Category: Tiede ja tutkimus
Ristiriitaista tietoa liikkeellä Oulun museoiden tilanteesta, myös sivistys- ja kulttuurijohtaja aiheesta täysin pihalla
Nyt ihan oikeesti, Oulun kaupungin sivistys- ja kulttuurijohtaja Mika Penttilä. Oot kirjottanu blogiis otsikolla ”Väärää tietoa liikkeellä Oulun museokeskustelussa”, mutta onnistut kirjoittamaan ristiin sekä itses että kaupungin julkaisemien palveluverkon esittelymateriaalin ja palveluverkkoselvityksen kanssa.
Mitä sä nyt oikeen haluat sanoa? Mitä kaupunki haluaa kaupunkilaisilleen sanoa? Mistä on kysymys, kun diskurssianalyysin ammattilainenkaan ei saa tuosta teidän niin sanotusta viestinnästänne mitään selvää?
Huomaatko sä esim. tässä seuraavassa kirjoittamassas tekstinpätkässä mitään ristiriitaa:
”Sivistys- ja kulttuurilautakunta on linjannut tämän vuoden käyttösuunnitelmassa, että Kierikkiä kehitetään voimakkaasti. Keskuksella nähdään olevan edellytyksiä nousta yhdeksi Oulun vetovoimatekijäksi. Se taas edellyttää, että niin Kierikin päärakennus ja kokoelma kuin kivikauden kylä ja kaivausalueet säilytetään.” […] ”Se, että kaupunki luopuu Kierikin päärakennuksesta, ei tarkoita keskuksen alasajoa.”
Eli toteat ensin, että edellytetään, että päärakennus kokoelmineen säilytetään, ja sitten kaupunki luopuu siitä? Syö ja säästä koko kakku? Schrödingerin museo? Mitä sä oikeen tällä meinaat?
Sen jälkeen selittelet tekstissäs jotain sekavaa:
”Virheellinen käsitys on syntynyt todennäköisesti siitä, että palveluverkkoselvityksen väliraportissa mainitaan, että museokeskus Luuppi luopuisi Kierikin päärakennuksesta ensi vuoden alussa. Raportissa kyllä mainitaan myös, että kivikausikylän toiminta jatkuu, mutta ilmeisesti sitä ei ole riittävästi painotettu.”
Onko sulla nyt ihan oikeesti jäänyt huomaamatta se itsestäänselvä fakta, että ilman sitä päärakennusta ei oo koko keskusta! Se niin sanottu ”kivikauden kylä” joka nyt anteliaasti luvataan säästettäväksi, on joukko järviruo’osta, turpeesta ja männynrungoista rakennettuja majoja, plus helevetin ahdas huoltorakennus, jossa neljä ihmistä pystyy muodostamaan ruuhkan. Ootko käyny siellä? Et ole, koska jos olisit, niin tietäisit, että Kierikkikeskusta ei ole olemassakaan pelkän kivikauden kylän varassa.
Sit oot myös kirjottanu:
”Nykyisin Kierikkikeskus on yli puolet vuodesta suljettuna. Kierikki kaipaa kehittämistä, ja on hyvä selvittää, löytyisikö yksityisen sektorin matkailu- ja palveluyrittäjiltä kiinnostusta asiaan.”
Eikä ole. Kierikki puolet vuodesta suljettuna siis. Tavan tallaajakin tietää, että vaikka keskus ei ole YLEISÖLLE talvikaudella avoinna, siellä kuitenkin järjestetään tapahtumia talvikaudellakin. Myös yksityisen sektorin yrittäjien tapahtumia, sillä tiloja voi vuokrata. Kierikki ”kaipaa kehittämistä”, joo, mutta jos nyt esmes antasitte keskukselle mahdollisuuden pyörittää siellä ravintolatoimintaa edes lounasravintolatasolla, niin se toiminta vois siellä kehittyä kuulkaa ihan itsestään. Jos oikein muistan ja ymmärrän, niin Kierikkikeskuksessa oli paljon enemmän toimintaa talvikaudella ennen Yli-Iin liittämistä Ouluun ja ennen kuin Luuppi tuli sinne sähläämään.
Kirjotit myös:
”Oulussa on puutteelliset tilat niin sanotun olosuhdevalvotun aineiston säilyttämiseen. Koska tällaisten tilojen rakentaminen on helposti yli 10 miljoonan euron investointi, on järkevää selvittää olisiko jossain muualla sopivaa tilaa käytettävissä. […] Siksi kuluvan valtuustokauden aikana pyrimme kehittämään yhdessä Museoviraston kanssa säilytystiloille pitkän aikavälin ratkaisun.”
No miksi ihmeessä sitten palveluverkkoselvityksen diassa nro. 56 lukee seuraavaa?:
”Aktiivisessa käytössä oleva opetuskokoelma jää Ouluun, muu kokoelma valtakunnan moderneimpaan Vantaan museoviraston [sic] kokoelmakeskukseen”.
Mikä ihmeen ”opetuskokoelma”? Museologian opiskelijana en koskaan päässyt kohtaamaan tätä mystistä ”opetuskokoelmaa”, vaan ihan sen normaalin Pohjois-Pohjanmaan museon, ja sitten pistäydyttiin museon varastotiloissa. Tarkoitetaanko tällä opetuskokoelmalla nyt sitä Koiramäki-näyttelyä vai mitä?
Äläkä nyt Penttilä unohda Museoviraston johtajan Juhani Kostetin lausuntoa, jonka mukaan Museoviraston säilytystilat on tarkoitettu viraston omien kokoelmien säilyttämiseen, eikä siihen, että random maakuntamuseot tuuttaa Vantaalle omat kokoelmansa!
Kirjotat blogissas myös:
”Siitä lähtien, kun museo- ja tiedekeskus Luuppi perustettiin, on tavoitteena ollut löytää jokin tila, johon voisimme yhdistää niin museot kuin Tietomaan. Näiden yhdistelmästä voisi tulla ainutlaatuinen historian, taiteen ja tieteen kokonaisuus, joka toimisi niin matkailullisena vetonaulana kuin kiinnostavana kohteena alueen asukkaille ja toimijoille. […] Ainolan kiinteistön kohtalo selkiytyy, kun Luupin uudesta sijoituspaikasta saadaan päätöksiä.”
Mutta kun kuule, arvoisa herra sivistys- ja kulttuurijohtaja, mitään päätöksiä Luupin uudesta rakennuksesta ei ole!! Ei ole paikkaa Luupin rakennukselle, eikä rahaa sen rakentamiseen ole edes myönnetty! Silti palveluverkkoselvityksessä on dia otsikolla ”Palveluverkon toimenpiteet vuosina 2018–2019”, jossa lukee, että: ”Luupin kokonaisratkaisu. Tavoitteena luopua Ainolan museon rakennuksesta ja sijoittaa Oulun historiaa käsittelevän näyttelyn [sic] muihin Luupin tiloihin.” Niin siis tässä niinku kahden seuraavan vuoden aikana. Kun sitä miljoonia maksavaa Luupin rakennusta ei vielä ole olemassakaan.
Jos palveluverkkoselvityksessä lukee, että luovutaan Ainolan museon rakennuksesta, ja sijoitetatan ”Oulun historiaa käsittelevä näyttely” muualle, niin kyllä se mun korvaani maakuntamuseon alasajamiselta kuulostaa. Pohjois-Pohjanmaan museon on tarkoitus palvella koko MAAKUNTAA. Taivalkoskea. Pudasjärveä. Siikajokea. Olhavaa. Raahea. Nivalaa. Joka jumalan pikkukylää pitkin maakuntaa. Heitä varmaan ihan hirveästi ilahduttaa, että jossain Luupin rakennuksen nurkassa on ”Oulun historiaa käsittelevä näyttely”, joka ehkä on tai ei ole se ”opetuskokoelma”, sen sijaan, että säilytetään maakunnan aineellista perintöä!
Ei hyvää päivää. Ette te voi siellä julkistaa palveluverkkoselvitystä, ja sitten sanoa jälkikäteen kaupunkilaisille, että ”väärin luettu, väärin ymmärretty”. Olisitte kirjottaneet sinne vaikka että ”Kierikin päärakennuksen ympärivuotista käyttöä parannetaan” tai ”Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseon olosuhdevalvotun aineiston väliaikaisesta säilyttämisestä toisaalla neuvotellaan Museoviraston kanssa” tai että ”Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseo siirretään Luupin yhteiseen museorakennukseen, jos rakennus rakennetaan, missä tilanteessa Ainolasta luopumista voidaan harkita”. Jos siis oikeasti tarkoitittekin näitä asioita ettekä sitä, mitä niissä dioissa varsinaisesti lukee.
Onko teillä töissä yhtään viestinnän tai suomen kielen ammattilaista siellä? Varmaan on, ja luultavasti ovat hyviäkin työssään. Olisko tässä nyt kuitenkin käynyt silleen, että ootte naiivisti kirjoittaneet palveluverkkoselvityksiin just mitä ootte tarkoittaneet ja alkaneet suunnitella niin Kierikin päärakennuksesta kuin Ainolan museosta luopumistakin ajattelematta hetkeäkään, mitä se tarkoittaa museoiden konkreettisen toiminnan kannalta.
Mikä musta nyt vaan kuulostaa siltä, että sivistys- ja kulttuuritoimessa ollaan epäpäteviä museoalan suhteen.
Älkää tukahduttako Kierikkikeskuksen pöhinää!
”[Museo- ja tiedekeskus] Luuppi luopuu Kierikin päärakennuksesta 1.1.2019 alkaen (Kivikausikylä jatkuu)”. Näin lukee Oulun kaupungin Sivistys- ja kulttuuripalveluiden palveluverkkoselvityksessä.
Järkytyin syvästi lukiessani tämän. Huhuja Kierikin museorakennuksen sulkemisesta ja muuttamisesta esimerkiksi karaokebaariksi oli liikkunut jo jonkin aikaa, mutta olin ohittanut ne liioitteluna. Kierikkikeskushan on pohjoisen Skandinavian tunnetuin kivikautta ja sen tutkimusta suurelle yleisölle popularisoiva museo! Se lyö jatkuvasti kävijäennätyksiä ja ylittää tuottotavoitteensa; siellä käynnistetään uusia projekteja; sitä esitellään tv-ohjelmissa; se on pohjoisen Suomen tärkeimpiä luokkaretkikohteita Ranuan eläinpuiston ohella; se näyttää, kuinka keskeinen, kansainvälinen alue Pohjois-Pohjanmaa oli kivikaudella. Se on vieläpä Suomen ainoa pelkästään kivikauteen keskittyvä museo!
Ei sen toimintaa ole mitään järkeä lopettaa.
Niin luulin. Mutta ilmeisestikin oululainen perinne sivistyksen ja kulttuurin alasajossa on tärkeämpää kuin matkailulliset, sivistykselliset ja tutkimukselliset syyt.
Ennen Kierikkikeskuksen perustamista alueella tehtiin vuosikausia arkeologisia kaivauksia, joista yksiin itsekin osallistuin, Kuuselankankaan opetuskaivauksiin kesällä 1995. Sen jälkeen alueella on kaivettu jatkuvasti, ja viime vuosina erityistä suosiota ovat saaneet yleisölle avoimet kaivaukset, joihin ei edes voida ottaa kaikkia halukkaita. Ainutlaatuisen hienoja löytöjä tehdään vuosittain – yksi niistä, vuonna 2015 löydetty meripihkarengas, ehti olla vuoden verran jopa Luuppi-museokeskuksen logonakin.
Näihin kaivauksiin perustuvat sekä Kierikin kivikautta esittelevän museon näyttelyt, että kivikautisen kylän rakennusennallistukset. Museonäyttelyä uusitaan parhaillaan, ja EU:n viisivuotisella Leader-rahoituksella kylään rakennetaan uusia rakennuksia. Viime kesänä rakennettiin brittiläisten vaihto-opiskelijoiden toimesta kuoppasauna, jonka löylyistä kaikki halukkaat ovat päässeet nauttimaan sekä kesän Muinaismarkkinoilla että syksyn Muinaistulien yössä – jälkimmäinen tapahtuma tarjosi yleisölle mahdollisuuden yöpyä kylän rakennuksissa, ja innokkaita yöpyjiä oli elokuun lopun viileinä öinä lähes sata.
Olen itse osallistunut useina vuosina Muinaismarkkinoihin kylän elävöittäjänä ja esiintyjänä – vapaaehtoispohjalta tietysti. Säät ovat olleet mitä sattuu, hyttysiä on loputtomasti ja savukin mennyt silmiin – mutta silti yleisö hymyilee aina, lapset hiovat kivikoruja tuntikaupalla ja jousiammuntapisteelle on jatkuva jono. Tarinatuokioita nuotion äärellä täytyy venyttää ja tavallisesti niin jäyhät keski-ikäiset miehetkin intoutuvat jutustelemaan ruuhenvalmistustekniikoista ja metsästyksestä. Innokkaimpia vieraita pitää ystävällisesti hätistellä ulos kylästä sulkemisajan jälkeen. Olen myös ollut mukana järjestämässä Kierikkiin kahta liveroolipeliä, joissa oli mukana myös ulkomaalaisia pelaajia. Pelit herättivät myönteistä huomiota liveroolipeliharrastajien keskuudessa kansainvälisesti.
Viime vuosina olen kierrellyt Kierikkiin rinnastuvissa esihistoriaa elävöittävissä kohteissa Ruotsissa ja Virossa (esim. Rõuge muinasmaja, Lojsta, Gene fornby, Glösa älgriket, Lillberget fornby, Vuollerim 6000, Fattenborg jne.). Kierikki on vierailemiini kohteisiin verrattuna ammattimaisesti hoidettu ja ylläpidetty, jatkuvasti yleisötarjontaansa uudistava ja innovoiva. Museon ja kivikauden kylän lisäksi Kierikissä on tapahtumia, kursseja, taidetta, teatteria ja tutkimuksen popularisointia. Olen ollut ylpeä Kierikistä. Se on Pohjois-Skandinavian esihistoriallisten turistikohteiden helmi, jota kehtaa mainostaa.
Tärkein ero esimerkiksi Pohjois-Ruotsin Lillbergetin ja Kierikin välillä on nimenomaan laadukas museo ja jatkuva, sen alaisena tehty tutkimustyö, joka mahdollistaa myös kivikautisen kylän kehittämisen ja säilyttämisen matkailijoille kiinnostavana. Pelkästään vapaaehtoisvoimin tai yksittäisillä projektirahoituksilla toimivat esihistorialliset kyläennallistukset rappeutuvat nopeasti ja lakkaavat kiinnostamasta paikallista yleisöä ja matkailijoita, kuten Pohjois-Ruotsissa on käynyt.
Nykyisen esityksen mukaan Kierikin kivikautinen kylä säilytettäisiin, mutta museosta luovuttaisiin. Ajatuksen pohjalla on kai se kuvitelma, että Kierikissä kiinnostavinta on nimenomaan kivikauden kylä rakennusennallistuksineen. Ajatus on kuitenkin virheellinen: yhtä ei ole olemassa ilman toista. Museossa tehtävä tutkimus ja työntekijät ylläpitävät ja kehittävät myös kylää, ja toisaalta kivikauden kylän rakennusennallistukset eivät ole pelkästään jotain kivaa yleisölle, vaan myös kokeellisen arkeologian tutkimuksellisia toteutuksia. Keskuksessa työskennelleen ystäväni sanoin museo on sydän ja kivikauden kylä keuhkot, eikä sen enempää sydän kuin keuhkotkaan voi elää toisesta irrallaan.
Tunnen useita Kierikissä työskenteleviä tai työskennelleitä ihmisiä. Heitä luonnehtii innostus, omistautuminen työlle ja jatkuva toiminnan kehittäminen. He venyttävät vapaaehtoisesti työpäiviään 10-12 tuntiin ja toteuttavat vapaapäivinäkin milloin mitäkin projektia Kierikissä: nahkaveneen valmistusta, ansapolun kunnostusta tai yleisölle esihistoriallista arkea havainnollistavaa teatteria. Harvassa paikassa arkeologisen tutkimuksen tulokset konkretisoituvat yhtä laadukkaasti kuin Kierikissä.
Kierikissä työskentelevillä vaikuttaa olevan koko ajan jotain uutta ja jännää mielessään, ja sellaista uutta ja jännää, johon myös muut pääsevät osallistumaan. Kuluneen vuoden aikana keskuksella on vuotuistapahtumien lisäksi järjestetty esimerkiksi kalannahan käsittelykurssi ja parkintakurssi; siellä on valmistettu rautaa YLEn Puoli seitsemän-ohjelmaa varten; kuvattu materiaalia kivikauden elämästä Katti Matikaisen lastenohjelmaan; vedetty taiteilija Kari Tykkyläisen ohjaama ITE-taiteen moottorisahaveistokurssi; pidetty metallinpaljastinharrastusta käsittelevä seminaari. Tv-ohjelmien kuvauksia lukuunottamatta kaikki nämä tilaisuudet ovat olleet yleisölle avoimia. Aiempina vuosina Kierikissä on järjestetty myös liveroolipelejä ja teatteriesityksiä, joita on suunnitteilla myös tuleville vuosille – jos Kierikkikeskus vain saa jatkaa olemassaoloaan.
On käsittämätöntä, että Kierikkiä ympäröivä innostus ja pöhinä halutaan nyt Oulun kaupungin toimesta tukahduttaa. Erityisen käsittämätöntä tämä on juuri nyt, kun Oulu on hakemassa statusta Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2026. Kierikkikeskuksen kaltaisella monimediaisella, elämyksellisellä ja tietoa popularisoivalla kohteella olisi potentiaalia olla yksi kulttuuripääkaupunkivuoden kärkikohteita, kunhan markkinointiin vain panostetaan kunnolla. Oulua voisi mainostaa Pohjois-Skandinavian keskuspaikkana jo vuodesta 4000 eaa.!
Palveluverkkoselvitys on kuitenkin pelkkä selvitys, ei päätös. Tilanteeseen voi siis vielä vaikuttaa. Parhaiten vaikuttaminen toimii ottamalla yhteyttä Sivistys- ja kulttuurilautakunnan jäseniin, joiden sähköpostiosoitteet löytyvät ohesta: https://www.ouka.fi/oulu/paatoksenteko-ja-hallinto/sivistys-ja-kulttuurilautakunta
Tarinankertojan vastuu eli tarina susista ja afrikkalaisesta heimosta
Ihminen on tarinoita kertova eläin. Identiteetti muodostuu itselle ja muille kerrotuista tarinoista. Tarinoiden kertominen muokkaa todellisuutta. Ne tarinat, joihin eniten uskotaan, muuttuvat kyseenalaistamattomiksi itsestäänselvyyksiksi eli hegemonisiksi totuuksiksi. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tarinoita kerromme.
Suhtaudun aika pedantisti kaunokirjallisten tarinoideni asiasisältöön: vaikka nyt kirjoitankin fantasiaromaania, en halua fabuloida mitä sattuu. Romaanin konteksti on varhaisrautakausi, kansainvaellusajan ja merovinkiajan taite, ja haluan tarinan olevan sellainen, että voisin tarvittaessa laittaa siihen lähdeviitteet. (Mitä en tietenkään tee, koska luultavasti en halua kirjoittaa yhtä ainutta lähdeviitettä enää koskaan. Tai ainakaan vuoteen.) Rautakauden uskomusmaailman ja folkloren suhteen voin ottaa taiteellisia vapauksia, koska tuhannenviidensadan vuoden takaisesta maailmankuvasta voi tehdä vain tulkintoja myöhemmin kerätyn suullisen aineiston ja esineistön perusteella. Mutta jos merikaali (Crambe maritima) tuli Suomen alueelle vasta viikinkien mukana, tarinani henkilöt eivät sitä voi kansainvaellusajalla natustaa. He eivät voi myöskään ripustaa olkapäilleen ristiretkiaikaisia kupurasolkia eivätkä miettiä Jeesusta.
Näen myös tutkimustekstin kirjoittamisen tarinankerrontana, mutta sen kohdalla olen vielä pedanttisempi siitä, millaisia tarinoita aineistoni pohjalta kerron. Erityisesti yhden informantin tarina on jäänyt häiritsemään: kerroin hänen elämästään yhden puolen, koska se sopi asiayhteyteen, mutta jätin toisen puolen kertomatta, koska se oli siinä kohtaa tutkimustekstiä ylimääräinen. Kuvasin informantin elämää ehkä liian ongelmalähtöisesti, enkä ole varma tunnistaisiko informantti omaa elämäänsä kuvauksestaani. Totta kai tutkija kertoo tarinaa aina tutkimuskysymyksensä näkökulmasta käsin. Tutkimusteksti rakentuu aineistovalinnoille, se on itsestäänselvyys, mutta samalla tutkijan tulee kysyä, millaista todellisuutta omalla tutkimustekstillään luo, ja olla tietoinen tekemistään valinnoista.
Samanlaista tietoisuutta tarinoiden todellisuutta luovasta luonteesta pitäisi pyrkiä ylläpitämään, kun kuuntelee tarinoita, varsinkin silloin kun tarina tuntuu hyvältä. Kerron nyt kaksi sellaista tarinaa.
Ensimmäinen tarina on aika ihana. Siinä sudet palautetaan takaisin Yellowstonen kansallispuistoon Yhdysvalloissa, ja ne onnistuvat muuttamaan koko ekosysteemin lyhyessä ajassa pitämällä hirvikannan aisoissa. Hirvikannan laskiessa lehtipuut kasvoivat enemmän ja houkuttelivat niin lintuja kuin majaviakin. Jälkimmäiset rakensivat patoja jokiin ja muuttivat jokien kulkusuuntaa, ja jokien tulvaniityt tarjosivat elintilaa lajeille, jotka olivat alueelta jo hävinneet. Koko ekosysteemin palautui susien ansiosta alkuperäisille, aidoille raiteilleen.
Lohdullinen tarina. Minuun se meni täydestä silloin, kun sen ensi kerran kuulin. Luulin sen olevan totta tähän päivään asti. Harmi vain, ettei se ole. Tarina perustuu lyhyen aikavälin havaintoihin, jotka muodostivat niin hyvän tarinan, että ihmiset halusivat sen kuulla ja sitä levittää. Pitkän aikavälin tutkimukset ovat osoittaneet, että hirvikannan lasku johtui muistakin syistä kuin susista, ja että kannan lasku ei johtanutkaan lehtipuiden elpymiseen. Ekosysteemi oli susien puutteessa muuttunut jo niin paljon, että pelkkä susien palauttaminen ei riitä sitä muuttamaan. Ei ole mitään ”alkuperäistä tilaa”, johon Yellowstonen voisi resetoida pelkkien susien avulla. Ekosysteemin muutos ei ole suoraviivainen prosessi, jossa yksi asia johtaisi aina johdonmukaisesti toiseen, ja jossa vaikutussuunnat olisivat yksinkertaiset.
Toinen tarina puolestaan kertoo eräästä afrikkalaisesta heimosta, jossa vääryyksiä tehnyt ihminen otetaan heimon keskelle, ja sitten jokainen heimon jäsen tulee kertomaan pahantekijälle, mitä kaikkea hyvää tämä on elämässään tehnyt. Anteeksiantorituaalin jälkeen jälkeen pahantekijä toivotetaan takaisin yhteisöönsä. Tarina levisi meemikuvana, jossa on liikuttava kuva nuoresta pojasta, joka pitää kättä sydämellään.
Ihana tarina tämäkin. Tämän tarinan kohdalla antropologiset hälytyskelloni soivat kuitenkin heti, sillä aina kun puhutaan ”afrikkalaisesta heimosta” – tai mistään ”heimosta” ylipäätään – ensimmäinen kysymys itselläni on ”Mikä heimo, missä ja milloin?” Voin itse suoltaa vaikka minkä verran tarinoita eri kansojen tavoista, varsinkin liittyen seksuaalisuuteen, mutta tarinoita kertoessani pyrin kuitenkin aina paikantamaan ne ja korostamaan, että monet ylimuistoisina näyttäytyvät ilmiöt (kuten saamelainen suurporonhoito) ovatkin aika tuoreita, ja että monet vanhat ilmiöt ovat saaneet nykyaikana uustulkintoja (kuten intialaisen kolmannen sukupuolen edustajien, hjirojen, poliittinen kiinnittyminen transsukupuolisuus-diskurssiin). Puhumattakaan siitä, että eri kulttuuri-ilmöiden kuvaukset kertovat vähintään yhtä paljon kertojasta itsestään kuin kuvatusta ilmiöstä. Mikä siis oli tämä anteeksiantorituaali ja kuka sen oli dokumentoinut? Halusin tietää, onko rituaali kuvattu vanhassa antropologisessa teoksessa vai onko siitä nykypäivän kuvauksia – ja mistä heimosta olikaan kyse?
Hyvin pian kävi selville, että kyse oli lähinnä nettimeemistä, joka oli alun perin peräisin Leonard Zuninin ihmisten kohtaamista käsittelevästä populaaripsykologisesta teoksesta. Sieltä se oli siirtynyt Alice Walkerin kirjaan We Are the Ones We Have Been Waiting for. Walker väitti, että kyseessä on Babemba-heimon rituaali. Bembojen (joka on kansan nimen nykyinen kirjoitustapa) asuinalue sijoittuu Sambiaan, Botswanaan ja Kongoon. Wikipedian mukaan esimerkiksi Sambian presidentti Michael Sata, samoin kuin aiempi presidentti Frederick Chiluba kuuluvat Bemba-kansaan. Mistään mystisestä unohdetusta heimosta siis ei ole kyse.
Luin useampia lyhyitä kommentteja ja kritiikkejä, joissa noilla alueilla asuvat ihmiset huomauttivat, että he eivät ole koskaan kuulleetkaan kyseisestä rituaalista. Nähdäkseni myöskään kukaan antropologi ei ole tutkinut kyseistä rituaalia, eikä siitä löydy myöskään journalistisia tai populaaritieteellisiä kuvauksia. Rituaalista kerrottiin kaikissa yhteyksissä lähes samoilla sanoilla, eikä siitä ollut muita kirjallisia muotoja tai toisintoja. Jos joku juttu toistuu täsmälleen samanlaisena ilman rinnakkaisia kertomuksia, se todennäköisesti ei ole totta, vaan urbaani legenda.
Tarinan yhteydessä oleva kuva on peräisin Jessica Hilltoutin jalkapalloa käsittelevästä valokuvaprojektista. Kuvassa ghanalainen poika nimeltä Tawfig kumartaa jalkapallomatsin jälkeen Kusawkun kylässä vuonna 2008. Joissain tarinan toisinnoissa kuvituksena on toinenkin kuva iloisista mustista ihmisistä. Luullakseni tässä tapauksessa kyse on masai-sotureista; päätelmäni perustan punaisiin vaatteisiin, koruihin sekä kahden hahmon vyöllä roikkuvaan esineeseen, joka voisi olla masai-tyyppinen tikari tuppineen. Varma en ole, koska en pystynyt todentamaan kuvan alkuperää. Joka tapauksessa, bemboista kertovan tarinan kuvittaminen ghanalaispojilla ja masai-sotureilla on maantieteellisesti sama asia, kuin helsinkiläistarinan kuvittaisi yhdellä kuvalla Kiovasta ja toisella kuvalla Delhistä, sillä niin pitkät ovat etäisyydet Sambiasta masaiden maille ja Ghanaan. Mutta sama kai se on, mistä on peräisin se iloinen musta naama, joka kaunista tarinaa kuvittaa?
Tällaisten tarinoiden kohdalla kuulee usein sanottavan, että ”mitä väliä, vaikkei se olekaan totta, ajatus on tärkein”. Mitä väliä, vaikka sudet eivät muuttaneetkaan Yellowstonen ekosysteemiä monimuotoisemmaksi ja tasapainoisemmaksi? Eikö tärkeintä ole, että sen tarinan avulla ihmiset saadaan näkemään suurpedot ja niiden rooli ekosysteemissä myönteisemmässä valossa? Tarinan avulla ihmiset kiinnostuvat luonnosta ja saadaan kenties kannattamaan luonnonsuojelutoimia. Ja mitä väliä, vaikka tarina afrikkailaisen heimon anteeksiantorituaalista ei olekaan totta, jos tarinan avulla voi kannustaa ihmisiä ajattelemaan hyvää kanssaihmisistään, pyrkimään yhteisöllisyyteen ja antamaan anteeksi? Tarinahan voi jopa muuttua todeksi, jos jossain yhteisössä ryhdytään rituaalia toteuttamaan.
Sillä, millaisia tarinoita kerromme, on kuitenkin paljonkin väliä. Jos kerromme todellisuuteen perustumatonta tarinaa ekosysteemin korjaavista susista perustellaksemme sillä luonnonsuojelutoimia, se nakertaa niiden uskottavuutta. Se myös siirtää näkökulman väärään paikkaan: antaa mielikuvan siitä, että luontoäiti kyllä palauttaa palauttaa tasapainon ja vieläpä nopeasti, kun sille annetaan tilaisuus. Niin varmasti palauttaakin, mutta lopputulos ei välttämättä vastaa sitä, mitä toivoisimme. Lämpenevän ilmaston maailmassa lopputulos voikin olla sellainen, että suurin osa nykyisin elävistä lajeista, ihminen mukaan luettuna, kuolee sukupuuttoon.
Tarina anteeksiantorituaalista puolestaan tuottaa mielikuvan Afrikasta yhtenäisenä alueena, jossa heimoissa elävillä jaloilla villeillä on hyviä, eksoottisen kauniita tapoja, joista länsimaalaisten tulisi oppia. Se on kuva, joka peittää alleen muita, todellisia tarinoita, kuten vaikkapa tarinat jalkapalloa pelaavista ghanalaispojista tai tarinat Ruandan kansanmurhan jälkeisistä kylätuomioistuimista, joissa anteeksiantoa toteutetaan järkyttävien tapahtumien jälkeen. Jos tarinan todenperäisyys kyseenalaistuu, niin samalla kyseenalaistuu myös sen hyvää tarkoittava sisältö. Tarinan alkuperää etsiessäni törmäsin jo yhteen blogikirjoitukseen, jossa tarina osoitetaan fuulaksi ja todetaan, että liberaalit ja vasemmistolaiset ovat kokeneita paskanpuhujia, ja että samanlaista valheellista paskanjauhantaa on puhe ympäristötuhoista, rotujen (sic) välisestä tasa-arvosta ja naisten ja miesten välisistä palkkaeroista. Jos tarinamme Yellowstonen susista on pelkkää fuulaa, niin samaa fuulaahan voi olla ilmastonmuutoskin, ja jos afrikkalaisheimon anteeksiantorituaali on fuulaa, niin samaa fuulaahan voi sitten olla ihmisoikeuksiin perustuva maahanmuuttopolitiikkakin.
Jos halutaan vaikuttaa todellisuuteen, varsinkin poliittisesti, ei siis riitä, että kerrotaan tarinoita, joista tulee hyvä mieli. On kerrottava tarinoita, joita ei voi kiistää. Tarinoita, jotka tunteisiin vetoamisen lisäksi ovat niin vahvoja, että niiden kiistäminen tekee kiistäjän naurunalaiseksi.
Kohututkijan avoin tilitys! Seksivau!
Otsikkona voisi olla myös ”Alma Mater syö lapsensa”, mutta arvelin, että koska aihe on jo tarpeeksi vakava, niin kevennetään edes vähän.
Esitän kysymyksen: Mitä helvettiä yliopistolla oikein tapahtuu?
Olen aikonut kysyä tämän kysymyksen blogissani jo pitkään – oli tarkoitus kirjoittaa tästä jo helmikuussa, kun jätin väitöskirjani esitarkastukseen. Mutta en ehtinyt. Oli kevään opetus, ja sitten tulivat lausunnot ja sitten olin koko kesän kirjaimellisesti hellan ja Väiskin nyrkin välissä tekemässä korjauksia keittiön pöydän ääressä, ja sitten meninkin jo työpsykologille ja psykiatrille hakemaan apua ja bentsoja, jotta en jätä koko paskaa kesken, kun korjattavana ovat enää 3000 tavuviivaa, jotka pitää muuttaa ajatusviivoiksi ja lähdeluettelon kauttaviivat, jotka pitää muuttaa kaksoispisteiksi.
Joten kysyn kysymykseni samaan aikaan kuin Janne Saarikivi ja Tiedemies. Saarikivi ihmettelee, miksi tutkijanuran korkeimmassa kohdassa, professorina, ei ole aikaa tutkia, vaan professorin aika menee hankehakuihin, raportointiin ja yleiseen hallinnointiin. Tiedemies pohtii samaa, ja toteaa, että mitä parempi tutkija on, sitä todennäköisemmin hänen ei anneta tutkia. Kummankin kirjoituksessa heijastuu tyytymättömyys yliopistoon organisaationa ja hämmennys siitä, miten näin on päässyt käymään: avoimen ja kriittisen ajattelun instituutiosta, jonka tehtävänä on tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, on tullut lafka, jonka ”kolme päätehtävää ovat hallinnointi, uudelleenorganisointi ja toiminnan tehostaminen”, kuten Juha Kettunen Tiedemiehen blogin kommenteissa osuvasti kiteyttää.
Saarikivikin toteaa, että häntä vaivasivat ”riittämättömyyden tunne, masennus ja outoja oireita, joille ei löytynyt syytä. Siis muuta syytä kuin professuuri”. Itse päädyin lopulta mielenterveyspäivystyksen kautta työterveyshuoltoon psykiatrille. Onneksi minulla on työsopimus, vaikka sitten osa-aikainen ja lyhyt. Ilman sitä en olisi päässyt työterveyshuollon piiriin: palkansaajista näköjään osataan Suomessa pitää huolta, vaikka muista ei niin väliksi olisikaan. Tarkemmin ajatellen olisi pitänyt tajuta mennä tarkistuttamaan päätään jo ainakin puoli vuotta aikaisemmin. Ei varmaan olisi kannattanut odottaa siihen asti, että itkee hysteerisenä työhuoneen lattialla seitsemältä illalla kykenemättä pääsemään sieltä ylös ilman ystävää, joka tulee hakemaan pois siitä hirveästä paikasta.
Kun katson ympärilleni yliopistolla, näen liian paljon ihmisiä, joiden päässä napsuu yhtä lailla kuin minulla. Ihmisiä, jotka on vedetty liian tiukalle. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet tekemään liian suuria uhrauksia saamatta mitään vastineeksi. Eräs ystäväni liki invalidisoitui burn outin seurauksena, tietääkseni hän on työkyvyttömyyseläkkeellä. Toinen ystäväni, väikkärintekijä kuten minäkin, oli osastohoidossakin. Kun väikkäriä varten tarkoitettu projektiraha loppui, hän ei jaksanut enää osallistua apuraha-arpajaisiin, vaan meni ammattikouluun. Koulutukseen kuului pakollinen palkaton harjoittelu, ja kun kysyin, miten hänellä siellä menee, hän vastasi: ”Välillä on raskasta ja vituttaa, mutta joka päivä olen kiitollinen, etten ole enää yliopistolla.” Kaukaisempi tuttavani teki itsemurhan, toinen vain katosi, eikä kukaan edelleenkään tiedä, mitä hänelle tapahtui. Ne, jotka kärsivät hiljaa, syövät lääkkeensä ja hymyilevät vastaantulijoille käytävällä, jäävät näkymättömiksi.
Saarikivi ja Tiedemies kirjoittavat professorien ja post docien tilanteesta, mutta väikkärintekijöiden tilanne on ihan yhtä kuormittava. Vuosi sitten (todellakin! olisi pitänyt herätä jo silloin) kysyin Facebookissa avoimen kysymyksen jo väitelleiltä kavereiltani: onko väitöskirjan loppuvaihe aina näin kauheaa ja ahdistavaa, vai onko minussa jotain vikaa? Sain paljon vastauksia. Joku sanoi, että joo, kamalaa oli, hän kulki kuin harmaassa sumussa viimeiset kuukaudet; toinen nauroi ja sanoi, että ei muista loppuajoista mitään, koska oli koko ajan kännissä, sillä alkoholi auttoi ahdistukseen (väikkäristä tuli loistava maksa-arvojen kustannuksella). Kolmas tsemppasi ja sanoi, että kauheaa oli, mutta kyllä se kauheus sitten unohtuu, kun väitöspäivä koittaa. Neljäs totesi kahden kesken käytävällä, ettei ole vieläkään toipunut väitöksen loppuvaiheesta, vaikka väittelystä oli silloin kulunut jo vuosi. Tiedän neljä naispuolista tohtoria, joiden väittelyä on edeltänyt tai seurannut avioero tai ero pitkästä suhteesta. Viides oli pitkään minulle esimerkki siitä, että ei se suhde välttämättä sittenkään väitökseen kaadu, kunnes kuulin juoruna, että hänen aviomiehensä oli koko väitösruljanssiin niin kyrpiintynyt, että alkujaan kieltäytyi tulemasta karonkkaan. Omatkaan suhteeni eivät ole kovin hyvissä kantimissa, jos niitä enää edes on.
Mikä ihmeen pointti siinä on, että ihmiset ovat valmiita pilaamaan elämänsä yhden opinnäytteen takia?
Totta kai osa ihmisistä tajuaa tehdä asioille jotain ennen kuin ollaan siellä psykiatrin vastaanotolla. Loistokkaan älykkäitä ja omaa alaansa uudistavia ihmisiä lähtee pois yliopistolta, vapaiksi tutkijoiksi, opettamaan lukioihin ja peruskouluihin, vaihtamaan kokonaan alaa tai vaikka ihan vaan työttömyyskortistoon. Joku lähtee ulkomaille ja toivottavasti tajuaa olla palaamatta takaisin. Fiksut jättävät väikkäriprosessin kesken kun rahoitus loppuu ja järki lähtee. Näyttää siltä, että varmin tapa säilyttää (tai jos tilanne on käynyt pahaksi, palauttaa) mielenterveytensä on yksinkertaisesti lähteä pois yliopistolta. Tieteentekijöiden liiton hiljattaisen jäsenkyselyn mukaan 63% yliopistolaisista on viimeisen kahden vuoden aikana harkinnut uranvaihtoa – 30-39-vuotiaista liki 70%. En ihmettele näitä lukuja lainkaan, pikemminkin ihmettelen, miksi vanhemmassa ikäpolvessa, joka on nähnyt yliopiston rappion, luvut eivät ole vielä suuremmat kuin nuoressa ikäpolvessa. Kuvittelevatko he, että sen uppoavan laivan pystyy vielä pelastamaan? Ovatko he uskollisia yliopistolle, vai odottavatko vain selviävänsä hengissä eläkevuosiin asti? (Pakoa yliopistolta on käsitelty Acatiimissä myös aiemmin tänä vuonna.)
Mutta mikä oman pääni sai sitten lopulta napsumaan? Väikkärikö vain? Enhän minä ole hallintohommiin hukkuva professori tai piippuun vedetty projektityöntekijä (paitsi olinhan minä sitäkin, 2000-luvun alussa). Minähän olen ollut juurikin se Saarikiven mainitsema onnekas jatko-opiskelija, jolla on ollut mahdollisuus tehdä tutkimusta (vieläpä useasta eri aiheesta) ja joka on saanut opettaa kiinnostavia kursseja. Ei minun ole tarvinnut miettiä hallinnollisia asioita, hakea rahaa kellekään muulle kuin itselleni, ja ylipäänsä olen päässyt aika helpolla. Olen saanut nautiskellen lukea pornoa yliopiston kirjastossa, kysyä informanteiltani tunkeilevia kysymyksiä, vouhottaa itsekseni painovapaustoimikunnan mietinnöstä, tehdä juuri oikeita lähdelöytöjä silloin kuin niitä olen kipemmin tarvinnut. Ei elämä Väiskin kanssa pelkkää paskaa ole ollut – jos olisi, niin en minä olisi niin kauaa sitä kestänyt. Rakastumisen huuma kannattaa pitkälle pahojenkin päivien yli (tai ainakin sen pitäisi).
Olen miettinyt pääni napsumista paljon viimeisen kuukauden aikana, ja todennut, että ongelma ei ole työn epävarmuus, vaan se, että yliopisto vaatii sitoutumaan itseensä, mutta ei sitoudu itse työntekijöihinsä. Epävarmuutta kestää, jos se perustuu molemminpuoliseen sitoutumattomuuteen: hymyillään kun tavataan, tehdään väikkäriä kun jaksetaan, allekirjoitetaan työsopimus kun siltä tuntuu eikä ajatella toisiamme siinä välissä. Mutta jos suhteessa toinen on sitoutunut ja toinen ei, ja silti tuo sitoutumaton olettaa toiselta sitoutumista, seurauksena on pelkkää helvettiä. Jos jatko-opiskelija on sitoutunut väittelemään tiettynä vuonna, jotta tilastot kaunistuvat, mutta yliopisto ei ole sitoutunut tarjoamaan edes sähköpostipalveluja, niin miten vastavuoroisesta suhteesta silloin on edes kyse?
Yliopisto edellyttää, että ihminen on aina intopiukeana valmiina hyppäämään valjaisiin. Yliopisto vaatii jatkuvaa valmiustilaa kaikilta sen lähipiirissä olevilta. Yhtäkkiä nurkan takaa voi ilmestyä luento, joka just sun olis hyvä nyt pitää, joku ylimääräinen raha, joka pitäs just nyt käyttää, jotta ens vuonna ei saatas vähemmän, ja voisitko pitää kurssin tai tehä raportin, tai joku hanke, johon tarvittas just joku tyyppi, sähän oisit aika hyvä, voitko kirjottaa tutkimussuunnitelman, dedis ens keskiviikkona? Niija oliks sulla mitään julkaisuja, ees jotain pientä lehtijuttua, jonka avulla vois nätistää tilastoja? Tarvittas sijainen, tää nyt tuli aika äkkiä, ai niin joo, ja voisitko tarkistaa tän kurssikuvauksen, just nyt asap? Ja omassa päässä nakertaa ajatus siitä, että jos minä sanon nyt ei, niin kollega on kusessa, koska häntä pompotellaan ihan yhtä lailla kuin minua. Ja jos minä nyt en kyttää kaikkia rahoitus- ja hankemahdollisuuksia, miten kaukana ne omista kiinnostuksenkohteistani sitten ovatkin, niin jään tyhjän päälle.
Tässä tilanteessa ei ole mitään vikaa, jos oikeasti on yliopistolla vakituisessa työsuhteessa, täysipäiväisenä työntekijänä kuukausipalkalla siten, että ylityötunnit todellakin lasketaan ja korvataan. Hyvin harvalla yliopistolaisella asiat kuitenkaan ovat niin hyvin. Olen itse viimeisen kahden vuoden aikana ollut puolipäiväsenä sijaisena neljä kuukautta, sitten apurahalla yhdeksän kuukautta, sitten kokopäiväisenä sijaisena kolme kuukautta, sitten puolipäiväsenä eiku 40%:sella työajalla kesäkuun loppuun ja sitte oho, olihan meillä vielä rahaa palkkaukseen vuoden loppuun asti. Ymmärrän toki, että kaikki johtuu tiedekunnan epävakaasta taloustilanteesta, enkä syytä pomoani, joka roikkuu vielä pahemmin löysässä hirressä kuin alaisensa. Oman työurani sirpaleisuus on pikemminkin case-esimerkki tendenssistä, joka läpäisee koko yliopistokentän: ihmiset ovat töissä kapeissa pätkissä, kärkkyvät seuraavaa pätkää tietämättä keväällä, järjestetäänkö syksyllä sitä kurssia, joka on tähän asti joka vuosi järjestetty ja josta koko syksyn elanto on kiinni. Välillä ollaan työttöminä, mutta silti valmistellaan tutkimussuunnitelmia ja hankehakemuksia, jos joku vaikka tärppäisi ja lupaisi leivän jopa kokonaiseksi vuodeksi.
Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että yliopisto on narsisti. Se, kuten kaikki narsistit, vaikuttaa aluksi hurmaavalta. Se ei kuitenkaan pidä lupauksiaan eikä tule vastaan, silloin kun sille kaikkensa antanut ihminen tarvitsisi sitä. Yliopisto väittää olevansa aina oikeassa, eikä kuuntele vastaväitteitä. Olipa kyse sitten julkaisutietokannoista, työajanseurannasta, lähdeluettelosta tai matkalaskuista, yliopisto vaatii, että ne on tehtävä sen sääntöjen mukaan, ilman joustoa. Kun katson narsistisen persoonallisuushäiriön oirelistausta, yliopisto täyttää niistä monta: se vaatii erikoiskohtelua ja ihailua, se käyttää häikäilemättömästi ihmisiä hyväkseen. Siltä puuttuu empaattisuus, se on ylimielinen ja asettuu muiden yläpuolelle. Ja suuri osa yliopistolla töissä olevista ihmisistä on narsistin tunnekoukussa, kuvittelee että yliopisto ei pärjää ilman juuri heitä. Että juuri heistä on kiinni oppiaineen, laitoksen, tieteenalan tulevaisuus.
Ongelmana onkin se, että ihmiset ovat kiintyneitä yliopistoon ihanteena, että he tuntevat lojaalisuutta omia tiedekuntiaan, laitoksiaan, oppiaineitaan kohtaan. Hyvä ja yhteisöllisyyttä lisäävä tunneside kääntyy narsistisessa organisaatiossa kaikkia vahingoittavaksi. Olen ollut töissä kahdessa pienessä oppiaineessa, sukupuolentutkimuksessa ja kulttuuriantropologiassa. Varsinkin sukupuolentutkimuksessa ilmapiiriä leimasi jatkuva pelko siitä, että ellei opintopistetavoitteita täytetä ja ulkopuolista lisärahoitusta haalita, tuo hankala pieni sivuaine, joka ei edes tuota tutkintoja, lakkautetaan kokonaan. Myös kulttuuriantropologian, samoin kuin kaikkien pienempien humanistisen tiedekunnan oppiaineiden työntekijöitä painaa kysymys siitä, mitä sitten tapahtuu, jos ja kun taloudelliset ajat vielä tästä huononevat: miten todistaa oma hyödyllisyytensä maailmassa, jossa hyödyn kuvitellaan olevan mitattavissa?
Tällaisessa ilmapiirissä työntekijät vääntävät itsensä vaikka millaiseen solmuun todistaakseen tieteenalan tuottavuuden. He ovat lojaaleja myös kollegoilleen, jotka jakavat heidän kanssaan saman taakan, ja joiden he tietävät joutuvan pulaan, jos joku nostaa päänsä ja kieltäytyy noudattamasta järjettömiä sääntöjä. Jos minä nyt nousen ylös ja sanon, että tämähän pelkkää paskaa, niin sitä paskaa kaadetaan niskaan vielä lisää, ja joku muu joutuu sen paskan kuitenkin lapioimaan. Lopulta kaikki vain vääntelevät käsiään ja toteavat kuiskaten, että paskaahan tämä, ihan ehtaa, vaikka kullaksi OKM ja hallinto sitä väittävät, mutta ruvetaanpa yhdessä lapioimaan, ei tälle mitään voi, kriittisyydestä ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä.
Oman mielenterveyteni takia olen vakavasti miettinyt muita uravaihtoehtoja akateemisen uran lisäksi. Toki voin kutsua itseäni ”kirjailijaksi” ja katsoa, miten pitkälle apurahoilla ja maksetulla kirjoittamisella pääsee. Muitakin vaihtoehtoja on. Taksikuski? Hieroja? Sähköasentaja? Nyt kun olen kolmentoista vuoden yliopistopakertamisen (en viitti ruveta laskemaan työsopimusten määrää, masentaisi, mutta kyllä niitä parikymmentä on) jälkeen vihdoin saavuttamassa filosofian tohtorin arvon, voisi alkaa miettiä, mikä elämässä on oikeasti arvokasta ja ruveta tekemään sitä.
***
Olen muuten hyvinkin tietoinen siitä, että edellinen blogipäivitykseni on tasan kahden vuoden takaa. Minulla ei yksinkertaisesti kahteen viimeiseen vuoteen ole ollut aikaa ja energiaa millekään muulle tekstille kuin väitöskirjalle. En ole kirjoittanut lehtijuttuja tai kirjallisuuskritiikkejään, puhumattakaan paljon tärkeämmistä teksteistä, kuten tarinoista. On ironista, että esikoisromaanini julkaisemisen jälkeen en ole uskaltanut innostua mistään tarinasta, koska olen tiennyt, että se innostus on väikkäriltä pois. En ole edes miettinyt tarinoita siitä huolimatta, että nimenomaan esikoisromaanin pitäisi olla portti kirjalliselle kentälle, vakuutus siitä, että tarinoiden kirjoittamista kannattaa jatkaa. Väikkäristä todellakin tuli väkivaltainen puoliso Väiski, joka mustasukkaisesti vartioi minua ja kiinnostuksen kohteitani, esti minua tekemästä niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Ja Alma Mater pompotti minua pahemmin kuin anoppi miniää Vienankarjalassa.
Juuri nyt olen kuitenkin Saaren kartanon residenssissä kaksi kuukautta, työsuunnitelman mukaan kirjoittamassa rautakauteen sijoittuvaa fantasiaromaania. Hakiessani tänne kuvittelin, että väikkäri olisi ollut poissa käsistäni jo kauan sitten, ja että olisin ehtinyt tehdä enemmän esitöitä romaania varten. Minkäs teet, ei Väiski antanut lupaa sellaiseen. Siksipä onkin hyvä, että olen päässyt tänne turvakotiin kirjoittamaan niistä asioita, joista olen kiinnostunut ja joista haluan kirjoittaa. Se tarkoittaa myös blogin päivitystahdin tihenemistä. Täyttäähän blogi vuodenvaihteessa peräti kymmenen vuotta.
Ai niin. Se otsikon lupaama ”seksivau”. Väitöskirjani Suomalainen biseksuaalisuus – Käsitteen ja kokemuksen kulttuuriset ehdot tarkastetaan lauantaina 8.11.2014 kello 12:00 Oulun yliopistossa. Väitöskirja sisältää yhden lesbopornokuvan. Seksivau.
Kalmari ja minä
Sain viikon sisään kolme taivaallista merkkiä siitä, että blogia olisi hyvä joskus päivittää. Ensin kuulin, että blogini on päässyt Aamulehden nettikampaan ”blogina vasemmalta”. Sitten tutustuin baari-iltana tyyppiin, joka sanoi lukeneensa blogiani ja pitäneensä siitä (vastaukseni kehuihin oli: ”Hyvä, että sitä blogia joku lukee, vaikkei sitä kukaan kirjoita”). Ja lopulta luin jostain ilmaisjakelulehdestä artikkelin bloggaamisesta ja siitä, miten sillä voi lyödä rahoiksi. Jutussa kerrottiin, kuinka 2000-luvun alussa bloggaaminen oli jotain tyylitöntä nörttipoikien hommaa, mutta nykyisinhän se on tosi cool, ja siitä voi saada kaikenlaisia etuja, kuten sponsorin tarjoamia meikkejä, vaatteita ja kulutuselektroniikkaa. Taivaallisia merkkejä ei pidä jättää huomiotta, varsinkaan, jos haluaa olla tosi cool ja saada sponsorilahjana uuden pelinäppäimistön tai strasseilla koristellun biletopin. Mahdollisille sponsoreille jo etukäteen ilmoitettakoon, että pelinäppäimistö saisi hyvät pisteet ja biletoppi huonot, joten jospa jätätte sen biletopin nyt kuitenkin lähettämättä ja laitatte näppiksen postiin.
<kiemurt>Edellisestä päivityksestä on niin kauan aikaa, että tekstin aluksi tunnen suunnatonta tarvetta kiemurrella ja kursailla, muikistella, näyttää syylliseltä ja todeta, että tämä on tällainen metapäivitys, jonka jälkeen tulee sitten se oikea, vakavahenkinen teksti. Ehkä jo ensi viikolla. Tai ennen kuin vuosi loppuu. Noniin. Kiemurtelut suoritettu.</kiemurt>
Laiskuuden lisäksi suurin syy blogin päivittämättömyyteen on se, että olen yrittänyt varsin monomaanisesti tehdä väikkäriä. Olen kieltäytynyt johdonmukaisesti kaikesta mahdollisesta, joka voisi tulla väikkärin tielle. En ilmoittautunut tälle vuotta yhteenkään konferenssiin tai seminaariin. En ole kirjoittanut yhtään artikkelia. Sanoin ei täksi syksyksi tarjotulle opetushommalle huomattuani keväällä, että neljä tuntia opetusta viikossa vie ihan liikaa aikaa ja energiaa tärkeämmiltä asioilta, eli väikkäriltä. En ole vilkaissutkaan teatteriin päin, ja palstankin jätin kesällä hoitamatta. En tiedä, onko tämä monomaanisuus ollut väikkärin etenemisen kannalta hyödyllistä, mutta ainakin on tuntunut hyvältä kieltäytyä asioista väikkäriin vedoten.
Apurahakautta on virallisesti ensi toukokuun loppuun, mutta epävirallisesti raha riittää vielä melkein vuodeksi, koska eihän mulla nyt elämiseen oikeasti niin paljon rahaa mene kuin apurahan myöntäjät ovat laskeneet (älkää kuitenkaan kertoko sitä heille). Joka tapauksessa mun magnum opukseni biseksuaalisuudesta suomalaisen seksuaalikulttuurin maisemassa pitäs valmistua vuoden sisään. Ja se valmistuu. Piste.
Kyllä väikkäri toki on viimeisen vuoden aikana ihan hyvin edistynytkin, mutta vaikuttaa siltä, että edistyminen on tapahtunut puolihuolimattomasti ja varkain, ei niinkään itsekurin ja työmoraalin kuin serendipisen hoipertelun ja hetkellisten innostuksenpuuskien ansiosta. Aina silloin tällöin väikkäriprosessin aikana olen tullut luterilaiseen synnintuntoon ja päättänyt ruveta heräämään aikaisin aamulla (ts. ennen kymmentä), tekemään määrätyt 7 tuntia 15 minuuttia töitä ja olemaan muutenkin asiallinen ja yhteiskuntakelpoinen kansalainen, joka vastaa sähköposteihinsa, maksaa laskunsa ajoissa eikä säilytä jääkaapissaan vuosi sitten avattuja aprikoosihillopurkkeja, joiden tietää olevan homeessa.
Tosiasia kuitenkin on se, että 7 tuntia 15 minuuttia on helvetin pitkä aika, ja jos tietoisesti mittaa kaiken ajan, jonka työntekoon oikeasti käyttää, huomaa, etteivät valveillaolon 16 tuntia riitä tuon seitsemän tunnin ja vartin kuluttamiseen työhön. Kas kun ”väikkärin tekemiseksi” ei voine laskea sitä, että menee kirjastoon hakemaan yhtä kirjaa ja jumittuu tunniksi lukemaan jotakin toista, tutkimusaiheeseen liittymätöntä kirjaa, tai sitä, että kysyy työkaverilta nitojaa lainaksi ja juttelee hänen kanssaan puoli tuntia, tai jos on kotonansa ja lueskelee, kun joku soittaa tai ottaa chatissa yhteyttä. Tai jos yksinkertaisesti nukahtaa kirjansa ääreen, tai jos pyörii ympyrää matolla teekuppi kädessä, tai ympyrää yliopistolla etsiessään atk-tukihenkilöä, joka tulisi tekemään työkoneeseen ne päivitykset, joita itse ei voi admin-tunnuksen puutteessa tehdä. Väikkärin tekemistä ei myöskään ole suoran streamin katsominen eduskunnan täysistunnosta, tai edes Saana Parviaisen blogin lukeminen, vaikka jälkimmäisen voisi sinänsä perustella kuuluvan suomalaista seksuaalikulttuuria koskevan pohjatyön tekemiseksi.
Alle kuukauden päästä siitä, kun olin päättänyt työskennellä virkatyöajan verran ja mitata työhön käyttämäni ajan, jouduin antamaan periksi ja toteamaan, että viisi tuntia päivässä riittäköön. Ja joinakin päivinä on ihan tarpeeksi vaikeaa saada niitäkin tunteja täyteen.
Väikkäri ei myöskään näyttäisi etenevän suhteessa siihen käytettyyn aikaan. Tässä viikko, pari sitten käytin neljä tuntia lukemalla suomalaisen aikakauslehdistön historiaa. Väikkärin kannalta lopputulos on kolme viitettä lisää kirjallisuusluetteloon ja yksi lause alaviitteeseen (se lause kuuluu jotensakin näin: ”1980-luvun lopulla lehtitalojen yhdistymiset muuttivat suomalaista aikakauslehtien julkaisemisen kenttää”). Niistä kirjallisuusviitteistäkin saatan myöhemmin poistaa osan. Toisaalta kesällä luin puistossa jäätelön äärellä yhden artikkelin ja kirjoitin sen pohjalta puolitoista sivua selvitystä kenttätyömetodeista – aikaa meni yhteensä noin tunti, jäätelön nautiskelu mukaanluettuna.
Tuntuu, että on ihan samantekevää, mitä päätän jonakin tiettynä päivänä tekeväni väikkärin eteen. Jos aamulla laitan pinoon viisi artikkelia ja totean, että nuo minä tänään luen ja kirjoitan kaikista muistiinpanot, huomaan illalla lukeneeni vain puolet ensimmäisestä sen takia, että suunnilleen puolivälissä huomasin jonkun viitteen, joka piti tarkistaa, minkä johdosta olenkin sitten lukenut jotain ihan muuta kuin ne aikomani artikkelit, tai vaihtoehtoisesti kirjoittanut jotain ihan muuta kohtaa väikkäristä kuin mitä alunperin piti. Tai sitten nukkunut tosi pitkät päikkärit, tai tullut kutsutuksi spontaaneille päiväkaljoille.
Tämän kuluneen viikon ainoa asia, jonka olen meinannut tehdä, on ollut toiseksi viimeisen litteroimattoman haastattelun viimeisen seitsemän minuutin litterointi. Litteroinnin sijasta olen mm. kirjoittanut yhteenvedon informanttien taustatiedoista (eipä sekään homma ollut roikkunut kuin puolitoista vuotta), yrittänyt etsiä suomalaisen pornolehdistön historiikkiä (sellaista ei ilmeisesti ole, voin tehdä sellaisen, jos joku rahoittaa) sekä lukenut antaumuksella Judith Halberstamin kirjoittamaa self help -opasta nimeltä The Queer Art of Failure. Nämä kaikki ovat hyödyllisiä asioita, mutta eivät asioita, joita olin suunnitellut tekeväni.
En ole ihan varma, olenko tekemässä mitään järkevää tämän väikkärini kanssa, ja että olisinko parempi ihminen ja tulisiko väikkäristäkin parempi, jos minulla olisi tarkat suunnitelmat, joita myös noudattaisin. Oikeastaan en ole ollenkaan varma siitä, mitä olen tekemässä. Periaatteessa tämän ei pitäisi haitata, onhan se omaltakin kannalta jännempää, kun ei etukäteen tiedä mitä tekee, vaan antaa väikkärin tulla yllätyksenä. ”Miten se nyt tuollaisen lonkeron itseensä kasvatti, aika jännä, luulin sitä selkärankaiseksi, mutta se taitaakin olla kalmari!”
Ja kaiken alla on kuitenkin pohjaton pelko siitä, että siitä ei tule edes kalmaria, vaan joku rimaa hipova kötöstys, jota häpeän niin paljon, etten halua koskaan käyttää titteliä FT.
***
Ai niin, in other news: sain kunniamaininnan Teoksen romaanikilpailussa. Lehdistötiedotteessa lukee, että romaanini Sudenveri ”ilmestyy Teokselta syksyllä 2012”. Silleen lukee kustannussopimuksessakin. Uskoisko tuota. Ainakin oon kustannustoimittajalle luvannut editoida sitä romaanikäsistä. Romaanin mainoslauseena vois olla: ”Jos pidät ihmissusista, mutta suurin osa ihmissusia käsittelevistä romaaneista ja elokuvista ärsyttää Sinua, niin tässä on se ihmissusikirja, jonka olet aina toivonut voivasi lukea!”
Wakefield-kultistit
Jouduin vastikään varsin omituiseen nettikeskusteluun. Eräs kaverini oli linkannut facebook-seinälleen linkin Daily Mail -lehden uutiseen. Uutisessa kerrottiin, että eräs tutkijaryhmä olisi todistanut, että MPR-rokotteella ja autismilla olisi yhteys. Katsoin linkin ja huomasin, että ”uutinen” on vuodelta 2006. Pienellä googlauksella totesin, että Daily Mail oli kyhännyt uutisen eräässä autismia käsittelevässä tutkijatapaamisessa esitellystä posterista.
Postereissahan siis yleensä esitellään konferensseissa tutkimuksia, jotka ovat suunnitteluasteella tai kesken, joita ei pidetä tarpeeksi laadukkaina, jotta niitä voisi esitellä konferenssiohjelmassa sinällään tai jotka menevät ohi konferenssin aiheen kiinnostavuudestaan huolimatta. Postereissa ei ole sinänsä mitään vikaa, ne eivät vain ole se media, jota käytettäisiin järisyttävien tutkimustulosten julkaisemiseen. Niitä ei vertaisarvioida.
Lisäksi posterin tekijä kiirehti heti Daily Mailin uutisen jälkeen kieltämään, että sen sisällöstä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että autismi johtuisi rokotteesta. Uutisjutun tekeminen konferenssissa esitellystä posterista on huonoa tiedejournalismia, ja viime aikoina olen törmännyt huonoon tiedejournalismiin yhä useammin ja useammin, mikä on syvästi ärsyttävää.
Noh, minähän sitten kommentoin uutisen olevan vanhentunut ja muistutin myös, että Lancet oli vetänyt takaisin vuonna 1998 julkaisemansa artikkelin, jossa väitettiin, että MPR-rokotteella, autismilla ja suolitulehduksella olisi yhteys. Artikkelilla oli kolmetoista kirjoittajaa ja sen pääkirjoittaja oli Andrew Wakefield.
Päätin kommenttini kohtalokkaisiin sanoihin: ”Andrew Wakefield oli huijari”.
Tämän seurauksena kaverini seinälle syntyi äkillinen fleimisota, jonka sytyttäjänä oli selvästi tuo lause. Itse en edes ehtinyt osallistua koko sotaan kuin kahdella kommentilla alkuperäisen kommenttini lisäksi – kolme muuta keskustelijaa sen sijaan ehtivät tuutata keskusteluun nelisenkymmentä kommenttia, jotka sisälsivät Wakefieldiä puolustavia linkkejä, jotakuta Brian Deeriä dissaavia linkkejä, suorasanaista vittuilua minulle ja tunteikkaita tilityksiä elämästä autistisen lapsen äitinä. Yritin toisessa kommentissani selventää sanomisiani ja huomautin suhtautuvani hyvinkin kriittisesti lääkeyhtiöiden kykyyn toimia eettisesti ja huomautin itse tietäväni jotain akateemisesta julkaisumaailmasta, jossa voi toki tapahtua virheitä – mutta tieteeseen kuuluu virheiden korjaaminen, kuten Lancet oli tehnytkin. Tästä huolimatta toistin sen, minkä General Medical Council eli Britannian lääketieteellinen neuvosto oli jo todennut: Andrew Wakefield oli toiminut tutkimuksissaan epäeettisesti ja vääristellyt tutkimustuloksiaan.
Seurauksena oli lisää linkkejä, tilitystä ja pahantahtoista kirjoittelua, jossa ilmeisesti se, että kerroin taustani olevan akateeminen, oli merkki siitä, että olen arrogantti kusipää, joka asettuu niiden ihmisten yläpuolelle, jotka ovat todella kokeneet sen kärsimyksen, minkä rokotukset aiheuttavat. Pahantahtoisuutta eivät lieventäneet edes pikkuiset sydämet (<3), joita myrkyllisiin kommentteihin oli ripoteltu. Koska oli ilmiselvää, että keskustelu oli turhaa, sanoin viimeisessä kommentissani kokeneeni että sanomisiani on loukkaavasti vääristelty ja vetäytyväni keskustelusta.
Koko yksipuolinen fleimisota jätti minut pökertyneeksi.
Kyseessä ei tietenkään ole ensimmäinen fleimisota, johon olen osallistunut. Muinaisina nyyssikirjoitteluvuosinani saatoin tapella päiväkausia putkeen sfnet.keskustelu.seksissä siitä, voiko bonoboapinoiden käyttäytymisestä tehdä olettamuksia ihmisen seksuaalisuudesta tai aggressiivisuudesta. Sapfo-listalla on ollut parikin biseksuaalisuutta käsittelevää fleimisotaa. Ja ne feminismiä käsittelevät fleimisodat, no niitä en käy edes laskemaan. Kyllä niissä on näppis savunnut ja vittuilun maku välittynyt. Olen kuulkaas fleimisotien konkari, monilla taistelutantereilla arpeutunut, kalistellut peistä kaikenmaailman evoluutiopsykologiwannabeiden kanssa.
And this… is… Iiiinternetsss! Paikka, jossa trollit piileskelevät joka puskan takana, myös jokaisen nettaajan omassa mustassa sydämessä.
En kuitenkaan muista aiemmin päätyneeni fleimisotaan aiheesta, josta minulla ei ole varsinaista mielipidettä, paremmasta tiedosta puhumattakaan. Kaikki aiemmat fleimisotani ovat olleet jossain määrin tietoisen provokaation tuloksia: kun homofobista heteromiestä tökkää eturauhaseen, niin kyllä se vinkaisee. Tässä keskustelussa kuitenkin yritin kirjoittaa kommenttini sovittelevasti ja eri näkökulmia huomioiden.
Lopulta jäin sitten tumput suorina ihmettelemään mitä helvettiä oikein tapahtui.
Hämmästyksestä toivuttuani aloin ottaa asiasta selvää. Koska avuliaat kommentoijat liittivät keskusteluun kymmeniä linkkejä, aloin käydä niitä systemaattisesti lävitse ja googlailin vähän lisää. Johtopäätöksenäni on se, että dismeritoidun brittilääkäri Andrew Wakefieldin ympärille on syntynyt todella omituinen kultti, joka koostuu vanhemmista, jotka kokevat että heidän lapsensa ovat vaurioituneet rokotteista.
Minulla ei ole lääketieteellistä koulutusta, eikä siten minkäänlaista asiantuntemusta arvioida tutkimustuloksia, jotka käsittelevät MPR-rokotuksen ja autismin välistä yhteyttä. Luulenpa, että vaikka minulla lääketieteellinen koulutus olisikin, en välttämättä silti olisi pätevä arvioimaan niitä, ellen olisi erikoistunut juuri lasten gastroenterologiaan. Vallitsevan lääketieteellisen näkemyksen mukaan MPR-rokotus ei altista autismille, mutta vallitseva näkemys voi tietysti muuttua nopeastikin, kun uusia tutkimustuloksia julkistetaan. Luullakseni rokotusturvallisuus on sellainen tutkimusaihe, johon tullaan lähivuosina käyttämään paljon energiaa, ottaen huomioon esimerkiksi sikainfluenssarokotuskampanjoihin liittyvät riskit ja epäselvyydet. Niinpä on hyvin todennäköistä, että jos rokotuksilla ja autismilla on yhteys, niin se yhteys myöskin löydetään.
Minulla kuitenkin on kulttuuriantropologinen koulutus, joka antaa pätevyyden arvioida erilaisia media- ja kulttuuri-ilmiöitä. Ja Andrew Wakefield on selvästi enemmän kulttuuri-ilmiö kuin lääketieteellinen ilmiö.
Noh, mikä on miehiään tämä Andrew Wakefield? Lähtökohta on se, että hän oli pääkirjoittajana Lancetin julkaisemassa artikkelissa, jonka tutkimusaineistona oli kaksitoista lasta, joiden vanhemmat olivat ottaneet yhteyttä Wakefieldiin epäiltyään, että lasten suolistosairaus ja autistiset oireet olisivat MPR-kolmoisrokotteen seurausta. Samoihin aikoihin Wakefieldillä oli vetämässä patentti yksittäisrokotetta varten, ja hän päätyikin suosittamaan kyseisen yksittäisrokotteen käyttämistä kolmoisrokotteen sijasta. Lisäksi Wakefield sai yli 400 000 puntaa asiantuntijana toimimisesta oikeusjutussa, jossa vanhemmat vaativat korvauksia lääkeyhtiöiltä sillä perusteella, että rokote olisi aiheuttanut heidän lastensa kehityshäiriöt.
Lääketieteellisen neuvoston raportti on hyytävää luettavaa. Sen lisäksi, että Wakefieldillä oli taloudellisia intressejä saada tietyt tutkimustulokset, hän vääristeli dataansa. Hän myös teetti lapsilla kivuliaita ja tarpeettomia toimenpiteitä ilman tutkimuslaitoksensa eettisen komitean lupaa. Se, että Wakefieldillä ilmeisestikin oli lasten vanhempien lupa näihin tutkimuksiin, on samantekevää: tutkimusmetodit on hyväksytettävä tiedeyhteisössä. Ei tutkija voi mennä ammuskelemaan liito-oraviakaan maanomistajan luvalla tutkimustarkoituksiin.
Kahdentoista tutkitun lasten vanhemmat ovat julkisuudessa puolustaneet Wakefieldiä ja kertoneet, että tämä oli ainoa lääkäri, joka otti heidän huolensa todesta ja todella auttoi heidän lapsiaan. Tämä varmasti pitää paikkansa. On sinänsä mahdollisuuksien rajoissa, että taloudellisista intresseistään huolimatta Wakefield on täysin vilpitön ja hyväätarkoittava, autististen lasten vanhempien huolen todesta ottava tutkija, joka keinoja kaihtamatta halusi saada selville, mikä hänen tutkimusotoksensa lapsia vaivaa. Se ei kuitenkaan tee Wakefieldistä hyvää tutkijaa.
Tarina voisi hiipua tähän. Yksi epärehellinen ja/tai epäpätevä tutkija sinne tai tänne, kyllähän näitä löytyy, valitettavasti.
Mutta sepä ei hiivukaan, sillä Wakefieldin tarina ottaa sellaisen suunnan, jolla ei ole enää mitään tekemistä lääketieteen kanssa. Wakefieldin ympärille on muodostunut aggressiivinen tukijajoukko, joka pitää Wakefieldiä jonkinlaisena lääkeyhtiöiden, hallituksen ja tieteellisten julkaisujen välisen salaliiton viattomana uhrina. Salaliiton käsikassarana pidetään jo mainittua Brian Deeriä, tutkivaa journalistia, joka alkoi tonkia Wakefieldin tekemisiä. Salaliittoteorian mukaan Deer on suurten, rokotteilla bisnestä tekevien firmojen palkkalistoilla, ja tarkoituksena on mustata Wakefieldin maine, jotta tavallinen kansa jatkaisi rokotusten ottamista.
Brian Deer voi vallan hyvin ollakin lääkeyhtiöiden palkkalistoilla, mistä minä tiedän, eikä oikeastaan edes kiinnosta. Journalismissa on eri säännöt kuin tutkimuksessa, minkä esimerkiksi Daily Mailin autismiuutinen todistaa. Sen sijaan Wakefieldin ja hänen kollegoidensa tutkimusprosessia kaksi vuotta läpikäynyt General Medical Council on eri juttu: lääkärilupaa ei evätä heppoisin syin. Wakefield on kiistämättömästi toiminut väärin, ajattelipa hän toimiessaan sitten omaa tai autististen lasten parasta. Tosin Wakefieldin tukijat ovat vakuuttuneita siitä, että myös GMC on lääketeollisuuden salaliiton mädättämä. Vaikka näin olisikin, on silti kiistämätöntä että Wakefield vääristeli tutkimusdataansa, ja vääristeli sitä vakavasti. Hän ei myöskään ole pystynyt toistamaan tutkimustuloksiaan.
Äkkiseltään luulisi, että sairaan lapsen vanhempi haluaisi pysytellä mahdollisimman kaukana sellaisesta lääkäristä, jonka on todistettu syyllistyneen väärinkäytöksiin. Jos itse olisin autistisen lapsen vanhempi, joka arvelee lapsensa sairastuneen rokotteesta, tukeutuisin kyllä aivan muihin asiantuntijoihin kuin Wakefieldiin. Mutta ei: vaikuttaa siltä, että mitä useammat tahot ovat todenneet Wakefieldin epäpätevyyden, sitä enemmän hän saa sympatiaa autististen lasten vanhemmilta. Juuri tässä kohden Wakefieldin fanitus alkaa muistuttaa kulttia. Häneen henkilöityy jotakin, mitä lasten vanhemmat kaipaavat. Lupaus lapsen parantumisesta; varmuus siitä, että syy lapsen sairauteen löytyy; pettymys kafkamaiseen terveydenhuoltojärjestelmään. Kenties pettymys yhteiskuntaan, hallitukseen ja tieteeseen.
Wakefieldin fanitus on paradoksaalista siksi, että fanitukseen liittyy syvä epäluulo suuria lääkeyhtiöitä, lääketieteellisiä julkaisuja ja lääketieteen valtiollista hallintoa kohtaan. Wakefield on kuitenkin näiden kaikkien edustaja siinä missä kuka tahansa muukin lääkäri. Miksi Wakefield näyttäytyy puhtoisena sankarina, joka pyyteettömästi kuuntelee potilaitaan ja näiden vanhempia, jos koko terveydenhuoltojärjestelmä on täysin korruptoitunut?
Kultissa ei olekaan kyse siitä, mitä Wakefield loppujen lopuksi on tehnyt tai sanonut. Wakefieldhän ei esimerkiksi vastustanut rokottamista sinällään, vaan halusi korvata vaaralliseksi väittämänsä MPR-kolmoisrokotteen patentoimillaan yksittäisrokotteilla. Tästä huolimatta Wakefieldin hahmoa käytetään rokotteiden vastustamiseen sinällään – sillä kyllähän tutkimus suolitulehduksista autismioireisilla lapsilla todistaa sen, että hepatiitti B -rokote kannattaa jättää ottamatta.
Wakefieldin hahmo on vahvasti emotionaalisesti latautunut. Callous Disregard. Autism and Vaccines – the Truth Behind a Tragedy -kirjan sivulla kerrotaan, kuinka hän tutkimuksissaan luotti ”äidinvaistoon, joka koskee lapsen hyvinvointia”. Wakefield ei faniensa sivuilla ja blogeissa näyttäydy kivenkovana tieteentekijänä, joka etsii totuutta, vaan empaattisena perhelääkärinä, joka ymmärtää ja kuuntelee potilaitaan. Empatia sinällään näyttää puhdistavan hänet kaikista epäilyksistä. Kovat ja kylmät tutkijat ja instituutiot, jotka ovat kiinnostuneita vain faktoista, ovat epäilyttäviä. Ja koska Wakefield ajattelee potilaidensa parasta, hän ei kertakaikkiaan voi olla väärässä.
Kultistit ovat ottaneet asiakseen häiriköidä kaikkia Wakefieldin toimintaa kritisoivia henkilöitä. Journalisti Brian Deer on paskanheiton keskiössä, mutta samanlaisen paskanheiton kohteena ovat olleet myös esimerkiksi tiedebloggaajat ja journalistit, jotka ovat erehtyneet kirjoittamaan jotakin poikkipuolista Wakefieldistä. Osansa on saanut myös tohtori Surendra Kumar, joka johti General Medical Councilin komiteaa, joka keskittyi Wakefieldin tekosiin. Jotkut bloggaajat ovat sulkeneet blogiensa kommenttiosastot, koska ne täyttyvät uhkailuista ja haukkumisesta. ”Autismiaktivistien” blogeissa ja nettisivuilla dissataan näitä tiede- ja skeptikkobloggaajia ja toimittajia henkilökohtaisuuksiin menevillä tavoilla. Toimittajien tai bloggaajien ikä, koulutustaso ja lapsettomuus ovat riepottelun kohteena, sillä eihän tiedejournalisti voi tietää yhtään mitään Andrew Wakefieldin tutkimuksien oikeellisuudesta, jos hän ei itse ole autistisen lapsen vanhempi! Ja jos kritisoi Wakefieldiä, on joko idiootti tai lääkefirmojen kätyri – tai oikeastaan molempia!
Tätä taustaa vasten ei ole kumma, että satunnainen kommenttini vanhentuneesta tiedeuutisesta sai aikaan fleimisodan.
Koko juttua voisi tarkastella omalaatuisena kulttuuri-ilmiönä, mutta valitettavasti Wakefield-kultilla on laajempaakin merkitystä. Rokotusten vastustaminen on johtanut siihen, että tuhkarokkoepidemiat ovat palanneet Britanniaan, ja lapsia on jo kuollut tuhkarokkoon. Siitäkin huolimatta, että aukottomasti todistettaisiin, että MPR-rokote aiheuttaa autismia, koko väestön terveyden kannalta rokotukset ovat järkeviä, jos ne estävät kuolemia. Sama pätee kaikkiin rokotteisiin – yksittäiselle ihmiselle rokotteen sivuvaikutus on tosi paska nakki, mutta koko väestön mittakaavassa rokotuksista on enemmän hyötyä kuin haittaa.
Pohjattoman surullista on kuitenkin se, että autististen lasten vanhemmat käyttävät energiaansa lääkefirmojen syyttelyyn, Wakefieldin raivokkaaseen tukemiseen ja autismin parannusyrityksiin erilaisilla huuhaakeinoilla sen sijaan, että hyväksyisivät lapsensa autismin ja keskittyisivät lapsensa toimintakyvyn parantamiseen. Lueskellessani vanhempien kirjoituksia ja kuunnellessani heidän haastattelujaan yleisvaikutelmaksi jäi se, että vanhemmat kokevat lastensa olevan jotenkin viallisia. Totta kai elämä autistisen lapsen kanssa on rankkaa, mutta haastatteluita ja tekstejä leimasi toivottomuus ja häpeä: lapsilla ei tule koskaan olemaan ”normaalia” elämää, he ovat ”screwed up”. Wakefieldiä innokkaimmin hehkuttavat vanhemmat eivät vaikuttaneet kunnioittavan lastensa neuroepätyypillisyyttä. Väriliitujen huolellisen riviin asettelemisen sijaan lapsen tulisi pelata pesäpalloa.
Luettuani kasapäin Wakefieldin fanisivuja, rokotusten vastustajien kampanjasivuja ja autismiaktivistien blogeja päädyin sitten lopulta autististen ihmisten blogeihin ja sivuille. Autistikirjon ihmisten tekstejä lukiessa ja videoblogeja katsoessa Wakefield-kultistien toiminta alkoi tuntua entistä pöyristyttävämmältä. Autistisuus identiteettinä olisi ihan oman päivityksensä arvoinen aihe, joten riittäköön sen toteaminen, että autistiset ihmiset ja heidän näkökulmansa on joutunut täysin Wakefield-kultistien jyräämäksi, ja se on näkökulma jonka pitäisi päästä kuuluviin.
Mutta mitä kuuluu Andrew Wakefieldille nykyään? Vaikea sanoa. Hän perusti Yhdysvaltoihin lahjoitusvaroin pyörivän autismiklinikan, jonka toiminnasta hän vetäytyi menetettyään lääkärinlupansa. Kuuleman mukaan hän jatkaa tutkimuksiaan, mutta on epäselvää, minkä laitoksen alaisuudessa. Hänet on kuitenkin nähty halailemassa autistisia lapsia rokotuksia vastustavien vanhempien mielenosoituksissa ja hengailevan julkkisten, kuten Jim Carreyn ja Jenny McCarthyn kanssa.
Luodaan yhdessä hirviö ylisamastumalla yliopiston sääntöihin!
Olen tällä hetkellä siitä onnellisessa asemassa, että rahoitan hulppean elämäntyylini ja tutkijanurani apurahalla. Tämä mahdollistaa sen, että voin omistaa pari viikkoa elämästäni pelkästään harrastajateatterille väitöskirjan sijaan, ja sen, että jonakin päivänä voin nukkua yhteen iltapäivällä ja keskittyä sen jälkeen Slavoj Zizekiin seuraavan neljäntoista tunnin ajan pyjamahousuihin pukeutuneena.
Monet akateemiset kanssakulkijani sen sijaan eivät ole yhtä onnekkaita. He joutuvat leimaamaan itsensä kellokortilla sisään yliopistotehtaaseen ja sen jälkeen syöttämään työtuntinsa SoleTM-työajanseurantajärjestelmään. He miettivät, missä kulkee se raja, jossa Travel-matkalaskujärjestelmään syötettyjen työmatkakulujen summa ylittää sen vaivan, jonka itse matkalaskujärjestelmän käyttö aiheuttaa. He pohtivat, onko tietyn kurssin oppiaineelle tuottama tulos (eli siis opintopisteet) mielekkäässä suhteessa tilavuokriin ja mahdollisten ulkopuolisten luennoitsijoiden palkkioihin. Heille on relevantti kysymys, onko oppiaineen tuottavuuden kannalta parempi julkaista viisi kahden sivun mittaista, samansisältöistä, mutta eri otsikolla varustettua abstraktia eri julkaisuissa, vai yksi kymmenen sivun artikkeli — tai onko mielekästä ylipäätään julkaista mitään missään julkaisussa, joka ei ole kansainvälinen ja referee-tasoinen.
Onnekkaasta asemastani huolimatta mietin tietysti näitä itsekin.
Uusi yliopistolaki herätti kiukkua ja vastustusta, ja yliopistolaiset olivat kiitettävän äänekkäitä siitä huolimatta, että äänekkyydellä ei ollut juurikaan merkitystä lopputuloksen eli lain sisällön kannalta. Lain läpimenon jälkeen mielenosoitukset ja ammattiliittoprotestit ovat jatkuneet. Niiden lisäksi rinnalla kulkee diskursiivinen vastarinta, joka ilmenee arkisessa puheessa ja käytännöissä. Sanasta ”innovaatio” on tullut pelkkä vitsi kaikkialla muualla paitsi poliitikkojen puheissa ja lakiteksteissä. Facebookissa tutkija julistaa kavereilleen tehneensä päivän työn tallennettuaan työtuntinsa SoleTM-järjestelmään ja lähtevänsä nyt kotiin vapaa-ajanharrastuksen eli tutkimuksen pariin. Röyhkeimmät (tai kiireisimmät) akateemiset toimijat ottavat loputtomiin hallintopalavereihin mukaan jotakin luettavaa, kuten tutkimusalansa viimeisimpiä julkaisuja, jottei aika menisi ihan hukkaan.
Mutta onko tämä diskursiivis-praktinen vastarinta sittenkin vain merkki alistumisesta sellaiseen yliopistoon, jota yleiseurooppalainen yliopistopolitiikka meille tarjoaa?
Slavoj Zizek huomauttaa, että ironia ei ole pelkästään tapa selvitä sietämättömissä oloissa (kuten stalinistisessa Neuvostoliitossa tai suomalaisessa yliopistossa). Ironia kuvastaa sitä, että se, mistä otetaan etäisyyttä, nähdään todellisena ja pysyvänä. Zizekin mukaan ironinen etäisyys on status quota ylläpitävää myös sen takia, että ironia mahdollistaa passiivisuuden. Status quota rapauttaakin enemmän ylisamastuminen sääntöihin — se, että tehdään täsmälleen juuri niin, kuin vaaditaan. Ylisamastuminen osoittaa sääntöjen tyhjyyden ja mielettömyyden.
Mitä jos vastarinnan keinoksi suomalaisessa yliopistossa otettaisiinkin Zizekin ehdottama ylisamastuminen?
Luodaan siis yhdessä nykyisen yliopistojärjestelmän kannalta ihanteellisen tutkija, joka saapuu työpaikalleen tasan kahdeksalta ja poistuu työpaikalta kello neljä iltapäivällä, pitää lounastauon kahdestatoista puoli yhteen ja kaksi 7,5 minuutin mittaista kahvitaukoa aamu- ja iltapäivällä. Kaiken tutkimustyönsä tutkija tekee tänä aikana. Hän ei lue mitään tutkimuskirjallisuutta muulloin kuin tuona aikana, eikä myöskään ajattele tutkimusaihettaan vapaa-ajalla.
Jos tutkijalle on merkitty, että työajasta esimerkiksi 10% tulisi käyttää opetukseen, tutkija todellakin käyttää työajastaan (1600 tuntia vuodessa) juuri määrätyn ajan. Aikaa ei ylitetä, ei millään ehdolla. Jos kurssin loputtua tutkija saa 20 opiskelijan esseetä arvioitavaksi, ja opetukseen käytettävä aika täyttyy keskein esseiden arvioinnin, tutkija jättää loput esseet arvioimatta.
Julkaisuja tutkija tietenkin tuottaa paljon, niillähän tutkimuksen tuloksellisuutta mitataan. Sen vuoksi tutkija käyttää paljon aikaa sen tutkimiseen, mihin referee-tasoisiin julkaisuihin on helpointa saada papereita läpi. Sitten tutkija arvioi tutkimusaihettaan sen mukaan, kuinka monta erillistä artikkelia siitä saa lohkottua ja kuinka monta kertaa saman tekstin saa lähetettyä eri paikkoihin tekstin otsikkoa ja sanamuotoja hiukkasen muuntelemalla. Tekstin sisällöllähän ei ole merkitystä, vaan sillä, että julkaisuja tuotetaan. Siten tutkijan ei tarvitse olla huolissaan siitä, että laitoksella tai oppiaineessa joku häntä tästä vanhan yliopistojärjestelmän näkökulmasta epäeettisestä toimintatavasta paheksuisi.
Tutkija ei luonnollisestikaan suostu minkäänlaisiin talkoohommiin, kuten ohjaamaan kilpailevan yliopiston (tai oppiaineen) opiskelijoiden opinnäytteitä tai toimimaan anonyyminä vertaisarvioijana tieteellisille teksteille. Anonyymistä arvioinnistahan ei saa merkintöjä cv:hen! Sen sijaan tieteellisten julkaisujen toimituskunnissa hän voi olla jäsenenä, mikäli jäsenyyteen liittyvät velvollisuudet voi liittää osaksi virkatyötä. Muuten ei.
Yliopiston kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vaikuttamista tutkija toteuttaa antamalla medialle nopeita, helppoja ja viihdyttäviä näkökulmia omasta erityisalastaan. Jaaritteluun, negatiivisuuteen tai pessimismiin hän ei sorru. Puheissaan hän käyttää päälauseita ja välttää moniselitteisyyttä ja ristiriitaisuutta. Tutkija on myös nuori, hoikka ja hyvännäköinen. Hän on kuitenkin sopivasti persoonallinen, jotta hänet voi brändätä juuri tietyn yliopiston tutkijaksi. Ehkäpä hänellä on hauska aksentti, muheva (mutta siisti!) parta tai tunnistettavan väristä huulipunaa.
Luonnollisesti tutkijan tutkimusaihe on taloudellisesti hyödynnettävissä. Jos tutkimusaihetta ei voi suoraan tuotteistaa, se on kuitenkin suuren yleisön näkökulmasta helposti lähestyttävä eli medialle myytävissä ja popularisoitavissa. Ikuiset teemat, kuten Rakkaus, ovat erityisen sopivia tutkimusaiheita. Tylsiä ja vaikeita teemoja ja tutkimusmenetelmiä, kuten ideologiakritiikkiä ja diskurssianalyysiä, tutkija ymmärtää välttää ilman erillisiä varoituksia.
Olisin itse valmis tällaiseen yliopistopoliittiseen kokeeseen eli muovautumaan nykyiseen yliopistojärjestelmään täydellisesti sopeutuneeksi tutkijaobjektiksi, jos joku tämän ihmiskokeen rahoittaisi. Koe voisi kestää vaikkapa yhden lukukauden — koko vuotta ei pääni varmaan kestäisi. Voisin rakentaa itsestäni performatiivisen tutkija-kokonaistaideteoksen, joka toimisi kestävänä esikuvana tuleville tutkijasukupolville.
Mutta ei siitä kuitenkaan tulisi mitään. Jo ihmiskokeen perusasetelman kannalta olisin aivan vääränlainen testiobjekti. Ironisesta etäisyydestä ja kyseenalaistamisesta on nimittäin jo tullut toinen luontoni.
Onneksi meillä kasvaa koko ajan uutta tutkijapolvea, josta voi valita sopivampia testiobjekteja.
Kuinka lasketaan Suomen biseksuaalit
Olin hiljattain haastateltavana aiheesta biseksuaalisuus. Yksi kysymyksistä, jonka haastattelija esitti, oli ”paljonko Suomessa on biseksuaaleja”.
Minua on haastateltu samasta aiheesta useita kertoja ennenkin, eri medioihin. Äkkiseltään tulee mieleen kaksi muuta lehtiartikkelia ja yksi radio-ohjelma. Lehtijuttuja saattaa olla useampikin. Eikä unohdeta joitakin esitelmiä, joita olen pitänyt, joiden jälkeen yleisö on voinut esittää kysymyksiä.
Ja aina kansa haluaa tietää, ”paljonko Suomessa on biseksuaaleja”.
Jos ollaan vakavia, niin tässä tiedonhalussahan on pohjimmiltaan kyse siitä, millaista tutkimuksenteon oletetaan olevan. Jotkut laskevat paljonko Suomen metsistä löytyy kääpiä, toiset, paljonko Suomen kaapeista löytyy biseksuaaleja. Tieteen tulosten oletetaan olevan kvantifioitavissa. Numeraalisella tiedolla on todistusvoimaa. ”Kääpien vähenevä määrä Suomen metsissä kertoo ilmastonmuutoksen etenevän.” ”Biseksuaalien vähenevä määrä Suomen kaapeissa kertoo seksuaalisen vapautumisen etenevän.”
Tieteen oletetaan myös antavan eksakteja tuloksia. Humanistinen tutkimus ja laadullinen tutkimus ylipäänsä vaikuttavat epäilyttäviltä siksi, että tutkimustulokset kuulostavat niin epämääräisiltä. ”Mä oon nyt haastatellu näitä biseksuaaleja, ja niil ois aika samanlaisia kokemuksia keskenään, ja sit mulla ois sellanen fiilis, että ne määrittelis sanan biseksuaalisuus vähän eri lailla ku mitä se niinku vaik mediassa tarkottaa” – tiivistääkseni lisurini yhteen lauseeseen. ”Ai kuin moni biseksuaaleista seurustelee miehen ja kuin moni naisen kans? No en mä tiedä. Mut hei, tää on tosi mielenkiintosta: yks tärkeimmistä median käyttämistä diskursseista biseksuaalisuudesta puhuttaessa on selittävä diskurssi. Mikä oli todistettavissa, eiks je?”
Onhan kaikenlaisten seksuaalisuuksien määriä toki laskettu. Harmi vaan, että tulokset heittävät niin paljon, että ne ovat käytännössä arvottomia. Olikohan se niin, että Osmo Kontulan ja Elina Haavio-Mannilan suuressa suomalaisessa seksitutkimuksessa vuodelta 1993 biseksuaaleja löytyi alle prosentti. En muista tarkkaa lukua, enkä myöskään sitä, miten biseksuaalisuus määriteltiin. Kinseyn klassikkotutkimuksessa vuodelta 1948 amerikkalaisista miehistä kolmasosalla oli ollut seksuaalisia kokemuksia miesten kanssa, minkä pohjalta kolmasosa miehistä kaadettiin bisselaatikkoon.
Joskus jossain olen lukenut jonkun statistiikkavertailun (tämä on blogi, eikä tieteellinen artikkeli, joten en jaksa etsiä lähdeviitettä vaan turvaan muistiini), jossa biseksuaalien määrät heittelivät rutkasti sen mukaan, oliko tilastoitu a) seksuaalisia fantasioita, b) seksuaalisia kokemuksia vai c) ihmisten itsemäärittelyä.
Nähdäkseni tällaisilla prosenteilla voi olla lähinnä poliittista ja emansipatorista arvoa. Aikanaan voitiin ruveta heristelemään homoseksuaalisuuden kriminalisoinnille Kinseyn tutkimusta ja sanoa, että kolmasosa miehistä on rikollisia ja mitä järkee siinä on. Ja kai jossain Seta-propagandassa vieläkin kummittelee se ”kymmenen prosenttia väestöstä kuuluu seksuaalisiin vähemmistöihin”, millä perusteella on hyvä sitten vaatia oikeuksia. En yhtään tiedä, mistä se prosenttiluku on vetäisty, mutta jos se on toimii hyvänä välineenä seksuaalisen tasa-arvon ajamisessa, niin antaa mennä.
Mutta jos nyt oikeasti haluttaisiin tietää, ”paljonko Suomessa on biseksuaaleja”, niin millainen tutkimusasetelma pitäisi rakentaa?
Yksinkertaisinta olisi tietysti, että tehtäisiin iso tilastotutkimus, jossa on edustava otos väestöstä. Kysytään kaikilta, ”oletko biseksuaali”, ja niiden, jotka vastaavat olevansa, määrä kirjataan ylös. Ei tarvitse edes määritellä sanaa biseksuaali, koska ei olla kiinnostuneita termin määrittelystä, vaan siitä, kuinka moni viittaa itseensä kyseisellä termillä. Saadun prosenttimäärän oletetaan olevan yleistettävissä myös muuhun väestöön. Voilá!
Mutta olishan se nyt aika epätarkkaa, jos ihmisten ittensä annettaisiin päättää, ovatko he biseksuaaleja vai eivät. Monihan kuulemma sanoo olevansa biseksuaali siksi, että se on muodikasta, eivät he ole oikeita biseksuaaleja. Mutta miten määritellään oikea biseksuaali? Koska seksuaalisia fantasioita on vaikea mitata, niin mitataan sitten miellyttävien seksuaalisten kokemusten frekvenssejä.
Edellä mainitulta edustavalta otokselta väestöstä kysytäänkin, että kuinka monella on ollut miellyttävä seksuaalinen kokemus kummankin (sic) sukupuolen kanssa. Ja sitten taas tehdään prosenttipeli ja saadaan biseksuaalien määrä.
Mutta eikö ”miellyttävä seksuaalinen kokemus” oli sekin aika epämääräinen ilmaisu? Joku bimbohan voi luulla, että suuteleminen kerran toisen tytön kanssa baarissa voi luokittua ”miellyttäväksi seksuaaliseksi kokemukseksi” ja tehdä hänestä biseksuaalin, vaikka hän oikeasti onkin trendipelleilijä. Tai sitten voi käydä niin, että lapsuuden lääkärileikit naapurintytön kanssa tekevät ihan viattomista homoista biseksuaaleja!
Mennään siis ihan juurille asti, ja määritelläänkin seksiksi vain penetratiivinen, orgasmiin johtava seksi. Suuseksi poisluettuna tietenkin, sehän on esileikkiä. Eli biseksuaaleja ovat ne, jotka ovat penetroineet tai olleet penetroitavina jompaan kumpaan alaruumiinsa isompaan aukkoon sekä miehen että naisen (sic) kanssa. Ja orgasmi on saavutettu säällisessä ajassa penetroinnin kuluessa.
Sitten oletamme, että ihmiset mainitussa väestöotoksessa vastaavat rehellisesti ja salailematta tutkimuskysymykseemme, pelaamme jälleen prosenttipeliä ja sitten meillä onkin ehdottoman luotettava tieto siitä, paljonko Suomessa on biseksuaaleja (ja samalla on tullut näpsästi määriteltyä sekä biseksuaalisuus että seksi).
Miten tämä saamamme luku sitten on yhteydessä ihmisten haluihin, fantasioihin ja kokemuksiin sekä niiden asemaan kulttuurissa, on toinen juttu. Mutta ainakin meillä on luku!
Joka tapauksessa mitä eksaktimpi tulos pyritään saamaan kysymykseen ”paljonko Suomessa on biseksuaaleja?”, sitä absurdimmaksi myös tutkimusasetelma muotoutuu. Ja sitä selkeämmäksi käy se, että biseksuaalien määrän jäljittäminen Suomen väestössä on paitsi mahdotonta, myös mieletöntä.
En muuten halua dissata tilastollista tutkimusta. Sillä on paikkansa. Esimerkiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa voi olla relevanttia ottaa selville, kuinka suuri osa vaikkapa jonkin tietyn alueen väestöstä harrastaa limakalvokontakteja eri sukupuolten kanssa. Mutta niistä limakalvokontakteista ei voi suoraan johtaa biseksuaalien määrää.
Eulogia Evelle
Eve Kosofsky Sedgwick kuoli huhtikuun 12. Siitä saakka olen aikonut kirjoittaa muistokirjoituksen, mutta en ole saanut aikaiseksi. Mutta ehkä juuri nyt on sopiva aika: Sedgwickin piti tulla pääpuhujaksi Regulated Liberties -konferenssiin Turkuun, joka pidettiin viime viikolla. Sedgwick ei ollut konferenssissa juurikaan esillä; häntä ei mitenkään erityisesti muistettu sen enempää konferenssin alkusanoissa kuin lopetuksessakaan, abstraktikirjassa ei ole edes mainintaa, että konferenssin pääpuhujaksi kaavailtu henkilö otti ja kuoli.
Minä siis muistelen häntä nyt.
Sedgwick, jos kuka, oli queer-teorian Grand Old Lady. Hänen pääteoksensa, Epistemology of the Closet ilmestyi vuonna 1990, eli samana vuonna kuin Judith Butlerin Gender Trouble. Summattuna Epistemology of the Closet käsittelee sitä, kuinka homoseksuaalisuus on ydinkide länsimaisessa seksuaalisuuskäsityksessä, ja kuinka erilaiset kaksinaisuudet ryhmittyvät homoseksuaalisuuden ympärille. Miesten välinen seksuaalinen halu muotoutui 1800-luvulla länsimaissa julkiseksi salaisuudeksi, joka oli yhtä aikaa kutkuttava kiinnostuksen kohde ja vastenmielinen, alitajunnan kaappiin tungettava asia, joka keskeisellä tavalla määritti/määrittää myös heteroseksuaalisuutta.
Tässä vaiheessa summausta on hyvä tunnustaa, että en ole lukenut Epistemologyä. Kirja on kuitenkin sen tason klassikko-opus, että pystyisin sanomaan jotakin sen sisällöstä myös ilman Wikipediaa. Epistemology on ollut minulla kirjastosta lainassa useaan kertaan ja olen poiminut sieltä sopivista kohdista viittauksia teksteihin tarvittaessa, mutta näköjään esimerkiksi lisensiaatintyössäni en viittaa siihen kertaakaan. En tiedä miksi – varmaan siksi, etten ole lukenut koko opusta, ja kai olisi tuntunut falskilta tunkea jonnekin sivulauseeseen lisäys ”aihetta on käsitellyt myös Eve Kosofsky Sedgwick (1990)”, jotta kirjallisuusluettelossa näkyisi myös tämän henkilön nimi.
Sedgwick pysyi minulle pitkään etäisenä teoreetikkona, jonka ajattelusta on hyvä olla jonkin verran kartalla, mutta jonka kirjoja nyt ei tule ihan huvikseen lukeneeksi. Sedgwick oli sellainen ajattelija, jonka teoksista mieluiten katsoin tärkeimmät kohdat toisen käden lähteen avulla ja luin sitten vain ne.
Mutta sitten käsiin osui A Dialogue on Love. Viime syksynä, varmaan jotakuinkin näihin aikoihin. Synkimpänä syksynä ikinä.
90-luvun alussa Sedgwick sairastui rintasyöpään ja hoitojen aikana masennukseen. Dialogue on omaelämäkerrallinen teos, joka seurailee Sedgwickin ja hänen terapeuttinsa suhteen kehittymistä. Lyhyesti sanottuna se on Sedgwickin rakkaudentunnustus terapeutilleen. Se on hämmästyttävä, kaunis kirja, josta ei oikein tiedä tarkkaan mitä se on – onko se kaunokirjallisuutta, omaelämäkertaa, teoreettisia lankoja? Se ottaa muotonsa japanilaisesta 1600-luvun kirjallisuudenlajista, haibunista, joka yhdistää proosatekstiä ja runoa. Runon lisäksi Sedgwick lisää vielä yhden tekstilajin, terapeutin potilaastaan kirjoittamat merkinnät.
Viime syksynä sängyn vierellä keskeneräisenä odottava Dialogue oli valo pimeyden keskellä. Sitä lukiessa ahdistus hellitti. Teksti resonoi omien ajatusteni ja kokemusteni kanssa. Nyt kirjaa selaillessa saan kaikuja siitä tunteesta, jonka kirja viime syksynä herätti. Tiukkaan käpertyneen mykkyyden ympärille tulee ilmaa, se saa sanoja ja ojentuu.
”I know I want to talk about sex; it’s what I do for a living (the talking I mean) and I’m good at that, used to it. But my own sexuality – do I even have one? It leaves me stony with puzzlement. I don’t know what it is; neither do I know its relation to what I am.” (Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 42-43.)
Tuntuu melkein liian intiimiltä kirjoittaa sitaatteja kirjasta, ikäänkuin tarjoilisin itseni raakana. Ne eivät ole minun sanojani, ne ovat Sedgwickin sanoja, mutta koska ne ovat hänen, en voi vääntää niitä peittämään itseäni.
”[A] kind of narrow sexual triangle, or at least a
circuit small enough
that its allure was, you would
eventually
get back all of the
erotic energy you’d
sent around it (so
that the point of this
fantasy was nothing is
ever really lost) –
[…] Imagine it big
enough that you could never
ever know whether
the system was closed,
finally, or open. So
the point could only
lie in valuing
all the transformations and
transitivities
in all directions
for their difference, trans-i-ness
and their skilled nature.
Not their closure ”
(Sedgwick 1999, A Dialogue on Love s. 113-114.)
Loppusyksystä sain tietää Lundissa tammikuussa pidettävästä pohjoismaisesta sukupuolentutkimuksen kurssista, joka keskittyi affekteihin. Toinen kurssille luettavista kirjoista oli Eve Kosofsky Sedgwickin Touching Feeling. Affect, Pedagogy, Performativity. Kurssi tuli juuri oikealla hetkellä. Hain kurssille ja pääsin. Kurssi oli antoisa ja hieno, niin myös Touching Feeling. Kurssilla kuulin myös että Sedgwick olisi tulossa Turkuun.
Mahdollisuus päästä näkemään Sedgwick livenä, kuuntelemaan häntä ja jopa juttelemaan hänen kanssaan tuntui tavattoman arvokkaalta. Mietin itseironisessa hengessä, että kehtaisinko mennä fanityttöilyssäni niin pitkälle, että pyytäisin häneltä nimmaria kirjankanteen (no en sentään pakaraan kuitenkaan). Ihan vakavissani ajattelin kuitenkin käydä kiittämässä häntä Dialoguesta ja kertomassa, että se on Michael Warnerin Trouble with Normalin kanssa minuun vahvimmin henkilökohtaisesti kolahtanut teos.
Lähetin hätäisesti tuherretun abstraktin konferenssijärjestäjille viimeisenä mahdollisena päivänä. Ihme kyllä, se hyväksyttiin korjauksin.
Odotin konferenssia innostuneesti, nimenomaan Sedgwickin takia. Odotukseni oli selvästi henkilökohtaisempaa ja affektiivisempaa kuin esimerkiksi se tapa, jolla odotin Judith Halberstamin pitämää queer-kurssia keväällä 2007 tai Judith Butlerin esitelmiä Puolan konffissa elokuussa 2006. Sedgwick oli kirjoittanut jotain, jolla oli minulle syvällisempi merkitys kuin se, että hänen ajatuksensa vievät tutkimusaihettani jotenkin eteenpäin, tai se, että hän on akateeminen supertähti.
Niinpä huhtikuussa saapunut tieto hänen kuolemastaan oli lamaava. Mainitsin hänen kuolemastaan kavereille, mutta kuoleman merkitystä itselleni oli vaikea välittää. Joku queer-teoreetikko on kuollut, onhan kuolema aina ikävää ja ihmisen työ jää kesken, mutta entä sitten? Menetyksen tunteeni tuntui jollain tavalla naurettavalta ja itsekkäältä.
Mutta miksi ihmiset riehaantuvat jonkun Michael Jacksonin kuolemasta? Miksei Sedgwickille voinut sytyttää kynttilää missään ja kokea kollektiivista surua? Ovatko akateemiset ihmiset sellaisen yläpuolella? Vai eikö Sedgwickin kuolema vain tuntunut missään?
Viimeisinä vuosinaan Sedgwick oli tiibetinbuddhalainen. Minä sytytän suitsuketikun hänen muistokseen.
Mitäs sitä oikeen tekis
Olen joutunut äkisti tilanteeseen, josta en oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen ja helpottunut vai huolissaan.
Olin viime syksyn kulttuuriantropologian tuntiopettajana, ja alkujaan tarkoituksenani oli aloittaa vuoden alusta apurahakausi ja ryhtyä tosissaan tekemän väikkäriä, joka on ollut hyllyllä Pornoakatemian jälkeen – eli siis kutakuinkin tarkalleen kaksi vuotta. Marraskuussa kuitenkin suostuin jatkamaan tuntiopettajan pestiä parissa pätkässä nyt kevällä. Suostumukseni oli jossain määrin nihkeä, monestakin syystä.
Perussyy oli se, että väikkärin tekoon ei voi kunnolla keskittyä samalla kun on töissä, vaikka työ olisikin osapäiväistä, ja se väikkäri pitäisi oikeasti kohta saada niskasta pois. Toinen syy oli se, että tuntiopettajan homma kahdessa erillisessä kuukauden pätkässä kevään aikana olisi varsin raskas: työtä pitäisi pitää mielessä ja suunnitelmissa, sähköposteihin vastata ja olla yleisesti tietoinen siitä, missä mennään niinäkin viikkoina jolloin palkkaa ei makseta.
Töiden olisi pitänyt alkaa ensi tiistaina, mutta tänään sainkin tietää, että oppiaineella ei ole varaa palkata minua. Senkin sain tietää lähinnä ohimennen, kun valmistelin ensi viikon töitä: jos olisin jättänyt valmistelematta, kukaan olisi tuskin tullut minulle kertomaan, ettei palkkarahoja olekaan.
Kiinnostavaa kyllä, ensimmäinen tunnereaktio oli helpotus. Tuntiopettajan homma oli antoisaa siinä mielessä, että siinä sai muistutella itseän tutkimuksen tekemisen perusteista, ja ihmisten gradusuunnitelmista keskusteleminen oli kiinnostavaa. Mutta kokonaisuutena homma oli aika rasittavaa toimistohommaa, jonka rasittavuutta lisäsi vielä se, että joka kuukausi joutui miettimään, jatkuuko työ seuraavassa kuussa, ja että mitä opiskelijoiden kanssa ylipäätään uskaltaa sopia, jos työ ei jatkukaan.
Puhumattakaan siitä vilunkitavasta, jolla tiedekunta halusi palkkani maksaa: sovittu kuukausipalkkani maksettiin näennäisesti tuntipalkkana, jottei näyttäisi siltä, että kyse on työsuhteesta, jota laittomasti ketjutetaan. Näiden kiemuroiden takia olen sitten joutunut sekä Työkkärissä että Työttömyyskassassa selvittelemän, miksi väitän tehneeni 72 tuntia kuukaudessa töitä, vaikka palkkakuitissa lukee vain 33…
Niinpä en kaiken kaikkiaan ole hirveän pahoillani siitä, etteivät työt jatkukaan. Toisaalta olen varsin ärtynyt siitä, ettei asia voinut varmistua jo viime vuoden puolella. Olisi ollut helpompi orientoitua siihen, mitä nyt kevään aikana sitten aikoo tehdä.
Selkeintä ja kutsuvinta olisi päättää, että apurahakausi alko nyt ja siirtää säästötilillä olevasta apurahaköntsästä kuukausisumma käyttötilille. Sitten voisi tehdä päätöksen, jonka mukaan tekee arkisin väikkäriä 7 tuntia 15 minuuttia, joka on kuuleman mukaan keskimääräinen työpäivän pituus virastotyöaikaa noudattavilla. Ja sitten oikeasti keskittyis tuon ajan väikkäriin, vaikka sen aikana sitten vain pyöris ympyrää huoneitten välillä ja tuskailis.
Miinuspuolena tässä mahdollisuudessa on se, että kuukaudesta on kolmannes jo mennyt, ja joudun joka tapauksessa ensi viikolla menemään yliopistolle selvittelemään työasioita ainakin kahtena päivänä, mahdollisesti useampanakin. Toinen mahdollisuus olisikin olla tämä kuukausi vielä työttömänä ja nostaa päivärahaa, ja aloittaa apurahakausi vasta helmikuun alusta. Tammikuun voisin viettä aikatauluttamalla väikkärintekoa tarkemmin.
Taloudellisesti ja byrokraattisesti helpointa olisi jäädä apurahalle heti, koska silloin ei tarvitse raportoida tekemisistään, palkoistaan ja ajankäytöstään kenellekän. Osapäivätyöläisen, joka saa palkkaa useammasta paikasta, täytyy ottaa palkkakuiteista ja työtodistuksista kopioita toisensa perään, jotta Työkkäri, Kela ja Työttömyyskassa pysyvät tyytyväisinä. Apurahalaisena voisin unohtaa kaikki kolme puoleksitoista vuodeksi. Juuri tänään laitoin paksun kirjeen Työttömyyskassalle; kaikkinensa papereiden metsästämiseen, kopioimiseen, printtaamiseen ja selitysten rustaamiseen meni useampi tunti. Tuntuu rasittavalta ajatella, että kuukauden päästä on taas sama ruljanssi edessä.
Toisaalta taas tutkimuksen tekoon ryhtyminen hirvittää. Omalla tavallaan olen pakoillut biseksuaalisuutta tuntiopettajahomman ansiosta: opettamisen takia pystyin perustelemaan, miksi en tee väitöskirjaa. En tiedä, riittääkö minulla keskittymiskyky ja mielenkiinto tutkimukseen nyt, ja jos riittää, niin miten pitkälle. Tällä apurahapätkällä ei olisi tarkoitus saada väitöskirjaa vielä valmiiksi asti, mutta loppusuoralle kylläkin.
Tasapainoilen kauhun ja innostuksen välillä, ja tiedän että kauhuun on liian helppo pudota.
Jatulintarha 