Category: Yleinen

Blogsomen toiminta

Eilen blogini katosi. Luulin, että kyse oli vain satunnaisesta viasta, serverin kaatumisesta tms. ja pistin kyselyä Blogsomelle. Sieltä tuli vastauksena: ”The blog was intentionally deleted by an administrator yesterday. It seems that a complaint was received about it, but I don’t have any details of the complaint.” Eli blogini oli deletoitu jonkun valituksen vuoksi.

Pistin kitkerää postia adminille, joka vastasi, että ei tiedä mitään valituksen sisällöstä, mutta aikoi pistää viestini eteenpäin sille tyypille, joka oli tehnyt päätöksen blogini deletoimisesta. Illalla blogini oli taas olemassa – ilman mitään selitystä deletoinnin syystä.

Ennen sitä ehdin kirjoittaa kiukkuisen vuodatuksen vanhaan blogiini, joka sijaitsee yliopiston serverillä ja vaihtaa blogini osoitteen osoittamaan vanhaan blogiin Blogilistalta. Nyt laitoin Blogilistan osoittamaan taas tähän, Blogsomessa olevaan blogiin.

Tässä vaiheessa on todettava seuraavaa:

1) Blogsomen adminit deletoivat blogini etukäteen varoittamatta ja ottamatta minuun yhteyttä. Luulin tosiaan, että blogin katoamisessa oli kyse teknisestä viasta, ja vasta kysymällä asiasta sain ylläolevan vastauksen.

2) Minulle ei ole kerrottu, mikä oli valituksen sisältö. Olenko rikkonut jonkun tekijänoikeuksia? Maininnut sanat ”porno” ja ”seksuaalisuus” liian monta kertaa? Mikä blogini sisällössä on sellaista, että se aiheuttaa valituksen – ja miksi valittaja kohdistaa valituksensa Blogsomelle, eikä suoraan minulle, tai edes Oulun yliopiston kulttuuriantropologian oppiaineelle, jonka jatko-opiskelija olen?

Epäilenpä, että kyse on siitä, että valituksen tekijä ei osaa edes lukea suomea. Luulisin, että suomen kieltä taitava henkilö olisi havainnut, että pidän julkista blogia omalla nimelläni, ja voinut lähettää valituksensa suoraan minulle Blogsomen sijasta – ellei kyse ole sitten silkasta kiusanteosta.

Blogsomen hallinnoinnissa päätöksenteko on kaikkea muuta kuin läpinäkyvää. Kirjoitin Blogsomen foorumille pitemmän viestin, jossa tiedustelin millainen on päätöksentekoprosessi, jolla päätetään deletoidaanko joku blogi vai ei. Kysyin myös millainen oli valitus, jonka pohjalta deletointipäätös tehtiin. Tätä kirjoittaessa viestiini ei ole vielä vastattu – tosin viestin lähettämisestä on vain pari tuntia.

Blogsomesta ei ole pyritty minkäänlaiseen keskusteluyhteyteen. Admineilta saamani vastaukset Blogsomen foorumilla ja sähköpostitse ovat olleet lyhyitä ja tylyjä.

Kyllä – kyse on ilmaisesta palvelusta. Laittaessani blogiani Blogsomeen olen allekirjoittanut sellaisen disclaimerin, jossa varataan Blogsomelle kaikki mahdolliset oikeudet kaikkeen mahdolliseen toimintaan, kuten nykyään kaikissa mahdollisissa käyttöehdoissa ylipäätään. Mutta siitä huolimatta, että kyse on ilmaisesta palvelusta, blogin ylläpidon pitäisi mielestäni pyrkiä edes jonkinlaiseen suhteellisuuteen ja ottaa käyttäjät huomioon. Myös käyttäjien kanssa neuvottelun luulisi kuuluvan hyviin tapoihin ja PR-käytäntöihin.

Tällä hetkellä en tiedä, mitä olen tekemässä blogini kanssa. Blogsome ei tunnu kovin turvalliselta blogialustalta. Minulla on Blogsomessa kaksi muutakin blogia eli palstaviljelyseikkailujani kuvaileva Valvatintarha ja isoäitini Amerikanpäiväkirjamerkintöjä sisältävä Isoäidin matkapäiväkirja 1963. Mietin vakavasti kaikkien kolmen blogin siirtämistä pois Blogsomesta, sen verran hämäräperäistä adminien toiminta on ollut.

Mutta minne? Olen ollut tyytyväinen Blogsomeen sen vuoksi, että se mahdollistaa joustavan blogin ulkoasun säätelyn css:llä. Muutenkin Blogsome tarjoaa käyttäjälle paljon enemmän mahdollisuuksia blogin muokkaamiseen kuin esim. Blogspot tai Vuodatus. Mutta jos Blogsomen ylläpidossa päätökset blogin olemassaolosta tehdään noin satunnaisesti ja bloginpitäjän kanssa neuvottelematta, blogialustan käytön jatkaminen tuntuu uhkapeliltä.

Paljolti päätökseni siitä, mitä blogieni kanssa teen, riippuu siitä, mitä ja miten Blogsomen adminit minulle vastaavat. Sillä aikaa kehotan kaikkia Blogsomea käyttäviä ihmisiä ottamaan backupit omista blogeistaan (mikä tietysti kannattaa tehdä joka tapauksessa aina välillä, blogialustasta riippumatta), ja miettimään, olisiko joku toinen blogialusta Blogsomea turvallisempi vaihtoehto.

Ehdotuksia muista mahdollisista blogialustoista otetaan vastaan.

Kuluneisuus ja tyhjyys

Tulin setvineeksi matkavalokuvia, ja havaitsin kiinnostavan ilmiön: samat aiheet, kuvakulmat ja rajaukset näyttävät toistuvan ottamissani valokuvissa. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että olisin tietoisesti päättänyt matkalla kuvata tiettyjä aiheita tai ottaa kuvia ennalta suunnitellulla rajauksella. Ei esimerkiksi ole mikään yllätys, että matkakuvissani on sadoittain (tuhansittain?) kuvia hautausmailta, sillä yleensä olen reissuillani vartavasten luuhannut hautausmailla. Myöskään se, että matkakuvista löytyy makrolla otettuja kuvia kasveista ei ole kovinkaan hämmentävää, sillä olen usein ottanut kuvia kiinnostavan näköisistä kasveista myöhempää lajinmääritystä varten. Graffiteja ja seinäkirjoituksia olen kuvannut tarkoitushakuisesti.

Hämmentävää on se, että matkakuvat osoittavat, että minulla näyttää olevan katsomisen tapa, joka tuottaa tietynlaisia kuvia. Silmä tarttuu yleensä samanlaisiin aiheisiin, samanlaiset maisemat ja näkymät näyttävät kauniilta ja kuvaamisen arvoisilta. En kuitenkaan ole ollut järin tietoinen katsomiseni tavasta.

Toistuvia teemojani näyttävät olevan kuluneisuus ja tyhjyys.

Aiemmin olin jo havainnut esimerkiksi sen, että kuvaan usein sammaleen ja jäkälän peittämiä pintoja. Siitä on minulle jopa vitsailtu: ”Jaa, kävit matkoilla. Kuvasitko taas hautakiviä ja sammalia?” Kyllä kuvasin, taas.

Matkakuvia selatessa tajusin, miksi jäkälä ja sammal ovat niin kiehtovia kuvauskohteita: ne kasvavat hitaasti. Jos jokin pinta on sammaleen tai jäkälän peittämä, se on ollut paikallaan pitkään, ja se on saanut olla rauhassa. Kuvaan myös ruosteita ja hilseileviä maalipintoja – joskin viehtymyksen näihin huomasin vasta käytyäni läpi satoja ottamiani kuvia. Ruoste, sammal, jäkälät ja hilseilevä maali kertovat samaa ajan kulumisen ja liikkumattomuuden tarinaa.

Oheisissa kuvissa maali hilseilee brysseliläisessä takorauta-aidassa, canterburyläisessä lyhtypylväässä, oululaisessa liikennemerkissä, islantilaisessa ovessa ja nörrköpingiläisessä seinässä. Oululaiskuva kuuluu sarjaan, joka on kouriintuntuvin esitys itselleni mieluisista teemoista. Ulkomailla kuvatessa aiheet ovat väkisinkin vaihtelevia, koska kaikki näkymät ovat uusia ja jokainen kohde kiinnostava. Mutta kun pyörii tutuissa ympäristöissä, kuvattavaksi valikoituvat pelkistetyimmin ne teemat, joita silmä pitää kauniina. En Oulussa kuvannut merimaisemia, en auringonlaskua, en vilkasta torielämää, en kiinnostavia ihmistyyppejä. Kuvasin kasveja, jäkälää ja sammalta, hilseilevää maalia, ruostetta ja tiiliseiniä.

Seinä- ja lattiapinnat ovat aihe, johon olen myös viehtynyt. Pidän pintojen kaksiulotteisuudesta ja litteydestä. Jos seinä on muurattu tiilistä tai kivestä, kuvaan tulee miellyttävää toisteisuutta; jos se on värjäytynyt ja rapautunut, kuvasta voi tulla myös outo ja abstrakti – siitä ei välttämättä tiedä, onko se valokuva, maalaus vai kollaasi, ja mitä se esittää, jos esittääkään mitään. Myöskään mittakaava ei selviä heti: kuva voi esittää monen neliön seinää tai postikortin aluetta. Joidenkin kuvien kohdalla voi itsekin joutua miettimään, olenko kuvannut seinää läheltä vai kaukaa. Toisista kuvista taas ei tiedä, onko kyseessä seinä vai lattia.

Ohessa kuvat betoniseinästä Canterburyssä (kuva on luultavasti yksi parhaista kuvistani ylipäänsä), temppelin puuseinästä Kiotossa, oululaisesta betonisesta siltapylväästä, Pisan katedraalin marmoriseinästä tai -lattiasta sekä natsien rikkomista hautakivistä rakennetusta muurista Varsovan juutalaisella hautausmaalla. Sivumennen sanottuna aioin ensin esitellä kaksi eri seinäsarjaa, nimittäin ”toisteiset” ja ”abstraktit”, mutta jouduin jumiin abstraktin määrittelyn kanssa. Voiko esimerkiksi repeytyneillä mainoksilla peitettyä seinäpintaa luonnehtia ”abstraktiksi”? Sitten päätin, että viisi kuvaa erilaisista seinäpinnoista riittää kyllä esimerkiksi.

Yksi lähes samanlaisena paikasta paikkaan toistuvista aiheistani on horisonttiin jatkuva tie, jota ympäröi kasvillisuus. Tie näyttää tunnelilta. Useimmiten rajaus on maapainotteinen: taivasta näkyy vain pieni läiskä. Kuva toistuu samanlaisena paikasta paikkaan. Valitsin näytettäväksi viisi kuvaa. Ensimmäinen on puistotie Roehamptonin yliopiston mailta Lontoosta, toinen on pyörätie Canterburystä, kolmas on tie Firenzestä, neljäs Malahidesta, Irlannista ja viides Varsovasta, juutalaiselta hautausmaalta.

Olen viehtynyt samaan tunnelimaiseen rajaukseen ja perspektiiviin myös rakennettua ympäristöä kuvatessani. Kuvissani katse hakeutuu kaukaisuuteen metroasemilla, katedraaleissa, kauppakeskuksissa, kirjastoissa, kaduilla. Oheiset kuvat ovat Roehamptonin yliopiston asuntolasta, pachinko-pelihallista Tokiosta, Fushimi Inari -pyhäköstä Kiotosta, Norrköpingin teollisuusalueella olevasta auki leikatusta vesiputkesta ja Kioton rautatieasemalta. Japanissa otetut kuvat painottuvat tässä siksi, että ne olivat mielestäni mielenkiintoisempia ja paremmin onnistuneita kuin esim. jotkut Dublinin kauppakeskuksessa, Lundin keskiaikaisilla kaduilla ja Canterburyn katedraalissa otetut kuvat, joissa oli sama rajaus.

Matkakuvissani on harvoin ihmisiä. Joskus yritän tietoisesti kuvata ihmisiä, mutta se tuntuu jotenkin röyhkeältä. Lupaa kysymättä kuvaaminen on minusta epäkohteliasta, ja luvan kysyminen pilaisi otettavan kuvan. Liian usein esimerkiksi matkaoppaiden kuvissa eksoottiset ulkomaiden ihmiset katsovat kameraan ärtynyt ilme silmissään. En halua omiin kuviini niitä ilmeitä.

Ihmiskuvani ovat yleensä epäonnistuneita: olen kautta linjan tyytymätön kuviini, joissa on ihmisiä. Kaupunkinäkymiäkin kuvatessa mieluiten rajaan kuvat niin, että niissä on mahdollisimman vähän ihmisiä. Parhaiten onnistuneita ihmiskuvia ovat sellaiset, joissa ihmiset tekevät jotakin keskittyneesti, eivätkä ehdi huomata, että heitä kuvataan.

Tokion Harajukussa kuvasin cosplayaajia ja gosurori-tyttöjä. Se, että ylipäätään kehtasin kuvata heitä johtui siitä, että he olivat paikalla nimenomaan poseeratakseen. Osa kuvista onnistui tosi hyvin, mutta onnistuneet kuvat eivät olleet poseerauksia, vaan velttoja asentoja ja tyhjiä ilmeitä, kännykkään puhumisia ja sormin syömisiä. Ärtyneitä ilmeitä ei ollut, sillä kameroiden läsnäolo oli itsestäänselvää. Sen sijaan metroasemalla kuvaamani kimonopukuinen mummo katsoo minua pahasti ottamastani kuvasta.

Näissä ihmiskuvissa on kaikissa sama tunnelma, keskittynyt, mutta hieman laiska. Vain yksi kuvien ihmisistä katsoo takaisin, enemmän yllätettynä kuin ärtyneenä. Muut ovat joko keskittyneitä tekemään jotain, tai sitten muuten omissa maailmoissan.

Ensimmäisessä kuvassa on Pisan tornin vartija, joka luotsaa turistiryhmät Pisan tornin huipulle monta kertaa päivässä, selvästikin kyllästyneenä turisteihin ja välinpitämättömänä tornin huipulta avautuvista maisemista. Toisessa on gosurori-tyttö Harajukusta: kuvasin samasta tytöstä poseerauskuvan, jossa hän hymyilee aurinkoisesti. Tämä kuva kännykkäänsä puhuvasta ja laukkunsa ääreen kyykistyneestä tytöstä on kiinnostavampi. Kolmannessa kuvassa on Yo!-sushiketjun sushikokki täyttämässä tarjoiluhihnalla kiertäviä lautasia lontoolaisravintolassa. Neljäs kuva esittää Asakusan Sensoji-temppelin kauppakujalla työskentelevää leipuria, joka teki paputahnamunkkeja koneella. Viides taas brysseliläistä kalakauppiasta, joka asettelee ostereita myyntipöydälleen kasattuun jäämurskaan.

Muitakin toistuvia teemoja ja rajauksia on. Kaksiulotteisia, pintamaisia kuvia olen ottanut niin kalatorilla myytävistä pienistä kaloista kuin maahan nietostuneista kirsikankukan terälehdistä; lukuisat pudonneet ja käpristyneet lehdet ovat päässeet muotokuvattaviksi; ovien saranat ja taoskoristeet ruostuvat eri tavoin eri puolilla maailmaa. Se, että sain esiteltävät, toistuvat teemat rajattua viiteen, oli pitkällisen pohdinnan tulos.

Neljäs kuva

Hilma haastoi minut meemiin:

Meemi kuuluu näin:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.

2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.

3. Selitä kuva.

4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Meemiin on vähän vaikea vastata, sillä en oikein tiedä miten neljäntenä oleminen määritellään. Säilytän valokuvia kahdessa eri kansiosta, joista toisessa on omia ottamiani ja kavereiden minulle toimittamia, ja toisessa on erinäisiä webistä keräämiäni kuvia. Niissä on sisäkkäisiä kansioita, joiden järjestys vaihtuu sen mukaan olenko viimeksi halunnut etsiä uusinta, viimeisimmäksi muokattua, suurinta tms. kansiota/tiedostoa. Vai tarkoitetaanko tässä aakkosjärjestyksessä neljättä? Vai neljättä vasemmalta, jos hakemistoikonit ovat rivissä? Neljänsisyys vaihtelee sen mukaan miten haluan kansioita järjestellä. Niinpä meemiin vastaaminen edellyttää kriteerien tarkentamista ilman että niitä manipuloidaan.

Kun sitten määrittelen kriteerini (aakkosjärjestyksessä), tulee kaverin ottama kuva, jota en viitsi julkaista lupaa kysymättä. Kun tarkennan kriteeriä (aakkosjärjestyksessä, mutta muiden ottamat kuvat yli skipaten) tulee ihan hauska kuva parista kaverista, mutta kuitenkin sellainen, jota ei ole reilua julkaista blogissa.

 

Niinpä muutan sääntöjä, ja päätän tehdä meemin pelkästään matkavalokuvien perusteella. Matkavalokuvakansiossani neljäs kansio on Islanti. Neljäs kuva tuossa kansiossa on otettu lentokoneen ikkunasta, kun lähestytään Keflavikin lentokenttää. Olin neljä päivää Islannissa tutkijakurssilla kesällä 2005, ja kadun edelleen sitä, etten viettänyt siellä paria ylimääräistä päivää. Maisema oli todella outoa. Islantiin pitää päästä uudestaan.

Neljä bloggaajaa? Haastan Yrttimaan aikakirjat, Vallankumouksen hedelmätJäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuranKirjurin. Nämä siksi, että niissä on välillä kuvia. Oho. Vallankumousta lukuunottamatta ovat kaikki myös sf-tuttuja. Toivottavasti ei haittaa puffata tuttujen blogeja.

Vuoden summaus

Vuosi sitten tein tilinpäätöksen blogimeemin avulla. Ajattelin tehdä sen uudestaan. Noita vuoden takaisia vastauksia lukiessa tuntuu  älyttömältä ajatella, että on tosiaan kulunut taas vuosi. Toisaalta jotkut viime vuoden vastaukset tuntuvat tosi kaukaisilta, ikäänkuin toisen, paljon iloisemman ja toiveikkaamman ihmisen vastauksilta. Kulunut vuosi on ollut tosi raskas, varmaan raskaampi kuin mikään vuosi koskaan ennen. En uskalla toivoa edes, että ensi vuosi olisi yhtään parempi.

1. Mitä teit vuonna 2008 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Olin alastonmallina.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
En antanut viime vuonna mitään uudenvuodenlupausta.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Anne synnytti Salon, Tanja Muskan, Kaisu Saraelan. Olenkohan unohtanut jonkun syntyneen pennun, tuntuu että niitä on tuttavapiirissä putkahdellut päntiönään.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Tätini Kikka ja isoisä – joista jälkimmäinen ei varsinaisesti ollut läheinen, mutta jonka kuolemalla oli konkreettisia seurauksia itselleni.

5. Missä maissa kävit?
Tammikuussa Tromssassa, Norjassa, ja juhannuksena Seskarössä, Ruotsissa.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2009 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2008?
Viime vuonna toivoin seuraavaa: ”Rauhaa ja keskittymiskykyä kirjoittaa tarinoita. Yleistä seesteistä olemista.” En saanut sitä vuodelta 2008. Toivon siis samaa vuodelle 2009.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2008?
Äh, en mä muista mitään päivämääriä tältä vuodelta. Kikka kuoli juhannusaattona.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
En koe saavuttaneeni mitään. Riittääkö saavutukseksi se, että olen hengissä? Kai saavutus on se, että sain sen isoisän kämpän tyhjäksi.

9. ja suurin epäonnistuminen?
Tuntuu, että vuosi on ollut pienten epäonnistumisten sarjaa. Niistä on vaikea nostaa mitään suurinta esille.

10. Kärsitkö vammoista?
Lähinnä olen kärsinyt henkisiä vammoja.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Uusi talvitakki.

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Terhi, Liisa, Jaakko, Heidi, Anne, Lee ja Elisa auttoivat minua isoisän kämpän tyhjennyksessä. Olen siitä heille äärettömän kiitollinen ja myös hämmentynyt siitä, että olen niin onnekas että minulla on väsymättömiä ystäviä ja rakkaita.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
No kaikkien ihmisten käyttäytyminen aiheutti ahdistusta. Erityisesti läheisimpien ihmisten. Omasta käyttäytymisestä puhumattakaan.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
En muista. Elämiseen?

15. Mistä innostuit eniten?
Pahinta kai on se, etten ole ollut kovin innostunut mistään.

16. Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2008?
Deine Lakaienin Over and Done.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Ehdottomasti surullisempi.

ii. Lihavampi vai laihempi?
Laihempi.

iii. Rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi.

18. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Totesin viime vuonna seuraavaa: ”Kirjoittaneeni, lukeneeni, piirtäneeni ja juosseeni.” Totean saman, ja lisään: jooganneeni ja käyneeni aikido-treeneissä.

19. Entä vähemmän?
Totesin viime vuonna seuraavaa: ”Juoneeni alkoholia, vaikka alkoholinjuontiseura on yleensä ollut aina hyvää. Angstailleeni.” Totean saman. Angstailin vuonna 2008 vielä enemmän kuin 2007. En kuitenkaan usko, että voi noin vain päättää lakata angstaamasta.

20. Miten vietit joulun?
Aaton Haukiputaalla kokkailemassa ja halkoja hakkaamassa, joulupäivän Numpparilla Guitar Heroa hakkaamassa ja tapanin kokkailemalla suurisuuntaisesti ja käymällä Becksussa Setan tapanibileissä.

21. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
En pysty sanomaan. On monta hetkeä, jotka haluaisin muuttaa, mutta en tiedä millaisessa suhteessa ne ovat toisiinsa, ja mikä olisi se kaikista optimaalisin hetki muutettavaksi.

22. Rakastuitko vuonna 2007?
En.

23. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Ei yhtään.

24. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
En tainnut jaksaa seurata yhtään tv-sarjaa.

25. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En, mutta joillekin ihmisille olen ollut vihainen, ja joitakin ihmisiä kohtaan minulla on ollut voimakkaita aggressiivisia tunteita. Viha on kuitenkin mielestäni rationaalista ja pysyvää, vihaisuus ja aggressiivisuus eivät.

25. Rakastatko tällä hetkellä ketään, jota et rakastanut viime vuonna samaan aikaan?
Enpä kai.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Luin tosi vähän. Hälyttävän vähän. Mutta ehkä Eve Kosofsky Sedgwickin A Dialogue on Love oli vaikuttavin.

27. Entä musiikillinen löytö?
Deine Lakaien. Kai. Tai Maija Vilkkumaa.

28. Mitä halusit ja sait?
Halusin hyvän kodin. Sain.

29. Mitä halusit, muttet saanut?
Viime vuonna kirjoitin: ”Sovinnollista, rentoa ja luontevaa yhdessäoloa. Tyyntä luottamusta.” Halusin sitä myös vuonna 2008, mutten saanut. Ainakaan tarpeeksi.

30. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Otto or Up With the Dead People.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Pidin bileet.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Suurempi määrä seksiä.

33. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2008?
Varmaan aika samaa kuin edellisvuonna, eli hameita, sukkahousuja, violettia, punaista, mustaa ja sinistä.

34. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Järjissäni? Miten niin järjissäni? En pysynyt järjissäni.

35. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
En tainnut tavata tänä vuonna ketään julkisuuden henkilöä, kai.

36. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Demarien puheenjohtajakisa.

37. Ketä kaipasit?
Virtua.

38. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Varmaan Tiina.

39. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2008.
Ihminen on aina loppujen lopuksi yksin.

40. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2008.

Kuolema kulkee ylitse joen,
ajatuksissaan vihellellen
se vilkaisee hiljaiseen onkijaan,
kalat tarttuu koukkuun
(Noitalinna Huraa: Onkija)

Kun siirtyy äkkiä
päivänvalosta pimeään
kestää tottua näkemiseen
sokeana hetkenä hän suuteli minua
eihän voi tuntea ihmistä
joka ei kerro itsestään mitään
(Ultra Bra: Sokeana hetkenä)

mä olen verta mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa
mä luulin että viha väsyy
suru sammuu tai himmentyy
mä luulin että kipu häipyy
menee kadoksiin
mut se ei olekaan niin
(Maija Vilkkumaa: Se ei olekaan niin)

Misery
Complaints
Self Pity
Injustice
Chips on my shoulder
There’s no time for fun time
It’s sit and complain time
(Soft Cell: Chips on My Shoulder)

Have to look away, before it’s too late
Have to put out the fire and memories will fade
And tears will stop flowing, and tears will stop flowing
And memories will fade, and memories will fade
Over and done, over and done
Over and done, over and done
Dead and frozen my heart – over and done
My life falling apart, over and done
(Deine Lakaien: Over and Done)

I look inside myself and see my heart is black
I see my red door and it has been painted black
Maybe then I’ll fade away and not have to face the facts
Its not easy facing up when your whole world is black
(Rolling Stones: Paint It Black)

Merkitysten ja materian sohjossa

Luovutin isoisän kämpän avaimet pois vasta viime perjantaina, 12.12. Viimeiset puolitoista kuukautta isoisän asunto kasasi yhä enemmän turhautumista ja stressiä niskaan. Tyhjennys venyi ja venyi, tuli vastoinkäymisiä ja viivytyksiä. Vieläkin on pieni homma jäljellä: talon ala-aulassa on sänky, jonka Pelastusarmeija vie(nee) pois ensi viikolla. Mutta itse asuntoon en enää avaimilla pääse, onneksi.

Nyt kun urakka on ohi, olen äreä ja levoton. Oma koti on säädyttömän likainen, en ole siivonnut täällä kertaakaan koko syksynä: en ole jaksanut. Tarkoitukseni on siivota huomenna kunnolla, tampata matot, imuroida, mopata lattiat, pestä vessa. Miettiä, miltä haluan ensimmäisen jouluni kotonani näyttävän. Ainakin se tuoksuu hyasintille, niitä olen jo hankkinut.

Eniten äreyttä aiheuttaa kuitenkin tavara. Haalasin isoisän kämpästä omaan kämppääni kaikenlaista, mitä kukaan ei ole huolinut, mutta jota en hennonut heittää pois – ja myös sellaista, jota haluan käydä läpi itse, vaikka sen olisi voinut luovuttaa muille. Isoäidin villalangoista, nauhoista, kankaista, pitseistä ja liinavaatteista suurin osa ei kelvannut antiikkikauppiaalle. Ne päätyivät minulle. Raahasin kotiin pari laatikollista kirjoja, jotka vaikuttavat kiinnostavilta, mutta jotka yliopistolla luultavasti olisivat menneet paperinkeräykseen. Ja paperia, paperia, paperia: tyhjiä papereita, muistikirjoja, kirjekuoria määrättömästi – suttupaperit olen valmis heittämään pois, mutta entäpä laatikollinen vesileimalla varustettua hienoa kirjepaperia?

En ole kuitenkaan ehtinyt käymään niitä läpi. Olen vain tunkenut niitä kaapit ja kellarin täyteen. Pottujeni ja sipulieni seurassa kellarin hyllyissä on isoisän kirjeenvaihtoa, vanhoja pornolehtiä, Suomen Fysiologiseuran nimikkopaperia, vaatteiden kaavoja 60-luvulta. Enkä nyt enäätiedä, mitä missäkin on: etsin isoäidin virkkaamia pitsiliinoja tänään tehdäkseni niistä joulukoristeita sokeritärkin avulla, mutta en löytänyt.

Siitä huolimatta, että tiedän myöhemmin olevani tyytyväinen siihen, etten heittänyt kaikkea sitä tavaraa pois, juuri nyt se painaa harteitani keskeneräisenä. Samalla ärtymys kaikkea tavaraa kohtaan on kasvanut. Huomaan katselevani omistamiani esineitä tympääntyneenä: tarvitsenko tätä? Viekö tämä materianpala vain tilaa mielessäni ja kodissani? Miksi olen säästänyt Kumppani- ja Z-lehtien vuosikerrat? Luulenko lukevani niitä vielä joskus? Miksi kirjahyllyssäni on sellaisia kirjoja, joita en aio lukea uudelleen tai ollenkaan? Miksi varsinkaan kaunokirjallisuutta pitäisi ylipäätään omistaa, ellei kyse ole jostain erityisen rakkaasta teoksesta?

Miksi vaatekaapissani on lukuisia nuhjaantuneita trikoopaitoja, vaikka siivous/remellys/palstapaitoja tarvitsisi vain yhden? Miksi säilytän housuja, vaikken edes käytä niitä? Miksen heitä rikkinäisiä sukkahousuja pois?

Näin joulun alla kaupoissa on kuumeinen vilinä, joka aiheuttaa hämmennystä ja tuskastumista. Kävin lauantaina ostamassa jatkojohdon, käsisuihkun suuttimen ja kukkakepin Kodin ykkösestä. Olin etukäteen ajatellut, että voisin ostaa jotain joulutunnelmaista, lähinnä kai joululiinan, valosarjan tai jonkin joulukoristeen. Kaupassa pyöriessäni tuntui kuitenkin siltä, että kaikki uusi on kuitenkin jo valmiiksi vanhaa; en nähnyt valosarjaa keittiöni ikkunassa, vaan solmussa ja rikkinäisenä pahvilaatikon pohjalla, en joululiinaa pöydälläni vaan haalistuneena ja steariinitahraisena kaapissani.

Se, että pääsin kauppaan asti ostamaan mainitsemiani tarvikkeita, vei useamman viikon. Ulkoisen kiintolevyn ostoa olen aikonut koko syksyn, mutta ajatus siitä, että sellainen pitäisi käydä ostamassa, on tavattoman rasittava. Tarvitsisin oikeasti niitä uusia sukkahousuja, mutta se, että menisin vartavasten kauppaan niitä hankkimaan,  tympäännyttää.

Tuntuu, että pitäisi ensin saada selville, mitä haluaa säilyttää, ennen kuin hankkii mitään uutta. Pitäisi käydä systemaattisesti läpi kaikki materiansa ja luopua siitä, millä ei ole merkitystä. Tehdä sillä tavoin tilaa sekä itselleen, että sille materialle, joka on arvokasta. Samanlaista systemaattisuutta pitäisi noudattaa säilyttämisen kanssa: kannattaako pakasterasioita säilyttää, jos pakastimeen ei mahdu kuin muutama? Milloin kuplamuovia ja narua oikeasti tulee tarvinneeksi? Entä sinänsä ihan nättejä peltisiä teepurkkeja? Ja hankkimisen: haluanko jotakin siksi, että se on ”kiva” nyt, vai siksi, että se voisi olla kiva myöhemminkin? Tarvitsenko jotakin oikeasti itselleni, vai voisinko tarvittaessa lainata tai vuokrata sen?

Näillä pohdinnoillani en pyri asketismiin tai materiasta luopumiseen, koska materiaalisiin asioihin kuitenkin tiivistyy iso osa inhimillistä kulttuuria, ja niillä välitetään merkityksiä. Sen sijaan haluaisin nimenomaan korostaa materian merkitystä, ladata esineet ympärilläni. Esineiden pitäisi kertoa jostain muustakin kuin olemassaolostaan ja käyttötarkoituksestaan. Epämääräinen materiasohjo häivyttää kaiken materian merkityksellisyyttä.

Ongelmallista on kuitenkin se, että kaikki materia kantaa merkityksiä, ja materiaa seuloessaan saattaisi haluta säilyttää merkityksen, vaikka materiaa itseään ei. Esimerkiksi ne reikäiset verkkosukkahousut: ne hajosivat Norrköpingissä konferenssimatkalla. Olen käyttänyt niitä välillä ja käyttäessäni muistanut Norrköpingin matkan. Samanlaisia merkityksiä kerääntyy kaikkeen materiaan – jossainhan ne sukkahousut aina menevät rikki. Mutta kun laatikko on täynnä merkityksiä kantavia rikkinäisiä sukkahousuja, niiden merkitykset sohjoontuvat ja rikkinäisistä sukkahousuista tulee, no, rikkinäisiä sukkahousuja, käyttökelvottomia ja täysin merkityksettömiä.

Olennaista olisikin seuloa materian lisäksi myös ne merkitykset, jotka todella haluaa säilyttää ja joihin haluaa investoida. Ja hyväksyä se, että merkitykset ovat muuttuvampia ja katoavampia kuin materia.

Materia ja muistaminen

27.2.2005 kirjoitin isoisän asunnosta seuraavaa: ”Haluaisin käydä läpi sen roinan ja paperimäärän, seuloa sieltä esiin merkittävät jyväset, tehdä kertomuksen niistä arjen jäänteistä”. 16.4.2007 puolestan totesin: ”Paperipinojen, laatikoitten ja mappien määrä on lamaannuttava. Vaatisi paljon aikaa setviä se kaikki läpi ja saada selville, mikä on olennaista ja kiinnostavaa ja mikä ei. Pelkäänpä, että ellen minä sitä setvintää tee, niin suurin osa siitä paperitavarasta menee suoraa päätä paperinkeräykseen.”

Olen joutunut tilille sanomisistani.

Viimeiset pari kuukautta isoisän asunnon myynti ja tyhjennys ovat olleet kaiken muun olemisen taustalla. Käteni ovat ruvella ja rohtuneet, kynteni alustat mustat, niistän mustaa räkää. Jos saisin mustelmia helposti, olisin varmaan myös mustelmilla.

Materia on vyörynyt ylitseni. Ja samalla ylitseni on vyörynyt se tarina, jota minulle ei ole kerrottu, ja joka sisältyy isoisän ja isoäidin jälkeensä jättämään materiaan. Tarina on hajallaan ja sirpaleina, se muodostuu kokouspöytäkirjoista, kirjeistä, valokuvista, pikkuesineistä, sivulauseista kalenterimerkinnöissä.

Olen kannellut pahvilaatikoita paikasta toiseen, selannut papereita, köljännyt kaappeja, enemmän etsinyt kuin löytänyt. Maakunta-arkistoon on viety kaksi autolastillista paperia, jokunen autolastillinen on vielä jäljellä. Arkistoon vietäviä laatikoita täytellessäni seulani oli aluksi tiuha: katsoin joka kansiosta ja kirjekuoresta mitä ne sisältävät. Mitä useamman tunnin päivässä papereita tuli seulottua, sitä harvemmaksi seulakin kävi. Aloin siirrellä kansioita hyllyistä laatikoihin sellaisenaan luottaen siihen, että arkistoihmiset sitten katsovat mikä on olennaista ja mikä ei.

Olen ärtynyt siitä, että isoisän ja isoäidin on pitänyt säästää, säästää ja säästää kaikki se materia. Kaikki ne yliopistohallinnon kokouspöytäkirjat, muistiot ja kirjelmät – miksi isoisän on halunnut säästää ne? Miksei hän ole luottanut siihen, että yliopistoarkistossa säilytetään kaikki olennainen? Ja jos niiden papereiden joukossa todellakin oli jotain ainutlaatuista, miksei hän toimittanut niitä elinaikanaan arkistoon, vaan säilöi niitä asunnossaan parikymmentä vuotta?

Ja samalla olen ollut iloinen säästövimmasta, koska ilman sitä monet kuriositeetit olisivat tavoittamattomissa. Löysin yhdestä kaapista nipuittain amerikkalaisia shekkejä 60-luvulta. Ne ovat konkreettisia todisteita siitä ajasta, josta Isoäidin matkapäiväkirja kertoo. Löysin kaitafilmiprojektorin ja kaitafilmejä, ja ihme ja kumma: myös projektorin opaskirjan. Laitteiden opaskirjat kun ovat yleensä sellaista tavaraa, että ne ovat hävöksissä siihen mennessä kun opaskirjaa ensimmäistä kertaa oikeasti tarvitsee.

Tänään on saavutettu tietty kulminaatiopiste: antiikkikauppias, jolle äiti asunnon tavarat möi, lähti apumiehineen lastin kanssa kohti Etelä-Suomea. Asunnossa on nyt lähinnä paperitavaraa, joka minun pitäisi lajitella – osa viedään maakunta-arkistoon, osan hakee yliopiston kirjasto. Tähän asti asunto on ollut tuskastuttavan täynnä, ja järjestely hankalaa. Nyt se on ainakin tilan puolesta helpompaa.

Hankaluutta on aiheuttanut myös ristiriita vallan ja vastuun välillä: minulla on ollut vastuu asunnosta, mutta aika vähän valtaa suhteessa siihen, mitä sille ja tavaroille tapahtuu. Olen pitänyt kiinni siitä, että paperitavaran tulisi mennä arkistoon, mutta onneksi vanhoilla papereilla ei ole rahallista arvoa, joten niistä ei ole tarvinnut paljoa neuvotella. Mutta kaiken muun kanssa on toisin: olen marssittanut asunnossa kiinteistövälittäjiä ja katsojia, mutta minä en ole se, joka päätän asunnon myynnin yksityiskohdista. Jokaisen tavaran kohdalla olen joutunut arvioimaan, onko minulla oikeutta tehdä päätöksiä. Jos annan jotakin vähäarvoisena pitämääni pois, olenko astunut valtuuksieni ulkopuolelle? Ovatko käyttöön ottamani teräskattilat ja juustohöylä olennainen osa antiikkikauppiaalle myytyä kokonaispakettia?

Nyt asunnossa ei ole enäämitään, mitä joku yksittäinen ihminen haluaisi. Siellä ovat paperit ja kirjat, jotka menevät arkistoon, kirjastoon tai paperinkeräykseen. Tiedän, että asunnolla on vielä hemmetisti töitä, mutta olen levollisempi, sillä päätösvalta jäljellä olevan materian suhteen on minulla.

Asunnon tyhjentäminen on ollut ristiriitainen prosessi. Tunnistan itsessäni tarpeen kaiken arkistoimiseen ja pakonomaiseen muistiinmerkitsemiseen – tarpeen, jota myös isoisän kämpän paperimäärät kuvastavat. Löysin kaapista kansioita, joihin on huolellisesti arkistoitu eri matkoilla kerääntynyttä paperia: karttoja, pääsylippuja, etikettejä, kuitteja, postikortteja, muistilappusia, joihin tiivistyy jotakin muistettavaa matkasta. Omassa hyllyssäni on rivissä samansisältöisiä kansioita. Varastostani löytyvät opiskeluaikojeni luentomuistiinpanot pahvilaatikkoon pakattuna; asunnosta löysin isoisän luentomuistiinpanot 40-luvulta. Aina aika ajoin koen tarvetta samanlaiseen pedanttiseen tapahtumien muistiinmerkitsemiseen, jota isoäidin matkapäiväkirjat kuvastavat.

Paperimäärissä kuvastuu kuvitelma siitä, että kaiken voisi säilöä ja muistaa. Kenties myös jonkinlainen kyvyttömyys tunnistaa, mikä on olennaista säilytettävää. Ja tietysti myös vaikeus luopua ja myöntää ajan rajallisuus.

Itsekin takerrun kuvitelmaan täydellisen muistamisen mahdollisuudesta, vaikka on itsestäänselvää, että muisto ei ole dokumentti, vaan aina sidoksissa muistamisen hetkeen. Luopuminen on minullekin vaikeaa, oli kyse sitten materiasta, omista käsityksistä, tunteista tai rutiineista.

Ristiriitaista asunnon tyhjentämisessä on se, että toisaalta sen sisältämissä merkeissä ja niiden järjestyksessä tunnistan paljon itseäni, mutta samalla tunnistettu osa itsestä kyseenalaistuu. Haluanko todellakin, että minun kuoltuani jälkeenjääneet heittävät pois sen silpun, josta en ole itse osannut luopua? Vai olisiko nyt hyvä sauma opetella hyväksymään unohtamisen vääjäämättömyys ja välttämättömyys sekä opetella luopumaan sekä materiasta että tarpeesta säilyttää?

Osa II, torjunnasta

Eufemia kirjoitti omassa henkilökohtaisessa bloggaussarjassaan torjunnasta, ja päätin silloin, että sisällytän teeman myös omaan bloggaussarjaani, koska torjutuksi tulemisen ja ulkopuolisuuden kokemukset tuntuvat leimaavan voimakkaasti suhdettani muihin ihmisiin.

Eufemia onnistui sanallistamaan oman kokemukseni niin selkeästi, että on parasta siteerata hänen kirjoitustaan tähän alkuun: ”Torjutuksi tulemisen kokemusta voisi siis kuvata kokemukseksi, että tulee kahdenvälisessä suhteessa ulossuljetuksi. Siihen ei tarvita mitään muuta kuin passiivisuutta ja vastaamatta jättämistä. Millä ei tietenkään ole väliä muuta kuin niissä harvoissa tapauksissa, joissa on ajatellut että olisi toisin; harvoja ihmisiä menee niin lähelle että edes voisi tulla torjutuksi.”

Aiemmin olen kirjoittanut koulukiusaamisesta, ja analyyttisesti ajatellen koulukiusaamiskokemukseni – ja koulukokemukseni yleensä – ovat keskeisesti muokanneet suhtautumistani toisiin ihmisiin. Koulu kun oli oikeastaan ainoa paikka, jossa tapasin perheen ulkopuolisia ihmisiä niihin aikoihin, kun ihmisen sosiaalinen taitovaranto muodostuu.

Peruskouluaikaani leimasi järjestely, jonka poikkeuksellisuuden olen havainnut vasta vuosia myöhemmin. Tämä järjestely lienee ollut aika keskeinen syy sille, miksi suhtautumiseni muihin ihmisiin muodostui sellaiseksi kuin se on.

Isällä oli Varsinais-Suomessa purjevene, ja intohimoisena purjehtijana hän halusi purjehtia jäiden lähdöstä meren jäätymiseen, mikä Varsinais-Suomessa tarkoitti suunnilleen huhtikuun alusta lokakuun loppuun. Vakinainen asunto oli kuitenkin Inarissa. Se, että koulut loppuvat toukokuun lopussa ja alkavat elokuun puolivälissä oli sivuseikka: asia ratkaistiin siten, että lapset pantiin alkusyksystä kouluun Varsinais-Suomessa ja kun meri jäätyi, palattiin Lappiin. Ja sitten taas kevääksi takaisin Varsinais-Suomeen.

Niinpä koko peruskouluaikanani olen käynyt samaa koulua lukuvuoden alusta loppuun vain ensimmäisen luokan verran. Kahdeksan kouluvuoden ajan minä ja sisarukseni saikkasimme edestakaisin kahden koulun väliä. Tällä järjestelyllä oli tietysti joitain käytännöllisiä haittoja, kuten se, että eri kouluilla oli käytössä eri kirjasarjat ja että asioita opittiin eri tahdissa. Eräänä vuonna en opiskellut maantietoa juuri lainkaan, sillä maantietoa ja biologiaa opetettiin vuorottain: sen sijaan opiskelin samat biologian jutut kahteen kertaan. Järjestelyllä oli tietysti vaikutusta myös minun ja sisarusteni koulumenestykseen.

Jälkikäteen ajateltuna koulumenestys on kuitenkin sivuseikka. Tärkeämpää on se, että minulle ei varsinaisesti muodostunut pysyviä kaverisuhteita. Alkusyksystä saatoin kaveerata jonkun kanssa, mutta se kaveri tiesi aina, että olen kuitenkin lähdössä pois, joten kaveruutemme ei ollut pysyvää, eikä siihen kannattanut paljoa luottaa. Ja tiesin sen itsekin: ei kannata kiintyä keneenkään, kun kaverisuhde ei kuitenkaan ole jatkuva. Minulla ei myöskään ollut mitään kaveriporukkaa, joka olisi odottanut paluutani ja toivottanut tervetulleeksi.

Minulla oli sosiaalisessa elämässäni oikeastaan kolme vaihtoehtoa: 1) olla yksin, 2) ylläpitää laimeita tuttavuussuhteita, jotka tarjosivat sosiaalista kanssakäymistä, mutta eivät kuitenkaan läheisyyttä ja 3) hengata jotenkin puoliväkisin jonkun porukan liepeillä.

Lisäksi koulunvaihtojärjestelyn omituisuus oli sen verran silmiinpistävää, että se sopi perusteeksi kiusaamiselle, kuten aiemmin on tullut ilmi. Kaverisuhteitteni haurautta lisäsi se, että joissakin tilanteissa kavereinani näyttäytyneet ihmiset joko muuttuivat kiusaajiksi, tai vähintään suhtautuivat välinpitämättömästi kiusaamiseen.

Näiden kokemusten lonkerot ulottuvat tähän päivään, enkä tiedä, miten niitä voisi katkoa, tai voiko edes.

Ja siitä pääsenkin lopulta tämän kirjoituksen teemaan, eli torjuntaan. Koen hyvin helposti tulevani torjutuksi, ja koen itseni myös pääsääntöisesti ulkopuoliseksi kaikissa ryhmissä. Vuosien mittaan olen oppinut rationalisoimaan torjutuksi tulemisen kokemusta ja myös vähättelemään sitä, mutta en ole silti päässyt siitä irti. Ulkopuolisuuden ja torjutuksi tulemisen tunteeni aktivoituvat varsin helposti.

Yksi keino välttää torjutuksi tulemisen kokemusta on pitää ihmiset etäällä. Kun pysyttelee tietoisesti ulkopuolisena, torjutuksi tuleminen ei tunnu niin pahalta, koska se lankeaa ikäänkuin luonnostaan, itsestäänselvyytenä. Ihmisiin kiintyminen onkin vaarallista, koska ihmissuhteissa väistämättä tulee joskus torjutuksi, ja mitä tärkeämmästä ihmisestä on kyse, sitä pahemmalta torjutuksi tuleminen tuntuu.

Tiedostan kuitenkin, että viime kädessä kysymys on nimenomaan torjutuksi tulemisen tunteesta, ei torjutuksi tulemisesta sinällään. Loppujen lopuksi varsinaiset torjunnat ovat aika satunnaisia, ja voivat johtua mistä tahansa – huonosta päivästä, kiireestä, väsymyksestä. Rationaalisesti ajatellen minua kai harvemmin torjutaan juuri minun itseni tähden. Siitä huolimatta tulkitsen torjunnat useimmiten minuun itseeni suoraan kohdistuviksi, ei tilanteeseen, aikaan tai muuhun ympäristötekijään liittyviksi. ”Se sanoi, että se on väsynyt, se varmaan vihaa mua”, tiedättehän.

Tästä on seurauksena myös se, että minun on vaikea sanoa ei, koska toisaalta en halua tuottaa torjunnan kokemusta toiselle, ja toisaalta pelkään, että ein sanominen johtaisi väistämättä siihen, että minun eini kohde torjuu minut myöhemmin rangaistuksena eistäni.

Viime aikoina torjutuksi tulemisen tunne on aktivoitunut useammin kuin ennen. Tuntuu, että regressoidun helposti yläasteaikaiseen tilaan, jossa jokainen ihminen näyttäytyy pohjimmiltaan pahantahtoisena. Se, että tiedostan regression, ei kuitenkaan auta. Tulee kierteinen paha olo: torjutuksi tulemisen tunteen aiheuttama paha olo ei katoa sen rationalisoinnilla, vaan tunteeseen tulee itsesyyllistävä lisäsävy.

En tiedä, miten tästä pääsisi irti. Periaatteessa keinojen pitäisi olla helppoja: joka kerta, kun torjutuksi tulemisen tunne aktivoituu, pitäisi voida punnita sitä, onko tunne perusteltu. Useimmitenhan se ei ole. Mutta jos vaikuttaa siltä, että tunne todellakin on perusteltu, pitäisi kysyä torjujalta suoraan, mistä torjunta johtuu ja myös uskoa vastaukseen. Tällä tavoin torjutuksi tulemisen tunne ehkä irtoaisi minusta itsestäni, lakkaisi määrittelemästä minua ja suhtautumistani muihin ihmisiin.

Mutta en kykene noin suorasukaiseen toimintaan. Toimintamalli vaatisi sitä, että olisi uskottava siihen, että pohjimmiltaan ihmiset ovat hyväntahtoisia, ymmärrettäviä ja johdonmukaisia. Enkä minä usko siihen.

Osa I, kuolemasta

Punaisen nörtin blogissa oli kaksitoistaosainen henkilökohtainen bloggaussarja, jossa nörtti kuvaili psykoosinsa etenemistä, sekä haaste: ”Haastan kaikki psykoosibloggaussarjan lukeneet bloggaajat kirjoittamaan blogiinsa bloggaussarjan vapaavalintaisesta henkilökohtaisesta aiheesta.” Ainakin Eufemia on ottanut Punaisen nörtin haasteen vastaan.

Luin psykoosibloggauksen läpi, ja se oli varsin mielenkiintoinen. Lukijoille esitettyyn haasteeseen vastaaminen tuntui hyvältä ajatukselta sen vuoksi, että viime aikoina olen kirjoittanut blogiin jotenkin analyyttisellä ja etännytetyllä tavalla. Olen kirjoittanut esimerkiksi kahteen kertaan rakkaudesta ja kahteen kertaan ihmissuhteista sekä myös halusta, mutta joka kerta tekstilähtöisesti. Omat kokemukseni ja tunteeni ovat olleet peitossa siitä huolimatta, etteivät pohdinnat tietenkän ole tyhjästä syntyneet, vaan heijastelevat kokemuksiani.

Ajattelin siis kirjoittaa kymmenosaisen henkilökohtaisen bloggaussarjan, jossa käsittelen teemoja, joita en välttämättä muuten tulisi käsitelleeksi. Jotkut teemoista tosin ovat sellaisia, että olen mäyhänyt niitä blogissa aiemminkin. Pyrin kuitenkin henkilökohtaisessa bloggaussarjassa mäyhäämän teemoja hiukan eri näkökulmasta kuin aiemmin. En listaa teemoja tässä vielä, sillä en tiedä, missä järjestyksessä niitä aion käsitellä, tai miten tulen teemat otsikoimaan.

Aloitan kuitenkin bloggaussarjan kaikkein järeimmällä aiheella.

Kuolemalla.

Se, että aloitan tällä aiheella, ei johdu pelkästän mahtipontisista syistä – joskin toki jonkin verran niistäkin. Minulla on nimittäin ollut kuolorikas vuosi. Kirjoitin joulun alla mummun kuolemasta. Juhannusaattona kuoli tätini. Ja juuri kun ehdittiin selvitä hautajaisista ja sopia jotakin vainajan tavaroiden läpikäymisestä, kuoli isoisä.

Ja kuin jonkinlaisena kohtalonironisena pisteenä iin pälle kuoli vieläpä Nelivitosen eli kantabaarini 45 Specialin jäyhä ja luonteikas portsari Oksanen, joka huhun mukaan osasi myös hymyillä. Oksanen ei tietenkän ollut minulle millään tavoin läheinen, mutta viimeisten kymmenen vuoden aikana olen nähnyt häntä useammin kuin ketään kolmesta yllämainitusta vainajasta. Oksasen kuolemasta kuultuani teki mieli kysyä, että mikä ihmeen kesän kuumin trendi tämä kuolema nyt on olevinaan, kuolkaa nyt sitte jonossa kaikki, saamari.

Eikä pidä unohtaa, että olin kevällä mukana Terry Pratchettin romaaniin perustuvassa näytelmässä Mort, jonka päähenkilö on personifioitu Kuolema viikatteineen.

Niin että joo, onpa tuota kuolemaa ollut tälle vuodelle liiankin kanssa.

Isoisän hautajaiset ovat vielä pitämättä. Ne pidettäneen kahden seuraavan viikon aikana. En ole vielä varma olenko menossa hautajaisiin – luultavasti olen, sillä en ole tavannut äidin puolen sukua kuin kerran aiemmin, joten jo siitä syystä olisi hyvä mennä. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että jos tuntuu siltä, etten jaksa, en mene. Silloin hautajaisista toivottavasti ei tule niin suurta taakkaa.

Tietyssä mielessä sekä mummuni, tätini että isoisäni kuolema oli odotettu. Mummu ehti täyttää 95, ja mummun hitaan dementoitumisen seuraaminen oli venyttänyt surutyötä usean vuoden ajalle. Tätini puolestaan sairasti etenevä lihastautia nimeltä dystrofia myotonica, jonka takia hän joutui käyttämän hengityskonetta öisin, ja liikkuminenkin onnistui vain sähköpyörätuolilla. Täti oli vasta 59, mutta viimeiset kymmenisen vuotta hän oli ollut henkilökohtaisen avustajan varassa ympäri vuorokauden. Hänen pitkäaikainen miesystävänsä kuoli pari vuotta sitten, ja sen jälkeen tädin elämänhalu selvästi laski. Mummun kuoleman jälkeen täti oli vielä enemmän alamaissa.

Niin makaaberia kuin se onkin, suvun nuoremmat ja terveemmät jäsenet arvelivat jo vuosia sitten, että kumpi tahansa, mummu tai täti, ensin kuoleekaan, vetää toisen pian perässään. Arvio piti paikkansa, vaikka kaikki toivoivat toisin.

Isoisä taas oli 89, ja sairastanut vanhuusiän Alzheimerin tautia jo vuosikausia. Dementiasta huolimatta isoisä oli kuitenkin kai kohtuullisen hyvässä kunnossa muuten, asui edelleen kotonaan, joskin kotisairaanhoitaja kävi päivittäin ja huolehti hänestä. Hänen kuolemansa luultavasti liittyi rutiinien muuttumiseen: hänen asuintaloonsa tuli putkiremontti, ja hän joutui muuttamaan toiseen asuntoon remontin ajaksi. Hän ei ehtinyt asua uudessa asunnossa muutamaa päivää enempää.

Isoisä ei ollut minulle mitenkän läheinen, mutta asuin hänen Oulun asunnossaan muutaman kuukauden fuksivuotenani. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt kyseisessä asunnossa useammin kuin aiemmin, sillä äiti sisarineen järjesteli asunnon myyntiä. Olen käynyt siellä tavaroita ja papereita läpi ja juoksuttanut paikalla kiinteistövälittäjiä ja asunnonkatsojia. Vaikka en tuntenutkaan isoisää henkilönä, olen tutustunut häneen hänen kirjeidensä ja isoäidin päiväkirjojen kautta.

Isoisän kuolema kuitenkin tuntui jollain tavalla vielä raskaammalta kuin kaksi edellistä kuolemaa, ehkä siksi että se oli kolmas lyhyen ajan sisään. Sain kuulla kuolemasta äidin laittamassa sähköpostissa (äiti oli yrittänyt soittaa aikaisin aamulla, mutten jaksanut nousta vastaamaan), ja muistan ensimmäisen ajatukseni olleen ”ei voi olla totta, tämäkin vielä, en jaksa enää”.

On vaikea märitellä, mihin tämä jaksamattomuus liittyy. Ei minun ole pakko mennä hautajaisiin, jos en halua. Olisin joutunut huolehtimaan isoisän tavaroiden läpikäymisestä joka tapauksessa tänä syksynä, vaikka isoisä olisi elänyt vielä seuraavat kymmenen vuotta. Niinpä työmääräkän ei kuoleman myötä olennaisesti lisääntynyt. Ja kuten sanottua, isoisä ei ollut minulle läheinen, joten henkilökohtainen menetykseni hänen kohdallaan on paljon pienempi kuin mummun ja tädin kohdalla.

Luultavasti jaksamattomuus liittyy itse kuoleman ajatukseen.

Koen olevani jossain määrin hyvissä väleissä kuoleman kanssa – niin hyvissä väleissä kuin terve ja nuori ihminen pystyy olemaan. Pyrin kuitenkin olemaan tietoinen kuoleman jatkuvasta mahdollisuudesta; tästä syystä käytän esimerkiksi pyöräilykypärää ja turvavyötä. Vaikka on todennäköistä, että elän vielä ensi vuonnakin tähän aikaan, varmaa se ei ole.

Jos olisin viisikymmentä vuotta vanhempi tai sairastaisin vaikkapa aggressiivisesti etenevää syöpää, näkökulmani olisi tietysti aivan toinen. Viitisen vuotta sitten mummu oli sairaalassa vatsahaavan takia, ja sanoi silloin, ettei halua vielä kuolla, vaikka tietääkin, ettei enää montaa vuotta elä. Minusta oli pysäyttävä ajatella, kuinka mummun iässä, yhdeksissäkymmenissä, ei voi enää suunnitella tekevänsä jotakin vaikkapa ”jonakin kesänä”, tai ”joskus”, sillä niitä kesiä ja joskuksia on jäljellä vähäinen määrä. Ja että se ulottui myös minuun: jos halusin jotain mummun kanssa tehdä, se olisi tehtävä heti. Halusin haastatella mummua, otin kerran sanelukoneenkin mukaan kun kävin hänen luonaan, mutta hän ei jaksanut haastattelua silloin. Niinpä haastattelu jäi kokonaan tekemättä.

Tuntuu kuitenkin siltä kuin tietoisuus kuolemasta antaisi jonkinlaista perspektiiviä asioihin. Usein oman, henkilökohtaisen kuoleman ajatus on kumman rauhoittava raskaissa tilanteissa: miksi stressata vaikkapa jonkin tekstin dediksestä, kun lopullisen dediksen koittamista ei voi koskaan tietää? Ajatus kuolemasta on myös vapauttava, periaatteessa: kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä niin kauan kuin on hengissä sen sijaan, että tuhlaisi aikaansa joutavaan. Tällaisella ajattelutavalla on kuitenkin kääntöpuolensa: miksi ponnistella minkään eteen, kun kaikki kuitenkin päättyy kuolemaan? Jos tuntuu pahalta, eikö ole parempi tavoitella välitöntä mielihyvää kuin keskittyä johonkin enemmän aikaa vievään?

Jossain määrin tällainen oman kuoleman ajattelu on kuitenkin valheellista. Siinä kuolemaa ei oikeastaan ajatella kuolemana, minän katoamisena, vaan jonkinlaisena katalysaattorina omalle toiminnalle ja tunteille.

Minun kanssani matkustaneet tietävät, että pidän hautausmaista. Jotkut matkatovereistani voivat jopa olla sitä mieltä, että pidän niistä liikaakin. Pyrin yleensä ulkomaille matkustaessani käymään ainakin jollain hautausmaalla, vaikka sitten jollain pienellä ja tuntemattomalla, sillä minusta ihmisluonteesta ja kulttuurista kertoo paljon se, miten kuolleita kohdellaan. Olen piirtänyt hautakiviä, ja myös valokuvannut niitä. Usein matkavalokuvistani ainakin kolmasosa on otettu jollakin hautausmaalla.

Hautausmaiden tunnelma on uskonnosta ja kulttuuriympäristöstä riippumatta samanlainen. Hautausmailla tuntuu samalta, oli sitten Oulun Intiössä, Dublinin Glasnevinissa tai Tokion Aoyamassa. Hautausmailla käyminen antaa myös jonkinlaisen tunteen inhimillisestä yhteenkuuluvuudesta ja jatkuvuudesta: kaikissa kulttuureissa kuolleista huolehditaan.

Hautausmaa on yksi rauhoittavimpia ja rauhallisimpia paikkoja mitä tiedän, ja hautausmaiden asema kauhuleffojen miljöönä on ollut minusta aina aika kummallinen. Opiskeluaikana olin mukana inventoimassa kirkkohautoja. Ryömiskelimme kirkkojen lattioiden alla laskemassa ja kartoittamassa arkkuja, ja istuskelimme hautakammioissa muumioiden ja luiden seurassa välillä tuntejakin. Oli leppoisaa. Ei tullut mieleen pelätä mitään, ellei sitten pölykeuhkoa.

Olen selittänyt viehtymystäni hautausmaihin sillä, että hautausmailla käyminen on tapa tulla sinuiksi kuoleman kanssa, sekä oman että läheisten. Ja jollain tavalla se pitääkin paikkansa: sekä mummun että tätini hautajaisissa itse siunaustilaisuus kappelissa oli vieraannuttava. Mutta kun arkut vietiin hautausmaalle ja laskettiin hautaan, tuntuikin rauhallisemmalta, kotoisalta. Mummuni ja tätini ruumiit makaavat samassa haudassa ukkini, tämän isän ja äidin ja kummitätini kanssa, maatuvat siellä. Ajatuksessa on tarkoituksenmukaisuutta.

Tuntuu kuitenkin, että tällainen suhtautumistapa hautausmaihin etäännyttä minut kuoleman ajatuksesta – mikä on tietysti psykologisessa mielessä ihan järkevää. Hautausmaa, konkreettinen muistutus kuolemasta, muuntuu joksikin muuksi, symboliksi ei kuolemasta, vaan kuoleman kanssa sinuiksi tulemisesta. Ja samalla kun hautausmaa muuttuu tällaiseksi symboliksi, kuoleman kanssa sinuiksi tuleminen etääntyy jälleen.

Loppujen lopuksi käy niin, että vaikka kuinka yrittäisin tulla sinuiksi kuoleman kanssa, se ei kuitenkaan onnistu. Hautajaisrituaaliin, hautaamisen ajatukseen, läheisten menetykseen, ruumiisiin ja vainajiin voi tottua, mutta itse kuolemaan ei. Kuolemisen voi tarinallistaa, kuolemaa ei. Se jää näkymättömiin, kuvittelemattomaksi.

Kun kuolemantapauksia on lähipiirissä useita lyhyen ajan sisällä, käy niin, että kuolemaa joutuu ajattelemaan paljon, mutta samalla se karkaa käsistä, ei alistu sinuteltavaksi. Sen käsittämättömyys konkretisoituu. Joudun vastakkain sen tosiasian kanssa, että en voi ymmärtää kuolemaa, voin vain luoda itselleni illuusion ymmärtämisestä. Silloin kun kuolema on tarpeeksi etäällä, illuusio on turvallisen vahva. Mutta viimeisen puolen vuoden aikana illuusio on hapertunut kuolema kerrallaan. Jäljelle jää tyhjiö. Selittämättömyydessän kuolemasta tulee samalla tavalla pelottava kuin se oli lapsena, kun ensimmäistä kertaa tajusin kuolevani, kun tajusin kaikkien muidenkin ihmisten kuolevan. Ja eläinten. Kaiken.

Olen elänyt ainakin kaksikymmentäviisi vuotta sen jälkeen, kun tajusin kuolevaisuuden. Enkä ole yhtään lähempänä ymmärtämistä ja hyväksymistä.

Post-con blues

Taas oli Finncon. Tuntuu kuin olisin väsyneempi kuin aiempina vuosina, siitä huolimatta, etten käynyt dead dogeissa tai edes juopotellut kohtuuttomasti. En myöskään ollut mukana missään ohjelmanumerossa, joten stressiäkään ei voi syyttää. Silti silmäpussini ovat häkellyttävät.

Finncon pidettiin Tampere-talolla, joka on tietääkseni suurin paikka, jossa Finncon on koskaan ollut – ja suurempaa on vähän vaikea löytääkään, sillä Tampere-talo on Pohjoismaiden suurin kongressikeskus. Silti tilat pullistelivat. Kuuleman mukaan cosplay-kisaan alettiin jonottaa tuntia ennen kisan alkamista, ja jonot ulottuivat ison salin ovelta ulos asti. Isoon saliin mahtuu melkein kaksituhatta ihmistä. Sali täyttyi ääriään myöten. Eräs animesta työkseen kirjoittava journalistituttuni jäi ovien ulkopuolelle – mutta ei ilmeestä päätellen ollut siitä pahoillaan.

Conin kunniavieraiden haastatteluissa ja luennoilla oli varsin hyvin tilaa. Animefanitavaraa myyvillä kojuilla reunustetuilla käytävillä sen sijaan ei. Tuntuu, että koko conista on tullut pelkkä parveilutapahtuma, jossa tärkeintä on ostaa krääsää, esitellä komeita pukuja ja käydä sitten jonottamassa pakolliseen yaoi-ohjelmaan, cosplay-kisaan ja AMV-näytökseen.

Tällaisella parveilutapahtumalla on tietysti selkeä tarve, ei kai Finnconiin (tai pikemminkin Animeconiin) muuten olisi tullut viittätuhatta kävijää jo lauantaina, mikä lienee kaikkien aikojen ennätys. Animeconin lisäksi Suomessa järjestetään ainakin viittä muuta japanilaiseen populaarikulttuuriin liittyvää harrastajatapahtumaa, ja kaikissa riittää yleisöä.

Nimenomaan Finnconin ja Animeconin synergiaetu on kuitenkin menetetty – ellei lasketa sitä, että varmaan Suomen Tieteiskirjoittajat ry. myy enemmän rintanappeja animeteineille kuin mustiinpukeutuneille keski-ikäisille miehille.

Ensimmäistä kertaa conin jälkeen tuntuukin siltä, että Finncon ja Animecon tulisi oikeasti erottaa toisistaan, eikä yrittää ratkaista ongelmia tilajärjestelyillä, joiden ansiosta viime vuoden Jyväskylän Finncon oli jossain määrin viihtyisämpi kuin tämän vuoden tapahtuma.

Voisin kirjoittaa ylläolevan kärjistetymminkin, sillä primitiivireaktioni conin jälkeen on se, että en halua enää ikinä nähdä yhtä ainutta teini-ikäistä cosplayaajaa.

Toki ihailen ihmisten kädentaitoja, ideoita ja asennetta. Otin valokuviakin, niistä ohessa muutama. Asuihin oli pistetty paljon aikaa ja vaivaa, monilla oli eri asut eri päiviksi. Tapahtumassa oli valtavasti silmäniloa. Mutta silti: liika on liikaa.

Osittain tämä matalamielinen jurnutukseni johtuu siitä, että tunsin itseni conissa ulkopuoliseksi, sivustakatsojaksi. Ensimmäisessä conissani vuonna 2000 en tuntenut ketään fandom-ihmistä, mutta ulkopuolisuuden tunne oli silloin erilainen. Ulkopuolisuuden tunteeseen sisältyi lupaus: tässä yhteisössä voisin tuntea oloni hyväksi, näiden ihmisten kanssa voisin viihtyä. Ja lupaus on käynyt toteen. Finncon on ollut tapahtuma, jonne menemistä olen odottanut innolla, koska siinä porukassa olen tuntenut olevani omieni parissa, ehkä enemmän kuin missään muualla.

Mutta nyt tuntui siltä, kuin se kokemus omien parissa olemisesta olisi minulta viety. Tapasin toki ihmisiä, joita näen vain sf-tapahtumissa ja joiden kanssa sosialiseeraus oli hauskaa ja tärkeää. Telakan terassilla keskustelut rönsyilivät kiinnostavasti. Mutta valitettavasti tänä vuonna satunnaisia törmäämisiä ihmisiin oli paljon vähemmän kuin ennen, sillä tutut hukkuivat massoihin, kiinnostavista uusista naamoista puhumattakaan.

Animeteinien todellisuuteen minulla sen sijaan ei ole mitään pääsyä. Tiedän suunnilleen mitkä sarjat ovat pinnalla, tunnistan lolita-brändit, kuumimmat j-rock-nimet, slangi-ilmaisut, mutta tieto ei tarkoita sisäpuolisuutta, tai edes sitä, että haluaisin olla sisällä animeteinien alakulttuurissa. Kävellessäni puistossa kamerani kanssa kuvaamassa cossaajia olin ihan yhtä ulkopuolinen kuin ne vanhemmat, jotka olivat tulleet paikalle animea harrastavien lastensa kanssa.

Kokonaisuudessaan con oli tietysti elähdyttävä, kuten conit aina. Conin järjestäjätiimin kuningatar on pokaalinsa ja timanttikruununsa ansainnut. Kävin kuuntelemassa kunniavieraita moneen kertaan. Farah Mendlesohn oli hurmaava, älykäs ja viihdyttävä jokaisessa ohjelmanumerossaan, M. John Harrison charmantti ja lempeällä tavalla pisteliäs, Petri Hiltunen oli, no, Petri Hiltunen, tarinankertoja, joka osaa vetää hyvän shown ja ryydittää sitä massiivisella määrällä kuvia. Omalla ohjemakartallani oli sopivassa suhteessa asiaa ja hömppää, fantasiagenren analyysistä bimbopaneeliin.

Katsoessani nyt jälkeenpäin Finnconin ohjelmavihkoa huomaan, että scifiin ja fantasiaan liittyviä luentoja, paneeleja ja muita ohjelmanumeroita oli moninkertaisesti verrattuna japanilaiseen populaarikulttuuriin liittyvään ohjelmaan. Keskellä päivää Finncon-Animecon-ohjelmaa oli seitsemässä salissa plus erilaiset harrastajatapaamiset ja työryhmät päälle. Silmämääräisesti katsottuna viittä scifiin ja fantasiaan liittyvää ohjelmanumeroa kohden oli kaksi animefandom-ohjelmanumeroa. Ohjelmanumeroiden suhdeluvusta huolimatta animefaneja oli Tamperetalolla ainakin kymmenkertainen määrä sf-harrastajiin verrattuna. Eivätkä animefanit mitään ohjelmaa tarvinneetkaan, sillä heille tärkeintä ohjelmaa olivat muut animefanit puistossa.

Erottelu ”animefaneihin” ja ”sf-harrastajiin” on tietysti keinotekoinen, sillä suurin osa sf-harrastajista luultavasti seuraa myös animea ja mangaa, ainakin jonkin verran. Itse esimerkiksi luen mangaa paljon enemmän kuin scifiä, ja olen mangan genreistä ja trendeistä paremmin perillä kuin siitä, mitä sf-kirjallisuudessa tapahtuu. Väitän, että erottelu anime- ja sf-fanien välillä kulkeekin nimenomaan scifissä ja fantasiassa: en usko, että animefanit lukevat juurikaan sf-kirjallisuutta – edes japanilaista. Katsonevatko edes Galacticaa tai Doctor Whota?

Siinä missä sf-fani tietää Hayao Miyazakin, Yoshitoshi ABen ja Rumiko Takahashin, animefani tuskin tuntee M. John Harrisonia, Petri Hiltusta tai Charles Vessiä – jotka siis olivat conin kunniavieraita tänä vuonna.

Nykyisessä järjestelyssä, jossa Animecon ja Finncon pidetään yhtäaikaa samassa paikassa, on myös se vaara, että koko tapahtuma leimaantuu täysin animetapahtumaksi, ja että sf-harrastajat eivät löydä sitä, tai eivät vaivaudu paikalle. Itse asiassa näin näyttää jo käyneen. Finncon ei houkuttele sf-kirjallisuuden harrastajia, elleivät he ole jo jollain tavalla fandomissa mukana. En tiedä, miten paljon ns. nuoriso tätä nykyä harrastaa sf-kirjallisuutta – ilmeisesti kuitenkin kohtuullisen paljon, käännetyn fantasiakirjallisuuden määrästä päätellen. Nova- ja Noviisi-kirjoituskilpailujen osallistujamäärät kertovat, että myös nuoria sf-kirjoittajia riittää. Mutta löytävätkö he animetapahtuma Finnconiin?

Ilmoitusasioita

Minua on paiskattu kahdella briljantilla. Ensin paiskasi Johannes ja sitten Päivystävä feministi. Vastineeksi minun pitää kloonata briljantti seitsemään osaan ja paiskata eteenpäin. Yritänpä pistää sen eteenpäin eri tyypeille kuin niille, joita lähestyin tammikuussa.

Briljantiineiksi bloggaajiksi siis haluan nimetä seuraavat:

Anna O. on kohtuullisen uusi tuttavuus, olen lukenut hänen blogiaan vasta pari viikkoa, enkä ole lukenut ihan kaikkea (onneksi blogeista ei tarvitsekaan lukea kaikkea). Viehättänee heitä, joita myös Eufemia viehättää.

Annikin blogin löysin sattumalta googlailtuani jotain aikido-juttua. Annikki kirjoittaa hyvin ja viihdyttävästi ja julkaisee piirroksiakin välillä.

Mari seikkailee on Mari Ahokoivun sarjakuva/taide-blogi. Tykkään Marin kollaaseista,  kokeiluista, satunnaisuuksista, luonnoskirjamerkinnöistä.

Väliasemaa mainostan hieman epäröiden, koska se paljastaa mieltymykseni tirkistelyyn. Miri on kaverinkaverinkaveri, joka harrastaa seinä- ja kalliokiipeilyä, luolien tutkimista, sukeltamista, roolipelejä ja kaikenlaista muutakin kiinnostavaa, ja kertoo näistä puuhailuistaan blogissaan.

Aijooja mjr:n The Outside-blogia voisin äänestääihan nepotistisista syistä.

Peilipallo liekeissä on myös yleensä ajatteluttavaa luettavaa. Minulla on epämääräinen aavistus, että olisin mainostanut tätä blogia aiemminkin, mutta mainostetaan silti.

Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria on aina viihdyttävä.

Lisäksi minulla olisi pari muutakin ilmoitusasiaa. Toukokuussa kirjoitin blogimerkinnän isoäitini Amerikanpäiväkirjoista ja mietin, josko niitä alkaisi kirjoittaa puhtaaksi ja julkaista blogissa. Suunnilleen kuukausi sitten perustin blogin nimeltä Isoäidin matkapäiväkirja 1963. Heinäkuun alussa ilmoitin blogin blogilistalle, ja se on saanut ihan mukavasti lukijoita. Olen yrittänyt päivittää blogia mahdollisimman usein, koska isoäitikin on kirjoittanut päiväkirjaansa päivittäin. Saapi käydä vilkaisemassa, jos kiinnostaa.

Päivitin myös kotisivuani. Lisäsin sinne vanhan biseksuaalisuutta käsittelevän artikkelini ”Wanna be bi?” Biseksuaalisuus suomalaisessa lehdistössä, joka tosin on ollut netissä jo aiemmin, sillä se julkaistiin Oulun yliopiston julkaisusarjan teoksessa Valtamedia/Vastamedia. Kirjoituksia mediakulttuurista, jonka ovat toimittaneet Sanna Karkulehto ja Kati Valjus. Oulun yliopiston julkaisusarjan kirjathan ovat netistä vapaasti ladattavissa. Lisäsin sivuille myös tekemiäni kirja-arvosteluja. Tarkoitukseni olisi lähiaikoina lisätä sivuille lisää julkaistuja tekstejäni. Mainostanen niitä sitten köntässä täällä blogissa.