Category: Yleinen

Sulkeuma

Aloitin Jatulintarha-nimisen blogin kirjoittamisen 3.1.2005, siis viisitoista vuotta sitten. Viisitoistavuotispäivä on sopiva kohta lopettaa blogi virallisesti. En ole kirjoittanut blogiin aktiivisesti vuosiin, enkä usko tilanteen lähiaikoina – tai lähivuosina -muuttuvan.

Voisin jättää Jatulintarhan edelleen roikkumaan, odottamaan sellaista hetkeä, jolloin koen tarvetta kirjoittaa nimenomaan blogiin. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että blogi, jonka edellinen päivitys on melkein kahden vuoden takaa, ei anna kovin hyvää kuvaa minusta ylipäätään. On siis parempi sulkea Jatulintarha ja sitten vaikka aloittaa kokonaan uusi blogi, jos siltä sattuu joskus myöhemmin tuntumaan.

Alkuvaiheessa kirjoitin blogiin lähes päivittäin, koska tavoitteenani oli pitää julkista työpäiväkirjaa akateemisen pätkätyöläisen ja jatko-opiskelijan arjesta. Pidin blogia kotisivujeni yhteydessä yliopiston palvelimella, ja vuosien 2005 ja 2006 blogimerkinnät ovat edelleen luettavissa vanhojen kotisivujeni yhteydessä. Blogi antoi mahdollisuuden pohtia tutkimukseen ja yhteiskuntaan liittyviä teemoja vapaamuotoisemmin kuin akateemisessa tekstissä, ja toisaalta jäsennellymmin kuin mitä henkilökohtaiseen, vain itselle tarkoitettuun päiväkirjaan olisi tullut kirjoitettua.

Viime vuosina olen kirjoittanut blogiin hyvin harvoin, useimmiten kommentoidakseni jotain päivänpolttavaa poliittista asiaa, kuten Oulun kaupungin palveluverkkoselvitystä vuodenvaihteessa 2017-2018 ja suomalaista turvapaikkapolitiikkaa syksyllä 2016. Osa näistä kommentaareista on julkaistu myös muualla, kuten Kalevan mielipidepalstalla. Viimeisen viiden vuoden aikana olen päivittänyt blogia vain kahdeksan kertaa.

Kommentoin blogin historiaa viisi vuotta sitten kymmenvuotispäivityksessä, jonka yhteydessä mainitsin siirtäväni vanhoja blogitekstejä wordpressiin, jotta blogi muodostaisi selkeän tekstuaalisen jatkumon. En kuitenkaan jatkanut tuota siirtämistä, ja blogitekstit ovat edelleen hajallaan osittain vanhojen kotisivujeni alla ja osittain wordpressissä. Välistä saattaa puuttua merkintöjä, jotka löytyvät tietokoneeni vanhoista kansioista. En tällä hetkellä näe mielekkäänä vanhojen blogimerkintöjen läpikäymistä ja julkistamista – niiden ajankohtaisuus on kulunut jo aikoja sitten pois.

Kuluneen viidentoista vuoden aikana tapa viestiä internetissä on muuttunut. Blogia aloittaessani sosiaalista mediaa ei ollut siinä mielessä kuin sen nyt ymmärrämme: toki blogit sinällään olivat ja ovat sosiaalisia medioita, ja blogihistoriani aika olen kommentoinut muiden blogikirjoituksia ja tullut kommentoiduksi samaan tapaan kuin kommentoidaan nykyisin vaikkapa Facebookissa tai Twitterissä. Kommentoinnin sykli on kuitenkin nopeutunut: kun blogissa riitti, että kommentoi parin päivän sisään, Twitterissä olisi hyvä kommentoida asioita parin tunnin sisään – vai riittääkö edes se? Parin minuutin sisään? 

Analyyttisillä, aikaansa seuraavilla ja asiantuntevilla blogeilla on edelleen paikkansa, mutta oma blogini ei ole ollut sellainen enää pitkään aikaan.

Viime vuosina olen muutenkin vähentänyt ajankohtaista kommentointiani internetissä. Aloitin nettikeskusteluni aikanaan 1990-luvulla sfnetin keskustelupalstoilla, joista mieleen ovat jääneet erityisesti sfnet.keskustelu.seksi ja sfnet.keskustelu.ihmissuhteet, joissa tuli väännettyä tekstuaalista peistä lukuisista eri asioista. Myöhemmin olen ollut aktiivinen erilaisilla foorumeilla ja Facebookissa, mutta en nykyisin niissäkään. Instagramia päivitän kyllä, mutta sen päivittäminen ei varsinaisesti vaadi aikaa tai paneutumista.

Syy nettikeskusteluihin osallistumisen vähenemiseen on ensisijaisesti kyllästyminen ja väsyminen. Nettikeskusteluihin osallistuminen antaa harvemmin mitään – seuraan keskusteluja, mutta keskusteluihin osallistuminen vaatisi sitoutumista, johon käytetty aika on poissa muusta, kuten kirjoittamisesta, lukemisesta ja ihan vaan kotvimisesta. Jos erehtyy kommentoimaan jotakin ketjua, on sitten sidoksissa keskusteluun kunnes on argumentoinut komeronsa tyhjäksi. Twitterin ja Facebookin kohut nousevat ja laskevat, ja nykyisin niitä voi seurata mainittujen palvelujen lisäksi myös sanomalehdistä, joiden nettisivuille uutisia poimitaan somesta. Vaikka olisikin osallistunut johonkin keskusteluun innolla, keskustelu itsessään harvemmin jättää pysyvää jälkeä sen enempää yhteiskuntaan kuin omiin muistikuviin.

Lisäksi työskentelen vapaana tutkijana ja kirjailijana, mikä tarkoittaa sitä, että käytän merkittävän osan ajastani kirjoittamiseen. Blogin kirjoittaminen oli aikanaan harrastuksen luonteista, mutta tekstityöläisenä harrastan mieluummin vapaa-aikanani jotain muuta kuin kirjoittamista. Esimerkiksi kasvibongausta tai käsitöitä. Pidän puolisoni kanssa käsityöblogia Se vähä vapaa-aika, jonka päivittäminen vaatii paljon vähemmän miettimistä kuin Jatulintarhaan kirjoittaminen aikanaan.

Jätän Jatulintarha-blogin olemaan, enkä aio poistaa sitä, ellei WordPress sitä jostain syystä vaadi. Siten vanhat blogimerkinnät ovat edelleen luettavissa. Kotisivuni sijaitsevat osoitteessa jennykangasvuo.com, jonka Ajankohtaista-osioon päivitän ajankohtaisia kuulumisia, kuten tietoja julkaisuista ja esiintymisistä.

Haluan tässä näin virallisesti kiittää kaikkia lukijoita ja vuosien varrella kommentoineita kuluneista viidestätoista vuodesta!

Dialogin alkeet, eli “Joku on väärässä intternetissä”

Dialogi ei ole aina tavoiteltavaa. Joskus on tarpeen sanoa: “Turpa kiinni, olet väärässä.”

Olen jo vuosia sitten menettänyt uskoni ns. “dialogiin”. Niinpä ryhdyn “dialogiin” vain silloin, kun koen dialogin lähtökohtien täyttävän tietyt ehdot. Niistä lisää myöhemmin.

Uskon menetykselle tärkeä hetki oli viitisen vuotta sitten. Kirjoitin tuolloin romaania Sudenveri, ja seurasin sitä varten suomalaista susitutkimusta. Susi on siitä jännä eläin, että se vaikuttaa herättävän yhtä paljon polarisoituneita mielipiteitä puolesta ja vastaan kuin maahanmuutto, feminismi ja Suomen talouden tila. Sutta on tutkittu paljon, samoin kuin siihen ja kannanhoitoon liittyviä asenteita. Suteen liittyvistä EU-vastuista, kannanhoidosta ja kaikesta muusta mahdollisesta on myös tiedotettu runsaasti.

Niinpä olikin eräässä paneelikeskustelussa pysäyttävää kuulla erään susitutkija kertovan tunteistaan. Tutkija kertoi ajatelleensa susitutkimusten alkaessa parikymmentä vuotta sitten, että kunhan tietoa sudesta vain saadaan lisää, ja kunhan tieto saatetaan ihmisten ulottuville, suteen kohdistuva irrationaalinen pelko, viha ja kielteiset asenteet kyllä lientyvät. Tutkija oli kuitenkin menettänyt illuusionsa: hänen mukaansa valistuksella, oikealla tiedolla ja keskustelutilaisuuksilla ei saada ihmisten mielipiteitä sudesta muuttumaan. Hänellä ei ollut vastauksia siihen, millä ne sitten muutettaisiin, hän vain näytti väsyneeltä.

Minulla on kunniakas menneisyys aktiivisena keskustelijana 1990-luvulla suosituissa nyyssiryhmissä. Jos joku vielä muistaa sfnet.keskustelu.seksin tai sfnet.keskustelu.ihmissuhteet-ryhmän, niin siellä minä taitoin peistä antropologiopiskelijan innokuudella sukupuolten tasa-arvosta, seksuaalivalinnasta ja homoseksuaalisuuden luonnollisuudesta. Olin samanlaisen illuusion vallassa kuin nuori susitutkija: kunhan minä vain lyön pöytään tarpeeksi kovat faktat ja lähteet kääpiösimpanssien seksuaalisuudesta, miesten ja naisten välisten erojen pienuudesta tilastollisesti katsottuna ja antropologisesta vertailuaineistosta, niin kyllä ne sitten uskovat.

Eivät uskoneet. Eivät, sillä kyllähän sen nyt arkijärkikin sanoo, että seksuaalisuus on olemassa lisääntymistä varten, joten homoseksuaalisuus on luonnotonta, samoin kuin naisen tasavertainen asema, sillä kivikaudella naiset kykkivät luolissa odottamassa ruokaa sillä aikaa, kun miehet metsästivät mammuttia. En usko, että mikään “dialogi”, mitä nyysseissä kävin, muutti kenenkään asenteita tai ajatuksia.

Henkilökohtaisesti näistä peitsentaitoista oli tietysti hyötyä. Opin perustelemaan väitteitäni, tunnistamaan argumentaatiovirheitä ja kirjoittamaan lyhyesti, esimerkkejä käyttäen ja kipakasti. Totta kai se oli hauskaakin, väitellä sormet kuumana näppiksellä sellaisten ihmisten kanssa, joita ei koskaan tulisi tapaamaan. Nyyssikirjoittelu oli nykyiseen nettikeskusteluun verrattuna myös samalla tavalla viatonta ja puhtoista kuin 1950-luvun Suomi-filmit verrattuna Hottiksiin.

Kyllä välillä myös kaipaan niitä aikoja, jolloin netissä saattoi keskustella heittämällä nonchalantisti ilmaan, että “ad hominem”, jos sai henkilöön käyviä haukkuja osakseen. Olisi aika ihanaa, jos nykyään feisbakeskusteluissa tai kommenttiosastoilla voisi vastata, että “ad hominem, olkinukke” siinä vaiheessa, kun joku sanoo, että “mitä sä suvakkihuora sitten sanot, kun karvaranne raiskaa sut tai tyttäres?” Ja sitten alkuperäinen kommentoija nielisi sappensa ja etsisi hullun lailla parempia lähteitä ja parempaa argumentaatiotapaa.

Joka tapauksessa katson, että olen täyttänyt inhmillisen velvollisuuteni ja myös tyhjentänyt mana poolini lopullisesti suhteessa sellaiseen “dialogiin”, jossa toisella osapuolella on vahvoja mielipiteitä, mutta vajavaiset tiedot vailla halua ottaa asioista tarkemmin selvää.

Dialogi on mielekästä vain seuraavilla ehdoilla:

1) Dialogiin osallistuvilla on riittävät ja yhtäläiset pohjatiedot kyseessä olevasta asiasta.

Jos jommalla kummalla osapuolella on puutteellinen tietämys, dialogia on turha käydä. Dialogi esimerkiksi maahanmuuttotutkijan ja peruskoulun kesken jättäneen uusnatsin, lastenlääkärin ja rokotuskriittisen enkelitädin tai oikeustieteen professorin ja pääministerin välillä on lähtökohtaisesti mahdotonta, ellei vajavaisin tiedoin toimiva osapuoli ole valmis täydentämään tietojaan tai edes myöntämään tietämättömyyttään.

Riittävät pohjatiedot eivät tarkoita itsestäänselvää samanmielisyyttä, vaan sitä, että rautalangasta vääntämisen velvollisuutta ei voi sälyttää sen osapuolen niskoille, joka on valistuneempi. Jokaisella on ihan oma velvollisuus ottaa asioista tarpeeksi selvää, ennen kuin ryhtyy dialogiin.

Etenkään tutkijoiden ei kannata ryhtyä “dialogiin” sellaisten ihmisten kanssa, jotka kyseenalaistavat asiantuntijuuden ja tutkitun tiedon merkityksen ylipäänsä.

2) Dialogiin osallistuvilla on yhteinen tavoite pyrkiä ymmärtämään toisen osapuolen kantoja.

Jos jommalta kummalta puuttuu tämä tavoite, kyse ei ole dialogista. Toisen osapuolen kannan ymmärtämisen pyrkimys ei kuitenkaan tarkoita omista kannoista luopumista, tai kilpailua siitä, kumman kanta on parempi. Dialogin tarkoitus on lisätä siihen osallistuvien yhteistä ymmärrystä ylipäänsä.

Kakkoskohdan ehtoa ei muuten kannata edes miettiä, ellei ykköskohta täyty.

3) Dialogi on vapaaehtoista.

Dialogia käydään siksi, että kumpikin osapuoli haluaa. Jos toinen osapuoli uhkailee, länkyttää, vähättelee ja käyttäytyy muutenkin huonosti, dialogia ei ole pakko käydä.

Dialogista voi kieltäytyä löyhemminkin perustein. Saamelaisen ei ole aina pakko vääntää rautalangasta ILO169-sopimuksen koukeroita, biseksuaalin velvollisuus ei ole valistaa kaikkia heteronormatiivisuuden merkityksestä yhteiskunnassa, maahanmuuttajan ei tarvitse edustaa koko ryhmää, vaikka toinen osapuoli olisikin avoin valistumaan näistä asioista.

Usein kieltäytyminen dialogista näyttäytyy huonotapaisena torjuntana, vaikka yleensä kyse on siitä, että dialogista kieltäytyjä on väsynyt kuulemaan ja sanomaan ääneen samoja itsestäänselvyyksiä. Itse esimerkiksi kieltäydyn kategorisesti keskustelemasta feminismistä, ellen koe keskustelun aidosti laajentavan omaa ajatteluani. Kieltäytyminen koskee niin femakkofobeja kuin innokkaan dogmaattisia tumblr-feministejäkin. Aika kovat feminismijutut täytyy ihmisellä olla, ennen kuin onnistuu sanomaan aiheesta jotakin, jota en ole jo kuullut lukemattomia kertoja.

Se, että kieltäytyy dialogista, ei kuitenkaan tarkoita kieltäytymistä myös kommunikaatiosta tai vuorovaikutuksesta – joista niistäkin on tietysti sallittua kieltäytyä. Vaikka ei jaksaisikaan selittää päivänselviä asioita puolta tuntia, jotta luotaisiin pohja dialogille, voi silti jaksaa jutella säästä tai lempimusiikista.

Lisäksi itsestäänselvyys: dialogi on kielellistä. Väkivalta ei ole dialogin muoto.

***

Jos nyt olen asettanut näin nätit ohjeet, niin miten niitä itse noudatan? Mistä minä olen ollut väärässä ja muuttanut mielipiteitäni dialogin pohjalta?

Energiapolitiikasta.

Aikanaan vastustin ydinvoimaa, koska, öö, no eiks se nyt oo paha? Sitten tulin jossain dialogissa kärsivällisesti valistetuksi, ja otin itse asiasta selvää. Esimerkiksi Saksan ydinvoimaloiden sulkeminen ei ollut mikään mahtava ympäristövoitto, vaan katastrofi ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Olin myös itsestäänselvästi tuulivoiman puolesta, kunnes joku jossain dialogissa muistutti, että tuulivoiman käyttö edellyttää säätövoimaa, joten se on riippuvaista muusta sähköntuotannosta. Energiapoliittisten mielipiteideni muuttuminen ei kuitenkaan tarkoita sokean vastustuksen ja sokean myönteisyyden muuttumista sokeaksi puolustamiseksi ja sokeaksi kielteisyydeksi, vaan näkökulman laajenemista ylipäätään.

Jokaisella on sokeita pisteitä, mutta on typeryyttä puolustaa niitä korjaamisen sijasta.

Prologi viivästyneelle kymmenvuotispäivitykselle

Jatulintarha täytti vuodenvaihteessa kymmenen vuotta. Saatuani pöytäkoneen päivitettyä parisen viikkoa sitten aloin taas vähä vähältä tuoda vanhoja blogimerkintöjä WordPressille.Vanhojen merkintöjen siirtäminen on edelleen kesken: olen menossa marraskuussa 2006. Ajattelin tuoda WordPressiin myös kotisivujen yhteyteen kirjoitetut merkinnät vuosilta 2005-2006. Tällöin blogi muodostaa yhtenäisen, kymmenen vuotta kattavan kokonaisuuden.

Blogini historiahan on sellainen, että ensimmäiset puolisentoista vuotta pidin sitä kotisivujeni yhteydessä, putkeen päivitettävänä html-tiedostona. Ensimmäiset pari vuotta bloggasin lähes joka päivä, arkisia ja tyhjänpäiväisiäkin asioita. Vuoden 2006 loppupuolella siirsin blogin Blogsomeen, jossa se oli vuoden 2012 alkupuolelle asti, kunnes Blogsome katosi ilman ennakkovaroitusta ja jälkiä jättämättä. Varasin tuolloin WordPressistä jatulintarha-tunnuksen. WordPressiin kirjoittaminen ei kuitenkaan tuntunut luontevalta, pääosin siksi, että olin kirjoittanut blogia pitkään, mutta WordPressissä blogin historia ei näkynyt missään. Minulla oli ja on blogikirjoitukset koneella tiedostoina tallessa, ja päätin heti, että siirrän kaikki vanhat blogimerkinnät WordPressiin. Syksyllä 2012 aloitinkin siirtotyön, mutta vasta nyt olen jatkanut sitä uudelleen.

Blogsomen katoaminen osui blogikirjoittamisen kannalta aika huonoon kohtaan: syksyllä 2012 julkaisin esikoisromaanini, jonka työstämisestä julkaisukuntoon olisin kirjoittanut blogiin varmaankin enemmän, jos vakiintunut blogi olisi ollut olemassa. Vuodet 2013 ja 2014 olivat väitöskirjani viimeistelyn kannalta hektisimmät, eikä minulla olisi ollut aikaa tai energiaa kirjoittaa blogia. Tuohon ajankohtaan sisältyy myös kaikenlaista ihmissuhdepaskaa, joka myös omalta osaltaan vei energiaa ja ajoi minua piippuun.Vuoden 2013 aikana en kirjoittanut blogiin kertaakaan, ja vuoden 2014 aikana kirjoitin kolme kertaa lyhyen ajan sisään ollessani Saaren kartanossa taiteilijaresidenssissä. Residenssissä tuntui, että minulla on aikaa ja tilaa ajatella jotain muutakin kuin väitöskirjaa tai ihmissuhteita – kuten blogaamista.

Residenssistä paluun jälkeen koitti väitöstilaisuus ja sitten hektinen loppusyksy ja alkutalvi, jolloin polkaisin pystyyn seksuaaliantropologian kurssin ja muutin kolmen kaverin kanssa kommuuniin. Alkuvuotta 2015 on leimannut asumisen ja arjen järjestely: puoleenväliin helmikuuta olohuonettamme kansoitti pahvilaatikoiden beigenvärinen heimo, ja edelleenkin alakerran pannuhuone muistuttaa enemmän epämääräistä kasaa kuin teknistä työtilaa, joksi se on tarkoitettu. Verhojen ripustaminen, polttopuiden kulutuksen arviointi, rieskan leipominen leivinuunissa ja liesituulettimen suodattimen vaihto ovat varsin tärkeitä asioita, ainakin blogin kirjoittamiseen verrattuna.

Joka tapauksessa, nyt kun väikkäri on vihdoin poissa käsistäni, ja kun olen työtön (vaikka pidänkin yliopistolla yhtä kurssia ja siellä ja täällä yksittäisiä muita luentoja, satunnaisesta rahasta kirjoittamisesta puhumattakaan), voisin aktivoitua myös blogikirjoittamisessa. Vanhoja blogimerkintöjä WordPressiin siirtäessäni olen myös lukenut merkinnät, ja samalla muistanut sen, kuinka nautittavaa yksittäisen, napakan tekstin kirjoittaminen on. Parhaimmillaan blogiteksti on myös poliittisesti vaikuttavampi ja luetumpi kuin mikään akateeminen teksti. Tämän päivän tärkeimpiä yhteiskunnallisia keskusteluja ei käydä lehtien sivuilla, vaan blogeissa.

Kunhan olen saanut kaikki vanhat blogimerkinnät tuotua WordPressille, kirjoitan jonkinlaisen yhteenvedon kuluneelta kymmeneltä vuodelta. Ajattelin myös valita kultakin blogini ilmestymisvuodelta omasta mielestäni kiinnostavimman kirjoituksen. Harmi kyllä, en voi kymmenen vuoden ajalta kertoa tilastoja siitä, kuinka paljon blogiani on luettu, kommentoitu tai linkattu, sillä tällaisia tilastoja ei ole. Mutta sitten kun siirtourakka on ohi, ja olen luokitellut kirjoitukset kategorioihin, voin varmaankin esittää jonkinlaisen yhteenvedon siitä, mitkä ovat olleet blogini toistuvimmat teemat. Todennäköisesti olen vouhottanut eniten seksuaalisuuden ja sukupuolen normeista ja tuskaillut yliopistopolitiikkaa.

Tekstinsiirtoa

Huh huh. Nyt olen saanut siirrettyä WordPressiin Blogsomessa olleen blogini päivitykset vuosilta 2009-2012. Vuodet 2008-2006 ovat vielä jäljellä – vuoden 2005 alusta vuoden 2006 loppupuolellehan bloggasin yliopiston serverillä olevilla kotisivuillani, joilta tuolloisia päivityksiä voi vielä halutessaan lukea. En tiedä, koska saan jatkettua päivitysten siirtoa, mutta eiköhän tässä jokseenkin lähiaikoina, kun kerran olen päässyt alkuun.

Siirtoon on näköjään mennyt koko päivä, rapiat kymmenen tuntia, mikä jo tuntuu pakaroissa ja rannekanavassa. Pelkkään mekaaniseen siirtämiseen ei varmaan olisi mennyt yhtä kauan, mutta olen lukenut joka päivityksen ja mietiskellyt niitä ylipäätään. Harmittavaa kyllä, kommentteja ei ole yhtä helppoa palauttaa; olen näitä merkintöjä vain kutpastettanut tekstitiedostosta. Blogini kommenttiosastolla on välillä käyty varsin mielenkiintoisia keskusteluja, joten kommenttien puuttumista voi pitää menetyksenä.

Joskus voisi kirjoittaa jotain uuttakin, varsinkin kun olisi aihetta ja syytäkin. Sudenveri tosiaan ilmestyy kymmenen päivän päästä, 15.8.2012. Jos tämä blogihomma olisi ollut millään muotoa tolkulla mallilla, olisin raportoinut opuksen editoinnin ja julkaisun etenemisestä enemmän. Blogin puuttuminen on rassannut oikeasti, mutta en ole oikein osannut alkaa kirjoittaa WordPressiin historiatonta tekstiä. Jatulintarha kuitenkin muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden, joka monissa kohdin viittaa itseensä.

Väitöskirja etenee sen verran kuin pystyy etenemään: romaanikäsiksen editointi lohkaisi keväästäni paljon isomman palasen aikaa kuin olin alun perin suunnitellut. Itse itselleni asettamat esitarkastusdedikset vain viuhuvat ohi. Vuosi sitten vannoin, että lukukausi 2011-2012 on viimeinen jatko-opiskelijana ja että toukokuun loppuun mennessä käsis on esitarkastuksessa. Ei onnannut. Sain onneksi jatkoapurahoja, ja jossain välissä kuvittelin dedikseksi syyskuun lopun. Romaanieditointi työnsi dediksekseni tämän vuoden lopun. Nyt mietin, että onko tuokaan dedis mitenkään realistinen.

Minulla olisi periaatteessa ollut noin vuodeksi rahoitus väikkärin viimeistelyä varten, mutta lupauduin syyslukukaudeksi kulttuuriantropologian oppiaineen yliopisto-opettajaksi – puolipäiväiseksi onneksi vain sentään. Sen ohella pitäisi sitten tehdä väikkäri loppuun, mutta saa nähdä riittääkö pälli ja energia. Ihannetapauksessa työ ryhdistää, mutta uskallankohan olla optimistinen? Ainakin työssäoloehto täyttyy…

Noh, ainakin romaani on kohta kaupoissa. Uutta on turha edes haaveilla aloittavansa, ennen kuin iso V on paketissa.

Blogsome perkele

Blogsome on ilmeisesti lopettanut toimintansa, mutta ei ole vaivautunut kertomaan siitä käyttäjilleen. Ainakaan kaikille: googlaamalla löysin vanhojen Blogsomen asiakkaiden uusista blogeista mainintoja, että Blogsome olisi lähetellyt varoituksia jo viime vuoden puolella, että 7.12.2011 jälkeen palvelun toimintaa ei enää taata. Minä en ole saanut sellaista ilmoitusta, eikä mitään varoituksia ole ollut myöskään Blogsomen sivuilla – viimeisin Jatulintarha-bloggaukseni ilmestyi tammi-helmikuussa ennen pressanvaalien toista kierrosta, ja ihan vielä maaliskuun loppupuolella olen saanut blogin kommenttipalstojen kautta spämmiä. Missään ei ole näkynyt varoitusta, että ne lopettaisivat.

Mulla oli Blogsomessa kolme blogia, Jatulintarha, Valvatintarha ja Isoäidin matkapäiväkirja 1963. Jostain mystisestä syystä kaksi edellistä olivat kadonneet, mutta Isoäidin matkapäiväkirja ei. Olisivatkohan olleet eri servereillä, ja Jatulintarhan sisältänyt serveri on jo ehditty hakata kirveellä palasiksi ja lähettää Sambiaan poltettavaksi metallinjämien toivossa? Joka tapauksessa Isoäidin matkapäiväkirjan siirto WordPressiin oli varsin kivuton toimenpide, meni ehkä pari tuntia ja siitäkin suurin osa ulkoasun vatkaamiseen. Isoäidin matkapäiväkirja löytyy siis nykyisin osoitteesta matkapaivakirja1963.wordpress.com.

Jatulintarhalle ei käynyt niin onnekkaasti, se on tosiaan kadonnut. Pistin kyllä postia Blogsomen ylläpidolle, mutta en ole varma, laitoinko oikeaan osoitteeseen, koska myös Blogsomen foorumit ovat kaatuneet, ja pääsivuilla ei ole mitään yhteystietoja. Mulla on tietysti blogitekstit tallessa, ei siinä mitään, ja kommentitkin ovat säilyneet sähköpostikansioissa sen ansiosta, että Blogsome lähetti sähköpostin aina, kun blogia kommentoitiin. Mutta se, miten ne tekstit saa uudelleen nettiin, onkin sitten aivan toinen juttu. Se tulee luultavasti vaatimaan helvetinmoista nysväämistä, ja tällä hetkellä minulla ei ole aikaa eikä energiaa sellaiseen. Kuten ilmiselvää on, olen varannut WordPressistä tunnuksen Jatulintarhalle, ja pidän mahdollisena sporadista kirjoittamista tänne. Nykyisessä epäselvyyden tilassa en tosin tiedä, että kuinka palkitsevaa se voisi olla. Tai no, mistä sitä tietää, vaikka uusi alusta (joka on muuten Blogsomea helppokäyttöisempi käyttöliittymältään) saisi innostumaan.

Joka tapauksessa tällä mennään nyt.

Viitepisteen hylkäys

Neljänä aiempana vuotena olen tehnyt blogissani vakiokysymyksiin perustuvan vuosisummauksen. Lueskelin aiempia summauksia, ja tuli sellainen tunne, etten halua tehdä sellaista nyt. En halua verrata tätä vuotta edellisiin, ja huomata, että joku asia on huonommin kuin ennen, tai edes että jokin olisi paremmin kuin ennen. En halua todeta, että ne huolet ja toiveet joita on aiemmin esittänyt, ovat pysynyeet kutakuinkin samoina. Minä toivon itseltäni ja elämältäni samaa kuin ennenkin, ikävöin samoja ihmisiä kuin ennenkin, jokunen on vissiin synnyttänyt ja kukaan ei ole onneksi kuollut. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, mutta etääntynyt toisista, eikä mikään indikoi, ettei näin tapahtuisi myös uusien ihmisten kohdalla – se näyttää jopa väistämättömältä. Sama ahdistuskin palaa uudelleen ja uudelleen. Sillä ei ole edes eri muotoa kuin ennen, siinä se jossain raapii pallean alla, samanlaisena.

Ahdistuksessani on jotain syvällä tavalla ironista: kaipaisin turvallisuutta ja jatkuvuutta, sitä ettei koko ajan tarvitsisi pelätä menettävänsä jotakin – ajattelutaitoaan, mielenterveyttään, tärkeiden ihmisten kiintymystä. Ja silti tuo edellinen kappale kuvaa nimenomaan jatkuvuutta. Kaipauksen jatkuvuutta, saamattomuuden jatkuvuutta, menettämisen jatkuvuutta.

Ainoa, mikä konkretisoituu neljän vuoden vuosisummauksia lueskellessa, on kulunut aika. Ei sillä, etteikö sitä olisi tullut tehtyä kaikenlaista, käytyä kaikenlaisissa paikoissa, joskus saatua jotain aikaankin. Vuonna 2011 otin tatuoinnin ja allekirjoitin kustannussopimuksen, ja vaikka jälkimmäisestä on vielä pitkä matka julkaistuun romaaniin ja oikeuteen nimittää itseään kirjailijaksi, onhan se jonkinlainen askel tiellä kohti tolkumpaa tekemistä verrattuna akateemiseen pätkätyökitkutteluun.

Mutta ajan kuluminen, se on kuin kuilu. Ei sellainen, joka tuijottaa takaisin, vaan sellainen, jossa putoaa huomaamatta putoamisen nopeutta, koska siihen on niin tottunut.

Elämässäni on ollut tiettyjä hetkiä, joista on tullut jonkinlaisia ajallisia viitepisteitä. Näissä hetkissä olen ollut erityisen tietoinen ajan kulumisesta. Kuvaan niistä kaksi.

Vuonna 1998 olin kuukauden verran Oulun maakunta-arkistossa töissä. Arkisto sinänsä oli kiva paikka, mutta työ ei: lajittelin lasten joulupukille lähettämiä kirjeitä, jotka Korvatunturin posti oli luovuttanut arkistolle. Lasten kirjeiden lukemisen luulisi olevan hauskaa, mutta pääosin kyse oli lahjalistoista. Tuolloin Teletapit olivat kova juttu, ja lukuisissa kodeissa eri puolilla maailmaa oli selattu lahjakuvastoja, leikattu teletappien kuvia irti ja liimattu joulupukille lähteviin kirjeisiin. ”Rakas Joulupukki, haluan tämän.” ”Dear Santa, give me this.” Pahinta oli kuitenkin se, että työt alkoivat arkistolla kahdeksalta. Sinne ehtiäkseni minun oli noustava puoli seitsemältä. Nuokuin välillä pää pöytää vasten ja kävin lounastauolla naisten vessassa nukkumassa varttitunnin power napeja. Kerran olin arkistonjohtajan työhuoneessa kuuntelemassa ohjeita, ja aloin pilkkiä kesken hänen neuvonantonsa. Häpeän ansiosta pysyin loppupalaverin hereillä. Koko kuukausi meni jonkinlaisessa sumussa. Joka aamu arkistolle polkiessani ajattelin: ”Kuukausi menee omasta eestään.”

Ja se menikin. Olin helpottunut, kun harjoittelu päättyi. Sittemmin aina välillä, kun olen kulkenut arkiston ohi, ajallinen viitepiste on tarttunut minuun. ”Vuosi meni omasta eestään.” ”Viisi vuotta meni omasta eestään.” ”Neljätoista ja puoli vuotta on mennyt omasta eestään.” Ja kun olen havainnut tuon viitepisteen tarpeeksi monta kertaa, alan nähdä sen jo edessäni: ”Neljäkymmentä vuotta meni omasta eestään.” En vertaakaan kulunutta aikaa nykyhetkestä kohti menneisyydessä sijaitsevaa viitepistettä, vaan tulen tietoiseksi siitä, että se viitepiste on näkyvissä myös vuosikymmenien päästä.

Toinen viitepiste sijoittuu kevääseen 2005, jolloin olin Japanissa. Reissu kesti kolme viikkoa, ja se oli pisin ulkomaanmatkani siihen mennessä. Yleensä ulkomaanreissuni kestävät korkeintaan viikon, jona aikana useimmiten on jonkinlainen suunnitelma joka päivälle, ja juuri kun on ehtinyt tottua vieraaseen ympäristöön, pitää palata takaisin. Kolmen viikon reissun aikana ehdin jo arkeentua Japanissa olemiseen. Jokaiselle päivälle ei ollut suunnitelmaa tai aikomusta, vaan joukossa oli päiviä, jolloin lähdin vain ulos kävelemään. Yhtenä sellaisena päivänä Tokiossa kävelin pienellä kujalla, jota reunustivat vihreää sammalta kasvavat puuaidat. Kyse ei ollut mistään erityisen pittoreskista paikasta, rakennukset olivat betonia, ja olikohan siellä roskiksiakin. Yhtäkkiä tajusin: ”Mä olen vieläkin Japanissa.”

Pitkään tuo viitepiste oli jonkinlainen ajallisen angstin purkaja. Kolme viikkoa on kuitenkin yllättävän pitkä aika, ja tuo viitepiste muistutti minua siitä. Kolmen viikon kuluessa ehtii tehdä ja nähdä valtavasti asioita. Se on niin pitkä aika, että sen pituutta ehtii ihmetellä. Mutta mitä pitempään siitä hetkestä kuluu, sitä enemmän hetki muuttuu arkistossa sijaitsevan viitepisteen kaltaiseksi: se ei enää muistuta kaikesta siitä, mitä ajallaan voi tehdä, vaan pelkästään ajan kulumisesta.

Nuo neljänä viime vuotena tehdyt vuosisummaukset olivat vaarallisesti muuttumassa ajallisiksi viitepisteiksi, jotka pelkästään vahvistavat ajan kulumisen tunnetta sen sijaan, että ne mahdollistaisivat sen miettimisen, mitä kaikkea kuluneeseen vuoteen on mahtunut. Onko siitä tosiaan jo vuosi, kun edellisen kerran sen summauksen tein? Mitä, puolitoista vuotta Helsinki-Shangri Lan ilmestymisestä? Tietokoneeni on kohta kaksi vuotta vanha, sehän ei enää ole kovinta tarjolla olevaa rautaa! Ja enkö tosiaan käynyt viime vuonna ulkomailla kertaakaan, no en, puolitoista vuotta Lontoon reissusta.

Parempi vain hylätä tapa tehdä vuosisummaus vakiintuneen kysymyslistan mukaan. Ainoa vuosisummauslistauksessa edelleen viehättävä kysymys on listan viimeinen: Lainaa laulunsanoituksia, jotka summaavat vuoden 2011.

Mitä yhteistä on saippuakuplalla,
eurolla, dollarilla, ruplalla
ne ensin niin kaunihina kimmeltää
mutta kun kosketat, ei mitään kätees jää
(Jaakko Laitinen ja Väärä Raha: Saippuakupla)

Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää
mitä itse et tiedä, sitä et tiedä
Tarkista lasku, sinun täytyy se maksaa
Laske sormesi joka erälle ja kysy
”Miksi tämä on näin?”
Sinun täytyy astua johtoon.
Opi perusasiat
Niille, joiden aika on tullut,
se ei koskaan ole liian myöhäistä
Opi kaikki aakkoset,
se ei riitä, mutta opi ne.
(Agit Prop: Opi perusasiat)

Auto sammui maantien laitaan keskelle korpisuoraa
se on kuin kuolema, joka tarttuu hetkeks miehen arkipaitaan,
ja sanoo, että terve vaan, me kerran vielä kohdataan
ja kokoukset sujuu hyvin myös ilman sinua
(Tuula Amberla: Auto sammui maantienlaitaan)

Mä tarvitsen mun haavoja
syviä ja suolaisia
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävän
joka ei jätä milloinkaan
nöyränä vartoo vuoroaan
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävän
(Chisu: Sabotage)

Olen nielaissut kuun.
Elän kanssas pitkää yötä vieläkin, vieläkin.
Sinä kuiskaat, ettet tiedä, kuinka tästä eteenpäin.
Ja mä pelkään menneisyyttä, jonka näin edessäin.
Joskus tunnen, kuinka vihaat – olet peili kasvoton,
sitten ihmettelet ääneen, kuka vierelläsi on.
Olen siinä vieläkin,
ja se kiihko meidät löytää kuitenkin.
(Hector: Olen nielaissut kuun)

Kalmari ja minä

Sain viikon sisään kolme taivaallista merkkiä siitä, että blogia olisi hyvä joskus päivittää. Ensin kuulin, että blogini on päässyt Aamulehden nettikampaan ”blogina vasemmalta”. Sitten tutustuin baari-iltana tyyppiin, joka sanoi lukeneensa blogiani ja pitäneensä siitä (vastaukseni kehuihin oli: ”Hyvä, että sitä blogia joku lukee, vaikkei sitä kukaan kirjoita”). Ja lopulta luin jostain ilmaisjakelulehdestä artikkelin bloggaamisesta ja siitä, miten sillä voi lyödä rahoiksi. Jutussa kerrottiin, kuinka 2000-luvun alussa bloggaaminen oli jotain tyylitöntä nörttipoikien hommaa, mutta nykyisinhän se on tosi cool, ja siitä voi saada kaikenlaisia etuja, kuten sponsorin tarjoamia meikkejä, vaatteita ja kulutuselektroniikkaa. Taivaallisia merkkejä ei pidä jättää huomiotta, varsinkaan, jos haluaa olla tosi cool ja saada sponsorilahjana uuden pelinäppäimistön tai strasseilla koristellun biletopin. Mahdollisille sponsoreille jo etukäteen ilmoitettakoon, että pelinäppäimistö saisi hyvät pisteet ja biletoppi huonot, joten jospa jätätte sen biletopin nyt kuitenkin lähettämättä ja laitatte näppiksen postiin.

<kiemurt>Edellisestä päivityksestä on niin kauan aikaa, että tekstin aluksi tunnen suunnatonta tarvetta kiemurrella ja kursailla, muikistella, näyttää syylliseltä ja todeta, että tämä on tällainen metapäivitys, jonka jälkeen tulee sitten se oikea, vakavahenkinen teksti. Ehkä jo ensi viikolla. Tai ennen kuin vuosi loppuu. Noniin. Kiemurtelut suoritettu.</kiemurt>

Laiskuuden lisäksi suurin syy blogin päivittämättömyyteen on se, että olen yrittänyt varsin monomaanisesti tehdä väikkäriä. Olen kieltäytynyt johdonmukaisesti kaikesta mahdollisesta, joka voisi tulla väikkärin tielle. En ilmoittautunut tälle vuotta yhteenkään konferenssiin tai seminaariin. En ole kirjoittanut yhtään artikkelia. Sanoin ei täksi syksyksi tarjotulle opetushommalle huomattuani keväällä, että neljä tuntia opetusta viikossa vie ihan liikaa aikaa ja energiaa tärkeämmiltä asioilta, eli väikkäriltä. En ole vilkaissutkaan teatteriin päin, ja palstankin jätin kesällä hoitamatta. En tiedä, onko tämä monomaanisuus ollut väikkärin etenemisen kannalta hyödyllistä, mutta ainakin on tuntunut hyvältä kieltäytyä asioista väikkäriin vedoten.

Apurahakautta on virallisesti ensi toukokuun loppuun, mutta epävirallisesti raha riittää vielä melkein vuodeksi, koska eihän mulla nyt elämiseen oikeasti niin paljon rahaa mene kuin apurahan myöntäjät ovat laskeneet (älkää kuitenkaan kertoko sitä heille). Joka tapauksessa mun magnum opukseni biseksuaalisuudesta suomalaisen seksuaalikulttuurin maisemassa pitäs valmistua vuoden sisään. Ja se valmistuu. Piste.

Kyllä väikkäri toki on viimeisen vuoden aikana ihan hyvin edistynytkin, mutta vaikuttaa siltä, että edistyminen on tapahtunut puolihuolimattomasti ja varkain, ei niinkään itsekurin ja työmoraalin kuin serendipisen hoipertelun ja hetkellisten innostuksenpuuskien ansiosta. Aina silloin tällöin väikkäriprosessin aikana olen tullut luterilaiseen synnintuntoon ja päättänyt ruveta heräämään aikaisin aamulla (ts. ennen kymmentä), tekemään määrätyt 7 tuntia 15 minuuttia töitä ja olemaan muutenkin asiallinen ja yhteiskuntakelpoinen kansalainen, joka vastaa sähköposteihinsa, maksaa laskunsa ajoissa eikä säilytä jääkaapissaan vuosi sitten avattuja aprikoosihillopurkkeja, joiden tietää olevan homeessa.

Tosiasia kuitenkin on se, että 7 tuntia 15 minuuttia on helvetin pitkä aika, ja jos tietoisesti mittaa kaiken ajan, jonka työntekoon oikeasti käyttää, huomaa, etteivät valveillaolon 16 tuntia riitä tuon seitsemän tunnin ja vartin kuluttamiseen työhön. Kas kun ”väikkärin tekemiseksi” ei voine laskea sitä, että menee kirjastoon hakemaan yhtä kirjaa ja jumittuu tunniksi lukemaan jotakin toista, tutkimusaiheeseen liittymätöntä kirjaa, tai sitä, että kysyy työkaverilta nitojaa lainaksi ja juttelee hänen kanssaan puoli tuntia, tai jos on kotonansa ja lueskelee, kun joku soittaa tai ottaa chatissa yhteyttä. Tai jos yksinkertaisesti nukahtaa kirjansa ääreen, tai jos pyörii ympyrää matolla teekuppi kädessä, tai ympyrää yliopistolla etsiessään atk-tukihenkilöä, joka tulisi tekemään työkoneeseen ne päivitykset, joita itse ei voi admin-tunnuksen puutteessa tehdä. Väikkärin tekemistä ei myöskään ole suoran streamin katsominen eduskunnan täysistunnosta, tai edes Saana Parviaisen blogin lukeminen, vaikka jälkimmäisen voisi sinänsä perustella kuuluvan suomalaista seksuaalikulttuuria koskevan pohjatyön tekemiseksi.

Alle kuukauden päästä siitä, kun olin päättänyt työskennellä virkatyöajan verran ja mitata työhön käyttämäni ajan, jouduin antamaan periksi ja toteamaan, että viisi tuntia päivässä riittäköön. Ja joinakin päivinä on ihan tarpeeksi vaikeaa saada niitäkin tunteja täyteen.

Väikkäri ei myöskään näyttäisi etenevän suhteessa siihen käytettyyn aikaan. Tässä viikko, pari sitten käytin neljä tuntia lukemalla suomalaisen aikakauslehdistön historiaa. Väikkärin kannalta lopputulos on kolme viitettä lisää kirjallisuusluetteloon ja yksi lause alaviitteeseen (se lause kuuluu jotensakin näin: ”1980-luvun lopulla lehtitalojen yhdistymiset muuttivat suomalaista aikakauslehtien julkaisemisen kenttää”). Niistä kirjallisuusviitteistäkin saatan myöhemmin poistaa osan. Toisaalta kesällä luin puistossa jäätelön äärellä yhden artikkelin ja kirjoitin sen pohjalta puolitoista sivua selvitystä kenttätyömetodeista – aikaa meni yhteensä noin tunti, jäätelön nautiskelu mukaanluettuna.

Tuntuu, että on ihan samantekevää, mitä päätän jonakin tiettynä päivänä tekeväni väikkärin eteen. Jos aamulla laitan pinoon viisi artikkelia ja totean, että nuo minä tänään luen ja kirjoitan kaikista muistiinpanot, huomaan illalla lukeneeni vain puolet ensimmäisestä sen takia, että suunnilleen puolivälissä huomasin jonkun viitteen, joka piti tarkistaa, minkä johdosta olenkin sitten lukenut jotain ihan muuta kuin ne aikomani artikkelit, tai vaihtoehtoisesti kirjoittanut jotain ihan muuta kohtaa väikkäristä kuin mitä alunperin piti. Tai sitten nukkunut tosi pitkät päikkärit, tai tullut kutsutuksi spontaaneille päiväkaljoille.

Tämän kuluneen viikon ainoa asia, jonka olen meinannut tehdä, on ollut toiseksi viimeisen litteroimattoman haastattelun viimeisen seitsemän minuutin litterointi. Litteroinnin sijasta olen mm. kirjoittanut yhteenvedon informanttien taustatiedoista (eipä sekään homma ollut roikkunut kuin puolitoista vuotta), yrittänyt etsiä suomalaisen pornolehdistön historiikkiä (sellaista ei ilmeisesti ole, voin tehdä sellaisen, jos joku rahoittaa) sekä lukenut antaumuksella Judith Halberstamin kirjoittamaa self help -opasta nimeltä The Queer Art of Failure. Nämä kaikki ovat hyödyllisiä asioita, mutta eivät asioita, joita olin suunnitellut tekeväni.

En ole ihan varma, olenko tekemässä mitään järkevää tämän väikkärini kanssa, ja että olisinko parempi ihminen ja tulisiko väikkäristäkin parempi, jos minulla olisi tarkat suunnitelmat, joita myös noudattaisin. Oikeastaan en ole ollenkaan varma siitä, mitä olen tekemässä. Periaatteessa tämän ei pitäisi haitata, onhan se omaltakin kannalta jännempää, kun ei etukäteen tiedä mitä tekee, vaan antaa väikkärin tulla yllätyksenä. ”Miten se nyt tuollaisen lonkeron itseensä kasvatti, aika jännä, luulin sitä selkärankaiseksi, mutta se taitaakin olla kalmari!”

Ja kaiken alla on kuitenkin pohjaton pelko siitä, että siitä ei tule edes kalmaria, vaan joku rimaa hipova kötöstys, jota häpeän niin paljon, etten halua koskaan käyttää titteliä FT.

***

Ai niin, in other news: sain kunniamaininnan Teoksen romaanikilpailussa.  Lehdistötiedotteessa lukee, että romaanini Sudenveri ”ilmestyy Teokselta syksyllä 2012”. Silleen lukee kustannussopimuksessakin. Uskoisko tuota. Ainakin oon kustannustoimittajalle luvannut editoida sitä romaanikäsistä. Romaanin mainoslauseena vois olla: ”Jos pidät ihmissusista, mutta suurin osa ihmissusia käsittelevistä romaaneista ja elokuvista ärsyttää Sinua, niin tässä on se ihmissusikirja, jonka olet aina toivonut voivasi lukea!”