Tarinankertojan vastuu eli tarina susista ja afrikkalaisesta heimosta

Ihminen on tarinoita kertova eläin. Identiteetti muodostuu itselle ja muille kerrotuista tarinoista. Tarinoiden kertominen muokkaa todellisuutta. Ne tarinat, joihin eniten uskotaan, muuttuvat kyseenalaistamattomiksi itsestäänselvyyksiksi eli hegemonisiksi totuuksiksi. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisia tarinoita kerromme.

Suhtaudun aika pedantisti kaunokirjallisten tarinoideni asiasisältöön: vaikka nyt kirjoitankin fantasiaromaania, en halua fabuloida mitä sattuu. Romaanin konteksti on varhaisrautakausi, kansainvaellusajan ja merovinkiajan taite, ja haluan tarinan olevan sellainen, että voisin tarvittaessa laittaa siihen lähdeviitteet. (Mitä en tietenkään tee, koska luultavasti en halua kirjoittaa yhtä ainutta lähdeviitettä enää koskaan. Tai ainakaan vuoteen.) Rautakauden uskomusmaailman ja folkloren suhteen voin ottaa taiteellisia vapauksia, koska tuhannenviidensadan vuoden takaisesta maailmankuvasta voi tehdä vain tulkintoja myöhemmin kerätyn suullisen aineiston ja esineistön perusteella. Mutta jos merikaali (Crambe maritima) tuli Suomen alueelle vasta viikinkien mukana, tarinani henkilöt eivät sitä voi kansainvaellusajalla natustaa. He eivät voi myöskään ripustaa olkapäilleen ristiretkiaikaisia kupurasolkia eivätkä miettiä Jeesusta.

Näen myös tutkimustekstin kirjoittamisen tarinankerrontana, mutta sen kohdalla olen vielä pedanttisempi siitä, millaisia tarinoita aineistoni pohjalta kerron. Erityisesti yhden informantin tarina on jäänyt häiritsemään: kerroin hänen elämästään yhden puolen, koska se sopi asiayhteyteen, mutta jätin toisen puolen kertomatta, koska se oli siinä kohtaa tutkimustekstiä ylimääräinen. Kuvasin informantin elämää ehkä liian ongelmalähtöisesti, enkä ole varma tunnistaisiko informantti omaa elämäänsä kuvauksestaani. Totta kai tutkija kertoo tarinaa aina tutkimuskysymyksensä näkökulmasta käsin. Tutkimusteksti rakentuu aineistovalinnoille, se on itsestäänselvyys, mutta samalla tutkijan tulee kysyä, millaista todellisuutta omalla tutkimustekstillään luo, ja olla tietoinen tekemistään valinnoista.

Samanlaista tietoisuutta tarinoiden todellisuutta luovasta luonteesta pitäisi pyrkiä ylläpitämään, kun kuuntelee tarinoita, varsinkin silloin kun tarina tuntuu hyvältä. Kerron nyt kaksi sellaista tarinaa.

Ensimmäinen tarina on aika ihana. Siinä sudet palautetaan takaisin Yellowstonen kansallispuistoon Yhdysvalloissa, ja ne onnistuvat muuttamaan koko ekosysteemin lyhyessä ajassa pitämällä hirvikannan aisoissa. Hirvikannan laskiessa lehtipuut kasvoivat enemmän ja houkuttelivat niin lintuja kuin majaviakin. Jälkimmäiset rakensivat patoja jokiin ja muuttivat jokien kulkusuuntaa, ja jokien tulvaniityt tarjosivat elintilaa lajeille, jotka olivat alueelta jo hävinneet. Koko ekosysteemin palautui susien ansiosta alkuperäisille, aidoille raiteilleen.

Lohdullinen tarina. Minuun se meni täydestä silloin, kun sen ensi kerran kuulin. Luulin sen olevan totta tähän päivään asti. Harmi vain, ettei se ole. Tarina perustuu lyhyen aikavälin havaintoihin, jotka muodostivat niin hyvän tarinan, että ihmiset halusivat sen kuulla ja sitä levittää. Pitkän aikavälin tutkimukset ovat osoittaneet, että hirvikannan lasku johtui muistakin syistä kuin susista, ja että kannan lasku ei johtanutkaan lehtipuiden elpymiseen. Ekosysteemi oli susien puutteessa muuttunut jo niin paljon, että pelkkä susien palauttaminen ei riitä sitä muuttamaan. Ei ole mitään ”alkuperäistä tilaa”, johon Yellowstonen voisi resetoida pelkkien susien avulla. Ekosysteemin muutos ei ole suoraviivainen prosessi, jossa yksi asia johtaisi aina johdonmukaisesti toiseen, ja jossa vaikutussuunnat olisivat yksinkertaiset.

Toinen tarina puolestaan kertoo eräästä afrikkalaisesta heimosta, jossa vääryyksiä tehnyt ihminen otetaan heimon keskelle, ja sitten jokainen heimon jäsen tulee kertomaan pahantekijälle, mitä kaikkea hyvää tämä on elämässään tehnyt. Anteeksiantorituaalin jälkeen jälkeen pahantekijä toivotetaan takaisin yhteisöönsä. Tarina levisi meemikuvana, jossa on liikuttava kuva nuoresta pojasta, joka pitää kättä sydämellään.

Ihana tarina tämäkin. Tämän tarinan kohdalla antropologiset hälytyskelloni soivat kuitenkin heti, sillä aina kun puhutaan ”afrikkalaisesta heimosta” – tai mistään ”heimosta” ylipäätään – ensimmäinen kysymys itselläni on ”Mikä heimo, missä ja milloin?” Voin itse suoltaa vaikka minkä verran tarinoita eri kansojen tavoista, varsinkin liittyen seksuaalisuuteen, mutta tarinoita kertoessani pyrin kuitenkin aina paikantamaan ne ja korostamaan, että monet ylimuistoisina näyttäytyvät ilmiöt (kuten saamelainen suurporonhoito) ovatkin aika tuoreita, ja että monet vanhat ilmiöt ovat saaneet nykyaikana uustulkintoja (kuten intialaisen kolmannen sukupuolen edustajien, hjirojen, poliittinen kiinnittyminen transsukupuolisuus-diskurssiin). Puhumattakaan siitä, että eri kulttuuri-ilmöiden kuvaukset kertovat vähintään yhtä paljon kertojasta itsestään kuin kuvatusta ilmiöstä. Mikä siis oli tämä anteeksiantorituaali ja kuka sen oli dokumentoinut? Halusin tietää, onko rituaali kuvattu vanhassa antropologisessa teoksessa vai onko siitä nykypäivän kuvauksia – ja mistä heimosta olikaan kyse?

Hyvin pian kävi selville, että kyse oli lähinnä nettimeemistä, joka oli alun perin peräisin Leonard Zuninin ihmisten kohtaamista käsittelevästä populaaripsykologisesta teoksesta. Sieltä se oli siirtynyt Alice Walkerin kirjaan We Are the Ones We Have Been Waiting for. Walker väitti, että kyseessä on Babemba-heimon rituaali. Bembojen (joka on kansan nimen nykyinen kirjoitustapa) asuinalue sijoittuu Sambiaan, Botswanaan ja Kongoon. Wikipedian mukaan esimerkiksi Sambian presidentti Michael Sata, samoin kuin aiempi presidentti Frederick Chiluba kuuluvat Bemba-kansaan. Mistään mystisestä unohdetusta heimosta siis ei ole kyse.

Luin useampia lyhyitä kommentteja ja kritiikkejä, joissa noilla alueilla asuvat ihmiset huomauttivat, että he eivät ole koskaan kuulleetkaan kyseisestä rituaalista. Nähdäkseni myöskään kukaan antropologi ei ole tutkinut kyseistä rituaalia, eikä siitä löydy myöskään journalistisia tai populaaritieteellisiä kuvauksia. Rituaalista kerrottiin kaikissa yhteyksissä lähes samoilla sanoilla, eikä siitä ollut muita kirjallisia muotoja tai toisintoja. Jos joku juttu toistuu täsmälleen samanlaisena ilman rinnakkaisia kertomuksia, se todennäköisesti ei ole totta, vaan urbaani legenda.

Tarinan yhteydessä oleva kuva on peräisin Jessica Hilltoutin jalkapalloa käsittelevästä valokuvaprojektista. Kuvassa ghanalainen poika nimeltä Tawfig kumartaa jalkapallomatsin jälkeen Kusawkun kylässä vuonna 2008. Joissain tarinan toisinnoissa kuvituksena on toinenkin kuva iloisista mustista ihmisistä. Luullakseni tässä tapauksessa kyse on masai-sotureista; päätelmäni perustan punaisiin vaatteisiin, koruihin sekä kahden hahmon vyöllä roikkuvaan esineeseen, joka voisi olla masai-tyyppinen tikari tuppineen. Varma en ole, koska en pystynyt todentamaan kuvan alkuperää. Joka tapauksessa, bemboista kertovan tarinan kuvittaminen ghanalaispojilla ja masai-sotureilla on maantieteellisesti sama asia, kuin helsinkiläistarinan kuvittaisi yhdellä kuvalla Kiovasta ja toisella kuvalla Delhistä, sillä niin pitkät ovat etäisyydet Sambiasta masaiden maille ja Ghanaan. Mutta sama kai se on, mistä on peräisin se iloinen musta naama, joka kaunista tarinaa kuvittaa?

Tällaisten tarinoiden kohdalla kuulee usein sanottavan, että ”mitä väliä, vaikkei se olekaan totta, ajatus on tärkein”. Mitä väliä, vaikka sudet eivät muuttaneetkaan Yellowstonen ekosysteemiä monimuotoisemmaksi ja tasapainoisemmaksi? Eikö tärkeintä ole, että sen tarinan avulla ihmiset saadaan näkemään suurpedot ja niiden rooli ekosysteemissä myönteisemmässä valossa? Tarinan avulla ihmiset kiinnostuvat luonnosta ja saadaan kenties kannattamaan luonnonsuojelutoimia. Ja mitä väliä, vaikka tarina afrikkailaisen heimon anteeksiantorituaalista ei olekaan totta, jos tarinan avulla voi kannustaa ihmisiä ajattelemaan hyvää kanssaihmisistään, pyrkimään yhteisöllisyyteen ja antamaan anteeksi? Tarinahan voi jopa muuttua todeksi, jos jossain yhteisössä ryhdytään rituaalia toteuttamaan.

Sillä, millaisia tarinoita kerromme, on kuitenkin paljonkin väliä. Jos kerromme todellisuuteen perustumatonta tarinaa ekosysteemin korjaavista susista perustellaksemme sillä luonnonsuojelutoimia, se nakertaa niiden uskottavuutta. Se myös siirtää näkökulman väärään paikkaan: antaa mielikuvan siitä, että luontoäiti kyllä palauttaa palauttaa tasapainon ja vieläpä nopeasti, kun sille annetaan tilaisuus. Niin varmasti palauttaakin, mutta lopputulos ei välttämättä vastaa sitä, mitä toivoisimme. Lämpenevän ilmaston maailmassa lopputulos voikin olla sellainen, että suurin osa nykyisin elävistä lajeista, ihminen mukaan luettuna, kuolee sukupuuttoon.

Tarina anteeksiantorituaalista puolestaan tuottaa mielikuvan Afrikasta yhtenäisenä alueena, jossa heimoissa elävillä jaloilla villeillä on hyviä, eksoottisen kauniita tapoja, joista länsimaalaisten tulisi oppia. Se on kuva, joka peittää alleen muita, todellisia tarinoita, kuten vaikkapa tarinat jalkapalloa pelaavista ghanalaispojista tai tarinat Ruandan kansanmurhan jälkeisistä kylätuomioistuimista, joissa anteeksiantoa toteutetaan järkyttävien tapahtumien jälkeen. Jos tarinan todenperäisyys kyseenalaistuu, niin samalla kyseenalaistuu myös sen hyvää tarkoittava sisältö. Tarinan alkuperää etsiessäni törmäsin jo yhteen blogikirjoitukseen, jossa tarina osoitetaan fuulaksi ja todetaan, että liberaalit ja vasemmistolaiset ovat kokeneita paskanpuhujia, ja että samanlaista valheellista paskanjauhantaa on puhe ympäristötuhoista, rotujen (sic) välisestä tasa-arvosta ja naisten ja miesten välisistä palkkaeroista. Jos tarinamme Yellowstonen susista on pelkkää fuulaa, niin samaa fuulaahan voi olla ilmastonmuutoskin, ja jos afrikkalaisheimon anteeksiantorituaali on fuulaa, niin samaa fuulaahan voi sitten olla ihmisoikeuksiin perustuva maahanmuuttopolitiikkakin.

Jos halutaan vaikuttaa todellisuuteen, varsinkin poliittisesti, ei siis riitä, että kerrotaan tarinoita, joista tulee hyvä mieli. On kerrottava tarinoita, joita ei voi kiistää. Tarinoita, jotka tunteisiin vetoamisen lisäksi ovat niin vahvoja, että niiden kiistäminen tekee kiistäjän naurunalaiseksi.

Kohututkijan avoin tilitys! Seksivau!

Otsikkona voisi olla myös ”Alma Mater syö lapsensa”, mutta arvelin, että koska aihe on jo tarpeeksi vakava, niin kevennetään edes vähän.

Esitän kysymyksen: Mitä helvettiä yliopistolla oikein tapahtuu?

Olen aikonut kysyä tämän kysymyksen blogissani jo pitkään – oli tarkoitus kirjoittaa tästä jo helmikuussa, kun jätin väitöskirjani esitarkastukseen. Mutta en ehtinyt. Oli kevään opetus, ja sitten tulivat lausunnot ja sitten olin koko kesän kirjaimellisesti hellan ja Väiskin nyrkin välissä tekemässä korjauksia keittiön pöydän ääressä, ja sitten meninkin jo työpsykologille ja psykiatrille hakemaan apua ja bentsoja, jotta en jätä koko paskaa kesken, kun korjattavana ovat enää 3000 tavuviivaa, jotka pitää muuttaa ajatusviivoiksi ja lähdeluettelon kauttaviivat, jotka pitää muuttaa kaksoispisteiksi.

Joten kysyn kysymykseni samaan aikaan kuin Janne Saarikivi ja Tiedemies. Saarikivi ihmettelee, miksi tutkijanuran korkeimmassa kohdassa, professorina, ei ole aikaa tutkia, vaan professorin aika menee hankehakuihin, raportointiin ja yleiseen hallinnointiin. Tiedemies pohtii samaa, ja toteaa, että mitä parempi tutkija on, sitä todennäköisemmin hänen ei anneta tutkia. Kummankin kirjoituksessa heijastuu tyytymättömyys yliopistoon organisaationa ja hämmennys siitä, miten näin on päässyt käymään: avoimen ja kriittisen ajattelun instituutiosta, jonka tehtävänä on tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, on tullut lafka, jonka ”kolme päätehtävää ovat hallinnointi, uudelleenorganisointi ja toiminnan tehostaminen”, kuten Juha Kettunen Tiedemiehen blogin kommenteissa osuvasti kiteyttää.

Saarikivikin toteaa, että häntä vaivasivat ”riittämättömyyden tunne, masennus ja outoja oireita, joille ei löytynyt syytä. Siis muuta syytä kuin professuuri”. Itse päädyin lopulta mielenterveyspäivystyksen kautta työterveyshuoltoon psykiatrille. Onneksi minulla on työsopimus, vaikka sitten osa-aikainen ja lyhyt. Ilman sitä en olisi päässyt työterveyshuollon piiriin: palkansaajista näköjään osataan Suomessa pitää huolta, vaikka muista ei niin väliksi olisikaan. Tarkemmin ajatellen olisi pitänyt tajuta mennä tarkistuttamaan päätään jo ainakin puoli vuotta aikaisemmin. Ei varmaan olisi kannattanut odottaa siihen asti, että itkee hysteerisenä työhuoneen lattialla seitsemältä illalla kykenemättä pääsemään sieltä ylös ilman ystävää, joka tulee hakemaan pois siitä hirveästä paikasta.

Kun katson ympärilleni yliopistolla, näen liian paljon ihmisiä, joiden päässä napsuu yhtä lailla kuin minulla. Ihmisiä, jotka on vedetty liian tiukalle. Ihmisiä, jotka ovat joutuneet tekemään liian suuria uhrauksia saamatta mitään vastineeksi. Eräs ystäväni liki invalidisoitui burn outin seurauksena, tietääkseni hän on työkyvyttömyyseläkkeellä. Toinen ystäväni, väikkärintekijä kuten minäkin, oli osastohoidossakin. Kun väikkäriä varten tarkoitettu projektiraha loppui, hän ei jaksanut enää osallistua apuraha-arpajaisiin, vaan meni ammattikouluun. Koulutukseen kuului pakollinen palkaton harjoittelu, ja kun kysyin, miten hänellä siellä menee, hän vastasi: ”Välillä on raskasta ja vituttaa, mutta joka päivä olen kiitollinen, etten ole enää yliopistolla.” Kaukaisempi tuttavani teki itsemurhan, toinen vain katosi, eikä kukaan edelleenkään tiedä, mitä hänelle tapahtui. Ne, jotka kärsivät hiljaa, syövät lääkkeensä ja hymyilevät vastaantulijoille käytävällä, jäävät näkymättömiksi.

Saarikivi ja Tiedemies kirjoittavat professorien ja post docien tilanteesta, mutta väikkärintekijöiden tilanne on ihan yhtä kuormittava. Vuosi sitten (todellakin! olisi pitänyt herätä jo silloin) kysyin Facebookissa avoimen kysymyksen jo väitelleiltä kavereiltani: onko väitöskirjan loppuvaihe aina näin kauheaa ja ahdistavaa, vai onko minussa jotain vikaa? Sain paljon vastauksia. Joku sanoi, että joo, kamalaa oli, hän kulki kuin harmaassa sumussa viimeiset kuukaudet; toinen nauroi ja sanoi, että ei muista loppuajoista mitään, koska oli koko ajan kännissä, sillä alkoholi auttoi ahdistukseen (väikkäristä tuli loistava maksa-arvojen kustannuksella). Kolmas tsemppasi ja sanoi, että kauheaa oli, mutta kyllä se kauheus sitten unohtuu, kun väitöspäivä koittaa. Neljäs totesi kahden kesken käytävällä, ettei ole vieläkään toipunut väitöksen loppuvaiheesta, vaikka väittelystä oli silloin kulunut jo vuosi. Tiedän neljä naispuolista tohtoria, joiden väittelyä on edeltänyt tai seurannut avioero tai ero pitkästä suhteesta. Viides oli pitkään minulle esimerkki siitä, että ei se suhde välttämättä sittenkään väitökseen kaadu, kunnes kuulin juoruna, että hänen aviomiehensä oli koko väitösruljanssiin niin kyrpiintynyt, että alkujaan kieltäytyi tulemasta karonkkaan. Omatkaan suhteeni eivät ole kovin hyvissä kantimissa, jos niitä enää edes on.

Mikä ihmeen pointti siinä on, että ihmiset ovat valmiita pilaamaan elämänsä yhden opinnäytteen takia?

Totta kai osa ihmisistä tajuaa tehdä asioille jotain ennen kuin ollaan siellä psykiatrin vastaanotolla. Loistokkaan älykkäitä ja omaa alaansa uudistavia ihmisiä lähtee pois yliopistolta, vapaiksi tutkijoiksi, opettamaan lukioihin ja peruskouluihin, vaihtamaan kokonaan alaa tai vaikka ihan vaan työttömyyskortistoon. Joku lähtee ulkomaille ja toivottavasti tajuaa olla palaamatta takaisin. Fiksut jättävät väikkäriprosessin kesken kun rahoitus loppuu ja järki lähtee. Näyttää siltä, että varmin tapa säilyttää (tai jos tilanne on käynyt pahaksi, palauttaa) mielenterveytensä on yksinkertaisesti lähteä pois yliopistolta. Tieteentekijöiden liiton hiljattaisen jäsenkyselyn mukaan 63% yliopistolaisista on viimeisen kahden vuoden aikana harkinnut uranvaihtoa – 30-39-vuotiaista liki 70%. En ihmettele näitä lukuja lainkaan, pikemminkin ihmettelen, miksi vanhemmassa ikäpolvessa, joka on nähnyt yliopiston rappion, luvut eivät ole vielä suuremmat kuin nuoressa ikäpolvessa. Kuvittelevatko he, että sen uppoavan laivan pystyy vielä pelastamaan? Ovatko he uskollisia yliopistolle, vai odottavatko vain selviävänsä hengissä eläkevuosiin asti? (Pakoa yliopistolta on käsitelty Acatiimissä myös aiemmin tänä vuonna.)

Mutta mikä oman pääni sai sitten lopulta napsumaan? Väikkärikö vain? Enhän minä ole hallintohommiin hukkuva professori tai piippuun vedetty projektityöntekijä (paitsi olinhan minä sitäkin, 2000-luvun alussa). Minähän olen ollut juurikin se Saarikiven mainitsema onnekas jatko-opiskelija, jolla on ollut mahdollisuus tehdä tutkimusta (vieläpä useasta eri aiheesta) ja joka on saanut opettaa kiinnostavia kursseja. Ei minun ole tarvinnut miettiä hallinnollisia asioita, hakea rahaa kellekään muulle kuin itselleni, ja ylipäänsä olen päässyt aika helpolla. Olen saanut nautiskellen lukea pornoa yliopiston kirjastossa, kysyä informanteiltani tunkeilevia kysymyksiä, vouhottaa itsekseni painovapaustoimikunnan mietinnöstä, tehdä juuri oikeita lähdelöytöjä silloin kuin niitä olen kipemmin tarvinnut. Ei elämä Väiskin kanssa pelkkää paskaa ole ollut – jos olisi, niin en minä olisi niin kauaa sitä kestänyt. Rakastumisen huuma kannattaa pitkälle pahojenkin päivien yli (tai ainakin sen pitäisi).

Olen miettinyt pääni napsumista paljon viimeisen kuukauden aikana, ja todennut, että ongelma ei ole työn epävarmuus, vaan se, että yliopisto vaatii sitoutumaan itseensä, mutta ei sitoudu itse työntekijöihinsä. Epävarmuutta kestää, jos se perustuu molemminpuoliseen sitoutumattomuuteen: hymyillään kun tavataan, tehdään väikkäriä kun jaksetaan, allekirjoitetaan työsopimus kun siltä tuntuu eikä ajatella toisiamme siinä välissä. Mutta jos suhteessa toinen on sitoutunut ja toinen ei, ja silti tuo sitoutumaton olettaa toiselta sitoutumista, seurauksena on pelkkää helvettiä. Jos jatko-opiskelija on sitoutunut väittelemään tiettynä vuonna, jotta tilastot kaunistuvat, mutta yliopisto ei ole sitoutunut tarjoamaan edes sähköpostipalveluja, niin miten vastavuoroisesta suhteesta silloin on edes kyse?

Yliopisto edellyttää, että ihminen on aina intopiukeana valmiina hyppäämään valjaisiin. Yliopisto vaatii jatkuvaa valmiustilaa kaikilta sen lähipiirissä olevilta. Yhtäkkiä nurkan takaa voi ilmestyä luento, joka just sun olis hyvä nyt pitää, joku ylimääräinen raha, joka pitäs just nyt käyttää, jotta ens vuonna ei saatas vähemmän, ja voisitko pitää kurssin tai tehä raportin, tai joku hanke, johon tarvittas just joku tyyppi, sähän oisit aika hyvä, voitko kirjottaa tutkimussuunnitelman, dedis ens keskiviikkona? Niija oliks sulla mitään julkaisuja, ees jotain pientä lehtijuttua, jonka avulla vois nätistää tilastoja? Tarvittas sijainen, tää nyt tuli aika äkkiä, ai niin joo, ja voisitko tarkistaa tän kurssikuvauksen, just nyt asap? Ja omassa päässä nakertaa ajatus siitä, että jos minä sanon nyt ei, niin kollega on kusessa, koska häntä pompotellaan ihan yhtä lailla kuin minua. Ja jos minä nyt en kyttää kaikkia rahoitus- ja hankemahdollisuuksia, miten kaukana ne omista kiinnostuksenkohteistani sitten ovatkin, niin jään tyhjän päälle.

Tässä tilanteessa ei ole mitään vikaa, jos oikeasti on yliopistolla vakituisessa työsuhteessa, täysipäiväisenä työntekijänä kuukausipalkalla siten, että ylityötunnit todellakin lasketaan ja korvataan. Hyvin harvalla yliopistolaisella asiat kuitenkaan ovat niin hyvin. Olen itse viimeisen kahden vuoden aikana ollut puolipäiväsenä sijaisena neljä kuukautta, sitten apurahalla yhdeksän kuukautta, sitten kokopäiväisenä sijaisena kolme kuukautta, sitten puolipäiväsenä eiku 40%:sella työajalla kesäkuun loppuun ja sitte oho, olihan meillä vielä rahaa palkkaukseen vuoden loppuun asti. Ymmärrän toki, että kaikki johtuu tiedekunnan epävakaasta taloustilanteesta, enkä syytä pomoani, joka roikkuu vielä pahemmin löysässä hirressä kuin alaisensa. Oman työurani sirpaleisuus on pikemminkin case-esimerkki tendenssistä, joka läpäisee koko yliopistokentän: ihmiset ovat töissä kapeissa pätkissä, kärkkyvät seuraavaa pätkää tietämättä keväällä, järjestetäänkö syksyllä sitä kurssia, joka on tähän asti joka vuosi järjestetty ja josta koko syksyn elanto on kiinni. Välillä ollaan työttöminä, mutta silti valmistellaan tutkimussuunnitelmia ja hankehakemuksia, jos joku vaikka tärppäisi ja lupaisi leivän jopa kokonaiseksi vuodeksi.

Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että yliopisto on narsisti. Se, kuten kaikki narsistit, vaikuttaa aluksi hurmaavalta. Se ei kuitenkaan pidä lupauksiaan eikä tule vastaan, silloin kun sille kaikkensa antanut ihminen tarvitsisi sitä. Yliopisto väittää olevansa aina oikeassa, eikä kuuntele vastaväitteitä. Olipa kyse sitten julkaisutietokannoista, työajanseurannasta, lähdeluettelosta tai matkalaskuista, yliopisto vaatii, että ne on tehtävä sen sääntöjen mukaan, ilman joustoa. Kun katson narsistisen persoonallisuushäiriön oirelistausta, yliopisto täyttää niistä monta: se vaatii erikoiskohtelua ja ihailua, se käyttää häikäilemättömästi ihmisiä hyväkseen. Siltä puuttuu empaattisuus, se on ylimielinen ja asettuu muiden yläpuolelle. Ja suuri osa yliopistolla töissä olevista ihmisistä on narsistin tunnekoukussa, kuvittelee että yliopisto ei pärjää ilman juuri heitä. Että juuri heistä on kiinni oppiaineen, laitoksen, tieteenalan tulevaisuus.

Ongelmana onkin se, että ihmiset ovat kiintyneitä yliopistoon ihanteena, että he tuntevat lojaalisuutta omia tiedekuntiaan, laitoksiaan, oppiaineitaan kohtaan. Hyvä ja yhteisöllisyyttä lisäävä tunneside kääntyy narsistisessa organisaatiossa kaikkia vahingoittavaksi. Olen ollut töissä kahdessa pienessä oppiaineessa, sukupuolentutkimuksessa ja kulttuuriantropologiassa. Varsinkin sukupuolentutkimuksessa ilmapiiriä leimasi jatkuva pelko siitä, että ellei opintopistetavoitteita täytetä ja ulkopuolista lisärahoitusta haalita, tuo hankala pieni sivuaine, joka ei edes tuota tutkintoja, lakkautetaan kokonaan. Myös kulttuuriantropologian, samoin kuin kaikkien pienempien humanistisen tiedekunnan oppiaineiden työntekijöitä painaa kysymys siitä, mitä sitten tapahtuu, jos ja kun taloudelliset ajat vielä tästä huononevat: miten todistaa oma hyödyllisyytensä maailmassa, jossa hyödyn kuvitellaan olevan mitattavissa?

Tällaisessa ilmapiirissä työntekijät vääntävät itsensä vaikka millaiseen solmuun todistaakseen tieteenalan tuottavuuden. He ovat lojaaleja myös kollegoilleen, jotka jakavat heidän kanssaan saman taakan, ja joiden he tietävät joutuvan pulaan, jos joku nostaa päänsä ja kieltäytyy noudattamasta järjettömiä sääntöjä. Jos minä nyt nousen ylös ja sanon, että tämähän pelkkää paskaa, niin sitä paskaa kaadetaan niskaan vielä lisää, ja joku muu joutuu sen paskan kuitenkin lapioimaan. Lopulta kaikki vain vääntelevät käsiään ja toteavat kuiskaten, että paskaahan tämä, ihan ehtaa, vaikka kullaksi OKM ja hallinto sitä väittävät, mutta ruvetaanpa yhdessä lapioimaan, ei tälle mitään voi, kriittisyydestä ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä.

Oman mielenterveyteni takia olen vakavasti miettinyt muita uravaihtoehtoja akateemisen uran lisäksi. Toki voin kutsua itseäni ”kirjailijaksi” ja katsoa, miten pitkälle apurahoilla ja maksetulla kirjoittamisella pääsee. Muitakin vaihtoehtoja on. Taksikuski? Hieroja? Sähköasentaja? Nyt kun olen kolmentoista vuoden yliopistopakertamisen (en viitti ruveta laskemaan työsopimusten määrää, masentaisi, mutta kyllä niitä parikymmentä on) jälkeen vihdoin saavuttamassa filosofian tohtorin arvon, voisi alkaa miettiä, mikä elämässä on oikeasti arvokasta ja ruveta tekemään sitä.

***

Olen muuten hyvinkin tietoinen siitä, että edellinen blogipäivitykseni on tasan kahden vuoden takaa. Minulla ei yksinkertaisesti kahteen viimeiseen vuoteen ole ollut aikaa ja energiaa millekään muulle tekstille kuin väitöskirjalle. En ole kirjoittanut lehtijuttuja tai kirjallisuuskritiikkejään, puhumattakaan paljon tärkeämmistä teksteistä, kuten tarinoista. On ironista, että esikoisromaanini julkaisemisen jälkeen en ole uskaltanut innostua mistään tarinasta, koska olen tiennyt, että se innostus on väikkäriltä pois. En ole edes miettinyt tarinoita siitä huolimatta, että nimenomaan esikoisromaanin pitäisi olla portti kirjalliselle kentälle, vakuutus siitä, että tarinoiden kirjoittamista kannattaa jatkaa. Väikkäristä todellakin tuli väkivaltainen puoliso Väiski, joka mustasukkaisesti vartioi minua ja kiinnostuksen kohteitani, esti minua tekemästä niitä asioita, jotka ovat tärkeitä. Ja Alma Mater pompotti minua pahemmin kuin anoppi miniää Vienankarjalassa.

Juuri nyt olen kuitenkin Saaren kartanon residenssissä kaksi kuukautta, työsuunnitelman mukaan kirjoittamassa rautakauteen sijoittuvaa fantasiaromaania. Hakiessani tänne kuvittelin, että väikkäri olisi ollut poissa käsistäni jo kauan sitten, ja että olisin ehtinyt tehdä enemmän esitöitä romaania varten. Minkäs teet, ei Väiski antanut lupaa sellaiseen. Siksipä onkin hyvä, että olen päässyt tänne turvakotiin kirjoittamaan niistä asioita, joista olen kiinnostunut ja joista haluan kirjoittaa. Se tarkoittaa myös blogin päivitystahdin tihenemistä. Täyttäähän blogi vuodenvaihteessa peräti kymmenen vuotta.

Ai niin. Se otsikon lupaama ”seksivau”. Väitöskirjani Suomalainen biseksuaalisuus – Käsitteen ja kokemuksen kulttuuriset ehdot tarkastetaan lauantaina 8.11.2014 kello 12:00 Oulun yliopistossa. Väitöskirja sisältää yhden lesbopornokuvan. Seksivau.

Esikoisromaanin työstöprosessi

Huomenna, 12.9.2012, on esikoisromaanini Sudenveren julkkaribileet. Kirjan virallinen julkaisupäivä oli jo lähes kuukausi sitten, 15.8., ja muutama kritiikki ja haastattelukin on jo ehtinyt ilmestyä. En ole kuitenkaan ehtinyt paljoa miettiä asiaa kuluneen kuukauden aikana, koska elokussa tein väikkäriä ja seminaariesitelmää, ja syyskuun alusta alkaen olen miettinyt lähinnä kulttuuriantropologian kenttätyökurssin järjestelyjä. Julkkaribileiden järjestely sen sijaan on sillä tolalla, että ison osan tarjottavista ruuista käyn ostamassa vasta huomenna.

Sorvasin kuitenkin tälle iltaa pikapikaa romaanin esittelysivun kotisivujeni yhteyteen. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, mielellään paria viikkoa ennen virallista ilmestymispäivää, ja sitten levitellä esittelysivua markkinointimielessä. Mutta minkäs teet, kaikkea ei ehdi ja saa ajoissa aikaiseksi.

Keräsin esittelysivulle linkkejä Sudenveren työstöprosessia käsitteleviin blogikirjoituksiin. Niitä uudelleen lukiessani tulin ajatelleeksi, että voisi olla järkevää kirjoittaa myös jonkinlainen yhtenäinen prosessinkuvaus. Sen luontevampi paikka on kuitenkin blogissa esittelysivun sijaan.

Olen ideoinut ihmissusitarinaa liki kaksikymmentä vuotta. Vanhoja tekstitiedostoja kaivellessani löysin keväällä 1994 kirjoitettuja tekstifragmentteja, joissa esiintyi nainen nimeltä Susi Varga. En kuitenkaan muista, millaiseen tarinaan olin hänet suunnitellut sijoittavani – fragmentit ovat lähinnä harjoitelmia. Muistaakseni tarinassa oli muitakin yliluonnollisia olentoja kuin ihmissusia, luonnonhenkiä ehkä? Metsänneitoja? Ei vampyyrejä kuitenkaan.

Syksyllä 1999 hahmottelin tarinarunkoa, jonka päähenkilönä oli nainen, joka tietämättään kuuluu ihmissusisukuun. Varga ja Marraskuu olivat siinä tarinarungossa jo nimettyinä henkilöinä, mutta vähemmän keskeisiä kuin ihmissusiudestaan tietämätön nainen. Kun äsken lääräsin tuolloin kirjoitettua tekstiä läpi, löysin joitakin lyhyitä tekstinpätkiä, jotka ovat päätyneet romaanin lopulliseen versioon. Esimerkiksi kohtaus, jossa Marraskuu tekee riimukivillä ennustuksen, on liki sanasta sanaan sama kuin Sudenveressä. Tuo syksyllä 1999 ja keväällä 2000 kirjoitettu tekstinpätkä (kokonaista käsistä en saanut aikaan)  kuitenkin kuuluu erilaiseen tarinaan kuin Sudenveri.

Marraskuussa 2003 kirjoitin ensimmäisen version tarinasta, joka lopulta muotoutui romaaniksi, osana NaNoWriMo-tempausta. NaNoWriMon aikana juoni loksahteli kohdalleen ja Martasta tuli yksi näkökulmahenkilöistä. Jatkoin tekstin työstöä keväällä 2004. Syksyllä työstäminen hidastui, sillä aloitin apurahakauden ja kirjoitin sen aikana artikkelin, joka ilmestyi vuonna 2006 Taina Kinnusen ja Anne Puurosen toimittamassa teoksessa Seksuaalinen ruumis – kulttuuritieteelliset lähestymistavat.

Vuoden 2005 alusta aloin pitää blogia. Varsinkin blogin alkuaikoina kirjoitin lähes päivittäin pieniä raportteja tekemisistäni. Vuosien 2005 ja 2006 blogimerkintöihin onkin tallentunut ajatuksia käsiksen muokkauksesta, fiiliksiä hylkäyskirjeistä ja kustannustoiminnan kiemuroista. Myöhemmin kunnianhimoni (ja kenties myös yksityisyydentarpeeni) blogin suhteen kasvoi, ja aloin kirjoittaa blogiin aina tietystä aiheesta käsin. Niinpä uudempiin blogimerkintöihin ei ole tallentunut pohdintojani käsiksen työstöprosessista.

Käsiksen intensiivisin työstövaihe oli keväällä ja kesällä 2005. Heinäkuussa lähetin käsiksen Tammelle, josta se palasi lokakuun lopussa takaisin. Lähetin pinkan samantien kuuteen muuhun kustantamoon, joista alkoi tipahdella hylkäyskirjeitä kevään 2006 mittaan. Saatuani viimeisen hylkäyskirjeen keväällä 2006 laitoin käsiksen hyllylle. Työskentelin tuolloin tutkijana Helsingin yliopiston Pornoakatemia-projektissa ja tein lisuria. Käsikselle ei ollut yksinkertaisesti aikaa.

Lähetin käsiksen keväällä 2007 uudestaan pariin kustantamoon, mutta en korjaillut sitä juurikaan. Joulukuussa 2007 sain puhelinsoiton, jossa kustannustoimittaja kehui tekstiäni ja sanoi, että kyllä tästä pienillä muokkauksilla julkaisukelpoinen romaani saadaan. Olin juuri sillä hetkellä junassa matkalla mummuni hautajaisiin. Puhelinsoitto tuntui absurdilta. Olin tavallaan iloinen, tavallaan taas koko käsis tuntui merkityksettömältä. Sovimme kustannustoimittajan kanssa soittelevamme uudenvuoden jälkeen.

Soittelimmekin. Mutta keväällä 2008 arkielämäni oli menossa täysin uusiksi. Olin muuttamassa asumaan yksikseni asuttuani Virtun kanssa yhdessä lähes kaksitoista vuotta. Lisäksi opetin intensiivisiä pätkiä Vaasan yliopistossa kulttuuriantropologiaa, ja reissasin Vaasan ja Oulun väliä. Loppukeväästä opetin kahta eri kurssia Oulun yliopistossa. Kesällä kuoli tätini. Sitten kuoli isoisä. Isoisän Oulussa sijainneen kämpän tyhjennys jäi niskoilleni. Syksyllä olin päivisin kulttuuriantropologian tuntiopettaja, iltaisin yhdistelmä arkistonhoitajaa, muuttomiestä ja roskakuskia.

Käsikselle ei ollut aikaa eikä energiaa. Surin sitä, että olin luultavasti luopumassa mahdollisuudestani saada käsis koskaan julkaistuksi. Enemmän surin kuitenkin sukulaisiani ja olin muutenkin sekaisin.

Kustannustoimittaja otti kyllä vienosti yhteyttä, ja itse vastasin yhtä vienosti, että ”Palataan, kun ehditään ja jaksetaan”.

Pari vuotta kului. Ehdin saada parikin kivaa apurahaa, joten tein väikkäriä, opetin myös jonkin verran. Sitten tuli Teoksen fantasia- ja scifi-romaanikilpailu. Minulla oli tiedostona valmis käsis. Otin sen käsittelyyn syksyllä 2010. Luetutin sen parilla kaverilla, ja pukersin siihen korjaukset maaliskuun 2011 dedikseen mennessä. Se oli tavallaan viimeinen mahdollisuus, minkä annoin tälle tarinalle: käsis oli juossut läpi kaikki suomalaiset kustantajat.

Käsiksen saatua kunniamaininnan ja kustannussopimuksen Teoksen kisassa oli aika epätodellinen olo. Julkaistaanko se ihan oikeasti? Tuleeko siitä kirja? Työstin käsistä kolmessa rykäyksessä yhdessä kustannustoimittajan kanssa: marraskuussa 2011, maaliskuussa 2012 ja sitten loppueditoinnin touko-kesäkuussa 2012. Loppueditoinnin jälkeen tuntui siltä, että en halua ikinä enää nähdä koko tekstiä.

Mutta olen minä siihen kyllä ihan oikeasti tyytyväinen. Sitä ei tarvitse hävetä. Se on niin hyvä kuin se voi olla.

Tekstinsiirtoa

Huh huh. Nyt olen saanut siirrettyä WordPressiin Blogsomessa olleen blogini päivitykset vuosilta 2009-2012. Vuodet 2008-2006 ovat vielä jäljellä – vuoden 2005 alusta vuoden 2006 loppupuolellehan bloggasin yliopiston serverillä olevilla kotisivuillani, joilta tuolloisia päivityksiä voi vielä halutessaan lukea. En tiedä, koska saan jatkettua päivitysten siirtoa, mutta eiköhän tässä jokseenkin lähiaikoina, kun kerran olen päässyt alkuun.

Siirtoon on näköjään mennyt koko päivä, rapiat kymmenen tuntia, mikä jo tuntuu pakaroissa ja rannekanavassa. Pelkkään mekaaniseen siirtämiseen ei varmaan olisi mennyt yhtä kauan, mutta olen lukenut joka päivityksen ja mietiskellyt niitä ylipäätään. Harmittavaa kyllä, kommentteja ei ole yhtä helppoa palauttaa; olen näitä merkintöjä vain kutpastettanut tekstitiedostosta. Blogini kommenttiosastolla on välillä käyty varsin mielenkiintoisia keskusteluja, joten kommenttien puuttumista voi pitää menetyksenä.

Joskus voisi kirjoittaa jotain uuttakin, varsinkin kun olisi aihetta ja syytäkin. Sudenveri tosiaan ilmestyy kymmenen päivän päästä, 15.8.2012. Jos tämä blogihomma olisi ollut millään muotoa tolkulla mallilla, olisin raportoinut opuksen editoinnin ja julkaisun etenemisestä enemmän. Blogin puuttuminen on rassannut oikeasti, mutta en ole oikein osannut alkaa kirjoittaa WordPressiin historiatonta tekstiä. Jatulintarha kuitenkin muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden, joka monissa kohdin viittaa itseensä.

Väitöskirja etenee sen verran kuin pystyy etenemään: romaanikäsiksen editointi lohkaisi keväästäni paljon isomman palasen aikaa kuin olin alun perin suunnitellut. Itse itselleni asettamat esitarkastusdedikset vain viuhuvat ohi. Vuosi sitten vannoin, että lukukausi 2011-2012 on viimeinen jatko-opiskelijana ja että toukokuun loppuun mennessä käsis on esitarkastuksessa. Ei onnannut. Sain onneksi jatkoapurahoja, ja jossain välissä kuvittelin dedikseksi syyskuun lopun. Romaanieditointi työnsi dediksekseni tämän vuoden lopun. Nyt mietin, että onko tuokaan dedis mitenkään realistinen.

Minulla olisi periaatteessa ollut noin vuodeksi rahoitus väikkärin viimeistelyä varten, mutta lupauduin syyslukukaudeksi kulttuuriantropologian oppiaineen yliopisto-opettajaksi – puolipäiväiseksi onneksi vain sentään. Sen ohella pitäisi sitten tehdä väikkäri loppuun, mutta saa nähdä riittääkö pälli ja energia. Ihannetapauksessa työ ryhdistää, mutta uskallankohan olla optimistinen? Ainakin työssäoloehto täyttyy…

Noh, ainakin romaani on kohta kaupoissa. Uutta on turha edes haaveilla aloittavansa, ennen kuin iso V on paketissa.

Blogsome perkele

Blogsome on ilmeisesti lopettanut toimintansa, mutta ei ole vaivautunut kertomaan siitä käyttäjilleen. Ainakaan kaikille: googlaamalla löysin vanhojen Blogsomen asiakkaiden uusista blogeista mainintoja, että Blogsome olisi lähetellyt varoituksia jo viime vuoden puolella, että 7.12.2011 jälkeen palvelun toimintaa ei enää taata. Minä en ole saanut sellaista ilmoitusta, eikä mitään varoituksia ole ollut myöskään Blogsomen sivuilla – viimeisin Jatulintarha-bloggaukseni ilmestyi tammi-helmikuussa ennen pressanvaalien toista kierrosta, ja ihan vielä maaliskuun loppupuolella olen saanut blogin kommenttipalstojen kautta spämmiä. Missään ei ole näkynyt varoitusta, että ne lopettaisivat.

Mulla oli Blogsomessa kolme blogia, Jatulintarha, Valvatintarha ja Isoäidin matkapäiväkirja 1963. Jostain mystisestä syystä kaksi edellistä olivat kadonneet, mutta Isoäidin matkapäiväkirja ei. Olisivatkohan olleet eri servereillä, ja Jatulintarhan sisältänyt serveri on jo ehditty hakata kirveellä palasiksi ja lähettää Sambiaan poltettavaksi metallinjämien toivossa? Joka tapauksessa Isoäidin matkapäiväkirjan siirto WordPressiin oli varsin kivuton toimenpide, meni ehkä pari tuntia ja siitäkin suurin osa ulkoasun vatkaamiseen. Isoäidin matkapäiväkirja löytyy siis nykyisin osoitteesta matkapaivakirja1963.wordpress.com.

Jatulintarhalle ei käynyt niin onnekkaasti, se on tosiaan kadonnut. Pistin kyllä postia Blogsomen ylläpidolle, mutta en ole varma, laitoinko oikeaan osoitteeseen, koska myös Blogsomen foorumit ovat kaatuneet, ja pääsivuilla ei ole mitään yhteystietoja. Mulla on tietysti blogitekstit tallessa, ei siinä mitään, ja kommentitkin ovat säilyneet sähköpostikansioissa sen ansiosta, että Blogsome lähetti sähköpostin aina, kun blogia kommentoitiin. Mutta se, miten ne tekstit saa uudelleen nettiin, onkin sitten aivan toinen juttu. Se tulee luultavasti vaatimaan helvetinmoista nysväämistä, ja tällä hetkellä minulla ei ole aikaa eikä energiaa sellaiseen. Kuten ilmiselvää on, olen varannut WordPressistä tunnuksen Jatulintarhalle, ja pidän mahdollisena sporadista kirjoittamista tänne. Nykyisessä epäselvyyden tilassa en tosin tiedä, että kuinka palkitsevaa se voisi olla. Tai no, mistä sitä tietää, vaikka uusi alusta (joka on muuten Blogsomea helppokäyttöisempi käyttöliittymältään) saisi innostumaan.

Joka tapauksessa tällä mennään nyt.

En nyt halua hypettää Haavistoa, mutta…

Alkujaan en aikonut kirjoittaa blogiin presidentinvaaleista mitään. En ole ollut vaalikentillä innolla riekkumassa – toisin kuin viime keväänä eduskuntavaalien aikaan, ja toisin kuin todennäköisesti ensi syksyn kuntavaaleissa. Olen kyllä seurannut vaalikeskusteluja, nuohonnut ehdokkaiden kampanjasivut ja haastattelut, mutta kyse on ollut enemmän poliittisen viihteen tarpeestani kuin aktiivisesta kansalaisuudesta. Jotkut seuraa lätkää, toiset Big Brotheria – minä politiikkaa. Se on myös legitiimi tapa vältellä väikkärin tekemistä.

Syy välinpitämättömyyteeni on se, että kaikista mahdollisista vaaleista presidentinvaali tuntuu merkityksettömimmältä. Jopa ylioppilaskunnan edustajistovaali tuntuu tärkeämmältä kuin presidentinvaali. Kuten Veikko Eranti omassa blogikirjoituksessaan näppärästi tiivisti: ”Suomen presidentillä ei ole mitään väliä.” Tällä hän viittasi presidentin olemattomiin valtaoikeuksiin. Parlamentarismin ja demokratian nimissä on hyvä asia, että Suomessa presidentti on kansakunnan myönteinen keulakuva eikä itsevaltias. Onhan se kivaa, että meillä on presidentti – mutta vain sitä: kivaa. Ei Suomen valtion pyörittämiseen presidenttiä tarvita.

Olin alunperin pettynyt siihen, että oma puolueeni (joo, eduskuntavaalien jälkeen liityin puolueeseen…) sitten kuitenkin asetti kiireisen puheenjohtajansa presidenttiehdokkaaksi sen sijaan, että olisi joko löytänyt muun ehdokkaan tai suoraselkäisesti todennut, että me ei tähän piirileikkiin lähdetä, leikkikää sitä Kuka haluaa presidentiksi -leikkiänne keskenänne siellä, meillä on parempaakin tekemistä.

Loppujen lopuksi olin kuitenkin tosi tyytyväinen Arhinmäen esiintymisiin vaalikeskusteluissa, ja mielestäni Vasemmisto sai just sen mitä oli järkevää näistä vaaleista lähteä hakemaankin: näkyvyyttä, tiettyjen teemojen esille tuomista ja muiden ehdokkaiden haastamista. Lisäksi olisi ollut todella oksettavaa katsella Lipposta patsastelemassa ”ainoana vasemmistolaisena vaihtoehtona”. Arhinmäen kampanja osoitti ainakin minulle, että demareiden ja vassareiden pressaehdokkaiden yhteiskannatuksen pienuus ei todellakaan ole mikään merkki vasemmistolaisen politiikan kriisistä. Vasemmisto on hyvässä nousussa, ja Arhis tarpeeksi karismaattinen ja räyhäkkä hahmo kiinnostaakseen myös muita kuin oman puolueensa kannattajia – vaikka sitten huonossa mielessä.

Päätin äänestää Haavistoa siinä vaiheessa, kun kävi selväksi, etteivät demarit aseta uskottavaa ehdokasta (Arja Alho? Erkki Tuomioja? Haloo?? Jopa Eero Heinäluoma olis ollut parempi vaihtoehto kuin se oikeistonesteellä balsamoitu, pystyyn nostettu muumio), ja että Vasemmisto asettaa puheenjohtajansa ehdokkaakseen. En halunnut äänestää Arhinmäkeä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että en halunnut hänestä presidenttiä: minusta Arhis on hyvä just siinä positiossa kuin se tällä hetkellä on. Pidin itsestäänselvänä, ettei Haavistolla ole yhtään sen parempia mahdollisuuksia toiselle kierrokselle kuin Heidi Hautalalla oli kuusi vuotta sitten, ja keskityin lähinnä pohtimaan sitä, jättääkö toisella kierroksella äänestämättä kokonaan, käydäkö kirjoittamassa äänestyslappuun ”Tsemppiä ääntenlaskijoille! Teette tärkeää työtä!” vai olisiko sittenkin pakko äänestää jotakuta ehdokasta vastaan, jolloin olisi pitänyt kysyä itseltään, että vituttaisiko enemmän katsella kuusi vuotta putkeen Niinistöä vai Väyrystä/Soinia.

Olen siis aivan vilpittömän iloinen ja yllättynyt Haaviston pääsystä toiselle kierrokselle. Minua ei kuitenkaan huvita lähteä hypettämään häntä kovin paljoa. Minusta on äärimmäisen vaarallista, jos yhteen ihmiseen satsataan rajaton määrä toivoa muutoksesta. Muistellaanpa hetki sitä Barack Obaman kampanjan Hope-julistetta, jossa Obama asetettiin lähestulkoon messiaaksi – ja sitten vieläpä Nobelin rauhanpalkinnolla kruunattiin. Selkäpiissä kävi kylmä viima, kun näin Hope-julisteen Haavistonkasvoisen version. Mitä korkeampi jalusta, sitä lujempaa sieltä tullaan alas, ja ottaen huomioon Suomen presidentin vähäiset valtaoikeudet, Haavistolla ei edes presidentiksi valittuna henkilönä olisi mahdollista saada todellista yhteiskunnallista muutosta aikaan. Ihmiset ovat olleet pettyneitä Haloseenkin, vaikka Halosen toimintamahdollisuudet ovat olleet aika rajalliset. Kuinka paljon ihmiset pettyisivät Haavistoon presidenttinä kaiken sen mielettömän hypetyksen jälkeen?

Pyörsin kuitenkin päätökseni olla kirjoittamatta pressanvaaleista blogiin, kun eräs arvostamani vasemmistolainen paikallisvaikuttaja kysyi fb-sivullaan: ”Miksi vasemmistolaisen, säätelemätöntä markkinataloutta huonona maailmanjärjestyksenä sekä NATOa Yhdysvaltojen ekspansiivisen ulkopolitiikan jatkeena pitävän suomalaisen pitäis seuraavaksi äänestää Haavistoa?”

Minusta tämä on pohtimisen arvoinen kysymys.

Totuus nimittäin on, että vaalikeskustelut olivat pelkkää poliittista viihdettä, jossa ei oikeasti pureuduttu tämän hetken tärkeimpään poliittiseen ongelmaan, eli siihen, miten talousjärjestelmä saadaan pysymään kasassa ja muutettua hallitusti oikeudenmukaisempaan ja kestävämpään suuntaan. Niinistölle nykyinen, rajattomaan kasvuun perustuva talousjärjestelmä lienee luonnonlainomainen, enkä oikein usko, että Niinistö edes kykenisi ajattelemaan sille vaihtoehtoja. Minä en näe nykyistä talousjärjestelmää luonnonlain kaltaisena, mutta mieleni täyttää lamaannuttava kauhu, kun ajattelen sen vääjäämättömältä näyttävää romahtamista (joka tapahtuu viimeistään sitten, kun öljy loppuu, todennäköisesti aiemmin). Ei minullakaan ole mitään vaihtoehtoja sille, ellei lasketa linkolalaista menetelmää, johon kuuluu ”paluu luontoon” ja maapallon väestömäärän katastrofaalinen romahtaminen – ja sitähän kukaan ei halua. Mutta onko Haavisto yhtään Niinistöä enempää aiheesta kartalla? Vaalikeskustelujen perusteella ei, joskin ainakin yhdessä vaalikonevastauksessa Haavisto oli todennut, että jatkuvan talouskasvun tavoitteesta tulisi luopua.

Talousjärjestelmää ja maapallon kantokykyä miettiessä sitä tajuaa olevansa niin isojen kysymysten äärellä, että Suomen presidentinvaalit alkavat näyttää vielä entistäkin enemmän pelkältä seuraleikiltä. Asiat ovat niin isoja, että pöydän alle piiloon ryömiminen tuntuu tarkoituksenmukaisemmalta tavalta toimia kuin sen kuvitteleminen, että presidentillä tai presidentinvaaleilla olisi minkäänlaista valtaa talousjärjestelmään liittyen.

Mistä päästäänkin sitten siihen, miksi kannattaa ryömiä pöydän alta pois ja äänestää Haavistoa.

Suomen presidentti ei pysty kääntämään talousjärjestelmän suuntaa – eikä presidentin kuulukaan. Jos presidentti niin yrittäisi tehdä, hänelle pitäisi sanoa suoraan, että tiedä paikkasi. Presidentin valtaoikeuksien vähyyden vuoksi on kaikin puolin olennaisempaa, kuka meillä istuu pääministerinä tai valtiovarainministerinä kuin presidenttinä. Meillä on ”vasemmistolainen” valtionvarainministeri, jonka aivoituksilla ja mielipiteillä (ja varsinkin niiden puutteella) on paljon enemmän merkitystä kuin presidentillä. Presidentti on keulakuva, ei vallankäyttäjä: nimellisesti hän johtaa ulkopolitiikkaa, mutta yhdessä hallituksen kanssa. Toisin sanoen presidentti ei voi ryhtyä sooloilemaan oikein missään. Halonen teki yhden omapäisen virkanimityksen, ja onkin sitten saanut kuulla siitä kaksitoista vuotta.

Kaikesta edelläolevasta presidentti-instituution vähättelystä huolimatta ei kuitenkaan ole yhdentekevää, kuka siellä Mäntyniemessä asuu. Presidentillä on vahvaa symbolista merkitystä.

Haavisto on erityisen hyvä presidenttiehdokas koska hän on kiva. ”Kiva” on sana, jolla on ainakin minun korvissani enemmän negatiivinen kuin positiivinen kaiku, mutta siitä huolimatta, tai juuri siksi se sopii kuvaamaan Haavistoa. Haavistolla on hämmästyttävät sosiaaliset taidot. Keskusteluissa hän kunnioittaa keskustelukumppaniaan, muttei mielistele; hän puhuu selkeästi ja täsmällisesti; hän kommentoi keskustelukumppaneidensa avauksia eikä latele pelkästään omaa ennalta opeteltua litaniaansa. Oppositiopoliitikolta voi odottaa räyhäkkyyttä, mutta presidentille sopii haavistomainen sovittelevuus. Haavistolla ei ole kovin omaperäisiä ajatuksia, mutta kannanotoissaan hän on asiantunteva ja ottaa yleisönsä huomioon. Hyvä esimerkki on After Dawnissa julkaistu haastattelu, jossa Haaviston vastaukset olivat paljon mietitympiä kuin muiden ehdokkaiden.

Lisäksi Haavistolla on asiantuntemusta juuri niistä asioista, jotka ovat presidentin viranhoidon kannalta olennaisia, eli ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Molemmista näistä hänellä on rauhanneuvottelutehtäviensä kautta suoraa käytännön kokemusta: hän on istunut Hamasin ja Israelin edustajien kanssa samoissa neuvottelupöydissä, tavannut sudanilaisia sissipäälliköitä ja soitellut somalialaisille sotaherroille. Turvallisuuspolitiikassa hän on painottanut Suomen roolia kriisinhallinnassa kansallismielisen aseistautumisen sijaan. Joku voi nähdä tämän  puolustusjärjestelmän petaamisena sellaiseksi, että NATO-jäsenyydestä tulee välttämättömyys, mutta itse näkisin Haaviston puolustuspoliittisena realistina: lähitulevaisuudessa Suomea tuskin kohtaa mikään sotilaallinen uhka, joten samapa noita varuskuntia on lakkauttaa.  Haavistolla on myös hyvät kontaktit YK:n suuntaan, mikä on presidentin viranhoidon kannalta tärkeämpää kuin vaikkapa kilpailijan kontaktit pankkeihin.

Ja vielä siitä NATO-kysymyksestä: Haavisto on johdonmukaisesti ilmaissut kantanaan, että Suomen ei tulisi liittyä NATOon, mutta todennut, että kriisinhallintatehtävissä Suomi voi olla NATOn yhteistyökumppani. Tämä ei tarkoita muutosta nykytilanteeseen: Kosovossa ja Afganistanissa Suomi jo osallistuu NATO-johtoiseen rauhanturvaoperaatioon. Afganistanista Haavisto on puolestaan todennut, että siellä homma kusee juurikin Yhdysvaltain AlQaidan ja talebanit samastavan ulkopolitiikan takia.

Totta kai Haaviston äänestäminen on myös äänestämistä nykytilanteen puolesta. Jos ei usko edustukselliseen demokratiaan, parlamentarismiin ja nykyiseen valtiojärjestykseen, ei tietenkään kannata äänestää, ei Haavistoa sen enempää kuin ketään muutakaan. Jos ei usko presidentti-instituutioon, kannattaisi tietysti olla äänestämättä ja nakertaa sen valtaa hiljaisella kieltämisellä. Tämän kanssa olen itse painiskellut: miksi edes äänestän, jos kyseenalaistan presidentti-instituution merkittävyyden?

Lopputulemaksi kuitenkin jää se, että presidentti-instituutiolla on merkitystä yhteiskunnalliselle ilmapiirille ja yleiselle fiilikselle. Vaikka se on poliittisesti merkityksetön, sillä on symbolista arvoa, samaan tapaan kuin jääkiekon MM-kisojen voitolla tai Ahtisaaren Nobel-palkinnolla. Ja viime kädessä äänestänkin presidentinvaaleissa nimenomaan fiiliksellä – sydämellä, kuten Paavo Arhinmäki kehotti ensimmäisen kierroksen vaalipäivänä äänestämään. Näissä vaaleissa sydämellä on paljon turvallisempaa äänestää kuin vaikkapa ensi syksyn kuntavaaleissa, joissa valitaan ihmisiä päättämään oikeista asioista.

Haavistoa kannattaa äänestää, koska hän on pätevä ja kiva. Ja se on presidentiltä aika paljon.

Viitepisteen hylkäys

Neljänä aiempana vuotena olen tehnyt blogissani vakiokysymyksiin perustuvan vuosisummauksen. Lueskelin aiempia summauksia, ja tuli sellainen tunne, etten halua tehdä sellaista nyt. En halua verrata tätä vuotta edellisiin, ja huomata, että joku asia on huonommin kuin ennen, tai edes että jokin olisi paremmin kuin ennen. En halua todeta, että ne huolet ja toiveet joita on aiemmin esittänyt, ovat pysynyeet kutakuinkin samoina. Minä toivon itseltäni ja elämältäni samaa kuin ennenkin, ikävöin samoja ihmisiä kuin ennenkin, jokunen on vissiin synnyttänyt ja kukaan ei ole onneksi kuollut. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, mutta etääntynyt toisista, eikä mikään indikoi, ettei näin tapahtuisi myös uusien ihmisten kohdalla – se näyttää jopa väistämättömältä. Sama ahdistuskin palaa uudelleen ja uudelleen. Sillä ei ole edes eri muotoa kuin ennen, siinä se jossain raapii pallean alla, samanlaisena.

Ahdistuksessani on jotain syvällä tavalla ironista: kaipaisin turvallisuutta ja jatkuvuutta, sitä ettei koko ajan tarvitsisi pelätä menettävänsä jotakin – ajattelutaitoaan, mielenterveyttään, tärkeiden ihmisten kiintymystä. Ja silti tuo edellinen kappale kuvaa nimenomaan jatkuvuutta. Kaipauksen jatkuvuutta, saamattomuuden jatkuvuutta, menettämisen jatkuvuutta.

Ainoa, mikä konkretisoituu neljän vuoden vuosisummauksia lueskellessa, on kulunut aika. Ei sillä, etteikö sitä olisi tullut tehtyä kaikenlaista, käytyä kaikenlaisissa paikoissa, joskus saatua jotain aikaankin. Vuonna 2011 otin tatuoinnin ja allekirjoitin kustannussopimuksen, ja vaikka jälkimmäisestä on vielä pitkä matka julkaistuun romaaniin ja oikeuteen nimittää itseään kirjailijaksi, onhan se jonkinlainen askel tiellä kohti tolkumpaa tekemistä verrattuna akateemiseen pätkätyökitkutteluun.

Mutta ajan kuluminen, se on kuin kuilu. Ei sellainen, joka tuijottaa takaisin, vaan sellainen, jossa putoaa huomaamatta putoamisen nopeutta, koska siihen on niin tottunut.

Elämässäni on ollut tiettyjä hetkiä, joista on tullut jonkinlaisia ajallisia viitepisteitä. Näissä hetkissä olen ollut erityisen tietoinen ajan kulumisesta. Kuvaan niistä kaksi.

Vuonna 1998 olin kuukauden verran Oulun maakunta-arkistossa töissä. Arkisto sinänsä oli kiva paikka, mutta työ ei: lajittelin lasten joulupukille lähettämiä kirjeitä, jotka Korvatunturin posti oli luovuttanut arkistolle. Lasten kirjeiden lukemisen luulisi olevan hauskaa, mutta pääosin kyse oli lahjalistoista. Tuolloin Teletapit olivat kova juttu, ja lukuisissa kodeissa eri puolilla maailmaa oli selattu lahjakuvastoja, leikattu teletappien kuvia irti ja liimattu joulupukille lähteviin kirjeisiin. ”Rakas Joulupukki, haluan tämän.” ”Dear Santa, give me this.” Pahinta oli kuitenkin se, että työt alkoivat arkistolla kahdeksalta. Sinne ehtiäkseni minun oli noustava puoli seitsemältä. Nuokuin välillä pää pöytää vasten ja kävin lounastauolla naisten vessassa nukkumassa varttitunnin power napeja. Kerran olin arkistonjohtajan työhuoneessa kuuntelemassa ohjeita, ja aloin pilkkiä kesken hänen neuvonantonsa. Häpeän ansiosta pysyin loppupalaverin hereillä. Koko kuukausi meni jonkinlaisessa sumussa. Joka aamu arkistolle polkiessani ajattelin: ”Kuukausi menee omasta eestään.”

Ja se menikin. Olin helpottunut, kun harjoittelu päättyi. Sittemmin aina välillä, kun olen kulkenut arkiston ohi, ajallinen viitepiste on tarttunut minuun. ”Vuosi meni omasta eestään.” ”Viisi vuotta meni omasta eestään.” ”Neljätoista ja puoli vuotta on mennyt omasta eestään.” Ja kun olen havainnut tuon viitepisteen tarpeeksi monta kertaa, alan nähdä sen jo edessäni: ”Neljäkymmentä vuotta meni omasta eestään.” En vertaakaan kulunutta aikaa nykyhetkestä kohti menneisyydessä sijaitsevaa viitepistettä, vaan tulen tietoiseksi siitä, että se viitepiste on näkyvissä myös vuosikymmenien päästä.

Toinen viitepiste sijoittuu kevääseen 2005, jolloin olin Japanissa. Reissu kesti kolme viikkoa, ja se oli pisin ulkomaanmatkani siihen mennessä. Yleensä ulkomaanreissuni kestävät korkeintaan viikon, jona aikana useimmiten on jonkinlainen suunnitelma joka päivälle, ja juuri kun on ehtinyt tottua vieraaseen ympäristöön, pitää palata takaisin. Kolmen viikon reissun aikana ehdin jo arkeentua Japanissa olemiseen. Jokaiselle päivälle ei ollut suunnitelmaa tai aikomusta, vaan joukossa oli päiviä, jolloin lähdin vain ulos kävelemään. Yhtenä sellaisena päivänä Tokiossa kävelin pienellä kujalla, jota reunustivat vihreää sammalta kasvavat puuaidat. Kyse ei ollut mistään erityisen pittoreskista paikasta, rakennukset olivat betonia, ja olikohan siellä roskiksiakin. Yhtäkkiä tajusin: ”Mä olen vieläkin Japanissa.”

Pitkään tuo viitepiste oli jonkinlainen ajallisen angstin purkaja. Kolme viikkoa on kuitenkin yllättävän pitkä aika, ja tuo viitepiste muistutti minua siitä. Kolmen viikon kuluessa ehtii tehdä ja nähdä valtavasti asioita. Se on niin pitkä aika, että sen pituutta ehtii ihmetellä. Mutta mitä pitempään siitä hetkestä kuluu, sitä enemmän hetki muuttuu arkistossa sijaitsevan viitepisteen kaltaiseksi: se ei enää muistuta kaikesta siitä, mitä ajallaan voi tehdä, vaan pelkästään ajan kulumisesta.

Nuo neljänä viime vuotena tehdyt vuosisummaukset olivat vaarallisesti muuttumassa ajallisiksi viitepisteiksi, jotka pelkästään vahvistavat ajan kulumisen tunnetta sen sijaan, että ne mahdollistaisivat sen miettimisen, mitä kaikkea kuluneeseen vuoteen on mahtunut. Onko siitä tosiaan jo vuosi, kun edellisen kerran sen summauksen tein? Mitä, puolitoista vuotta Helsinki-Shangri Lan ilmestymisestä? Tietokoneeni on kohta kaksi vuotta vanha, sehän ei enää ole kovinta tarjolla olevaa rautaa! Ja enkö tosiaan käynyt viime vuonna ulkomailla kertaakaan, no en, puolitoista vuotta Lontoon reissusta.

Parempi vain hylätä tapa tehdä vuosisummaus vakiintuneen kysymyslistan mukaan. Ainoa vuosisummauslistauksessa edelleen viehättävä kysymys on listan viimeinen: Lainaa laulunsanoituksia, jotka summaavat vuoden 2011.

Mitä yhteistä on saippuakuplalla,
eurolla, dollarilla, ruplalla
ne ensin niin kaunihina kimmeltää
mutta kun kosketat, ei mitään kätees jää
(Jaakko Laitinen ja Väärä Raha: Saippuakupla)

Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää
mitä itse et tiedä, sitä et tiedä
Tarkista lasku, sinun täytyy se maksaa
Laske sormesi joka erälle ja kysy
”Miksi tämä on näin?”
Sinun täytyy astua johtoon.
Opi perusasiat
Niille, joiden aika on tullut,
se ei koskaan ole liian myöhäistä
Opi kaikki aakkoset,
se ei riitä, mutta opi ne.
(Agit Prop: Opi perusasiat)

Auto sammui maantien laitaan keskelle korpisuoraa
se on kuin kuolema, joka tarttuu hetkeks miehen arkipaitaan,
ja sanoo, että terve vaan, me kerran vielä kohdataan
ja kokoukset sujuu hyvin myös ilman sinua
(Tuula Amberla: Auto sammui maantienlaitaan)

Mä tarvitsen mun haavoja
syviä ja suolaisia
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävän
joka ei jätä milloinkaan
nöyränä vartoo vuoroaan
kun mikään ei tunnu miltään
kipu korvaa ystävän
(Chisu: Sabotage)

Olen nielaissut kuun.
Elän kanssas pitkää yötä vieläkin, vieläkin.
Sinä kuiskaat, ettet tiedä, kuinka tästä eteenpäin.
Ja mä pelkään menneisyyttä, jonka näin edessäin.
Joskus tunnen, kuinka vihaat – olet peili kasvoton,
sitten ihmettelet ääneen, kuka vierelläsi on.
Olen siinä vieläkin,
ja se kiihko meidät löytää kuitenkin.
(Hector: Olen nielaissut kuun)

Etelän media

Viime syksyn aikana olen läpeensä pettynyt suomalaisiin joukkotiedotusvälineisiin ja mediaan yleensä. Olen kyrpiintynyt Hesarille, kaikkien kanavien tv-uutisille, kaikkien mahdollisten kaupallisten lafkojen nettiuutisille ja Ylelle – joka saa hintsusti anteeksi Yle Areenan ja Elävän arkiston takia. Kalevalle ja iltapäivälehdille olin kyrpiintynyt jo vuosia aiemmin, joten ne pääsivät helpolla tässä kyrpiintymiseni aallossa.

Joukkotiedotusvälineellisen kyrpiintymiskokemukseni helmiä ovat olleet esimerkiksi saman STT:n uutisen lukeminen kahdesta paperilehdestä ja useasta nettiuutisia suoltavasta julkaisusta saman päivän aikana, youtube-videoiden ottaminen Maikkarin pääuutislähetyksen aiheeksi ja uutisten kehrääminen satunnaisten poliitikoiden fb-päivityksistä. Kaikki tämä (ja moni muu vastaava mediakokemus) on lähinnä melua, kohinaa, joka vie huomion pois relevantista yhteiskunnallisesta keskustelusta ja eri instanssien ja henkilöiden poliittisen toiminnan arvioinnista. Aihe mikä tahansa, niin uutisen yhteydessä on mieluummin se viihdyttävä kadunmies kertomassa miltä nyt tuntuu sen sijaan, että oltaisiin haastateltu tylsää asiantuntijaa. Samalla viedään yleisön huomio pois siitä, mikä on olennaista ja kohti samastuttavaa naapurin napaa, melkein kuin omaa, ettei vaan tarttis ajatella tai herran jestas sentään, tajuta omia vaikuttamismahdollisuuksiaan. Ja jos se päivystävä dosentti on kuitenkin haastateltavaksi raahattu, vaikeita käsitteitä se ei saa kuitenkaan käyttää!

Kyrpiintyminen saavutti jonkinlaisen lakipisteensä marraskuun lopulla, kun seurasin keskustelua lehtitilausten arvonlisäveron nostosta nollasta yhdeksään prosenttiin. Alkujaan minulla ei ollut asiasta selkeää mielipidettä. Arvonlisävero on yleisesti ottaen aina jotenkin huono veronkeruumuoto, mutta toisaalta 9% on aika vähän. Vertailun vuoksi: kirjojen ja kulttuuritapahtumien lipunmyynnin arvonlisävero on  8%, lehtien irtonumeromyynnin 23%. Myös nettiyhteyttä verotetaan yleisen alv-kannan mukaan. Se, että nimenomaan lehtitilausten arvonlisävero on nolla, johtuu niiden menneestä roolista kansan sivistäjänä ja uutisten levittäjänä – siis syistä, jotka ovat aikansa eläneitä.

Tällä en tarkoita sitä, etteikö yksittäisillä lehdillä olisi hyvinkin merkittäviä tehtäviä kansan sivistämisen ja uutisten levittämisen näkökulmasta – esimerkkeinä nyt vaikkapa Tähtivaeltaja ja Maailman kuvalehti, joista jälkimmäinen julkaisee suurimman osan jutuistaan myös netissä, mutta jota itse tilaan ihan sen takia, että paperista lehteä on mukavampaa (ja turvallisempaa) lukea vessassa kuin samaa lehteä puhelimen näytöltä. Tosin sikäli kuin tiedän, kummankaan lehden ei ole tarkoitus tuottaa voittoa, ja kummankin lehden rahoituksesta osa tulee muualta kuin tilausmaksuista ja mainostuloista.

Mutta väite, jonka mukaan tilattavat lehdet olisivat mediamuotona erityisessä vastuussa uutisten levittämisestä ja kansan sivistämisestä on lähinnä facepalmin arvoinen perustelu verotuksen nollatasolle. Kun lehtitalojen temppuilua vierestä katsoo, käy kyllä äkkiä selväksi, että lehdillä on rooli ensisijaisesti tuottoa tuottavina tuotteina, joita myydään kuluttajille. Silti törmäsin kaikenlaisiin apokalyptisiin skenaarioihin, joita lehdet suolsivat. Se, että suurimpien lehtitalojen lippulaivat määkyvät, kuinka suurin piirtein koko lehtiala vajoaa lentohiekkaan yhdeksän prosentin alv-korotuksen takia ja vetää mukanaan niin kuljetusyrityksiä kuin suomalaista paperiteollisuutta, kuvastaa lähinnä lehtialan harhakäsityksiä omasta merkittävyydestään.

Ymmärrän toki yksittäisten toimittajien oikeutetun hädän, kun lehtitalot päättävät potkia porukkaa pihalle kompensoidakseen jo etukäteen arvonlisäveron noston aiheuttamaa oletettua tilaajakatoa. Kyse on kuitenkin firmoista, jotka tuottavat merkittävää voittoa osakkeenomistajilleen – esimerkiksi Otavamedia viime vuonna 15 miljoonaa, ja kasvuakin oli 3%. Se, että lehtitalot maksattavat arvonlisäveron mahdolliset kustannukset työntekijöillään on mitä raain osoitus siitä, että lehtikustantamoilla ei ole minkäänlaista yhteiskunnallista vastuuta: kyse ei ole vain yksittäisten toimittajien työpaikoista, vaan siitä, että ilmeisesti lehtitalot mieluummin tekevät huonompaa journalismia entisellä voittomarginaalilla kuin laskevat voitto-ja kasvutavoitettaan.

Hyytävä osoitus suomalaisen uutisjournalismin heikkoudesta on raportti Leikkaa–liimaa-journalismia? Tutkimus uutismedian lähdekäytännöistä. Tutkimus keskittyi siis pelkästään uutisiin, aineistonaan neljän eri tv-kanavan uutislähetykset ja verkkouutiset, STT:n uutistuotanto sekä Hesarin ja molempien iltapäivälehtien painetut versiot sekä verkkouutiset. Tarkoituksena oli selvittää, kuinka suuri osa lehdissä julkaistuista uutisista perustuu ulkopuolisen tahon jo valmiiksi tuottamaan materiaaliin, eli tiedotteisiin, uutistoimistoaineistoon tai medialainoihin. Lopputulos on masentava: ”Kaikkiaan vain noin neljännes aineiston jutuista on sellaisia, joihin ei epäilty tai tiedetty liittyvän joko PR-, uutistoimisto- tai mediamateriaalia” (s. 54). Tämä tarkoittaa sitä, että 75 prosenttia mainituissa medioissa julkaistuista uutisista on suurelta osin peräisin jostain muualta kuin toimituksesta. Toki uutisaineiston riippumattomuus vaihteli suuresti aiheesta ja viestimestä riippuen: esimerkiksi rikosjuttujen voi olettaakin perustuvan viranomaisten tiedotteisiin, ja sen brittijulkkiksen edesottamukset voi käydä suoraan kääntämässä Daily Mailin uutisesta lähettämättä omaa toimittajaa paikan päälle. Mutta esimerkiksi Hesarin kohdalla 40% verkossa julkaistuista uutisjutuista on kokonaan tai enimmäkseen peräisin PR-tiedotteista. Paperilehteen puolestaan painetaan STT:n tiedotteita taitollisista syistä: jos johonkin kohtaan ei saada myytyä mainosta, voi STT:ltä napata sen pikku-uutisen, jossa mies puri koiraa Viitasaarella. Lopputulos on se, että yleisö lukee samat STT:n uutiset monesta viestimestä tai samat viranomaistiedotteet vähän eri painotuksilla.

Joiltain osin kyrpiintymiseni johtuu siitä, että olen tänä syksynä vatvonut väikkärin merkeissä suomalaisen lehdistön historiaa, mikä on terävöittänyt aisteja myös nykyjournalismin suhteen. Muutaman vuosikymmenen takana menneisyydessä (tarkemmin sanottuna vuonna 1965) oli aika, jolloin Ylioppilaslehden seksiä käsittelevä vappunumero räjäytti keskustelun seksuaalisuudesta ja oli ainakin aikalaismuistelijoiden mukaan (Stålström, s. 320) merkittävä tekijä homoseksuaalisuuden yhteiskunnallisen aseman muutosprosessille. Tilanteessa, jossa yhden lehden yksi teemanumero voi merkittävästi vaikuttaa yhteiskuntaan, voidaan tosiaankin sanoa, että lehdistöllä on kansallista merkitystä. Tämä aika on kuitenkin ollut ohitse jo kauan sitten, vaikka varsinkin sanomalehdistö (ei pelkästään Suomessa) yrittää kynsin hampain roikkua kiinni tässä kansallisen merkityksen omaavan lehdistön ihanteessa, jota ei uhkaa pelkästään mediakentän ja yleisöjen pirstaloituminen, vaan ihan se perussetti, joka uhkaa mitä tahansa instanssia yliopistojärjestelmää myöten, eli rajaton tuottavuuden ja kasvun tavoittelu.

Nykytilanne onkin se, että joukkotiedotusvälineet tuottavat epämääräistä sälää, jonka seassa on harvoin mitään yhteiskunnallisesti merkittävää. Kotimaisen uutisvälityksen ne hoitavat joten kuten, mutta esimerkiksi Tapaninpäivän myrskytuhoista kiinnostavampaa tietoa antoivat vaikkapa yksityishenkilö Jyrki Kasvi ja pikkulafkan pyörittämä nettipalvelu Tilannehuone. Kuvaavaa on myös se, että arabikevään aikaan seurasin lähinnä AlJazeeraa (joka on noussut minun silmissäni yhdeksi laatu-uutisten tuottajaksi) ja We All are Khaled Said -fb-ryhmää. Occupy Wall Street -liike rantautui tietoisuuteeni päivää protestien alkamisen jälkeen – valtakunnallisella päälehdellämme kesti kaksi viikkoa huomata, että jenkeissä tapahtuu jotain kiinnostavaa. Ja sitten jos paperisissa päälehdissä jotain merkittävää on, se hukkuu kaikkeen tauhkaan, tai on vesitetty suurilla värikuvilla ja yksinkertaistuksilla. Erinäisten lehtien yritykset selittää ja kuvittaa eurokriisiä ovat loistava esimerkki.

Yksi joukkotiedotuskentän kriisin indikaattori on ilmiö nimeltä ”vaihtoehtomedia”, jolla on yhtä paljon tekemistä aidon kriittisyyden kanssa kuin maahanmuuttokriittisyydellä.  Skepsis antoi kerrankin Huuhaa-palkintonsa oikeaan osoitteeseen, eli Magneettimedialle, joka onnistui höynäyttämään minuakin – muutaman kuukauden ajan kuvittelin sitä uskottavaksi lehdeksi, kunnes kemikaalivanat ja homeopatia herättivät huomaamaan, että julkaisu on samaa luokkaa NaturalNewsin kanssa, joskus jopa kirjaimellisesti.

Vaihtoehtomedia indikoi joukkotiedotuskentän kriisiä siten, että perinteinen, kaupallinen media ei onnistu tuottamaan yhtään sen uskottavampia uutisia tai tutkivaa journalismia kuin vaihtoehtomediakaan. Ja jos medialukutaito (tai edes englanninkielentaito) on vähääkään puutteellinen, Magneettimedian jutut, joissa ahkerasti viittaillaan milloin mihinkin kansainväliseen tutkimukseen, instituuttiin tai asiantuntijaan, voivat vaikuttaa uskottavilta.  Samaan aikaan minkä tahansa sanomalehden tai yleisaikakauslehden (vaikka sen Suomen Kuvalehden) jutuissa viitataan lähteisiin ja asiantuntijoihin vain harvoin, ja silloin kun viitataan, asiantuntijan henkilöys nousee korostetusti esiin. Tunnen ihmisiä, joiden mielestä Magneettimedia kertoo totuuden, jota valtamedia peittelee. Eikö valtamedian toimijoille pitäisi jo tulla hätä, kun tavarataloketjun ilmaisjakelulehtikin tekee uskottavamman kuuloista journalismia kuin he?

Ja kyse ei ole todellakaan siitä, että toimittajat, nuo varsinaiset sisällöntuottajat, olisivat tyhmiä tai huonoja kirjoittamaan, vaan siitä, että joukkotiedotukseen (erityisesti lehdistöön) liitetyt ihanteet ja kaupalliset realiteetit ovat täysin ristiriidassa. Kun jokaisen jutun on oltava tarpeeksi tasapaksu mennäkseen sen kuuluisan Pihtiputaan mummon kurkusta alas ja suolesta ulos, lopputuloksena on yleistyspuuroa, joka antaa uutta tietoa vain nettiyhteyksien tavoittamattomissa oleville ja muutenkin maailman menosta pihalla oleville henkilöille – jotka ovat samalla niitä, joita uutiset eivät välttämättä edes kiinnosta. Mitä rajatumpi lehtiformaatti, sitä vähemmän vapautta toimittajalla on kirjoittaa kriittisesti yhtään mistään, edes yksittäisestä elokuvasta, saati sitten jostakin tuotteesta, jota mainostetaan kyseisen lehden sivuilla.

Mikä sitten neuvoksi? Suoraan sanottuna: en tiedä. Julkisen palvelun ei-kaupallinen tiedonvälitys (ts. Ylen ryhdistäytyminen) voisi olla yksi osaratkaisu. Olen myös ollut tyytyväinen kaupallisen Voima-lehden linjaan. Se on onnistunut haalimaan kirjoittajikseen eri alojen asiantuntijoita ja kirjoittanut laajasti, lukijaa aliarvioimatta esimerkiksi hallintarekisteröinnistä, joka teemana ei ilmeisesti ole kiinnostanut muita lehtiä juurikaan, vaikka rahallisesti hallintarekisteröinnin laajentamisella olisi valtion verotuloille moninkertaiset vaikutukset lehtitilausten arvonlisäveroon verrattuna. Voima-lehden vahvuus on se, että se ei pyrikään suuriin voittoihin tai kasvuun, hengissä pysyminen riittää. Sen ei myöskään tarvitse tahkota tekstiä sivun täytteeksi joka ikinen päivä. Silti tuntuu aika kummalliselta, että viidentonnin vuotuisia voittoja tekevä lafka pystyy tekemään syvällisempää journalismia kuin miljoonavoittoja tekevät isot osakeyhtiöt.

Suhtaudun Yle-veroon varovaisen toiveikkaasti, vaikka sen muotoon kohdistunut kritiikki onkin aiheellista. Ainakin se on parempi kuin kaikille tasaisesti lankeava mediamaksu tai budjettirahoitus. Mieluummin sitä Yle-veroa maksaa kuin kirkollisveroa. Mutta samalla kun kaupallinen media potkii itku kurkussa lehtitilausten arvonlisäveroa vastaan käyttäen perusteenaan jotain lehdistön kuvitteellista erityisasemaa julkisena palveluna, Yle-vero nostattaakin samalla taholla toisenlaisen parun, jossa riippumaton tiedonvälitys nähdään kilpailun vääristäjänä.

Kaksinaamaisuuden huippu onkin Hesarissa marraskuun lopulla julkaistu Jaakko Rauramon eli pörssiyhtiö Sanoman hallituksen pj 70 v. synttärihaastattelu, jossa hän toteaa seuraavaa:

”Rauramoa ärsyttää Ylen tapa tuottaa ilmaista sisältöä internetiin julkisin varoin, mikä kampittaa lehdistön yrityksiä saada maksua internet-sisällöstään. ”Yhtälö on mahdoton. Kunnon sisältö vaatii kunnon tekijät, joten sitä ei saada ilmaiseksi.” Tässä Rauramo on sentään oikeassa: kunnon sisältö vaatii kunnon tekijät, mutta näillä näkymin niitä kunnon tekijöitä ei kaupallisen valtamedian kentillä paljoa toimi – tai anneta toimia.

Viime kädessä kuitenkin on kyse on kuitenkin siitä, että koko joukkotiedotusvälineiksi ymmärtämämme rakennelma on murtumassa. Asiantuntevinta ja ajankohtaisinta tietoa ei enää löydykään kaupallisista ja julkisista joukkotiedotusvälineistä, vaan esimerkiksi blogeista tai foorumeilta. Olisiko mikään lehti julkaissut esimerkiksi asiantuntevaa Pikaopasta risteyspyöräilyyn, joka syntyi Ylen uutisoinnin leväperäisyyden johdosta? Entäs sitten Itellan päätös olla kuljettamatta aseiden muotoisia esineitä – kumpi uutislähde noudattaa parempaa tutkivan journalismin käytäntöä, tämä Taloussanomien neutraali uutinen vai tämä vahvasti asenteellinen, mutta silti aihettaan enemmän penkova blogikirjoitus? Onko tekstin totuudenmukaisuus ja objektiivisuus todellakin sidottu kirjoitustyyliin ja ensimmäisen persoonan näkökulmaan vai siihen, miten hyvin kirjoittaja on perehtynyt kirjoituksensa aiheeseen?

”Kaikki kunnon sisältö tulee internetiin painettujen lehtien toimituksesta”, sanoi Rauramo. Näin  lausuu Suomen suurimman lehtiyhtiön hallituksen puheenjohtaja, ja osoittaa häkellyttävän seniiliytensä ja ajasta jälkeenjääneisyytensä. Tämän lausuntonsa kautta hän onnistuu kristalloimaan kaiken sen, mikä on pielessä suomalaisessa lehtikentässä erityisesti ja joukkotiedotuksessa yleensä.

Suvaitsevaisuuden päivä

Tänään on kuulemma joku suvaitsevaisuuden päivä, ja sen kunniaksi olen päättänyt kertoa, mitä kaikkea minä en suvaitse.

En suvaitse homojen vertaamista eläimiinsekaantujiin ja pedofiileihin. En suvaitse namusetalaista hyssyttelyä, jossa kaikki pervoilu halutaan työntää kaappiin, jotta se saatanan tasa-arvoinen avioliittolaki vihdoin saatas. En suvaitse hommafoorumilaista misogynistis-homofobista rasismia. En suvaitse neuvostonostalgiaan perustuvaa harhakuvitelmaa siitä, että sosialismi tekisi kaikesta parempaa. En todellakaan suvaitse Björn Wahlroosia. En suvaitse evoluutiopsykologiaa yhteiskunnallisena perusteluna. En suvaitse sikaniskaisten Kiitos 1939-1945 -paitaisten Suomi suomalaisille -öyhötystä (kyllä, rakas veljeni, tämä koskee myös sinua). En suvaitse suomensomalialaisten teinipoikien wannabe-ghetto-pukeutumista ja tyhmää huutelua kadulla. Hei come on, jätkät, voitteko olla pukeutumatta yhtään naurettavammin? Toinen porukka haikailee aikaan, jolloin tyyppejä kuoli rintamalla kuin heinää ja toinen porukka haikailee Bronxiin – kattokaa peiliin, jooko? Oikeastaan en kyllä suvaitse teinejä ollenkaan, ellei niillä ole jotain järkeviä harrastuksia, kuten larppaaminen, cosplay tai tietokonepelit. En suvaitse myöskään äitiydestä itselleen elämäntehtävän tehneiden kouhotusta siitä, että lapset pitää hoitaa kotona kolmivuotiaaksi. Enkä tosiaankaan kouhotusta siitä, että lapsella pitää olla isä ja äiti. En suvaitse mitään kristalliparannushörhöilyä tai enkelienergioita tai mitä niitä onkaan Hengen ja Tiedon messuilla. Ja mun suvaitsevaisuus on kyllä rajattu pois myös niiltä vanhan kansan feministeiltä, joiden mielestä porno pitäs kieltää ja seksin ostaminen kriminalisoida. Eikä mun suvaitsevaisuutta liikene myöskään niille tahoille, joiden mukaan yliopiston tärkein tehtävä on tutkintojen tuotanto.

Ja kyllä niitä kuulkaa riittää, niitä tahoja joita minä en suvaitse! Mutta jospa nuo nyt riittäis esimerkeiksi.

Suvaitsevaisuus on ruma sana. Siihen sisältyy hierarkinen valtarakenne: on se, joka suvaitsee ja se jota suvaitaan. Suvaitsevaisuus on etuoikeus. Ei vähemmistöön kuuluvalla ja valtaa vailla olevalla ole varaa kertoa, mitä hän suvaitsee ja mitä on suvaitsematta, vaan suvaitsemisen oikeus kuuluu sille, jolla on valta ja joka kuuluu enemmistöön. Mitä väliä sillä on, jos SM-seksistä nauttiva polyamorinen mamuhomo ilmoittaa kyllä suvaitsevansa myös tavallisia porvarillisia heteroperheitä? Ei se porvarillisen heteroperheen elämää paljoa hetkauta, suvaitseeko arvon pervo vai ei. Sen sijaan valtavalla porvariperheheteromassalla on hyvinkin valtaa vaikuttaa siihen, onko SM-polymamuhomolla tilaa elää. Eikä tartte mennä ees noin kauas marginaaliin: johan meillä on ihan Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtajan lausunto siitä, että asianmukaisen normatiivinen avioituminen mamuhomon kanssa on merkittävä haitta tiellä presidentiksi muista avuista huolimatta. Mamuhomon puolison on jättäydyttävä suvaitsevaisuuden varaan siinä missä heteroavioliitossa olevan ei tarvitse miettiä koko asiaa.

Miksi minun siis pitäisi suvaita jotain vitun tyhmää persukansanedustajaa – hänellähän tässä se valta on, ja minä olen hänen äänestyspäätöksensä varassa lukuisissa asioissa? Miksi minun pitäisi suvaita kristittyjä ja hymistellä moniarvoisesti niitten höperölle uskonnolle tilanteessa, jossa 90% ja risat lapsista käyvät rippikoulun? Miksi suvaitsisin lihaa syöviä heteromiehiä, joita on enemmän kuin pervoja ja feministejä yhteensä, ne porvarilliset aviohomot ja dinosaurusfeministit mukaan luettuna? Miksi suvaitsevaisuuteni pitäisi riittää suurten ikäluokkien edustajille, jotka pitävät kynsin hampain kiinni eläkkeistään samalla kun koko talousjärjestelmä rapautuu?

Suvaitsevaisuuden sijasta voitaisiin ruveta sietämään. ”Oothan sä kyllä aivan vitun tyhmä, mutta mä nyt just ja just siedän sua, kunhan et lauo enempää typeryyksiä” on paljon tasaveroisempi lähtökohta kuin ”Minä suvaitsen sinua, koska minulla on varaa suvaita sinua eikä suvaitseminen aiheuta minulle minkäänlaista uhkaa”. Sietämisessä valta ei myöskään ole yksisuuntainen kuten suvaitsevaisuudessa: sietämään joutuu valtapositiosta riippumatta, ja sietämiselle voi tulla myös raja vastaan. Suvaitsevaisuudelle ei ole rajaa, koska se on olennaisesti ideologinen käsite – liian suvaitsevainen ei voi olla, mutta liikaa voi kyllä sietää.

Suvaitsevaisuus on itsestäänselvä hyve, jota voidaan vaatia tilanteessa kuin tilanteessa tyyliin ”jos kerran suvaitset mamut, niin suvaitset sitten varmaan senkin, että joudut kännissä turkkilaisen raiskaamaksi” tai ”jos kerran suvaitset homot, niin sit sun täytyy suvaita myös se, että joku homo vittuilee sulle biseksuaalisuudestasi”. Sietäminen myös haastaa kysymään, miksi jotakin sietää ja jotain muuta ei. Se kysymys on kuitenkin esitettävä itselle, sillä sietäminen ei ole yhtään sen keskustelevampi käsite kuin suvaitsevaisuuskaan: suvaitsevaisuuden käsite ei sisällä väittelyn mahdollisuutta.

Pentti Oinonen, mä siedän sua. Teuvo Hakkarainen, mä siedän sua. Päivi Räsänen, mä siedän suakin, vaikka sä vitutat mua enemmän kuin kaksi edellä mainittua. Matti Apunen, siedän sua, mutta rajoilla kuule ollaan.

Mut Björn Wahlroos, sua mä en siedä. Voitko vittu jo tukkia turpas.

Kalmari ja minä

Sain viikon sisään kolme taivaallista merkkiä siitä, että blogia olisi hyvä joskus päivittää. Ensin kuulin, että blogini on päässyt Aamulehden nettikampaan ”blogina vasemmalta”. Sitten tutustuin baari-iltana tyyppiin, joka sanoi lukeneensa blogiani ja pitäneensä siitä (vastaukseni kehuihin oli: ”Hyvä, että sitä blogia joku lukee, vaikkei sitä kukaan kirjoita”). Ja lopulta luin jostain ilmaisjakelulehdestä artikkelin bloggaamisesta ja siitä, miten sillä voi lyödä rahoiksi. Jutussa kerrottiin, kuinka 2000-luvun alussa bloggaaminen oli jotain tyylitöntä nörttipoikien hommaa, mutta nykyisinhän se on tosi cool, ja siitä voi saada kaikenlaisia etuja, kuten sponsorin tarjoamia meikkejä, vaatteita ja kulutuselektroniikkaa. Taivaallisia merkkejä ei pidä jättää huomiotta, varsinkaan, jos haluaa olla tosi cool ja saada sponsorilahjana uuden pelinäppäimistön tai strasseilla koristellun biletopin. Mahdollisille sponsoreille jo etukäteen ilmoitettakoon, että pelinäppäimistö saisi hyvät pisteet ja biletoppi huonot, joten jospa jätätte sen biletopin nyt kuitenkin lähettämättä ja laitatte näppiksen postiin.

<kiemurt>Edellisestä päivityksestä on niin kauan aikaa, että tekstin aluksi tunnen suunnatonta tarvetta kiemurrella ja kursailla, muikistella, näyttää syylliseltä ja todeta, että tämä on tällainen metapäivitys, jonka jälkeen tulee sitten se oikea, vakavahenkinen teksti. Ehkä jo ensi viikolla. Tai ennen kuin vuosi loppuu. Noniin. Kiemurtelut suoritettu.</kiemurt>

Laiskuuden lisäksi suurin syy blogin päivittämättömyyteen on se, että olen yrittänyt varsin monomaanisesti tehdä väikkäriä. Olen kieltäytynyt johdonmukaisesti kaikesta mahdollisesta, joka voisi tulla väikkärin tielle. En ilmoittautunut tälle vuotta yhteenkään konferenssiin tai seminaariin. En ole kirjoittanut yhtään artikkelia. Sanoin ei täksi syksyksi tarjotulle opetushommalle huomattuani keväällä, että neljä tuntia opetusta viikossa vie ihan liikaa aikaa ja energiaa tärkeämmiltä asioilta, eli väikkäriltä. En ole vilkaissutkaan teatteriin päin, ja palstankin jätin kesällä hoitamatta. En tiedä, onko tämä monomaanisuus ollut väikkärin etenemisen kannalta hyödyllistä, mutta ainakin on tuntunut hyvältä kieltäytyä asioista väikkäriin vedoten.

Apurahakautta on virallisesti ensi toukokuun loppuun, mutta epävirallisesti raha riittää vielä melkein vuodeksi, koska eihän mulla nyt elämiseen oikeasti niin paljon rahaa mene kuin apurahan myöntäjät ovat laskeneet (älkää kuitenkaan kertoko sitä heille). Joka tapauksessa mun magnum opukseni biseksuaalisuudesta suomalaisen seksuaalikulttuurin maisemassa pitäs valmistua vuoden sisään. Ja se valmistuu. Piste.

Kyllä väikkäri toki on viimeisen vuoden aikana ihan hyvin edistynytkin, mutta vaikuttaa siltä, että edistyminen on tapahtunut puolihuolimattomasti ja varkain, ei niinkään itsekurin ja työmoraalin kuin serendipisen hoipertelun ja hetkellisten innostuksenpuuskien ansiosta. Aina silloin tällöin väikkäriprosessin aikana olen tullut luterilaiseen synnintuntoon ja päättänyt ruveta heräämään aikaisin aamulla (ts. ennen kymmentä), tekemään määrätyt 7 tuntia 15 minuuttia töitä ja olemaan muutenkin asiallinen ja yhteiskuntakelpoinen kansalainen, joka vastaa sähköposteihinsa, maksaa laskunsa ajoissa eikä säilytä jääkaapissaan vuosi sitten avattuja aprikoosihillopurkkeja, joiden tietää olevan homeessa.

Tosiasia kuitenkin on se, että 7 tuntia 15 minuuttia on helvetin pitkä aika, ja jos tietoisesti mittaa kaiken ajan, jonka työntekoon oikeasti käyttää, huomaa, etteivät valveillaolon 16 tuntia riitä tuon seitsemän tunnin ja vartin kuluttamiseen työhön. Kas kun ”väikkärin tekemiseksi” ei voine laskea sitä, että menee kirjastoon hakemaan yhtä kirjaa ja jumittuu tunniksi lukemaan jotakin toista, tutkimusaiheeseen liittymätöntä kirjaa, tai sitä, että kysyy työkaverilta nitojaa lainaksi ja juttelee hänen kanssaan puoli tuntia, tai jos on kotonansa ja lueskelee, kun joku soittaa tai ottaa chatissa yhteyttä. Tai jos yksinkertaisesti nukahtaa kirjansa ääreen, tai jos pyörii ympyrää matolla teekuppi kädessä, tai ympyrää yliopistolla etsiessään atk-tukihenkilöä, joka tulisi tekemään työkoneeseen ne päivitykset, joita itse ei voi admin-tunnuksen puutteessa tehdä. Väikkärin tekemistä ei myöskään ole suoran streamin katsominen eduskunnan täysistunnosta, tai edes Saana Parviaisen blogin lukeminen, vaikka jälkimmäisen voisi sinänsä perustella kuuluvan suomalaista seksuaalikulttuuria koskevan pohjatyön tekemiseksi.

Alle kuukauden päästä siitä, kun olin päättänyt työskennellä virkatyöajan verran ja mitata työhön käyttämäni ajan, jouduin antamaan periksi ja toteamaan, että viisi tuntia päivässä riittäköön. Ja joinakin päivinä on ihan tarpeeksi vaikeaa saada niitäkin tunteja täyteen.

Väikkäri ei myöskään näyttäisi etenevän suhteessa siihen käytettyyn aikaan. Tässä viikko, pari sitten käytin neljä tuntia lukemalla suomalaisen aikakauslehdistön historiaa. Väikkärin kannalta lopputulos on kolme viitettä lisää kirjallisuusluetteloon ja yksi lause alaviitteeseen (se lause kuuluu jotensakin näin: ”1980-luvun lopulla lehtitalojen yhdistymiset muuttivat suomalaista aikakauslehtien julkaisemisen kenttää”). Niistä kirjallisuusviitteistäkin saatan myöhemmin poistaa osan. Toisaalta kesällä luin puistossa jäätelön äärellä yhden artikkelin ja kirjoitin sen pohjalta puolitoista sivua selvitystä kenttätyömetodeista – aikaa meni yhteensä noin tunti, jäätelön nautiskelu mukaanluettuna.

Tuntuu, että on ihan samantekevää, mitä päätän jonakin tiettynä päivänä tekeväni väikkärin eteen. Jos aamulla laitan pinoon viisi artikkelia ja totean, että nuo minä tänään luen ja kirjoitan kaikista muistiinpanot, huomaan illalla lukeneeni vain puolet ensimmäisestä sen takia, että suunnilleen puolivälissä huomasin jonkun viitteen, joka piti tarkistaa, minkä johdosta olenkin sitten lukenut jotain ihan muuta kuin ne aikomani artikkelit, tai vaihtoehtoisesti kirjoittanut jotain ihan muuta kohtaa väikkäristä kuin mitä alunperin piti. Tai sitten nukkunut tosi pitkät päikkärit, tai tullut kutsutuksi spontaaneille päiväkaljoille.

Tämän kuluneen viikon ainoa asia, jonka olen meinannut tehdä, on ollut toiseksi viimeisen litteroimattoman haastattelun viimeisen seitsemän minuutin litterointi. Litteroinnin sijasta olen mm. kirjoittanut yhteenvedon informanttien taustatiedoista (eipä sekään homma ollut roikkunut kuin puolitoista vuotta), yrittänyt etsiä suomalaisen pornolehdistön historiikkiä (sellaista ei ilmeisesti ole, voin tehdä sellaisen, jos joku rahoittaa) sekä lukenut antaumuksella Judith Halberstamin kirjoittamaa self help -opasta nimeltä The Queer Art of Failure. Nämä kaikki ovat hyödyllisiä asioita, mutta eivät asioita, joita olin suunnitellut tekeväni.

En ole ihan varma, olenko tekemässä mitään järkevää tämän väikkärini kanssa, ja että olisinko parempi ihminen ja tulisiko väikkäristäkin parempi, jos minulla olisi tarkat suunnitelmat, joita myös noudattaisin. Oikeastaan en ole ollenkaan varma siitä, mitä olen tekemässä. Periaatteessa tämän ei pitäisi haitata, onhan se omaltakin kannalta jännempää, kun ei etukäteen tiedä mitä tekee, vaan antaa väikkärin tulla yllätyksenä. ”Miten se nyt tuollaisen lonkeron itseensä kasvatti, aika jännä, luulin sitä selkärankaiseksi, mutta se taitaakin olla kalmari!”

Ja kaiken alla on kuitenkin pohjaton pelko siitä, että siitä ei tule edes kalmaria, vaan joku rimaa hipova kötöstys, jota häpeän niin paljon, etten halua koskaan käyttää titteliä FT.

***

Ai niin, in other news: sain kunniamaininnan Teoksen romaanikilpailussa.  Lehdistötiedotteessa lukee, että romaanini Sudenveri ”ilmestyy Teokselta syksyllä 2012”. Silleen lukee kustannussopimuksessakin. Uskoisko tuota. Ainakin oon kustannustoimittajalle luvannut editoida sitä romaanikäsistä. Romaanin mainoslauseena vois olla: ”Jos pidät ihmissusista, mutta suurin osa ihmissusia käsittelevistä romaaneista ja elokuvista ärsyttää Sinua, niin tässä on se ihmissusikirja, jonka olet aina toivonut voivasi lukea!”