekisteröinnistä ratkaisi lukuisia perintöön, elatukseen ja lähiomaisuuteen liittyviä epäkohtia, eikä lakia olisi saatu aikaan pelkästään halusta puhumalla.

Strategian kääntöpuolena on se, että halusta on tullut näkymätöntä. Niin näkymätöntä, että se jää arvailujen varaan. Se mainitaan vain, kun pakko on, ja silloinkin verhotusti. Oikeusasiamiehen vastikään antamassa lausunnossa todetaan, että ”miesten välinen seksi”, on perusteltu syy kieltää verenluovutus, vaikka tautien leviämisen kannalta on vissi ero sillä, runkkaavatko tyypit yhdessä vai harrastavatko anaaliseksiä. ”Miesten välinen seksi” samastuu anaaliseksiin ja myös pelkistyy siihen kulttuurisessa mielikuvituksessa.

Tosiasia on, että halusta ei setalaispolitiikassa puhuta käytännössä lainkaan. Halusta ei oikeastaan puhuta politiikassa ylipäätään, tai arjessakaan. Halun ilmaisu on kiellettyä, paitsi hyvin rajatuissa tilanteissa. Julkisesti halua saa ilmaista vain tietynlaisia, kaavamaisia ihmisruumiita kohtaan: naiset saavat kiljua Hunks-showssa ja rap-videossa takapuoltaan vemputtava hot mama on miehen halun legitiimi kohde. Tällainen halun ilmaisu kuitenkin mielletään yhteiskunnan ja politiikan kannalta merkityksettömäksi – vaikka halun ilmaisun kaavamaisuus nimenomaan on yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittävää.

En tosin tiedä, onko halusta puhuminen Setan asia: Seta on kansalaisjärjestö, joka ajaa tiettyjä rajattuja yhteiskunnallisia asioita, ja kansalaisjärjestön on tietysti järkevintä omaksua sellainen puhetapa, jolla voi edesauttaa selkeitä poliittisia päätöksiä. Seksuaaliradikaali puhetapa tuskin toisi Setalle kutsua asiantuntijatahona lakivaliokuntaan.

Niinpä Pink Black Blockin kaltaiset seksuaaliradikaalit toimijat ovat äärimmäisen tärkeitä: ne voivat puhua halusta avoimemmin, ja myös siitä, millaisia tunteita halun ilmaisematta jättäminen ja sen kulttuurinen ja yhteiskunnallinen näkymättömyys herättää.

Dynamiikka halun ja halun ilmaisemisen ja ilmaisematta jättämisen välillä on tavattoman kiinnostava. Mitä tämä dynamiikka tuottaa? Mitä tapahtuu, jos halu on ilmaisemattomissa ja käsittämätön?

Otsikko on muuten lause, joka on otettu suoraan Pink Black Blockin manifestista.

Rabu rabu

Olen hämmennyksissäni rakkauden edessä.

Hämmennys on toki muhinut pitkään, mutta selkeän muodon se sai Kutu-seminaarissa huhtikuun alussa, jossa puhujana oli ”rakkausprofessori” Kaarina Määttä. Määtän luennon otsikkona oli ”Rakkauden sulous, ahdistus ja lumous”. Rakkaus pyöri mielessäni Kutu-seminaarin jälkeen, mutta pyöriminen ei saanut kunnollista muotoa, ellei keskusteluja kavereiden kanssa lasketa. Kiitos juhannushesarin, jo väsähtänyt rakkaus alkoi jälleen pörrätä kuin yksinäinen hyttynen korvan juuressa.

Juhannushesarin pääkirjoitussivulla oli nimittäin Vieraskynä-artikkeli otsikolla ”Lemmenkaipuu kuuluu kesälomaan”. Kirjoittajana Jari Ehrnrooth, kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti sekä akatemiatutkija Helsingin yliopistossa. Syy sille, että juuri Ehrnrooth kirjoittaa rakkaudesta, lienee se, että hän on vastikään julkaissut rakkautta käsittelevän kristillisen kirjan nimeltä Lähemmäksi kuin lähelle. Ehrnroothin Vieraskynä-tekstikin oli selvästi kristillisävytteinen: ”Kesähäissä moni kohtalon nuolen yhdistämä lemmenpari saa siunauksensa. Eikö siinä silloin Amor istukin Kristuksen olkapäillä?”

Ehrnroothin teksti sai minut jälleen ajattelemaan rakkautta sen vuoksi, että tietyt sanavalinnat ja ilmaisut olivat lähes identtisiä Kaarina Määtän luennolla käyttämien kanssa. ”Rakkauden kohdalla rationaalinenkin ihminen nostaa kätensä. Se tulee jos on tullakseen, syttyy varoittamatta ja roihuaa miten roihuaa. Käsityksemme rakkaudesta ei ole kahdessatuhannessa vuodessa muuttunut vähääkään.” […] ”Yksi katse kaiken muuttaa voi.”

Luennolla Määtän päällekäyvä rakkausdiskurssi sai ihmiset ympärilläni kiemurtelemaan kiusaantuneina, ja ainakin kaksi naistutkimustoveria lähti kesken luennon pois. Itse kuuntelin Määttää lumoutuneena.

En tehnyt Määtän luennosta kunnollisia muistiinpanoja, pääosin siksi, että Määttä ei sanonut rakkaudesta kertakaikkiaan mitään uutta. Odotin koko luennon ajan, että Määttä pääsisi asiaan toistettuaan kaikki rakkauteen liittyvät klisheet, kunnes tajusin, että mitään muuta asiaa hänellä ei olekaan kuin päättymätön litania klisheitä.

Muistikirjaan piirtyi yksittäisiä sanoja, lauseita ja niiden yhdistämiä nuolia: ”Ei ole tulevaisuutta ilman häntä” -> poissulkeminen <- kaksittaisuus -> Se Oikea. Kokemuksen määrittely diskurssin kautta -> opeteltu TUNNE ja KERTOMUS. Rakkaussuhteen määrittyminen ihmissuhteen ideaalityypiksi. Rakkaus hermeettisenä ja suljettuna ja kaiken selittävänä. SEKSUAALISUUS TÄYSIN POISSA.

Ota niistä nyt sitten jälkeen päin selvää.

Muistikirjan sivulla oleva nuolimylläkkäni voisi olla rakkausdiskurssin analyysin alkujyvänen. Erityisesti seksuaalisuuden asemaa rakkausdiskurssissa olisi tarpeellista pohtia. En kuitenkaan ole saanut sitä jyvästä kunnolla hampaisiini. Tuntuu, että analyysin tuloksena olisi vain kimppu samanlaisia itsestäänselvyyksiä kuin rakkausdiskurssi itse.

Tajusin, että rakkausdiskurssin analysoimisen vaikeus liittyy siihen, että se pelaa tunteilla, jotka kaikesta huolimatta ovat tuttuja. Ei ihme, että ihmiset Määtän luennoilla kiemurtelivat: rakkausdiskurssi änkeää iholle kuin puliukko bussissa. Kyllähän sitä tarpeeksi kauan yliopistossa luennoilla istuttuaan oppii kuuntelemaan kaikenlaista kritiikitöntä soopaa, mutta Määtän luentoa ei voinut välinpitämättömästi ohittaa.

Rakkausdiskurssi on niin kiusallinen sen vuoksi, että se monopolisoi tietyt tunteet ja myös tunteista puhumisen tavat. Puhuessaan ”rakkaudesta” Määttä ja Ehrnrooth ovat vakuuttuneita siitä, että he puhuvat kaikkien ihmisten puolesta. ”[R]akkaudenusko kuuluu perusihmisyyteen, ja sen kutsuhuuto kiirii mielenmaiseman kesäyössä”, Ehrnrooth yleistää.

Tällaista universalisointia kuunnellessaan/lukiessaan ei voi olla ajattelematta (ja sanomatta ääneen), että ”ei helvetti oo totta”, mutta lause ei silti ole samalla tavalla merkityksettömänä sivuutettavissa kuin vaikkapa ”uskonnollisuus kuuluu perusihmisyyteen”.

Ihminen on seksuaalinen ja sosiaalinen olento, ja lienee turvallista sanoa, että kiintyminen toisiin ihmisiin on ihmislajille ominaista.  Niinpä ne tunteet, joista rakkausdiskurssi vatkaa vaaleanpunaista käsitemössöä, voivat hyvinkin olla perusinhimillisiä.

Rakkausdiskurssi kuitenkin pakottaa varsin epämääräisen kimpun seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita samaan sydämenmuotoiseen konvehtirasiaan. Vallitseva rakkausdiskurssi tekee väkivaltaa omille tunteille ja kokemisen tavoille, hiljentää ja toissijaistaa ne.

Kaikki puhe, joka käsittelee seksuaalis-kiintymyksellisiä tunteita uhkaa liukua osaksi rakkausdiskurssia. Mutta jos ei halua antautua rakkausdiskurssin valtaan, jää mykäksi. Tunne-elämän ilmaisu typistyy joka tapauksessa: voi käyttää rakkausdiskurssia, tai jättä kokonaan puhumatta koko aiheesta.

Urputusta

Kun avasin lauantaiaamuna Kalevan, ensimmäinen ajatukseni oli, että ”jaa, jenkit sitten valitsivat Hillary Clintonin demokraattien presidenttiehdokkaaksi”. Kalevan kuvassa oli pinkkiin jakkupukuun pukeutunut nainen selin, kohottamassa nyrkkiin puristettua kättä. Kampaus oli vaalea ja pöyheä. Sitten huomasin, että kuvan taustalla oli banderolleja, joissa luki Reilu Suomi. Kuvassa olikin Jutta Urpilainen, 32, ei Hillary Rodham Clinton, 61.

Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla iloinen, jos suurin vasemmistopuolue valitsee puheenjohtajakseen nuoren naisen. Mutta enpä ole. Jutta Urpilainen vaikuttaa epäilyttävältä.

Urpilainen on toisen kauden kansanedustaja, mutta ennen puheenjohtajakisaa en ollut kuullut koko naisesta yhtään mitään. Ja puheenjohtajakisan alettua Urpilaisen mielipiteet ovat olleet joko mitäänsanomattomia tai tuskastuttavia. Mitään uutta ja hienoa hän ei ole sanonut.

Ensimmäinen muistikuvani Urpilaisesta on jostain tv-ohjelmasta, jossa ruodittiin Heinäluoman eroa. Paikalla olivat Jutta Urpilainen, Miapetra Kumpula-Natri ja Maria Guzenina. Juontaja kyseli näiltä nuorilta (30+-ikäisiltä) naisilta, että oiskos jo aika nuoren naisen päästä SDP:n puheenjohtajaksi. Kaikkien mielestä olisi jo aika. Kaikki hymyilivät nätisti, käyttäytyivät asiallisesti ja olivat pukeutuneita siisteihin, mutta hillittyihin asuihin. Kukaan ei sanonut mitään rämäkkää, ei mitään mitä ei olisi jo ennalta voinut arvata. En muista tarkoin keskustelun kulkua, mutta siitä jäi tuskainen olo: mihin on maailma menossa kun joku yli kuusikymppinen äijä on oikeasti radikaalimpi mielipiteiltään kuin kolmikymppiset naiset?

Puheenjohtajakisan alettua Urpilainen totesi että ennenaikaisten vaalien tullen Lipponen voisi olla varteenotettava pääministeriehdokas. Ajattelin, että voi ei, ei Lipponen, hyvänen aika sentään. Demaripoliitikko, jonka valtakaudella uusliberalismi uitettiin sisään suomalaiseen talousjärjestelmään. Lipponen, sen vanhan ja arvoiltaan kulahtaneen SDP:n keulakuva. Ei puoluetta uudisteta kääntymällä jonkun jäärän puoleen!

Niiden muutaman päivän aikana, jotka Urpilainen on ehtinyt olla SDP:n puheenjohtajana, hän on koko ajan kuulostanut epäilyttävämmältä ja epäilyttävämmältä. Ensimmäisessä puheessaan hän luonnehti SDP:tä ainoaksi keskustapuolueeksi, kun Keskusta on siirtynyt kohti oikeaa laitaa. Luonnehdinnalla kai yritettiin kosiskella niitä maltillisia ihmisiä, jotka eivät halua leimautua liian vasemmistolaisiksi, mutta jotka silti vierastavat kokoomuslaista porvaripolitiikkaa.

Harmi vain, että demarien keskustassa oleminen tarkoittaa sitä, että demaritkin ovat siirtyneet kohti oikeaa laitaa. Se, että SDP on enemmän vasemmalla kuin Keskusta, ei ole mikään saavutus. Kaikkien puolueiden nytkähtäminen oikealle pitäisi olla hälytysmerkki, johon erityisesti vasemmistopuolueiden pitäisi reagoida, eikä ylpeillä keskustalaisuudellaan.

Lisää epäilyttävyyttä tulee esiin, kun lukee Urpilaisesta tehtyjä henkilöhaastatteluja. Sunnuntaihesarin haastattelussa toimittaja kysyy, onko Urpilainen feministi ja tämä vastaa epäröiden olevansa ”jonkin sortin feministi”. Tämä tarkoittaa Urpilaiselle sitä, että feminismi ”ei ehkä näy jokapäiväisessä elämässä, mutta olen mukana naisten järjestöissä ja eduskunnan naisverkostossa”. Ettei vaan kukaan epäilisi Urpilaista miksikään miestenvihaajalesbofemakoksi, niin hän lisää vielä: ”Mutta mulla on myös miespuolisissa kollegoissa hyviä ystäviä”.

Minusta on hälyyttävää, että poliittisesti merkittävässä asemassa oleva nainen arastelee feminismiä ja sanoo, ettei feminismi näy jokapäiväisessä elämässä. Miltä pohjalta Urpilainen sitten niitä poliittisia päätöksiään tekee? Eikö tasa-arvon, tuon SDP:n perusarvon, eteenpäin vieminen yhteiskunnassa ole juuri sitä, kuinka feminismin tulisi Urpilaisen jokapäiväisessä elämässä näkyä? Ja vaikka Urpilaisen oma feminismi ei jokapäiväisessä elämässä näkyisikään, olisi vähintään asiallista huomata, että ilman naisliikettä Urpilainen ei olisi siinä asemassa kuin on.

Tähän mennessä Urpilainen on ehtinyt pitää muutaman puheen, joiden teemoista päällimmäisenä on lapsiperheiden aseman parantaminen. Päivähoidon maksuttomuus ja lapsilisien sitominen kustannusindeksiin ovat tietysti kannatettavia tavoitteita. Lapsilisien maksamista 18 ikävuoteen asti sen sijaan voin jo avoimesti vastustaa: parempi olisi laskea lapsilisien maksuikää vuodella ja maksaa opintotukea vähävaraisille 16-18-vuotiaille, vaikka nämä asuisivat yhä vanhempiensa luona. Muistan itse, kuinka tyytyväinen olin, kun lapsilisän maksaminen isän taskuun päättyi, ja saatoin alkaa hakea opintotukea, jolla sentään pystyi maksamaan oppikirjat, välillä käymään elokuvissa ja ostamaan suklaata.

Pääomaverotusta Urpilainen kiristäisi ja palkkaverotusta keventäisi, ja eläkkeistäkin se taisi sanoa jotain hyvää ja kaunista. Mitään uutta sanottavaa Urpilaisella ei SDP:n tavoitteista ole kuitenkaan vielä ollut.

Kaikkein epäilyttävintä koko Urpilaisessa kuitenkin on se, että hänen valintansa nähdään SDP:n nuorennusleikkauksena – ikäänkuin ikä ja sukupuoli riittäisivät siihen, että nyt yhtäkkiä koko puolue kokee muodonmuutoksen ja alkaa kiinnostaa niitä kuvitteellisia nuoria, joista vanha SDP on erkaantunut. Valitettavasti ikä tai sukupuoli ei tee kenestäkään vielä yhtään mitään. Ei ikä ja sukupuoli tee Erkki Tuomiojastakaan vanhakantaista ja paikalleen jämähtänyttä.

Urpilaisen hahmossa kiteytyy muutakin. Hän näyttäisi todistavan, että nuori nainen pääsee politiikan huipulle vain olemalla mahdollisimman kiltti, sisäsiisti ja konservatiivisella tavalla tyylikäs; noudattamalla totuttua linjaa; kääntymällä hädän tullen vanhojen miesten puoleen; välttämällä ärsyttämästä ketään. Nuori nainen nostetaan esiin siksi, että hän on nuori ja nainen. Ei ole sattumaa, että Tarja Filatovista, 45 vee, kohkattiin puheenjohtajakisan aikana paljon vähemmän kuin Urpilaisesta ja Miapetra Kumpula-Natrista. Filatov on epäilemättä kokeneempi kuin kumpikaan edellämainituista, mutta liian vanha ollakseen merkki nuorennusleikkauksesta. Kokemattomuus ei minusta ole sinänsä mikään virhe, se korjaantuu ajan kanssa, mutta jotain, no, epäilyttävää on siinä, että Filatov voitiin niin itsestäänselvästi ohittaa meriiteistä huolimatta.

On toki ymmärrettävää, että puolue, jonka jäsenistön keski-ikä on 60 vuotta, haluaa kovasti kosiskella joukkoihinsa nuorempaa väkeä. Tuntuu kuitenkin, että Urpilaisella puoluetta ei niinkään yritetä myydä nuorisolle, vaan keski-ikäisille, joihin vetoaa ajatus siitä, että demareita vetää nuori nainen. Keski-ikäisille tarjotun nuoren naisen on hyväkin näyttää keski-ikäiseltä jakkupukudaamilta ja edustaa keskilinjan arvoja, ilman mitään radikaaleja lausuntoja, pilvenpolttoskandaaleja tai liian lyhyitä hameita.

Ja keski-ikäisillehän demareita on syytäkin myydä. Kannattaa muistaa, että Suomen ikäpyramidi on tällä hetkellä sipulin muotoinen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vuonna 1947 syntyneitä on hengissä enemmän kuin vuonna 1977 syntyneitä. He ovat taloudellisesti paremmassa asemassa kuin -77 syntyneet (-87 syntyneistä puhumattakaan), heillä on vaikutusvaltaa ja he aikovat elää pitkään.

Väestötilastollisesti onkin viisainta markkinoida asioita nimenomaan sille varakkaalle ja runsaslukuiselle joukolle ihmisiä, joka tunnetaan myös suurina ikäluokkina. Jonkin verran markkinointia kannattaa keskittää myös keski-ikäisiin, 45-55-vuotiaisiin. Nuoria kannattaa toki kosiskella puoluepoliittiseen toimintaan, mutta heidän asenteensa tulee noudattaa sellaisia linjoja, joka miellyttää keskivertoa äänestäjää – joka ei ole nuori. 1960-luvun poliittinen ja yhteiskunnallisesti vaikuttava nuorisoradikalismi oli mahdollista juuri sen vuoksi, että sitä nuorisoa oli määrällisesti paljon: tänä päivänä nuorisoradikalismi jää räpistelyksi, ja valtaa saavat ne nuoret, jotka toimivat kaikessa kohtuudella, asiallisesti ja keskiverrosti, äärimmäisyyksiä karttaen, vallassa jo oleviin samastuen.

Jutta Urpilainen on ollut SDP:n puheenjohtaja vasta pari päivää, ja myönnettäköön, että epäilykseni perustuu paljossa ulkoisiin seikkoihin ja siihen, että olisin halunnut nähdä demarien johdossa Erkki Tuomiojan. Niinpä en epäilyksestäni huolimatta tyrmää Urpilaisen valintaa totaalisesti. Syksyllä nähdään, huvittaako äänestää demareita. Olen äänestänyt demaria aiemmin vain kaksissa viimeisissä presidentinvaaleissa. Saapa nähdä, tapahtuuko SDP:ssä mitään, mikä muuttaisi äänestyskäyttäytymistäni.

Vääristymä, tilapäinen joukko

Lukaisin Nigel Nicolsonin kirjoittaman Virginia Woolfin elämäkerran.

Nigel Nicolsonhan on Virginia Woolfin pitkäaikaisen rakastajattaren, Vita Sackville-Westin poika, joka on myös kirjoittanut teoksen Erään avioliiton muotokuva. Sitä en kuitenkaan ole lukenut, vaikka sen ilmeisesti pitäisi kuulua jokaisen itseensä vakavasti suhtautuvan biseksuaalin yleissivistykseen. Siinä näes kerrotaan englantilaisen aatelisen ja diplomaatin avioliitosta, ja aviopuolisoiden seikkailuista rakastajien ja rakastajattarien kanssa (joita kumpiakin kai oli kummallakin). Käytän sanoja ”rakastaja” ja ”rakastajatar”, koska Nicolsonkin niitä käyttää, vaikka niissä on jotenkin epätäsmällinen ja huvittavakin kaiku.

Olisi oikeastaan kaksi teemaa, joiden ympärillä pohdintoja Woolfin elämäkerrasta voisi pyöritellä. Ensimmäinen on kirjoittaminen, ja toinen ovat ihmissuhteet. Kirjoitan jälkimmäisestä, sillä kirjoittaminen tuntuu herkältä teemalta, jota en osaa lähestyä, ehkä siksi että oma kaunokirjallinen kirjoittamiseni on tällä hetkellä niin tankeaa.

Virginia Woolf oli jäsenenä ns. Bloomsburyn ryhmässä, johon kuuluivat ainakin esseisti Lytton Strachey, taloustieteilijä John Maynard Keynes, kirjailija E.M. Forster, taiteilijat Vanessa Bell, Duncan Grant ja Roger Fry sekä kriitikot Leonard Woolf, Desmond MacCarthy ja Clive Bell. Hangaroundeja olivat mm. Vita Sackville-West, runoilija T.S. Eliot ja taiteilija Dora Carrington. Alunperin ryhmä oli opiskelijakaveriporukka, joka kokoontui Bloomsburyssä, Lontoossa, sijaitsevassa Stephenien huushollissa. Stephenin sisaruksia oli neljä, nimekkäimpinä Virginia (myöhemmin Woolf) ja Vanessa (myöhemmin Bell), sekä heidän vähemmän nimekkäät veljensä, jotka opiskelivat Cambridgessa. Opiskeluaikojen jälkeenkin porukassa syntyneitä ihmissuhteita vaalittiin, ja jäsenet pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa koko elämänsä.

Jälkikäteen historioitsijat ovat mäystäneet tuota kaveriporukkaa paljonkin. Nicolsonin mukaan bloomsburyläisten elämäntapa, ihmissuhteet ja aatemaailma ovat kiinnostaneet tutkijoita paljon enemmän kuin heidän teoksensa, mikä on sääli sinänsä. Aatemaailmaa leimasivat älyllisyyden ihannointi, jonkinasteinen kyynisyys ja ironia suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ateismi/agnostismi, pasifismi, myönteinen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen, ystävyyden arvostaminen ja huoleton suhtautuminen avioliiton ja perheen kaltaisiin instituutioihin.

Valtaosa bloomsburyläisistä oli kuitenkin naimisissa, ja lapsiakin oli. Leonard Woolfin kanssa aviossa olevan Virginian pitkäaikainen suhde Vita Sackville-Westiin on ehkä bloomsburyläisten tunnetuin ménage á trois (kuten Nicolson sen niin elegantisti ilmaisee), mutta oli niitä muitakin. Virginian sisar Vanessa oli naimisissa Clive Bellin kanssa, sai tämän kanssa lapsia ja piti samalla rakastajia. Yksi rakastajista oli Duncan Grant, jolla oli jossain vaiheessa suhde sekä Lytton Stracheyn että Maynard Keynesin kanssa, lukemattomista muista miehistä puhumattakaan. Grantista tuli Vanessan pitkäaikainen elämänkumppani ja tämän nuorimman lapsen isä. Jonkin aikaa Bellit ja Grant asuivat yhdessä maaseutuhuvila Charlestonissa, mutta sittemmin Clive Bell muutti pois. Clive, Vanessa ja Duncan Grant kuitenkin säilyttivät lämpimät välinsä, ja lämpimät välit pidettiin myös Cliven rakastajattariin ja Grantin rakastajiin, joista ainakin David Garnett asui Charlestonissa jonkin aikaa. Sittemmin Garnett otti ja nai Grantin ja Vanessan tyttären, joka oli häntä 26 vuotta nuorempi.

Kotoisa elo Charlestonissa kuitenkaan ole saanut jälkipolvilta yhtä suurta huomiota kuin jotkut muut, dramaattisemmat bloomsburyläiset ihmissuhdekuviot. Yksi niistä on ikuistettu elokuvaan Carrington (1995), jonka pääosaa näyttelee Emma Thompson. Dora Carrington oli rakastunut Lytton Stracheyyn, joka oli rakastunut Ralph Partridgeen, joka oli rakastunut Carringtoniin; näin tarina kertoo. Partridge ja Carrington avioituivat, ja muuttivat yhteen Stracheyn kanssa. Tänä aikana Carringtonilla oli suhteita miehiin ja naisiin, ja Partridgellä pitkäaikainen rakastajatar, Frances. Asuinjärjestely kesti kymmenkunta vuotta, Stracheyn kuolemaan asti. Stracheyn kuoltua Carrington teki itsemurhan. Francesista tuli rouva Partridge. Frances kuoli vuonna 2004, 103-vuotiaana, ja muistokirjoituksen mukaan hän totesi vuonna 1998 tehdyssä haastattelussa: ”If I learnt anything from Bloomsbury, it was the importance of deep and lasting friendship. I’ve always been fortunate to have good and true friends. It’s the one thing that has made life worth living.”

Bloomsburyläisten elämäntapaa, joka perustui valtakulttuurista poikkeaviin ihmissuhdemalleihin ja seksuaalisuuskäsityksiin, on luonnehdittu esi-queeriksi. Samansukupuolisia seksuaalisuhteita harrastavia ryhmän jäseniä on pyritty omimaan milloin mihinkin identiteettipoliittiseen tarkoitukseen – Virginia Woolfkin on milloin lesbo, milloin biseksuaali. Lyön vaikka vetoa, että Bloomsburyllä on tehty myös polyamorista identiteettipolitiikkaa, mutta onneksi olen välttynyt törmäämästä siihen.

Koko setti on siis peruskauraa. En olisikaan kuvaillut bloomsburyläisten kuvioita näin pitkästi, ellei eräs sitaatti Virginia Woolfin kirjeestä Vita Sackville-Westille olisi herättänyt ajatuksia. Virginia oli ollut lankonsa Herbertin ja tämän vaimon luona vierailulla. Herbert oli meklari, joka ei ollut kiinnostunut taiteesta eikä älyllisistä kysymyksistä. Virginia kirjoitti (käännös Ruth Jakobson): ”Tällaista elämä on, toistelin itsekseni. Mitä muuta ovatkaan Bloomsbury tai edes Long Barn [Vitan koti] kuin vääristymä, tilapäinen joukko. Miksi minä säälin ja pilkkaan ihmiskuntaa, vaikka sen elämä on aidosti rauhaisaa ja onnellista? Ihmisillä ei ole lainkaan pyyteitä; he ovat läpeensä yksinkertaisia ja tervejärkisiä.”

Tuosta sitaatista tuli varsin epävakaa olo. Joskus muinoin lueskelin Michael Warnerin kirjaa The Trouble With Normal, joka pitäisi varmaan lukea kohta uudelleen, koska olen sitä niin monesti myöhemmin miettinyt. Warner kuvaa (amerikkalaista) queer-yhteisöä tilaksi, joka sallii erilaisia läheisyyksiä, ja väittää, että queer-yhteisössä ihmissuhteet eivät luokitu seksuaalisuuden läsnäolon tai poissaolon kautta. Warnerin kuvaus on varsin optimistinen, utopistinenkin. Keskeisintä Warnerilla on sen kritisointi, että amerikkalainen homoliike pomppii piirissä avioliitto-oikeuksien ympärillä ja sulkee pois kaikki sellaiset ihmissuhteet, joiden avulla ei voi muiluttaa itseään piirin keskelle. Warner toivookin, että queer-yhteisö säilyttäisi integriteettinsä ja ominaislaatunsa eikä ryntäisi innosta kiljuen hankkimaan yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä parisuhde- ja perhestatuksia.

Warner ei kuitenkaan Virginian tapaan pohdi sitä, onko queer-yhteisö ”vääristymä, tilapäinen joukko”, vaan pitää sen olemassaoloa itsestäänselvänä. Itselleni koko queerin käsite alkoi Virginian sitaatin kautta näyttäytyä hämmästyttävänä sattumana: on loppujen lopuksi yllättävää, että seksuaaliperustaisesta ihmissuhdeluokittelusta poikkeavia tapoja hahmottaa ihmissuhteita on edes olemassa.

Kulttuuriset ihanteet parisuhteista ja rakkaudesta muuttuvat äärettömän hitaasti, ja Bloomsburyn tai queer-yhteisön kaltaiset ihmisryhmät ovat hyvin satunnaisia. Luin Michel Foucaultin Seksuaalisuuden historian kolmannen osan kiireellä lukupiiriin ihan vasta, ja jos Micheliin on uskomista, ihanne parisuhteesta, jossa kaksi ihmistä tulevat rakkautensa kautta erottamattomiksi kuin samaan lasiin kaadettu vesi ja viini, kehittyi jo ajanlaskumme alkuvuosisatoina stoalaisuuden vaikutuksesta. Ystävyyssuhteessa ihmiset puolestaan pysyvät itsenäisinä kuin jyvät, jotka voidaan sekoittaa ja taas erottaa toisistaan. Vertauskuvat viinistä, vedestä ja jyvistä ovat peräisin Plutarkhoksen avioliitto-oppaasta jostain vuoden 100 tienoilta. Niin vahvaa traditiota ei joku satunnainen Bloomsbury tai queer paljoa horjuta.

Lee Edelman on sopivasti nimetyssä kirjassaan No Future (joka on mulla vieläkin kesken, toista vuotta, voi piru) ottanut selkeästi antiutopistisen asenteen. Queer tai homoliike eivät tarjoa mitään suuria yhteiskunnallisia vallankumouksia, eikä tulevaisuus etene aina vain parempaan suuntaan. Erilaisia identiteettejä, ihmissuhde- ja seksuaalikäytäntöjä voi sisällyttää legitiimiin, mutta legitiimin ydin ei muutu, ainakaan nopeasti. Queer – tai Bloomsbury – korkeintaan hipaisevat aidosti rauhaisaa ja onnellista elämää viettävien yksinkertaisten ja tervejärkisten ihmisten elämää.

Bloomsburyn ryhmän ajattelulla, teksteillä ja taiteella on epäilemättä ollut yhteiskunnallista merkitystä, ja esimerkiksi Virginia Woolfin teokset Oma huone ja Orlando ovat olleet naisliikkeelle tärkeitä tekstejä. Ihmisryhmänä bloomsburyläiset kuitenkin olivat Virginian sanoin vääristymä, tilapäinen joukko, joka pystyi syntymään ja elämään tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja tietyssä yhteiskuntaluokassa. Samalla tavoin queer näyttäytyy jo määritelmällisestikin vääristymänä ja tilapäisenä, mahdollisena vain tiettyjen kulttuuristen ja yhteiskunnallisten premissien ehdoilla. Siinä ei ole mitään identiteettijuhlinnan aihetta.

Kanervapuutarha

Silläkin uhalla, että kaikki ovat jo täysin kyllästyneitä Ilkka Kanervaan, päätin silti kirjoittaa aiheesta, kun en ole aiemmin ehtinyt. En ole kiinnostunut Kanervan erosta, sillä sinänsä minusta on samantekevää, kuka kokoomuslainen sillä ulkoministerin pallilla istuu. Stubbin miinuksena on Nato-myönteisyys ja federalismi-into, mutta toisaalta minulla ei ole selkeää kuvaa Kanervan suhtautumisesta Natoon ja EU:n liittovaltioistumiseen. Stubbin plussana taas on toimiminen EU:n seksuaalivähemmistöoikeusverkoston yhtenä varapuheenjohtajana – ja jälleen, Kanervan seksuaalivähemmistöasenteista minulla ei ole käsitystä. Jos itse saisin valita, niin minusta ulkoministeriksi voisi laittaa Erkki Tuomiojan, mutta kun demarit ovat oppositiossa, niin minkäs teet.

Olenkin kiinnostuneempi siitä, miten Kanervan tapausta on käsitelty mediassa, ja millaisia seurauksia kohulla on. Ja suoraan sanottuna huolestuttaa.

Kalevan pääkirjoituksessa 2.4.2008 todettiin Kanervan erottamisesta seuraavaa: ”Samalla Suomen politiikkaan syntyi uusi moraalikoodi. Ministereiltä on lupa odottaa tämän jälkeen hyvää harkintaa ja korkeaa moraalia myös yksityiselämässä”.

Tietääkseni kansanedustajilta ja ministereiltä on edellytetty nuhteettomuutta jo ennen Kanerva-kohua. Suvi Lindén, Kauko Juhantalo ja Arja Alho joutuivat eroamaan taloussotkujen takia, Anneli Jäätteenmäki poliittisen kähminnän takia. Sirpa Pietikäinen vetäytyi eduskuntaehdokkuudestaan rattijuopumuksen takia – ja alkoholin juomisen ennen autolla ajamista sentään luulisi osoittavan hyvän harkinnan puutetta yksityiselämässä. Niinpä Kalevan pääkirjoituksen sievistelevästi ilmaistu ”yksityiselämä” tarkoittaa nimenomaan ihmissuhteita ja seksiä.

Virallisestihan Kanerva joutui eroamaan valehtelun ja julkisen kohun kokoomukselle aiheuttaman haitan takia, mutta minusta julkisessa keskustelussa eron syyt ovat hämärtyneet. Päällimäiseksi syyksi näyttäisi nousseen se, että 60-vuotiaan ministerin ei pitäisi lähetellä flirttailevia tekstiviestejä itseään yli kolmekymmentä vuotta nuoremmalle stripparille.

Kaksinaismoralismista poliitikkojen on toki syytäkin joutua vastuuseen: jos prostituutioon tai homoseksuaalisuuteen jyrkän kielteisesti suhtautuva poliitikko narahtaa seksipalvelujen ostamisesta tai suhteesta samaa sukupuolta olevan kanssa, niin asia on syytäkin nostaa tapetille. Sen sijaan Ilkka Kanervan mieltymys suuririntaisiin, vaaleanpunaiseen pukeutuviin naisiin ei ole voinut olla mikään yllätys äänestäjäkunnalle.

Toki minusta yhdistelmässä ulkoministeri + blondi strippari on jotain häiritsevää. Häiritsevyys syntyy siitä, että yhdistelmä tuo tietynlaiset sukupuoli- ja valtaroolit räikeästi esiin. Tukiaisella ei tuntuisi olevan pääsyä poliittiseen valtaan muuten kuin jonkun valtaa pitävän miehen kautta – iltapäivälehden mukaan hän olisi kiinnostunut kunnallisvaaliehdokkuudesta, mutta mikään puolue ei huoli häntä. Tukiaisessa tiivistyy mielikuva siitä, että naiselle keskeisin tapa päästä käsiksi valtaan on käyttää seksuaalisuutta.

Johanna Tukiainen ja Ilkka Kanerva ovat match made in heaven siinä mielessä, että he tekevät mieheydestä, naiseudesta ja heteroseksuaalisuudesta karikatyyrin. Johanna Tukiaisen olemus on äärimmilleen viritetty eroottinen ärsyke hiukan liian isoine rintoineen, hiukan liian vaaleinen hiuksineen, hiukan liian meikattuine kasvoineen ja hiukan liian vaaleanpunaisine vaatteineen. Ilkka Kanervan valtaapitävän pelimiehen meininki on yhtä liioiteltua. Tukiainen ja Kanerva ovat kuin 70-luvulla ilmestyneen pornolehden vitsipalstalta karanneita.

Yhdistelmä ulkoministeri ja blondi strippari muistuttaakin eroottista fantasiaa, jossa valtaerot ovat keskeisessä asemassa. Fantasia voi vaikuttaa vanhanaikaiselta, jopa tuhnuiselta, mutta jos strippari saa kicksejä siitä, että valtaapitävä mies pyörii hänen puutarhansa ympärillä, ja jos valtaapitävä mies saa pyörinnästä kicksejä, niin mikäpä minä olen sitä tuomitsemaan.

Minusta on huolestuttavaa, jos poliittisten toimijoiden seksuaalifantasioille (ja niiden toteuttamiselle) asetetaan rajat ja vaaditaan jotain epämääräistä ”korkeaa moraalia”. Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että kaikki vähänkin epänormatiiviselle seksuaalisuudelle haiskahtavat asiat tekevät ihmisestä poliittisesti epäuskottavan, jolloin poliittisiksi päättäjiksi valikoituu ihmisiä, joilla on ”korkea moraali”, eli jotka noudattavat normatiivista seksuaalisuutta pilkulleen. Ja koska tämä on ihmisille käytännössä täysin mahdotonta, lopputuloksena on häpeää, salailua ja anglo-amerikkalaishenkisiä seksiskandaaleja.

Tällaiseen suuntaan poliitikkoja koskevat normit ovat minusta jo kehittymässä. 2.4. ilmestyneessä Kalevassa oli myös ”Kanervan ero” -erikoissivut, joilla todettiin: ”Stubbin hyvin tuntevat vakuuttavat, että mitään luurankoja miehen kaapista ei löydy. Unelmavävyksi luonnehdittu erittäin perhekeskeinen Stubb on tässä suhteessa riskitön valinta Jyrki Kataiselta. Eilen enemmän kuin tulevat haasteet uuttaa ministeriä huoletti se, miten nyt sujuvat Oliwer-pojan lauantaiset nelivuotissynttärit. Jatkossa perhe, johon kuuluu juristivaimo Suzannen lisäksi myös tytär Emilie, aikoo muuttaa Suomeen.”

Vaikuttaa siltä, että ollakseen turvallinen valinta poliitikoksi, on hyvä olla toisaalta itse ”erittäin perhekeskeinen” varsin traditionaalisella tavalla – mutta toisaalta sopivan modernisti liberaali ja suvaitsevainen.