Olen tällä hetkellä siitä onnellisessa asemassa, että rahoitan hulppean elämäntyylini ja tutkijanurani apurahalla. Tämä mahdollistaa sen, että voin omistaa pari viikkoa elämästäni pelkästään harrastajateatterille väitöskirjan sijaan, ja sen, että jonakin päivänä voin nukkua yhteen iltapäivällä ja keskittyä sen jälkeen Slavoj Zizekiin seuraavan neljäntoista tunnin ajan pyjamahousuihin pukeutuneena.

Monet akateemiset kanssakulkijani sen sijaan eivät ole yhtä onnekkaita. He joutuvat leimaamaan itsensä kellokortilla sisään yliopistotehtaaseen ja sen jälkeen syöttämään työtuntinsa SoleTM-työajanseurantajärjestelmään. He miettivät, missä kulkee se raja, jossa Travel-matkalaskujärjestelmään syötettyjen työmatkakulujen summa ylittää sen vaivan, jonka itse matkalaskujärjestelmän käyttö aiheuttaa. He pohtivat, onko tietyn kurssin oppiaineelle tuottama tulos (eli siis opintopisteet) mielekkäässä suhteessa tilavuokriin ja mahdollisten ulkopuolisten luennoitsijoiden palkkioihin. Heille on relevantti kysymys, onko oppiaineen tuottavuuden kannalta parempi julkaista viisi kahden sivun mittaista, samansisältöistä, mutta eri otsikolla varustettua abstraktia eri julkaisuissa, vai yksi kymmenen sivun artikkeli — tai onko mielekästä ylipäätään julkaista mitään missään julkaisussa, joka ei ole kansainvälinen ja referee-tasoinen.

Onnekkaasta asemastani huolimatta mietin tietysti näitä itsekin.

Uusi yliopistolaki herätti kiukkua ja vastustusta, ja yliopistolaiset olivat kiitettävän äänekkäitä siitä huolimatta, että äänekkyydellä ei ollut juurikaan merkitystä lopputuloksen eli lain sisällön kannalta. Lain läpimenon jälkeen mielenosoitukset ja ammattiliittoprotestit ovat jatkuneet. Niiden lisäksi rinnalla kulkee diskursiivinen vastarinta, joka ilmenee arkisessa puheessa ja käytännöissä. Sanasta ”innovaatio” on tullut pelkkä vitsi kaikkialla muualla paitsi poliitikkojen puheissa ja lakiteksteissä. Facebookissa tutkija julistaa kavereilleen tehneensä päivän työn tallennettuaan työtuntinsa SoleTM-järjestelmään ja lähtevänsä nyt kotiin vapaa-ajanharrastuksen eli tutkimuksen pariin. Röyhkeimmät (tai kiireisimmät) akateemiset toimijat ottavat loputtomiin hallintopalavereihin mukaan jotakin luettavaa, kuten tutkimusalansa viimeisimpiä julkaisuja, jottei aika menisi ihan hukkaan.

Mutta onko tämä diskursiivis-praktinen vastarinta sittenkin vain merkki alistumisesta sellaiseen yliopistoon, jota yleiseurooppalainen yliopistopolitiikka meille tarjoaa?

Slavoj Zizek huomauttaa, että ironia ei ole pelkästään tapa selvitä sietämättömissä oloissa (kuten stalinistisessa Neuvostoliitossa tai suomalaisessa yliopistossa). Ironia kuvastaa sitä, että se, mistä otetaan etäisyyttä, nähdään todellisena ja pysyvänä. Zizekin mukaan ironinen etäisyys on status quota ylläpitävää myös sen takia, että ironia mahdollistaa passiivisuuden. Status quota rapauttaakin enemmän ylisamastuminen sääntöihin — se, että tehdään täsmälleen juuri niin, kuin vaaditaan. Ylisamastuminen osoittaa sääntöjen tyhjyyden ja mielettömyyden.

Mitä jos vastarinnan keinoksi suomalaisessa yliopistossa otettaisiinkin Zizekin ehdottama ylisamastuminen?

Luodaan siis yhdessä nykyisen yliopistojärjestelmän kannalta ihanteellisen tutkija, joka saapuu työpaikalleen tasan kahdeksalta ja poistuu työpaikalta kello neljä iltapäivällä, pitää lounastauon kahdestatoista puoli yhteen ja kaksi 7,5 minuutin mittaista kahvitaukoa aamu- ja iltapäivällä. Kaiken tutkimustyönsä tutkija tekee tänä aikana. Hän ei lue mitään tutkimuskirjallisuutta muulloin kuin tuona aikana, eikä myöskään ajattele tutkimusaihettaan vapaa-ajalla.

Jos tutkijalle on merkitty, että työajasta esimerkiksi 10% tulisi käyttää opetukseen, tutkija todellakin käyttää työajastaan (1600 tuntia vuodessa) juuri määrätyn ajan. Aikaa ei ylitetä, ei millään ehdolla. Jos kurssin loputtua tutkija saa 20 opiskelijan esseetä arvioitavaksi, ja opetukseen käytettävä aika täyttyy keskein esseiden arvioinnin, tutkija jättää loput esseet arvioimatta.

Julkaisuja tutkija tietenkin tuottaa paljon, niillähän tutkimuksen tuloksellisuutta mitataan. Sen vuoksi tutkija käyttää paljon aikaa sen tutkimiseen, mihin referee-tasoisiin julkaisuihin on helpointa saada papereita läpi. Sitten tutkija arvioi tutkimusaihettaan sen mukaan, kuinka monta erillistä artikkelia siitä saa lohkottua ja kuinka monta kertaa saman tekstin saa lähetettyä eri paikkoihin tekstin otsikkoa ja sanamuotoja hiukkasen muuntelemalla. Tekstin sisällöllähän ei ole merkitystä, vaan sillä, että julkaisuja tuotetaan. Siten tutkijan ei tarvitse olla huolissaan siitä, että laitoksella tai oppiaineessa joku häntä tästä vanhan yliopistojärjestelmän näkökulmasta epäeettisestä toimintatavasta paheksuisi.

Tutkija ei luonnollisestikaan suostu minkäänlaisiin talkoohommiin, kuten ohjaamaan kilpailevan yliopiston (tai oppiaineen) opiskelijoiden opinnäytteitä tai toimimaan anonyyminä vertaisarvioijana tieteellisille teksteille. Anonyymistä arvioinnistahan ei saa merkintöjä cv:hen! Sen sijaan tieteellisten julkaisujen toimituskunnissa hän voi olla jäsenenä, mikäli jäsenyyteen liittyvät velvollisuudet voi liittää osaksi virkatyötä. Muuten ei.

Yliopiston kolmatta tehtävää eli yhteiskunnallista vaikuttamista tutkija toteuttaa antamalla medialle nopeita, helppoja ja viihdyttäviä näkökulmia omasta erityisalastaan. Jaaritteluun, negatiivisuuteen tai pessimismiin hän ei sorru. Puheissaan hän käyttää päälauseita ja välttää moniselitteisyyttä ja ristiriitaisuutta. Tutkija on myös nuori, hoikka ja hyvännäköinen. Hän on kuitenkin sopivasti persoonallinen, jotta hänet voi brändätä juuri tietyn yliopiston tutkijaksi. Ehkäpä hänellä on hauska aksentti, muheva (mutta siisti!) parta tai tunnistettavan väristä huulipunaa.

Luonnollisesti tutkijan tutkimusaihe on taloudellisesti hyödynnettävissä. Jos tutkimusaihetta ei voi suoraan tuotteistaa, se on kuitenkin suuren yleisön näkökulmasta helposti lähestyttävä eli medialle myytävissä ja popularisoitavissa. Ikuiset teemat, kuten Rakkaus, ovat erityisen sopivia tutkimusaiheita. Tylsiä ja vaikeita teemoja ja tutkimusmenetelmiä, kuten ideologiakritiikkiä ja diskurssianalyysiä, tutkija ymmärtää välttää ilman erillisiä varoituksia.

Olisin itse valmis tällaiseen yliopistopoliittiseen kokeeseen eli muovautumaan nykyiseen yliopistojärjestelmään täydellisesti sopeutuneeksi tutkijaobjektiksi, jos joku tämän ihmiskokeen rahoittaisi. Koe voisi kestää vaikkapa yhden lukukauden — koko vuotta ei pääni varmaan kestäisi. Voisin rakentaa itsestäni performatiivisen tutkija-kokonaistaideteoksen, joka toimisi kestävänä esikuvana tuleville tutkijasukupolville.

Mutta ei siitä kuitenkaan tulisi mitään. Jo ihmiskokeen perusasetelman kannalta olisin aivan vääränlainen testiobjekti. Ironisesta etäisyydestä ja kyseenalaistamisesta on nimittäin jo tullut toinen luontoni.

Onneksi meillä kasvaa koko ajan uutta tutkijapolvea, josta voi valita sopivampia testiobjekteja.

Olen joutunut äkisti tilanteeseen, josta en oikein tiedä, pitäisikö olla tyytyväinen ja helpottunut vai huolissaan.

Olin viime syksyn kulttuuriantropologian tuntiopettajana, ja alkujaan tarkoituksenani oli aloittaa vuoden alusta apurahakausi ja ryhtyä tosissaan tekemän väikkäriä, joka on ollut hyllyllä Pornoakatemian jälkeen – eli siis kutakuinkin tarkalleen kaksi vuotta. Marraskuussa kuitenkin suostuin jatkamaan tuntiopettajan pestiä parissa pätkässä nyt kevällä. Suostumukseni oli jossain määrin nihkeä, monestakin syystä.

Perussyy oli se, että väikkärin tekoon ei voi kunnolla keskittyä samalla kun on töissä, vaikka työ olisikin osapäiväistä, ja se väikkäri pitäisi oikeasti kohta saada niskasta pois. Toinen syy oli se, että tuntiopettajan homma kahdessa erillisessä kuukauden pätkässä kevään aikana olisi varsin raskas: työtä pitäisi pitää mielessä ja suunnitelmissa, sähköposteihin vastata ja olla yleisesti tietoinen siitä, missä mennään niinäkin viikkoina jolloin palkkaa ei makseta.

Töiden olisi pitänyt alkaa ensi tiistaina, mutta tänään sainkin tietää, että oppiaineella ei ole varaa palkata minua. Senkin sain tietää lähinnä ohimennen, kun valmistelin ensi viikon töitä: jos olisin jättänyt valmistelematta, kukaan olisi tuskin tullut minulle kertomaan, ettei palkkarahoja olekaan.

Kiinnostavaa kyllä, ensimmäinen tunnereaktio oli helpotus. Tuntiopettajan homma oli antoisaa siinä mielessä, että siinä sai muistutella itseän tutkimuksen tekemisen perusteista, ja ihmisten gradusuunnitelmista keskusteleminen oli kiinnostavaa. Mutta kokonaisuutena homma oli aika rasittavaa toimistohommaa, jonka rasittavuutta lisäsi vielä se, että joka kuukausi joutui miettimään, jatkuuko työ seuraavassa kuussa, ja että mitä opiskelijoiden kanssa ylipäätään uskaltaa sopia, jos työ ei jatkukaan.

Puhumattakaan siitä vilunkitavasta, jolla tiedekunta halusi palkkani maksaa: sovittu kuukausipalkkani maksettiin näennäisesti tuntipalkkana, jottei näyttäisi siltä, että kyse on työsuhteesta, jota laittomasti ketjutetaan. Näiden kiemuroiden takia olen sitten joutunut sekä Työkkärissä että Työttömyyskassassa selvittelemän, miksi väitän tehneeni 72 tuntia kuukaudessa töitä, vaikka palkkakuitissa lukee vain 33…

Niinpä en kaiken kaikkiaan ole hirveän pahoillani siitä, etteivät työt jatkukaan. Toisaalta olen varsin ärtynyt siitä, ettei asia voinut varmistua jo viime vuoden puolella. Olisi ollut helpompi orientoitua siihen, mitä nyt kevään aikana sitten aikoo tehdä.

Selkeintä ja kutsuvinta olisi päättää, että apurahakausi alko nyt ja siirtää säästötilillä olevasta apurahaköntsästä kuukausisumma käyttötilille. Sitten voisi tehdä päätöksen, jonka mukaan tekee arkisin väikkäriä 7 tuntia 15 minuuttia, joka on kuuleman mukaan keskimääräinen työpäivän pituus virastotyöaikaa noudattavilla. Ja sitten oikeasti keskittyis tuon ajan väikkäriin, vaikka sen aikana sitten vain pyöris ympyrää huoneitten välillä ja tuskailis.

Miinuspuolena tässä mahdollisuudessa on se, että kuukaudesta on kolmannes jo mennyt, ja joudun joka tapauksessa ensi viikolla menemään yliopistolle selvittelemään työasioita ainakin kahtena päivänä, mahdollisesti useampanakin. Toinen mahdollisuus olisikin olla tämä kuukausi vielä työttömänä ja nostaa päivärahaa, ja aloittaa apurahakausi vasta helmikuun alusta. Tammikuun voisin viettä aikatauluttamalla väikkärintekoa tarkemmin.

Taloudellisesti ja byrokraattisesti helpointa olisi jäädä apurahalle heti, koska silloin ei tarvitse raportoida tekemisistään, palkoistaan ja ajankäytöstään kenellekän. Osapäivätyöläisen, joka saa palkkaa useammasta paikasta, täytyy ottaa palkkakuiteista ja työtodistuksista kopioita toisensa perään, jotta Työkkäri, Kela ja Työttömyyskassa pysyvät tyytyväisinä. Apurahalaisena voisin unohtaa kaikki kolme puoleksitoista vuodeksi. Juuri tänään laitoin paksun kirjeen Työttömyyskassalle; kaikkinensa papereiden metsästämiseen, kopioimiseen, printtaamiseen ja selitysten rustaamiseen meni useampi tunti. Tuntuu rasittavalta ajatella, että kuukauden päästä on taas sama ruljanssi edessä.

Toisaalta taas tutkimuksen tekoon ryhtyminen hirvittää. Omalla tavallaan olen pakoillut biseksuaalisuutta tuntiopettajahomman ansiosta: opettamisen takia pystyin perustelemaan, miksi en tee väitöskirjaa. En tiedä, riittääkö minulla keskittymiskyky ja mielenkiinto tutkimukseen nyt, ja jos riittää, niin miten pitkälle. Tällä apurahapätkällä ei olisi tarkoitus saada väitöskirjaa vielä valmiiksi asti, mutta loppusuoralle kylläkin.

Tasapainoilen kauhun ja innostuksen välillä, ja tiedän että kauhuun on liian helppo pudota.

Melkein voin jo huokaista helpotuksesta: melkein 120:sta luentopäiväkirjasta lukematta on enää kahdeksan ja kaikki ensimmäisen tenttikerran tenttivastaukset on luettu. Torstaina on tosin uusintatentti, joka tuottanee 10-15 tenttivastausta vielä luettavaksi seuraavan parin viikon aikana.

Tässä vaiheessa voikin pohtia tätä intensiivistä kokemusta, jonka olemuksena on se, etten ole lukenut viimeisen parin viikon aikana juuri muita tekstejä kuin luentopäiväkirjoja ja tenttivastauksia. Monena iltana olen saanut hyvät unet luentopäiväkirjoja sängyssä lukemalla. Ja valitettavasti luettava ei ole ollut kovin laadukasta.

Olen ollut naistutkimuksen tentaattorina muistaakseni ainakin seitsemän vuotta, ja tenttejä on tullut silloin tällöin, tipotellen. Naistutkimuksen opiskelijat ovat harrastuneita: monet ehdottavat luettavaksi kirjoja, joista ovat kiinnostuneita, ja ylipäätään keskustelevat tenttikirjavalinnoistaan. Naistutkimus ei ole kenellekään pakollinen aine (vaikka ainakin joidenkin kurssien pitäisi olla…), ja itse olen pitänyt tenttejä muodollisuuksina. Jotenkinhan se byrokratialle on todistettava, että ne opintopisteet on suoritettu.

Tenttikysymykseni ovat olleet usein ”Pohdi valitsemaasi ilmiötä lukemasi pohjalta” -tyyppisiä, sen sijaan että olisin pyrkinyt testaamaan, että onhan kirjat nyt varmasti luettu kannesta kanteen ja kaikki asiat myös muistettu. Ei minua sinänsä kiinnosta, ovatko opiskelijat tosiaan lukeneet kaiken, mitä tenttikirjassa lukee, tärkeintä on se, että joku ajatus on herännyt ja jotain ymmärrystä kehittävää tapahtunut.

Niinpä minulle on tenttivastauksia arvostellessa riittänyt, että niissä on alku, keskikohta ja loppu, että niissä esitetään jokin oma ajatus tai muuten osoitetaan, että tenttikokonaisuuten liittyvät teemat on ymmärretty, ja ettei niihin ole kirjoitettu kovin suuria hölmöyksiä. Kaikenkaikkiaan tavoitteenani on ollut arvostella tentit sillä perusteella kuin olisin halunnut omia tenttivastauksiani arvosteltavan.

Olen myös pyrkinyt tekemään tarpeeksi erilaisia tenttikysymyksiä – sekä niitä ”pohdi sitä tai tätä” -tyyppisiä, että suoria kysymyksiä tyyliin ”miksi jotain tapahtuu” ja heittämään päälle vielä jonkun perinteisen esseeotsikonkin. Pari kertaa olen jopa kokeillut ”keksi itse oma tenttikysymyksesi ja vastaa siihen” -tenttikysymystä, ja saanut yleensä hyvää luettavaa.

Näillä periaatteilla sitten tein tenttikysymykset myös moniaineksista kulttuuriantropologian opiskelijajoukkoani varten. Ja jouduin toteamaan, että jos noudattaisin arvostelussani menetelmää ”esseessä on oltava alku, keskikohta ja loppu, oma ajatus eikä hölmöyksiä”, olisin joutunut hylkäämään paljon isomman osan tenttivastauksista kuin olisi ollut järkevää tai kohtuullista.

Kyse ei ole siitä, että opiskelijat olisivat olleet tyhmiä tai laiskoja tai edes huonoja kirjoittamaan (joskin jälkimmäistä ehkä enemmän kuin kahta ensimmäistä). Heidän käsityksensä oikeanlaisesta tenttivastauksesta vain oli täysin erilainen kuin mitä olin kysymyksilläni hakenut.

Esimerkiksi kysymykseen ”Miksi sukulaisuusjärjestelmät ovat tärkeitä antropologisessa tutkimuksessa?” vastaukseksi olisi riittänyt pohdinta siitä, että monet yhteisöt rakentuvat sosiaalisesti sukulaisuuden kautta, ja että pienissä yhteisöissä sukulaisuus säätelee vallan ja varallisuuden jakoa. Siihen vielä jotain yleistä sukulaisuuden merkityksestä, jokin esimerkki ja tenttivastaus on siinä. Mutta ei: iso osa opiskelijoista oli opetellut ulkoa kognaattiset ja unilineaaliset sukulaisuusjärjestelmät, avunkulokaaliset, patrilokaaliset ja ties mitkä asumismuodot, avioliittojärjestelmät ja muut, ja sitten kirjoittanut luettelon kaikesta tästä. Eräs opiskelija oli kirjoittanut puolentoista konseptin eli kuuden sivun tenttivastauksen!

Osa opiskelijoista toki kirjoitti hyviä ja pohtiviakin tenttivastauksia, eikä pyrkinyt todistamaan kykyjään oppia asioita ulkoa. Silti päällimmäiseksi tuntumaksi tenttivastausten luku-urakasta jäi se, että luin ihan liian monta kertaa selvityksen erilaisista sukulaisuusjärjestelmistä.

Myös luentopäiväkirjoissa oli hajontaa: osa opiskelijoista oli uskollisesti kirjoittanut yhteenvedon luennoistani, jokaista yksityiskohtaa myöden; osa oli kirjoittanut pohdiskelevampaa tekstiä, mikä tietysti on viihdyttävämpää luettavaa.

Arvostelun kannalta tällainen hajonta on ongelmallista. Miten pitäisi arvostella kuuden sivun täsmällinen selvitys sukulaisuusjärjestelmistä verrattuna kahden sivun esseeseen, jossa on oivaltava esimerkki sukulaisuuden merkityksestä? Selvityksen tehnyt opiskelija on epäilemättä opiskellut ahkerasti ja opetettava asia on jäänyt mieleen, eikö häntä pitäisi siitä palkita? Vai pitäisikö palkita sellaista opiskelijaa, joka on ehkäpä opiskellut löysemmin, mutta vaivautunut samalla ajattelemaan opiskelemaansa?

Ratkaisuni on ollut arvostella molemmat samanarvoisiksi, vaikka se ratkaisu tuntuukin epämukavalta. Tuntuu, että tenttivastausten ja luentopäiväkirjojen laatuhajonta johtuu suurelta osin siitä, etten itse määritellyt tarpeeksi tarkoin, mitä oikein luentopäiväkirjoilta ja tenttivastauksilta haluan. Tenttivastausten ja esseiden muoto kun tuntuu olevan humanistisen tiedekunnan hiljaista tietoa. Kukaan ei koskaan opeta, miten tenttivastaus tai luentopäiväkirja kirjoitetaan, mutta silti kaikki sen jotenkin osaavat. Niinpä minäkin oletin, että totta kai ne opiskelijat tietävät, millaisia tenttivastauksia olisi hyvä kirjoittaa.

Laatuhajonnalle on toki toinenkin syy kuin se, etten ole itse määritellyt kunnolla sitä, mitä opiskelijoiden teksteiltä oikein haluan. Syy on siinä, mitä tavoitteita oppimiselle asetetaan. Mielestäni humanistiset tieteet, kulttuuriantropologia mukaanluettuna, ovat tieteitä, joiden pitää ensisijaisesti opettaa omaa ajattelua ja ymmärrystä. Se, millaisia tietokokonaisuuksia opitaan, on sivuseikka.

Kulttuuriantropologian peruskurssin sisällön olisi voinut rakentaa toisinkin kuin miten itse tein. Sukulaisuusjärjestelmiä olisi tuskin voinut kokonaan jättää pois, mutta luokittelut olisi hyvin voinut sivuuttaa maininnalla. Jos rehellisiä ollaan, en minäkään kaikkia niitä sukulaisuusjärjestelmiä muistanut, kun luentoja rupesin tekemään. Opiskelijoille, joista on tulossa kansainvälisen hallinnon ja viestinnän ammattilaisia, tiedosta on vielä vähemmän hyötyä kuin minulle.

Ovatko ne opiskelijat ihan tosissaan opetelleet niitä sukulaisuusjärjestelmiä ulkoa koskaan pysähtymättä ja kysymättä, mitä järkeä siinä on? Kai ne sitten ovat. Vaikuttaa siltä, että liian usein yliopistoa pidetään jonkinlaisena tiedonpussituslaitoksena, jossa opiskelija on se pussi, joka sullotaan täyteen ja lyödään maisteritarra päälle. Pussin tarvitsee vain pitää suutaan avoinna, eikä kyseenalaistaa sullottavan tiedon sisältöä ja laatua.

Pitäisikin käyttää sellaisia suoritusmuotoja, jotka eivät anna mahdollisuutta ulkoaopettelulle. Minulle kirjatentit olivat vaivaton ja mukava suoritusmuoto: luin kirjoja itsekseni, ja kävin sitten parin tunnin ajan suoltamassa jotain semikoherenttia tajunnanvirtaa siitä, mitä luetusta mieleen on jäänyt, ja parhaita kysymyksiä olivat juuri ne ”pohdi”-tyyppiset. Mutta kirjatenttikäytäntö ei ole hyvä silloin, jos opiskelijoilla on lähtökohtaisesti sellainen opiskeluihanne tai -tavoite, joka ei anna arvoa omalle ajattelulle. Siksi pitäisikin keksiä tapoja, joilla sitä omaa ajattelua voisi potkia esiin.

Esseet ovat sinänsä hyvä suoritusmuoto, mutta kirjatentteihin verrattuna aikaavievä ja raskas. Suullisia tenttejä voisi suosia enemmän, ellei konsepti olisi mahdoton kun opiskelijoita on enemmän kuin kourallinen. Mikseipä tenttikirjoista voisi kirjoittaa kirja-arvosteluita tenttivastausten ja esseiden sijaan. Voishan sitä kirjatenttikysymykseksikin laittaa, että ”Mitäs tykkäsit tenttikirjasta?”

(Ei, minusta ei ole tulossa yliopistopedagogia. Yyh.)

Olen suunnilleen viimeisen kuukauden ajan keskittynyt kulttuuriantropologian perusteisiin sen vuoksi, että pidän aihetta käsittelevää kurssia. Luennoista on vielä kaksi kolmasosaa pitämättä ja puolet tekemättä, mutta intensiivitrippi kulttuuriantropologiaan on ollut raskaudestaan huolimatta varsin antoisa.

Huomaan huolestuneena, että kulttuuriantropologisen tietämykseni perusta on varsin hauras. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, ainakin viime vuoden maaliskuussa ja joskus vuoden 2005 joulukuussa. Kulttuuriantropologinen käsityskykyni ylläpito ei ole mikään jatkuva projekti, samalla tavoin kuin vaikkapa queer-tutkimuksellisen käsityskykyni ylläpito on.

Teen nähtävästi pikaisia koukkauksia kulttuuriantropologian puolelle säännöllisin väliajoin, ja joka kerta koukkausta tehdessäni tunnen olevani yhtä vieraalla maalla (sic). Edellinen isompi koukkaus oli keväällä 2003, viisi vuotta sitten, kun pidin kasvatustieteilijöille Kulttuurin tutkimuksen perusteet -kurssia. Sen jälkeen en ole paljoa sukulaisuusjärjestelmillä, antropologian teoreettista historiaa tai sosiaalisen rakenteen määritelmää pohtinut. No, lisuria tehdessä tuli mietittyä antropologiaa jonkin verran, mutta lähinnä vain näytteeksi.

Koukkaukseni ovat yleensä aina perustiedon kertausta, eivät niinkään sitä, että perehtyisin siihen, mitä antropologiassa just nyt tapahtuu, mitkä tutkimusteemat ovat pinnalla ja mistä teorioista väitellään. Olen rampannut kaikenlaisissa seminaareissa ja konferensseissa vuosikausia, mutta en ole koskaan, kertaakaan käynyt yhdessäkään kulttuuriantropologian konffassa – siitä huolimatta, että toki käymissäni konffissa antropologisiakin teemoja on esillä ollut. Seuraan kursorisesti kymmenkuntaa naistutkimusta, seksuaalisuuden tutkimusta ja kulttuurintutkimusta käsittelevää akateemista julkaisua, mutta yksikään niistä ei ole antropologinen. Häpeä tunnustaa, mutta en tiedä edes, mitä teemoja parin viime vuoden aikana on käsitelty Suomen Antropologi -lehdessä, jonka kait pitäisi kuulua suomalaisen antropologin yleissivistykseen.

Niinpä olen tässä kulttuuriantropologian peruskurssia tehdessäni miettinyt myös omaa tutkijaidentiteettiäni. Pidän antropologista peruskoulutusta tavattoman tärkeänä sille, mistä näkökulmasta teen tutkimusta, ja myös sille, miten hahmotan maailman ylipäätään. Mutta jollain tapaa oma antropologisuuteni tuntuu falskilta. Antropologian peruskurssikirjaa lukiessa on tullut monia nolouden hetkiä, kun olen toistuvasti joutunut tajuamaan miten paljon ihan perusasioita olen unohtanut.

Aiemmin olen ajatellut vain, että ”pitäisi tutustua enemmän antropologiseen kirjallisuuteen, pitäisi pitäisi”, mutta nyt alan tajuta, että ei minulla taida olla siihen aikaa ja mahdollisuuksia. Pelkästään omaan tutkimukseen suoraan liittyvien, lukemattomien kirjojen pino sen kuin kasvaa kasvamistaan. Ja joskus olisi hauska lukea jotain viihdyttävääkin.

Tuntuu kuitenkin jotenkin periksi antamiselta todeta, että antropologian syvempi tuntemus ei ole saavutettavissani, jos jatkan valitsemallani queer-tutkimuksellisella tiellä, jonka vierellä kulkee japanilaisen populaarikulttuurin sivupolku. En haluaisi, että antropologian tieteenala karkaa minulta yhtä kauaksi kuin vaikkapa arkeologia, joka aikanaan oli minulle mahdollinen toinen pääaine.