Category: Yliopisto

Kohututkijan avoin tilitys! Seksivau!

Otsikkona voisi olla myös ”Alma Mater syö lapsensa”, mutta arvelin, että koska aihe on jo tarpeeksi vakava, niin kevennetään edes vähän.

Esitän kysymyksen: Mitä helvettiä yliopistolla oikein tapahtuu?

Olen aikonut kysyä tämän kysymyksen blogissani jo pitkään – oli tarkoitus kirjoittaa tästä jo helmikuussa, kun jätin väitöskirjani esitarkastukseen. Mutta en ehtinyt. Oli kevään opetus, ja sitten tulivat lausunnot ja sitten olin koko kesän kirjaimellisesti hellan ja Väiskin nyrkin välissä tekemässä korjauksia keittiön pöydän ääressä, ja sitten meninkin jo työpsykologille ja psykiatrille hakemaan apua ja bentsoja, jotta en jätä koko paskaa kesken, kun korjattavana ovat enää 3000 tavuviivaa, jotka pitää muuttaa ajatusviivoiksi ja lähdeluettelon kauttaviivat, jotka pitää muuttaa kaksoispisteiksi.

Joten kysyn kysymykseni samaan aikaan kuin Janne Saarikivi ja Tiedemies. Saarikivi ihmettelee, miksi tutkijanuran korkeimmassa kohdassa, professorina, ei ole aikaa tutkia, vaan professorin aika menee hankehakuihin, raportointiin ja yleiseen hallinnointiin. Tiedemies pohtii samaa, ja toteaa, että mitä parempi tutkija on, sitä todennäköisemmin hänen ei anneta tutkia. Kummankin kirjoituksessa heijastuu tyytymättömyys yliopistoon organisaationa ja hämmennys siitä, miten näin on päässyt käymään: avoimen ja kriittisen ajattelun instituutiosta, jonka tehtävänä on tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, on tullut lafka, jonka ”kolme päätehtävää ovat hallinnointi, uudelleenorganisointi ja toiminnan tehostaminen”, kuten Juha Kettunen Tiedemiehen blogin kommenteissa osuvasti kiteyttää.

Saarikivikin toteaa, että häntä vaivasivat ”riittämättömyyden tunne, masennus ja outoja oireita, joille ei löytynyt syytä. Siis muuta syytä kuin professuuri”. Itse päädyin lopulta mielenterveyspäivystyksen kautta työterveyshuoltoon psykiatrille. Onneksi minulla on työsopimus, vaikka sitten osa-aikainen ja lyhyt. Ilman sitä en olisi päässyt työterveyshuollon piiriin: palkansaajista näköjään osataan Suomessa pitää huolta, vaikka muista ei niin väliksi olisikaan. Tarkemmin ajatellen olisi pitänyt tajuta mennä tarkistuttamaan päätään jo ainakin puoli vuotta aikaisemmin. Ei varmaan olisi kannattanut odottaa siihen asti, että itkee hysteerisenä työhuoneen lattialla seitsemältä illalla kykenemättä pääsemään sieltä ylös ilman ystävää, joka tulee hakemaan pois siitä hirveästä paikasta.

Kun katson ympärilleni yliopistolla, näen liian paljon ihmisiä, joiden päässä napsuu yhtä lailla kuin minulla. Ihmisiä, jotka on vedetty liian tiukalle. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet tekemään liian suuria uhrauksia saamatta mitään vastineeksi. Eräs ystäväni liki invalidisoitui burn outin seurauksena, tietääkseni hän on työkyvyttömyyseläkkeellä. Toinen ystäväni, väikkärintekijä kuten minäkin, oli osastohoidossakin. Kun väikkäriä varten tarkoitettu projektiraha loppui, hän ei jaksanut enää osallistua apuraha-arpajaisiin, vaan meni ammattikouluun. Koulutukseen kuului pakollinen palkaton harjoittelu, ja kun kysyin, miten hänellä siellä menee, hän vastasi: ”Välillä on raskasta ja vituttaa, mutta joka päivä olen kiitollinen, etten ole enää yliopistolla.” Kaukaisempi tuttavani teki itsemurhan, toinen vain katosi, eikä kukaan edelleenkään tiedä, mitä hänelle tapahtui. Ne, jotka kärsivät hiljaa, syövät lääkkeensä ja hymyilevät vastaantulijoille käytävällä, jäävät näkymättömiksi.

Saarikivi ja Tiedemies kirjoittavat professorien ja post docien tilanteesta, mutta väikkärintekijöiden tilanne on ihan yhtä kuormittava. Vuosi sitten (todellakin! olisi pitänyt herätä jo silloin) kysyin Facebookissa avoimen kysymyksen jo väitelleiltä kavereiltani: onko väitöskirjan loppuvaihe aina näin kauheaa ja ahdistavaa, vai onko minussa jotain vikaa? Sain paljon vastauksia. Joku sanoi, että joo, kamalaa oli, hän kulki kuin harmaassa sumussa viimeiset kuukaudet; toinen nauroi ja sanoi, että ei muista loppuajoista mitään, koska oli koko ajan kännissä, sillä alkoholi auttoi ahdistukseen (väikkäristä tuli loistava maksa-arvojen kustannuksella). Kolmas tsemppasi ja sanoi, että kauheaa oli, mutta kyllä se kauheus sitten unohtuu, kun väitöspäivä koittaa. Neljäs totesi kahden kesken käytävällä, ettei ole vieläkään toipunut väitöksen loppuvaiheesta, vaikka väittelystä oli silloin kulunut jo vuosi. Tiedän neljä naispuolista tohtoria, joiden väittelyä on edeltänyt tai seurannut avioero tai ero pitkästä suhteesta. Viides oli pitkään minulle esimerkki siitä, että ei se suhde välttämättä sittenkään väitökseen kaadu, kunnes kuulin juoruna, että hänen aviomiehensä oli koko väitösruljanssiin niin kyrpiintynyt, että alkujaan kieltäytyi tulemasta karonkkaan. Omatkaan suhteeni eivät ole kovin hyvissä kantimissa, jos niitä enää edes on.

Mikä ihmeen pointti siinä on, että ihmiset ovat valmiita pilaamaan elämänsä yhden opinnäytteen takia?

Totta kai osa ihmisistä tajuaa tehdä asioille jotain ennen kuin ollaan siellä psykiatrin vastaanotolla. Loistokkaan älykkäitä ja omaa alaansa uudistavia ihmisiä lähtee pois yliopistolta, vapaiksi tutkijoiksi, opettamaan lukioihin ja peruskouluihin, vaihtamaan kokonaan alaa tai vaikka ihan vaan työttömyyskortistoon. Joku lähtee ulkomaille ja toivottavasti tajuaa olla palaamatta takaisin. Fiksut jättävät väikkäriprosessin kesken kun rahoitus loppuu ja järki lähtee. Näyttää siltä, että varmin tapa säilyttää (tai jos tilanne on käynyt pahaksi, palauttaa) mielenterveytensä on yksinkertaisesti lähteä pois yliopistolta. Tieteentekijöiden liiton hiljattaisen jäsenkyselyn mukaan 63% yliopistolaisista on viimeisen kahden vuoden aikana harkinnut uranvaihtoa – 30-39-vuotiaista liki 70%. En ihmettele näitä lukuja lainkaan, pikemminkin ihmettelen, miksi vanhemmassa ikäpolvessa, joka on nähnyt yliopiston rappion, luvut eivät ole vielä suuremmat kuin nuoressa ikäpolvessa. Kuvittelevatko he, että sen uppoavan laivan pystyy vielä pelastamaan? Ovatko he uskollisia yliopistolle, vai odottavatko vain selviävänsä hengissä eläkevuosiin asti? (Pakoa yliopistolta on käsitelty Acatiimissä myös aiemmin tänä vuonna.)

Mutta mikä oman pääni sai sitten lopulta napsumaan? Väikkärikö vain? Enhän minä ole hallintohommiin hukkuva professori tai piippuun vedetty projektityöntekijä (paitsi olinhan minä sitäkin, 2000-luvun alussa). Minähän olen ollut juurikin se Saarikiven mainitsema onnekas jatko-opiskelija, jolla on ollut mahdollisuus tehdä tutkimusta (vieläpä useasta eri aiheesta) ja joka on saanut opettaa kiinnostavia kursseja. Ei minun ole tarvinnut miettiä hallinnollisia asioita, hakea rahaa kellekään muulle kuin itselleni, ja ylipäänsä olen päässyt aika helpolla. Olen saanut nautiskellen lukea pornoa yliopiston kirjastossa, kysyä informanteiltani tunkeilevia kysymyksiä, vouhottaa itsekseni painovapaustoimikunnan mietinnöstä, tehdä juuri oikeita lähdelöytöjä silloin kuin niitä olen kipemmin tarvinnut. Ei elämä Väiskin kanssa pelkkää paskaa ole ollut – jos olisi, niin en minä olisi niin kauaa sitä kestänyt. Rakastumisen huuma kannattaa pitkälle pahojenkin päivien yli (tai ainakin sen pitäisi).

Olen miettinyt pääni napsumista paljon viimeisen kuukauden aikana, ja todennut, että ongelma ei ole työn epävarmuus, vaan se, että yliopisto vaatii sitoutumaan itseensä, mutta ei sitoudu itse työntekijöihinsä. Epävarmuutta kestää, jos se perustuu molemminpuoliseen sitoutumattomuuteen: hymyillään kun tavataan, tehdään väikkäriä kun jaksetaan, allekirjoitetaan työsopimus kun siltä tuntuu eikä ajatella toisiamme siinä välissä. Mutta jos suhteessa toinen on sitoutunut ja toinen ei, ja silti tuo sitoutumaton olettaa toiselta sitoutumista, seurauksena on pelkkää helvettiä. Jos jatko-opiskelija on sitoutunut väittelemään tiettynä vuonna, jotta tilastot kaunistuvat, mutta yliopisto ei ole sitoutunut tarjoamaan edes sähköpostipalveluja, niin miten vastavuoroisesta suhteesta silloin on edes kyse?

Yliopisto edellyttää, että ihminen on aina intopiukeana valmiina hyppäämään valjaisiin. Yliopisto vaatii jatkuvaa valmiustilaa kaikilta sen lähipiirissä olevilta. Yhtäkkiä nurkan takaa voi ilmestyä luento, joka just sun olis hyvä nyt pitää, joku ylimääräinen raha, joka pitäs just nyt käyttää, jotta ens vuonna ei saatas vähemmän, ja voisitko pitää kurssin tai tehä raportin, tai joku hanke, johon tarvittas just joku tyyppi, sähän oisit aika hyvä, voitko kirjottaa tutkimussuunnitelman, dedis ens keskiviikkona? Niija oliks sulla mitään julkaisuja, ees jotain pientä lehtijuttua, jonka avulla vois nätistää tilastoja? Tarvittas sijainen, tää nyt tuli aika äkkiä, ai niin joo, ja voisitko tarkistaa tän kurssikuvauksen, just nyt asap? Ja omassa päässä nakertaa ajatus siitä, että jos minä sanon nyt ei, niin kollega on kusessa, koska häntä pompotellaan ihan yhtä lailla kuin minua. Ja jos minä nyt en kyttää kaikkia rahoitus- ja hankemahdollisuuksia, miten kaukana ne omista kiinnostuksenkohteistani sitten ovatkin, niin jään tyhjän päälle.

Tässä tilanteessa ei ole mitään vikaa, jos oikeasti on yliopistolla vakituisessa työsuhteessa, täysipäiväisenä työntekijänä kuukausipalkalla siten, että ylityötunnit todellakin lasketaan ja korvataan. Hyvin harvalla yliopistolaisella asiat kuitenkaan ovat niin hyvin. Olen itse viimeisen kahden vuoden aikana ollut puolipäiväsenä sijaisena neljä kuukautta, sitten apurahalla yhdeksän kuukautta, sitten kokopäiväisenä sijaisena kolme kuukautta, sitten puolipäiväsenä eiku 40%:sella työajalla kesäkuun loppuun ja sitte oho, olihan meillä vielä rahaa palkkaukseen vuoden loppuun asti. Ymmärrän toki, että kaikki johtuu tiedekunnan epävakaasta taloustilanteesta, enkä syytä pomoani, joka roikkuu vielä pahemmin löysässä hirressä kuin alaisensa. Oman työurani sirpaleisuus on pikemminkin case-esimerkki tendenssistä, joka läpäisee koko yliopistokentän: ihmiset ovat töissä kapeissa pätkissä, kärkkyvät seuraavaa pätkää tietämättä keväällä, järjestetäänkö syksyllä sitä kurssia, joka on tähän asti joka vuosi järjestetty ja josta koko syksyn elanto on kiinni. Välillä ollaan työttöminä, mutta silti valmistellaan tutkimussuunnitelmia ja hankehakemuksia, jos joku vaikka tärppäisi ja lupaisi leivän jopa kokonaiseksi vuodeksi.

Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että yliopisto on narsisti. Se, kuten kaikki narsistit, vaikuttaa aluksi hurmaavalta. Se ei kuitenkaan pidä lupauksiaan eikä tule vastaan, silloin kun sille kaikkensa antanut ihminen tarvitsisi sitä. Yliopisto väittää olevansa aina oikeassa, eikä kuuntele vastaväitteitä. Olipa kyse sitten julkaisutietokannoista, työajanseurannasta, lähdeluettelosta tai matkalaskuista, yliopisto vaatii, että ne on tehtävä sen sääntöjen mukaan, ilman joustoa. Kun katson narsistisen persoonallisuushäiriön oirelistausta, yliopisto täyttää niistä monta: se vaatii erikoiskohtelua ja ihailua, se käyttää häikäilemättömästi ihmisiä hyväkseen. Siltä puuttuu empaattisuus, se on ylimielinen ja asettuu muiden yläpuolelle. Ja suuri osa yliopistolla töissä olevista ihmisistä on narsistin tunnekoukussa, kuvittelee että yliopisto ei pärjää ilman juuri heitä. Että juuri heistä on kiinni oppiaineen, laitoksen, tieteenalan tulevaisuus.

Ongelmana onkin se, että ihmiset ovat kiintyneitä yliopistoon ihanteena, että he tuntevat lojaalisuutta omia tiedekuntiaan, laitoksiaan, oppiaineitaan kohtaan. Hyvä ja yhteisöllisyyttä lisäävä tunneside kääntyy narsistisessa organisaatiossa kaikkia vahingoittavaksi. Olen ollut töissä kahdessa pienessä oppiaineessa, sukupuolentutkimuksessa ja kulttuuriantropologiassa. Varsinkin sukupuolentutkimuksessa ilmapiiriä leimasi jatkuva pelko siitä, että ellei opintopistetavoitteita täytetä ja ulkopuolista lisärahoitusta haalita, tuo hankala pieni sivuaine, joka ei edes tuota tutkintoja, lakkautetaan kokonaan. Myös kulttuuriantropologian, samoin kuin kaikkien pienempien humanistisen tiedekunnan oppiaineiden työntekijöitä painaa kysymys siitä, mitä sitten tapahtuu, jos ja kun taloudelliset ajat vielä tästä huononevat: miten todistaa oma hyödyllisyytensä maailmassa, jossa hyödyn kuvitellaan olevan mitattavissa?

Tällaisessa ilmapiirissä työntekijät vääntävät itsensä vaikka millaiseen solmuun todistaakseen tieteenalan tuottavuuden. He ovat lojaaleja myös kollegoilleen, jotka jakavat heidän kanssaan saman taakan, ja joiden he tietävät joutuvan pulaan, jos joku nostaa päänsä ja kieltäytyy noudattamasta järjettömiä sääntöjä. Jos minä nyt nousen ylös ja sanon, että tämähän pelkkää paskaa, niin sitä paskaa kaadetaan niskaan vielä lisää, ja joku muu joutuu sen paskan kuitenkin lapioimaan. Lopulta kaikki vain vääntelevät käsiään ja toteavat kuiskaten, että paskaahan tämä, ihan ehtaa, vaikka kullaksi OKM ja hallinto sitä väittävät, mutta ruvetaanpa yhdessä lapioimaan, ei tälle mitään voi, kriittisyydestä ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä.

Oman mielenterveyteni takia olen vakavasti miettinyt muita uravaihtoehtoja akateemisen uran lisäksi. Toki voin kutsua itseäni ”kirjailijaksi” ja katsoa, miten pitkälle apurahoilla ja maksetulla kirjoittamisella pääsee. Muitakin vaihtoehtoja on. Taksikuski? Hieroja? Sähköasentaja? Nyt kun olen kolmentoista vuoden yliopistopakertamisen (en viitti ruveta laskemaan työsopimusten määrää, masentaisi, mutta kyllä niitä parikymmentä on) jälkeen vihdoin saavuttamassa filosofian tohtorin arvon, voisi alkaa miettiä, mikä elämässä on oikeasti arvokasta ja ruveta tekemään sitä.

***

Olen muuten hyvinkin tietoinen siitä, että edellinen blogipäivitykseni on tasan kahden vuoden takaa. Minulla ei yksinkertaisesti kahteen viimeiseen vuoteen ole ollut aikaa ja energiaa millekään muulle tekstille kuin väitöskirjalle. En ole kirjoittanut lehtijuttuja tai kirjallisuuskritiikkejään, puhumattakaan paljon tärkeämmistä teksteistä, kuten tarinoista. On ironista, että esikoisromaanini julkaisemisen jälkeen en ole uskaltanut innostua mistään tarinasta, koska olen tiennyt, että se innostus on väikkäriltä pois. En ole edes miettinyt tarinoita siitä huolimatta, että nimenomaan esikoisromaanin pitäisi olla portti kirjalliselle kentälle, vakuutus siitä, että tarinoiden kirjoittamista kannattaa jatkaa. Väikkäristä todellakin tuli väkivaltainen puoliso Väiski, joka mustasukkaisesti vartioi minua ja kiinnostuksen kohteitani, esti minua tekemästä niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Ja Alma Mater pompotti minua pahemmin kuin anoppi miniää Vienankarjalassa.

Juuri nyt olen kuitenkin Saaren kartanon residenssissä kaksi kuukautta, työsuunnitelman mukaan kirjoittamassa rautakauteen sijoittuvaa fantasiaromaania. Hakiessani tänne kuvittelin, että väikkäri olisi ollut poissa käsistäni jo kauan sitten, ja että olisin ehtinyt tehdä enemmän esitöitä romaania varten. Minkäs teet, ei Väiski antanut lupaa sellaiseen. Siksipä onkin hyvä, että olen päässyt tänne turvakotiin kirjoittamaan niistä asioita, joista olen kiinnostunut ja joista haluan kirjoittaa. Se tarkoittaa myös blogin päivitystahdin tihenemistä. Täyttäähän blogi vuodenvaihteessa peräti kymmenen vuotta.

Ai niin. Se otsikon lupaama ”seksivau”. Väitöskirjani Suomalainen biseksuaalisuus – Käsitteen ja kokemuksen kulttuuriset ehdot tarkastetaan lauantaina 8.11.2014 kello 12:00 Oulun yliopistossa. Väitöskirja sisältää yhden lesbopornokuvan. Seksivau.

Mainokset

Tekstinsiirtoa

Huh huh. Nyt olen saanut siirrettyä WordPressiin Blogsomessa olleen blogini päivitykset vuosilta 2009-2012. Vuodet 2008-2006 ovat vielä jäljellä – vuoden 2005 alusta vuoden 2006 loppupuolellehan bloggasin yliopiston serverillä olevilla kotisivuillani, joilta tuolloisia päivityksiä voi vielä halutessaan lukea. En tiedä, koska saan jatkettua päivitysten siirtoa, mutta eiköhän tässä jokseenkin lähiaikoina, kun kerran olen päässyt alkuun.

Siirtoon on näköjään mennyt koko päivä, rapiat kymmenen tuntia, mikä jo tuntuu pakaroissa ja rannekanavassa. Pelkkään mekaaniseen siirtämiseen ei varmaan olisi mennyt yhtä kauan, mutta olen lukenut joka päivityksen ja mietiskellyt niitä ylipäätään. Harmittavaa kyllä, kommentteja ei ole yhtä helppoa palauttaa; olen näitä merkintöjä vain kutpastettanut tekstitiedostosta. Blogini kommenttiosastolla on välillä käyty varsin mielenkiintoisia keskusteluja, joten kommenttien puuttumista voi pitää menetyksenä.

Joskus voisi kirjoittaa jotain uuttakin, varsinkin kun olisi aihetta ja syytäkin. Sudenveri tosiaan ilmestyy kymmenen päivän päästä, 15.8.2012. Jos tämä blogihomma olisi ollut millään muotoa tolkulla mallilla, olisin raportoinut opuksen editoinnin ja julkaisun etenemisestä enemmän. Blogin puuttuminen on rassannut oikeasti, mutta en ole oikein osannut alkaa kirjoittaa WordPressiin historiatonta tekstiä. Jatulintarha kuitenkin muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden, joka monissa kohdin viittaa itseensä.

Väitöskirja etenee sen verran kuin pystyy etenemään: romaanikäsiksen editointi lohkaisi keväästäni paljon isomman palasen aikaa kuin olin alun perin suunnitellut. Itse itselleni asettamat esitarkastusdedikset vain viuhuvat ohi. Vuosi sitten vannoin, että lukukausi 2011-2012 on viimeinen jatko-opiskelijana ja että toukokuun loppuun mennessä käsis on esitarkastuksessa. Ei onnannut. Sain onneksi jatkoapurahoja, ja jossain välissä kuvittelin dedikseksi syyskuun lopun. Romaanieditointi työnsi dediksekseni tämän vuoden lopun. Nyt mietin, että onko tuokaan dedis mitenkään realistinen.

Minulla olisi periaatteessa ollut noin vuodeksi rahoitus väikkärin viimeistelyä varten, mutta lupauduin syyslukukaudeksi kulttuuriantropologian oppiaineen yliopisto-opettajaksi – puolipäiväiseksi onneksi vain sentään. Sen ohella pitäisi sitten tehdä väikkäri loppuun, mutta saa nähdä riittääkö pälli ja energia. Ihannetapauksessa työ ryhdistää, mutta uskallankohan olla optimistinen? Ainakin työssäoloehto täyttyy…

Noh, ainakin romaani on kohta kaupoissa. Uutta on turha edes haaveilla aloittavansa, ennen kuin iso V on paketissa.

Luodaan yhdessä hirviö ylisamastumalla yliopiston sääntöihin!

Olen tällä hetkellä siitä onnellisessa asemassa, että rahoitan hulppean elämäntyylini ja tutkijanurani apurahalla. Tämä mahdollistaa sen, että voin omistaa pari viikkoa elämästäni pelkästään harrastajateatterille väitöskirjan sijaan, ja sen, että jonakin päivänä voin nukkua yhteen iltapäivällä ja keskittyä sen jälkeen Slavoj Zizekiin seuraavan neljäntoista tunnin ajan pyjamahousuihin pukeutuneena.

Monet akateemiset kanssakulkijani sen sijaan eivät ole yhtä onnekkaita. He joutuvat leimaamaan itsensä kellokortilla sisään yliopistotehtaaseen ja sen jälkeen syöttämään työtuntinsa SoleTM-työajanseurantajärjestelmään. He miettivät, missä kulkee se raja, jossa Travel-matkalaskujärjestelmään syötettyjen työmatkakulujen summa ylittää sen vaivan, jonka itse matkalaskujärjestelmän käyttö aiheuttaa. He pohtivat, onko tietyn kurssin oppiaineelle tuottama tulos (eli siis opintopisteet) mielekkäässä suhteessa tilavuokriin ja mahdollisten ulkopuolisten luennoitsijoiden palkkioihin. Heille on relevantti kysymys, onko oppiaineen tuottavuuden kannalta parempi julkaista viisi kahden sivun mittaista, samansisältöistä, mutta eri otsikolla varustettua abstraktia eri julkaisuissa, vai yksi kymmenen sivun artikkeli — tai onko mielekästä ylipäätään julkaista mitään missään julkaisussa, joka ei ole kansainvälinen ja referee-tasoinen.

Onnekkaasta asemastani huolimatta mietin tietysti näitä itsekin.

Uusi yliopistolaki herätti kiukkua ja vastustusta, ja yliopistolaiset olivat kiitettävän äänekkäitä siitä huolimatta, että äänekkyydellä ei ollut juurikaan merkitystä lopputuloksen eli lain sisällön kannalta. Lain läpimenon jälkeen mielenosoitukset ja ammattiliittoprotestit ovat jatkuneet. Niiden lisäksi rinnalla kulkee diskursiivinen vastarinta, joka ilmenee arkisessa puheessa ja käytännöissä. Sanasta ”innovaatio” on tullut pelkkä vitsi kaikkialla muualla paitsi poliitikkojen puheissa ja lakiteksteissä. Facebookissa tutkija julistaa kavereilleen tehneensä päivän työn tallennettuaan työtuntinsa SoleTM-järjestelmään ja lähtevänsä nyt kotiin vapaa-ajanharrastuksen eli tutkimuksen pariin. Röyhkeimmät (tai kiireisimmät) akateemiset toimijat ottavat loputtomiin hallintopalavereihin mukaan jotakin luettavaa, kuten tutkimusalansa viimeisimpiä julkaisuja, jottei aika menisi ihan hukkaan.

Mutta onko tämä diskursiivis-praktinen vastarinta sittenkin vain merkki alistumisesta sellaiseen yliopistoon, jota yleiseurooppalainen yliopistopolitiikka meille tarjoaa?

Slavoj Zizek huomauttaa, että ironia ei ole pelkästään tapa selvitä sietämättömissä oloissa (kuten stalinistisessa Neuvostoliitossa tai suomalaisessa yliopistossa). Ironia kuvastaa sitä, että se, mistä otetaan etäisyyttä, nähdään todellisena ja pysyvänä. Zizekin mukaan ironinen etäisyys on status quota ylläpitävää myös sen takia, että ironia mahdollistaa passiivisuuden. Status quota rapauttaakin enemmän ylisamastuminen sääntöihin — se, että tehdään täsmälleen juuri niin, kuin vaaditaan. Ylisamastuminen osoittaa sääntöjen tyhjyyden ja mielettömyyden.

Mitä jos vastarinnan keinoksi suomalaisessa yliopistossa otettaisiinkin Zizekin ehdottama ylisamastuminen?

Luodaan siis yhdessä nykyisen yliopistojärjestelmän kannalta ihanteellisen tutkija, joka saapuu työpaikalleen tasan kahdeksalta ja poistuu työpaikalta kello neljä iltapäivällä, pitää lounastauon kahdestatoista puoli yhteen ja kaksi 7,5 minuutin mittaista kahvitaukoa aamu- ja iltapäivällä. Kaiken tutkimustyönsä tutkija tekee tänä aikana. Hän ei lue mitään tutkimuskirjallisuutta muulloin kuin tuona aikana, eikä myöskään ajattele tutkimusaihettaan vapaa-ajalla.

Jos tutkijalle on merkitty, että työajasta esimerkiksi 10% tulisi käyttää opetukseen, tutkija todellakin käyttää työajastaan (1600 tuntia vuodessa) juuri määrätyn ajan. Aikaa ei ylitetä, ei millään ehdolla. Jos kurssin loputtua tutkija saa 20 opiskelijan esseetä arvioitavaksi, ja opetukseen käytettävä aika täyttyy keskein esseiden arvioinnin, tutkija jättää loput esseet arvioimatta.

Julkaisuja tutkija tietenkin tuottaa paljon, niillähän tutkimuksen tuloksellisuutta mitataan. Sen vuoksi tutkija käyttää paljon aikaa sen tutkimiseen, mihin referee-tasoisiin julkaisuihin on helpointa saada papereita läpi. Sitten tutkija arvioi tutkimusaihettaan sen mukaan, kuinka monta erillistä artikkelia siitä saa lohkottua ja kuinka monta kertaa saman tekstin saa lähetettyä eri paikkoihin tekstin otsikkoa ja sanamuotoja hiukkasen muuntelemalla. Tekstin sisällöllähän ei ole merkitystä, vaan sillä, että julkaisuja tuotetaan. Siten tutkijan ei tarvitse olla huolissaan siitä, että laitoksella tai oppiaineessa joku häntä tästä vanhan yliopistojärjestelmän näkökulmasta epäeettisestä toimintatavasta paheksuisi.

Tutkija ei luonnollisestikaan suostu minkäänlaisiin talkoohommiin, kuten ohjaamaan kilpailevan yliopiston (tai oppiaineen) opiskelijoiden opinnäytteitä tai toimimaan anonyyminä vertaisarvioijana tieteellisille teksteille. Anonyymistä arvioinnistahan ei saa merkintöjä cv:hen! Sen sijaan tieteellisten julkaisujen toimituskunnissa hän voi olla jäsenenä, mikäli jäsenyyteen liittyvät velvollisuudet voi liittää osaksi virkatyötä. Muuten ei.

Yliopiston kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vaikuttamista tutkija toteuttaa antamalla medialle nopeita, helppoja ja viihdyttäviä näkökulmia omasta erityisalastaan. Jaaritteluun, negatiivisuuteen tai pessimismiin hän ei sorru. Puheissaan hän käyttää päälauseita ja välttää moniselitteisyyttä ja ristiriitaisuutta. Tutkija on myös nuori, hoikka ja hyvännäköinen. Hän on kuitenkin sopivasti persoonallinen, jotta hänet voi brändätä juuri tietyn yliopiston tutkijaksi. Ehkäpä hänellä on hauska aksentti, muheva (mutta siisti!) parta tai tunnistettavan väristä huulipunaa.

Luonnollisesti tutkijan tutkimusaihe on taloudellisesti hyödynnettävissä. Jos tutkimusaihetta ei voi suoraan tuotteistaa, se on kuitenkin suuren yleisön näkökulmasta helposti lähestyttävä eli medialle myytävissä ja popularisoitavissa. Ikuiset teemat, kuten Rakkaus, ovat erityisen sopivia tutkimusaiheita. Tylsiä ja vaikeita teemoja ja tutkimusmenetelmiä, kuten ideologiakritiikkiä ja diskurssianalyysiä, tutkija ymmärtää välttää ilman erillisiä varoituksia.

Olisin itse valmis tällaiseen yliopistopoliittiseen kokeeseen eli muovautumaan nykyiseen yliopistojärjestelmään täydellisesti sopeutuneeksi tutkijaobjektiksi, jos joku tämän ihmiskokeen rahoittaisi. Koe voisi kestää vaikkapa yhden lukukauden — koko vuotta ei pääni varmaan kestäisi. Voisin rakentaa itsestäni performatiivisen tutkija-kokonaistaideteoksen, joka toimisi kestävänä esikuvana tuleville tutkijasukupolville.

Mutta ei siitä kuitenkaan tulisi mitään. Jo ihmiskokeen perusasetelman kannalta olisin aivan vääränlainen testiobjekti. Ironisesta etäisyydestä ja kyseenalaistamisesta on nimittäin jo tullut toinen luontoni.

Onneksi meillä kasvaa koko ajan uutta tutkijapolvea, josta voi valita sopivampia testiobjekteja.

YTHS GLXBLT

Olen tiennyt jo keväästä asti, että jatko-opiskelijoilta todennäköisesti evätään terveyspalvelut tänä syksynä. Merkit ovat olleet ilmassa jo hyvän aikaa. Moneen vuoteen jatko-opiskelijoilla ei ollut oikeutta hammashuoltoon, viime syksynä oikeus palautettiin, mutta maksullisena. Niin kalliina, itse asiassa, että käytyäni YTHS:llä kerran hammastarkastuksessa, hammaskiven poistossa ja hampaan paikkauksessa laskin, että olisin saanut yksityiseltä samanhintaista palvelua – tai siis, yksityiseltä olisin saanut nimenomaan palvelua hampaanhoidon lisäksi, ja ilman kuukausien jonotusta.

Kevällä puolestaan eräs YTHS:n lääkäri pohti, viitsiikö ottaa minua potilaaksi ollenkaan siltä varalta, että hoito pitkittyy – jospa minun olisi sittenkin parempi mennä muulle läkärille, ettei hoitosuhteemme katkea, kun palvelut jatko-opiskelijoiden osalta katkeavat? (Otti se sitten, eikä kai pitkittynyt.)

Tosiasia myös on, että YTHS on ollut taloudellisissa vaikeuksissa, mikä on näkynyt myös terveyspalveluiden tasossa. Erityisesti mielenterveyspuolen palvelut ovat olleet suorastaan katastrofaalisen huonot aina ajoittain.

Mutta oli se silti kuin märkä rätti naamalle, kun sähköpostilaatikkoon tuli ilmoitus asiasta ylioppilaskunnalta. Ei niinkän se tieto, kuin se sävy, jolla tieto annettiin.

Kuten ilmoituksessa todetaan: ”YTHS:n toimintaa rahoittavat yliopisto-opiskelijat, Kela, yliopistokaupungit ja opetusministeriö. Opiskelijoiden rahoitusosuus perustuu siihen, että kaikki perustutkintoa suorittavat opiskelijat maksavat osana ylioppilaskunnan automaattista jäsenmaksua terveydenhoitomaksun, jonka ylioppilaskunta tilittää säätiölle. Jatkotutkinto-opiskelijoiden liittyminen ylioppilaskuntaan on vapaaehtoista.”

Kuten sanottua, jatko-opiskelijoiden liittyminen ylioppilaskuntaan on vapaaehtoista, mutta itse olen ainakin kokenut ylioppilaskuntaan kuulumisen mielekkäksi. Olen uskollisesti maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksua ja vuosittain hakenut tarran jatko-opiskelijakorttiini, joka antaa kuin antaakin kaikenlaisia etuja, vaikka sillä ei virallisesti saakaan juna- ja bussilipuista alennusta. Oulussa jatko-opiskelijakortilla saa kuitenkin teatteri- ja konserttilipuista alennuksia, samoin museoista ja joistakin liikkeistä. Yliopistoruokaloissa ympäri Suomen yliopistoyhteisön ulkopuolinen joutuu maksamaan lounaastaan 7-9 euroa, kun jatko-opiskelijakortin haltija pärjää 4-5 eurolla.

(Sivuhuomio: Helsingin Unicafeta siinä Kolmen sepän aukion lähellä voi mainostaa ihan mielellän ulkopuolisillekin, erityisesti vegaanisafkaa, mutta Oulun Unirestan ravintoloita ei voi erityisesti suositella kenellekän.)

Ylioppilaskuntaan kuulumisella on itselleni ollut kuitenkin yleisempikin merkitys. Jäsenmaksuni maksaneena olen saanut äänestää edustajistovaaleissa, ja sitten se ylioppilaskunnan hallinto on edustanut minua. Viime syksyn ja kevään yliopistolakikeskustelutilaisuuksissa ylioppilaskunnan edustajien suusta tuli vähän väliä hömelöjä puheita, ja silloin saatoin itse avata suuni ja sanoa, että ”hei, teidän pitäs edustaa myös minua, jatko-opiskelijaa, älkää puhuko noin hömelöjä”.

Olen kokenut, että jatko-opiskelijana ylioppilaskunnan jäsenyys on ollut eräänlainen konkreettinen merkki välitilastani. Huolimatta siitä, että olen opettanut, ottanut tenttejä vastaan ja istunut tylsissä kokouksissa, olen silti enemmän opiskelija, en henkilökunnan edustaja. Jälkimmäistäolen voinut olla vain lyhyissä pätkissä. Nyt, kun syksy alkaa, olen apurahatutkija, moninkertaisesti enemmän opiskelija kuin henkilökuntaa, vaikka minulla yliopistolla sitten oma työhuone onkin.

Ilmoitus jatkuu: ”Ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on rajattu ainoastaan perustutkinto-opiskelijoille. Automaatiojäsenyyden keskeinen perustelu on ylioppilaskuntien julkisten tehtävien hoito. […] Tämän vuoksi on loogista, että tehtävä rajoittuu automaatiojäsenyyden

piirissä oleviin perustutkinto-opiskelijoihin. […] Koska ylioppilaskuntien automaatiojäsenyys on rajattu perustutkinto-opiskelijoille, tulee säätiön ja SYL:n mukaan myös YTHS:n palvelut rajata perustutkinto-opiskelijoille. Tällä perusteella YTHS:n perustehtävään eivät sisälly jatkotutkinto-opiskelijat.”

On kiintoisaa, että jatko-opiskelijoiden oikeus YTHS:n palveluihin evätään ”loogisuuden” perusteella. Koetanpa nyt vähän avata tätä ”logiikkaa”.

Meillä on siis olemassa ylioppilaskunta, jolla on tiettyjä julkisia tehtäviä, kuten terveydenhuollon järjestäminen. (Ei nyt kerrota kelle, ettei sekoiteta pakkaa, mutta äkkiseltään tulis mieleen, että jäsenistölleen.) Lisäksi ylioppilaskunnalla on muitakin ilmeisen relevantteja tehtäviä, kuten edustaa opiskelijoita yliopistohallinnossa ja osallistua yliopistolliseen päätöksentekoon.

Sitten meillä on olemassa kaksi ryhmää, perustutkinto-opiskelijat ja jatkotutkinto-opiskelijat. Näistä ensimmäiselle ryhmälle on pakollista kuulua ylioppilaskuntaan ja maksaa ylioppilaskunnan jäsenmaksu. Ensimmäisen vuoden opiskelija tuskin tulee ajatelleeksi, mitä muuta tällä jäsenmaksulla saa kuin kivan kalenterin ja hammastarkastuksen. Jälkimmäiselle ryhmälle ylioppilaskuntaan kuuluminen on vapaaehtoista, ja tämä ryhmä on toivoakseni ollut mukana yliopistoyhteisössä niin kauan, että heidän silmissän jäsenmaksuun sisältyy muutakin.

Jatko-opiskelijoita on nähdäkseni kahdenlaisia. On niitä, jotka opiskelevat yliopistossa, saavat tutkinnon, menevät töihin ja alkavat tehdä väikkäriä, jos se sopivalta tuntuu. Yliopisto yhteisönä ja järjestelmänä ei heitä juurikaan kiinnosta. Sitten puolestaan on niitä, jotka jäävät yliopistoyhteisön jäseniksi. Osa tästä ryhmästä päsee laitoksille töihin ja on yliopistoyhteisön jäseniä henkilökuntastatuksensa kautta. Osa taas saa apurahapätkiä ja pätkätöitä, ja säilyttää jäsenyytensä yliopistoyhteisössä ylioppilaskunnan kautta – kuten minä.

YTHS:n tiedotteen logiikkaan näyttää sisältyvän ajatus, jonka mukaan ylioppilaskunnan oikeita, aitoja jäseniä ovat vain automaatiojäsenet, eli ne, jotka ovat pakotettuja jäsenyyteen. Ne, jotka itse haluavat olla jäseniä, eivät oikeastaan ole jäseniä ollenkaan.

Tässä tiedotteessa itseäni ei niinkän rievo se, että en saa enä YTHS:n terveyspalveluja. Äkkiälaskeskellen olen maksanut YTHS:n terveydenhuoltomaksua jatko-opiskeluvuosieni mittaan niin paljon, että olisin tainnut päästä halvemmalla, jos olisin mennyt suoraan yksityiselle niinä harvoina kertoina, kun olen terveyspalveluja tarvinnut.

Eiku oho! Mähän olen mennyt melkein aina suoraan yksityiselle! YTHS:n gynellä oon käyny vaan kerran, ja sen jälkeen menny aina yksityiselle kun se YTHS:n gyne oli niin helvetin epäasiallinen ja tyly; ihotautiläkärille olisin menny YTHS:n kautta, mutta sinne oli puolen vuoden jono… Ja hammaslääkäri, tosiaan.

Se, mikä tiedotteessa riepoo, on se alla vaaniva ajatus, jonka mukaan jatko-opiskelijalla ei ole mitän asiaa ylioppilaskuntaan. Ja arvelen, että ylioppilaskunnan hallituksessa ja edustajistossa ei edes jatko-opiskelijan etuja ajatella. Tietysti: miksi ajateltaisiinkaan, tietäkseni edustajistoon ei kuulu yhtän jatko-opiskelijaa.

Niinpä lopputulemana on se, että jatko-opiskelijan etuja ei yliopistojärjestelmässä aja oikeastaan kukaan. Ylioppilaskunnan jäsenenä olen voinut olla siinä uskossa, että ylioppilaskunta niitä ajaa, ja olen luullut voivani vaatia, että niitä myös ajetaan. Mutta näköjän ylioppilaskunta on enemmänkin jatko-opiskelijoilta etuja eväämässä kuin niitä ajamassa.

Tällä hetkellä itselleni on vielä epäselvä, että haluaako ylioppilaskunta ihan oikeasti potkia jatko-opiskelijat ulos jäsenyyden piiristä YTHS-uudistuksen varjolla, vai onko jatko-opiskelijoille sitten varattu joku erillinen, alhaisempi jäsenmaksu, joka ei sisällä YTHS:n terveydenhuoltomaksua. Joinain vuosina muistaakseni on ollut mahdollista maksaa alhaisempaa jäsenmaksua, mutta esimerkiksi viime syksynä piti jatko-opiskelijan maksaa täysi jäsenmaksu terveydenhuoltomaksuineen, jos halusi liittyä ylioppilaskunnan jäseneksi.

En muuten usko, että jatko-opiskelijoiden rajaaminen pois YTHS:n palveluiden piiristä tuottaa kovin suuria sästöjä. Ne jatko-opiskelijat, joilla on mahdollisuus nauttia hyvän työpaikan tarjoamasta työterveyspalvelusta, tai jotka herramunjee saavat niin paljon palkkaa, että voivat mennä suoraan yksityiselle, tuskin käyttäisivät YTHS:n palveluita, vaikka olisivat jäsenmaksun maksaneetkin. Niinpä tästä ”uudistuksesta” kärsivät eniten ne jatko-opiskelijat, jotka rahoittavat väikkäriän apurahalla. Luullakseni YTHS:n talous ei kaatuisi siihen, että tälle jatko-opiskelijajoukolle tarjottaisiin terveyspalveluja.

Tiedote kuitenkin päättyy armollisesti: ”Kotikuntaoikeuden omaavat jatkotutkinto-opiskelijat voivat edelleen  käyttää kunnallista perusterveydenhuoltoa.” Johan se nyt olisikin melekoista, että jatko-opiskelijoilta sitten samantien evättäisiin kaikki terveyspalvelut.

Mitäs sitä oikeen tekis

Olen joutunut äkisti tilanteeseen, josta en oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen ja helpottunut vai huolissaan.

Olin viime syksyn kulttuuriantropologian tuntiopettajana, ja alkujaan tarkoituksenani oli aloittaa vuoden alusta apurahakausi ja ryhtyä tosissaan tekemän väikkäriä, joka on ollut hyllyllä Pornoakatemian jälkeen – eli siis kutakuinkin tarkalleen kaksi vuotta. Marraskuussa kuitenkin suostuin jatkamaan tuntiopettajan pestiä parissa pätkässä nyt kevällä. Suostumukseni oli jossain määrin nihkeä, monestakin syystä.

Perussyy oli se, että väikkärin tekoon ei voi kunnolla keskittyä samalla kun on töissä, vaikka työ olisikin osapäiväistä, ja se väikkäri pitäisi oikeasti kohta saada niskasta pois. Toinen syy oli se, että tuntiopettajan homma kahdessa erillisessä kuukauden pätkässä kevään aikana olisi varsin raskas: työtä pitäisi pitää mielessä ja suunnitelmissa, sähköposteihin vastata ja olla yleisesti tietoinen siitä, missä mennään niinäkin viikkoina jolloin palkkaa ei makseta.

Töiden olisi pitänyt alkaa ensi tiistaina, mutta tänään sainkin tietää, että oppiaineella ei ole varaa palkata minua. Senkin sain tietää lähinnä ohimennen, kun valmistelin ensi viikon töitä: jos olisin jättänyt valmistelematta, kukaan olisi tuskin tullut minulle kertomaan, ettei palkkarahoja olekaan.

Kiinnostavaa kyllä, ensimmäinen tunnereaktio oli helpotus. Tuntiopettajan homma oli antoisaa siinä mielessä, että siinä sai muistutella itseän tutkimuksen tekemisen perusteista, ja ihmisten gradusuunnitelmista keskusteleminen oli kiinnostavaa. Mutta kokonaisuutena homma oli aika rasittavaa toimistohommaa, jonka rasittavuutta lisäsi vielä se, että joka kuukausi joutui miettimään, jatkuuko työ seuraavassa kuussa, ja että mitä opiskelijoiden kanssa ylipäätään uskaltaa sopia, jos työ ei jatkukaan.

Puhumattakaan siitä vilunkitavasta, jolla tiedekunta halusi palkkani maksaa: sovittu kuukausipalkkani maksettiin näennäisesti tuntipalkkana, jottei näyttäisi siltä, että kyse on työsuhteesta, jota laittomasti ketjutetaan. Näiden kiemuroiden takia olen sitten joutunut sekä Työkkärissä että Työttömyyskassassa selvittelemän, miksi väitän tehneeni 72 tuntia kuukaudessa töitä, vaikka palkkakuitissa lukee vain 33…

Niinpä en kaiken kaikkiaan ole hirveän pahoillani siitä, etteivät työt jatkukaan. Toisaalta olen varsin ärtynyt siitä, ettei asia voinut varmistua jo viime vuoden puolella. Olisi ollut helpompi orientoitua siihen, mitä nyt kevään aikana sitten aikoo tehdä.

Selkeintä ja kutsuvinta olisi päättää, että apurahakausi alko nyt ja siirtää säästötilillä olevasta apurahaköntsästä kuukausisumma käyttötilille. Sitten voisi tehdä päätöksen, jonka mukaan tekee arkisin väikkäriä 7 tuntia 15 minuuttia, joka on kuuleman mukaan keskimääräinen työpäivän pituus virastotyöaikaa noudattavilla. Ja sitten oikeasti keskittyis tuon ajan väikkäriin, vaikka sen aikana sitten vain pyöris ympyrää huoneitten välillä ja tuskailis.

Miinuspuolena tässä mahdollisuudessa on se, että kuukaudesta on kolmannes jo mennyt, ja joudun joka tapauksessa ensi viikolla menemään yliopistolle selvittelemään työasioita ainakin kahtena päivänä, mahdollisesti useampanakin. Toinen mahdollisuus olisikin olla tämä kuukausi vielä työttömänä ja nostaa päivärahaa, ja aloittaa apurahakausi vasta helmikuun alusta. Tammikuun voisin viettä aikatauluttamalla väikkärintekoa tarkemmin.

Taloudellisesti ja byrokraattisesti helpointa olisi jäädä apurahalle heti, koska silloin ei tarvitse raportoida tekemisistään, palkoistaan ja ajankäytöstään kenellekän. Osapäivätyöläisen, joka saa palkkaa useammasta paikasta, täytyy ottaa palkkakuiteista ja työtodistuksista kopioita toisensa perään, jotta Työkkäri, Kela ja Työttömyyskassa pysyvät tyytyväisinä. Apurahalaisena voisin unohtaa kaikki kolme puoleksitoista vuodeksi. Juuri tänään laitoin paksun kirjeen Työttömyyskassalle; kaikkinensa papereiden metsästämiseen, kopioimiseen, printtaamiseen ja selitysten rustaamiseen meni useampi tunti. Tuntuu rasittavalta ajatella, että kuukauden päästä on taas sama ruljanssi edessä.

Toisaalta taas tutkimuksen tekoon ryhtyminen hirvittää. Omalla tavallaan olen pakoillut biseksuaalisuutta tuntiopettajahomman ansiosta: opettamisen takia pystyin perustelemaan, miksi en tee väitöskirjaa. En tiedä, riittääkö minulla keskittymiskyky ja mielenkiinto tutkimukseen nyt, ja jos riittää, niin miten pitkälle. Tällä apurahapätkällä ei olisi tarkoitus saada väitöskirjaa vielä valmiiksi asti, mutta loppusuoralle kylläkin.

Tasapainoilen kauhun ja innostuksen välillä, ja tiedän että kauhuun on liian helppo pudota.

Tärppejä niille, jotka tulevat tentteihini

Melkein voin jo huokaista helpotuksesta: melkein 120:sta luentopäiväkirjasta lukematta on enää kahdeksan ja kaikki ensimmäisen tenttikerran tenttivastaukset on luettu. Torstaina on tosin uusintatentti, joka tuottanee 10-15 tenttivastausta vielä luettavaksi seuraavan parin viikon aikana.

Tässä vaiheessa voikin pohtia tätä intensiivistä kokemusta, jonka olemuksena on se, etten ole lukenut viimeisen parin viikon aikana juuri muita tekstejä kuin luentopäiväkirjoja ja tenttivastauksia. Monena iltana olen saanut hyvät unet luentopäiväkirjoja sängyssä lukemalla. Ja valitettavasti luettava ei ole ollut kovin laadukasta.

Olen ollut naistutkimuksen tentaattorina muistaakseni ainakin seitsemän vuotta, ja tenttejä on tullut silloin tällöin, tipotellen. Naistutkimuksen opiskelijat ovat harrastuneita: monet ehdottavat luettavaksi kirjoja, joista ovat kiinnostuneita, ja ylipäätään keskustelevat tenttikirjavalinnoistaan. Naistutkimus ei ole kenellekään pakollinen aine (vaikka ainakin joidenkin kurssien pitäisi olla…), ja itse olen pitänyt tenttejä muodollisuuksina. Jotenkinhan se byrokratialle on todistettava, että ne opintopisteet on suoritettu.

Tenttikysymykseni ovat olleet usein ”Pohdi valitsemaasi ilmiötä lukemasi pohjalta” -tyyppisiä, sen sijaan että olisin pyrkinyt testaamaan, että onhan kirjat nyt varmasti luettu kannesta kanteen ja kaikki asiat myös muistettu. Ei minua sinänsä kiinnosta, ovatko opiskelijat tosiaan lukeneet kaiken, mitä tenttikirjassa lukee, tärkeintä on se, että joku ajatus on herännyt ja jotain ymmärrystä kehittävää tapahtunut.

Niinpä minulle on tenttivastauksia arvostellessa riittänyt, että niissä on alku, keskikohta ja loppu, että niissä esitetään jokin oma ajatus tai muuten osoitetaan, että tenttikokonaisuuten liittyvät teemat on ymmärretty, ja ettei niihin ole kirjoitettu kovin suuria hölmöyksiä. Kaikenkaikkiaan tavoitteenani on ollut arvostella tentit sillä perusteella kuin olisin halunnut omia tenttivastauksiani arvosteltavan.

Olen myös pyrkinyt tekemään tarpeeksi erilaisia tenttikysymyksiä – sekä niitä ”pohdi sitä tai tätä” -tyyppisiä, että suoria kysymyksiä tyyliin ”miksi jotain tapahtuu” ja heittämään päälle vielä jonkun perinteisen esseeotsikonkin. Pari kertaa olen jopa kokeillut ”keksi itse oma tenttikysymyksesi ja vastaa siihen” -tenttikysymystä, ja saanut yleensä hyvää luettavaa.

Näillä periaatteilla sitten tein tenttikysymykset myös moniaineksista kulttuuriantropologian opiskelijajoukkoani varten. Ja jouduin toteamaan, että jos noudattaisin arvostelussani menetelmää ”esseessä on oltava alku, keskikohta ja loppu, oma ajatus eikä hölmöyksiä”, olisin joutunut hylkäämään paljon isomman osan tenttivastauksista kuin olisi ollut järkevää tai kohtuullista.

Kyse ei ole siitä, että opiskelijat olisivat olleet tyhmiä tai laiskoja tai edes huonoja kirjoittamaan (joskin jälkimmäistä ehkä enemmän kuin kahta ensimmäistä). Heidän käsityksensä oikeanlaisesta tenttivastauksesta vain oli täysin erilainen kuin mitä olin kysymyksilläni hakenut.

Esimerkiksi kysymykseen ”Miksi sukulaisuusjärjestelmät ovat tärkeitä antropologisessa tutkimuksessa?” vastaukseksi olisi riittänyt pohdinta siitä, että monet yhteisöt rakentuvat sosiaalisesti sukulaisuuden kautta, ja että pienissä yhteisöissä sukulaisuus säätelee vallan ja varallisuuden jakoa. Siihen vielä jotain yleistä sukulaisuuden merkityksestä, jokin esimerkki ja tenttivastaus on siinä. Mutta ei: iso osa opiskelijoista oli opetellut ulkoa kognaattiset ja unilineaaliset sukulaisuusjärjestelmät, avunkulokaaliset, patrilokaaliset ja ties mitkä asumismuodot, avioliittojärjestelmät ja muut, ja sitten kirjoittanut luettelon kaikesta tästä. Eräs opiskelija oli kirjoittanut puolentoista konseptin eli kuuden sivun tenttivastauksen!

Osa opiskelijoista toki kirjoitti hyviä ja pohtiviakin tenttivastauksia, eikä pyrkinyt todistamaan kykyjään oppia asioita ulkoa. Silti päällimmäiseksi tuntumaksi tenttivastausten luku-urakasta jäi se, että luin ihan liian monta kertaa selvityksen erilaisista sukulaisuusjärjestelmistä.

Myös luentopäiväkirjoissa oli hajontaa: osa opiskelijoista oli uskollisesti kirjoittanut yhteenvedon luennoistani, jokaista yksityiskohtaa myöden; osa oli kirjoittanut pohdiskelevampaa tekstiä, mikä tietysti on viihdyttävämpää luettavaa.

Arvostelun kannalta tällainen hajonta on ongelmallista. Miten pitäisi arvostella kuuden sivun täsmällinen selvitys sukulaisuusjärjestelmistä verrattuna kahden sivun esseeseen, jossa on oivaltava esimerkki sukulaisuuden merkityksestä? Selvityksen tehnyt opiskelija on epäilemättä opiskellut ahkerasti ja opetettava asia on jäänyt mieleen, eikö häntä pitäisi siitä palkita? Vai pitäisikö palkita sellaista opiskelijaa, joka on ehkäpä opiskellut löysemmin, mutta vaivautunut samalla ajattelemaan opiskelemaansa?

Ratkaisuni on ollut arvostella molemmat samanarvoisiksi, vaikka se ratkaisu tuntuukin epämukavalta. Tuntuu, että tenttivastausten ja luentopäiväkirjojen laatuhajonta johtuu suurelta osin siitä, etten itse määritellyt tarpeeksi tarkoin, mitä oikein luentopäiväkirjoilta ja tenttivastauksilta haluan. Tenttivastausten ja esseiden muoto kun tuntuu olevan humanistisen tiedekunnan hiljaista tietoa. Kukaan ei koskaan opeta, miten tenttivastaus tai luentopäiväkirja kirjoitetaan, mutta silti kaikki sen jotenkin osaavat. Niinpä minäkin oletin, että totta kai ne opiskelijat tietävät, millaisia tenttivastauksia olisi hyvä kirjoittaa.

Laatuhajonnalle on toki toinenkin syy kuin se, etten ole itse määritellyt kunnolla sitä, mitä opiskelijoiden teksteiltä oikein haluan. Syy on siinä, mitä tavoitteita oppimiselle asetetaan. Mielestäni humanistiset tieteet, kulttuuriantropologia mukaanluettuna, ovat tieteitä, joiden pitää ensisijaisesti opettaa omaa ajattelua ja ymmärrystä. Se, millaisia tietokokonaisuuksia opitaan, on sivuseikka.

Kulttuuriantropologian peruskurssin sisällön olisi voinut rakentaa toisinkin kuin miten itse tein. Sukulaisuusjärjestelmiä olisi tuskin voinut kokonaan jättää pois, mutta luokittelut olisi hyvin voinut sivuuttaa maininnalla. Jos rehellisiä ollaan, en minäkään kaikkia niitä sukulaisuusjärjestelmiä muistanut, kun luentoja rupesin tekemään. Opiskelijoille, joista on tulossa kansainvälisen hallinnon ja viestinnän ammattilaisia, tiedosta on vielä vähemmän hyötyä kuin minulle.

Ovatko ne opiskelijat ihan tosissaan opetelleet niitä sukulaisuusjärjestelmiä ulkoa koskaan pysähtymättä ja kysymättä, mitä järkeä siinä on? Kai ne sitten ovat. Vaikuttaa siltä, että liian usein yliopistoa pidetään jonkinlaisena tiedonpussituslaitoksena, jossa opiskelija on se pussi, joka sullotaan täyteen ja lyödään maisteritarra päälle. Pussin tarvitsee vain pitää suutaan avoinna, eikä kyseenalaistaa sullottavan tiedon sisältöä ja laatua.

Pitäisikin käyttää sellaisia suoritusmuotoja, jotka eivät anna mahdollisuutta ulkoaopettelulle. Minulle kirjatentit olivat vaivaton ja mukava suoritusmuoto: luin kirjoja itsekseni, ja kävin sitten parin tunnin ajan suoltamassa jotain semikoherenttia tajunnanvirtaa siitä, mitä luetusta mieleen on jäänyt, ja parhaita kysymyksiä olivat juuri ne ”pohdi”-tyyppiset. Mutta kirjatenttikäytäntö ei ole hyvä silloin, jos opiskelijoilla on lähtökohtaisesti sellainen opiskeluihanne tai -tavoite, joka ei anna arvoa omalle ajattelulle. Siksi pitäisikin keksiä tapoja, joilla sitä omaa ajattelua voisi potkia esiin.

Esseet ovat sinänsä hyvä suoritusmuoto, mutta kirjatentteihin verrattuna aikaavievä ja raskas. Suullisia tenttejä voisi suosia enemmän, ellei konsepti olisi mahdoton kun opiskelijoita on enemmän kuin kourallinen. Mikseipä tenttikirjoista voisi kirjoittaa kirja-arvosteluita tenttivastausten ja esseiden sijaan. Voishan sitä kirjatenttikysymykseksikin laittaa, että ”Mitäs tykkäsit tenttikirjasta?”

(Ei, minusta ei ole tulossa yliopistopedagogia. Yyh.)

Ohje työttömälle: Älä ota osapäivätöitä vastaan!!

Nyt seuraa valitusta ja jurnutusta, jonka kimmokkeena on se tosiasia, että tilini on kaksikymppiä miinuksella ja joudun elämään Visalla hamaan tulevaisuuteen, kunnes minulle suvaitaan a) maksaa palkkaa, b) lähettää palkkakuitti, jotta voin hakea kassalta päivärahaa.

Olen vakaasti ja kokemuksesta sitä mieltä, että työnteko ei kannata, ja siitä saa vaan pahaa mieltä. Suosittelen lämpimästi kaikille työttömille työstä pidättäytymistä, ellei luvassa ole kivaa kokopäivätyötä josta saa tarpeeksi rahaa elämiseen. Ikävästä kokopäivätyöstä saa loppujen lopuksi mielenterveysongelmia, joten turha etsiä itselleen lohdutusta sillä, että ikävää työtä voisi muka kestää paremmalla palkalla. Ei onnistu.

Mutta asiaan.

Niille onnekkaille, jotka eivät tiedä miten työttömyyskassa toimii, on syytä selittää seuraavassa byrokratian ihastuttavia kiemuroita. Työttömyyskassalta haetaan työttömyyskorvausta jälkikäteen, yleensä kuukausittain, jos työtön ei ole onnistunut sotkemaan asioitaan hankkimalla itselleen osapäivätöitä. Jos työtön-parka on hankkinut itselleen pieniäkin töitä, kassalta haetaan tavallisen työttömyyspäivärahan sijaan soviteltua päivärahaa, joka lasketaan suunnilleen niin, että täydestä päivärahasta vähennetään puolet palkasta jaettuna kuukauden arkipäiville. Jos kuulostaa vaikealta, niin asiaa voi havainnollistaa siten, että kun pidin viime keväänä yhden luennon, sain siitä noin 270 euroa, ja päivärahayhtälömyllytyksen sekä verotuksen jälkeen luentopalkkiosta jäi käteen 86 euroa.

Mutta hauskinta koko jutussa on se, että soviteltua päivärahaa ei voi laskea, ennen kuin palkkasumma on tiedossa. Tässä erittäin konkreettisesti arkeen vaikuttavassa ja verenpainetta nostavassa esimerkkitapauksessani olen aloittanut sivutoimisen tuntiopettajan työt maaliskuun viimeisinä päivinä. Siten en voi hakea maaliskuun korvausta, ennen kuin olen saanut koko urakan palkkion – tai pikemminkin palkkakuitin, joka on liitettävä korvaushakemukseen. Lähetin palkkalaskun huhtikuun viimeisinä päivinä sen jälkeen kun toivoakseni kaikki opiskelijat olivat palauttaneet kotitenttinsä, joista jokaisen tarkastamisesta haluan niistää palkkion. Koska tilini oli tyhjä, laskuani ei ilmeisesti ehditty käsitellä ennen puolen kuun maksupäivää.

Vielä hauskemmaksi asia muuttuu, jos ne perhanat eivät tajua lähettää palkkakuittia toukokuun puolella. Korvaus on nimittäin haettava kassalta kolmen kuukauden kuluessa: maaliskuun korvaushakemuksen olisi oltava perillä toukokuun aikana. Tässä nyt sitten on kymmenen päivää aikaa jännätä, että tuleeko palkkakuitti ajoissa vai ei.

Joka tapauksessa kaiken tämän byrokratiasotkuilun tulos on se, että minulla ei ole ollut maaliskuun alun jälkeen minkäänlaisia tuloja – lukuunottamatta Rakkaustarinat-antologiasta saamaani tekijänpalkkiota, joka itse asiassa taisi pelastaa huhtikuuni. Toukokuuni taitaa pelastaa vain Visa.

Tässä vaiheessa ei lohduta yhtään tietää, että kyllähän sitten kesäkuun puolella tilille mötkähtää sekä palkka että kahden kuukauden työttömyyskorvaus, ja yhtäkkiä voikin tuntea itsensä rikkaaksi – hetken verran, ennen kuin Visa-lasku on maksettava.

Se, mikä edesauttaa tätä jurnutusta on se tosiasia, että minulla on tarkastamatta vielä 60 luentopäiväkirjaa (vähän vajaa viiskymmentä on jo tarkastettu plus 40 tenttivastausta, sentään), kymmenkunta kotitenttiä, sekä kesäkuussa koittavan uusintatentin tenttivastaukset, joita on ainakin viisitoista, ehkä enemmän, jos käy niin, että joudun antamaan joillekin opiskelijoille reput. Niitä hemmetin luentopäiväkirjoja minun pitäisi tälläkin hetkellä olla lukemassa sen sijaan, että harrastan blogimuotoista sijaistoimintaa.

Olen tänä keväänä opettanut yhden kulttuuriantropologian kurssin Vaasassa, toisen Oulussa ja sen lisäksi yhden pienen artikkeliseminaarin seksuaalisuuden tutkimuksesta – jälkimmäinen on vielä kesken. Vaasan opetus alkoi tammikuun lopussa, ja opetuksen valmistelu vei käytännössä koko tammi- ja helmikuun. Oulun antropologiakurssi meni onneksi suurilta osin samoilla luentomatskuilla, vaikka niitä pitikin vähän fiksata. Seksuaalisuudentutkimusseminaari vei jonkin verran valmisteluaikaa, ja sitten alkoikin tulvia tenttivastauksia ja luentopäiväkirjoja viemäritunneleista. Töitä on saanut tehdä aika helvetisti, mutta rahallista korvausta ei ole juuri näkynyt.

Lopputulema on se, että tämä kevät on ollut taloudellisesti paljon epävakaampi kuin viime kevät, jolloin en ollut töissä. Kevät on ollut ylipäätään stressaava (muutollakin on osuutta asiaan), mutta töiden aiheuttaman aaltomaisen stressin sietäisi paremmin, jos ei samalla tarttisi stressata sitä, kuinka paljon Visa-lasku kasvaa, ja onko rahaa maksaa laskuja.

En ole viitsinyt laskea, että paljonko minulle koko kevään duunista loppujen lopuksi jäärahaa käteen. Tiedän, että summa on pieni. Näppituntumalla vaikuttaa siltä, että yhteenlaskettuna jään pari- kolmesataa euroa kuussa voitolle, verojen jälkeen. Työtunteihin suhteutettuna palkkasumma on murto-osa minimipalkasta (joka on 5,55 euroa tunti). Kunhan nyt palkat saadaan saamari maksettua – en tällä hetkellä esimerkiksi tiedä, saanko palkanlisää lisensiaatintutkinnosta vai en.

On sinänsä hyvä, että kertasin väkipakolla, mistä kulttuuriantropologiassa onkaan kysymys, se on arvokasta. Mutta se ei ole, että koko hemmetin kevät on mennyt joutavanpäiväisessä työnteossa ja stressaamisessa, kun elämän kokonaisuuden kannalta olisi ollut tärkeintä muokata romaanikäsistä tai lukea queer-teoriaa.

Tässä vitutuksen vaiheessa on tietenkin paha mennä vannomaan yhtään mitään, mutta pidän epätodennäköisenä sitä, että haluaisin jatkossa työttömänä ottaa osapäivätöitä vastaan – ainakaan sellaisia, jotka ajoittuvat usealle kuukaudelle, ja jotka nyrjäyttävät taloudellisen tilanteen täysin sijoiltaan. Enkä suosittele osapäivätöitä muillekaan – elleivät työt ole sellaisia, että niistä saatavat tulot ovat ennustettavissa.