Aloitin Jatulintarha-nimisen blogin kirjoittamisen 3.1.2005, siis viisitoista vuotta sitten. Viisitoistavuotispäivä on sopiva kohta lopettaa blogi virallisesti. En ole kirjoittanut blogiin aktiivisesti vuosiin, enkä usko tilanteen lähiaikoina – tai lähivuosina -muuttuvan.

Voisin jättää Jatulintarhan edelleen roikkumaan, odottamaan sellaista hetkeä, jolloin koen tarvetta kirjoittaa nimenomaan blogiin. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että blogi, jonka edellinen päivitys on melkein kahden vuoden takaa, ei anna kovin hyvää kuvaa minusta ylipäätään. On siis parempi sulkea Jatulintarha ja sitten vaikka aloittaa kokonaan uusi blogi, jos siltä sattuu joskus myöhemmin tuntumaan.

Alkuvaiheessa kirjoitin blogiin lähes päivittäin, koska tavoitteenani oli pitää julkista työpäiväkirjaa akateemisen pätkätyöläisen ja jatko-opiskelijan arjesta. Pidin blogia kotisivujeni yhteydessä yliopiston palvelimella, ja vuosien 2005 ja 2006 blogimerkinnät ovat edelleen luettavissa vanhojen kotisivujeni yhteydessä. Blogi antoi mahdollisuuden pohtia tutkimukseen ja yhteiskuntaan liittyviä teemoja vapaamuotoisemmin kuin akateemisessa tekstissä, ja toisaalta jäsennellymmin kuin mitä henkilökohtaiseen, vain itselle tarkoitettuun päiväkirjaan olisi tullut kirjoitettua.

Viime vuosina olen kirjoittanut blogiin hyvin harvoin, useimmiten kommentoidakseni jotain päivänpolttavaa poliittista asiaa, kuten Oulun kaupungin palveluverkkoselvitystä vuodenvaihteessa 2017-2018 ja suomalaista turvapaikkapolitiikkaa syksyllä 2016. Osa näistä kommentaareista on julkaistu myös muualla, kuten Kalevan mielipidepalstalla. Viimeisen viiden vuoden aikana olen päivittänyt blogia vain kahdeksan kertaa.

Kommentoin blogin historiaa viisi vuotta sitten kymmenvuotispäivityksessä, jonka yhteydessä mainitsin siirtäväni vanhoja blogitekstejä wordpressiin, jotta blogi muodostaisi selkeän tekstuaalisen jatkumon. En kuitenkaan jatkanut tuota siirtämistä, ja blogitekstit ovat edelleen hajallaan osittain vanhojen kotisivujeni alla ja osittain wordpressissä. Välistä saattaa puuttua merkintöjä, jotka löytyvät tietokoneeni vanhoista kansioista. En tällä hetkellä näe mielekkäänä vanhojen blogimerkintöjen läpikäymistä ja julkistamista – niiden ajankohtaisuus on kulunut jo aikoja sitten pois.

Kuluneen viidentoista vuoden aikana tapa viestiä internetissä on muuttunut. Blogia aloittaessani sosiaalista mediaa ei ollut siinä mielessä kuin sen nyt ymmärrämme: toki blogit sinällään olivat ja ovat sosiaalisia medioita, ja blogihistoriani aika olen kommentoinut muiden blogikirjoituksia ja tullut kommentoiduksi samaan tapaan kuin kommentoidaan nykyisin vaikkapa Facebookissa tai Twitterissä. Kommentoinnin sykli on kuitenkin nopeutunut: kun blogissa riitti, että kommentoi parin päivän sisään, Twitterissä olisi hyvä kommentoida asioita parin tunnin sisään – vai riittääkö edes se? Parin minuutin sisään? 

Analyyttisillä, aikaansa seuraavilla ja asiantuntevilla blogeilla on edelleen paikkansa, mutta oma blogini ei ole ollut sellainen enää pitkään aikaan.

Viime vuosina olen muutenkin vähentänyt ajankohtaista kommentointiani internetissä. Aloitin nettikeskusteluni aikanaan 1990-luvulla sfnetin keskustelupalstoilla, joista mieleen ovat jääneet erityisesti sfnet.keskustelu.seksi ja sfnet.keskustelu.ihmissuhteet, joissa tuli väännettyä tekstuaalista peistä lukuisista eri asioista. Myöhemmin olen ollut aktiivinen erilaisilla foorumeilla ja Facebookissa, mutta en nykyisin niissäkään. Instagramia päivitän kyllä, mutta sen päivittäminen ei varsinaisesti vaadi aikaa tai paneutumista.

Syy nettikeskusteluihin osallistumisen vähenemiseen on ensisijaisesti kyllästyminen ja väsyminen. Nettikeskusteluihin osallistuminen antaa harvemmin mitään – seuraan keskusteluja, mutta keskusteluihin osallistuminen vaatisi sitoutumista, johon käytetty aika on poissa muusta, kuten kirjoittamisesta, lukemisesta ja ihan vaan kotvimisesta. Jos erehtyy kommentoimaan jotakin ketjua, on sitten sidoksissa keskusteluun kunnes on argumentoinut komeronsa tyhjäksi. Twitterin ja Facebookin kohut nousevat ja laskevat, ja nykyisin niitä voi seurata mainittujen palvelujen lisäksi myös sanomalehdistä, joiden nettisivuille uutisia poimitaan somesta. Vaikka olisikin osallistunut johonkin keskusteluun innolla, keskustelu itsessään harvemmin jättää pysyvää jälkeä sen enempää yhteiskuntaan kuin omiin muistikuviin.

Lisäksi työskentelen vapaana tutkijana ja kirjailijana, mikä tarkoittaa sitä, että käytän merkittävän osan ajastani kirjoittamiseen. Blogin kirjoittaminen oli aikanaan harrastuksen luonteista, mutta tekstityöläisenä harrastan mieluummin vapaa-aikanani jotain muuta kuin kirjoittamista. Esimerkiksi kasvibongausta tai käsitöitä. Pidän puolisoni kanssa käsityöblogia Se vähä vapaa-aika, jonka päivittäminen vaatii paljon vähemmän miettimistä kuin Jatulintarhaan kirjoittaminen aikanaan.

Jätän Jatulintarha-blogin olemaan, enkä aio poistaa sitä, ellei WordPress sitä jostain syystä vaadi. Siten vanhat blogimerkinnät ovat edelleen luettavissa. Kotisivuni sijaitsevat osoitteessa jennykangasvuo.com, jonka Ajankohtaista-osioon päivitän ajankohtaisia kuulumisia, kuten tietoja julkaisuista ja esiintymisistä.

Haluan tässä näin virallisesti kiittää kaikkia lukijoita ja vuosien varrella kommentoineita kuluneista viidestätoista vuodesta!

Jatulintarha täytti vuodenvaihteessa kymmenen vuotta. Saatuani pöytäkoneen päivitettyä parisen viikkoa sitten aloin taas vähä vähältä tuoda vanhoja blogimerkintöjä WordPressille.Vanhojen merkintöjen siirtäminen on edelleen kesken: olen menossa marraskuussa 2006. Ajattelin tuoda WordPressiin myös kotisivujen yhteyteen kirjoitetut merkinnät vuosilta 2005-2006. Tällöin blogi muodostaa yhtenäisen, kymmenen vuotta kattavan kokonaisuuden.

Blogini historiahan on sellainen, että ensimmäiset puolisentoista vuotta pidin sitä kotisivujeni yhteydessä, putkeen päivitettävänä html-tiedostona. Ensimmäiset pari vuotta bloggasin lähes joka päivä, arkisia ja tyhjänpäiväisiäkin asioita. Vuoden 2006 loppupuolella siirsin blogin Blogsomeen, jossa se oli vuoden 2012 alkupuolelle asti, kunnes Blogsome katosi ilman ennakkovaroitusta ja jälkiä jättämättä. Varasin tuolloin WordPressistä jatulintarha-tunnuksen. WordPressiin kirjoittaminen ei kuitenkaan tuntunut luontevalta, pääosin siksi, että olin kirjoittanut blogia pitkään, mutta WordPressissä blogin historia ei näkynyt missään. Minulla oli ja on blogikirjoitukset koneella tiedostoina tallessa, ja päätin heti, että siirrän kaikki vanhat blogimerkinnät WordPressiin. Syksyllä 2012 aloitinkin siirtotyön, mutta vasta nyt olen jatkanut sitä uudelleen.

Blogsomen katoaminen osui blogikirjoittamisen kannalta aika huonoon kohtaan: syksyllä 2012 julkaisin esikoisromaanini, jonka työstämisestä julkaisukuntoon olisin kirjoittanut blogiin varmaankin enemmän, jos vakiintunut blogi olisi ollut olemassa. Vuodet 2013 ja 2014 olivat väitöskirjani viimeistelyn kannalta hektisimmät, eikä minulla olisi ollut aikaa tai energiaa kirjoittaa blogia. Tuohon ajankohtaan sisältyy myös kaikenlaista ihmissuhdepaskaa, joka myös omalta osaltaan vei energiaa ja ajoi minua piippuun.Vuoden 2013 aikana en kirjoittanut blogiin kertaakaan, ja vuoden 2014 aikana kirjoitin kolme kertaa lyhyen ajan sisään ollessani Saaren kartanossa taiteilijaresidenssissä. Residenssissä tuntui, että minulla on aikaa ja tilaa ajatella jotain muutakin kuin väitöskirjaa tai ihmissuhteita – kuten blogaamista.

Residenssistä paluun jälkeen koitti väitöstilaisuus ja sitten hektinen loppusyksy ja alkutalvi, jolloin polkaisin pystyyn seksuaaliantropologian kurssin ja muutin kolmen kaverin kanssa kommuuniin. Alkuvuotta 2015 on leimannut asumisen ja arjen järjestely: puoleenväliin helmikuuta olohuonettamme kansoitti pahvilaatikoiden beigenvärinen heimo, ja edelleenkin alakerran pannuhuone muistuttaa enemmän epämääräistä kasaa kuin teknistä työtilaa, joksi se on tarkoitettu. Verhojen ripustaminen, polttopuiden kulutuksen arviointi, rieskan leipominen leivinuunissa ja liesituulettimen suodattimen vaihto ovat varsin tärkeitä asioita, ainakin blogin kirjoittamiseen verrattuna.

Joka tapauksessa, nyt kun väikkäri on vihdoin poissa käsistäni, ja kun olen työtön (vaikka pidänkin yliopistolla yhtä kurssia ja siellä ja täällä yksittäisiä muita luentoja, satunnaisesta rahasta kirjoittamisesta puhumattakaan), voisin aktivoitua myös blogikirjoittamisessa. Vanhoja blogimerkintöjä WordPressiin siirtäessäni olen myös lukenut merkinnät, ja samalla muistanut sen, kuinka nautittavaa yksittäisen, napakan tekstin kirjoittaminen on. Parhaimmillaan blogiteksti on myös poliittisesti vaikuttavampi ja luetumpi kuin mikään akateeminen teksti. Tämän päivän tärkeimpiä yhteiskunnallisia keskusteluja ei käydä lehtien sivuilla, vaan blogeissa.

Kunhan olen saanut kaikki vanhat blogimerkinnät tuotua WordPressille, kirjoitan jonkinlaisen yhteenvedon kuluneelta kymmeneltä vuodelta. Ajattelin myös valita kultakin blogini ilmestymisvuodelta omasta mielestäni kiinnostavimman kirjoituksen. Harmi kyllä, en voi kymmenen vuoden ajalta kertoa tilastoja siitä, kuinka paljon blogiani on luettu, kommentoitu tai linkattu, sillä tällaisia tilastoja ei ole. Mutta sitten kun siirtourakka on ohi, ja olen luokitellut kirjoitukset kategorioihin, voin varmaankin esittää jonkinlaisen yhteenvedon siitä, mitkä ovat olleet blogini toistuvimmat teemat. Todennäköisesti olen vouhottanut eniten seksuaalisuuden ja sukupuolen normeista ja tuskaillut yliopistopolitiikkaa.

Blogsome on ilmeisesti lopettanut toimintansa, mutta ei ole vaivautunut kertomaan siitä käyttäjilleen. Ainakaan kaikille: googlaamalla löysin vanhojen Blogsomen asiakkaiden uusista blogeista mainintoja, että Blogsome olisi lähetellyt varoituksia jo viime vuoden puolella, että 7.12.2011 jälkeen palvelun toimintaa ei enää taata. Minä en ole saanut sellaista ilmoitusta, eikä mitään varoituksia ole ollut myöskään Blogsomen sivuilla – viimeisin Jatulintarha-bloggaukseni ilmestyi tammi-helmikuussa ennen pressanvaalien toista kierrosta, ja ihan vielä maaliskuun loppupuolella olen saanut blogin kommenttipalstojen kautta spämmiä. Missään ei ole näkynyt varoitusta, että ne lopettaisivat.

Mulla oli Blogsomessa kolme blogia, Jatulintarha, Valvatintarha ja Isoäidin matkapäiväkirja 1963. Jostain mystisestä syystä kaksi edellistä olivat kadonneet, mutta Isoäidin matkapäiväkirja ei. Olisivatkohan olleet eri servereillä, ja Jatulintarhan sisältänyt serveri on jo ehditty hakata kirveellä palasiksi ja lähettää Sambiaan poltettavaksi metallinjämien toivossa? Joka tapauksessa Isoäidin matkapäiväkirjan siirto WordPressiin oli varsin kivuton toimenpide, meni ehkä pari tuntia ja siitäkin suurin osa ulkoasun vatkaamiseen. Isoäidin matkapäiväkirja löytyy siis nykyisin osoitteesta matkapaivakirja1963.wordpress.com.

Jatulintarhalle ei käynyt niin onnekkaasti, se on tosiaan kadonnut. Pistin kyllä postia Blogsomen ylläpidolle, mutta en ole varma, laitoinko oikeaan osoitteeseen, koska myös Blogsomen foorumit ovat kaatuneet, ja pääsivuilla ei ole mitään yhteystietoja. Mulla on tietysti blogitekstit tallessa, ei siinä mitään, ja kommentitkin ovat säilyneet sähköpostikansioissa sen ansiosta, että Blogsome lähetti sähköpostin aina, kun blogia kommentoitiin. Mutta se, miten ne tekstit saa uudelleen nettiin, onkin sitten aivan toinen juttu. Se tulee luultavasti vaatimaan helvetinmoista nysväämistä, ja tällä hetkellä minulla ei ole aikaa eikä energiaa sellaiseen. Kuten ilmiselvää on, olen varannut WordPressistä tunnuksen Jatulintarhalle, ja pidän mahdollisena sporadista kirjoittamista tänne. Nykyisessä epäselvyyden tilassa en tosin tiedä, että kuinka palkitsevaa se voisi olla. Tai no, mistä sitä tietää, vaikka uusi alusta (joka on muuten Blogsomea helppokäyttöisempi käyttöliittymältään) saisi innostumaan.

Joka tapauksessa tällä mennään nyt.

1. Mitä teit vuonna 2010 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
”Konffasin Linuxia”. En tosin muista, oonko tehnyt sitä aiemminkin joskus, mutta ainakin hidas open source -kääntymykseni johti johdonmukaiseen lopputulokseen eli Ubuntun käyttöönottoon uudessa tietokoneessa.

Olen meinannut kirjoittaa luottamuksesta jo jonkin aikaa; aikomuksen taustalla ovat tämän vuoden puolelle sijoittuvat liftaus- ja couchsurfing-kokemukseni. Mutta varsinainen sytyke oli eräässä facebook-keskustelussa kerrottu kertomus taksikuskista, joka oli todennut, että jos joku häneltä joskus huijaa kyydin hinnan, se on pieni hinta luottamuksesta ihmisiin.

Se on aika viisaasti sanottu. Luulen, että luottamalla ihmisiin pääsee elämässä paljon helpommalla. Vaikka se vaikeaa onkin. Pelkäämiseen ja epäilemiseen kuluu vähemmän energiaa, ja lisäksi luottamus tuottaa mielihyvää – ihan tutkitustikin. Luottamuksen on todettu liittyvän oksitosiinin eritykseen; oksitosiinihan on yksi mielihyvähormoneista, joita erittyy myös kosketuksessa ja seksissä. Yksinkertaistaen luottamus toimii kuin suudelma. Se tuottaa yksityistä mielihyvää, mutta myös vahvistaa ihmisten välisiä suhteita.

Sodankylän filmifestareilla tapasin ihmisiä, jotka joka vuosi liftaavat läpi Suomen jostain etelästä Pyssykylään. Festareiden päätyttyä eräs rutinoitunut liftari sanoi lähtevänsä ”harjoittamaan uskoa ihmiskuntaan”, eli seisomaan tien viereen peukalo pystyssä. Hänen mukaansa liftaamaan lähtiessä voi ärsyttää ja harmittaa, ja liftiä monta tuntia odotellessa etenkin, mutta sitten kun sen kyydin saa, on valmis rakastamaan ihmiskuntaa ja määränpäässä ei voi olla kuin hyvällä tuulella.

Itsekin sitten uskaltauduin liftaamaan Sodankylästä Rovaniemelle. Sain kyydin keski-ikäiseltä pariskunnalta. Samoihin aikoihin oli paljastunut Herlinin sukuun kuuluvan naisen sieppaus, ja puhuimme siitä. Mies kysyi, onko vanhemmillani rahaa, ja että enkö pelkääettä he sieppaisivat minut. Vastasin, että vanhemmiltani voisi saada lunnaiksi koiranpentuja ja polttopuita. Vitsailu sinänsä vakavalla asialla ei tuntunut millään tavalla uhkaavalta. Liftauskertomuksia kuunnellessa tuntuu, että tulen varmasti liftaamaan jatkossakin.

Olen myös testaillut luottamusta couchsurfingin avulla. Couchsurfing tarkoittaa siis yöpymistä ventovieraiden luona. Sohvasurffausta varten netissä on oma yhteisö, jonka jäsenet voivat tarjota majapaikkaa luonaan ja etsiä majapaikkoja muiden luota. Majoitettavat ovat siis sohvan tarjoajan vieraita, mistään harmaan talouden hotellibisneksestä ei ole kyse. Majoittamisesta voi tietenkin myös kieltäytyä.

Olen tämän vuoden aikana yöpynyt kaksi yötä Köpiksessä ja kahdeksan yötä San Franciscossa neljässä eri couchsurffipaikassa, ja olen sitä mieltä, että couchsurffaus on yksi parhaista matkailukeksinnöistä. Pääsin noiden ihmisten matkassa sellaisiin paikkoihin ja tapahtumiin, joihin ei muuten turistina ikinä pääsisi. Kaikki tyypit, joiden luona olen surffannut, ovat olleet tosi mielenkiintoisia ja hauskoja; parin tyypin kohdalla olen tosi pahoillani, että he asuvat eri maassa, sillä heistä olisi varmaan tullut ystäviä.

Lisäksi minulla on käynyt yksi sohvasurffari, mukava hollantilainen kasvitieteilijäpoika kesäkurssilla. Hänen kanssaan sitten könyttiin pitkin Toppilaa etsimässä painolastikasveja. Ja löydettiinkin!

Kaikki sohvantarjoajat ovat antaneet avaimensa ja jääkaappinsa käyttööni, ja itse annoin avaimeni hollantilaiselle kasvitieteilijälle ja kehotin häntä syömään kaikkea mitä kaapista löytyy.
Aluksi ilmoitin Couchsurfing-sivustolla ottavani vastaan vain naispuolisia surffareita. Taustalla oli jonkinlainen epämääräinen ajatus vieraiden miesten aiheuttamasta vaarasta yksinäisen naisen kotona. Sitten tulin järkiini, ja totesin, että surffarin sukupuolella on vähemmän tekemistä vaaran kanssa kuin mielikuvalla sukupuolesta.

Muistan, kuinka eräänä aamuna juoksin matkalaukun kanssa katukäytävää pitkin rautatieasemalle päin, matkaa oli vielä useampi kortteli ja juna lähdössä liian pian. Vierelleni pysähtyi auto, jonka sisältä mies tarjosi kyytiä: ”Näytät olevan junalle menossa, ja autolla pääsee nopeammin.” Hyppäsin kyytiin, jutustelin kiireestä ja junalla matkustamisesta muutaman korttelin verran, kiitin kauniisti ja ehdin hyvin junaan.

Kaikkien mahdollisten pelottelusääntöjen mukaan vieraiden miesten autojen kyytiin ei pitäisi mennä, mutta niinpä vain menin ja olin iloinen, että joku oli tarpeeksi ystävällinen tarjotakseen kyytiä ollessani myöhässä.

Minusta vaikuttaa siltä, että keskiverto ihminen toimii siten, että mitä vieraamman ihmisen kohtaa, sitä todennäköisemmin hän haluaa antaa itsetään hyvän kuvan ja olla luottamuksen arvoinen. Täysin vieraisiin ihmisiin, joihin ei ole mitään kontaktia, voi suhtautua välinpitämättömästi, ja lähimpiään sitä oikeasti kohtelee välillä miten sattuu. Luullakseni sellaisia kusipäitä, joille toisen ihmisen vieraus tai tuntemattomuus on hyvä tekosyy käyttäytyä miten sattuu, on aika vähän. Sellaiset ihmiset, jotka häilyvät tuttuuden ja vierauden rajalla, saanevat toisiltaan parasta mahdollista kohtelua.